Eläköön halvat kirjakaupat! Helsingissä käydessäni löysin Lasipalatsin Kirjatorilta Anja Kaurasen ihanan Kultasuun vuoden 2000 pokkaripainoksena, hintaa vaivaiset kaksi euroa ja kannessa vielä komea Bestseller-logo. Sehän lähti mukaan että heilahti.Anja Kauranen (nyk. Snellman) on ollut jo pitkään kaikkien humanistisesti suuntautuneiden kyldyyripersoonien (kuten minun) valovoimaisimpia tiennäyttäjiä - johan se todistaa tämä Rauli Lauhasen klassinen tarina Tiina humanistista. Ensimmäinen lukemani Kaurasen kirja oli 1990-luvun puolivälissä kovaa kohua herättänyt Pelon maantiede. Tämä lieneekin yksi eniten ajatusmaailmaani vaikuttaneita kirjoja. Se herätti lukioikäisenkin pohtimaan tasa-arvoasioita. Tästä kirjasta itse olen saanut alkusysäyksen herätä tarkastelemaan maailmaa naisnäkökulmasta. Tai no, eiköhän Kaari Utriollakin ole melko lailla osuutta tähän asiaan.
Pelon maantieteen jälkeen tuli luettua kaikki aiemmin ilmestyneet Kauraset ja pari sen jälkeenkin tullutta. Aiheidensa puolesta Kaurasen kirjat ovat melko erilaisia, joten äskeisestä feministipaatoksesta pelästyneet voivat huokaista helpotuksesta ja tutustua huoletta Kaurasen tuotantoon. On yleisesti tunnettu tosiasia, että Kaurasen kirjojen taso laski sen jälkeen kun hän muutti nimensä Snellmaniksi, ja meikäläinen allekirjoittaa väitteen täysin. Kaikkia Snellman-nimellä julkaistuja kirjoja en ole jaksanut lukea, ja turhan sisäsiistejä, värittömiä, hajuttomia ja mauttomia ne tuppaavat olemaan. Varhaisempi tuotanto, kuten tuo Pelon maantiede, Arabian Lauri, Sonja O. kävi täällä ja Tushka ovat hiton hyviä, eläviä kirjoja. Mutta melkeinpä äänestäisin tämän Kultasuun kirjailijan parhaaksi teokseksi, varsinkin tämän noin kolmannen lukukerran jälkeen.
Kultasuu on irtonaista, hilpeää ja hillitöntä Helsingin murteen alias stadin slangin tajunnanvirtaa. Kaikki jotka ovat erehtyneet luulemaan slanginuottia ärsyttäväksi: lukekaa tämä kirja, niin voitte korjata erehdyksenne. Lähin vertailukohta on, hullua kyllä, Heikki Turunen - tuo ylittämätön dialogin mestari, joka vuodattaa romaaneissaan ylitsekuohuvia tarinoita pohjoiskarjalaksi. Kaurasen Kultasuu antaa Turusen huimille hahmoille ankaran vastuksen: vuoden -55 mallin menomimmi tilittää 1980-luvun puolella Meksikon rajalta käsin lapsuuttaan ja nuoruuttaan Helsingin Siltasaaren tyttöjengissä, vauhtivuosiaan Los Angelesissa sekä Peter Pan -syndrooman kaltaista tilaa, kun vanhat ystävät ympärillä aikuistuvat ja alistuvat porvarilliseen elämänmenoon ja itse senkun painaa vaan. Mitään katkeraa tai kyynistä tässä kirjassa ei kuitenkaan ole. Kultasuu on raikas tuulahdus sellaisesta sex & drugs & rock'n roll -elämäntaparomantiikasta, joka on parhaimmillaan vaikkapa musiikissa kuultuna - oikeassa elämässä kun kyseinen pyhä kolminaisuus ei suinkaan aina onnea ja autuutta takaa.
"Sinä yönä mä tosiaan tsiigasin niitä mun naisia niinku oisin tienny et se oli vika kerta ku me istuttiin kimpassa käläkäläpohjalta, tsekkasin ihan liki niitä huldia joita ilman mun elämästä olis tullu jotain ihan muuta, ilman niitä mä muistasin skidiajoista vaan nälän ja vilun ja pelon ja vois olla niinki et ilman niitä mä en ees enää olis tässä bamlaamassa läpi tätä juttuu. Mä kattelin niitä komeita nuorii mimmei ja vähä ihmettelin miten niillä kaikilla alko olla otsat jotenkin kroonisesti kurtussa ja naamat ku remonttiässällä sivelty, jotku ylihuomisten huolet oli ryhtyny himmentään niitten sussujen silmien läikkeen. Ja mä muistin miten skolessa kerran järjestettiin skabat kuka luokasta muistutti eniten ketäkin suomalaista filkkatähtee ja meidät leidit pantiin seuraavanlaisiin puihin: Blondi äänestettiin Regina Linnanheimoks, Saldo oli Emma Väänänen, Lepakko Ella Eronen ja mä Emmi Jurkka, arvata saatto et Blondi puhalteli kaks seuraavaa viikkoo verenpunaisiin tekokynsiinsä.
Ja joskus aamuyöstä ku me gimmat jaksettiin viel hitusen rannetta kohottaa me skoolattiin, kilautettiin aika siskokullille, hei Blondi Saldo Lepakko ja Kultasuu, sen helähdyksen mä tuun muistaan aina ikuna."
Oikeastaan tuolla alkupuolella kirjoittamallani juoniselostuksella ei ole väliä. Juoni kun on tässä kirjassa aika epäolennainen asia, tämä on kalevalaishenkistä runonlaulantaa. Kultasuu kietaisee kuulijansa pikkusormen ympärille heti romaanin aloittavalla, noin puolitoista sivua kestävällä virkkeellään. Jo aloituksessa heitetään lentosuukko Väinö Linnan suuntaan: aika siskokultia. Muuten matkan varrella saakin kuulla hykerryttäviä tarinoita maailman menosta niin 60- ja 70-lukujen Helsingistä Siltasaari-Kallio -akselilta, elämänhaluisten nuorten bailaajatyttöjen seikkailuista ympäri maailmaa, Los Angelesin ei-niin-kiiltokuvamaisten kaupunginosien höyryisestä arjesta ja paljon paljon muusta. Anja Kauranen - anteeksi, siis Snellman - tee meille lukijoille palvelus, käy henkäisemässä Kultasuun tarinaa ja puhalla sama henki vielä tuleviinkin kirjoihisi. Kiitos.
Ps. Katso myös Rakkaus on koira helvetistä -blogin kirjoitus Kultasuusta.
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti