Terhi Törmälehto: He ovat suolaa ja valoa

Kansi: Otava.

Sain Terhi Törmälehdon kirjan He ovat suolaa ja valoa kustantaja Otavalta arvostelukappaleena. Kilpailu- ja kuluttajaviraston ohjeen mukaan vaikuttajamarkkinointi pitää merkitä selkeästi. Tämä artikkeli on määritelmän mukaan markkinointia eli mainos.
 

Tänne tultuaan Susanna on lähettänyt Villelle kuvan viiniviljelmistä ja kaksi kuvaa vuorista, jotka niitä ympäröivät: hopeanvihreitä puita, hiekkaisia, louhikkoisia rinteitä, lammaslauma rinteessä. Hän on lähettänyt Terveisiä viinipellolta -toivotuksen ja kaksi jaetta Jesajalta. Illalla hän toivotti hyvää yötä.

 

Terhi Törmälehto palaa kolmannessa romaanissaan He ovat suolaa ja valoa esikoisromaaninsa teemojen pariin: hengellisyyteen, uskovaisuuteen ja kristinuskoon. Kirja sai lentävän lähdön, kun Hesarin arviossa konkarikriitikko Suvi Ahola ylisti kirjan tyyliä ja ajankohtaisuutta. Samassa yhteydessä Törmälehtoa haastateltiin ja hän muisteli ensimmäistä Israelin-matkaansa, joka oli Suuren Raamattuvisan palkintomatka. Pääsen taas kehumaan olevani melkein sukua julkkikselle, sillä olin mukana tuossa samassa kilpailussa osana voittajajoukkuetta. Itse en ole Israeliin toista kertaa lähtenyt, mutta He ovat suolaa ja valoa palautti matkamuistoja mieleen, onhan Israel ristiriitainen ja kerroksellinen paikka. 

He ovat suolaa ja valoa kertoo kahdesta uskovaisesta suomalaisnaisesta, Susannasta ja Anusta, jotka matkustavat Israeliin kumpikin omista syistään. Susanna on tiukan linjan fundamentalisti, joka haluaa taistella Israelin pyhän kansan puolesta – niinpä hän lähtee hoitamaan juutalaissiirtokuntien viiniviljelmiä, joiden avulla Palestiinaa nakerretaan pala palalta pienemmäksi. Anu taas on kiltti, vähän lapsenuskoinen ja kirkasotsainen opettaja, joka kaipaa elämäänsä muutosta – ja miehen rakkautta. Samalla kerrotaan kolmen uskonnon pyhästä kaupungista, Jerusalemista, ja sen modernista ja menevästä pikkusiskosta, Tel Avivista. Myös muut Israelin maisemat näkyvät kirjassa Betlehemiä myöten.

Kirjassa oli paljon sellaista, josta pidin. Tätä voi lukea kurkistuksena suomalaisarjesta poikkeavaan ympäristöön tai muutosmatkana kahden erilaisen naisen kanssa. Tai kirjasta voi saada samoja oivalluksia kuin Suvi Ahola – näkökulmia nyt uutisissa vellovaan Israelin ja Palestiinan väkivaltaiseen konfliktiin. Kieli on kaunista, miljöökuvaus elävää ja henkilöiden välillä on jännitettä. Minulle kirjassa parasta kuitenkin oli tarkka ja herkkä läpileikkaus fundamentalistiuskovaisen ajattelutavoista.

 

Susanna oli aivan mahtava henkilöhahmo. Tosielämässä ei olisi helppoa olla Susannan kanssa kaveri: onhan hän paitsi fundamentalisti, myös muutenkin hankalan ihmisen oloinen. Hän ei suostu tekemään kompromisseja edes perheenjäsentensä kanssa ja hän tuomitsee omassa mielessään toisten vääränlaiset elämäntavat. Mutta hahmona hän on hieno, koska hän on älykäs ja pistämättömän looginen – ja uskovainen. 

 

Ristiriita syntyy siitä, että kristinuskon jokaista detaljia on lähes mahdotonta noudattaa sataprosenttisen loogisesti. Uskonnollisuuden epäloogisuus on oikeastaan sisäänrakennettu uskonnon käsitteeseen: uskonto perustuu siihen, että ihminen uskoo johonkin, jota ei voi järjellä todistaa. Tämä ei kuitenkaan ole estänyt ihmisiä vuosituhansien aikana rakentamasta erilaisia pitkälle meneviä, loogisia päättelyketjuja, joilla yritetään pusertaa uskonto ja johdonmukaisuus väkisin yhteen.

Rakkauden kaksoiskäsky kuulostaa yksinkertaiselta, mutta kun teologista saivartelua aletaan soveltaa politiikkauutisiin tai sodankäyntiin, ollaan äkkiä hyvin kaukana lähimmäisen rakastamisesta. Susanna etenee uskossaan kuin luotijuna: hän tuntee Raamatun sanoman ja haluaa noudattaa sitä kirjaimellisesti, mutta ulkoapäin katsottuna hänen tekonsa näyttävät sitä vähemmän kristillisiltä, mitä pitemmälle hän pääsee. Ilmankos Susanna rinnastaa itsensä myös sotaveteraaniukkiinsa ja muistelee hänen tarinoitaan rintamalta. Tätä kautta kirjaan syntyy temaattinen yhteys Törmälehdon edellisen Taavi-romaanin kanssa.

 

Anun heittäytyminen lihallisen rakkauden pyörteisiin on myös kiehtovasti kuvattu, varsinkin kun rakkauden hinta osoittautuu kirjan lopussa hyvin fyysiseksi. Lisäksi He ovat suolaa ja valoa kertoo kaikenlaista myös siitä, millaista ihmisten arkitodellisuus Israelissa on Herran vuonna 2023. Mielestäni kirjan pääpaino ei kuitenkaan ole tämän hetken geopolitiikassa vaan siinä, miksi Israel on niin monelle länsimaiselle kristitylle niin tärkeä: uskonnon, myyttien ja kulttuurin vuoksi.

Kirjan paras puoli on minusta se, että uskovaisuutta tarkastellaan rakentavasti, älyllisyyttä ja älykkyyttä kunnioittaen ja analyyttisesti ja helppoja selityksiä kaihtaen. ”Kiihkouskovainen” on varsinkin populäärikulttuurissa yleinen ja yleensä varsin yksioikoinen hahmo – useimmiten tyhmä tai naurettava. Mutta vaikka länsimaisissa ollaan maallistuttu, globaalilla tasolla uskontojen voima vaikuttaa valtavasti niin politiikkaan kuin ihmisten arkielämään. Uskontoon kuuluva mystiikka, merkkien näkeminen ja lukeminen ja yliluonnollisuuden kokemus vaikuttavat uskovaisiin eikä näitä kokemuksia voi järjellä selittää pois.

Bloggaajakollegani Amma kommentoi omassa kirjablogissaan, että He ovat suolaa ja valoa tuntuu edellyttävän lukijalta perehtyneisyyttä. Kyllä, kohtuullisista lähtötiedoista on hyötyä, mutta vaikka kristinuskon teologinen sisältö tai Israelin lähihistorian käänteet olisivat vieraita, kannattaa tähän kirjaan silti sukeltaa. Tällä kirjalla mennään Finlandia-listoille.
 

Lue myös nämä:
Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät
Terhi Törmälehto: Taavi
Guy Delisle: Merkintöjä Jerusalemista

Patricia Highsmith: Lahjakas herra Ripley

Kansi: WSOY.

Nyt hän esitti reipasta nuorta miestä, joka oli viettänyt iltapäivän vedessä ja rannalla siksi, että hänen epätavallinen makunsa nyt vain oli sellainen ja hän oli hyvä uimari eikä tuntenut kylmyyttä uidessaan viileänä päivänä myöhäiseen iltapäivään.

 

Lainasin Patricia Highsmithin Lahjakkaan herra Ripleyn kirjailija Sofi Oksasen suosituksen perusteella. Oksanen jakaa Facebook-sivullaan usein kirjavinkkejä ja päätin käyttää tätä vinkkiä ruksiakseni HelMet-lukuhaasteessa kohdan ”Kirjailijan suosittelema kirja”.

Lahjakkaasta herra Ripleystä on tehty elokuva- ja tv-sovituksia ja vaikka elokuvatietämykseni on varsin ohutta, pääsen kehumaan katselleeni sekä vuoden 1999 elokuvasovituksen (pääosassa Matt Damon) ja vuoden 1960 elokuvasovituksen (pääosassa Alain Delon). Lukiessa erityisesti Damonin tähdittämä versio nousi mieleen – pitääpä yrittää nähdä se joskus uudestaan sopivassa välissä. Uuteen pokkaripainokseen on otettu kuva Netflix-suoratoistopalvelussa nähtävästä tuoreesta tv-sarjasovituksesta (pääosassa Andrew Scott).
 

Lahjakas herra Ripley on ilmestynyt vuonna 1955 eli ensi vuonna kirja viettää 70-vuotispäivää. Kunnon klassikon lailla kirjassa ei ole mitään vanhentunutta, vaikka oman aikansa ajankuvaa sen sivuilta voikin lukea. Ihmiskuvauksena se on pirullinen ja pureva. Totesin, etten tiedä juuri mitään kirjailija Patricia Highsmithin elämästä – nopean googlettamisen myötä hänen vaiheisiinsa kannattaisi ehdottomasti perehtyä kunnolla. Värikäs nainen ja mielenkiintoinen kirjailija!

Pannaanpa tähän väliin spoilerivaroitus – penkaisen erilaisia juonenkäänteitä ja ratkaisuja tavalla, joka saattaa pilata lukunautinnon, jos kirjaa ei ole ennen lukenut. Vertaan kirjaa myös muihin kirjoihin ja niiden juonenkäänteisiin.

Kirjan juoni taitaa olla yleisellä tasolla tuttu. Vaatimattomasta taustasta ponnistava Tom Ripley pääsee Italiaan, jossa hänen pitäisi houkutella laiska perijä Dickie palaamaan kotiin Amerikkaan. Ripley ihastuu Dickien elämäntyyliin ja omaksuu hänen identiteettinsä. Sitten alkaa kissa-hiiri-leikki: jääkö Tom Ripley kiinni petoksista ja murhista vai pystyykö hän sumuttamaan kaikkia?

Kirja tuntui intertekstuaalisimmalta kirjalta, jonka olen aikoihin lukenut. Intertekstuaalisuus tarkoittaa, että kirja viittaa toisiin kirjoihin ja ikään kuin keskustelee muiden tekstien ja teosten kanssa. Minusta teos todellakin keskusteli sekä aiemmin ilmestyneiden teosten että paljon myöhemmin ilmestyneiden teosten kanssa.

Ensinnäkin kirjassa oli paljon samaa suosittelijansa, Sofi Oksasen, tuotannon kanssa. Oksasen teosten vakiohahmoja on henkilö, joka pelkää, että hänen salatut tekonsa tai salattu identiteettinsä paljastuu muille. Esimerkiksi Kun kyyhkyset katosivat -kirjan Edgar oli kameleontti, joka haisteli tuulta ja mukautui vallitseviin olosuhteisiin ja onnistui näin pelastamaan oman nahkansa.

Toisaalta kirja toi mieleen F. Scott Fitzgeraldin klassikon Kultahatun. Siinä rikas ja salaperäinen herra Gatsby paljastuukin rikolliseksi, seurapiirien kuplaksi. Self made man -ihanne on ylipäätään amerikkalaisen kulttuurin läpileikkaava teema ja todellisia itsensä luoneita miehiä sekä Gatsby että Ripley ovat.

Kolmanneksi kirja toi mieleen Mad Men -tv-sarjan, jonka olen katsonut läpi parikin kertaa (aikana, jolloin minulla riitti vielä tunteja viikossa tv-ohjelmien katsomiseen). Sarjan päähenkilö Don Draper on ottanut nimensä ja identiteettinsä kuolleelta mieheltä. Myös hän pelkää jäävänsä kiinni ja paljastuvansa ja myös hän kykenee sulautumaan seurapiireihin miellyttävän ulkomuotonsa ja salaperäisen vaitonaisuutensa ansiosta.

Neljänneksi kirja toi mieleen Donna Tarttin Tiklin. Kun luin sen alkuvuonna, kiittelin sitä, ettei kirja kerro siitä, miten köyhä poika pyrkii parempiin piireihin vaan pikemminkin alaspäin, rikollisten piireihin. Tartt oli vaihtanut näkökulmaa, joka Highsmithilla oli vielä täysin relevantti: varakkaiden ja joutilaiden yläluokkainen seurapiirielämä ja matkustelu kiehtoo Ripleytä suunnattomasti ja hän haluaa päästä siihen osaksi.

Luonnekuvauksena Tom Ripleyn hahmo on todella moniulotteinen. Onko hän homo, joka yrittää tukahduttaa seksuaalisen suuntauksensa? Onko hän autisti, joka maskaa käytöstään jäljittelemällä muiden ilmeitä, eleitä ja reaktioita? Onko hän psykopaatti, joka ei kykene tuntemaan minkäänlaista empatiaa muiden kärsimyksiä kohtaan? Kirjassa hän mainitsee matemaattisen lahjakkuutensa ja loogista päättelykykyä hänellä todella riittää – niin pitkälle hän pystyy punomaan valheiden verkkoaan ja pitämään langat käsissään.

Kirjassa käännellään ja tutkitaan sitä, mitä identiteetti tarkoittaa. Tätä kelpaa peilata nykyäänkin, sillä nykyään on muotia sanoa, että jokainen voi olla aivan mitä itse haluaa. Onko se totta? Jos sanoo olevansa jotain, jota kuitenkaan siihen asti ei ole ollut, muuttuuko todella haluamansa kaltaiseksi ihmiseksi? Kirjan vastaus tuntuu olevan, että kyllä, ihminen voi omaksua itselleen uudenlaisen hahmon, jos itse on valmis uskomaan omaan asiaansa tarpeeksi lujaa. Jopa omiin valheisiinsa pitää olla valmis uskomaan.

 

Kirjan sivuhahmoista Marge kiinnosti minua, sillä kirjan sivuilta hänestä välittyi aivan erilainen kuva kuin vaikkapa vuoden 1999 filmauksessa. Siinä Margea esitti Gwyneth Paltrow, vaaleanviileä pitkäraajainen kaunotar, enkelimäinen Dickien tyttöystävä. Mutta kirjassa Margen ja Dickien välinen suhde on jotain ihan muuta. Margen kuvataan olevan partiotyttömäinen pullukka, joka on yksipuoleisen ihastunut Dickieen, joka taas pyrkii monin tavoin välttämään liiallista sitoutumista Margeen. Kuvauksen perusteella Margen rooliin sopisi vaikka Lena Dunhamin kaltainen näyttelijä ennemmin kuin Paltrow’n kaltainen.

Erityiskiitosta annan siitä, miten kirja kuvaa amerikkalaisia poissa kotoaan. Lukemattomissa angloamerikkalaisissa teoksissa vieraaseen maahan lähtee kuvataan eksotisoinnin kautta. Uusi ympäristö on kuin jokin lasten leikkipuisto ja ihastelevat amerikkalaiset suhtautuvat ylemmyydentuntoisesti liikuttaviin pikku alkuasukkaisiin ja heidän höpsön erilaiseen kulttuuriinsa. Lahjakkaassa herra Ripleyssä italialaiset ovat sivuroolissa amerikkalaisiin päähenkilöihin verrattuna, mutta Italia on ehdottomasti yksi pääosan esittäjistä. Miljöökuvaus on todella antoisaa ja elävää.

Käännöksestä

Kirjan on kääntänyt Jorma-Veikko Sappinen ja suomennos ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1984. Uutta painosta varten Sappinen on tarkistanut suomennoksen. Käännös onkin erittäin miellyttävää, kaunista ja luontevaa suomen kieltä. Kelpasi lukea suomeksi!

Lue myös nämä:
Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat
Donna Tartt: Tikli
Pajtim Statovci: Tiranan sydän

Lea Karmala: Maauimalan pelastus

Kaupungin tekninen lautakunta esitti samana vuonna, että allas täytettäisiin soralla ja katetaan betonirakenteilla, mikä olisi ollut eräänlainen väliaikainen ratkaisu.

 

Olen käynyt hämeenlinnalaisella Ahveniston ulkoilualueella ensimmäistä kertaa kesäkuussa 2022. Olen silloin kommentoinut paikkaa kavereilleni näin: "Kokonaisuutena tämä vaikutti jokseenkin täydelliseltä paikalta kesäpäivän viettoa ajatellen. Tullaan siis varmasti uudestaan vielä monta kertaa!"

 

Ja niin olen tehnytkin - tänäkin kesänä olen vienyt vieraita Apparalle uimaan ja touhuamaan. On uitu Ahvenistonjärvessä, syöty eväitä kodalla, kävelty järven ympäri - ja käyty polskimassa kunnostetussa maauimalassa, joka rakennettiin vuoden 1952 olympialaisia varten. 

 

Helsingin olympialaisissa osa lajeista kisattiin Hämeenlinnassa. Kirjassa haastatellut henkilöt muistuttavat toistuvasti, että Hämeenlinna on Helsingin ohella Suomen ainoa olympiakaupunki eikä uusia ole tulossa. On jokseenkin epätodennäköistä, että Suomessa enää järjestettäisiin kesäolympialaisia.

 

Mutta kun olen ihaillut kunnostettua maauimalaa, olympiarenkaita kahvilan seinällä, suuria kellotauluja ja ulkotaideteoksia, en ollut tajunnut, että eihän tämä loisto tyhjästä ole syntynyt. Toimittaja Lea Karmala on pannut Ahveniston maauimalan pelastamisen kirjoihin ja kansiin. Maauimalan pelastus - Ahveniston Suojeluyhdistyksen 30-vuotinen uurastus olympia-altaan säilyttämiseksi Hämeenlinnassa dokumentoi altaan värikkäät vaiheet. Kirjan kustantaja on Ahveniston Suojeluyhdistys ry ja kirja on ilmestynyt tänä vuonna.

 

Kirja sopii paitsi Ahvenistolla kävijöiden luettavaksi, myös muiden paikkakuntien kunnallisaktiiveille. Suomessa on tälläkin hetkellä menossa useita kaavoituskiistoja, jotka yleensä etenevät samankaltaisesti. Jokin paikka on alueen asukkaille rakas ja tärkeä. Paikkaa hallinnoiva kunta tai kaupunki ei kuitenkaan halua kehittää paikkaa asukkaiden toivomalla tavalla, vaan haluaisi joko purkaa paikan tai rakentaa tilalle kerrostaloja tai tuulivoimaa tai tehdä jotakin muuta, joka muuttaisi paikan luonnetta perusteellisesti. Joukko aktiivisia kuntalaisia yhdistyy ja ryhtyy puolustamaan paikan alkuperäistä luonnetta. Välillä tämä väsytystaistelu onnistuu, välillä ei. 

 

Tämä panee miettimään, onko kunnallisessa demokratiassa jotain vialla. Kunnan ja kuntalaisten intressienhän pitäisi olla yhtenäiset: että asukkaat viihtyisivät asuinalueellaan ja sitoutuisivat siihen. Miksi edut näyttäytyvät vastakkaisilta niin usein ja miksi asukkaat joutuvat taistelemaan omia kunnallispäättäjiään vastaan, että saisivat pidettyä asuinalueensa viihtyisänä?

 

No, ainakin Hämeenlinnan osalta Lea Karmala valottaa ansiokkaasti päätöksenteon junnaavuutta ja monimutkaisuutta. Minulle on syntynyt käsitys, että Hämeenlinnassa päätöksentekoa leimaa hitaus, päättämättömyys ja samojen asioiden vatkaaminen vuodesta toiseen. Juuri tällä tavalla Ahveniston maauimalankin kohtalo vaikuttaa edenneen.

 

Maauimala suljettiin huonon kunnon vuoksi vuonna 1985. Se avattiin remontoituna kävijöille vuonna 2014. Ahveniston Suojeluyhdistys perustettiin vuonna 1992 ja koko 90-luvun ja 2000-luvun yhdistys siivosi ja remontoi Ahveniston aluetta, järjesti tapahtumia, pyöritti kesäkahvilaa ja teki vaikutustyötä niin kunnallisella kuin valtakunnallisella tasolla. Aika iso osa tästä työstä oli sitä, että yhdistyksen jäsenet tekivät ilmaiseksi kaupungin vastuulle kuuluneita tehtäviä, olivathan rakennus ja alue kaupungin hallinnoimia.

Olen itsekin tehnyt erilaisissa yhdistyksissä paljon talkootöitä ja tiedän, mitä epäkiitolliselta välillä tuntuu, kun iltamyöhään touhuaa jotakin, josta usein saa kiitokseksi lähinnä haukkuja. Niinpä Maauimalan pelastus on oikea ylistyslaulu suomalaiselle talkoo- ja yhdistystyölle. Ahveniston Suojeluyhdistys on käyttänyt alueen hyväksi niin paljon aikaa, että jos joka tunnista olisi maksettu tuntipalkkaa, laskettaisiin työn arvo todennäköisesti miljoonissa euroissa. 

Ratkaiseva käänne kaupungin päätöksenteolle lopulta oli se, kun valtion osarahoitus remontille löytyi ja sen käyttämiselle oli takaraja. Lopulta marraskuussa 2012 kaupunginvaltuusto äänesti maauimalan remontin puolesta.

Lea Karmala on käynyt läpi yhdistyksen toimintakertomukset ja Hämeen Sanomien, Hämeenlinnan  Kaupunkiuutisten ja muiden medioiden arkistot sekä haastatellut yhdistyksen aktiiveja. Lievää toisteisuutta tekstissä välillä on, mikä toki johtuu siitä että yhdistysten toimintavuosille yleensä syntyy tietynlainen rutiini eli samankaltaisia tapahtumia tehdään joka vuosi. Kirjassa näkyy hienosti ajankuva: esimerkiksi 90-luvun laman vaikutukset kunnalliseen päätöksentekoon, käyttäytymiseen ja julkiseen keskusteluun käy hyvin ilmi. Ahveniston pitkä puolustustaistelu kannatti ehdottomasti dokumentoida ja sen Karmala on tehnyt hyvin.

Kannattaa vilkaista Lea Karmalan haastattelu vuodelta 2021 Kaupunkiuutisten nettisivuilta, hän vinkkaa siinä myös mielenkiintoisia matkakohteita Hämeenlinnan seudulta. Maauimalan pelastusta suosittelen luettavaksi niille, jotka joko ovat käyneet polskimassa Apparalla tai jotka ovat muualla joutuneet vastaavien kunnallis- ja kaavoitustaistelujen keskiöön.

 

Lue myös nämä:
Juha Itkonen: Teoriani perheestä
Ilkka Teerijoki: Hämeenlinna vallankumouksen vuosina 1917-1918
Kolme kirjaa kartalla: Vanajan Joanna, Rottien pyhimys ja Kruunun taloudenpito Hämeen linnassa 1500-luvun puolivälissä

Stephen King: 22.11.63

Kansi: Tammi.

Jos haluat tietää, mihin poliittinen kiihkoilu voi johtaa, katso Zapruderin filmi, erityisesti ruutu 313, jossa Kennedyn pää räjähtää.

 

Ylläoleva sitaatti ei ole itse romaanista, vaan sen jälkisanoista. Stephen Kingin 22.11.63 odotteli hyllyssä lukuvuoroaan, kun se muuttuikin yhtäkkiä ajankohtaiseksi. Heinäkuun puolivälissä Yhdysvaltain presidentinvaalien ehdokas ja ex-presidentti Donald Trump joutui salamurhayrityksen kohteeksi, mutta selvisi pintahaavalla. Romaani 22.11.63 kertoo Kennedyn salamurhasta. Eräs kirjan toistuvia teemoja on sekin, miten historia toistaa itseään ja miten pieni ihminen välillä voi huomata yllättävää toisteisuutta omassa elämässään. Koin tämänkaltaisen hetken verratessani uutisia ja tätä vuonna 2013 suomennettua kirjaa.

 

22.11.63 löysi tiensä lukupinooni Kirsin kirjanurkan kautta. Olen asettanut itselleni sivumäärätavoitteen tämän vuoden HelMet-lukuhaasteessa. Päästäkseni siihen minun kannattaa yrittää lukea paksuja kirjoja. Muistelin, että Kirsi on joskus viettänyt "Paksu heinäkuu" -teemaa ja sieltä paksujen kirjojen joukosta 22.11.63 löytyi.

Tutustuin Stephen Kingin kirjoihin 90-luvulla. Muistelen, että joskus yläasteaikoina Kingin kauhukirjat nousivat ikätovereideni suosioon ja minäkin luin muutaman. Tuolloin Kingillä oli vielä jotenkin roskainen maine, hänen kirjansa tuntuivat kuuluvan samaan kategoriaan vaikka Virginia Andrewsin kirjojen kanssa. Sittemmin yleinen suhtautuminen genrekirjallisuuteen on muuttunut huomattavammasti sallivammaksi. Kingin maine on ainakin parantunut: häntä pidetään jonkinlaisena kunnioitettavana mestarihahmona, joka nykyään vaikuttaa olevan myös sivistyksen ja kulttuurin esitaistelija. Tänä vuonna hän viettääkin 50-vuotistaiteilijajuhlaa kirjailijana. Julkaistuja teoksia hänellä on valtava määrä.

En itse ole mikään kauhukirjallisuuden ylin ystävä. Vertaan kauhukirjallisuutta huvipuistolaitteisiin: ymmärrän, miksi ne ovat monesta hauskoja, mutta minulle tulee helposti huono olo. 22.11.63 ei kuitenkaan ole kauhua, vaan pikemminkin tieteiskirjallisuuteen kallellaan oleva trilleri. Se on vaihtoehtohistoriaa: jos ajassa voisi matkustaa taaksepäin ja estää John F. Kennedyn murhan, muuttuisiko Yhdysvaltojen historia parempaan suuntaan?

 

Kirjan päähenkilö on äidinkielenopettaja Jake, joka päätyy aikamatkustajana menneisyyteen ja ryhtyy jäljittämään Kennedyn murhaajaa, Lee Harvey Oswaldia.  Aikamatkustaminen on mielestäni hieman kulunut aihe, joten ilahdutti kun King löysi siihen mielestäni tuoreita näkemyksiä. 

Koska valitsin kirjan sen muhkean, yli 800 sivun paksuuden, perusteella, pohdin hieman, että kävisikö lukeminen puuduttavaksi. King pohjustaa tarinaa kaikessa rauhassa ja ehdin jo miettiä, päästäänkö asiaan. Mutta sitten juoni alkoi imeä ja suorastaan ahmin kirjaa eteenpäin. Paksujen kirjojen hyvä puoli on, että jos ne toimivat, niihin voi uppoutua tuntikausiksi. No, arjessa minulla ei tällaista uppoutumisaikaa aina ole, mutta kesälomaan tällainen intensiivinen lukeminen tuntuu kuuluvan.

22.11.63 on paitsi vetävä, myös henkilöhahmojensa puolesta realistinen, empaattinen ja samastuttava. Ikäisekseen mieskirjailijaksi King kirjoittaa myös kiitettävän uskottavia naishahmoja. Samanlainen paradoksi on, että hän osaa kirjoittaa niin uskottavasti tavallisten pienten ihmisten arjesta - onhan hänen omaisuutensa paisunut nettitietojen perusteella jo noin puoleen miljardiin dollariin. 

 

Kirjan jälkisanoissa King kiittelee työryhmäänsä mm. tutkimusavusta. Miljonäärikirjailijalla epäilemättä onkin varaa teettää perusteellinen taustaselvitys historiallisia kuvauksia varten, mutta mitään turhaa infodumppausta King ei harrasta. Ylipäätään teksti on mielestäni kypsän kirjailijan kynästä: vaikka sanoja on paljon, jokainen sana on tarpeen. King on päättänyt luoda upottavan, intensiivisen ja yksityiskohtaisen kirjallisen maailman ja siinä hän on onnistunut.

 

Olen iloinen, että luin Stephen Kingin romaanin pitkästä aikaa, sillä kirja osoittautui todella hyväksi. Suosittelen tätä Yhdysvaltojen historiasta kiinnostuneille ja ylipäätään vetävän tarinan ystäville.

Käännöksestä

 

Suomentaja Ilkka Rekiaro alkaa olla nimeltä tuttu minulle. Suomennos enimmäkseen kulkee hyvin, mutta hieman hämmentävää oli, miten paljon tekstistä oli jätetty suomentamatta. Ymmärrän, että vaikkapa laululyriikkaa ei ole pakko lähteä suomentamaan, mutta esimerkiksi poundcake-leivonnaiselle olisi aivan hyvin voinut valita suomenkielisen nimen. Arvelen, että vaikkapa "kuivakakku" tai "kahvikakku" olisi aivan riittävän hyvä suomennos.

 

Lue myös nämä:
Emily St. John Mandel: Asema 11
Ann-Marie MacDonald: The Way the Crow Flies
Joyce Carol Oates: Blondi

Johanna Vuoksenmaa: Vesiystäviä

Kansi: Otava.

Vetten hellijät, hierojat ja terapeutit päivystävät 24/7 eikä heidän käsittelyynsä joudu jonottamaan. Järvien konserttitalot, taidenäyttelyt, valoesitykset, eläinpuistot ja elämyskeskukset ovat kaikkien vapaasti nautittavissa.

 

Elokuvaohjaajana tunnetun Johanna Vuoksenmaan Vesiystäviä on kokoaan suurempi kirja. Teoksessa on 130 sivua ja lähes jokaisella sivulla on valokuva. Ensivilkaisulla voi tuntua, että kirja on pienikokoinen ”kahvipöytäkirja”, jonka voi plärätä läpi ja panna sitten pois käsistään. Mutta kun kirjaan paneutuu, sitä pitää tutkia intensiivisemmin ja hitaammin – ainakin, jos sattuu pitämään luonnonvesissä uimisesta.

Vesiystäviä on ilmestynyt vuonna 2019. Jos löytää kirjan kohtuuhintaan divarista, kannattaa napata oma kappale talteen. Kirjasta on ilmeisesti otettu ainakin neljä painosta ja mielestäni tätä teosta kannattaisi painattaa jatkuvasti lisää. Kirja nimittäin sopisi loistavasti lahjaksi esimerkiksi Suomeen asettuvalle maahanmuuttajalle, joka haluaa tutustua suomalaiseen luontoon. Kirja on tehty kaksikieliseksi, suomenkielisen tekstin rinnalla kulkee englanninkielinen käännös, josta vastaa Pat Humphreys.

Kirjassa Vuoksenmaa kertoo harrastuksestaan: luonnonvesissä uimisesta. Hän esittelee sata vesistöä Suomesta ja luonnehtii niitä runollisin sanankääntein. Suomen järvien määrästä kertoo jotain, että lasken uineeni vain kymmenessä järvessä, joita kirjassa mainitaan. Ja omasta mielestäni olen kuitenkin ollut ahkera pulahtelija, olenhan jo lapsena sukulointireissulla päässyt uimaan sinne sun tänne.
 

No, internet muistuttaa, että Suomessa todella on noin 50 000 – 190 000 järveä, hieman riippuen siitä minkä kokoisen vesialueen laskee järveksi. Niinpä Vuoksenmaan paneutunut katsaus sataan järveen ansaitsee hatunnoston.
 

Kirjassa riittää katsottavaa ja makusteltavaa, kun siihen malttaa keskittyä. Valokuvat ovat Vuoksenmaan ottamia ja ne ovat runollisia tunnelmapaloja. Teksteissä Vuoksenmaa kuvaa ”vesiystäviään” kuin ihmisiä. Määritelmien joukossa toistuvat intiimit ja sensuellit käsitteet – vesi on kuin rakastaja tai hieroja tai äidin syli. Kuvaukset yltyvät välillä mahtavan lennokkaiksi.
 

Kymmenkunnan yhteisen uimakokemuksen perusteella voin pitää Vuoksenmaan vesiystäväluonnehdintoja ihan perusteltuina, vaikka en itse kaikkia samoja määreitä olisi keksinytkään. Mutta Vanajaveden kohdalla olen jyrkästi eri mieltä. Vuoksenmaa pitää Vanajavettä yksinkertaisena ja tylsämielisenä. Minulle Vanajaveden kapeikko on historiallinen ajan virta, joka kuljettaa mukanaan tarinoita kaikkien niiden vuosituhansien ajalta, jolloin ihmiset ovat Vanajaveden rannoilla asuneet. Se on myös aulis jakamaan näitä tarinoita uimarille, joka näin pääsee uppoutumaan itsekin historian kokemuksiin.

Toisesta päästä nostan esimerkiksi Tammelassa sijaitsevan Suujärven, jonka Vuoksenmaa luokittelee maagisten vetten joukkoon. ”Kiehtova” ja ”kansallisromanttinen” sopivat todella hyvin kuvaamaan tätä kirkasta, vihertävävetistä ja nopeasti syvenevää järveä, jossa pääsin uimaan ensimmäistä kertaa tänä kesänä. Uintikokemus todella tuntui maagiselta, tänne pitää päästä uudestaan! Nappasin kirjan perusteella toivelistalleni muutaman muunkin järven, niistä mainittakoon Iso-Melkutin Lopella ja Näsijärvi Tampereella.
 

Ylipäätään Vesiystäviä on siitä hieno kirja, että se sanallistaa ja tuo näkyviin sen, että järvissä on eroja. Yleiskielessä helposti puhutaan vain ”järvenrannasta” ja ”uimarannasta”, mikä saa uimisen kuulostamaan siltä, että se on aina samanlaista. Näinhän ei ole. Samoin välillä kuulostaa siltä, että monen mielestä järvissä uiminen on jotain pikkulasten puuhaa. Oman kokemukseni mukaan uimarantojen testaaminen vaatii lähinnä päätöksen – että käväisenpä uimassa siellä tai täällä. Mitään kalliita ja monimutkaisia varusteita ei tarvitse, riittää että ottaa uimapuvun ja pyyhkeen. Aikaakaan ei mene paljoa, jo lyhyt pulahdus virkistää tai tuntuu suorastaan seikkailulta. Luonnonvesissä uiminen on siis helppo ja nopea tapa vahvistaa luontosuhdetta ja nauttia Suomen luonnosta. Silti siinä on seikkailun ja jännityksen tuntua ja löytämisen riemua.

Suosittelen Vesiystäviä lämpimästi kaikille luonnonvesissä uimisesta lumoutuneille.

 

Lue myös nämä:
Johanna Vuoksenmaa: Pimeät tunnit
Pekka Jurvelin: Vaiettu joki
Marjo T. Nurminen: Itämeren tarina

Maria Lähteenmäki: Punapakolaiset

Kansi: Gaudeamus.

Punapakolaisten alueellisen omakuvan kehittämishanke Karjalassa 1918-1938 oli lähtökohdiltaan vaikea. Kahden valtion rajalla ja kahdessa toimintapiirissä olevat punapakolaiset olivat osa haasteellista ylirajaista, toisilleen vihamielisten maiden poliittista toimintaverkostoa.

Maria Lähteenmäen Punapakolaiset – suomalaisnaisten elämä ja kohtalo Neuvosto-Karjalassa on tietokirjana oikea aarre. Lähteenmäki on Itä-Suomen yliopiston professori ja hän työskentelee Karjalan tutkimuslaitoksessa. Punapakolaisten tutkimuslähteenä on mm. Petroskoissa sijaitsevan Karjalan Tiedeakatemian arkiston pienoiselämäkerrat, joita punapakolaiset keräsivät ja kirjoittivat. Koska Venäjän hyökkäyssodan vuoksi pääsy arkistoon on nykyään käytännössä mahdotonta tai hyvin vaikeaa, on lukijoiden kannalta onni, että Lähteenmäki pääsi arkistoa tutkimaan ja on hyödyntänyt aineistoa upeaan teokseensa. Kirja on ilmestynyt vuonna 2022.

Olen viime aikoina ollut erityisen kiinnostunut sisällissodan jäljistä – niin fyysisistä kuin psyykkisistä. Olen käynyt katsomassa sodan taistelupaikkoja ja muistomerkkejä ja olen myös mennyt paikalle katsomaan, kun muistomerkeille on laskettu kukkaseppeleitä ja pidetty puheita. Keväällä 1918, kun valkoiset voittivat taistelun Tampereesta, lähti Tampereelta Hämeen kautta Venäjää kohti valtava määrä pakolaisia. Ne, jotka eivät päässeet rajalle asti, joutuivat usein vankileireille ja teloitetuiksi. Mutta mitä kävi niille, jotka todella onnistuivat pelastautumaan Venäjän puolelle?

Tähän kysymykseen Punapakolaiset vastaa ja mikä hienointa, kirja keskittyy naisten kokemuksiin, jotka ovat perinteisessä historiankirjoituksessa usein jääneet paitsioon. Paitsi sisällissodan pakolaisia, käsittelee Lähteenmäki myös 1920- ja 1930-lukujen loikkareita ja muilutettuja sekä Amerikasta Neuvostoliittoon lähteneitä suomalaissiirtolaisia.

Kuten Lähteenmäki kirjan lopussa toteaa: rajan yli saapuneet saivat enintään kaksikymmentä vuotta lisäaikaa. 1930-luvun lopulla Stalinin armottomat puhdistukset veivät suomalaisia vankileireille ja kuolemaan. Toki muutama eloonjäänyt näistäkin selvisi. Korkeimmalle neuvostohierarkiassa kohosi Otto Wille Kuusinen, joka kuoli vuonna 1964 ja on ainoana suomalaisena haudattu Kremlin muuriin. Hänetkin Punapakolaisissa mainitaan, mutta sivuhenkilönä.

Neuvosto-Karjalaan keskittyvässä kirjassa käsitellään erityisesti Petroskoin seudulle, Aunukseen ja Vienan Karjalaan kuten Uhtuan seudulle asettuneita suomalaisia. Kaoottisella 1920-luvulla punapakolaiset pystyivät luomaan jonkinlaisia suomenkielisiä yhteiskuntarakenteita Karjalaan. Joillekin Karjalan sosialistinen neuvostotasavalta oli kuin punainen varjo-Suomi: yhteiskunta, jollaista Suomessa olisi ryhdytty rakentamaan, jos punaiset olisivat voittaneet. Mutta arjen tasolla elämä Neuvostoliitossa tarjosi useimmille kovaa työtä, aineellista köyhyyttä ja kommunismin vaatimuksia yhteiskunnallisesta osallistumisesta.

Punapakolaiset pursuaa superkiinnostavia ihmiskohtaloita ja häkellyttäviä käänteitä. Tässä muutama nosto:

Hilja Pärssinen toimi vuonna 1918 punaisten vallan aikaan kansanvaltuuskunnan sosiaaliasiain valtuutettuna. Hän pakeni ja pääsi Venäjälle, mutta palasi myöhemmin Suomeen. Kirjassa kuvataan, että hän pettyi Neuvostoliiton todellisuuteen ja kirjoitti kokemuksistaan. Tästä huolimatta hän joutui Suomessa maanpetturina vankilaan. Hänet äänestettiin vielä uudelleen eduskuntaan, jonne hän palasi vuonna 1929. Pärssisestä on ilmestynyt muutama vuosi sitten Siltalan kustantama elämäkerta Uuden ajan nainen. Pitääpä lukea se sopivassa välissä!

Toini Mäkelä osallistui sisällissotaan ja nousi Viipurin pataljoonan komentajaksi. Pataljoonassa taisteli 135 punaista naista. Paettuaan Venäjälle hän lähti vuonna 1919 taistelemaan puna-armeijan riveissä pohjoiselle rintamalla Venäjän sisällissodassa. Vuonna 1920 hän suoritti Pietarin punaupseerikoulussa upseerikurssin ainoana suomalaisnaisena. Vuonna 1921 hän taisteli Kronstadtissa kapinan aikana ja johti kaupungin puolustajina taistelevaa suomalaista työläisnaisjoukkoa.

Ida Knuutinen valittiin Kajaanin kaupunginvaltuustoon vasemmiston äänillä vuonna 1930. Paikkakunnan oikeistolaiset vaativat Knuutista luopumaan tehtävästään. Knuutinen ei suostunut. Elokuussa ryhmä miehiä muilutti Knuutisen ja kaksi muuta vasemmistovaltuutettua Neuvostoliittoon. Muiluttajat pyysivät valtuutettuja autoon, perusteena neuvottelujen jatkaminen. Autolla valtuutetut kyydittiin Sotkamon kautta Kuhmoon ja sieltä rajalle. Tämä tapaus on minusta erityisen kiinnostava, sillä Kainuussa kasvaneena seuraan vieläkin Kainuun asioita ja kuulumisia. Tätä muilutusta ei ole mediassa juuri muisteltu.

Ja jos voisin siirtää itseni aikakoneella jonnekin, haluaisin osallistua Petroskoin Kalevala-juhliin vuonna 1935 (ja palata turvallisesti takaisin). Punapakolaisissa kuvataan, millainen kulttuurisota Kalevalasta saatiinkaan aikaiseksi. Eräs osa sitä oli, kun Yrjö Sirola julkaisi teoksen Kalevala, työtätekevien kulttuuriperintö jossa painotetaan Kalevalan marxilaisen tulkinnan tärkeyttä.

Lisäksi kirja sai minut pohtimaan, että pitäisi perehtyä enemmän Vienan Karjalan historiaan ja tapahtumiin. Kainuulla ja Vienan Karjalalla on ollut ikiaikaiset siteet, kunnes raja jyrkkeni toisen maailmansodan jälkeen niin, että siteet lähes katkesivat. Minulla on ollut selvästi jokin sokea piste Vienan Karjalan suhteen, on aika korjata tilanne.

Kirjallisena tutkimustyönä Punapakolaiset toimii malliesimerkkinä siitä, mitä on hyvä historiantutkimus. On ansiokkaasti kerätty lähdeaineisto, relevantit tutkimuskysymykset ja upeaan muotoon työstetyt vastaukset. Suosittelen tätä kirjaa todella lämpimästi kaikille, joita kiinnostavat sisällissota, suomalaiset Venäjällä ja Venäjän historia.

Nykyajan vastineet

En malta olla vertaamatta nykyajan vastineita Punapakolaisille, vaikka Lähteenmäki ei putinisteja käsittelekään. Selkein Otto Wille Kuusisen verrokki on Johan Bäckman. Suosittelen lukemaan turpobloggaaja Rysky Riiheläisen vuonna 2019 kirjoittaman yhteenvedon Bäckmanista. 

Myös Suomen eduskunnassa istuu henkilöitä, joilla vaikuttaa olevan myötämielisyyttä Venäjän politiikalle. Korostan vielä, että on ihan ok esimerkiksi pitää venäläisestä kulttuurista, johon kuuluvat vaikkapa herkulliset pelmenit ja hapankaali ja klassinen kirjallisuus. Itse asiassa uskon, että nyt jos koskaan olisi hyvä, että suomalaiset opiskelisivat venäjää ja perehtyisivät venäläiseen ajatusmaailmaan – se antaisi eväitä tulkita meneillään olevia tapahtumia paremmin. Mutta se ei ole ok, että haluaa työskennellä venäläisten myyränä suomalaisia vastaan. Punapakolaisten loppusivut kertovat, että aatteen palo tai diktaattorin myötäily ei yleensä riittänyt siihen, että olisi pelastunut julmalta venäläiseltä vankileirien saaristolta. En usko, että yhtään sen enempää armeliaisuutta nykyäänkään löytyy.

Venäjän ja Suomen välisen rajan ylittäminen on ollut todella kuuma peruna mediassa viime vuosina. Punapakolaiset muistuttaa, kuinka liukuva käsite raja on. Rajan yli on kuljettu luvan kanssa ja ilman lupaa. Rajaa on valvottu asein tai on luotettu, että rajalla on kaikki ok ilman kovin kummoista kontrollia. Ja Karjala raja-alueena ei ole hävinnyt minnekään, vaikka väestö, kielet ja aatteet ovat ehtineet muuttua moneen kertaan viimeisen 150 vuoden aikana.

Lue myös nämä:
Max Engman: Pietarinsuomalaiset
Sirpa Kähkönen: Graniittimies
Leonardo Padura: Mies joka rakasti koiria

Mari Moilanen: Tölkkiruokaa

Kansi: WSOY.

Sain Mari Moilasen kirjan Tölkkiruokaa kustantaja WSOY:lta arvostelukappaleena. Kilpailu- ja kuluttajaviraston ohjeen mukaan vaikuttajamarkkinointi pitää merkitä selkeästi. Tämä artikkeli on määritelmän mukaan markkinointia eli mainos.

Kiinnostuin Tölkkiruokaa-kirjasta, sillä olen melko innokas säilykepurkkien ja muiden säilykeruokien ostaja. Säilykkeet säilyvät huoneenlämmössä pitkään ja niistä saa mainiosti ruokaa silloin, kun ei ehdi kauppaan. Luovalla säilykkeiden, kuivamuonan ja pakastimen avulla voi "nyhjäistä tyhjästä" erinomaisen aterian. Kirjoittaja Mari Moilanen on ruokakuvaaja ja -toimittaja, joka on myös pitänyt Jotain maukasta -ruokablogia vuodesta 2011 asti.

Lähtökohdat ovat hyvät, mutta jotenkin jäi sellainen olo, että kirja ei lunastanut täyttä potentiaaliaan. Ruokakirjoja ilmestyy joka vuosi tolkuttomasti, joten perustellakseen olemassaolonsa kirjan olisi hyvä tarjota riittävästi yllätyksiä, elämyksiä ja opittavaa myös harjaantuneille kotikokeille. Tölkkiruokaa vaikuttaa keskittyvän aloittelijatasolle ja myös mukaan otettujen säilykkeiden määrä on melko rajallinen ja reseptit tuntuvat paikoin toisteisilta. 

Yhtä ainutta tomaattikeiton, linssikeiton tai kikhernecurryn ohjetta ei mielestäni vuonna 2024 kannattaisi ruokakirjaan painaa. Niitä on jo maailma pullollaan. Samoin säilykeaiheiset pastakastikeohjeet ovat väkisinkin aika samanlaisia, tyyliin "avaa säilyke ja sekoita se pastaan". 

Kirjan makumaailma keskittyy italialais- ja aasialaistyylisiin ohjeisiin, jolloin monet omat suosikkisäilykkeeni loistavat poissaolollaan tai jäävät maininnan varaan. Moilanen on pyytänyt kirjaan sitaatteja julkkiskokeilta ja nämä nostavat esiin mm. ankankoipisäilykkeet ja savumuikkusäilykkeet. Ainuttakaan ohjetta näistä ei kuitenkaan ole. Kalasäilykkeissä keskitytään sardelleihin ja tonnikalaan.

 

Päällimmäiseksi tunteeksi jäi, että kirja on tehty pikkuisen laiskasti. Parhaista teemakeittokirjoista, vaikkapa Sienihullusta tai A Feast of Ice and Fire -kirjasta jää ihaileva, jopa häikäistynyt olo: vau, mikä tiedon ja osaamisen keskittymä kirja onkaan. Tölkkiruokaa tuntuu niiden rinnalla painetulta oman blogin mainokselta.

Mutta ainahan lukemisesta jotain jää käteen: tämän kirjan perusteella aion hankkia ainakin biscoff-tahnaa ja hyödyntää kaapissa kököttävän lemon curd -tahnan vaikka kakkuun tai jäätelöön. Testiruoaksi nousi kuitenkin ohje nimeltä "nduja mac and cheese".

Nduja on tulista salamitahnaa, joka vaikuttaa nousseen jonkinlaisen trendiruoan asemaan. Toteutin ohjeen gluteenittomasti johtuen kanssaruokailijan keliakiasta. Käytin gluteenitonta makaronia, gluteenitonta jauhoseosta ja pankojauhot korvasin murskatulla gluteenittomalla näkkileivällä. Muskottipähkinäjauheen jätin pois, sillä en jaksanut lähteä vain sen vuoksi kauppaan - kaikkia muita aineksia kotoa jo löytyi.

 

 

Kokkaaminen oli simppeliä ja valmiissa ruoassa maistui mukavasti tulinen salamipotku. Gluteenittomat makaronit ovat välillä hieman mössömäisiä, mutta tässä ruoassa sen antaa anteeksi.

 

Jotain maukasta -blogissa kerrotaan myös Moilasen järjestämistä ruokakuvauskursseista ja sellaiselle voisin itsekin mennä. Mutta vaikka nduja mac and cheese ei kovin kuvauksellista ruokaa ollutkaan, sen maussa ei ollut moittimista. Jos haluaa tuhtia ruokaa, jolla nälkäisinkin pöydän ääreen istuva taatusti täyttyy, tämä ohje sopii kuin nenä päähän.

Lue myös nämä:
Saara Atula: Retkiruokakirja
Reese Witherspoon: Whiskey in a Teacup
Arne Krüger: Otavan herkkukortit. Lämpimiä juustoruokia ja pirteitä salaatteja

Angie Thomas: Nic Blake ja ihmeelliset - Ilmentäjien ennustus

Kansi: Otava.

Me liidetään kohti rämealueen perukoita. Puut peittävät häikäisevän auringon ja ilma jäähtyy hieman. JP kavahtaa, kun me kohdataan vastakkaiseen suuntaan uiva suonväkiparvi. Heillä on ohuempi pyrstö kuin merenväellä, ja sen suomut muistuttavat alligaattorin suomuja.

Angie Thomas teki maailmanlaajuisen kirjallisuusläpimurron esikoisromaanillaan Viha jonka kylvät vuonna 2017. Se kertoo
mustien kohtaamasta poliisiväkivallasta Yhdysvalloissa. Minäkin luin kirjan muutama vuosi sitten. Tänä vuonna Hesarin arvio kiinnitti huomioni: Angie Thomas on julkaissut Harry Potter -henkisen sarjanavauskirjan Nic Blake ja ihmeelliset - Ilmentäjien ennustus, jossa musta mississippiläistyttö seikkailee yliluonnollisissa kuvioissa.
 

Joten kun törmäsin kirjaan kirjastossa, nappasin sen mukaani. Toiminnantäyteinen, lähes toimintaelokuvamainen kirja oli varsin nopealukuinen, joten jos joku kaipaa mukaansatempaavaa ja ahmittavaa kirjaa, tässä sinulle sellainen.

Tarina alkaa Jacksonin kaupungissa Mississippin osavaltiossa. 12-vuotias Nic elää isänsä kanssa kahdestaan. He kuuluvat Ihmeellisiin, yliluonnollisiin olentoihin, jotka elävät tavallisten ihmisten keskuudessa. Isä ei ole kertonut Nicille juuri mitään menneisyydestään, joten kun Nic pääsee jyvälle isänsä peittelemistä salaisuuksista, tempautuu hän seikkailujen pyörteeseen. Mukana seikkailussa on paras kaveri JP sekä toinen lapsi, jonka henkilöllisyys jääköön tässä kertomatta.

Kirja oli todella vauhdikasta tykitystä. Juonitasolla kirjaa on vaikea pitää erityisenä, pursuaahan brittiläinen lastenkirjallisuus juuri tämänkaltaisia tarinoita. Puhuttelevaksi ja persoonalliseksi kirjan tekee Thomasin taito kytkeä mukaan afroamerikkalaista historiaa ja maantiedettä. Upeaa! Jatko-osia todennäköisesti seuraa, sen verran selkeästi tulevia käänteitä pohjustetaan.

Näsäviisas ja paikoin uhkarohkea Nic onkin mainio sankaritar, jonka seurassa viihtyy. Kirjaa voi suositella sekä lapsille että aikuisille. Ja jos kärsit lukujumista eikä kirjallisuus oikein tunnu innostavan, tämä on mahtava täsmälääke jumien aukomiseen.

Suomennoksesta

 

Suomentaja Ilkka Rekiaro onnistuu kohtuullisen hyvin siinä, mikä kirjassa on kielellisesti vaativaa: kuinka kirjoittaa luontevan kuuloista nuorten puhekieltä siten, että se on kirjallisena tekstinä miellyttävää luettavaa. Hienoa!

Fantasiagenreen kuuluvat itse keksityt sanat ja termit ovat myös saaneet mukavia suomennoksia. Kelpaa lukea!

 

Lue myös nämä:
Suzanne Collins: Nälkäpeli-trilogia
Philip Pullman: Kultainen kompassi
J.K. Rowling: Harry Potter 1-7

Maylis de Kerangal: Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät

Kansi: Siltala.

Nyt on se hetki. Aamu valkenee ja hahmoton alkaa hahmottua: elementit asettuvat paikoilleen, taivas erkanee merestä, horisontti muuttuu näkyväksi.

Maylis de Kerangalin romaani Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät tarttui mukaan kirjastosta. En ole ihan varma, mistä de Kerangalin nimi oli jäänyt mieleen – ehkä Siltala-kustantamon kuvastoista tai positiivisista lehti- ja blogiarvioista. Kirjan aihe on varsin omaperäinen: se kertoo sydänsiirtoleikkauksesta.

Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät sopii sellaiselle lukijalle, joka etsii kovatasoista, ikään kuin tislattua laatukaunokirjallisuutta. Kirjan 237 sivuun mahtuu todella intensiivinen lataus ihmiselämästä, ihmissuhteista, lääketieteestä, Le Havren rannikosta… Jo avausluku on mykistävä: kolme nuorta miestä, melkeinpä vielä poikaa, lähtee surffaamaan helmikuisen hyiselle merelle. Intensiivinen kuvaus saa lähes tuntemaan kylmät suolaiset roiskeet omillakin kasvoilla.

De Kerangalilla on kunnianhimoa moneen suuntaan. Kirjan kieli on latautunutta ja rikasta. Se sisältää paljon erikoissanastoa, ei pelkästään lääketieteestä vaan myös kasveista, eläimistä, surffaamisesta ja maailman eri kolmista ja mytologioista. Lisäksi de Kerangal haluaa selvästi kuvata sitä, miten asioita tehdään, ja tekeminenhän on aina draamallisempaa kuin pelkkä oleminen. Tekisi mieli hehkuttaa, miten häkellyttävän uskottavaa sydämensiirtoleikkauksen kuvaus on, mutta tajuan etten voi tällaista väittää. Eihän minulla ole mitään osaamista sydänkirurgiasta. Kirjailijan taidoillaan de Kerangal loi kuitenkin minulle täydellisen uskottavan ja kokonaisvaltaisen elämyksen.

Ihmiskuvaus on vähintään yhtä hämmästyttävää. Kirjan henkilöhahmot ovat kokonaisia, eläviä, monipuolisia ja persoonallisia ihmisiä, vaikka sanamäärissä laskettuna heitä kuvataan suorastaan niukalla mitoituksella.

Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät voitti Ranskassa yhdeksän kirjallisuuspalkintoa. Kirja on käännetty useille kielille. De Kerangalilta on suomennettu muutakin tuotantoa – täytyypä siis lukea häntä lisää sopivassa välissä.

Kirjailija, joka kykenee näin vähillä sivuilla kertomaan näin valtavasti ihmisistä ja maailmasta, on nero.

Suomennoksesta

Ville Keynäs ja Anu Partanen ovat tehneet neron arvoista työtä – suomennos on kuin kirkas helmi. Kustantamo Siltalan sivuilla on valaiseva blogikirjoitus, jossa he kertovat siitä, millaista on kääntää de Kerangalin tekstiä. Loistavaa työtä - lukijana voi vain istua kyydissä ja nauttia.

 

Lue myös nämä:
Virginie Despentes: Teen Spirit
François Rabelais: Pantagruelin kolmas kirja
Choderlos de Laclos: Vaarallisia suhteita

Lasten kanssa Annikin Runofestivaaleilla

Kävin Annikin Runofestivaaleille sosiaalisen median edustajana eli tapahtuma tarjosi minulle maksuttoman sisäänpääsyn. Kilpailu- ja kuluttajaviraston ohjeen mukaan vaikuttajamarkkinointi pitää merkitä selkeästi. Tämä artikkeli on määritelmän mukaan markkinointia eli mainos.

 

Kuten aiemmin kerroin, suuntasin tänään kohti Tamperetta lapsiseuralaisten kanssa. Määränpäänä oli Annikin Runofestivaali. Tapahtuma jatkuu tänään myöhään yöhön - seuraavan kerran tapahtuman pääsee kokemaan kesäkuussa 2026.

Kiitän ensimmäiseksi todella helppoa saavutettavuutta. Tampereen rautatieasemalta oli sujuva kävellä kohteeseen ja Tampereen kävely-ympäristö on ihanan selkeää. Jalkakäytäviä pääsee oikeasti etenemään, ilman että pitää pysähtyä väistelemään ja arpomaan tietyömerkintöjä tai sähköpotkulautoja tai muuta sekoilua, joka tekee jalkaisin liikkumisesta hankalaa tai mahdotonta. Lapsiperheiden kannattaa pysähtyä puolimatkassa viihtyisään Tammelan leikkipuistoon.

 

Toivoin etukäteen sujuvia vessajonoja, lapsille kelpaavaa ruokaa ja osallistavaa tekemistä. Kohtuullisen hyvin toiveeni toteutuivat ja kehun erityisesti runsasta bajamajatarjontaa. Alueen ruuhka tiivistyi sitä mukaa kun päivä eteni, mutta pienellä puikkelehtimisella siirtyminen paikasta toiseen onnistui. Lastenrattaiden kanssa tungoksessa ei olisi päässyt etenemään, eli suosittelen tapahtumaan menoa itsenäisesti liikkuvien lasten kanssa.

Tungoksen täyttämässä kulttuuritapahtumassa lasten jaksaminen toki jossain vaiheessa lopahti. Jos perheellisenä haluaisi osallistua ohjelmaan täysipainoisesti, kannattaisi lähteä isommalla porukalla ja jakaantua: kyllästyneet lapset lähtisivät vastuuaikuisen kanssa jonnekin muualle Tampereen huveihin ja runohenkiset voisivat jäädä festivaaleja viettämään niin pitkäksi aikaa kuin haluavat.

 

 

Mitään hirvittävän suurta lapsimäärää tapahtumassa ei näkynyt, mutta festivaalien järjestämät lasten ohjelmanumerot olivat todella laadukkaita. Osallistuimme Piipoon Hetken runo-olohuoneeseen, jossa lapsia kannustettiin kirjoittamaan omia runoja tapahtuman tunnelmia aistien. Valmiit työt ripustettiin koivunlehdiksi.

 

 

Teemu Palosaaren yhtyeen keikka taisi olla intiimein livekeikka jolla olen koskaan ollut. Pieneen, tunnelmalliseen pesulatilaan tuli bändiä kuuntelemaan noin kymmenhenkinen yleisö, eikä kovin montaa henkeä lisää olisi mahtunutkaan. Hyvä meno!

 

 

Annikin korttelin viereiseen Osmonpuistoon oli perustettu ruokakojualue. Etniset kasvisruoat olivat minun makuuni, mutta lapsia oli turha ylipuhua kojujen annoksille. Onneksi olin kuitenkin pakannut mukaan runsaasti eväitä. Puiston eväspiste oli todella tunnelmallinen ja lasten kanssa riittävä houkutus oli Osmonpuiston leikkipuisto.

 

 

Annikin kortteli oli näkemisen ja kokemisen arvoinen itsessään. Historiallisia rakennuksia ei ole Suomessa liikaa säästelty ja aika pitkän taistelun Annikin aktiivit joutuivat käymään saadakseen alueelle arvostusta.

 

Tunsin myös olevani pitkästä aikaa oikein kulttuuriharrastajien kuplassa. Ympärillä näkyi värikkäitä ja persoonallisia asusteita ja aikuisten ohjelmasta ehdin kuunnella avauspuheen, Ranja Omenan lausuntaa, Tommi Liimatan osuuden ja Lyytin musiikkia.

Kun menee itselleen uuteen tapahtumaan, voi pohtia, tunteeko olonsa tervetulleeksi vai joutuuko kokemaan, että on joutunut sisäpiiribileiden sivustakatsojaksi. Annikin festivaaliin solahdin mukavasti joukkoon, vaikka kyllä paikan päällä huomasi, ketkä olivat enemmän porukan ytimessä kuin toiset. Mutta kyllä sekaan sopii ensikertalaisenakin ja lapsiseuralaisia kohdeltiin suorastaan kiitettävästi.

 

Paluumatkalla käveltiin vielä katsomaan Kirsi Kunnaksen ja Mirkka Rekolan runomuraaleja Pinninkadulla. Komeita!

 

Vaikka huoltajan ominaisuudessa pääpaino onkin katsoa, että lapsilla on kaikki hyvin ja he pysyvät mukana, kyllä runoilla ladattu ilmapiiri ruokki omaakin luovaa ajattelua. Kirjallisuudella on väliä. Sanoilla on väliä. Yhteen kokoontumisella yhteisten tärkeiden asioiden ääreen on väliä. Ja henkilökohtaisuus on edelleen poliittista, kuten festivaalin avausesiintyjä Ranja Omena muistutti.