Terhi Törmälehto: He ovat suolaa ja valoa

Kansi: Otava.

Sain Terhi Törmälehdon kirjan He ovat suolaa ja valoa kustantaja Otavalta arvostelukappaleena. Kilpailu- ja kuluttajaviraston ohjeen mukaan vaikuttajamarkkinointi pitää merkitä selkeästi. Tämä artikkeli on määritelmän mukaan markkinointia eli mainos.
 

Tänne tultuaan Susanna on lähettänyt Villelle kuvan viiniviljelmistä ja kaksi kuvaa vuorista, jotka niitä ympäröivät: hopeanvihreitä puita, hiekkaisia, louhikkoisia rinteitä, lammaslauma rinteessä. Hän on lähettänyt Terveisiä viinipellolta -toivotuksen ja kaksi jaetta Jesajalta. Illalla hän toivotti hyvää yötä.

 

Terhi Törmälehto palaa kolmannessa romaanissaan He ovat suolaa ja valoa esikoisromaaninsa teemojen pariin: hengellisyyteen, uskovaisuuteen ja kristinuskoon. Kirja sai lentävän lähdön, kun Hesarin arviossa konkarikriitikko Suvi Ahola ylisti kirjan tyyliä ja ajankohtaisuutta. Samassa yhteydessä Törmälehtoa haastateltiin ja hän muisteli ensimmäistä Israelin-matkaansa, joka oli Suuren Raamattuvisan palkintomatka. Pääsen taas kehumaan olevani melkein sukua julkkikselle, sillä olin mukana tuossa samassa kilpailussa osana voittajajoukkuetta. Itse en ole Israeliin toista kertaa lähtenyt, mutta He ovat suolaa ja valoa palautti matkamuistoja mieleen, onhan Israel ristiriitainen ja kerroksellinen paikka. 

He ovat suolaa ja valoa kertoo kahdesta uskovaisesta suomalaisnaisesta, Susannasta ja Anusta, jotka matkustavat Israeliin kumpikin omista syistään. Susanna on tiukan linjan fundamentalisti, joka haluaa taistella Israelin pyhän kansan puolesta – niinpä hän lähtee hoitamaan juutalaissiirtokuntien viiniviljelmiä, joiden avulla Palestiinaa nakerretaan pala palalta pienemmäksi. Anu taas on kiltti, vähän lapsenuskoinen ja kirkasotsainen opettaja, joka kaipaa elämäänsä muutosta – ja miehen rakkautta. Samalla kerrotaan kolmen uskonnon pyhästä kaupungista, Jerusalemista, ja sen modernista ja menevästä pikkusiskosta, Tel Avivista. Myös muut Israelin maisemat näkyvät kirjassa Betlehemiä myöten.

Kirjassa oli paljon sellaista, josta pidin. Tätä voi lukea kurkistuksena suomalaisarjesta poikkeavaan ympäristöön tai muutosmatkana kahden erilaisen naisen kanssa. Tai kirjasta voi saada samoja oivalluksia kuin Suvi Ahola – näkökulmia nyt uutisissa vellovaan Israelin ja Palestiinan väkivaltaiseen konfliktiin. Kieli on kaunista, miljöökuvaus elävää ja henkilöiden välillä on jännitettä. Minulle kirjassa parasta kuitenkin oli tarkka ja herkkä läpileikkaus fundamentalistiuskovaisen ajattelutavoista.

 

Susanna oli aivan mahtava henkilöhahmo. Tosielämässä ei olisi helppoa olla Susannan kanssa kaveri: onhan hän paitsi fundamentalisti, myös muutenkin hankalan ihmisen oloinen. Hän ei suostu tekemään kompromisseja edes perheenjäsentensä kanssa ja hän tuomitsee omassa mielessään toisten vääränlaiset elämäntavat. Mutta hahmona hän on hieno, koska hän on älykäs ja pistämättömän looginen – ja uskovainen. 

 

Ristiriita syntyy siitä, että kristinuskon jokaista detaljia on lähes mahdotonta noudattaa sataprosenttisen loogisesti. Uskonnollisuuden epäloogisuus on oikeastaan sisäänrakennettu uskonnon käsitteeseen: uskonto perustuu siihen, että ihminen uskoo johonkin, jota ei voi järjellä todistaa. Tämä ei kuitenkaan ole estänyt ihmisiä vuosituhansien aikana rakentamasta erilaisia pitkälle meneviä, loogisia päättelyketjuja, joilla yritetään pusertaa uskonto ja johdonmukaisuus väkisin yhteen.

Rakkauden kaksoiskäsky kuulostaa yksinkertaiselta, mutta kun teologista saivartelua aletaan soveltaa politiikkauutisiin tai sodankäyntiin, ollaan äkkiä hyvin kaukana lähimmäisen rakastamisesta. Susanna etenee uskossaan kuin luotijuna: hän tuntee Raamatun sanoman ja haluaa noudattaa sitä kirjaimellisesti, mutta ulkoapäin katsottuna hänen tekonsa näyttävät sitä vähemmän kristillisiltä, mitä pitemmälle hän pääsee. Ilmankos Susanna rinnastaa itsensä myös sotaveteraaniukkiinsa ja muistelee hänen tarinoitaan rintamalta. Tätä kautta kirjaan syntyy temaattinen yhteys Törmälehdon edellisen Taavi-romaanin kanssa.

 

Anun heittäytyminen lihallisen rakkauden pyörteisiin on myös kiehtovasti kuvattu, varsinkin kun rakkauden hinta osoittautuu kirjan lopussa hyvin fyysiseksi. Lisäksi He ovat suolaa ja valoa kertoo kaikenlaista myös siitä, millaista ihmisten arkitodellisuus Israelissa on Herran vuonna 2023. Mielestäni kirjan pääpaino ei kuitenkaan ole tämän hetken geopolitiikassa vaan siinä, miksi Israel on niin monelle länsimaiselle kristitylle niin tärkeä: uskonnon, myyttien ja kulttuurin vuoksi.

Kirjan paras puoli on minusta se, että uskovaisuutta tarkastellaan rakentavasti, älyllisyyttä ja älykkyyttä kunnioittaen ja analyyttisesti ja helppoja selityksiä kaihtaen. ”Kiihkouskovainen” on varsinkin populäärikulttuurissa yleinen ja yleensä varsin yksioikoinen hahmo – useimmiten tyhmä tai naurettava. Mutta vaikka länsimaisissa ollaan maallistuttu, globaalilla tasolla uskontojen voima vaikuttaa valtavasti niin politiikkaan kuin ihmisten arkielämään. Uskontoon kuuluva mystiikka, merkkien näkeminen ja lukeminen ja yliluonnollisuuden kokemus vaikuttavat uskovaisiin eikä näitä kokemuksia voi järjellä selittää pois.

Bloggaajakollegani Amma kommentoi omassa kirjablogissaan, että He ovat suolaa ja valoa tuntuu edellyttävän lukijalta perehtyneisyyttä. Kyllä, kohtuullisista lähtötiedoista on hyötyä, mutta vaikka kristinuskon teologinen sisältö tai Israelin lähihistorian käänteet olisivat vieraita, kannattaa tähän kirjaan silti sukeltaa. Tällä kirjalla mennään Finlandia-listoille.
 

Lue myös nämä:
Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät
Terhi Törmälehto: Taavi
Guy Delisle: Merkintöjä Jerusalemista