Viime aikoina olen lukenut erityisesti arvostelukappaleita lehteä varten. Käykääpä lukemassa arvioni Laura Honkasalon ja Hilkka Ravilon uutuuksista.Lisäksi tuli vetäistyä kakkososa Stieg Larssonin trilogiasta. Kävin sitten lueskelemassa muiden kirjabloggaajien mielipiteitä Larssonista, joihinkin olen ehtinyt kommentoidakin jo kauan sitten. Kirjatohtori kehuu erityisesti tätä kakkososaa, Koskikara löysi myös epäröintiä. Yritin etsiä jonkun oikein nörttiytyneen atk-asiantuntijan mielipidettä kirjasta, mutta sellaista ei tähän hätään löytynyt. Voi kunpa vaikka LTKY:n atk-kerho Ruutin aktiivit lukisivat ja arvostelisivat kirjan. Saattaisivat Larssonin tietotekniset näkemykset saada hieman höykytystä.
Harmillista, mutta minulle tämä kakkososa oli pettymys ykkösosaan nähden. Eri puolilla Internetiä muistutettiin, että Larssonin kirjat on julkaistu postuumisti. Kustannustoimittajan kanssa kirjailija ilmeisesti ei päässyt tekemään yhteistyötä. Sääli. Tyttö joka leikki tulella on monelta osin harhaileva ja jäsentymätön. Lisäksi minua alkoi ärsyttää hahmojen kärjistys. Ykkösosassa Larsson onnistui tasapainoilemaan vielä uskottavuuden paremmalla puolella, vaikka hieman ylilyöntejä ykkösosaankin mahtui. Mutta tässä kakkososassa hahmot ja tilanteet kärjistetään niin voimakkaasti, että mustavalkoisuus alkoi syödä kiinnostustani. Tyhmät poliisit ovat sikoja ja hölmöjä, Lisbeth on supersankarimaisen ylivoimainen niin fyysisiltä kuin henkisiltä taidoiltaan, Mikael Blomkvist on epärealistinen töytäilijä.
Juonenkulku oli vetävää edelleen, mutta osittain tuon pienen ärsytyksen vuoksi luin kirjan lopun melkoista pikavauhtia ja jonkin verran hypin kohtauksia yli. Lisäksi välillä kirjan teksti on melkoisen kökköä, tähän tyyliin: "Lisbethin bootsin kärki osui liike-energiaksi muutetulla voimalla miehen haaroihin, iskun paine oli suunnilleen 120 kilopondia per neliösentti." Osa kökköydestä menee suomentajan piikkiin, kiireessä on taidettu tämäkin kääntää, mutta suurin osa johtuu ihan kirjailijasta itsestään.
Mutta voiko mikään kirja olla kovin huono, jos se suorastaan pakottaa lukijansa tarttumaan jatko-osaan? Huolimatta tästä pikkumaisesta nillityksestäni ehdin jo aloittaa Millennium-trilogian kolmososan innokkaasti.
Tekstit
Kerro sitten, mitä mieltä olet, kun koko trilogia on luettu! Itselleni kävi niin, että eka osa oli vielä mukiinmenevä, mutta kun luin kaikki kolme putkeen, olin lopulta aivan nääntynyt ja ärtynyt (ja valitin kirjoista kauheasti blogissani ;)). Minusta jo ensimmäinen osa oli epäuskottava ja rasittava, mutta se oli kuitenkin paras noista kolmesta - toisin kuin monet sanoivat, trilogia ei mielestäni parantunut loppua kohden. Vaikka ehkä vika ei ollut kirjoissa vaan lukijassa. Dekkarit vaan eivät ole mun juttu!
VastaaPoistaOlen kyllä pitkälti samaa mieltä noista, mitä sanot. Ensimmäisen kirjan kohdalla minäkin painotin uskottavuusongelmia melkein liikaa. Sillä saralla kun Larsson on aika suruton.
VastaaPoistaMyöhemmissä osissa se ei enää tuntunut haittaavan, ehkä siksi että vaihdoin "dekkarimoodiin" ja lakkasin vaatimasta kirjalta täyttä panosta.
Uskottavuuskin on silloin vain ruotsalaisdekkarin suuruista - mikä ei ole kovin paljon.
Poliisien tyhmyydestä - älä koske sitten ainakaan Leif G. W. Perssonin teoksiin. Plus unohda taannoinen helikopteripankkimurto todellisessa Ruotsissa.
Larssonin kirjat ovat ennen kaikkea viihdettä. Lisbeth on jamesbond - ja kai nainenkin saa sitä olla. Kirjan ansioihin kuitenkin kuuluu valottaa joitakin näkemyksiä Lisbethin edustamasta näkökulmasta, mm. kasvattikotitaustasta.
Minuakaan ei olisi haitannut epäuskottavuus, jos Larssonin kirjat olisivat olleet puhtaasti viihteellisiä dekkareita. Nyt kun tekstissä oli hyvinkin pitkiä "opettavaisia osuuksia", kuten selostuksia Ruotsin holhousjärjestelmästä, niin lopputulos oli mielestäni ihmeellinen vauhdikkaan dekkarin ja vakavaa asiaa paasaavan kirjan sekoitus.
VastaaPoista