Kaari Utrio: Isabella

Isabella tarttui mukaan maaliskuun alussa kotona käydessä. Äiti oli ostanut sen lomalukemisiksi ja pisti minulle kiertoon. Ollaan kai molemmat luettu Kaari Utrion romaanituotanto kokonaan jo aikoja sitten, ja itse olen lähes kaiken tainnut lukea jo kahteen kertaan. Mutta eihän se hyvää kirjaa huononna, parantaa vaan. :) Tämä painos Isabellasta on julkaistu Kaarin kirjasto -sarjassa, johon on pyritty löytämään tyylikäs ja yhdenmukainen ulkoasu, ja siinä pitkälti onnistuttukin. Minua kyllä viehättävät vanhemmatkin ulkoasuratkaisut, erityisen ihastunut olin viime kesänä joensuulaisesta divarista löytämääni resuiseen Viipurin kaunotar -pokkariin, painos vuodelta 1973. Kaari Utriolla on muuten paljon lukemista tarjoavat kotisivut.

Mutta asiaan. Isabella on Utrion sankarittarien joukossa tyyppiä "rikas ja kaunis". Muita tyyppejä ovat köyhä ja kaunis, köyhä ja mitättömän näköinen (ei kuitenkaan niin ruma että sankaritarta olisi rankaistu vaikka aknella tai epämuodostumilla), tai rikas ja mitättömän näköinen. Luonteeltaan sankarittaret voidaan jakaa ujoihin ja arkoihin ja sitten taas voimakasluontoisiin tai tulisiin. En kyllä muista että kovin moni sankaritar olisi yhtä aikaa rikas, kaunis ja voimakasluontoinen - johan siinä lukijaa alkaisi ärsyttää, miten sellaiseen muka voisi samaistua. Sopivat vastoinkäymiset pitävät lukijan tyytyväisenä. Isabellakin menee siis ujojen joukkoon, ainakin ensi alkuun, mikä on toki ikävää, kun hän sattuu olemaan huikean rikas ja kaikki ilkimykset koettavat siksi väkivalloin saada hänet omakseen.

Juonta ei ehkä kannata sen enempää analysoida, ainahan ne viihderomaaneissa menevät saman kaavan mukaan - eli happy end, rakkaus voittaa ja vastoinkäymiset nujerretaan. Ja niin sen pitää ollakin. Nostankin tässä esille Kaari Utrion muita ansioita, kuten romaanien historiallisuuden. Itse ainakin voin sanoa, että kaikki, mitä Suomen keskiajan historiasta tiedän, tiedän Kaari Utrion romaanien kautta, niin filosofian maisteri ja yleisen historian asiantuntija kuin olenkin. Ensimmäiset Utriot luin joskus yläastetta aloitellessa, joten vertailupohjaa yläasteen ja lukion kouluhistoriaan ja Utrion historiakuvauksiin ehti tulla runsaasti. Isabellan, Vendelan, Sunnevan ja muiden seikkailuista jää taatusti mielikuva monesta asiasta, joita kouluhistorian pohjalta ei todellakaan osaisi hahmottaa. (Eikä yliopisto-opintojenkaan, ainakaan jos lukee tenttikirjoista vain sisällysluettelon ja yhteenvedon, kuten itse tein aivan liian usein...) Esimerkiksi käsite "Ruotsi-Suomi", jota kai edelleenkin oppivelvollisille tyrkytetään. Siitähän saa kuvan, että Ruotsi ja Suomi ovat muodostaneet eräänlaisen tasavertaisen unionin. Höpö höpö. Utrion romaaneista havainnollistuu esimerkillisesti se, että nykyisen Suomen valtion alueella sijaitsevat asutusalueet olivat todellakin Ruotsille vain yksi valloitettu alue muitten joukossa, ja ettei "Suomea" sellaisessa muodossa kuin nykyään ajatellaan, edes ollut. Suomi eli nykyinen Varsinais-Suomi, Häme, Karjala jne niputettiin kyllä Itämaa-käsitteen alle, ja käytiinhän lisäksi pohjoisessa, esimerkiksi Tornion seudulta käsin, kauppa-, ryöstö- ja metsästysretkillä. Mutta kovin vähäväkinen, sirpaleinen, monikulttuurinen ja -kielinen, ja eri uhkien painetta jatkuvasti kokeva maankolkka tuolloin oltiin.

Muita mainioita sivujuonteita lemmenseikkailujen lisäksi ovat esimerkiksi kuvaukset keskiaikaisista käytöstavoista. Seuraavaksi teen tunnustuksen, joka kuulostaa ehkä hieman absurdilta, mutta on täyttä totta. Lapsena olin melko nirso ruuan suhteen, ja esimerkiksi läskiä kammosin kuin ruttoa. Oikeastaan en voinut syödä mitään lihaa kunnolla, kun pelkäsin aina sitä läskiä. Kun sitten 12-13-vuotiaana aloin lukea Utriota, törmäsin kuvauksiin pajunvitsanhennoista sankarittarista, jotka ahmivat hyvällä ruokahalulla esimerkiksi naurismuhennosta, jossa kellui ihaniksi mainittuja läskinkimpaleita. Muutenkin kirjoissa korostui se, että ankarina aikoina oli pakko syödä aina kun sai ja voi, nirsoilla ei voinut, johan siinä olisi kuollut. Liha, läski ja muu rasva oli parasta, mitä ylhäiset neidot suuhunsa saattoivat pistää. Tämän jälkeen suhtautumiseni ruokaan muuttui huomattavasti tervehenkisemmäksi ja lihakin alkoi maistua. Nykyään en parempaa tiedäkään kuin vaikkapa joulukinkun ihana läskireunus.

Muuten Isabellassa (ensimmäinen painos 1988) on jo nähtävissä Utrion tyylin eräälle aikakaudelle tietynsorttinen vakiintuminen. Isabellaa seuraavat romaanit, mm. Vendela (joka onkin oma suosikkini kautta aikojen Utrion tuotannosta), Haukka - minun rakkaani ja Vanajan Joanna ovat melkein kuin samaa sarjaa, sen verran yhtenevä kerronta niissä on. Tämän huomaa hyvin jos vertaa niitä vaikka Pirkkalan pyhät pihlajat -sarjaan 1970-luvun lopulta tai uusimpiin Saippuaprinsessa- ja Ruma kreivitär -teoksiin. Onpa tuottelias kirjailija ehtinyt tänä aikana lisäksi tehdä myös paljon tietokirjoja, joista itse olen lukenut Perhekirjan, joka käy läpi eurooppalaisen perheen historiaa. Utrio on eri yhteyksissä muistellut purevaan sävyyn takavuosina kokemaansa halveksuntaa, joka kohdistui kaikkiin, jotka viihdettä kirjoittivat, mutta onpa hänelle tuon jälkeen ehditty myöntää mm. Valtion tiedonjulkistamispalkinto elämäntyöstä vuonna 2002.

Ylipäätään tämä romanttisen viihdekirjallisuuden genre on täysin aliarvostettu. Asia, joka saa miljoonat ellei miljardit ihmiset rentoutumaan, nauramaan ja voimaan paremmin joka päivä, ei voi olla turhaa tai hömppää. Tähän asiaan perusteellisemmin on paneutunut Kirsti Ellilä mainiossa romaanissaan Nainen joka kirjoitti rakkausromaanin (Karisto 2005). Siitä siis toinen tämän postauksen kirjasuositus Isabellan lisäksi. :)

Lue myös nämä:
Kaari Utrio: Aatelisneito, porvaristyttö
Kaari Utrio: Uhritulet
Laila Hirvisaari: Grand Hotel