Eeva Joenpelto: Rikas ja kunniallinen

Kansi: Pekka Loiri.

Eeva Joenpellon Rikas ja kunniallinen herätti niin paljon ajatuksia, että niiden purkamiseen blogi on oikea paikka. Luin kirjan osittain koronaeristyksestä johtuen: kun Uusimaa suljettiin, heräsi minun Facebook-kuplassani keskustelua siitä, mitä uusmaalaisuus oikeastaan on. Siinä yhteydessä Eeva Joenpellon nimi nousi uusmaalaisuuden kuvaajana esiin.

Eeva Joenpelto (1921-2004) julkaisi kirjoja seitsemällä vuosikymmenellä. Kansakunnan kaapin päälle hän nousi 1970-luvulla Lohja-sarjallaan ja Finlandia-palkinnon hän voitti vuonna 1994. Lisäksi hän on vaikuttanut kotimaiseen kirjallisuuteen myös testamentillaan: hän jätti Sammatin-talonsa kirjailijakodiksi, jonne voi hakea asumisoikeutta WSOY:n kirjallisuussäätiön kautta. Ensi vuonna on siis Eeva Joenpellon 100-vuotisjuhlavuosi. Blogimaailmassa pientä etukenoa juhlaan on otettu neljä vuotta sitten: Tuijata-blogissa oli Eeva Joenpelto -lukuhaaste, johon osallistui iso joukko kirjabloggaajia.

Henkilökohtaisesti tuntuu jopa vähän nololta, että en ole koskaan aiemmin lukenut yhtään Joenpellon kirjaa. Pidän kotimaisesta kirjallisuudesta, pidän naisnäkökulmasta, pidän rikkaasta suomen kielestä, pidän terävänäköisestä ihmiskuvauksesta. Kaikkia näitä Joenpellolta löytyy. Muistan myös hänen kirjojaan jo lapsuudenkotini kirjahyllystä: olen katsellut aikuisten kirjojen selkämyksiä ja ihmetellyt oudon, vähän pelottavankin kuuloisia kirjojen nimiä: Vetää kaikista ovista, Kuin kekäle kädessä, Sataa suolaista vettä. Mistä tällaiset voisivat kertoa?

Ratkaisu Joenpellon tuotantoon tutustumiseen löytyi omasta kirjahyllystä, sillä olen joskus kaupungilla liikkuessani napannut kirjankierrätyshyllystä talteen hyväkuntoisen Rikkaan ja kunniallisen. Kirja on ilmestynyt vuonna 1984. Suoritan Helmet-lukuhaastetta ja kirja osuu mm. kohtaan 46, "Kirjassa on sauna".

Rikas ja kunniallinen kuvaa noin vuoden mittaista kamppailua perheyrityksen herruudesta. Toimitusjohtaja Eero Kuula pyörittää pientä hotellikonsernia, jonka valttina on perinteiden kunnioittaminen ja korkea laatu. Mieleen tulee Kalastajatorppa tai jokin muu perinteikäs, tasokas hotelli. Hän on työllistänyt myös kaksi vävyään, hyvänahkaisen ja juopahtavan Maurin markkinointiosastolle ja hillityn ja kunnianhimoisen Jukan konttoripäälliköksi. Vävyistä Jukka on sillä linjalla, että yrityksen toimintaa voisi pikkuisen uudistaa, mutta Eero haluaa pitää ohjat omissa käsissään.

Ensimmäinen huomioni lukiessa oli todella elävän ja vahvan ajankuvan luominen. Olen ollut kirjan ilmestyessä ekaluokkalainen, joten mitään suuria yhteyksiä minulla ei tuon ajan yritysmaailmaan ole ollut, mutta lukeminen palautti silti elävästi mieleen monia tuon ajan tunnelmia. Kävin usein ennen koulupäivää isän työpaikalla kunnanvirastossa ja lukiessa muistin, millaista siellä oli. Puhelut soitettiin lankapuhelimella, sihteerit käyttivät kirjoituskoneita, tärkeitä papereita kuljetettiin salkuissa. Rikas ja kunniallinen kuvaa yritysliiketoimintaa, jossa myynnin, ostamisen ja asiakaspalvelun perusteet ovat samoja kuin vuonna 2020, mutta digitalisaatiosta ei ollut ruohonjuuritasolla vielä mitään hajua.

Vahva ajankuva ja miljöökuvaus sai minut ensin pohtimaan, onko kirja sisällöltään vanhentunut, mutta se pelko hälveni äkkiä. Joenpelto kuvaa ihmisluontoa tarkasti. Vaikka ajat muuttuvat, ihminen pysyy samana, pelkoineen, haluineen ja pyrkimyksineen. Kirjan edetessä silmukka kiristyi koko ajan - vaikka kerronta oli paikoin vähäeleistä, rivien väliin oli ladattu niin paljon, että tällainen vähän heikomminkin vihjeitä ymmärtävä lukija jäi pohtimaan viittauksia ja symboliikkaa.

Kirja on täynnä hyväksyntää janoavia poikia ja heille pettymyksen tuottavia isiä. Eerolla on kaksi tytärtä ja iltatähtenä syntynyt poika. Mikko-pojasta on huomattu ettei hänestä ole lukumieheksi ja Eerolle on ollut kova paikka sisäistää, ettei omasta pojasta saa työlle jatkajaa. Mutta ainakin täältä vuoden 2020 perspektiivistä kirja oikein huutaa, että mitään valtataisteluja tai jatkajaongelmia ei olisi ollutkaan, jos Eero olisi kasvattanut esikoisestaan Päivistä jatkajan. On vaikea sanoa, mahtoiko tämä olla Joenpellon suora viesti. Onkohan aikalaisvastaanotto tulkinnut tätä samoin? Kirjan kuvaamassa maailmassa naisen asemana on edustusvaimon, salaisen syrjähypyn, sihteerin tai yökerholaulajattaren roolissa toimiminen, ei liiketoimintavastuun ottaminen. Mutta Päivin osalta kuvataan monta kertaa, miten hän muistuttaa luonteeltaan Eeron isää, yrityksen edellistä toimitusjohtajaa. Hän on suora, päättäväinen ja toimelias. Missään vaiheessa Päiville ei kuitenkaan edes tarjota työtä perheyrityksestä, hän pysyy arkkitehtitoimistossa "piirtämässä suoraa viivaa".

Koska omakin leipäni tulee palveluliiketoiminnasta, on aina virkistävää lukea osuvaa ja uskottavaa fiktiota, joka kuvaa suomalaista yritysmaailmaa. Bibliografiasta päätellen Joenpellolla on paljon muitakin teoksia, jotka tähän lukutarpeeseen vastaavat. Nautin myös täsmällisestä ja soljuvasta kielestä ja tarkasta ja paikoin hieman kyynisenkin tuntuisesta ihmiskuvauksesta. En suosittele tätä kirjaa kenellekään sellaiselle, joka haluaa aloittaa lukuharrastuksen jollakin kevyellä ja helpolla kirjalla, mutta paljon lukeville Rikas ja kunniallinen antaa varmasti pohdiskeltavaa.

Lue myös nämä:
Helvi Hämäläinen: Säädyllinen murhenäytelmä 
Veikko Huovinen: Kasinomies Tom
Karo Hämäläinen: Erottaja 

Hyvää joulua! Blogi jää tauolle.

Kun edellisestä blogikirjoituksesta on puoli vuotta, on aika tunnustaa tosiasiat - tämä blogi jää nyt määrittelemättömän pitkälle tauolle. Elämäntilanteeni on ollut sellainen, että vaikka olen ehtinyt lukea, en ole oikein ehtinyt näppäimistön ääreen kirjoittamaan ja niinpä rakas vanha blogini on saanut olla oman onnensa nojassa.

Haluan toivottaa kaikille oikein hyvää ja rauhallista joulua ja onnellista uutta vuotta 2018! Luetaan kirjoja ja keskustellaan kirjoista edelleen eri kanavissa.

Itähelsinkiläistä luontoa - Kivinokan vanha metsä ja Vanhankaupunginlahti.

Tommy Lee, Mick Mars, Vince Neil, Nikki Sixx, Neil Strauss: The Dirt / Mötley Crüe

Kansi: HarperCollins

Kyselin kavereilta vinkkejä rockmusiikkiaiheisesta kirjallisuudesta ja suositusten perusteella valitsin luettavaksi Mötley Crüen bändielämäkerran The Dirtin. Kirja on ilmestynyt vuonna 2001 ja kiinnostuneet voivat lukea tämän myös suomeksi, kirja on suomennettu nimellä The Dirt - Törkytehdas. 

Kaipasin kirjaa, joka sisältää värikkäitä tarinoita rokkarielämästä, mutta laadukkaasti ja lähdekriittisesti kirjoitettuna. The Dirt täytti tämän tarpeen mainiosti. Kirjan toimittanut Neil Strauss on haastatellut niin sankareita kuin konnia ja eri ihmiset bändin ympärillä saavat tuoda oman näkökulmansa esiin.

Kirjan rakenteena on kertoa tarinaa minämuodossa siten, että kussakin luvussa on äänessä yksi kertoja. Välillä lukuihin on jätetty haastattelurakenne näkyviin. Ratkaisu toimii mainiosti, sillä ensinnäkin Strauss saa dynamiikkaa kronologiaan: esimerkiksi bändin jäsenten lapsuudesta ja nuoruudesta kerrotaan eri kohdissa. Ajallisesti mennään välillä eteenpäin, välillä taaksepäin, mutta punainen lanka säilyy mukana koko ajan.

Toinen hyvä puoli asiassa on "fanikirjan" tunteen välttäminen. Siinä missä Mick Wallin Led Zeppelin -aiheinen When Giants Walked the Earth tuntui välillä olevan liian polvillaan kohteitaan palvomassa, Strauss säilyttää objektiivisuuden tunnun. Toki tarinat itsessään ovat niin värikkäitä - ja loppusanojen mukaan joiltakin osin myös hieman editoituja esimerkiksi joidenkin kuvausten kohteena olevien henkilöiden nimien osalta - että lukija pääsee melkoiselle todellisuustripille joka tapauksessa.

Musiikillisesti Mötley Crüe ei ollut minulle ennestään erityisemmin tuttu. Bändin nimestä ensimmäisenä mieleen tulee yläasteen tunnit, jolloin luokan "koviksilla" oli farkkutakkeihin ommeltuja tai tussattuja bändilogoja. Mötley Crüen nimi taisi niistä samoista takeista löytyä Iron Maidenin, Kissin, Stonen ja mitäniitänyt oli joukosta. Nimeltä sentään tunnistin ennakkoon joitakin keskeisiä bändin jäseniä, esimerkiksi rumpali Tommy Leen muistin esiintyneen ahkerasti iltapäivälehtien kuvapalstoilla 1990-luvulla Pamela Andersonin aviomiehen roolissa. Niinpä lukemisen ohella piti välillä vierailla YouTuben puolelle bändin tuotantoon tutustumaan. Kyllähän Mötley Crüe onkin tehnyt mainiota kamaa, katsokaa vaikka tämä.

Kirjan alussa huomioni vei se, mitä olinkin hakemassa: värikkäät ja hurjat tarinat bileistä, päihteistä, seksistä, vastuuttomuudesta ja tuhoamisesta. Mutta mitä pitemmälle kirja eteni, sitä enemmän aloin kiinnittää huomiota draaman isoon kaareen: nousuun ja laskuun. Kuten elämässä yleensäkin, myös musiikissa asioilla on yleensä ylä- ja alamäet ja huippusuosion saavuttavilla bändeillä jumalten keinu heiluu erityisen lujaa. 1980-luvulla Mötley Crüe tuntui saavuttavan kaiken, mistä bändi voi unelmoida: huikea määrä levymyyntiä, jättikiertueita onnesta pähkinöinä oleville suuryleisöille, fanitusta ja suosiota. Mutta sitten kun suunta vaihtui, alamäki vei mennessään. Musiikkimuoti muuttui, levyjen tekeminen oli tuskaisempaa eivätkä levyt enää myyneet ja bändin sisäiset ristiriidat johtivat hajoamiseen, mutta kokoonpanon paikkailu uusilla tulokkailla ei myöskään tuonut suosiota takaisin.

Entisellä menestyneellä rockmuusikolla vaihtoehdot tuntuvat olevan vähissä: joko pitäisi hyväksyä että mennyt on mennyttä ja keskittyä tekemään jotakin muuta, tai pitäisi kyetä jatkamaan luovalla, uusiutuvalla muusikonuralla ja hyväksyä, että samanlaista suursuosiota ei ihan helposti pysty kokemaan tai sitten voi jämähtää haikailemaan vanhoja suuruuden päivä ja yrittää pitää niistä kiinni loputtomilla comeback-kiertueilla ja vanhan materiaalin soittamisella. Mötley Crüen jäsenistä tuntuu löytyvän jotain näistä kaikista variaatioista, tosin esimerkiksi laulaja Vince Neil kuittaa kirjan lopussa että ei hän ole oppinut matkan varrella erityisesti mitään, vaan haluaa edelleen keskittyä hauskanpitoon ja elämästä nauttimiseen.

Kierolla tavalla hauskaa on lukea vaikkapa siitä, miten entinen menestysmuusikko yrittää ryhtyä käymään treffeillä avioeronsa jälkeen:

"Nikki, you need to go out with someone. Snap out of it. She's a nice girl. You'll like her."

I caved in and called her.  She seemed nice enough, so I invited her out for some food. It was so out of character with how I used to meet girls before I was married, when all I had to do was lean against the Sheetrock of the Starwood and look cool. The drive to her place in Pasadena took an hour and an half. I arrived, opened the door, and, sure enough, the bitch was cockeyed. just like Angie Saxon's old roommate. She looked like a drunk Geena Davis. As soon as I entered her Shabby Chic house, I wanted to turn and flee. This was not my style at all.

But I had driven all the way there, and she looked so desperate and expectant. So I took her someplace suitably pathetic like Chili's.

Kuten ihmisten välisissä suhteissa on tapana, bändin jäsenet ja heidän lähipiirinsä muistavat ja muistelevat kokemuksiaan usein ristiriitaisella tavalla. On helppo kaivaa rikkaa toisen silmästä, mutta ei tuntea malkaa omassa silmässään. Erilaiset näkemykset valottavat elettyä ja koettua hauskalla ja välillä tragikoomisellakin tavalla. Kenties ainoa toive olisi ollut, että myös bändin jäsenten vaimoja, tyttöystäviä, ex-tyttöystäviä ja bändäreitä olisi voitu haastatella. Nyt ainoa omalla äänellään mukaan pääsevä nainen on levy-yhtiön edustaja Sylvia Rhone, ja hänenkin osuutena on hyvin lyhyt eikä kovin mairitteleva. No, ei tätä kirjaa voi minään feministin ohjekirjana lähestyä muutenkaan, mutta varmasti vaikkapa Pamela Andersonilla olisi ollut omanlaisena tarina kerrottavanaan avioliitostaan Tommy Leen kanssa. Liitto loppui siihen, kun Lee päätyi vankilaan perheväkivallan vuoksi ja kieltämättä hieman itsesääliruikutukselta Leen tilitys tästä jaksosta välillä kuulostaa.

Kokonaisuutena kirjan jälkimaku on kuitenkin erinomainen - lisää tällaista! Pelkkä rokkarisekoilujen muisteleminen ei takaa hyvää kirjaa, vaan kirjoittajalla täytyy olla homma hanskassa: tekstin pitää olla hyvin jäsenneltyä, uskottavaa ja luotettavan tuntuista ja kirjallisesti laadukasta. Musiikkitoimittajana työskennellyt Strauss tämän osaa. Häneltä on julkaistu muitakin kirjoja, joista esimerkiksi iskemisohjeita jakava Pelimies on saanut huomiota Suomessakin - lue vaikkapa Annan juttu aiheesta. Ja kun naisnäkökulmaa kaipailin, niin sitä löytyisi Straussin ja aikuisviihde-esiintyjä Jenna Jamesonin kirjoittamasta Jameson-elämäkerrasta How To Make Love Like A Porn Star, johon voi tutustua vaikka The New York Timesin arvion kautta.

Lue myös nämä:
Pamela Des Barres: I'm With the Band
Mick Wall: When Giants Walked the Earth
Antti Heikkinen: Risainen elämä - Juice Leskinen 1950-2006

Sofi Oksasta lukemassa: Kun kyyhkyset katosivat ja Norma

Kansi: Like.

Sofi Oksasen romaanin Kun kyyhkyset katosivat vastenmielinen päähenkilö Edgar Parts oli jäänyt takaraivooni kummittelemaan ja päätin palata kirjan pariin - ensimmäisestä lukukerrasta on nelisen vuotta aikaa. Kirjan monitahoinen rakenne tarjosi pureskeltavaa myös uusintalukukerralla ja muutama asia loksahti kohdalleen kunnolla vasta nyt uudelleenluettuna.

Kun kyyhkyset katosivat herätti myös hieman kriittisiä mietteitä. Historialliset romaanit parhaimmillaan ovat sellaisia, että niiden uskottavuutta ei kyseenalaista, vaan lukijana solahtaa täydestä sydämestään kirjan maailmaan. Esimerkiksi Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjan kirjat ovat tuntuneet tällaisilta. Kun kyyhkyset katosivat tuntui paikoin hieman rakennetun tuntuiselta - aivan kuin romaania varten hankittu valtava tietomäärä ei olisi ihan täysin ehtinyt sulaa, vaan "infodumppauksen" sivumaku tuntui välillä. Myös Oksasen kielikuvat tuntuivat välillä kaunopuheisuudessaan suorastaan harrastelijamaisilta.

Edgar Partsin uskottavuus ja karmea lumovoima sen sijaan pitivät otteessaan. Epäilen, että Parts jää entistä tiukemmin alitajuntani asukiksi. Historian verisissä käänteissä omaa etuaan ajava Parts on täydellinen opportunisti, jolla ei ole moraalia oikeastaan ollenkaan. Hän laskelmoi, käyttää ihmisiä hyväksi, pelaa pelejä kuin shakkimestari - ja olettaa kaikkien muidenkin tekevän samoin. Hän ihmettelee ja suorastaan halveksii ihmisiä, jotka eivät yritä kääntää asioita omaksi edukseen.

Lieneekö brutaalia verrata toista maailmansotaa ja neuvostomiehitystä 2010-luvun suomalaiseen työelämään? Rohkenen näin kuitenkin tehdä, sillä historiallisten romaanien sanotaan heijastelevan aina jotain kirjoitusajankohdastaan. Parts elää epävarmassa ja ennakoimattomassa maailmassa, jossa tärkeintä on, miltä asiat näyttävät. Pitää osata tuoda itseään esille edullisessa valossa, painaa omat näkemykset sivuun jotta voi maksimoida oman hyötynsä ja parhaimmillaan pompata kuin korkki pintaan. Myös nykyisessä työelämässä eletään jatkuvan epävarmuuden aikaa ja pelataan upporikasta ja rutiköyhää. Isännät voivat vaihtua silmänräpäyksessä ja niin pitää vaihtua vakaumustenkin.

Oksasen uusin romaani, parin vuoden takainen Norma taas tarttui matkaan kirjastosta. Verrattuna hieman jähmeästi käynnistelevään Kyyhkysiin oli Norma todella vetävää luettavaa. Suorastaan ahmaisin kirjan loppuun.

Norman keskeiset henkilöt liikuskelevat bisneksen teossa ympäri maailmaa, mutta nimihenkilö Norma pysyttelee kirjan aikana melko tiiviisti Sörnäisten metroaseman liepeillä. Hän asustelee jossakin Piritorin liepeillä, saa työpaikan kampaamosta ja selvittelee äitinsä kuolemaa. Pikku hiljaa selviää, että äiti on sekaantunut isojen poikien laittomuksiin, velkaantunut ja vetänyt mukaan Normankin tavalla, josta ei voi olla kuin haittaa tyttärelle.

Norman isoja aiheita ovat hiuskauppa ja lapsikauppa. Hiustenpidennyksiin janotaan taipuisaa ja laadukasta aitohiusta, ja yleensä sitä saa kehitysmaiden naisten päästä ostamalla, vieläpä pikkurahalla. Lapsia taas hingutaan mitä erilaisimpiin tarkoituksiin. Välillä lapsettomuutta sureva pariskunta päätyy pimeille markkinoille, mutta kehitysmaiden "lapsitehtaat" tuottavat ihmisvauvoja myös rikollisiin tarkoituksiin. Googletin kirjan innoittamana "nigerian child factory" ja hakutuloksiin tutustuminen yökötti.

Mutta tässä kenties Oksasen kansainvälisen suursuosion salaisuus onkin. Hän kirjoittaa ihmismielen rumuudesta ja pahuudesta - mutta toisin kuin vaikkapa monissa dekkareissa, julmuus ei Oksasen kirjoissa tunnu itsetarkoitukselliselta mässäilyltä. Se tuntuu todelta, sellaiselta todelta jota ei tee mieli ajatella, mutta josta tietää että sitä on pakko katsoa silmästä silmään, ellei halua pettää itseään.

Lueskelin kirjan luettuani netistä Norman arvioita ja yllätyin, kun monet arviot tuntuivat vähän nihkeiltä. Minulle Norma kolahti kolmesta lukemastani Oksasen kirjoista kaikkein kovimmin - se oli todella mukaansatempaava, miljöökuvaus oli uskottavaa ja kiehtovaa ja kirjan yhteiskunnallisista teemoista otettiin kaikki irti.

Epäilen, että tämänkin kirjat henkilöhahmot loppuratkaisuineen jäävät mieleeni pitkäksi aikaa. Loppukäänne on samaan aikaan toivoa herättävä että surullinen. Valta turmelee, vallankumous syö lapsensa, jos antaa pirulle pikkusormen niin se vie koko käden... Voi vain arvailla, miten Normalle kirjan jälkeen loppujen lopuksi käy.
 

Lue myös nämä:
Sofi Oksanen: Puhdistus
Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat 
Anja Snellman: Lemmikkikaupan tytöt

Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät

Kansi: Otava

Tämän kirjan ilmestyminen sykähdytti minua erityisellä tavalla: esikoiskirjailija Terhi Törmälehto on vanha ystäväni, jonka kanssa olemme olleet seurakuntanuoria ja koulukavereita. Vaikka vuoret järkkyisivät kuvaa kainuulaisten seurakuntanuorten sukeltamista uuteen, eksoottiseen maailmaan - helluntaiseurakuntaan. Pyhän kokemusta janoava päähenkilö Elsa suuntaan koulun jälkeen Kolumbian Bogotaan, jonne hän jää asumaan.

Minulla oli ilo lukea käsikirjoitus jo ennen kirjan ilmestymistä ja pääsin antamaan kommentteja. Olikin mahtavaa huomata, miten käsikirjoituksesta sukeutui viimeistelty, tasapainoinen, tyylikäs romaani! Olen tietenkin täysin puolueellinen - varsinkin kun kuulin olleeni itsekin innoittamassa kirjan erästä sivuhenkilöä - mutta sitäkin innokkaampi lukija tälle kirjalle.

Kainuulaisia nykykirjailijoita ei liikaa ole, ja vaikka Terhi Törmälehtokaan ei enää Kainuun rajojen sisäpuolella asu, vahva ja juureva kuvaus kajaanilaisesta elämänmenosta on uskottavaa ja tunnelmallista. Etelä-Amerikkaa syväluotaavia kotimaisia uusia romaaneja taas ei tule mieleen yhtäkään - vinkatkaa jos tiedätte!

Jotkut haluavat lukea Elsan tarinaa uhrikertomuksena, mutta minusta Elsa ei ole uhri, vaan etsijä ja kyselijä, joka löytää vastauksia karismaattisesta kristillisyydestä - ainakin joksikin aikaa. Elsa on oman elämänsä päähenkilö joka tasapainoilee heittäytyvän, maailmasta pois kääntyvän uskon ja yhä voimakkaammin iholle tulevan nykyhetken välillä. Niin uskon kuin uskosta pois kääntymisenkin kuvaukset ovat tässä kirjassa kauniita - eivätkä vailla komiikkaa ja jopa tragikomediaa.

Upea, persoonallinen, vahva kirja! Suosittelen kaikille!

Lue myös nämä:
Seija Vilén: Mangopuun alla
Javier de Isusi: Maattomien mailla
Pauliina Rauhala: Taivaslaulu 

Liane Moriartya ahmimassa

Viime aikoina olen kaivannut viihdyttävää luettavaa ja joulukuun puolella ahmin kolmen romaanin verran Liane Moriartyn romaaneja. Olen tykästynyt Moriartyn vetävään tyyliin ja luin hänen tuotantonsa alkupäästä kolme toistaiseksi suomentamatonta romaania.

Three Wishes (2009)

Sydneyssä asuvat 33-vuotiaat kolmossiskokset Cat, Lyn ja Gemma painiskelevat elämän yllätyskäänteiden kanssa ja yrittävät tulla sinuiksi oman elämänhistoriansa ja tulevaisuudensuunnitelmiensa kanssa. Romantiikkaa, huumoria, pinnanalaista synkkyyttä ja elävää, kiehtovaa miljöökuvausta. Tietty esikoiskirjamaisuus näkyy, mutta ei pahalla tavalla.

The Hypnotist's Love Story (2012)

Hypnoterapeutti Ellen etsii miestä netistä ja tapaa kivan Patrickin, jolla on astetta ikävämpi exä - stalkkaava Saskia. Saskia roikkuu Patrickin kintereillä häiritsevällä tavalla, kunnes useamman kuin yhden ihmisen mitta täyttyy.

Kirjan tunnelma oli paikoin jopa pelottava, sen verran ikävältä stalkkaaminen tuntuu. Kokonaisuus oli kuitenkin vetävä ja kiehtova, hypnoterapian maailmaan sukeltaminen kiinnosti. Sivuhenkilöt olivat värikkäitä ja kiinnostavia.

The Last Anniversary (2010)

Suosikkini näistä kolmesta! 39-vuotias sinkku Sophie muuttaa ex-poikaystävänsä Thomasin pienelle kotisaarelle ja joutuu Thomasin suvun ympäröimäksi. Suku on rakentanut matkailubisneksen vanhan perhemysteerin ympärille, mutta vähitellen salaisuudet alkavat paljastua.

Mahtavia henkilöhahmoja, ihana miljöö, kiehtova mysteeri ja sen vähittäinen purkaminen. Linkkivinkki: kirjassa mainitaan usein Mary Celesten mysteeri.

Lue myös nämä:
Liane Moriarty: Nainen joka unohti
Liane Moriarty: Mustat valkeat valheet
Liane Moriarty: Hyvä aviomies

Jennifer Weiner -putki päällä

Sitten lokakuun olen ahminut Jennifer Weinerin chick lit -kirjoja. Ne ovat olleet parasta mahdollista lääkettä pitkittyneeseen flunssaan ja arjen kiireisiin. Esittelen tässä lukemani kirjat paremmuusjärjestyksessä.

Kansi: Simon & Schuster.

Hungry Heart (2016)

Hungry Heart on Weinerin ensimmäinen esseekokoelma. Hän kertoo elämästään, lapsuudestaan, opiskeluvuosistaan, rakkauksistaan ja kirjoittamisestaan. Kokoelma on täynnä jännittäviä ja samastuttavia tositarinoita, tunteita, feminismiä, elämänviisautta ja huumoria. Aivan ihanaa luettavaa!

The Next Best Thing (2013)

Ruth on menettänyt autokolarissa vanhempansa ja kantaa kasvoillaan elinikäisiä arpia onnettomuudesta. Hän muuttaa Hollywoodiin isoäitinsä kanssa tavoitellakseen unelmaansa kirjoittajana. Hän onnistuukin saamaan läpi ideansa tv-sarjasta The Next Best Thing, mutta tuottajat haluavat muuttaa sarjasta monta olennaista seikkaa.

Kauneuden ja ikuisen nuoruuden valtakunnassa Ruth kamppailee itsetunto-ongelmiensa kanssa ja miettii, uskaltaako heittäytyä rakkauteen. Ihana, vetävä ja sydäntäsärkevä kirja.

Then Came You (2012) 

Nelikymppinen India onnistuu iskemaan rikkaan aviomiehen ja haluaa sinetöidä suhteen lapsella. Indian tytärpuoli Bettina epäilee isänsä vaimon aikeita. Lopulta India päätyy keinohedelmöitykseen luovutetulla munasolulla ja valitsee sijaissynnyttäjäksi vähävaraisen Annien. Munasolun luovuttanut Julia puolestaan on utelias tietämään, johtiko solu vauvan syntymään.

Pidin erityisesti pahis-Indian kuvaamisesta: monin tavoin vastenmieliseltä vaikuttanut nainen paljastuikin joksikin muuksi. Myös muut päähenkilöt oli kuvattu kiehtovasti ja monipuolisesti. Hedelmöityshoitojen maailmaa ja etiikkaa puntaroitiin kiinnostavasti, samoin rahan ja rahattomuuden yhteiskunnallisia ulottuvuuksia Yhdysvalloissa.

Who Do You Love (2015)

Tämä on tähän mennessä huonoin lukemani Weinerin romaani. Tässä oli jotakin keinotekoista ja ärsyttävää.

Rachel ja Andrew tutustuvat jo lapsena ja sittemmin he törmäävät uudelleen, rakastuvat, eroavat, palaavat yhteen ja eroavat taas... Lapsuudesta aikuisuuteen asti kestävässä vellovassa rakkaussuhteessa on monenlaisia vaiheita, mutta Rachelin pinnallisuus ja Andyn teennäisyys estivät minua uppoamasta tähän täysin rinnoin.

Mutta keskinkertaisenakin tämä oli parempaa viihdettä kuin monen huonomman kirjoittajan tekeleet. 
 

Lue myös nämä:
Jennifer Weiner: Ikuiset ystävät
Jennifer Weiner: Lainakengissä
Jennifer Weiner: Hyvä sängyssä 

John Grisham: Firma

Kansi: Mika Kettunen / Bonnier.

Podin muutaman päivän flunssaa ja kipeänä sitä kaipaa jotakin viihdyttävää ja helppolukuista kirjaa. Tartuin äidin suosittelemaan John Grishamin Firmaan, joka on 1990-luvun alussa julkaistu lakimiestrilleri. Kannessa puhutaan "oikeussalitrillerissä", mutta ei tässä oikeussalissa käydä kertaakaan. Kirjan nimi on jäänyt mieleen myös samannimisestä elokuvaversiosta, jossa Tom Cruise näyttelee. En tosin muista nähneeni elokuvaakaan.

Kirjassa vastavalmistunut asianajaja Mitch McDeere värvätään töihin Memphisissä sijaitsevaan veroasioihin erikoistuneeseen lakifirmaan. Alussa kaikki vaikuttaa upealta: palkka ja edut ovat mahtavia, Abby-vaimon viihtyminen Memphisissä halutaan varmistaa kaikin keinoin ja töissä kannustetaan kunnianhimoiseen ponnisteluun. Mutta kaikki ei olekaan sitä miltä näyttää, ja ennen pitkää Mitch huomaa olevansa kahden tulen välissä: häntä kyttäävät sekä FBI että ammattirikolliset.

Irmeli Ruuskan suomentama kirja täytti tehtävänsä: se tosiaan oli viihdyttävä ja vei mukanaan. En ole mikään trillerien ylin ystävä, mutta tässä kirjassa henkilöhahmojen pintapuolisuus, elokuvamainen vauhdikkuus ja teknisten yksityiskohtien ja brändien luetteleminen jotenkin sopi. Grisham osasi rakentaa jännitystä pienistä paloista kerrallaan ja tarinan suoraviivaisuudesta huolimatta myös yllätyksiä ja odottamattomia käänteitä annosteltiin sopivasti.

Meinasin jo marmattaa naishahmojen yksipuolisuudesta: kirjan naisissa olennaista tuntui olevan kauneus, seksikkyys, hiusten väri ja rintojen koko. Mutta tarkemmin ajateltuani jouduin toteamaan, että jokseenkin yhtä yksipuolisia miehetkin olivat. Varsinkin Mitch oli loppujen lopuksi todella puleerattu hahmo: komea ja huippuälykäs, lähes yli-inhimillinen hyvän muistinsa ja fyysisen sitkeytensä puolesta.

Miljöökuvaus oli onnistunutta: niin etelän letkeä Memphis kuin pakkasen purema Washington ja leppoisat Caymansaaret kuvattiin houkuttelevan elävästi. Oma hauskuutensa oli kirjan ajankuva: tietokoneet ovat vielä valtavan suuria rouskuja jossakin kellarikaapeissa ja tärkeät juristit hoitavat kaikki asiansa paperimappien avulla. Paperien kansioimisella ja kopioinnilla onkin kirjassa iso rooli ja erilaisia kopiokoneita ja niiden toiminnallisuuksia kuvataan hartaudella.

Kaiken kaikkiaan vetävä kirja, jonka luettuani en ihmettele yhtään Grishamin suosiota. Voisinpa vaikka lukea häneltä jotakin muutakin.

Lue myös nämä:
Tuomas Vimma: Firman mies
Karo Hämäläinen: Erottaja
Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun

Tyler Hamilton - Daniel Coyle: Voittoja ja valheita

Kansi: Otava.

Rion olympialaisten aikaan ajauduin Facebookissa urheiluaiheiseen väittelyyn, jossa kerroin, että mielestäni dopingskandaalit ovat urheilun kiinnostavinta ainesta. En varsinaisesti seuraa mitään urheilulajia enkä ole muutenkaan mitenkään innokas penkkiurheilija. En katsele urheilukisoja televisiosta kuin satunnaisesti, sen sijaan lehdistä lueskelen kyllä urheilujuttuja aina välillä. Dopinguutisointi on erittäin mielenkiintoista, tuohan doping huippu-urheiluun paljon draamaa, ristiriitoja, tragedioita ja joskus tragikomedioitakin. Väittelyn vuoksi päätin lukea jonkin dopingaiheisen kirjan ja luettavaksi päätyi ex-ammattipyöräilijä Tyler Hamiltonin tunnustuskirja Voittoja ja valheita, alaotsikoltaan Salattu elämäni pyöräilyn huipulla. Yhdysvaltalainen Hamilton ajoi pitkään Lance Armstrongin kanssa samassa pyöräilyjoukkueessa, ja vaikka Hamiltonin nimi ei tuntunut etukäteen tutulta, Armstrongin sentään minäkin tiesin etukäteen.

Hamilton ryhtyi kirjaprojektiin yhdessä toimittaja Daniel Coylen kanssa suunnilleen samoihin aikoihin, kun seitsemän Tour de France -pyöräilykilpailuvoittoa saavuttanutta Armstrongia alettiin toden teolla hiillostaa dopingepäilyjen vuoksi. Kirja ilmestyi Yhdysvalloissa vuonna 2012. Lopulta Armstrongin kulissit kaatuivat ja hän tunnusti dopingin käytön. Hamilton oli jäänyt positiivisesta dopingnäytteestä kiinni jo aikaisemmin. Kumpikaan miehistä ei ollut mikään poikkeus 1990-luvun ja 2000-luvun alun kilpapyöräilijöiden joukossa: dopingin käyttö vaikutti olevan lajin vakiintunut tapa, johon kannustettiin aktiivisesti joukkueiden - pyöräilytermeillä tallien - johtajien taholta.

Voittoja ja valheita oli erittäin hyvin jäsennelty ja todella vetävästi kirjoitettu. Kirjan kuvaamissa tapahtumissa on skandaaleja tarpeeksi, niinpä teksti onkin aika eleetöntä ja toteavaa. Hamilton vaikuttaa kirjan perusteella suorastaan sympaattiselta ja kivalta kaverilta - hänen nykyisiä kuulumisiaan voi seurata vaikka Twitterissä.

Dopingin käyttäminen, hankkiminen ja sen vaikutus urheilusuorituksiin vaikuttaa olevan omituista peliä. Koska "kaikki tietävät" että "kaikki muutkin" douppaavat, puhuttiin lääkeaineista, verensiirroista tai muista toimenpiteistä melko avoimesti sisäpiirissä, mutta ulospäin asiasta vaiettiin ja dopingista kärähtäneet suljettiin ulkopuolelle. Urheilun maailma onkin aika kaksinaismoralistinen: menestyviä urheilijoita juhlitaan esikuvina, dopingista kiinnijääneet tuomitaan. Hamilton kuvaa valintatilannetta: jos on kaikin keinoin yrittänyt kilpailla puhtaasti ja on tuomittu jäämään keskitasolle tai häntäpäähän, kuka ei ratkeaisi kokeilemaan dopingia jos haluaa menestyä? Ja kun mukaan on lähtenyt, on helppo kokeilla aina uusia ja uusia keinoja.

Kirjan alkusanoissa ja loppupuolella Hamilton painottaa dopingtunnustuksena henkistä ulottuvuutta: synkät salaisuudet ja kaksoiselämä syövät ihmistä sisältä päin ja totuuden - vaikka kuinka rumankin - kertominen tuo mielenrauhan.

Lance Armstrongin nimen symboliarvo on erityisen kiehtova tässä yhteydessä. Lajinsa huipulle noussut Lance on kuin Pyöreän pöydän ritareiden Sir Lancelot, ritareista menestynein ja urhein, joka lopulta ryvettyy lokaan häpeällisellä tavalla. Armstrong, vahva käsivarsi, taas sopii hyvin urheilijalle - mutta voittoon vienyt vahvuus olikin saavutettu kielletyillä keinoilla.

Kirjasta käy ilmi toki muutakin kuin dopingin käyttö. En ollut tajunnut, että huippupyöräily on oikeastaan joukkuelaji, jossa joukkueen voimin pannaan paukut parhaan ajajan menestymiseen. Pyöräilykisojen strategiset toimenpiteet olivat minulle uutta asiaa. Samoin kiinnitin huomioni kirjan erittäin miehiseen maailmaan. Kirjassa kuvatut urheilijat, valmentajat, johtajat, omistajat, mekaanikot, lääkärit, päättäjät ja tutkijat olivat lähes yksinomaan miehiä. Naisia esiintyi lähinnä äidin, tyttöystävän ja vaimon rooleissa. Ainoat näkyvät poikkeukset ovat Armstrongin tiimiin henkilökuntaan 1990-luvulla kuulunut Emma O'Reilly ja tv-tähti Oprah Winfrey, jonka haastattelussa Armstrong tunnusti dopingin käyttönsä suurelle yleisölle. Emma O'Reilly on kirjoittanut kirjan The Race To Truth ja hän kertoo kokemuksistaan mielenkiintoisella tavalla The Guardianin haastattelussa.

En juurikaan lue urheilukirjoja, mutta tämä oli niin hyvä kirja että mielelläni lukisin jotain samanlaista lisääkin.

Käännöksestä

Suomentaja Pekka Tuomistolla lienee ollut aikataulupaineita, koska kirjan kieli on paikoin viimeistelemätöntä. Englannin kielen lauserakenteet ovat välillä jääneet häiritsevästi näkyviin suomenkieliseen tekstiin, samoin jotkut termit tuntuvat luonnoksilta tai lapsuksilta. Esimerkiksi alkusanoissa Hamiltonia kuvataan "sinikaulusajajaksi", kenties osuvampi termi voisi olla vaikka "duunariajaja" tai yksinkertaisesti "kova tekemään työtä". Pääsääntöisesti kirjan suomi on ihan hyvää luettavaa, mutta vielä yhden pienen viimeistelykierroksen teksti olisi tarvinnut.

Lue myös nämä: 
Arthur-kuninkaan tarinoita
Veikko Huovinen: Rasvamaksa  
Kari Nars: Miljoonahuijarit

Annie Proulx: Näin on hyvä

Kansi: Otava.

Voi Annie Proulx! Miten hyvä kirjailija! Miten ihmeessä en ole lukenut Proulxia aiemmin? Sentään olen nähnyt Brokeback Mountain -elokuvan, joka perustuu Proulxin novelliin.

Proulxia pitää siis saada lukea lisää. Näin on hyvä -novellikokoelma liikkui realismista fantasiaan, esihistoriasta nykypäivään. Enimmäkseen liikuttiin Wyomingin maisemissa, karulla karjankasvatusseudulla. Nautin kirjan tarkasta ja usein raadollisestakin ihmiskuvauksesta, yllättävistä juonenkäänteistä ja elävästi kuvatusta maisemasta.

Käännöksestä

Suomentaja Juhani Lindholm on ollut erinomaisessa vedossa. Kirja on hyvää suomea, todella miellyttävää luettavaa.
 

Lue myös nämä:
Per Petterson: Kirottu ajan katoava virta
Mario Vargas Llosa: Vuohen juhla
Chimamanda Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa