Arja Mäkinen: Meidän kesken. Naisten ystävyyssuhteiden arkea

Kuva: Kirjapaja.

Yhteiskuntatieteilijä Arja Mäkinen väitteli muutama vuosi sitten yksin elävien naisten elämästä. Väitöskirjasta muokattiin populäärimpi julkaisu nimeltä Vanhojapiikoja ja vapaita naisia, jonka arvioin Etelä-Saimaaseen. Kirja on jäänyt hyvänä mieleen, suosittelen! Kustantaja Kirjapaja lähetti minulle vuonna 2010 Mäkisen seuraavan julkaisun Meidän kesken, jossa tutkitaan naisten ystävyyssuhteita. 

Taisin olla otollisessa lukumielentilassa, koska tuntuu että viime aikoina olen pohtinut aiempaa enemmän omia ystävyyssuhteitani. On toki normaalia, että eri ikävaiheissa elämäntilanteet muuttuvat, mutta vaikka joskus kuvitteleekin, että muutokset eivät vaikuta ystävyyssuhteisiin, niin taitavat ne silti vaikuttaa.

Opiskeluaikojen parhaina puolina mieleeni on jäänyt tunne yhteisöllisyydestä. Ystävystyminen ja ystävyyden ylläpitäminen on ollut - näin jälkikäteen ajatellen - nykyistä helpompaa, sillä kun on eletty fyysisesti lähekkäin ja arjessa on ollut paljon yhteistä, on yhdessäolo luontevaa. On ollut yhteisiä luentoja, yhteisiä harrastuksia, opiskelijabileitä, isolla porukalla tehtyjä festarireissuja... Kun opiskelusta on siirrytty työelämään, on arki muuttunut.

Monilla ystävyyden painopiste on siirtynyt pois ison kaveriporukan touhuista omaan perhe-elämään keskittymiseen. Moni on vakiintunut avo- tai avioliittoon, monille on syntynyt lapsia. Puolisoon tai lapsiin keskittyminen vaikuttaa muihin ihmissuhteisiin käytettävään aikaan.

Samalla olen miettinyt, onko ystävyys aina vilpitöntä vai onko ystävyydessä kilpailua. Minkä verran ystävänä punnitsee omaa "statusta" muiden elämää vasten? Noilla on isompi talo, mutta minun miehelläni on suurempi palkka. Noilla on enemmän lapsia, mutta meidän lapset on paremmin käyttäytyviä. Tuo on lihonut, mutta sillä on parempi työpaikka. Ei kai ystävyyden pitäisi olla vertailua ja arvottamista? Voiko ystävyyttä esiintyä vain "samanarvoisten" kesken?

Arja Mäkinen haastatteli tutkimustaan varten kolmeakymmentäyhtä 31-57-vuotiasta naista. Taittelin merkkejä varmaan kymmenille eri sivuille - niin paljon tästä löytyi vastauksia tai ainakin lisäselityksiä näihin minua askarruttaviin asioihin. Oli siis suorastaan terapeuttinen lukukokemus! Tosin en varmaan pysty tekemään mitään kokonaisvaltaista yhteenvetoa, koska haluan poimia näitä yksittäisiä kohtia ja verrata niitä omiin ajatuksiini.

Epäilyksistä huolimatta ystävyyden alkaminen nettiystävyytenä on mahdollista. (s. 53)

Hii! Olen tutustunut netissä ihmisiin ja saanut sitä kautta livetuttuja, sellaisiakin, joita uskaltaa kutsua ystäviksi. Keskustelufoorumeilla ja blogeissa ajatuksenvaihto ennestään tuntemattomien ihmisten kanssa on johtanut siihen, että olen päässyt tapaamaan näitä ihmisiä myös kasvotusten. Usein tavatessa on ollut sellainen tunne, että minähän tunnen tämän ihmisen jo oikeasti. Tapaaminen on vain eräänlainen "sinetti", jos voi todeta, että ollaan hengenheimolaisia myös oikeasti eikä vaan nettikirjoittelussa.

Kun vuorovaikutus vieraiden ihmisten kanssa on keskeinen osa työn sisältöä, tarve yksinoloon vapaa-ajalla kasvaa. (s. 57)

Ah ihanaa! Jotenkin helpottavaa että oikein tutkija näin toteaa. Tämä on yksi isoimmista asioista, joiden vuoksi olen viime aikoina potenut huonoa omaatuntoa. Kun töissä on paljon ihmiskontakteja, tunnen todella tarvitsevani sellaista itsekseen möllötystä vapaa-ajalla, että rentoudun. Kun olin sinkku, oli työn, vapaa-ajan yksinolon ja ystävien tapaamisen välillä tasapaino melko luontevasti. Yksinoloa sai luonnostaan ja ystävien näkeminen täytti vapaa-ajan sosiaalisia tarpeita. Nyt kun elän miehen kanssa, on hyvää yksinoloa luonnollisestikin vähemmän. Aikani jakautuukin aiempaa useampaan kohteeseen: työntekoon kuuluu sosiaalisia suhteita, miehen kanssa vietetään kahdenkeskistä aikaa, ja tarvitsen silti myös yksinoloa. Tässä kombinaatiossa kärsijöinä ovat valitettavasti olleet ystävät - töissä ei voi eristäytyä ihmisistä, miestä ei kannata ruveta hyljeksimään ja olen huomannut että pälli leviää, jos tuppaan kalenterini liian täyteen sosiaalisia rientoja. Silloin kun hyvää yksinoloa on sopivasti arkielämässä, on ystävien näkeminen kivaa eikä uuvuttavaa.

Perhetilanteen muutokset vaikuttavat naisten ystävyyssuhteisiin enemmän kuin mikään muu yksittäinen tekijä. (s. 62)

Kuulostaa itsestäänselvyydeltä, mutta aika usein tämä myös kielletään. Jos ajatellaan, että pitkään seurustellut pariskunta eroaa, voivat ystävien reaktiot vaihdella laidasta laitaan. Sinkku saattaa olla salaa iloinen - nyt eronneesta naisesta saa tasavertaisen kaverin leffailtoihin tai kävelylenkeille. Toinen pariskunta saattaa harmistua - keitäs nyt kutsutaan pariskuntaillalliselle, kun noita ei enää voi? Todennäköisesti ystävät ainakin esiintyvät myötätuntoisina eronnutta kohtaan, mutta onko pinnan alla muita, itsekkäämpiä tunteita?

Samassa tilanteessa olevan ystävän kaipaaminen ei ole nirsoilua. Jokainen kaipaa ystävää, jonka kokemukset muistuttavat omia kokemuksia. (s. 68)

 Entäs sitten kun elämäntilanteet muuttuvat? Voiko ystävyys sitten säilyä? Ovatko ystävät vain "väliaikaisia terapeutteja", joiden kanssa menee hyvin vain silloin, kun molemmilla on tismalleen samanlainen elämäntilanne?

Läheinen ystävyys vaatii ystävän minäkuvan keskeisen sisällön hyväksymistä. Minäkuva on kaikki se, mitä ihminen kokee olevansa ja millaiseksi hän uskoo voivansa tulla. (s. 73)

Tämä on se tunne, kun jossakin tilanteessa tuntee voivansa olla oma itsensä ja toinen ymmärtää ja arvostaa sitä, ja itse tietää että toisessa on jotain olennaisen samaa.

Kuitenkaan naisten ystävyys ei ole pelkkää kahden hengen ystävyyttä. Osa naisista kuuluu useiden ystävien muodostamaan ystäväverkostoon, jonka jäsenet kokoontuvat yhteen tapaamaan toisiaan. (s. 76)

Voin olla iloinen - olen kokenut kummankinlaisia ystävyyksiä, sekä kahdenvälisiä että isoon ystäväporukkaan kuulumista.

Ihanteiden mukaan ystävyyteen ei sisälly kilpailua, vaan ystävykset suhtautuvat toisiinsa yksinomaan kannustavasti, empaattisesti, hoivaten ja tukien. (s. 114)

Mäkinen käsittelee luvussa paljon suoranaisia kilpailutilanteita, esimerkiksi saman työpaikan hakemista. Tällaisia olen kohdannut harvemmin, mutta sen sijaan jopa elämänvalinnat tuntuvat minusta usein kilpailulta. Enkä taida olla ainoa. Päin naamaa kateuden tai kilpailunhalun tunteita tunnustetaan harvoin ystävälle, sen sijaan kolmannelle osapuolelle kyllä. Ystävä saattaa tilittää toiselle, kuinka jonkun toisen ystävän menestys saattaa ahdistaa. Menestys voi olla seurustelusuhde, lapsi, työtilanne, ulkonäkö, harrastus...

Usein harmeista, huolista ja epäonnistumisista kertominen sujuu, mutta onnistumisen tuottamaa iloa, tyytyväisyyttä ja itsearvostuksen tunnetta peitellään. (s. 118)

Tämä askarruttaa minua paljon. Voiko "menestyvä ystävyys" olla vain sitä, että ystävään voi samastua jos tällä menee huonosti, mutta yhteydenpito vähenee jos toiselle menee hyvin? Voiko vain murheita jakamalla olla hyvä ystävä? Onko tällainen ystävyys virkistävää ja energisoivaa, jos se perustuu siihen, että kumpikin tilittää huonoja kokemuksiaan ja sitten lohdutellaan toista vuoron perään?

Pitkään jatkunut tuen antamisen ja saamisen epätasapaino johtaa usein ystävyyssuhteen päättymiseen. (s. 132)

Ruma totuus tässäkin. Muistan tilanteita, joissa olen varmasti itse ollut ystävälleni rasittava tilittäjä, jota pitäisi koko ajan kannustaa, mutta olen myös itse antanut kaveruuden hiipua, jos olen tuntenut olevani vain toisen päättymättömien ongelmien vakiokuuntelija.

Ystävyyssuhteiden päättyminen seurustelun takia tuo mieleen murrosikäisten seurustelukokeilut, mutta tosiasiassa tilanne on tuttu monelle aikuisellekin. (s. 146)

Karua mutta totta monessa tapauksessa. Syyt tosin voivat vaihdella: unohtaako seurustelun aloittava nainen ystävänsä täysin, vai onko ystävän uusi kumppani muiden silmissä niin karmea, ettei ystävään tee mieli pitää yhteyttä jottei joutuisi tämän miehen kanssa tekemisiin?

Ensimmäisen lapsen syntymää sanotaan usein naisten ystävyyssuhteiden suurimmaksi koetinkiveksi. (s. 156)

Voi hyvinkin olla. Minulla ei ole lapsia, mutta monilla ystävilläni on. Saumattomimmin ystävyys on jatkunut niiden ystävien kanssa, jotka eivät ole tehneet lapsestaan elämää suurempaa numeroa. On mukava kysyä lapsen kuulumisia, kun tietää, että kysymys ei johda puolen tunnin pätemispaisutteluun tai ivallisensävyisiin vihjailuihin siitä, että eikö teidänkin jo pitäisi kun olette noin vanhojakin. Toisaalta ymmärrän hyvin senkin, että äitiys on iso muutos, joten varmasti näistä muutoksista on mieluista keskustella niiden kanssa, jotka ovat samassa tilanteessa, jolloin ihailu on molemminpuolista. Lapseton ja perheellinen päätyvät joskus vähän epätasapainoiseen tilanteeseen: onko lapsettoman tehtävä olla "ihailuautomaatti", joka suitsuttaa äidiksi tulleelle kunniaa ja kiinnostusta, mutta äidin ei tarvitse olla kiinnostunut lapsettoman tylsästä elämästä?

Riitelyn sijaan naiset mieluummin vaikenevat, ottavat etäisyyttä tai lakkaavat kokonaan tapaamasta ystäviään. Kynnys riidellä ystävien kesken on paljon korkeampi kuin muissa ihmissuhteissa. (s. 166)

Kuulostaa tutulta. En muista montakaan ilmiriitaa. Sen sijaan muistan lukemattomia tilanteita, joissa puidaan ystävän kanssa muiden ystävien kanssa koettuja ristiriitoja. Joskus tämä alkaa tuntua häiritsevältä. Muistan yhden entisen ystäväni, joka toistuvasti kertoi minulle asioita, joita yhteiset ystävämme olivat kertoneet hänelle luottamuksellisesti. Kun tätä jatkui aikansa, lakkasin itse luottamasta tähän ystävään. Alkoi tuntua siltä, että jos hän kertoo muiden asiat minulle, niin varmaan minunkin asiani leviävät muille. En kuitenkaan koskaan sanonut tätä päin naamaa, ryhdyin vain hieman harventamaan yhteydenpitoa. Olisiko sittenkin pitänyt uskaltaa ottaa tämä esille kasvotusten? Ja missä yleensä menee raja - jos ystävän käytös häiritsee, koska kannattaa ottaa asia puheeksi riidan uhallakin ja milloin on parempi ottaa etäisyyttä ja toivoa, että ärsytyksen aihe häviää ajan kanssa? Entä milloin on itse suuttunut liian pienistä ja jättänyt suuttumuksen syyn selittämättä ystävälle? Tai koska on itse loukannut ystävää eikä ole tajunnut tehneensä jotain väärin?

Vaikka ystävyyksiä alkaa ja päättyy, kulttuurimme suhtautuu ystävyyssuhteisiin aivan kuin kaikki ystävyydet kestäisivät ikuisesti. (s. 175)

Huh miten helpottavaa tämänkin lukeminen oli! Näinhän se on - on pitkäkestoisia ystävyyksiä ja sitten niitä, joista huomaa jälkikäteen niiden alkaneen ja loppuneen. Joitakin menneitä ystäviä muistelee hyvillä mielin, mutta joiden kohdalla omatunto kolkuttaa - olisiko ystävyyden pitänyt jatkua, teinkö itse jotakin väärin?

Mielenkiintoinen kirja kaiken kaikkiaan tämä Meidän kesken oli. Toivottavasti sain tästä ystävyysmietteisiini jonkinlaista uutta realismia. Ehkä ystävyydeltä ei kannata odottaa sen enempää ihanteellista täydellisyyttä kuin rakkaudeltakaan. Realismin puitteissa ne "väliaikaisetkin" tai "vajavaisetkin" ystävyydet voivat olla tärkeitä.

Ja hyvä ystävyys on arvo sinänsä - kun on vaikka mukavissa illanistujaisissa saanut parantaa maailmaa ystävien kanssa, on virkistynyt ja onnellinen olo pitkään. Loppuun sopii vielä yksi lainaus Mäkiseltä:

Ystävyyttä ei voi korvata parisuhteella, vanhemmuudella tai millään muullakaan ihmissuhteella. Tarvitsemme ystäviämme. (s. 179)
 

Lue myös nämä:
Ljudmila Ulitskaja: Naisten valheet
Päivi Alasalmi: Ystävä sä naisien
Hilkka Ravilo: Älä itke äitini