Tartuin Rakas Henrietta -kirjaan, kun parissakin blogissa muistutettiin, miten hauska se on. Ainakin Illuusioita ja Mette innostivat Henrietan pariin. Koska olen lukenut Kaari Utrion kaikki romaanit kahteen, kolmeen tai useampaankin kertaan, on Henriettakin vanhastaan tuttu. Aika monta vuotta edellisestä lukukerrasta kumminkin on, joten kirjan parissa viihtyi mainiosti. Populaari-blogi esittelee vuonna 1977 alunperin ilmestyneen Henrietan alkuperäistä kansitaidetta. Minun kappaleeni, tyylikkäässä Kaarin kirjasto -sarjassa vuonna 2003 julkaistu Rakas Henrietta löytyi Huuto.netistä. Takakannessa mainitaan, että tämä uusintapainos on kirjailijan kielellisesti tarkistama. Minulla onkin hämärä muistikuva, että olen joskus lukenut sellaista Utrion kirjaa, jossa miespuolisen päähenkilön nimi oli ensin Fabian, sitten se muuttui kesken kirjan Florianiksi ja oli loppupuolella taas Fabian. Muistaako kukaan muu lukeneensa samaa? Epäilen, että jostakin vanhasta Rakkaan Henrietan painoksesta on ollut kysymys, mutta varma en ole. Tässä painoksessa Fabian saa kuitenkin olla koko ajan Fabian.
Keskiaikaan sijoittuvien romaanien vastapainoksi nämä 1800-luvun Helsinkiin sijoittuvat Utriot kuvaavat ihanan hienostunutta ja hillittyä maailmaa. Nuoren naisen täytyy käyttäytyä äärimmäisen kainosti ja siveellisesti - esimerkiksi miespuolisen tuttavan tervehtiminen kaupassa saattaa olla epäilyttävää, joku tuttuhan voisi luulla, että kyseessä on salainen lemmenkohtaus. Kirjan päähenkilö, vapaaherratar Henrietta Silfverhane, on tunnustettu kaunotar, mutta 24-vuotiaana hän uhkaa jo saada vanhanpiian leiman. Kosijoita riittää, mutta älykäs ja terävä Henrietta ikävystyy kaikkien seurassa. Hänen ystävänsä, kaunis nuori kreivitär Sophie Adlercrantz sen sijaan rakastuu päätä pahkaa komeaan venäläiseen upseeriin.
Kirjassa kuvataan 1840-luvun helsinkiläisiä seurapiirejä ja maalaiselämää Pyhälahden rannalla Kauralassa. Helsingissä asiaan kuuluvat muun muassa tanssiaiset Seurahuoneella ja rekiretket jään yli Viaporiin. Utrio kuvaakin lumoavasti vanhaa Helsinkiä. Pinnan alta voi kuitenkin aavistella muitakin teemoja kuin romanssit. Pienellä ylitulkitsemisella onnistuin kaivamaan hyvinkin terävää yhteiskuntakritiikkiä hurmaavan "hömpän" alta.
Historiallisen romaanin konteksti toimii kahteen suuntaan: toisaalta se etäännyttää lukijan ihanasti arjesta, vie uuden ympäristön pariin. Toisaalta se nostaa lukijan silmien eteen tämän oman elämän. Vaikkapa nuoriin naisiin kohdistuvista ankarista ympäristön asettamista paineista kirjoitetaan paljon. Nykynaisen "pitää" olla ahkera opiskelija, menestyvä työntekijä, kaunis, laiha, isorintainen, urheilullinen ja vaikka mitä. Vaan eipä ollut helppoa Silfverhanen tyttärillä tai Sophiellakaan: ympäristön paineet edellyttivät esimerkiksi täydellistä ristipistokirjonnan hallintaa tai hienostuneen ranskan kielen osaamista. Sen sijaan ihmiset, jotka joutuivat elättämään itseään omalla työllään, olivat seurapiirien mielestä epäilyttäviä, alhaissäätyisiä ja halveksittavia.
Lisäksi historiallisen Helsingin kuvaaminen tuntuu antavan Utriolle tilaisuuden nautinnolliseen pilkantekoon helsinkiläistä itseriittoisuutta kohtaan. Biografiasta selviää, että Utrio on syntynyt ja kasvanut Helsingissä, mutta muuttanut aikuisiällä Somerolle. Tunnetusti perihelsinkiläiset saattavat joskus olla hieman sokeita sille seikalle, että Suomessa on elämää Helsingin ulkopuolellakin. Helsingin ihmeellisyyksien ihastelemisesta Utrio ottaa kaiken irti kuvatessaan ohimennen mutta täsmällisesti, kuinka 1840-luvun Katajanokka oli köyhälistön hökkelikylää, kuinka Bulevardi ja Erottaja olivat Kruununhaassa asuvan säätyläisperheen silmiin melko epäilyttäviä alueita ja kuinka huhut kertoivat susilauman mellastavan Espoon korvessa.
Erittäin mielenkiintoista on pohtia, mahtaako 1970-luvun suomettunut poliittinen ilmapiiri näkyä tällaisen viihteellisen rakkausromaanin sivuilla. Utrio kuvaa sivulauseissa suuriruhtinas-Suomen asenteita venäläistä upseeristoa kohtaan. Useampikin mahtipontinen, pöyhkeä mieshahmo kirjassa on vakaasti sitä mieltä, että hyvän virkamiehen tulee kunnioittaa tsaarin valtaa ja ylioppilaiden röyhkeys ja uhittelu on typerää hullutusta. Kuuliaisuuden piti oleman tärkein ominaisuus, joka auttoi pitkän virkauran saamiseen.
Olen eräässä varhaisessa blogikirjoituksessani, Jude Deveraux'n Villiorkideasta kirjoittaessani, väittänyt että huumori on hömppägenrelle harvinainen ominaisuus. Nyt tuntuu siltä, että pitää täsmentää hieman tätä väitettä. Huumori on olennainen osa hyvää, laadukasta hömppää. Viihdyttäviä ja romanttisia kirjoja lukiessa on hyvin tärkeää, että kirja aina välillä naurattaa. Utrio tarjoilee sarkastista, hykerryttävää huumoriaan Rakkaassa Henrietassa ahkerasti. Komediallisia kohtauksia rakennetaan typerien sukulaisten, tekopyhien ja ahneiden ihmisten kaksinaamaisuuden ja rakastuneiden itsepäisyyden kautta. Sekä Illuusioita ja Mette muistuttivat Utrion huumorista. Onkohan kukaan kirjallisuudentutkija tutkinut hömppäkirjallisuutta huumorin kannalta? Lukisin mielelläni aiheesta, jos tästä jotain lisätietoa löytyy.
Pitäisi varmaan tutustua tähän teokseen! Haukkani, minun rakkaani oli hieno lukukokemus. Ja huumori on pakollista kaiken romanttisen hupsutuksen keskellä. :D
VastaaPoistaJoo! Vähän samanhenkinen tämän kirjan kanssa on Pappilan neidot.
VastaaPoistaRakas Henrietta kuuluu minunkin kärkisuosikkeihini Utrion kirjoista. Ihanan raikas, reipas ja humoristinenkin :)
VastaaPoistaJa kaiken kukkuraksi tää kirja on samanikäinen kuin minä! Nyt kun taas on jauhettu kirjojen lyhyestä elinkaaresta ja kirjasesonkien merkityksestä, on ihanaa taas kerran todeta, ainakin Utrion kohdalla sesongeilla ei ole merkitystä. :)
VastaaPoistaMinulla on se Tuulihaukka
VastaaPoista