Heikki Turusen Simpauttajalla on poikkeuksellisen paljon Google-näkyvyyttä, kun otetaan huomioon, että Simpauttaja on 37 vuotta sitten ilmestynyt kotimainen esikoisromaani. Eräs selitys on kulttimaineeseen noussut tv-elokuvasovitus, joka ilmestyi hiljattain dvd:nä. Simpauttajan sutkautukset ovat jääneet monen mieleen.Olen lukenut Simpauttajan joitakin vuosia sitten, mutta nyt päätin kuunnella tarinan äänikirjana. Esa Saarion lukema äänikirja on tallennettu jo vuonna 2001, mutta tämän cd-paketin masterointi on toteutettu vasta tänä vuonna. Minua kiinnosti äänikirjassa lukijan onnistuminen Turusen mehevän murteen suhteen. Pelkäsin etukäteen, että lukijaksi on valittu joku, joka ei yhtään tunne pohjoiskarjalaista nuottia. Pelkoni oli aiheeton - Saario oli erinomainen lukija, jonka lukemana murreasuiset repliikit oikein hivelivät korvia. Lisäksi hän eläytyi sopivasti eri henkilöiden rooleihin. Lukutahti oli sopivan rauhallinen. Kirjan kuunteleminen ääneen luettuna on jotenkin alkukantaisiin vaistoihin vetoavaa - aivan kuin saisi istua jossain leirinuotion äärellä kuuntelemassa tarinankertojaa. Vaikka oikeasti istuisikin bussissa tai metrossa kuuntelemisen aikana.
Turusen esikoisromaani kertoo pienestä Lieksan syrjäkylästä Pielisen rannalla. Päähenkilö on Imppa, nuori poika, joka kirjan alussa lähtee tietä pitkin kyllästyttyään työhullun isänsä komenteluun. Hän pääsee kesätöihin Pirtamon taloon, rengiksi salaojaputkia tekemään. Työkaveriksi hänelle sattuu Simpauttaja, suulassanainen mies, jonka menneisyydestä tai oikeasta nimestä ei ota selvää. Simpauttaja iskee silmäänsä verevään Taivaisen Juliaan, jonka mies Kuuno on hyvänahkainen ja hidasliikkeinen. Imppa taas kokee ensirakkauden tuntoja naapurin tytön, Willmanin Marketan, kanssa.
Kirja kestää keväästä pyhäinmiestenpäivään. Kylän värikäs väki tulee tutuksi. Kauniin Jomppa on työttömäksi jäänyt juoppo toimittaja, hänen kaverinsa Sysmänahon Hemmo viettää kesäänsä autioituneessa lapsuudenkodissaan. Impan isä Ryynäsen Hilppa on pahansisuinen ja pahasuinen sotaveteraani. Muistin joitakin välähdyksiä lapsuudestani - silloin vielä sana "sotaveteraani" ei tuonut mieleen Adolf Ehrnrootin juhlapuheita, vaan se tarkoitti äkäistä, lapsen silmiin pelottavaakin miestä. Hilppa painaa työtä pelloillaan vaikka sydämestä ottaa. Tasa-arvo on Simpauttajan kuvaamasta miljööstä kaukana: emäntä kävelee muutaman askeleen miehensä perässä, ja miesten ryyppyporukoissa vitsin aiheiksi kelpaavat perheväkivalta, raiskaus ja insesti.
Jostain on jäänyt mieleeni, että Väinö Linnan on väitetty sanoneen, että hän kirjoitti maaseudun nousun ja Heikki Turunen sen tuhon. Simpauttajassa vuodatetaan maaseudun tyhjenemisen tuntoja Turusen myöhemmästä tuotannosta tutulla tavalla. Pielisen laidan kylät jäivät yhden sukupolven asutukseksi - sodan jälkeen asutustilallisille jaettiin kylmää korpea, sotaveteraanit raivasivat elinpaikan, mutta heidän lapsensa lähtivätkin joukolla Helsinkiin tai Ruotsiin ja tilat tyhjenivät. Suorastaan symboliseksi nousee kirjan keskivaiheilla Sysmänahon autiotalon palaminen, kun miesporukka mellastaa siellä humalassa. Mieleen nousi Seitsemän veljeksen kuvaus saunan palosta jouluyönä. Mutta Kiven veljekset vannoivat palaavansa ja rakentavansa entistä uhkeamman pirtin. Turusen juopot juovat ringissä kiljua ja katselevat talon tuhoa.
Kirjan kuuntelu muistutti minua siitä, miksi kotimaista kirjallisuutta kannattaa ja suorastaan pitää harrastaa. Ei missään käännöskirjassa milloinkaan ylletä sellaiseen sanastoon ja kielen rikkauteen, mitä Turunen käyttää. Vaikka kuvatut asiat saattavat olla monen makuun karkeita, niin kieli on moniulotteista ja hyväilevän runsasta. Kuunnellessa tuli mieleen erilaisia mielleyhtymiä. Toisaalta Simpauttajan tarina on perisuomalainen - tämän suomalaisemmaksi meno ei enää voi muuttua. Toisaalta sen tarina on monelle jo kaukaista eksotiikkaa. Eivät peltotyöt ja savottahommat ole monellekaan ikäiselleni tai nuoremmalle suomalaiselle enää tuttuja, eivät minullekaan muuten kuin muiden kertomina. Simpauttajan miljöössä työ oli raskasta ja aineelliset virikkeet hyvin vähäisiä. Nythän on lähes päinvastoin - työn teolta välttyy moni joko tahtomattaan tai tahtoen, mutta tavaran paljoutta ja kulttuurisia vaikutteita riittää yllin kyllin. Simpauttajaa voi siis lukea - tai kuunnella - kahdestakin syystä: joko uppoutuakseen oikein perinteiseen "oikeaan suomalaisuuteen" tai tutustua todella eksoottiseen, kaukaiseen ja vieraaseen kulttuuriin, pienviljelijöiden elämään 1970-luvun alun Pohjois-Karjalassa.
Simpauttaja on monen mielestä Turusen paras kirja, ja kyllä se minunkin mielestäni parhaiden joukkoon nousee. Ehdottomasti tutustumisen arvoinen kirja vielä tänäkin päivänä.
Äänikirjan kuuntelu oli erityisen miellyttävää, kun oli kunnon laitteet sitä varten. En ole itse laittanut pennin latia hifilaitteisiin, mutta mieheni on innokas musiikin harrastaja ja hänen Sennheiser HD 25-1 -kuulokkeensa takasivat esteettömän kuuntelunautinnon myös julkisen liikenteen kulkuvälineissä. Voin suositella!
Tekstit
Tämä pitäisi kyllä ehdottomasti lukea, kun kerran kotikaupunkiini sijoittuu. :D Useat tuntemani vanhat ihmiset ovat kertoneet, että kirjan henkilöille löytyy kyllä vastineet tosielämästä, ja se sijoittuu täällä oikeasti olemassa olevaan Vuonislahteen. Asukkaat olivat olleet raivoissaan Turuselle kun joutuivat kirjaan eikä mies uskaltanut vuosiin käydä kyläpahasessa. :D
VastaaPoistaei kuulosta ihan kivalta elämältä..
VastaaPoistaAlmafiina: sun mielipide Turusen kirjoista olisi erityisen kiinnostava, kun olet nuoremman polven lieksalaisia! En muistanutkaan että Lieksakin on nykyään kaupunki, mutta niinhän moni kunta nykyään on. Onhan Lieksan naapuri Kuhmokin kaupunki. :)
VastaaPoistaKirjan perusteella jäi fiilis, että Turunen on pikkuisen sijoittanut omakohtaisia kokemuksiaan sekä Impan että Jompan hahmoon. Vaan hienosti romaani fiktiona toimii, olivatpa esikuvat täysin tunnistettavia tai aivan hatusta repäistyjä. ;)
Täytyy sanoa, että olen lukenut ihan surkean vähän etenkään yhtään vanhempaa suomalaista kirjallisuutta. Sinun blogia lukiessa alkaa kuitenkin usein ihan oikeasti houkuttaa myös tämä omaan kulttuuriin tutustuminen :). Pitää yrittää saada Simpauttaja luettua vielä vaikka tänä vuonna.
VastaaPoistaKivaa Tessa! Pitää vielä täydentää tuota omaa väitettäni, etteivät pelto- ja savottatyöt ole tuttuja. Siis mähän olen kotoisin peltojen keskeltä ja olen ikäni nähnyt peltotöitä, lehmiä ja kaikenlaista metsätyötäkin. Mutta ei mulla ole mitään oikeaa kokemusta sellaisten tekemisestä, mitä nyt joskus olen lapsena ollut heinätöissä mukana heinissä hyppimässä. Ja tässäkin kirjassa kuvattu metsätöiden tekeminen hevosella on sitä toisen käden tietoa minullekin.
VastaaPoistaMinäkin olen lukenut tuon Turusen Simpauttajan, mutta siitä on jo useita vuosia aikaa. Muistan kuitenkin tykäneeni siitä.
VastaaPoistaEn ole muuten koskaan kuunnellut yhtäkään kirjaa äänikirjana. Jotenkin se ajatus on jäänyt minulle vieraaksi, mutta toisaalta voisi olla avartavaa kokeilla.
Tuo Turusen Kivenpyörittäjän kylä löytyisi myös minulta, mutta se on valitettavasti kaukana minnusta varastointipalvelussa.
Elegia: mä muistan kans ajatelleeni silloin, kun cd-muotoiset äänikirjat alkoivat yleistyä, että äänikirjat on vähän "huijausta". Kun eihän niissä tarvitse tehdä muuta kuin kuunnella passiivisesti! Mutta nyt parin äänikirjan kokemuksella tuntuu, että ei todellakaan ole passiivista, lähestymistapa vain on erilainen kuin tekstin lukeminen.
VastaaPoistaÄänikirjassa lukijan eläytyminen ja tulkinta tuo uusia ulottuvuuksia tekstiin, ja lisäksi pitää keskittyä ihan eri lailla, koska äänikirjan kelaaminen eteen- ja taaksepäin on jotenkin paljon epäkäytännöllisempää kuin kirjan selailu. Voisin kokeilla muitakin äänikirjoja näiden positiivisten kokemusten jälkeen.