Daniela Krien: Vielä joskus kerromme kaiken

Kansi: Eevaliina Rusanen /
Gummerus.

Kävin maaliskuussa Berliinin-matkallani DDR-museossa, jota voinkin lämpimästi suositella Berliinissä vieraileville turisteille. Suomalaiselle museo oli hämmentävä kokemus, sillä esineistö tuntui niin tutulta. Tavarat tuntuivat lapsuudesta ja nuoruudesta tutuilta - se taitaa kertoa siitä, miten läheinen suhde Suomella aikanaan DDR:n kanssa oli. Niinpä kevään uutuuskirjoihin kuuluva Vielä joskus kerromme kaiken tuntuikin houkuttelevalta, sijoittuuhan se kesään 1990, DDR:n viimeisiin hetkiin. Kirjasta ovat bloganneet myös ainakin Hanna, Leena, Erja ja Karoliina.

16-vuotias Maria elää pienessä itäsaksalaiskylässä. Koulu uhkaa jäädä kesken ja hän on päätynyt viettämään kesää poikaystävänsä Johanneksen kotitilalle. Maatilan työt antavat arkeen rytmiä, vaikka Maria mielellään piiloutuu vintille tai luontoon lukemaan Karamazovin veljeksiä. Naapuritilan hurjaluontoinen Henner käy välillä tilan puodissa ja yhtäkkiä Marian ja nelikymppisen Hennerin välille syntyy kiihkeä salasuhde.

Vielä joskus kerromme kaiken kuvaa leimuavaa intohimoa Marian näkökulmasta eroottisesti, mutta hienovaraisesti. Daniela Krien kirjoittaa seksikohtaukset tyylikkäästi, pääpaino on Marian mietteillä. Häntä hävettää Johanneksen selän takana toimiminen, mutta lemmenseikkailu Hennerin kanssa tuntuu vastustamattoman houkuttelevalta. Samaan aikaan hänen ja koko tilan väen on mietittävä tulevaisuuttaan, sillä vanhan vallan katoaminen ja Saksojen yhdistyminen panee väkisinkin tulevaisuudennäkymät uusiksi.

Erityisen syvälle Krien ei mene historiallisen ja yhteiskunnallisen murroksen kuvaamisessa vaan hän keskittyy tunnelmiin. Viljava maaseutu ja juurevat kylän ihmiset ovat lähellä, mutta henkilöiden historiasta nousee tarinoita myös pioneerileireistä, Stasista ja toisesta maailmansodasta.

Kirja oli alle 200-sivuinen eli melko tiivis. Koska en kauhean usein lue saksalaista kirjallisuutta, oli kirja aiheensa puolesta virkistävä, mutta en silti ihan ymmärrä kansiliepeeseen listattuja hehkutuksia: liuta käännöksiä, elokuva tekeillä... Vähän kerettiläisesti tekee mieli epäillä, että osa kirja vetovoimaa saattaa mennä sen piikkiin, että kirjailijalla vaikuttaa olevan joitakin samankaltaisuuksia kirjan päähenkilön kanssa. Tämä käy ilmi jo kansiliepeen lyhyestä kirjailijaesittelystä. Mutta ainakaan Suomessa kirjaa ei ole markkinoitu mitenkään omaelämäkerrallisena, sitä en tiedä onko Saksassa näin tehty.

Vähän ankeaa luonnehtia kirjaa "ihan kivaksi", mutta ei tämä tajuntaa räjäyttänyt. Oli hyvää luettavaa kumminkin.

Rastitan kirjabingossa Tänä vuonna julkaistu -ruudun.

Käännöksestä

Suomentaja Ilona Nykyri onnistuu käännöksessä. Kirjan kieli on kaunista, rikasta ja soljuvaa. Luontevaa suomea, jota lukiessani usein unohdin lukevani käännöstä. Pisteet siitä!

Lue myös nämä:
Wolfgang Herrndorf: Ladaromaani
Ulli Lust: Tänään on loppuelämäsi viimeinen päivä
Grimmin sadut III: Lumikki

Colin MacInnes: Absolute Beginners

Kansi: Allison & Busby / Amazon.

Colin MacInnesin Absolute Beginners oli mainio kirjalöytö. Kirja on lukupiirimme kuukauden kirja, se on suomennettu nimellä Alkusoittoa. Valitsin kirjan kuitenkin luettavaksi alkukielellä, sillä kirjasta löytyi Kindle-painos joten kirjan hankkiminen oli varsin vaivatonta ja edullista.

En tiennyt kirjasta etukäteen yhtään mitään, enpä muistanut edes kuulleeni kirjasta tai Colin MacInnesistä. Mitä pitemmälle luin, sitä vakuuttuneempi oli, että tämän täytyy olla teinikirjallisuuden klassikko, samaan tapaan kuin J.D. Salingerin Sieppari ruispellossa. Täytyi ihan tarkistaa, kumpi teoksista on aiemmin julkaistu. Absolute Beginners on vuodelta 1959, Sieppari taas vuodelta 1951. Ilmeisesti kirjat rinnastettiin toisiinsa jo Absolute Beginnersin ilmestyttyä, näin voi päätellä ainakin vuonna 2007 ilmestyneestä The Guardianin MacInnes-jutusta.

Absolute Beginnersin kertojana on 18-vuotias poika, jonka nimeä ei mainita missään vaiheessa. Poika edustaa lontoolaisia teinejä - kirjan keskeisiä teemoja on teini-ikä ja ennen kaikkea se, miten uusi ilmiö teiniys oli kirjan kuvaamana aikakautena, 1950-luvulla. Kertoja tuo esiin, miten turmeltuneita ja häikäilemättömiä teini-ikäiset ovatkaan, kaikkea muuta kuin viattomia. Tämä paatuneisuuden ja viattomuuden ristiriita näyttäytyy kirjassa jatkuvasti, tosin välillä kertoja onnistuu puhumaan itsensä pussiin.

Kertoja itse hankkii tienestejä ottamalla lapsipornokuvia ja myymällä niitä eteenpäin. Eräs hänen ystävänsä ryhtyy parittajaksi ja tuttavapiiriin kuuluu monia narkomaaneja tai sellaiseksi matkalla olevia. Joitakin tekoja voi suhteuttaa kirjoittamisen ajankohtaan: esimerkiksi osa kirjoittajan valokuvamalleista on lähes täysi-ikäisiä ja he poseeraavat vaatteet päällä. Silti kirjan alussa kertojan häijyys ja ilkeys tuntui häiritsevältä. Kuva kertojasta kuitenkin pehmeni sitä mukaa, mitä pitemmälle kirjassa pääsin.

Alkupuolella keskitytään enimmäkseen kirjan päähenkilöiden elämään, mutta loppupuolella keskiöön nousevat rotumellakat. Kertoja asuu rähjäisellä alueella ja hänen tuttavapiiriinsä kuuluu paljon tummaihoisia. Aluksi kertojan kielenkäyttö tuntui hätkähdyttävän rasistiselta - hän käyttää tummaihoisista nimitystä Spades - mutta kirjan loppupuolella kertoja osoittaa suvaitsevaisuutensa tai ainakin halunsa suvaitsevaisuuteen. Pahamaineiset ted-jengit aloittavat rasistiset hyökkäykset tummaihoisia kohtaan ja kertoja lähtee mukaan katutappeluihin puolustamaan tummaihoisia.

"'I don't understand my own country any more', I said to her. 'In the history books, they tell us the English race has spread itself all over the damn world: gone and settled everywhere, and that's one of the great, splendid English things. No one invited us, and we didn't ask anyone's permission, I suppose. Yet when a few hundred thousand come and settle among our fifty millions, we just can't take it."

Erittäin kiinnostava on kertojan suhde entiseen tyttöystäväänsä Suzeen. Viimeistään Suzesta puhuessaan minäkertoja osoittautuu jossain määrin epäluotettavaksi kertojaksi. Erityisen kirjan viimeisten sivujen käänteet jäivät mietityttämään. Suze on myös kiitettävän värikäs persoona: seurustelusuhteen jälkeen hän on - kertojan mukaan - keskittynyt hankkimaan tummaihoisia rakastajia ja yhdenillanjuttuja, minkä lisäksi hänellä oli suunnitelmissa kulissiavioliitto keski-ikäisen homomiehen kanssa.

Kirjassa viehättivät myös kertojan jazz-intoilu, kompleksiset perhesuhteet sekä teini-ikäisen raivokas dissaus Lontoon vanhanaikaisuutta ja tylsyyttä kohtaan. Samalla tulee toki selväksi, miten värikäs asuinympäristö Lontoo voikaan olla. Kirjan kieli oli upeaa ja Kindlen sisäänrakennetusta sanakirjasta oli paljon iloa, sillä kirjassa viljeltiin paljon viittauksia muun muassa historiallisiin henkilöihin.  Yllätyin, kun hoksasin, että MacInnes oli kirjan ilmestymisen aikaan 45-vuotias. Niin hyvin kirjassa on tavoitettu nuoren ihmisen angsti, että luulin kirjailijan olleen kirjaa kirjoittaessaan itsekin nuori. Melkoisen värikästä elämää MacInnes tuntui vaikkapa Wikipedian perusteella itsekin eläneen

Kuten alussa totesin - mahtavaa törmätä ennalta tuntemattomaan kirjaan, joka osoittautuu näin vetäväksi, tasokkaaksi ja ajatuksia herättäväksi helmeksi. Lukupiirin yllätyksiä parhaimmillaan!

Lopuksi rastitan vielä kirjabingossa e-kirjan ruudun.

Lue myös nämä:
J.D. Salinger: Sieppari ruispellossa - suomennosvertailua
J.D. Salinger: The Catcher in the Rye
J.M. Barrie: Peter Pan

Michael Cunningham: Tunnit

Kuva: Gummerus

Michael Cunninghamin kirjoja on blogeissa luettu paljon ja myös Tunnit on ollut hyvin suosittu kirja. Siitä ovat bloganneet ainakin Anna J., Sara, Tuulia ja Karoliina. Minun käsiini Tunnit osui kirjaston äänikirjahyllyllä joskus ikuisuus sitten - kirja odotti vuoroaan aika kauan mutta nyt pääsin sen kuuntelussa vihdoin loppuun.

Tunneissa on kolme kertojahahmoa: kirjailija Virginia Woolf 1930-luvun Lontoossa, kotirouva Laura 1940-luvun Los Angelesissa ja tyylikäs Clarissa 1990-luvun New Yorkissa. Naisten kertomukset vaikuttavat olevan kaukana toisistaan, mutta yhtymäkohtia löytyy varsinkin kirjan lopussa.

Kirja toi minulle toistuvasti mieleen Riikka Pulkkisen Totan. En ihastunut Tottaan kun sen luin, mutta Tunnit auttoi minua hahmottamaan tyylilajin viehätysvoiman. En siis ihastunut Tunteihinkaan mitenkään erityisesti, mutta Cunninghamin keskiluokkainen ja tapahtumaton vatulointi tuntui jotenkin intensiivisemmältä ja aidommalta kuin Pulkkisen. En osaa sanoa, voiko Cunninghamia pitää missään mielessä Pulkkisen esikuvana, mutta tyylillisiä yhtenäisyyksiä minun mielestäni löytyy.

Kolme kertojahahmoa kuvailevat omia tunnelmiaan, ympäristöään ja muistojaan. Tapahtumat ja juonen kehittely on minimaalista, fiilistelyllä on tärkeämpi merkitys. Jokainen kirjan naisista pohtii syvällisiä ajatuksia ja enimmäkseen kaipaa jotain muuta kuin sitä, minkä keskellä elää. Mutta mikä on kaipauksen kohde? Ah, kuinka täyttymätöntä ja riipivää!

Mutta mikäs siinä, kuuntelihan tämän. Woolf on kiehtova hahmo fiktiiviseksi henkilöhahmoksi siirrettynäkin, samaa mietin jo Vanessaa & Virginiaa lukiessani - vaikkei sekään kirja minua erityisemmin saanut pauloihinsa. Cunningham saa miljöökuvauksensa eläväksi. Välillä henkilöhahmojen tunnetilat herättivät minussa aitoa kiinnostusta.

Lukijana oli kokenut näyttelijä Eero Saarinen. Hänellä on todella miellyttävä ääni ja rauhallinen tapa lukea - erinomainen valinta lukijaksi siinä mielessä. Kuitenkin oli vähän hassua, että lukijana oli mies, kun kaikki kertojahahmot olivat naisia. Välillä Saarinen hieman ylikorosti naismaista replikointia. Kenties kirja on nakitettu Saariselle siksi, että kirjailijakin on mies, vaikka kirjan hahmot olivatkin naisia. Mene tiedä.

Nappaan kirjabingossa tällä kirjalla rastin ruutuun "Kirja & elokuva".

Käännöksestä

Marja Alopaeuksen suomennos kuulosti kauniilta, vaikka kenties kuunnellessa kieltä tarkkailee hieman eri tavalla kuin lukiessa. Minusta suomennos oli elävää, rikasta ja virheetöntä. Kenties persoonapronomineja oli välillä aika reippaasti, vaikka verbiä taivuttamallakin olisi pärjännyt. Kokonaisuus oli kuitenkin oikein toimiva.

Lue myös nämä:
Riikka Pulkkinen: Totta
Susan Sellers: Vanessa & Virginia
Dorothy L. Sayers: Strong Poison

Marguerite Abouet - Clément Oubrerie: Aya of Yop City

Kuva: Random House.

Kirjaston sarjisosastolla törmäsin Ayaan ja päätin palata norsunluurannikkolaisen neitosen seuraan. Luin sarjan avausosan Aya  - elämää Yop Cityssä nelisen vuotta sitten, mutta valitettavasti sarjan suomentaminen ei ole jatkunut. Onneksi kirjastossa on sarjan englanninnoksia. Oli vaan hieman kaivelua, että missä järjestyksessä sarja oikein etenee. Tässä ohjeita:

Ykkösosa Aya - elämää Yop Cityssä on englanniksi joko Aya de Yopougon tai Aya: Life in Yop City. Kakkososa on Aya of Yop City. Kolmososa on Aya: the secrets come out. Nelososa on Aya: Love in Yop City. Ilmeisesti osia on yhteensä kuusi, näistä ainakin kolmos- ja nelososa löytyvät myös HelMet-kirjastosta.

Ayaa on muuten luettu mukavan paljon kirjablogeissa - ainakin Nenä kirjassa, Kirja joka maasta, Kirjava kammari ja Kirjava kukko ovat tutustuneet Ayaan ystävineen.

Kakkososa jatkaa - tattadaa - siitä, mihin ykkösosa jäi. Ayan ystävän yllätysvauvan isää spekuloidaan ja Miss Yopougon -kilpailu vetää osallistujia puoleensa. Aya on ystäväpiirinsä järkevin ja tasapainoisin nuori nainen, hänen lähipiirinsä on enemmän tai vähemmän kouhottavaa. 1970-luvun Norsunluurannikon elämään näyttää kuuluvan sekä olutbrändin lanseeraamista, Ranskan-matkasta haaveilua ja opiskelutoiveita.

Sarjakuva on täynnä mainioita hahmoja, huumoria, ihmissuhdekäänteitä ja mukavaa ennalta-arvaamattomuutta. Ihanan rentoa luettavaa. Näitä lisää!

Lue myös nämä:
Marguerite Abouet - Clément Oubrerie: Aya - elämää Yop Cityssä 
Nura Farah: Aavikon tyttäret
Ulli Lust: Tänään on loppuelämäsi viimeinen päivä

Lämmittelyä lukumaratonille: Maattoman Juanin matkat 1-4

Kesän mittaan pääsen toivottavasti taas nauttimaan lukumaratonista. Kiireisen toukokuun jälkeen tekee mieli nautiskella lukemisesta jo nyt - niinpä ajattelin ilmoittaa, että aion tänään ja huomenna viettää eräänlaisen lämmittelykierroksen maratonlukemista varten.

Javier de Isusin sarjakuvatetralogia Maattoman Juanin matkat on ollut kiintoisaa luettavaa, joten ajattelin lukea koko sarjan uusiksi yhteen putkeen. En tiedä jaksanko raportoida lukemisen vaiheistani tällä kertaa sen enempää - ehkä jaksan, ehkä en. Ajattelin kuitenkin ilmoittaa, että näin vauhdikas perjantai täällä on luvassa. :) Hyvää viikonloppua!

8.6.14

Päivitän sen verran, että sarja on luettu ja peräkkäin luettuna tästä sai kummasti uusia juttuja irti. Hienoa sarjakuvaa, suosittelen!

 
Tämän perusteella nappaan kirjabingossa rastin sarjakuvalokeroon.

Majgull Axelsson: Kuparienkeli

Kansi: WSOY.

Majgull Axelssonin Kuparienkeli on toistaiseksi uusin Axelssonilta suomennettu romaani. Kirja on ilmestynyt vuonna 2012. Netin mukaan Axelssonilta on tänä vuonna ilmestynyt Ruotsissa uusi teos nimeltä Jag heter inte Miriam, joten toivottavasti sekin saadaan suomeksi tässä joku päivä.

Olen blogannut Axelssonin Huhtikuun noidasta liki kuusi vuotta sitten - ihan itseänikin ihmetyttää että mitenkäs tässä näin pitkä tauko on ollut. Olen kuitenkin lukenut Axelssonin muutkin suomennetut romaanit, Kuiskausten talon vuodelta 2001 ja Toista tietä vuodelta 2005. Muistikuvani niistä ovat hieman hämärtyneet, mutta sen verran vahvan muistijäljen Axelsson on kuitenkin jättänyt, että Kuparienkeli tuntui alusta alkaen tutulta. Siinä on juurevaa ruotsalaista kylämiljöötä ja päähenkilöt ovat työväenluokkaa. Tai no, työväenluokkaa sillä lailla kuin 2000-luvulla voi sanoa: pienyrittäjiä, pätkätyöläisiä, työttömiä tai koulut kesken jättäneitä. Heidän kauttaan Axelsson peilaa ruotsalaisen lähihistorian yhteiskunnallisia muutoksia ja erityisesti naisen asemaa.

Kirja oli vetävä ja oli ihanaa uppoutua lukemaan sitä - toukokuussa minulla ei lukuaikaa juuri ollut remonttiprojektin vuoksi, joten sitäkin innokkaammin paneuduin kirjaan. Kuparienkeli alkaa vuorokausiromaanina, mutta aikajänne pitenee loppua kohti. Päähenkilö Minna pyörittää tienvarsikuppilaa, jonne kokoontuu poikkeuksellisen rajun syysmyrskyn vuoksi kyläläisiä ja satunnaisia ohikulkijoita. Kertojanäkökulmia vuorotellaan, vaikka Minna onkin keskiössä. Luonnonmullistusten myötä kertojahenkilöt joutuvat kohtaamaan isoja muutoksia elämässään ja katsomaan kipeitä totuuksia silmiin.

Hieman miinuspisteitä kirja saa ajoittaisesta ennalta-arvattavuudesta tai pikemminkin liiallisesta tuttuuden tunteesta. Kyse ei ole niinkään teemojen tuttuudesta vaan siitä, että kerrontaratkaisut tuntuvat aika nähdyiltä. Asetelmat ovat paikoin liiankin tuttuja kaunokirjallisuudesta, näytelmistä ja tv-draamoista. Yhteisön vanhat salaisuudet kaivetaan pintaan, kun jokin ulkopuolinen muutosvoima - tässä tapauksessa myrsky - sysää arjen raiteiltaan. Henkilöiden ongelmatkin ovat jotenkin tuikituttuja - on ongelmia ihmissuhteiden tai päihteiden tai kumpienkin suhteen.

Silti viihdyin Minnan ja muiden Arvikan kyläläisten kanssa. Erityispisteet vielä siitä, että eräällä keskeisistä henkilöistä on suomalaiset sukujuuret. Sijaisuudesta toiseen syöksähtävä toimittaja Ritva Lahtinen on kamppaillut koko ikänsä päästäkseen kipuamaan yhtä sosiaaliluokkaa ylemmäs, mutta takkuista tuntuu olevan.

Le Masque Rouge -blogi käynnisti hauskan kirjabingon, ja minäkin kokeilen bingoamista. Näin alussa bingoaminen on vielä helppoa, sillä tällä kirjalla saan ruksin Lainattuun kirjaan.

Käännöksestä

Suomentaja Jukka-Pekka Pajunen kirjoittaa enimmäkseen hyvin miellyttävää kieltä. Suomennos kuulostaa luontevalta suomelta. Muutaman "sinän" olisin karsinut - verbin taivutus persoonan mukaan riittäisi monta kertaa, aina ei tarvitse kuljettaa sinä-sanaa mukana vaikka alkukielessä persoonapronominin käyttö olisikin välttämätöntä. Lisäksi Pajunen sortuu pari kertaa yleiseen virheeseen - joku "koittaa" jotain "koettamisen" sijaan. Pieni töksähdys tulee myös kohdassa, jossa Axelsson viittaa Tove Janssonin Vaaralliseen juhannukseen. Tekstissä puhutaan "Miisasta", vaikka Vaarallisen juhannuksen hahmoihin kuuluva murheellinen otus on suomeksi Miska.

Lue myös nämä:
Majgull Axelsson: Huhtikuun noita
Per Petterson: Kirottu ajan katoava virta
Jan Guillou: Pahuus

Dorothy L. Sayers: Gaudy Night

Kansi: Katrina Damkoehler /
Open Road Media.

Dorothy L. Sayersin Gaudy Night oli viides lukemani lordi Peter Wimseystä kertova dekkari ja ah, mikä lukunautinto se olikaan. Kirjassa tavataan jälleen dekkarikirjailija Harriet Vane, jonka kanssa Wimsey on kisaillut kissaa ja hiirtä jo kolmessa romaanissa ja tuskin on spoilaamista sanoa, että romanttinen loppuhuipennus tapahtuu tässä kirjassa. Onneksi Wimsey-kirjoja on vielä lisää, niin pääsen toivottavasti lukemaan Peterin ja Harrietin myöhempiä kuulumisia.

Alun perin vuonna 1935 ilmestynyt kirja sijoittuu Oxfordin yliopistoon. Sayersille Oxford oli läpikotaisin tuttu paikka - kuten vaikkapa tästä BBC:n kirjailijaesittelystä käy ilmi - ja Oxfordin miljöökuvaus on todella nautittavaa.

Vaikka viihdyin kirjan parissa erinomaisesti, on pakko huomauttaa heti kärkeen että dekkarina kirja on kaikkea muuta kuin tyylipuhdas. Se on rönsyilevä ja monin paikoin epäjohdonmukainen. Sivuhenkilöitä nostetaan esiin ja dumpataan sivuun. Henkilöhahmojen keskinäiset suhteet ja jännitteet ovat rikoksen ratkaisua tärkeämmässä roolissa. Feminististä ilosanomaa tuodaan esiin joka käänteessä tavalla, jonka joku äärimaskulisti saattaisi kokea osoittelevana. Kirjan tärkein jännite on minusta Peterin ja Harrietin keskinäinen kemia - välillä teki mieli huutaa ääneen että pussatkaa jo! Dekkarijuonen puolesta Murder Must Advertise on ollut tähän mennessä lukemistani Sayersin kirjoista onnistunein. Mutta Gaudy Nightin muotovirheet antaa mielellään anteeksi, sillä juuri tutut henkilöhahmot, kiehtova miljöö ja paikoin koomiset, paikoin traagiset ihmissuhdekäänteet ovat niin herkullisia.

Tämä oli niitä kirjoja, joiden loputtua olisi tehnyt mieli palata kirjan pariin ja pitää tunnelmasta kiinni. Onneksi pystyin Kindlellä kertaamaan kirjaa helposti. Lukulaitteen alleviivaustoiminto siirtää "alleviivaukset" omaan kansioonsa ja sieltä oli helppo käydä kirjan päätyttyä käydä kelaamassa hauskoja yksityiskohtia. Paperikirjoja en ikinä raaski alleviivata, minusta se olisi kirjan kaltoinkohtelua. Lisäksi kirjan päätyttyä piti käydä lukemassa ajatuksen kanssa jokaisen kappaleen aloitussitaatit. Niihin on nostettu hurmaavia ja osuvia pätkiä 1500-luvun englantilaisilta runoilijoilta ja tiedemiehiltä.

Kirjan sanomassa on paljon edelleen varsin ajankohtaisia teemoja. Voiko nainen omistautua älylliselle uralle? Tarkoittaa työkeskeisyys naiselle aina rakkaudesta ja perheestä luopumista? Voivatko älykäs nainen ja älykäs mies muodostaa harmonisen liiton? Entä pitääkö älykkömiehenkin eristää työnsä kutsumus ja lemmenseikkailut toisistaan erilleen voidakseen pitää elämänsä tasapainossa?

Tämä kirja ansaitsisi vaikka kuinka pitkiä pohdintoja osakseen ja toivottavasti verkosta runsaasti sellaisia löytyykin. Minun pitää vielä kerran kiittää Luettujen, lukemattomien Liisaa, jonka blogista löysin tieni Wimseyn ihanien seikkailujen pariin. Kiitos!

Lue myös nämä:
Dorothy L. Sayers: Strong Poison
Dorothy L. Sayers: Have His Carcase 
Dorothy L. Sayers: The Nine Tailors

Danielle Trussoni: Enkelioppi

Kansi: Tammi.

Danielle Trussonin Enkelioppi oli huhtikuun lukupiirikirjamme. Pakko muuten kehaista eilistä lukupiiripaikkaamme: ravintola Patronasta sai ihania herkkuja, erityisesti lukupiiriemännän alkupalaksi vinkkaama Guacamole c/ totopos oli namia!

Kirja taas jakoi lukupiirimme mielipiteet kahtia: puolet tykkäsi, puolet ei niin välittänyt. Itse kuuluin jälkimmäiseen puoliskoon, vaikka arvostelinkin kirjaa ilman että olisin lukenut sitä kokonaan. Tahkosin puolentoista viikon ajan kirjaa sivulla 317 asti, kun sivuja olisi ollut 500. No, pikaplarailin lopun käänteet äkkiä.

Alun perin vuonna 2010 ilmestynyt kirja on kansainvälinen bestseller, kustantajan sivuilta löytyy muun muassa seuraavanlaiset hehkutussitaatit:

"Äärettömän älykäs trilleri."
– New York Times Book Review

"Henkeäsalpaavan kekseliäs."
– People Magazine

Juu ei. Voisin nostaa rinnalla sitaatteja Goodreadsin yhden tähden arvioista:

"Overall, the book is a half-witted concoction clearly written in the hopes that it would become a movie, or rather the first in a series of movies, given that the book's end signals a sequel." 
– Ellen

"The characters are flat and the writing is dull."
– Joel

"The book feels rushed and superficial. It's also about 100 pages too long, in part because there's so much redundant and unimportant information--and long, long passages devoted to careful reiteration of past events and their possible significance. At the same time it's missing major appendages--like believable character development, realistic motivation for a shoe-horned-in romance, thoughtful description of many places people & things..."
– Karen

Kirjassa nuori nunna Evangeline ja nuori tutkijamies Verlaine joutuvat sekaantuneiksi enkelioppiin. Enkelitutkijat tutkivat enkeleitä. Kas kun langenneet enkelit ovat Nooan aikoihin lisääntyneet ihmisten kanssa ja tuottaneet pahisjälkeläisiä, nefilejä. Nefilit taas ovat käytännössä kaiken maailmanhistorian aikana tapahtuneet pahuuden takana. Aika ajoin pahisnefilit surmaavat enkelitutkijoita. Minkä tähden he eivät ole surmanneet koko tutkijaporukkaa, sitä en keksinyt, sillä nefilit ovat kyllä fyysisesti ylivertaisia, hirmu taitavia ja rikkaitakin vielä, joten en älynnyt miksi he antavat enkelitutkijoiden puuhastella tutkimustensa parissa.

Välillä hypätään toisen maailmansodan aikaiseen Ranskaan, jossa enkelitutkijat tekevät tärkeän löydön. Tässä vaiheessa pyörittelin silmiäni. Huikea keksintö tehdään, kun enkelitutkija antaa vanhoja luentomuistiinpanojaan luettavaksi aloittelevalla enkeliopiskelijalle, joka oitis keksii muistiinpanoista monta hyödyllistä asiaa ja ratkoo arvoituksia, joilla enkelitutkijat ovat vaivanneet päätään satoja vuosia. Kun tutkimusretkikunta lähtee myyttis-historialliseen luolaan tutkimaan enkeleitä, samainen opiskelija löytää maailmanhistorian tärkeimmän enkeliartefaktin kompastumalla siihen.

Kaiken kaikkiaan kirja oli pinnallinen, lapsellinen, epälooginen ja pöljä. Se oli myös hidas ja toisteinen. Vaikka kirja on täynnä ulkokullattua teologiaa, mitään hengellistä siinä ei ole. Nunnien vakaumusta ei kuvata mitenkään, uskonto on pelkkää pintaa. Enkelioppi on yhtä uskonnollinen kuin Indiana Jones ja viimeinen ristiretki.

Kirjan lukeminen ja siitä keskusteleminen oli silti antoisaa, sillä joutuipahan taas itse pureskelemaan, mistä asioista tykkää kirjoissa ja mistä ei. 

Käännöksestä

Suomentaja Sirkka Aulankoa ei oikein osaa erikseen kehua eikä moittia, sillä näin latteasta kirjasta on vaikea saada mitään kielellistä elämystä vaikka kääntäjä olisi kuinka osaava. Eipä mitään ihmeempää moittimisen aihettakaan tullut vastaan. Kirjan kieli oli varsin simppeliä.

Lue myös nämä:
Markus Zusak: Kirjavaras
Erin Morgenstern: Yösirkus
Lian Hearn: Satakielilattia - Otorin klaanin tarina 1

Blogistanian parhaat palkittiin tänään

Tänään oli ilo luovuttaa kukat ja kunniakirjat vuoden 2013 Blogistanian Finlandian, Globalian, Kuopuksen ja Tiedon  voittajille. Kukitus pidettiin Helsingin keskustan Akateemisessa kirjakaupassa. Kirjasfäärin Taika haastatteli voittajia.

Haruki Murakamia edusti suomentaja Aleksi Milonoff ja tietokirjailija Tuula Karjalaista puolestaan kustannuspäällikkö Markku Aalto. Ville Tietäväinen edusti itseään ja tytärtään Aino Tietäväistä. Pauliina Rauhala palkittiin hieman Blogistanian Finlandian jälkeen myös Kiitos kirjasta -palkinnolla.

Täältä löytyy linkkilista äänestystuloksiin. Kiitos vielä kerran upealle tekijäjoukolle hienoista kirjoista!

Dorothy L. Sayers: The Nine Tailors

Kansi: Katrina Damkoehler /
Open Road Media.

Suklaata ja jäätelöä mainostetaan joskus "syntisen ihanana". Jostain syystä "syntinen ihanuus" tuli mieleen kun piehtaroin nautiskellen The Nine Tailors -salapoliisiromaanin parissa. On ihanaa uppoutua kirjaan, joka on samaan aikaan vetävän viihdyttävä ja älyllisesti kutkuttava. The Nine Tailors on klassinen dekkari täynnä salakielellä kirjoitettuja kirjeitä, kadonneita jalokiviaarteita ja Sherlock Holmes -viittauksia, mutta silti sen lukeminen antoi paljon pureskeltavaakin.

Dorothy L. Sayersin sankari lordi Peter Wimsey törmää tällä kertaa murhamysteeriin pienessä maalaiskylässä East Anglian maakunnassa. Wimsey tutustuu hyväntahtoiseen mutta hieman hajamieliseen kirkkoherraan, varattoman säätyläisperheen Hilary-tyttöön ja lukuisaan joukkoon kyläläisiä. Kohtalokas kirkonkellojen kumina kaikuu tapahtumien yllä ja laakean alankomaiseman kanavat uhkaavat tulvia yli ja upottaa maat alleen. Kirja vilisee raamatullisia viittauksia ja symboleita ja erityisesti kirkonkellojen soittoon paneudutaan syvällisesti. Myös maailmantalouden tilanne välittyy hyvin tästä vuonna 1934 ilmestyneestä kirjasta. Syvä lama näkyy kyläläistenkin elämässä, moni henkilöhahmo on työtä vailla ja valmis lyhyeen keikkatyöhön.

Kirja oli rakenteeltaan hieman epätasapainoisempi kuin edellinen lukemani Wimsey-kirja Murder Must Advertise. Murhan arvoitus selviää pala kerrallaan ja eräät keskeiset käänteet ratkeavat jopa yllättävän aikaisessa vaiheessa. Lisäksi jopa minä arvasin uhrin kohtalon melko varhain - tosin oli tietenkin kiinnostavaa seurata, miten tapahtumien kulku selvisi Wimseylle.

Lukiessa kiinnitin kuitenkin huomiota erääseen seikkaan. On dekkareille tyypillistä kuvata kuulustelua - poliisi tai muu taho kuulustelee rikollista saadakseen selville tämän osuuden rikokseen. Tässä kirjassa - kuten aika monessa muussakin dekkarissa - kysymystekniikka vaikutti kuitenkin minun silmiini oudolta. Koska olen itse työskennellyt vuosia myynnin parissa, rohkenen väittää että myyntitilanteissa on sen verran yhteistä rikoskuulustelujen kanssa, että kummassakin tilanteessa toinen osapuoli haluaa kysymyksiä esittämällä saada haltuunsa hyödyllistä tietoa. Ja mielestäni kummassakin tilanteessa on tärkeää olla paljastamatta kaikkia korttejaan - on parempi yrittää saada mahdollisimman avoimilla kysymyksillä toinen kertomaan näkemyksensä rehellisesti.

Jos tarkoitus on myydä vaikka porkkanaa, ei kannata aloittaa keskustelua näin: "Syötkö porkkanoita, nehän ovat niin terveellisiä ja niissä on paljon c-vitamiinia?" Jos vastaaja sanoo  vihaavansa porkkanoita, on kysyjä vetänyt maton omien jalkojensa alta - on paljon vaikeampaa lähteä luomaan luottamuksellista ja hyvää asiakassuhdetta kuin vaikkapa silloin, jos aloittaa kysymällä "haluatko syödä terveellisesti"? Siihen kun voi vastata kyllä tai ei, ja kummankin vastauksen kautta pääsee etenemään porkkanoihin asti tavalla, joka miellyttää vastaajaa.

Siksi on erikoista, että poliisit tässä kirjassa kertovat paljon olennaista tietoa rikolliselle ennen kuin tietävät, joko rikollinen tietää nämä asiat vai ei. Silloinhan rikollinen pystyy muuttamaan omaa vastaustaan sen mukaisesti, mistä arvelee olevan itselleen hyötyä! Pitäisi tehdä avoimia kysymyksiä, jotta voisi yhdistää rikollisen kertomat tiedot omaan siihen asti kertyneeseen tietämykseen järkevästi.

Mutta toki tämänkin voi hyväksyä, kun kirja muuten on niin mainio: täynnä värikästä kieltä - jossa Kindlen sisäänrakennettu Oxford Dictionary of English ja Wikipedia-haku olivat taas suureksi iloksi - ja kirjallisia viittauksia. Sherlock Holmesin lisäksi viitataan mm. Ihmemaan Liisaan ja moniin jo puoliksi unohtuneisiin teoksiin, joista edes netti ei kovin kattavia tietoja anna. Eräs kirjallisuusviittaus antaa kuitenkin paljon osumia. Kirjailijan urasta haaveileva teini-ikäinen Hilary mainitsee ihailevansa The Constant Nymph -romaania, Margaret Kennedyn kirjoittamaa kirjaa vuodelta 1924. En pikaisesti hakemalla löytänyt tietoa onko tätä kirjaa suomennettu, mutta heräsi kiinnostus tutustua tähän aikansa kohukirjaan, ainakin Amazonista kirja on saatavilla e-kirjana.

Jatkan ehdottomasti lordi Peter Wimseyn seurassa jossakin vaiheessa, mutta seuraavaksi pitänee taas lukea jotain muuta, ainakin lukupiirimme huhtikuun kirja vaatii huomiotani...

Lue myös nämä:
Dorothy L. Sayers: Strong Poison
Dorothy L. Sayers: Have His Carcase 
Dorothy L. Sayers: Murder Must Advertise