Svetlana Aleksijevitš: Sinkkipojat

Kansi: Markko Taina / Tammi.

Sain Svetlana Aleksijevitšin Sinkkipojat kustantaja Tammelta arvostelukappaleena. Kilpailu- ja kuluttajaviraston ohjeen mukaan vaikuttajamarkkinointi pitää merkitä selkeästi. Tämä artikkeli on määritelmän mukaan markkinointia eli mainos.

 

...Nykyäänhän Afganistan on tietysti hyödyllinen ja jopa muodikas aihe. Ja te, Svetlana Aleksijevitš, voitte jopa iloita, sillä kirjanne tulee menemään kuin kuumille kiville. Viime aikoina maassamme on ilmaantunut runsaasti väkeä, jota kiinnostaa kaikki, millä voi liata omaa isänmaata. Tietysti heidän joukossaan on myös joitakin afgantseja.

 

Joskus kirjojen ystävän toiveet toteutuvat ja minulle sellainen hetki koitti viime syksynä, kun hoksasin että Tammi julkaisee valkovenäläisen nobelisti Svetlana Aleksijevitšin Sinkkipojat. Kun luin puolitoista vuotta sitten Jesper Huorin Afganistanista kertovan kirjan Talebaneja odotellessa, havahduin siihen, miten heiveröinen käsitys minulla on Neuvostoliiton ja Afganistanin sodasta. Ja kun luin vuosi sitten Aleksijevitšin Neuvostoihmisen lopun, ryhdyin toivomaan, että kirjailijan varhaisemmasta tuotannosta suomennettaisiin Afganistanin sotaa käsittelevä Sinkkipojat. 

 

Sinkkipojista tekee ajankohtaisen se, että Venäjän aloittamaa sotaa Ukrainaa vastaan on verrattu Neuvostoliiton ja Afganistanin sotaan. Tämän vertauksen luin ensimmäisen kerran Twitteristä 25.2.2022, Politico-verkkolehden toimittajan Zoya Sheftalovichin twiitistä. "So, Putin, expected Afghanistan 2021. But he got Afghanistan 1979."

Sinkkipojat on Aleksijevitšin kolmas teos ja se ilmestyi alun perin vuonna 1991. Kirjan laajennettu laitos ilmestyi vuonna 2013 ja suomennos on tehty tämän uudemman laitoksen perusteella. Laajennus koskee 1990-luvun alun oikeudenkäyntiä Valko-Venäjällä. Aleksijevitš haastettiin oikeuteen mitä ilmeisimmin poliittisin perustein ja häntä syytettiin haastattelemiensa henkilöiden kunnian loukkaamisesta. Ylläoleva sitaatti on oikeudenkäynnin aikaisesta lukijakirjeestä.

 

Aleksijevitšin käyttämä kollektiiviromaanin tekniikka on haastava mutta antoisa. Kirjaa varten Aleksijevitš  haastatteli Afganistanin sotaan osallistuneita henkilöitä tai heidän läheisiään. Haastattelumateriaalista kirjailija on muokannut moniäänisen, mutta sulavasti yhteen soljuvan teoksen, jossa kertoja vaihtuu, mutta tarina jatkuu. Sodan vaiheita tai suuria linjoja tässä kirjassa ei taustoiteta vaan näkökulma on tiukasti yksilötasolla.

Miltä sota sitten näytti ja tuntui? Osa 1980-luvun neuvostokansalaisista vaikutti lähteneen intomielisesti isänmaan asiaksi kokemaansa sotaan, osa pyrki kaikin keinoin välttämään rintamalle joutumisen. Perillä Afganistanissa ainakin joillakin sotaan osallistuneilla mielipide sodan oikeutuksesta tai mielekkyydestä muuttui. Epäoikeudenmukaisuuden kokemusta vauhditti se, että sotilaita saatettiin lähettää Afganistaniin hyvin kevyellä koulutuksella ja huonojen tai vanhentuneiden varusteiden kanssa. Rintamalla kukoisti mustan pörssin kauppa ja useampikin muistelija kuvaa, miten haavoittuneita neuvostosotilaita hoidettiin puutteellisilla välineillä, koska omat sotilaat olivat myyneet sairaalatarvikkeet afganistanilaisille tienatakseen itselleen hieman rahaa tai tavaraa. Nykynäkökulmasta erityisen absurdeja ovat kuvaukset siitä, miten yltäkylläiseltä afganistanilaisten torien tavaravalikoima näytti neuvostoliittolaisten silmiin.

 

Sotimaan lähteneiden miesten lisäksi Aleksijevitš on löytänyt haastateltavaksi useita Afganistaniin eri rooleissa lähteneitä naisia ja runsaasti sotilaiden äitejä. Osa rintamalle lähteneistä tai lähetetyistä naisista toimi lääkäreinä tai hoitajina, osa erilaisina siviilivirkailijoina. Miessotilaat odottivat näiltä naisilta seksuaalisia palveluksia ja rintamalla syntyi sekä vapaaehtoisia seksisuhteita että seksuaalista hyväksikäyttöä.

Neuvostopropagandassa pidettiin pitkään kiinni "internationalistisotureiden" ja "Afganistanin auttamisen" tarinasta mutta Neuvostoliiton romahdettua tämäkin tarina romahti. Yhteinen kokemus Afganistanin veteraaneille tuntui olleen, että heidän menetyksensä ja kärsimyksensä eivät enää kiinnostaneetkaan ketään. Oliko tuho ja kuolema ollut turhaa? Aika monet pyrkivät kannattelemaan kokemustaan tuomitsemalla Sinkkipojat länsimielisenä propagandana, vaikka Aleksijevitš itse vakuuttaa olevansa inhimillisen totuuden äärellä. 

 

Sinkkipojissa ei ollut yhtä paljon julman kidutuksen tai epäinhimillisen kärsimyksen kuvausta kuin Neuvostoihmisen lopussa tai Sodalla ei ole naisen kasvoja -kirjassa. Kuolemaa, surua, kärsimystä, toivottomuutta ja epäoikeudenmukaisuutta tässäkin silti riittää. Aleksijevitšin tyyli tekee synkkäaiheisesta kirjasta upean lukukokemuksen. Suosittelen tätä kirjaa heille, jotka haluavat ymmärtää enemmän sitä, miten venäläinen sotapropaganda uppoaa kohderyhmäänsä ja millaisella kritiikillä propagandaa haastetaan järjestelmän sisältä käsin.

 

Länsimaisesta näkökulmasta Venäjää on moitiskeltu siitä, että siellä ei ole käyty kriittistä julkista keskustelua oman maan lähihistoriasta. Sinkkipojat on teos, joka haastaa propagandistisen historianäkemyksen. Sen moniäänisyydestä kuulee myös, että kyllä Venäjällä, Valko-Venäjällä ja Ukrainassa on ollut ihmisiä, jotka haluavat keskustella lähihistorian kipupisteistä avoimemmin. Ja kun Ukraina puolustaa kotimaataan vuonna 2023, voi ajatella sen johtuvan juuri siitä, että ukrainalaiset eivät halua takaisin yksiääniseen Neuvostoliittoon. Myös kirjailija Aleksijevitš, joka koki kotimaassaan Valko-Venäjällä poliittista vainoa, on paennut Berliiniin. Hän muutti sinne vuonna 2020. Der Spiegel haastatteli viime vuonna häntä ja toista nobelistia Herta Mülleria. Haastattelussa Aleksijevitš mainitsee uskovansa kotiinpaluun mahdollisuuteen joskus tulevaisuudessa.

 

Käännöksestä

 

Kirjan suomentanut Pauli Tapio tekee hienoa työtä. Suomennos on soljuvaa, kaunista ja luontevaa tekstiä. Hänen käsialaansa on myös vuoden 2017 Sodalla ei ole naisen kasvoja -suomennos. 

 

Lue myös nämä:
Svetlana Aleksijevitš: Neuvostoihmisen loppu
Jesper Huor: Talebaneja odotellessa
Anatoli Gordijenko: Kuoleman divisioona