 |
| Kansi: Markko Taina / Teos. |
Hevosen taju on minulle yksi vuoden 2013 eniten odottamistani kotimaisista uutuuksista. Olen näköjään odottanut tätä luettavakseni jo vuosi sitten, kun olen lukumaratonillani uudelleenlukenut Virtasen esikoisteoksen Menkää mielenhäiriöön. Näköjään Hevosen taju on kuitenkin ollut Virtaselle sen verran pitkä projekti, että se näki päivänvalon vasta tämän vuoden kesäkuussa.
Lukumaratoneista puheen ollen, olen ihaillut kirjabloggaajien huikeita lukusuorituksia kesän yhteislähtömaratonissa! Kirsin kirjanurkasta löytyy lisätietoa.
Hevosen tajusta löytyi hyvää ja huonoa. Aloitan tuttuun tapaan tutusta valittamisen aiheesta eli kirjan kieliasusta. Onkohan Teoksella luettu käsikirjoitusta silmät kiinni vai onko teksti annettu jollekin poikkeuksellisen puusilmäiselle - Virtanen käyttää kirjassa ilmaisua ahkerasti - kustannustoimittajalle? Tekstissä kun on yhdyssanavirheitä, pilkkuvirheitä, muita kielivirheitä ja tarpeettoman runsasta puolipisteen käyttöä. Puolipisteitä löytyy lähes joka sivulta, jolloin puolipiste pistää silmään ärsyttävänä maneerina. Virtanen kyllä kirjoittaa värikästä ja elävää kieltä, mutta hän olisi ehdottomasti tarvinnut tuekseen jonkun oikein tiukkapipoisen kielipoliisin, joka olisi viilannut tekstistä pilkut tismalleen kohdilleen. Nyt kielikömmähtelyt häiritsivät lukunautintoa, kun lukeminen töksähti tarpeettomasti virheisiin.
Lisäksi kirja olisi hyötynyt pienestä tiivistämisestä. Vaikka kirjan tyyliin kuuluu hyvässä mielessä rönsyilevä runsaus, olisi kokonaisuus varmasti ollut kompaktimman oloinen, jos sivuaihioita olisi hieman tiivistetty ja jopa karsittu.
Hyvät puolet ovatkin huonojen puolien kääntöpuolia. Puhekielimäinen ja murrettakin hyödyntävä vuolas teksti kulkee nasakasti. Monet ilmaisut ovat herkullisia ja virkistäviä. Hevosen tajussa on aimo annos veijariromaania - mutta niin on maagista realismiakin ja takakannessa luvattua melodraamaa. Sekä ammattimaista kilpahevostietoutta, vapaapainiottelu, luksusbrändien luettelointia, katsaus talvisodan lääkinnällisiin aseisiin, huumeitten käyttöä ja nostalgialla säväytettyjä lapsuustakautumia.
Kokonaisuus on silti omalakinen ja toimiva. Ainakin minun mielestäni, minähän kuulun koulukuntaan, jonka mukaan hieman epäonnistuva mutta värikäs kirja on parempi kuin täydelliseksi viilattu väritön kahvinjuontikirja. Joku toinen saattaa hermostua Hevosen tajun runsaisiin aineksiin ja melko pompahtelevaan kerrontaan jo ennen puoltaväliä. Myöskään hevoskuvaus ei aina välttämättä ole söpöstelevien heppahullujen mieleen:
Flo katseli tamman menoa kädet lanteilla, meikittä, napa paljaana, napiton paita 70-luvun solmussa rintojen alla. Nyt on paska niin pelkkää hyvää käytöstä ja yhteistyökykyä, mietti Flo, raikkaana ja elämää täynnä se tähyilee. Liian myöhäistä, kohta selviää sinun elämäsi tarkoitus. Katso vielä läpitunkevasti, yritä vielä pelotella, sillä arvaas mitä? Tällä vapaalla tahdolla näiden harmaiden silmien takana on valta päättää miten sinun kohtalosi täyttyy. Hyppäsit perkele väärän miehen päälle. Nuuhki vaan, höristele korviasi ja ihmettele maailmaa kun vielä pystyt. Kohta on nappi otsassa, kettinki koivessa, raato katossa, kurkku auki, veret purkissa ja lihat tiskillä. Ja eipä aikaakaan, kun paras muisto sinusta haipuu marinoituna maksavan ravintola-asiakkaan mahalaukkuun.
Nimensä mukaisesti hevoset ovat juonen runsaudensarvessa keskiössä. Flo ja Elias ovat tutustuneet ja rakastuneet jo nuorina Ylikylän hevosleirillä. Aikuisina he pyörittävät menestyvää hevoskauppatallia Flon perimässä eteläruotsalaisessa kartanossa. Elias on syntyjään tavallinen suomalainen maalaispoika, mutta hänellä on ilmiömäiset ratsumiestaidot, joiden avulla hän on kohonnut korkealle eurooppalaisissa huippuhevospiireissä.
Elämän sysää uusille raiteille tallille kuin tyhjästä tupsahtava hopeanharmaa akhaltek. Kuvailun perusteella ryhdyin ihmettelemään kansikuvan valintaa: hevonen kanteen on pantu, mutta ei se taida mikään akhaltek olla, ei edes harmaa. No onneksi Googlen kuvahaulla löytyy hyvää materiaalia hopeisista akhaltekeista.
Akhaltek toimii kuin flunssavirus Lentsussa: pelkällä läsnäolollaan se käynnistää mullistavan tapahtumaketjun, jonka jälkeen mikään ei ole entisellään. Osa tapahtumista näyttäytyy yliluonnollisina, toisaalta ne voisi rationaalisuuden rajoissa tulkita lääketieteellisesti. Lukija saa päättää. Loppupuolen karnevalistisiksi yltyvät käänteet antavat palttua kaikelle uskottavuudelle, mutta hurja liioittelu viihdytti. Monessa kohdassa myös karmi, sillä Virtanen kuvaa kilpahevosten kohtelua uskottavasti ja inhottavatkin yksityiskohdat vaikuttavat todenmukaisilta. Toki mukana on myös kauneutta, oikeaa hevosen ylistystä.
Hevosen taju on persoonallinen ja omaääninen romaani. Sen hyvyyden arvioinnissa kannattanee painottaa enemmän makumieltymyksiä kuin objektiivisia kirjallisuuden laatumittareita. Toivottavasti Virtasen seuraavaa romaania ei tarvitse odottaa kahtatoista vuotta, koska hänellä on sanottavaa ja hän osaa sanoa sen kiinnostavasti.
Tekstit
Tämä on mennyt ohi korvieni, mutta hyvä kun kirjoitit tästä. Kiinnostuin heti, heppatyttö kun muun muassa olen :) Ja pidän tietysti omaäänisyydestäkin kovin.
VastaaPoistaKiva kuulla! :)
PoistaJärkyttävää on tämä hevosen ja tietysti muidenkin eläinten kohtelu, päivä päivältä on yhä raskaampi näiden tietojen kanssa elää... sen verran tästä sai jo käsitystä kirjasta, etteipä taida kuulua lukemattomien listalle ollenkaan, kiitoksia varsin avaavasta arvostelusta ja myös tiedosta, aina on hyvä tietää, vaikka ei jaksakaan kokea.
VastaaPoistaMinua ärsyttää eniten sellainen itketyskauhistelu, olipa kyse sitten ihmisten tai eläinten kärsimyksestä. Tässä sitä ei onneksi ole. Virtanen kirjoittaa niin asiantuntevasti, että kirja on varmasti antoisa monille eläinten kanssa tekemisissä olevalle.
PoistaPysähdyin ihailemaan kirjan kantta. Se on hieno! Virtasen kirja kiinnostaa minua varovaisesti. Saa nähdä, tuleeko hankittua ja luettua.
VastaaPoistaSuosittelen! Tässä on sitä paitsi niin persoonallinen ote, että erottuu joukosta.
PoistaMinulta on mennyt tämä kirjailija ihan ohi... pitänee pistää lukulistalle - minä kun harvemmin huomaan pilkkuvirheitäkään, jolleivat ihan töksäytä koko tarinaa :-) Ei taida olla itsellä oikein pilkut hallussa.
VastaaPoistaVille Virtasen "pääura" onkin näyttelijänä tehty, mutta on kyllä kirjoittajanakin vähintään yhtä lahjakas. :)
PoistaHmmm... Minnan tavoin olen aika pilkkusokea (vain kaameimmat huomioidaan!), joten tämä voisi olla kiinnostava kirja. Pidän usein sellaisista kirjoista, joiden realismia maustaa pieni epämääräisyys. Kiitos esittelystä!
VastaaPoistaKiva jos innostut tarttumaan! Tästä voisi sukeutua mielenkiintoisen eriäviä bloggauksia, koska tässä on paljon erilaisia aineksia joihin tarttua ja tosiaan paljon sellaista, joka varmaankin jakaa mielipiteet.
PoistaKiitos Salla, olen odottanut tästä arvioita, sillä kirja on yksi mielenkiintoisimmista uutuuksista viime aikoina. Oikeastaan ihme, ettei tällaista sanoisinko miehekkäämpää hevosaiheista romaania ole aiemmin kirjoitettu ottaen huomioon miten yleistä hevosurheilu kaikissa muodoissaan on. Jostain lehtijutusta luin tuosta kannesta, että se on toisinto jostakin kuuluisasta hevospatsaasta mutta kun on hatara pää, en muista tarkemmin mikä patsas on kyseessä saatikka taiteilijaa.
VastaaPoistaPs. Luulenpa, että ensimmäinen lukemani arvio kirjasta (ja sen kannesta) oli missäpä muualla kuin Hevosurheilu-lehdessä. Muistaakseni pääosin sekin arvio oli positiivinen.
PoistaKiitos! Olisi kai pitänyt älytä patsasviittaus mutta enpä älynnyt. :)
PoistaEntisenä kilparatsastajana tunnistin Villen kuvaavan maailman täysin ja on tärkeää, että joku kirjoittaa siitä, mitä kulissien takana tapahtuu hevosia treenatessa ja hevoskauppaa tehdessä. Ville pääsee erittäin syvään analyysiin myös ratsastusta kuvatessaan. Erityisesti ne tunteet ja keholliset tuntemukset, joita hän esteratsastajana esim. estettä lähestyttäessä kuvaa ovat kuin suoraan omasta kokemusmaailmastani poimittuja. Näyttelijyyden ja esteratsastuksen toisiinsa vertaaminen, mistä hän on julkisuudessa puhunut, on aivan uudenlainen oivallus. Samaa rohkeutta ja heittäytymisen taitoa molemmissa tarvitaan. Ratsastus- ja hevoskirjana minusta oivallinen kirjan puoliväliin saakka, mutta sitten tapahtuu jotakin, jota nimittäisin "pakkotaiteeksi". Ihan kuin kirjailijalle olisi yhtäkkiä tullut paniikki siitä, ettei hevoskirjan kirjoittaminen riitäkään, eikä se ole oikeaa kirjallisuutta ja että "lapasesta pitää lähteä ja kunnolla, että tulee uskottavaksi kirjailijaksi." Ikäänkuin pakolla olisi pitänyt vääntää jokin juoni kulkemaan niin, että lukijalle jää epävarma olo siitä mistä on kyse. Itse en näe kirjan loppuosalla mitään merkitystä, se tuntui pakkopullalta ja vaivoin jaksoin lukea sen loppuun asti. Harmi.
VastaaPoistaKiitos punnitusta mielipiteestäsi, Anonyymi!
PoistaOlen samaa mieltä Anonyymin kanssa. Yli kaksikymmentä vuotta hevosia omistaneena ratsastuksen harrastajana nautin Virtasen aihevalinnasta ja asiantuntevasta otteesta, mutta kirjan loppupuolisko oli minusta todella outo ja jopa vastenmielinen. Hyvän maun rajat ylittyivät reilusti, ja mielenkiintoni sammui.
VastaaPoistaTämä siitä huolimatta, että yleensä rakastan fantasiaa ja "hieman outoja tarinoita", ja esimerkiksi Johanna Sinisalo ja Pasi Ilmari Jääskeläinen ovat mielestäni erinomaisia kirjailijoita.
Kiitos kommentista! Mukavaa että tästä kirjasta keskustellaan, koska minua ihmetyttää että se jäi niin vähälle huomiolle viime vuonna.
Poista