Joten Pohjantähdestä on tullut minulle osa omaa mielenmaisemaa. Niin voi käydä kirjoille, joista tulee itselle tärkeitä ja joita lukee uudestaan eri ikäisenä ja eri elämäntilanteissa. Kirjan tapahtumia ja henkilöitä huomaa välillä muistelevansa ja pohtivansa kuin oikeiden ihmisten tekemisiä. Voi kuulostaa hullulta, mutta eivätköhän kaikki lukutoukat tunteen tunnista, ja sitä paitsi The Unwrittenin lukeminen sai minut miettimään uudella tavalla sitä, miten kirjallisuus saattaa vaikuttaa todellisen elämän tapahtumiin.
Trilogian idea lienee tuttu niillekin, jotka eivät ole kirjaa itse lukeneet. Juoniselostuksesta käyköön tämän pokkarimuotoisen yhteispainoksen takakansiteksti:
”Väinö Linnan suurteos Täällä Pohjantähden alla on piirtynyt suomalaisten muistiin lähihistorian näkemyksellisenä kuvauksena. Sen sivuilla syrjäinen hämäläiskylä elää alkuvoimaista, maanläheistä elämäänsä kansamme suurina murroskausina.
Trilogian ajallisina rajakohtina ovat helmikuun manifestia edeltänyt vuosikymmen, josta edetään torppariperheiden tragedian kautta kansalaissotaan ja Suomen itsenäisyyden vuosikymmeniin aina 1950-luvulle saakka. Varttuneempi lukijapolvi tuntee katselevansa silmästä silmään omiakin kokemuksiaan, nuoremmille avautuu ennen tuntemattomia näkymiä kansakunnan kulkemalta tieltä.”
Minun mielestäni tämä on kirja, joka jokaisen suomalaisen kannattaa lukea. Ja taidanpa olla tyyppiesimerkki Linna-lukijasta, sillä Tuntematon sotilas antoi minulle ensimmäisen kerran tunnetason mielikuvan jatkosodasta ja Täällä Pohjantähden alla loi sellaisen kansalaissodasta. Kansalaissota lienee edelleenkin, melkein sata vuotta sodan jälkeen, jonkinlainen kollektiivinen trauma Suomessa. Aika moni suomalainen pystyy nykyäänkin sanomaan, onko oma suku ollut punaista vai valkoista. Minullakin on seinälle kehystettynä mummin nuoruuskuva, jossa perhe poseeraa suojeluskunta- ja lottapuvuissa.
Jos ensimmäisellä lukukerralla jäinkin eniten pohtimaan Pohjantähden kuvausta kansalaissotaa edeltävistä torppariolosuhteista ja heräävästä työväenaatteesta, niin tutuksi ja läheiseksi kirjan on minulle kuitenkin tehnyt Linnan ihmiskuvaus. En ole ihan varma, muistetaanko tätä puolta Linnasta vieläkään nostaa esille, vai jääkö se historiallis-yhteiskunnallisten kirjakeskustelujen alle. Pentinkulma on eräänlainen pienoisuniversumi, ja siellä asuvat perheet ovat tunnistettavan, todellisen suomalaisia. Koskelat ovat sisukkaita ja ahkeria aina työhulluuteen asti. Kivivuorissa on käytännöllistä älyä, itseluottamusta ja taitoa vaikuttaa yhteisiin asioihin. Laurilat ovat aggressiivia, kyvyttömiä tunneilmaisuihin ja jopa väkivaltaisia. Kiviojat ovat käytännöllisiä kauppamiehiä. Leppäset ovat kaikkien sosiaalitapausten esivanhempia, elämisen syrjässä miten kuten kiinni roikkuvaa väkeä.
Kirjalliselta tyyliltään Väinö Linna ei ole mikään kikkailija, vaan konstailemattoman kronologista realismia hän kirjoittaa. Tällä lukukerralla jotkut kaikkitietävän kertojan tokaisut ja selitykset tuntuivat aavistuksen vanhentuneilta, mutta sen sijaan Linnan dialogi on pistämätöntä. Monet tokaisut ovat jääneet mieleeni elämään omaa elämäänsä. Erityisesti hyväntahtoinen Leppäsen Preeti osuu välillä jaanauksissaan asian ytimeen sitä itsekään tajuamatta, kuten talvisodan sytyttyä: ”Se on rauhanaikana niin kun paremman väen asia toi isänmaa, mutta sodassa passaa sitten vähän huonommankin koittaa.”
Minulle todella mieleenpainuva kohtaus on ollut esimerkiksi kuvaus torpparihäädöstä kirjan ensimmäisessä osassa. Samoin ensimmäinen joukkokohtaus, kattotalkoot, on mielenkiintoinen pohjustus tarinalle, sillä se esittelee trilogian keskeiset hahmot. Kirjan loppumetreillä voi arvioida, miten maailmanhistorialliset myllerrykset muuttivat pentinkulmalaisten elämää ja mihin suuntiin. Hieman henkilökohtaisemmista tunnelmista on kuvaus Akselin rakastumisesta Elinaan mainiota luettavaa. Samoin Akustin ja Laurilan Elman orastava suhde riipaisee. Ja huumoriahan kirjasta myös löytyy, välillä huumori kulkee säikeinä mukana pitemmissä juonikuvioissa, välillä nousee kirkkaammin näkymiin. Mutta itkukin tämän kirjan parissa aina vaan tirahtaa, tutuksi tulleiden henkilöiden kohtaloiden vuoksi. Kurkkua kuristaa sekin, kun alkaa pohtia, miten suomalaisissa perheissä uhrattiin miehiä kahdessa sukupolvessa sotiin.
Linnaa on joskus moitittu naisnäkökulman unohtajaksi, mutta kyllä Pohjantähden naishahmoista saa minusta irti vaikka mitä. Linnan ihmissilmä tuntuu samanlaiselta kuin Veikko Huovisen kertojanääni: kumpikin pystyy kirjoissaan kuvaamaan ihmistä niin rehellisesti ja osuvasti, että kuvaus välillä tuntuu armottomalta, vaikkei sitä olekaan. Esimerkiksi Leppäsen Aunea, Preetin tytärtä, muistan Pohjantähti-keskusteluissa usein kutsutun ”kylähuoraksi” tai ”jakorasiaksi”. Mutta onko Aune sitä enää 2010-luvun lukijalle? Aunehan on kirjan naishahmoista ainoa, jonka kuvataan aktiivisesti tavoittelevan ja arvostavan seksuaalista nautintoa. Lisäksi Aune mainitaan usein hyväksi työihmiseksi. Eiköhän tässä olisi opinnäytetyön paikka. Vertailevaa tutkimusta voisi harrastaa Leppäsen Aunen ja vaikka Sinkkuelämää-tv-sarjan Samantha Jonesin välillä. Molemmat elävät naimattomina naisina ja nauttivat useista peräkkäistä tai rinnakkaista miessuhteista ja osaavat ottaa seksistä ilon irti. Aune myös on niitä kansalaissodan ”veteraaneja”, jotka selviävät sodasta hengissä ja ilman suuria sielullisia haavoja. Mahtoikohan Linna hieman piruilla, sillä vaikka kirjan eräänä kantavana teemana on ahkeran työnteon siunauksellisuus, niin trilogiassa ahkerat ja kunnolliset henkilöhahmot tuppaavat kuolemaan nuorempina kuin rennommalla otteella elävät.
Muutaman henkilöhahmon kohdalla huomasin suhtautumiseni selvästi muuttuneen. Nuorena räätäli Halmeen itseoppinut, kaunopuheinen hahmo tuntui minusta hieman naurettavalta ja kiusalliselta. Tällä kertaa taas Halme näyttäytyi ratkaisevan tärkeänä hahmona, sillä ilman hänen työväenaatteelle omistautumistaan ja teoreettista kunnianhimoaan olisivat Pentinkulman torpparit jatkaneet elämäänsä vanhaan malliin. Samoin suomalaisen sisun ruumiillistuma Koskelan Akseli on tuntunut joskus hieman liian tosikkomaiselta ja karulta, nyt elin Akselin vaiheissa mukana täysin rinnoin. Ja kiusallista kyllä, tällä kertaa tunnistin kirkkoherran hahmosta joitakin ei-niin-mukavia piirteitä itsestäni. Ristiriitatilanteissa kirkkoherra kuvittelee usein olevansa diplomaattinen ja hienotunteinen. Hänen käytöksensä on kuitenkin päättämättömyyttä ja vastuun väistelyä. Auts, Linnan pistelyt osuvat. Osuvat ne kyllä monessa muussakin kohdassa, sillä Linna näkee ihmisen pikkusieluisuuden. Puhutaan suurista teorioista, mutta ratkaisevampina vaikuttimina jylläävät naapurikateus tai oman hännän nosto.
Pentinkulman kaltaisessa pikkukylässä sukulaissuhteet eivät suinkaan aina noudata aviolinjoja, joten tästä saa kaikenlaista pohdittavaa. Milloin ihmisen menestyminen tai epäonnistuminen johtuu ihmisen omasta toiminnasta, milloin syntyperästä? Siinäpä pohdittavaa nykyäänkin, kun kansakunnan kahtiajaosta taas puhutaan.
En ole Linnasta kovin monta blogijuttua lukenut. Pohjantähdestä löytyy Morren juttu ja Jenni on kirjoittanut Mustasta rakkaudesta. Olin ajatellut ettei kovin moni bloggaaja ole Linna-fani, mutta asia onkin ainakin osittain juuri päinvastoin, sillä K-blogin superkirjakeskustelussa moni nosti nimenomaan Pohjantähden ”superkirjaksi”, mutta totesi samalla ettei osaa tai halua blogata kirjasta. Kannustan kaikkia Pohjantähden faneja bloggaamaan, minä lukisin erittäin mielelläni muidenkin mietteitä tästä suurteoksesta!
Ilmestymisensä aikana, 1950- ja 1960-lukujen taitteessa, Täällä Pohjantähden alla synnytti ”historiasodan”, sillä kun historiankirjoitus on aina voittajien historiankirjoitusta, ei kansalaissodasta punaisten kannalta oltu juuri julkisuudessa puhuttu. En valitettavasti löytänyt Hesarin klassikkoarvioiden joukosta Pohjantähden alkuperäisiä kritiikkejä, olisi kiinnostavaa lukea niitä. Mielenkiintoinen näkökulma on ollut myös Helsingin yliopiston yhteiskuntahistorian johdantokurssilla vuonna 2004: "Historiallinen romaani saattaa a) muovata muistamista, b) haastaa tutkimuksen (esim. Väinö Linnan Pohjantähti-trilogia)."
Teemaan sopivaa jatkolukemista kyllä löytyisi. 50 vuotta vaiettu vankileirikuvaus Valkoisten vankina on juuri julkaistu, siitä kannattaa lukea Jorin arvio. Kansalaissodan kuvia yksien kansien väliin kerännyt Punamustavalkea kiinnostaisi todella paljon. Sirpa Kähkösen Vihan ja rakkauden liekit sijoittuu Tammisaaren vankileiriin kuten Valkoisten vankinakin. Koskelan Akselin mainitaan joutuneen Tammisaaren vankileirille Hennalan vankileiristä, vaikka Pohjantähdessä kuvaillaan vankileiriaikaa vain Hennalan osalta. Karmeita kuvauksia olikin.
Lopuksi kannustan vielä kaikkia tiiliskivien lukemiseen, sillä sekä Zephyr että Anki tunnustivat tiiliskivikammonsa alkukesästä. Minä valitsin Pohjantähden tätä lukukertaa varten kirjastosta pokkarina, jossa sivuja on 1046. Pieni fontti ja tiheä riviväli epäilyttivät hieman, mutta yllättävän hyvä tätä oli lukea, ei fontti ollut liian pieneksi mennyt. Pokkari on myös kulkenut kätevästi matkalukemisena mukana. Tiiliskivissä on se hyvä puoli, että tarina ei lopu kesken, kirjailija pystyy kehittelemään pitkän tähtäimen juonenkulkuja ja varioimaan teemaa. Lukija saa sekä suuria linjoja että pieniin yksityiskohtiin keskittymistä. Ja kun Täällä Pohjantähden alla on todellinen kansalliskirja, suosittelen todella lämpimästi sen lukemista.
Tekstit
Kiitos tästä, todella hyvä ja monipuolinen kirjoitus! Minäkin olen Linna- ja eritoten Pohjantähti-fani. Pentinkulman ihmiset ovat rakkaita minulle. Olen lukenut trilogian kahteen kertaan ja voisin varmasti lukea vaikka kuinka usein. Opettajana olen myös käyttänyt niin otteita kirjasta kuin elokuvistakin opetusmateriaalina.
VastaaPoistaMinunkin sukuni on kuulunut valkoisiin ja juuri Linna haastoi myös minut haastamaan mustavalkoiset ajattelutavat aikoinaan.
Aivan mahtava näkökulma verrata Aunea ja Samanthaa!
Minä olen aina samaistunut voimakkaasti kirkkoherraan, enkä ole edes ymmärtänyt olla nolo, vaikka hän melkoinen tossu onkin. Jostakin syystä juuri kirkkoherrassa näkyy mielestäni todella hyvin se arvojen ja ajatusten ristipaine, aineellisista asioista puhumattakaan, jollaisessa tuolloin elettiin. Myös Kivivuoren väestä pidän erityisesti, vaikken heihin erityisesti samaistukaan. Mutta heidän rempseä ja asioihin tarttuva luonteenlaatunsa on jotenkin aina miellyttänyt enemmän kuin vähän turhankin vakavat Koskelat.
Voi, voisin kirjoittaa tästä vaikka kuinka pitkästi, mutta päätän kuitenkin tähän.
PS. Sisällissotaan liittyi myös alkukesästä lukemani Elisabet Ahon Sisar. Siinä tarkasteltiin punaista Helsinkiä erityisesti naisten ja lasten näkökulmasta, se oli erittäin mielenkiintoista luettavaa!
Voi ei, mitähän hienoa teoksesta voisi sanoa? Minusta se on parhaimmillaan juuri siinä, että teos on monelle sellainen fiktiivinen kirja (tai leffa), joka tuo eloon Suomen historian. Kuten kirjoitit, Linna ei ole kummoinen kikkailija tekstin suhteen, ja siksi laitoin sulkuihin tuon leffan - minusta Linnan teoksiin pääsee hyvin käsiksi, vaikka näkisi ne elokuvina.
VastaaPoistaLinnan suomalaiset hahmot eivät ole koksaan minua puhutelleet, enkä ole niistä mihinkään osannut samaistua, ehkä ainoastaan Rahikaiseen, joka on mun lemppari Tuntemattomasta. Musta ne hahmot ovat kovin hämäläisiä, jäyhiä ja hiljaisia. Lisäksi viime kerralla, jolloin luin kirjaa (viime syksynä?), mua alkoi ärsyttää Jussin käytös Almaa kohtaa. Siis oikeastaan vihastuttaa. Kun Alma oli keksinyt pojalle nimen (en muista kenelle), jyräsi Jussi nimen - ja Alma hiljaa yksinään murehti asiaa, mutta ei sitten noussut miestään vastaan. Lisäksi henkilöiden jääräpäisyys ja pihiys oli rasittavaa... Moni ihanne, joka nyky-Suomessa on vallalla, on kirjan sivuilla esillä - ja ne asiat, jotka koetaan hyvän ihmisen luonteepiirteiksi, kumpuavat kyllä myös kirjan sivuilla. En sano sivuilta, koska ne ihanteet on muutenkin yhteiskunnassa olleet...
Musta kirja kertoo yhden suomalaisuuden tarinan, ja mun suomalaisuuteeni se ei oikein mene yksi yhteen. Siten luen kirjaa aina jotenkin hieman etäämmältä, enemmänkin sen historian puoleen huomiota kiinnittäen. Ehkä vähän liikaakin, vaikka esim. koulussa, kun käsitellään kirjaa.
Kiitos Amma! Minun mielikuvani kansalaissodasta olivat peräisin lähinnä koulun historiankirjoista, ja muistelen, että niissä aiheen käsittely tuntui jotenkin ylineutraalilta mutta silti sekavalta. Ei tullut kauhean selvää mielikuvaa asiasta. Pitäisi ihan etsiä vanhat oppikirjat ja katsoa, mitä niissä kirjoitettiin. Onkohan nykyään kouluissa kansalaissodan käsittely toisenlaista?
VastaaPoistaSisar on mainio lukuvinkki! Muistelen sitä blogeissakin kehutun. Pannaanpa mieleen...
Mari A: olen vähän eri mieltä Linna-filmatisointien suhteen, vaikken Pohjantähdestä ole nähnytkään muuta kuin Edvin Laineen elokuvat. Ne katsoin silloin nuorena, kun innostuin Pohjantähdestä niin, että lainasin kirjastosta elokuvat ja äänikirjankin. Koivusalon elokuvasovitusta en ole nähnyt, enkä muista nähneeni Pohjantähden lukuisia teatteriversioitakaan. Laineen elokuvat olivat vähän pettymys, osittain siksi että näyttelijäntyö oli kovin suomifilmimäisen poseeraavaa ja yliampuvaa, osittain siksi että lyhyt kesto puristaa dramatisoinnin liian kärjistettyyn pakettiin. Polveilevasta tarinasta jää jäljelle nopeutettu ja kapeutettu sotakuvaus. Jos Pohjantähden haluaisi dramatisoida kunnolla, siitä pitäisi tehdä sellainen 52-osainen tv-sarja.
Minusta kaikki hahmot eivät suinkaan ole jäyhiä ja hiljaisia, vaikka päähenkilöiksi nostetut Koskelat sellaisia ovatkin. Eivätkä heistäkään kaikki, esimerkiksi Alma ja Akusti ovat toista maata. Kiviojan Vikki on kaikkea muuta kuin jäyhä, hänhän on rempseä kauppias. Samoin Kivivuoren miehiä määrittelee paljon heidän verbaalilahjakkuutensa. Minusta näistä hahmoista löytyy jokaiselle jotain, sillä vaikka päänäkökulma on Koskelassa, kertoo Linna sen verran paljon muistakin hahmoista, että lukija pystyy kuvittelemaan tarinan muidenkin näkökulmasta, ja huomaa miten erilaiselta se näyttäisi eri kertojien kertomana. Ja Linnan kirjallisessa ilmaisussa on minusta hienoa esimerkiksi juuri tuo puhekielen huippuelävyys kaikkine ähinöineen ja hymähtelyineen.
Nykyaikaisia tulkintamahdollisuuksia löytyy vaikka työn kuvauksesta: vaikka Koskelassa työ on ylin kunnia, on vaikkapa Leppäsen suvussa ihan toisenlaista: paljon pätkätöitä, epävarmuutta, työttömyyttä, kunnan avustuksilla elämistä. Kumpi onkaan “oikeampi” kuva suomalaisen työn historiasta?
Oma postaukseni kirjan lukemisesta kaksi kesää sitten on todella lyhyt. Kirjaan tarttuminen ei epäilyttänyt paksuuden takia vaan siksi, että tiesi aiheen raskaaksi. Mikä selittää osaksi sen, että Tuntematon sotilas on edelleen lukematta.
VastaaPoistaBlogini poimintoihin olin linkittänyt muutamia TPA:n lukijoita: Rara, Holly ja Riina. Ei mitään laajoja pätkiä näköjään. Viimeisimmän leffan näki ja kirjaa ei lukenut Kirsi L. Arkadianmäellä kirjaa luettiin taloushistoriallisesti.
Mitäpä tästä enää postaamaan, kun täällä on jo kaikki sanottu ;))
VastaaPoistaPohjantähti on oma superkirjani ehdottomasti, ja olen ykkösketjun Linna-fani. Kirjat, myös Päämäärä ja Musta rakkaus, on luettu, tiiliskivet useaan kertaan, Tuntemanton katsottu eri elokuva- ja teatteriversioina ja Pohjantähti samoin, myös äänikirjat ovat hallussa.
Mitä tästä nyt tosiaan sanoisi? Minullekin henkilöt ovat eläviä, ja itken joka kerta. Henkilöt ovat myös sillä tavoin eläviä, että heidän puheitaan lainailee ja heistä keskustelee toisten asiaan paneutuneiden kanssa kuin elävistä ikään. Elämäntilanteen muuttuessa myös samastumistapa vaihtelee. Kun aikuisena, vaimona ja äitinä luin kakkososaa, jossa Akseli lähti sotaan ja sitten pakolaisia viemään kohti varmaa kuolemaa, niin kuin hän minusta ajatteli, tunsin riipaisevaa surua. Mitä jos oma mies joutuisi samaan?
Oma sukuni on enemmän kallellaan sinne punaisten suuntaan, joten senkin kautta samastuminen on helppoa. Mietin mysö tuota, että kirjat ovat muuttaneet muistamisen tapaa. Varmasti totta.
Elokuvaversiot hieman sotkevat lukemista, sillä Akseli on Aarno Sulkanen ja ruustinna Rose-Marie Brecht, ei voi mitään. Ruustinnan hahmo muuten vasta mielenkiintoinen onkin. Ahne ja häijy paholainen, vaikka tietysti oman aatemailmansa ja kasvatuksensa tulos.
Koulussa jotkut älykköpojat aina haluavat lukea tämän esitelmäänsä varten, ja jotkut jaksavatkin. Vain harva 15-vuotias on kuitenkin kyllin kypsä tajuamaan tästä jotakin. Yleensä kommentti on: "Ihan kiva, mutta tässä ei oikein tapahdu mitään."
Kiitos kiinnostavasta kirjoituksesta, jossa mielenkiintoista on varsinkin omien tunteittesi kuvaus muuta sisältöä tietenkään väheksymättä!
VastaaPoistaMinulla on Täällä Pohjantähden alla valtavana järkäleenä omassa hyllyssäni, ja olen vuosia aikonut tarttua siihen. Luen mielelläni vuoteessa, ja tämä yksilö ei sovellu oikein hyvin siihen ;-)... Haluaisin silti juuri oman kauniin niteeni luettavaksi, sillä aikoinaan olen kyllä Pohjantähden lukenut kirjastolainana, ja omani ostin sen upean (mutta valitettavan epäkäytännöllisen) ulkomuodon vuoksi.
Innostit nyt uusintaan. Kiitokset :-)!
Mahtava kirjoitus, kiitos tästä Salla! Pohjantähti on minullekin rakas ja tärkeä kirja, ja juttusi herätti sen elävänä taas mieleeni. Omaan sukutaustaani Linnan kertomus sopii erinomaisen hyvin, koska isän puolelta oltiin valkoisia ja äidin puolelta punaisia. Pohjantähden jälkeen vasta oikeastaan tajusin mitä se tarkoittaa.
VastaaPoistaMutta tuo miten peilailit kirjaa nykyaikaan, se oli kiinnostavaa. Olen aina ajatellut sitä vahvasti Suomen historian kuvauksena - dominoivana kuvauksena - ja ehkä siksi ollut kyvytön peilailemaan pidemmälle. Pitää harkita kolmatta lukukertaa minunkin :-)
Kiitos kaikille! Ja Kaisalle kiitos linkeistä, tutustun!
VastaaPoistaRuustinnan hahmoa pitää vielä kommentoida. Minä muistan varsinkin eka kerralla suhtautuneeni ruustinnaan jotenkin pelonsekaisesti. Tuntui että hän manipuloi miestään ja oli tosiaan ilkeä, ahne ja pelottava. Nyt tällä lukukerralla kiinnitin häneenkin erilaista huomiota naisnäkökulman vuoksi. Onko ruustinna kuitenkaan paha? Hänhän on tarmokas ja älykäs nainen. Pääseekö sellainen toteuttamaan kaikkia lahjojaan vain kotirouvana ja pappilan rouvana? Ei mikään ihme että hän suuntautuu yhdistystoimintaan. Aatteensa sokaisema ruustinnakin on ja tekee ylilyöntejä. Mutta oman aikansa aatteen. Jos hän olisi elänyt toiseen aikaan, olisi hän varmaankin suunnannut tarmonsa joihin muihin asioihin.
Hieno kirjoitus! Minä luin Pohjantähden varmaankin lukiossa, mutta en muista sen olleen minulle mitenkään erityisen vahva lukuelämys - luin ehkä vähän suoritusmielessä. Olisi mielenkiintoista lukea uudestaan ja kokeilla, mitä kirjasta nyt irtoaa.
VastaaPoistaKiitos asiallisesta ja älyttömän hyvästä kirjoituksesta (jälleen kerran).
VastaaPoistaOlen pohtinut, että pitäisi joskus lukea ja blogata tämä uudestaan. Kirjoitustyylini kun on muuttunut sitten edellisen kerran ja haluaisin yrittää sanoa tästä jotain muutakin. Ehkä sitten joskus...
Kiitos Salla hyvästä kirjoituksesta ja siitä, että uskaltauduit tästä kirjoittamaan.
VastaaPoistaLuin kirjan ensimmäisen kerran lukioikäisenä ja siitä alkoi kiinnostukseni Suomen lähihistoriaan ja sillä tiellä ollaan edelleen, joten voidaan sanoa että kirja on ollut hyvin merkityksellinen minulle.
Oma sukuni on vahvasti työläissukua ja sisällissodassa punaisten puolella. Asiasta kuitenkaan ei koskaan puhuttu, joten kun kirjaan tartuin en tiennyt asiasta mitään. Ensimmäisellä kerralla tuli tyrmistys, onko tällaista oikeasti ollut. Toisella kertaa mukaan tuli myös viha ja epäusko, että onko sellaisia ihmisiä kuin esimerkiksi kirkkoherran rouva oli, ollut oikeasti olemassa. Hänen ajattelutapansa oli minulle jotain pöyristyttävää ja erittäin vastenmielistä. Myöhemmät lukukerrat, kun aikakauden konteksti on tarkentunut muiden lähteiden kautta, olen alkanut häntäkin ymmärtämään, mutta en vieläkään hyväksymään. Sama epäusko kohdistui Pentinkulman uuteen opettajaan Rautajärveen.
En oikein tiedä kuka henkilöistä olisi itselleni läheisin. Ehkä se on ollut kollektiivista samaistumista heikompiin ja yhteiskunnalliselta taustaltaan alempia kohtaan.Kivivuoren Jannen toiminta laillisuuden puolesta on aina herättänyt kunnioitusta.
Olen itse tehnyt kirjasta aikanaan kotimaisen kirjallisuuden proseminaariesitelmän. Tuntui, että minun oli teos jotenkin huomioitava opiskelussani, koska se oli minut sille tielle lähettänyt. Silloin huomasin, että suhtautuminen kirjaan oli melko viileää kirjallisuustieteen opettajien taholta.
Pitäisi lukea kirjasarja uudestaan. Kattotalkoot on minusta yksi pääkohtaus ja traagisin Akselin pikkuveljien kohtalo. Luen nyt Tuulen viemää, joka tulee kertomaan USA:n sisällissodasta ja mitä sitten tapahtui. Olen sivulla 90, ja vasta kertomuksen toista vuorokautta viedään, eli hyvässä kirjassa henkilöt pohjustetaan kunnolla eli Scarlettin ja muiden taustat on pian varmastikin kerrottu.
VastaaPoistaPohjantähti-trilogia lukeutuu omiinkin kirjasuosikkeihini, vaikka sen lukemista on vierähtänyt jo vuosia. Olen ihan samaa mieltä siitä, että kirjan hahmot ovat eläviä ja kirja onnistuu puhuttelemaan edelleen.
VastaaPoistaOmassa perheessäni suhtautuminen Linnan kirjaa on ollut aika neutraali; molemmat vanhempani tulevat valkoisista suvuista, mutta esimerkiksi isäni oli duunari ja siksi meillä luovittiin jossain siinä välissä. Sinun kirjoituksesi ja sitä seurannut keskustelu toi mieleeni yhden opiskelijakaverini muiston kirjasta: hän ei voinut lukea kirjaa, koska se oli hänen oikeistolaisessa kotonaan leimattu kommunistiseksi ja ystävälläni oli suuria ennakkoluuloja Linnaa kohtaan. En muista, että lukiko hän kirjan tenttiin vai sivuuttiko sen, muistan vain hänen ristiriitansa. Olin itse aina kuvitellut Täällä pohjantähden alla olevan sellainen kaikkia yhdistävä "suuri suomalainen kertomus", mutta ehkei se olekaan sitä.
Jäin miettimään sitä, miksi kirjasta on niin vähän bloggauksia, vaikka moni nostaa Linnan kirjan suosikseen. Ehkä osalla syynä on se, että kirja on niin henkilökohtainen superkirja, mutta toisilla - kuten minulla - se, ettei ole tullut lukeneeksi kirjaa blogiaikanaan. Olisi siis uudelleenluennan paikka täälläkin! Luin kaikki kolme kirjaa opiskelujeni alkuvuosina 90-luvun alussa ja ihastuin. Trilogian ensimmäisen osan luin uudelleen muutama vuosi sitten, mutta jostain syystä en jatkanut muihin, vaikka pidän Linnan tekstistä juuri sellaisena kuin se on.
Jos minun pitäisi nimetä minuun eniten vaikuttanut kirja, niin se olisi juuri Täällä Pohjantähden alla. Luin sen ensimmäisen kerran vähän yli 10-vuotiaana ja lukukertojen määrää en edes muista. Olen syntynyt 50-luvulla. Koulussa kansalaissotaa ei juuri käsitelty. Ehkä nykyisin on toisin.
VastaaPoistaSalla, kyllä minäkin nukahdin Laineen elokuvan aikana ja nukuin siitä suurimman osan ajasta.
VastaaPoistaKävin sitten katsomassa Koivusalon version - olisko ollut kakkososa, joka syksyllä (vai talvella) tuli leffateatteriin ja juuri kun olin lukenut kirjan, niin ajattelin, että leffasta saa oikeastaan saman irti kuin kirjasta, koska Linnan kieli ei ole kovinkaan ihmeellistä. Sama pätee aika moneen kotimaiseen kirjailijaan menneiltä vuosilta: tekstin tasolla ei juuri kikkailla.
Kommenttini tosiaankin oli noihin koskeloihin kuuluva, mitä tulee henkilöhahmoihin. Minusta nimeomaan Koskeloiden henkilöhahmmoista kumpuaa se suomalaisuus ja ihanteet, jotka elävät nykypäivänä: usko rankkaan työntekoon ja nuukuuteen jne. Aika moni lukija, tai sellainenkin, joka ei ole kirjaa lukenut, tietää ja tunnistaa juuri Koskelat kirjasta. Samoin kuin Tuntemattomassa on monia erilaisia hahmoja, mutta ne eivät pääse siinäkään päärooliin: moni tietää Rokan, mutta aika moni taas ei tiedä tai muista Rahikaista. Silloin se toisenlainen henkilöhahmo jää taka-alalle ja erilaiseksi.
Mukavaa että Pohjantähti herättää näin paljon keskustelua!
VastaaPoistaLuru ja Morre ja muut uudelleenlukemista harkitsevat, mukavaa jos innostutte lukemaan ja bloggaamaan. :)
Jaana, mielenkiintoista tuo nihkeä suhtautuminen. Mä olen joskus vuosia sitten lukenut isän hyllystä jotain Linnaan liittyvää esseeteosta. Olisiko ollut Väinö Linna - toisen tasavallan kirjailija. Siinä oli eri kirjoittajien näkemyksiä Linnan kirjoista ja muistelen, että aika paljon poliittis-historiallisesta näkökulmasta kirjoja lähestyttiin. Koska itse olen ryhtynyt lukemaan Linnaa 1990-luvulla, niin aivan täysin ei pysty näitä menneiden vuosikymmenten Linna-kamppailuja hahmottamaan. Pitäisi tutustua aiheeseen lisää. Nykyäänhän Linnasta ei mitään erityisen ihmeellistä sanomalehdissä enää ole, aika harvoin hänestä tai hänen kirjoistaan saa enää lehdistä lukea. Kaipa Linna on omalla tavallaan jo kanonisoitu.
Jokke, Tuulen viemää on mainiota luettavaa!
Lumiomena, mielenkiintoista! Ehkä trilogialla tosiaan on tuollaisia rasitteita vieläkin niskassaan joissakin piireissä.
Margit, mielenkiintoinen tieto! Amma ja muut bloggaavat opettajat ehkä osaisivat valottaa historianopetuksen nykytilaa...
Mari A: minusta Linnan kieli on omassa tarkoituksenmukaisuudessaan kaunista, vaikka Linna ei mikään uuttaluova Volter Kilpi ollutkaan. Ja murremuotoiset repliikit tarjoilevat melkoisia kielellisiä herkkupaloja.
Täytyy vielä kommentoida tuota sisällissodan opettamista kouluissa (voin tietysti puhua vain omasta puolestani):
VastaaPoistaSisällissodan korostaminen on tosiaan äärettömän neutraalia. Huomaan sen itsessänikin, yritän olla erittäin tarkka siitä, etten vain sanoisi mitään sellaista, minkä voi tulkita puolueelliseksi. Itse olen keskittynyt (ja mielestäni opetussuunnitelman hengen mukaisesti) teinien kanssa käsittelemään sitä, mitä sisällissota on ja miten sellaiseen tilanteeseen saatetaan päätyä. Tapahtumat ovat jääneet vähemmälle (toki joitain yleisiä linjona läpikäyden), em. asioissakin on jo aika paljon sulattelemista.
Mahtavia kommentteja ja hienoa keskustelua!
Tuo työn ihannointi jäi minua päiväksi askarruttamaan. Jussihan on ikonisoitu työn sankari, ja Akselillakin oli tekemistä, että täytti isänsä ja omat vaatimuksensa, mitä työntekoon tuli. Naisväeltä vaadittiin vähintään samaa, mutta siitä ei sopinut ääntä pitää. Elinalla esim. oli sopeutumista torpan emännän rooliin. Toisaalta juuri Kivivuorelaisten ja vaikkapa Aunen suhtautuminen järjettömään työntekoon on aika tervettä: raatamisen palkkahan oli helposti nähtävissä, ja torppareilta tulokset tuntuivat aina valuvan isäntien taskuun. Linnakaan ei tainnut ihan niin sokeasti nuukuutta ja ahkeruutta ihannoida kuin päältä päin ensin näyttää.
VastaaPoistaAmma, kiitos tarkennuksesta!
VastaaPoistaKirsi, olen samaa mieltä! Vaikka Jussin nuukuus olikin kyläläisille pilkan aihe, niin selväksi tulee, että ei lähes tyhjin käsin perustettua torppaa saada kannattavaksi ilman säästäväisyyttä. Jussin ja Alman säästöthän olivat varsin vaatimattomia kun Jussi rupesi ottamaan suota ylös. Kyllä siinä on nuukuutta tarvittu, ennen kuin torppa on ryhtynyt antamaan elannon!
Juuri Aunen ja samaten Kankaanpään Eliaksen hahmoissa näkyy, että ei järjetön rehkiminen aina kannata. Ei Aune eikä Elias kohoa yhteiskunnassa korkeuksiin, mutta kumpikin katselee maailmanmenoa kylänraitilta vielä silloin, kun monesta muusta kyläläisestä on aika jättänyt.
Tämäkin keskustelu todistaa omalla tavallaan, että Pohjantähti on todellinen klassikko; jokainen sukupolvi löytää siitä oman tulkintansa :D Minusta Koskeloiden ahkeruus ja nuukuus tuntuu jotenkin hyvin tutulta. Isovanhemmat ajattelivat paljolti samalla tavalla. Ostovessapaperi oli jo melkoista ylellisyyttä... ja työt tulevat aina ennen huveja. Sanoisin että Linna tavoitti tässä trilogiassa jotain aika keskeistä suomalaisesta kulttuurista. Ei universaalia ehkä mutta sen kovan ytimen.
VastaaPoistaIhanaa että kirjoitit Pohjantähdestä juuri henkilökuvauksen kautta. Minulle Pohjantähti on aina ollut nimenomaan henkilökuvauksen juhlaa. Totta kai historiallinen aspekti on tärkeä ja mielenkiintoinen, mutta sekin tulee eläväksi nimenomaan ihmisten kautta. Linnan ihmiset ovat niin moniulotteisia ja aitoja: harva heistä on läpeensä hyvä tai paha. Linnalta löytyy ymmärrystä heikkoja ja yksinkertaisia ja vihan täyttämiä ihmisiä kohtaan, ja toisaalta hän näyttää hyvien ja sankarillisten ihmisten säröt ja virheet.
VastaaPoistaKuinka inhimillinen hahmo juuri kirkkoherra Salpakari onkaan. Lukijana on helppo asettua kirkkoherran yläpuolelle ja tuomita hänen tekonsa itsekkäiksi ja tekopyhiksi, mutta loppujen lopuksi aika moni meistä taitaa olla juuri niitä salpakareja, jotka haluaisivat tehdä oikein, mutta taipuvat vaikeassa paikassa kuitenkin sen helpon ja itselle edullisen ratkaisun kannalle.
Akselin ja Elinan rakkaustarina on kaikessa arkisuudessaan ollut minusta aina yksi maailman kauneimmista romansseista. Eikä vain se nuoruuden rakastuminen vaan se yhteenkasvaminen ja toisen läpikotaisin tunteminen.
Kiitos hienosta kirjoituksesta!
Booksy, totta!
VastaaPoistaKiitos Liisa :) Olen samaa mieltä, henkilöiden moniulotteisuus on jotain sellaista, mikä saattaa työntää genrekirjallisuuteen tottuneen epämukavuusalueelle. Kukaan henkilö ei ole puhdas sankari tai epäinhimillinen pahis. "Sankarirooleissakin" olevat voivat olla epämiellyttäviä, tai "pahikseksi" joutuneet näyttäytyvät toisissa tilanteissa ihan kunnon ihmisinä.
Tästä on vaikea kirjoittaa, kun se on todellinen superkirja. Luin kirjat putkeen, lisäksi kuuntelin vielä äänikirjana.
VastaaPoistaOlen menossa elokuun alussa Urjalaan ja osallistun Linna-kiertoajelulle, ehkä siinä samassa yhteydessä sitten kirjoitan ajatuksiania myös Tuntemattomasta, Mustasta rakkaudesta ja Pohjantähdistä. :)
Varmaan Pentinkulman päiville? Minäkin innostuin eilen katselemaan netistä tapahtuma ohjelmaa. En ole koskaan siellä ollut. Suurin osa ohjelmasta näytti olevan jotain yleistä, Linna-aiheista ohjelmaa oli vähemmän. Tuollainen kierros kyllä kiinnostaisi. Muistaakseni se kyllä oli sellaisena päivänä etten todennäköisesti pääsisi paikalle vaikka haluaisinkin.
VastaaPoistaOlen ymmärtänyt, että kirkkoherran henkinen maisema johtuu hänen psykopaattia lähentelevästä, manipuloivasta vaimostaan.
VastaaPoistaKommentoinkin jo kirkkoherran vaimoa, ei hän minun mielestäni ole lähelläkään psykopaattia.
VastaaPoistaUpeaa ja kiinnostavaa analyysia ja omakohtaista lukukokemuksen pohdintaa. Kiitos! Tulen vielä lukemaan tämän monen kertaan (ja olenkin jo lukenut, mutta puhelimen kautta, enkä ole voinut kommentoida).
VastaaPoistaOnko kukaan nähnyt Pohjantähti 2011 -teatteriversiota? Siinä kirjan teemoja ja ihmistyyppejä on tuotu hyvin nykyaikaan. Vaikka kirjaa tosiaan ajatellaan usein historian kuvauksena, siinä on pelottavankin paljon sellaista, joka on läsnä nyky-Suomessakin.
Minusta kirjan kieli ja tunnelma, jotenkin koko kokonaisuus, on muutenkin hyvin ajaton ja tyylikkään selkeä: oikea kirjojen kirja.
Ja kyllä, minäkin aion lukea sen joskus uudestaan ja lupaan sitten blogatakin aiheesta. Jospa vaikka jo syksyn mittaan?
Hm? Eikö rouva Salpakari täysin säälimättömästi mainpuloi, kristä ja uhkaile sekä miestään että muita eläviä?
VastaaPoistaKiitos Jenni - odotan jo sinun mietteitäsi tästä!
VastaaPoistaEn ole nähnyt tuotakaan teatteriesitystä. Se taisi saada kehuvia arvioita, mutta juuri tuo lyhentämispelko taitaa olla syynä siihen, etten ole mitenkään juoksujalkaa rientänyt katsomaan Pohjantähden dramatisointeja.
Mekä: ainoa manipulointikohtaus trilogiassa on se pappilan peltoihin liittyvä. Varsinkin ensimmäisellä lukukerralla tuo kohtaus tuntui pelottavan epäoikeudenmukaiselta. Mutta tällä kertaa kun sitä luin, tuli jotain samanlaista mieleen kuin Liisallakin: eiköhän aika monelle olisi tullut mieleen tehdä samoin, vain siksi että se oli laillisesti täysin mahdollista. Muun kirjan ajan rouva keskittyy omiin tekemisiinsä, ja vaikka rouvan ja Ilmarin jyrkät mielipiteet vaikuttavat pappilan ilmapiiriin, ei varsinaisesta manipuloinnista ole kyse.
Mahtaakohan rouvan herättämässä inhossa olla kyse myös siitä, että pappilan herrasväelle Linna on kirjoittanut ristikkäiset mies-nais-roolit? Jos kirkkoherra olisi jyrkän kiihkeä ja rouva lempeän pehmeä, herättäisikö kirkkoherran asenne ollenkaan samanlaista vihaa?
Siihen liittyen: kukaan ei ole tässäkään ketjussa ilmoittautunut Ilmarin vihaajaksi, vaikka hän on pappilan väestä kaikkein suurin Suur-Suomi-kiihkoilija ja osallistuu omakätisesti kansalaissodan taisteluihin ja teloituksiin.
Mukava, että löysin muitakin Täällä Pohjantähden alla "faneja".
VastaaPoistaOlen lukenut em kirjasarjan varmaankin yhdeksään-kymmeneen kertaan, se on ihan ehdoton ykköseni suomalaisessa kirjallisuudessa.
Kiitokset blogista. :))
Kiitos itsellesi. :) Mahtavaa että näin moni on ilmoittanut olevansa Pohjantähti-fani!
VastaaPoistaTodella mielenkiintoista keskustelua minunkin lempitrilogiastani. :) Luin kaikki kolme osaa nelisen vuotta sitten ja edelleenkin muistan sen tunnemyrskyn, minkä se aiheutti. En muista lukeneeni sen jälkeen mitään yhtä vaikuttavaa. Hieno tekstisi sai minut miettimään trilogian uudestaan lukemista ja huomaan kaipaavani välillä takaisin Pentinkulmalle. Olen ostanut itsellen Edvin Laineen filmatisoinnit trilogiasta ihan nostalgiankin vuoksi, sillä olen lapsuudesta asti katsonut niitä vanhempieni kanssa.
VastaaPoistaTimo Koivusalon ohjaamia elokuvia en varmaan uskalla mennä katsomaan. Pelkäänpä, että ne tuottaisivat vain pettymyksen.
Joo, ei minullakaan ole kovin suurta hinkua nähdä Koivusalon versioita. Pidin Koivusalon Kalteva torni -elokuvista, mutta se vähä, mitä olen hänen historiallisista elokuvistaan nähnyt, on ollut melkoisen episodimaista ja latteaa. Joten taitavat jäädä minulta rauhaan.
VastaaPoista"Saatana, jos mulla olis oma vasarani, niin minä näyttäsin. Mutta kuma ton perkeleen matonuijan käteeni otin, kuma lähdin. Kunnemma sitä paremmin kattonu. Se on talon vasara, ja samanlainen mulkku kun se äijä ittekkin"
VastaaPoistaKolmisen kertaa olen lukenut Pohjantähden alusta loppuun, viimeksi suunnilleen tämän blogikirjoituksen ilmestymisen aikoihin. Lukemattomat kerrat olen aloittanut kirjan uudelleen, ja jättänyt sitten kesken milloin mistäkin syystä. Pohjantähden vaikutus koko omaan lukemiseeni ylipäätään on ollut valtava, enkä usko että eteen enää koskaan tulee mitään vastaavaa lukuelämystä. Tästä syystä minun on ollut vaikea aloittaa uusien kirjojen parissa, suurin osa on jäänyt kesken ja olen hiljalleen hyväksynyt sen ettei mikään tule ikinä vastaamaan lukukokemuksena Pohjantähdelle. Tosiasioiden tunnustamisen jälkeen ja vuosien kuluessa lukeminen on kuitenkin pikkuhiljaa elpymään päin, yhtenä merkkinä olkoon vaikka tämä raapustus viisi vuotta sitten ilmestyneeseen blogitekstiin.
Parasta Linnaa on ihmiskuvaus, ja tässä se on vielä osuvampaa kuin Tuntemattomassa. Eri yhteiskuntaluokat, eri ikäiset ihmiset, miehet ja naiset, kaikki tuntuu olleen hallinnassa. Etenkin naisten uskonnollisuus tai tapa selittää asioita kristinuskon kautta saa Linnalta kovaa kritiikkiä, enkä sen takia ihmettele jos joku ei tätä asiaan puuttumatta ohita. Linnalla oli omat voimakkaat mielipiteensä monista asioista, ja ne tulevat kyllä esiin kirjojen kautta suoraan tai epäsuorasti.
Historiasta kiinnostuneena lukijana yhteiskunnallisten ja kansainvälisten tapahtumien kuvaus tarinan rinnalla tekee terää. Joitain tapahtumia ja henkilöitä tuleekin lukemisen lomassa etsittyä muistakin lähteistä. Yhtenä esimerkkinä Eetu Salin oli pakko googlettaa, kun hän Pentinkulmalla vieraili ja tiedusteli iltamyöhällä Jannelta saisiko tämä hankittua hänelle viinapullon jostain. Faktan ja fiktion sekoittaminen toimii täydellisesti kun sen osaa, ja Linna osaa täydellisesti ilman kiusallisia osoitteluita ja alleviivauksia joihin törmää jatkuvasti vaikkapa Kjell Westön kirjoissa.
Eipä tule oikeastaan muuta mieleen tähän hätään. Viestiketjussa esiintynyt määritelmä superkirja on aika osuva, ja ehkä kirjasta on sen takia yllättävän vaikea kirjoittaa. Jos on takki tyhjä lukijalla, niin vielä isommat jäljet kirjoitusurakka taisi aikanaan jättää Linnaan. Taisi tulla kaikki sanottua Pohjantähdessä, eikä se ollut ihan vähän.
Hyvin sanottu, Matonuija!
Poista