Kirjastosta löytyi taas mahtavia kirjoja. Olisihan noita lukemattomia kirjoja ollut jo valmiina odottamassakin vaikka kuinka, mutta kuinkas sitä ikinä voisi päästä mukavasti polveileville, odottamattomille sivupoluille, ellei lainaamalla kivoja kirjoja silloin kun niitä löytää?Pari Hilja Valtosen uusintapainosta lähti mukaan. Valtosesta kirjoitin kesällä lyhyen jutun Hömpän helmiin. Suosittelen myös Hiljan huone -sivustoa, josta seuraava lainaus: "Eräästä kirjailijamatineasta Hilja Valtonen kertoo: ”No katsokaas kun muutamat älysivät minut viihdekirjailija Valtosen siinä pöydässään, käänsivät selkänsä ja rupesivat puhumaan ranskaa.” (Riikinsaari 1989, 97 – viittaus: Sormunen 1979)." Painosten herrattareksi tituleerattu Valtonen on edelleen melkoinen menestys kustantajalleen. Suomalaisen kirjakaupan verkkosivujen perusteella tämän Nuoren opettajattaren varaventtiilin vuonna 2006 otettu 16. painos on loppuunmyyty. Kirja on kumminkin ilmestynyt alunperin vuonna 1926, joten ihan hyvin viihdekirja on lukijoita löytänyt 81 vuoden aikana... Mukavaa kuunneltavaa olivat myös Valtosen haastattelut Ylen elävässä arkistossa. Vielä kun ottaisivat siitä Neekerityttö peilaa -kirjasta uusintapainoksen, näkisi senkin että annettaisiinko sille uusi nimi.
Ja kyllähän Valtonen kirjoittaa on osannut. Nuoren opettajattaren varaventtiili oli niin mukaansatempaava, että tällainen lukutoukkakin pitkästä aikaa oikein tempautui menoon, eikä millään olisi malttanut lopettaa lukemista kesken. Jos joku osaisi tänä päivänä kirjoittaa samalla lailla - hyvää ja monipuolista kieltä, hersyvää ja välillä aika pilkallistakin huumoria, napakoita luonnekuvauksia - niin eiköhän hänkin yhtä messevät myyntiluvut saisi. Vaikka varsinkin vanhemmat naiset puhuvat Valtosesta hihittelevään sävyyn, niin ei tässä kirjassa nyt mitään väheksymistä ole. Luettuani tosin mietin, että ollakseen rakkausromaanin maineessa, on kirjassa melko vähän varsinaista rakkaustarinaa. Kirjan alussa Savosta Pohjanmaalle opettajaksi lähtevä vastavalmistunut Liisa Harju muistelee ihastumistaan ja kirjeenvaihtoa hurmaavan Martin kanssa, mutta sitten välit katkeavat ja Liisa saa elellä omin nokkineen. Vasta kirjan viime metreillä Martti tekee näyttävän comebackin ja kihloihin pamahdetaankin saman tien.
Kirjan iässä on se hyvä puoli, että ajan- ja ympäristön kuvaus on muuttunut historialliseksi ja on todella viehättävää. Kyläympäristö, junamatkustelut, seuraintalon näyttämöharjoitukset, koulumaailman kuvaus oli todella mainiota. Nykysankarittarista poikkeavasti parikymppinen Liisa tosin varjelee tiukasti itseään jopa suudelmilta, joita ihastuneet miehet koettavat tyrkyttää. Toisaalta, tähänkin Valtonen taisi ottaa kantaa noissa haastatteluissaan: kovin vapaita suhteita ei kannattanut naisena harrastaa, koska esimerkiksi avioton lapsi olisi ollut nuorelle opettajattarelle täydellinen sosiaalinen itsemurha.
Purevan pirullista kritiikkiä ajan tapakulttuuri saa tässäkin osakseen. Eloisa Liisa joutuu pohjalaisessa pikkukylässä heti silmätikuksi, josta juorutaan estoitta, vaikkei hän mitään tekisikään. Kirjan lopussa tilanne kärjistyy jo inhottavaksi, kun paikallinen rovasti tunkeutuu Liisan kotiin ripittämään tätä siveettömyydestä. Tansseissa juopunut rikas isäntä haukkuu opettajan kaikkien kuullen lutkaksi, kun tämä kieltäytyy tanssimasta. Tämän jälkeen koulun johtokunta yrittää savustaa Liisan tiehensä, pyytää tätä eroamaan ja kirjoittaa tälle ala-arvoisen työtodistuksen. Tuli elävästi mieleen useat samanikäisten tuttujen kanssa käymäni keskustelut. Kukaan koulutettu vastavalmistunut ei ole hinkunut pikkukyliin töihin, ei siksi etteikö viihtyisi luonnon läheisyydessä, vaan siksi että niissä joutuu aina paskanpuhumisen ja utelemisen kohteeksi. Varsinkin nuoret opettajat tai teologit ovat aivan kusessa. Onhan se ehkä surullista, että pikkupaikkakunnille ei saada koulutettuja nuoria ihmisiä töihin, mutta miksi kukaan haluaisi uhrata itseään juoruille, savustukselle ja juonittelulle?
Muutakin tuttua kirjassa oli. Kaikilla lienee hankalia sukulaisia tai työkavereita tai naapureita, tai keitä tahansa tuttavia, joiden elämäntehtävänä tuntuu olevan juoniminen, vittuilu, asioiden hankaloittaminen ja toisten mielen pahoittaminen. Esimerkiksi omassa taloyhtiössäni mummonaapureiden elämäntehtävä tuntuu olevan pyykkituvassa hengailu ja muiden pyykkäämisen vahtiminen. Tungetaan silmille utsimaan, koska sitä pyykkiä pestään ja kuivataan, mitä pestään ja miten, rivien välistä kettuillaan silmät suut täyteen. Näihin tilanteisiin ihmiset reagoivat monella tavalla: joko antavat asian olla, pistävät napakasti vastaan tai pelästyvät juonittelijoita. Kirjassa Liisa kuuluu keskimmäiseen kastiin. Koulun opettajat eivät koulun rehtorin vaimon mielestä saisi käydä rehtorin saunassa, vaikka tämä koulun sääntöjen mukaan koko opettajakunnalle kuuluisi. Kun Liisa ystävällisesti mutta jämptisti järjestää sauna-asian kuntoon, seuraa siitä viikkokausia kestävä henkien taistelu, josta ei puutu niskojen nakkelua, kieroilua ja pahan puhumista rehtorin rouvan taholta. Tai kun Liisa herättää kylän tavoitelluimman poikamiehen, tohtori Korpisen, ihastuksen, hyökkäävät häntä vastaan niin neidit kuin rouvatkin ja alkavat levittää mitä käsittämättömimpiä juoruja Liisasta. Liisan opettajatoveri Rauha ei ole yhtä lujaa tekoa, hän on oppinut väistymään ja astumaan syrjään. Mutta Liisan matkassa hänkin oppii vähän napakkuutta.
Sinänsä kirjan loppuratkaisu on vähän harmillinen, tosin sekin lienee laitettava ajan tapojen piikkiin. Liisalla ei ole kovin kummoista opettajan kutsumusta, hän haaveili näyttelijän urasta kouluaikana. Seuraintalon näyttämöllä hän pääsee näyttämään taitojaan. Mutta kun Martti palaa kuvioihin, kertoo Liisa kirjan lopussa muuttavansa kotirouvaksi Martin talouteen Helsinkiin. Noh, luotan siihen että jos Valtonen eläisi ja kirjoittaisi kirjan nyt, Liisa ei jäisi kotiin vaan hakisi vaikkapa Teatterikorkeakouluun itseään toteuttamaan.
Teenpä taas tahallisen perusvirheen ja opiskelen historiaa kaunokirjallisuudesta. Kun Kaari Utrion 1820-luvulle sijoittuvassa Ilkeissä sisarpuolissa naisten oli lähes mahdotonta opiskella tai tehdä työtä itsenäisesti, on 1920-luvulle sijoittuvassa Nuoren opettajattaren varaventtiilissä jo suorastaan suotavaa, että naiset kykyjensä ja perheen varallisuuden mukaan käyvät ainakin lukion ja mahdollisesti jatkavat opintojaankin opettajaseminaarissa tai yliopistossa. Mutta kun naimisiin mennään, on työssäkäynti lopetettava. Eli Liisakin ehti ylioppilaaksi tulonsa ja opettajaseminaarin käymisen jälkeen olla yhden vuoden töissä, ennen kuin jäi (oletettavasti loppuiäkseen) kotirouvaksi. Melkoista tuhlausta? Noh, onpa sitä nykyäänkin naisia jotka yliopistosta valmistuttuaan jäävät kotiäideiksi. Eihän siinä sinänsä mitään pahaa ole, hienoa että on mahdollisuus perhe perustaa, mutta eikö niitä lapsia nyt voisi tehdä peruskoulupohjaltakin? Miksi opiskella, jos ei edes halua töihin? Ei mahda minkään, kyllä se hieman yhteiskunnan varojen haaskaamiselta tuntuu, jos kotiäideilläkin pitää olla korkeakoulututkinto. Ehkä niistä lapsista sitten tulee paremmin kasvatettuja, kun pyllyjä pyyhkii maisteri.
Maisterista tulikin mieleen, että oli ihanaa kun kirjassa puhuteltiin kaikkia maisteritutkinnon suorittaneita maisteriksi. Siis tyyliin "ottaako maisteri kahvia? Mitä maisterille kuuluu?" Ai kun olisi hauskaa jos tällainen tapa vielä nykyäänkin olisi. Mutta sitähän se korkeakoulututkintojen inflaatio teettää, ei se maisterius ole enää ollenkaan niin merkillistä kuin 20-luvulla. Muutenkin kirjasta huokuu hyvin sosiaalisen hierarkian pelien pelaaminen. Pohjalaisessa pikkukylässä nokkimisjärjestys on varsin tarkkaa, ja määräytyy milloin talon varallisuuden, milloin sukulaisten hienouden perusteella. Esimerkiksi mainittu tohtori Korpinen on kylän naisille oikein unelmasaalis, onhan hän sentään lääkäri! Liisalla on onnekseen varakasta kotitaustaa ja hyvässä asemassa olevia sukulaisia, mutta hän on sen verran hienotunteinen ja itsenäinen, ettei näitä etuja hyväkseen käytä ellei ole aivan pakko.
Toisena kirjana Valtoselta lähti kirjastosta mukaan Nykyhetken tyttölapsi. Eiköhän sekin tule jossakin vaiheessa tänne raportoitua.
Tekstit
Eivät kaikki ruvenneet kotirouviksi, vaikka olisi mahdollisuus niin tehdäkin. Tuttu mummo (joka muuten eli reilut 100-vuotiaaksi) kävi Jyväskylän opettajaseminaarin ja valmistui opettajaksi joskus Suomen itsenäistymisen aikoihin. Hän opetti koko elämänsä kyläkoulussa, ja siinä sivussa teki viisi lasta ja hoiti tilaa. (Mies kävi myös töissä.) -ruu
VastaaPoistaKiitos vastaesimerkistä. Tekihän tuo Hilja Valtonen itsekin elämäntyönsä opettajana, ja hänellä oli myös mies ja lapsia. Jotenkin ollut sellainen tuntuma, että noihin aikoihin työssäkäyvät naiset olivat pääosin yksineläjiä. Toisaalta näkyyhän tämä jossain määrin nykyajassakin, johtajanaiset ovat muita naisia useammin perheettömiä. Miesjohtajia taas perhe edesauttaa myös urakehityksessä.
VastaaPoistaMuistan lukeneeni melko tuoreesta tutkimuksesta, jonka mukaan äidin koulutustaso vaikuttaa selkeimmin lapsen pärjäämiseen tulevissa opinnoissa. Mutta syntyvyyden säännöstelyssä sekin auttaa.
VastaaPoistaEhkä kärjistit huumorimielessä, mutta kyllä yksilön kannalta kouluttautuminen on aina mielekästä. Kenties työelämä ei heti imaise, eikä huoli, mutta elämänhallintaa, ymmärrystä ja itsetuntemusta se luultavasti lisää.
Kansantaloudellisesti tohtori-/maisterikotiäiti/-isä voivat tulla kalliiksi yhteiskunnalle, mutta luultavasti leviää ympäristöön hivenen sivistystäkin... ja siten kyökin kautta hyödyttää yhteiskuntaa nuorten sosiaalistamisessa mukaan tähän meidän monimutkaiseen ihmisyhteisöön, jossa pärjäämisessä kyvyllä abstraktiin ajatteluun on suunnaton merkitys... Syrjäytymisriski vähenee.