Anatoli Gordijenko: Kuoleman divisioona

"Ryssiä on kuin Raatteen tiellä. Nämä on vaan vähän virkeempiä", totesi eräs nimeltämainitsematon lähisukulaiseni Gostinyj Dvorin metroasemalla Pietarissa. Tässä kirjassa ei olla Raatteen tiellä, mutta melko lailla samankaltaisissa tunnelmissa: Lemetin suurmotissa talvisodassa.

Anatoli Gordijenkon Kuoleman divisioona alkaa pohjustustarinalla talvisodassa palvelleen politrukin päiväkirjasta, joka on säilynyt tallessa sodan ajoista asti ja jonka Karjalassa tv-toimittajana työskentelevä Gordijenko editoi julkaisukuntoon 2000-luvun alussa. En ota tässä sen enempää kantaa siihen, missä määrin kirja todella on autenttinen päiväkirja, missä määrin Gordijenkon tekstiä. Hemmetin uskottava se nimittäin joka tapauksessa on, ja kaikille Suomen sotahistoriasta kiinnostuneille taatusti antoisaa luettavaa.

Itseltäni ovat sotakirjat jääneet vähemmälle lukemiselle, ainoastaan Tuntematon sotilas taitaa olla ainoa sellainen puhdaspiirteinen sotaromaani, jonka olen lukenut. Joka tapauksessa sotaa kuvataan kirjallisuudessa universaalin kaavan mukaan, ajasta ja paikasta riippumatta. Sodan alkaessa miehet lähtevät rintamalle poikamaisen innostuksen vallassa, silmät kiiluen sankaruuden, kunnian ja isänmaan puolustamisen innossa. Sodan edetessä tapahtumat muuttuvat koko ajan absurdeimmiksi ja kamalammiksi: kaverit kuolevat ympäriltä ja sodan kunnia hälvenee koko ajan, kunnes lopulta sotiminen on pelkkää nälkää, pelkoa, kylmää, täitä, ripulia ja ahdistusta. Kuoleman divisioonakin noudattaa tätä kaavaa tyylipuhtaasti.

"Isänmaamme historiassa on sivu, josta ei saanut sanoa eikä kirjoittaa totuutta eikä edes mainita koko asiaa. Se on Suomen ja Neuvostoliiton sota, talvisota, vuosien 1939-1940 "vähäinen" sota, joka tuotti paljon surua neuvostoliittolaisille ja suomalaisille."

Näin alkaa kirja, ja lisäksi johdannossa kerrataan, että talvisota tosiaan on esimerkiksi venäläisessä taiteessa jokseenkin vaiettu aihe. Suuri Isänmaallinen Sota, tunnettu myös toisena maailmansotana, on lähes myyttinen käsite, mutta talvisotaa ei niinkään tunneta. Meille suomalaisillehan tilanne on toinen, ja siksi onkin erittäin mielenkiintoista lukea venäläisen politrukin muistiinpanoja. Tämäkin kirja on niitä teoksia, jotka ovat kiinnostavampia aiheensa kuin kaunokirjallisen tyylinsä vuoksi. Lisäksi suomennos noudattaa melko lailla venäläisen kirjallisuuden suomentamisen tyylipiirteitä, eli välillä venäläiset ilmaukset on käännetty suomeksi hieman hassun kuuloisesti. Harmi, ettei oma venäjän taitoni riitä kirjan lukemiseen alkukielellä. Mutta kyllä kirjasta käyvät mainiosti ilmi venäläisten vuolas, runollisuutta hipova keskustelutyyli, lisäksi politrukki Nikolai Ivanovitsh Klimovin tyyli on mukavaa luettavaa.

Lemetin mottiin joutuneen 18. jalkaväkidivisioonan sota etenee jokseenkin seuraavanlaisesti: lähdetään hyökkäämään Karjalan metsiin, mikä onkin esimerkiksi tankkien kannalta hankalaa: arolla jyrätään eteenpäin junan lailla, mutta kapeateisissä tai kokonaan tiettomissä metsiköissä liikkuminen ei meinaa edetä. Melko pian suomalaiset motittavat divisioonan, ja yhteydet muualle armeijaan katkeavat. Radiolla lähetetään läpi talven avunpyyntöjä ja viestejä esikunnalle, mutta apua tai irtautumislupaa ei kuulu. Ruoka- ja ammusvarastojen täydennykset ovat lentokoneiden pudottamien huoltokuormien varassa, ja lähes yhtä usein lastit putoavat suomalaisten puolelle eikä omaan leiriin. Tiedustelua ei päästä tekemään, varsinkaan siinä vaiheessa kun koko leiri on kierretty piikkilanka-aidalla ja lähimmät suomalaisten juoksuhaudat kulkevat 50-100 metrin päästä. Suomalaiset tarkka-ampujat napsivat sotilaita tasaiseen tahtiin, pommituksissa ja isommissa hyökkäyksissä kuolee kerralla enemmän. Motituksen loppuvaiheessa divisioonaa pommittavat erehdyksessä omatkin joukot, ironista kyllä vieläpä puna-armeijan juhlapäivänä. Lisäksi päälle rapsahtavat jo alkutalvesta tulipalopakkaset, jotka jatkuvat ja jatkuvat. Divisioonan varusteet ja vaatetus ovat monelta osin täysin sopimattomia pakkasiin, joten viimeisien kuukausien ajan kuolleisuus alkaa nousta yksinomaan kylmyyden ja ruuan puutteen vuoksi. Upseerit syövät hevoset, vangit nahkavyönsä ja pieksunsa, lopulta ruoaksi kelpaavat jo hevosensuolet tai jäätynyt hevosennahkakin. Mitenpä siinä sodit, kun nälkä on heikentänyt kunnon niin pahasti että pelkkä polttopuiden hakkaaminenkin alkaa olla ylivoimainen suoritus.

"Korsussa oli hirveä löyhkä. Iljettävä haju tuli kamiinalla seisovasta ämpäristä. Pioneerit olivat keittämässä hevosen suolia, jotka aina ennen heitettiin ensimmäisenä pois. Suolet oli kaiketi pesty huonosti - vedestä on kova pula. Suomalaiset tarkka-ampujat ovat kaataneet jo kymmenkunta miestä avannolle, josta otamme vettä."

Neuvostojärjestelmän vainoharhaisuus välittyy kirjasta hyvin esille. Politrukki Klimovkin joutuu upseerin kuulusteluun, missä hänen isänmaallisuuttaan epäillään:

"- Sen sijaan että kirjoittaisit syvän puoluehenkisiä ja meille tarpeellisia artikkeleita kaikkien sääntöjen mukaan, olet pannut pystyyn valkosuomalaisten vihollisten lentolehtiskokoelman! Tuputat massoille vihollisten propagandaa! Niinkö? Neuvostovaltaako vastaan haluat väkemme käännyttää? Mikset sano mitään? Pelkoko kielesi söi, vai mitä?

- Kaikki pitää paikkansa, tiedätte kaiken. Tuomio on jo valmis. Minä, vanhempi politrukki, sotakirjeenvaihtaja, olen vastavallankumouksellinen. Ja luutnantti Plattojev loikkari. ---

- Minä vartioin Isänmaan etua. Tiedän päiväkirjastasikin, senkin aika tulee - luetaan ja nauretaan."

Siinä upseeri oli väärässä, että päiväkirja naurattaisi. Itse asiassa koko päiväkirja on sellaista tekstiä, että sodan lopussa Klimov aivan aiheellisesti epäilee joutuvansa leirille, jos päiväkirja häneltä löydään ja luetaan. Vähäisemmätkin syyt riittivät - esimerkiksi yksin jätetyn divisioonan komentajien huhuttiin sodan loppuvaiheessa, kun divisioonan rippeet vihdoin saivat vetäytyä kohti omiaan, ampuneen itseensä. Muussa tapauksessa heidät olisi vedetty tilille huonosta johtamisesta ja leiritys tai kuolemantuomio olisi ollut kohtalona.

Erittäin mielenkiintoinen piirre kirjassa on siinä esiintyvät suomalaiset. Neuvostoarmeijassa kun taisteli varsin paljon joko suomalaisia tai suomensukuisia sotilaita - kansalaissodan jälkeen maahan paenneita kommunisteja ja heidän jälkeläisiään, Kanadasta muuttaneita kommunisteja, lisäksi karjalaisia, jotka puhuivat karjalaa tai suomea. Karjalan verinen historia näyttää taas monet kasvonsa - meille suomalaisille myyttinen Karjala on venäläisestä näkökulmasta vanhaa venäläistä aluetta, esimerkiksi Sortavalan kaupunki alunperin venäläinen. Muutakin tuttua kirjasta löytyy: Klimov haikailee usein saunan lämpöön lian, kylmyyden ja täiden keskeltä. Eräänlaista kulttuurinvaihtoa oli myös molemmilta rintamalinjoilta syydetty sotapropaganda: molemmat puolet houkuttelivat loikkareita omalle puolelleen, luvattiin yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista. Suomalaisten johtajista nimeltä tunnettiin ainakin Mannerheim ja Hägglund, ja muutenkin keskusteltiin suomalaisten tavoista ja ominaisuuksista.

Kirjan loppu erityisesti kertoo siitä, miltä sota yksittäisen ihmisen silmin näyttää. Sodat voivat olla maailmanhistorian mahtavimpia voimia, ne mullistavat talouden ja kulttuurin kehityssuunnat, määrittelevät kansallisuudet uusiksi, sanelevat väestönkasvun suunnan. Mutta motissa loukussa olevalle sotilaalle sota on sitä, että maataan kamiinan ääressä kun uloskaan ei voi astua, ja haaveillaan ruuasta. Motituksen viime vaiheella sotilaat puhuivat lähes yksinomaan ruuasta. Nälkä pyyhki mielestä kaiken muun, päivät täytettiin haaveilla ja tarinoilla ruuasta, muisteltiin hyviä aterioita, lempiruokia, kerrottiin reseptejä ja kehuttiin parhaita ravintoloita.

Kirjan henkilöt muistelevat myös Stalinin puhdistuksia. Huonolle armeijan johdolle löytyy hyvä selitys vuoden 1937 puhdistuksista. Kun kokeneet miehet teloitettiin, tilalle nostettiin nuoria, jopa kolmekymmentävuotiaita toimistoupseereja käytännön johtajiksi. Klimovinkin tekee usein mieli puhua suunsa puhtaaksi, mutta pelko kuulusteluista ja leirille joutumisesta hillitsee näitä haluja. Kahdenkeskisissä keskusteluissa henkilöt avautuvat hieman vapaammin. Stalinin karmea rautakoura näkyi ja tuntui jopa Karjalan korvissa, kaukana muista. Uhrattua divisioonaa ei juuri tunnettu: kun sotilaat kuuntelevat Leningradin ja Petroskoin radiolähetyksiä, ei niissä kerrota talvisodasta mitään. Sen sijaan Suomen puolelta lähetettävä radiopropaganda kuuluu kyllä hyvin.

Jonkun verran Klimov on kirjoittanut muistiin yksittäisiä katkelmia satunnaisesti kuulemistaan keskusteluista. Esimerkiksi Mannerheimista spekuloidaan tähän tapaan:

"- Se suomalaisten ylipäällikkö on kuulemma venäläinen. Mannerheimiksi kuuluvat tituleeraavan, ja käännettynä se tarkoittaa "raisu kasakka". On palvellut tsaarin ratsuväessä ja edennyt kenraaliksi. Ristejä on saanut koko hatullisen. Oli hillittömän rohkea. Että minkäkö takia? No siksi, kun on venäläinen, sehän on selvä...

- Hän kaveerasi tsaarin kanssa. Mutta sitten sattui haaveri. Hän on pitkä ja kauniskasvoinen. Tsaaritar iskikin häneen silmänsä. Hän oli saksalainen, ja niin oli Mannerheimkin. He kaakattivat omaa kieltään, ja vielä pimeissä käytävissä. Tsaari Nikolai ei ymmärtänyt heidän puhettaan ja ajoi Mannerheimin tiehensä. Tämäpä lähtikin Suomeen ja rupesi vihapäissään erottautumaan meistä, rakentamaan Mannerheim-linjaa.

- Yksi naapuridivisioonan kuljettaja, joka toi meille joulukuussa rehukauraa, sanoi, että siellä Mannerheim-linjalla on kokonaisia maanalaisia kaupunkeja. Joka paikassa salateräksellä tehtyjä panssarikupuja, ja maa päällystetty paksulla kumilla. Meidän ammukset putoavat ja kimpoavat siitä takaisin..."

Että tällainen leppoisa, mukava ja seesteinen kirja on Kuoleman divisioona. Sotahistoriasta kiinnostuneet tykkäävät kirjasta varmasti. Ja sopiipa kirja myös muistutukseksi suomalais-venäläisestä historiasta - yhteinen elämä rajanaapureina on ollut verinen ja raaka, mutta kumman paljon yhteisiäkin tekijöitä löytyy.

Lue myös nämä:
Väinö Linna: Sotaromaani
Onerva Hintikka - Kirsti Häppölä: Tuntematon emäntä
Sirpa Kähkönen: Jään ja tulen kevät