Hilkka Ravilosta on vaivihkaa kehkeytynyt yksi suosikkikirjailijoistani. Tuttavuuteni Ravilon kanssa sai alkunsa, kun luin v. 1997 Hesarista arvostelun tuolloin Finlandia-ehdokkaana olleesta kirjasta Mesimarjani, pulmuni, pääskyni. Arvostelusta jäi mieleeni kiehtova aihe: pohjoissavolaisen körttiläiskunnan pedofiilipappi ja hänen ympärilleen kytkeytyvät tapahtumat. Kun luin kirjan, pidin siitä kovasti. Jos siis pitäminen on oikea sana, kun kirjassa on raakaa kuvausta naisten ja lasten hyväksikäytöstä, hyväksikäytetyn mielen järkkymisestä ja elämän tuhoutumisesta, sekä tuhon yltämisestä koko lähipiiriin. Pitämistä parempi sana olisi kai tässä yhteydessä arvostaminen - kirjallinen ja kielellinen tyyli on mahtavaa, tarina imaisee mukaansa ja ennen kaikkea puhuttelee. Hyvä kirja kun parhaimmillaan vie lukijansa katharttiseen puhdistautumiskokemukseen. Sitä olen itse Ravilon kirjoista löytänyt - ne ovat ruisleipää pullahötön keskellä, täynnä raakaa energiaa, joka kepittää ns. vihaisten nuorten miesten angstin mennen tullen.Toisena kirjana Ravilolta luin hänen esikoisteoksensa Kuin kansanlaulu. Sepä onkin ehdoton suosikkini Ravilon muutenkin kovatasoisessa tuotannossa - savolaisen naturalismin tyylillinen kukkanen. Kierosilmäinen Eeva syntyy torpan kymmenenneksi lapseksi sotienjälkeiseen Pohjois-Savoon, kylään, jota hallitsevat köyhyys, tietämättömyys ja körttiusko. Tytöt muuttuvat ripiltä pääsyään synnytyskoneiksi jotka vähitellen nääntyvät lapsivuoteeseen, ja kierosilmäistä Eevaa pidetään puolihulluna. Hän onnistuu pakenemaan Helsinkiin piiaksi ja - no, käsitelläänpä tätä kirjaa lukupäiväkirjassa ehkä joskus myöhemmin, tai lukekaa se itse ensin ja ottakaa selvää.
Kuolleet lehdet on siis kaiken kaikkiaan Ravilon kuudes romaani. Kansanlaulua ja Mesimarjaa seurasivat Älä itke äitini ja Yö yllä viljan, joka onkin sitten se kolmas suosikkini kahden ensinmainitun ohella. Tämän jälkeen ilmestyi Pahan tytär, jossa oli hieman välityön makua. Kuolleita lehtiä odotinkin sitten suurella mielenkiinnolla.
Aivan kolmen parhaan veroinen romaani Kuolleet lehdet ei ole, mutta Ravilo-fani huomaa tietynlaisen yhteenvedon tunnun kirjassa. Päähenkilö Orvokki kehittyy ammatiltaan kirjailijaksi, ja hänen kauttaan Ravilo suomii ankarasti suomalaista kirjallisuusintelligentsijaa, joka tunnetusti saattaa olla suosionosoituksissaan kovin mielivaltainen ja epätasapainoinen. Uskontoa kritisoidaan jälleen kerran ankarasti, ja lisäksi lukija saa hyvän kuvan suomalaisen arjen lähihistoriasta - naisen asemasta, köyhyydestä, maaltamuuton tuomasta rakennemuutoksesta.
Kirjan Orvokki on nuoresta tytöstä asti ollut rakastunut naapurin Arviin, jonka kanssa sitten onnistuukin pääsemään hieman erikoisella tavalla naimisiin. Suuren vihtiläisen maatalon perijän vaimona olo ei kuitenkaan ole helppoa: Arvi on tyly hyväksikäyttäjä ja saituri, ja Orvokki joutuu elelemään aika lailla oman onnensa nojassa. Kirjoittamisesta hän löytää henkireiän, rupeaapa tienaamaan rahaa virkistävän epätyypillisellä tavalla - pornonovellien kirjoittajana. Aviomiehen valta ryhtyy myös murenemaan, kun Orvokki keksii alkaa myrkyttää miestään...
Ravilon lievästi sanottuna raadollinen näkemys miehen ja naisen suhteesta huonoimmillaan käy toivottavasti ilmi seuraavasta kohtauksesta, jossa nuori emäntä Orvokki ostaa ruumiinsa hinnalla kirjoituskoneeseensa värinauhaa kulkukauppiaalta, joka on kerran jo raiskannut hänet. Syy raiskaukseen oli se, ettei Orvokilla ollut muuta päällepantavaa kuin kuminauhalla kokoon harsittu pöytäliina, ja hänen vahingossa pyllistettyään kauppiaalle tämän eläimelliset himot ottivat miehessä vallan...
"Mies oli jättänyt värinauhat ostamatta, että sillä olisi syy tulla uudestaan varmalle saannille. Entä jos kieltäydyn, ajattelin, kunnes tajusin olevani talossa kahdestaan miehen kanssa, joka oli jo kerran tehnyt sen väkisin. Sen verran olin miesten käyttäytymisestä oppinut, että tiesin suostumalla pääseväni pienemmin vaurioin. Ja jos aioin saada värinauhoja, minun oli pakko suostua, miten minä muuten niitä saisin.
- Saat, sanoin.
- Mitä? mies ihmetteli.
- Sitä mitä olet vailla, sanoin jurosti."
Koti, uskonto ja isänmaa saavat muutenkin Ravilon käsittelyssä kovaa kritiikkiä. Korulausein sanottuna hän antaa äänen sotienjälkeisen sukupolven köyhälle ja kovaa työtä tehneelle väestönosalle, erityisesti sille kaikkein huonoimmassa asemalle olleelle osalle eli naisille. Kilteimmillään Ravilon kommentit uskonnosta ovat tätä luokkaa:
"Käyn lähetysmuseossa, mutta juutalaisten jumala on hyödyke, jota ei olisi pitänyt koskaan keksiäkään. En ymmärrä, mikä siitä kiukkuisena jäkättävästä ukonkampurasta tekee niin erinomaisen tuotteen, että sitä on vietävä Afrikkaan meidänkin, joilla sentään olisi vietävänä luontoystävälliset jumalat: Ukko, Ahti, Tapio ja Rauni. Ne on meiltä tapettu ja saatu tilalle yksi ainoa kyylä, joka ei osaa muuta kuin kostaa ja vihata. Museosta lähtiessäni sanon lippuluukulla istuvalle happamalle vanhalle jumalankuvalle, että lähetystyö on lailla kiellettävä."
Jos ei ole Raviloa lukenut, voi hyvin aloittaa tuotannon läpikäymisen Kuolleista lehdistä ja siirtyä sitten kovempaan kamaan, kuten Kansanlauluun ja Mesimarjaan. Mikäli ylläolevat tyylinäytteet eivät riitä antamaan mielikuvaa Ravilon tyylistä, koetan tässä määritellä häntä vastakohtien kautta. Hän on yhtä kaukana kuolettavan tylsästä "tuijotin harmaata seinää marraskuisena aamuna" -tyylilajista kuin pinnallisesta citykirjallisuudesta, jossa jutellaan mukavia ja briljeerataan tuotemerkeillä. Abstrakti ja tekotaiteellisen korkealentoinen hän ei missään tapauksessa ole, vaan tarjoaa lukijoilleen kunnon tarinan, kunnon henkilöhahmoja ja taatusti tunnistettavan suomalaista maisemaa ja kielenkäyttöä. Hän ei myöskään ole tylsä junnaaja, vaan tarina kulkee eteenpäin kuin juna. Eikä ennalta-arvattava, vaan kirjojen henkilöt ja tapahtumat tarjoavat mielenkiintoisia koukkuja lukijalle, kuten Orvokin pornokirjailijaura tässä tapauksessa.
Googlettamalla olen löytänyt monien muidenkin fanien kehuja Ravilosta, vaikuttaisi siltä että hänelle on kehittynyt laaja lukijakunta, vaikkei median pyörityksessä ole ollutkaan. Tätä en ihmettele yhtään - lukijakunta on itseoikeutetusti ansaittua.
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti