Jari Tervo: Ohrana

Jari Tervon kirjojen kanssa minulla on ollut intensiivinen, joskin aaltoileva suhde jo vuosikymmenen ajan. Ensikosketukseni Tervon proosaan sain vuonna 1995, jolloin näin Kajaanissa Kom-teatterin vierailunäytäntönä näytelmän Rikos ja rakkaus, joka oli dramatisoitu Tervon romaanista Pyhiesi yhteyteen. (Ihmettelin jo tuolloin miksi loistava alkuperäisnimi korvattiin kömpelöllä Rikoksella ja rakkaudella ja ihmettelen edelleen.) En muista luinko kirjan ennen näytelmän näkemistä vai toisinpäin, todennäköisesti kuitenkin vasta näytelmän jälkeen.

Pyhiesi yhteyteen olikin messevää herkkua ja teki minuun todella suuren vaikutuksen erittäin moniulotteisella suomen kielen käytöllä, erinomaisesti hallitulla vaihtuvan kertojanäkökulman käytöllä, virkistävällä aihepiirillä ja runoilijan kielikuvilla. Ei hyvän romaanin tarvitse olla sivistynyttä, pikkusievää ja sisäsiistiä, rovaniemeläisarki, lapin murre ja lähiöelämä tarjoavat erinomaisia aineksia hyvään kirjaan. Olisi tämä kirja Finlandia-palkinnon ansainnut, ehdokkaana oli mutta puisevalle Hannu Mäkelän Mestarille palkinto meni.

Seuraava muistikuva Tervon tuotannosta on kesältä 1996 tai 1997, jolloin kannoin kirjastosta Pohjan hovin. Makasin sohvalla, luin Pohjan hovia ja röhötin ääneen. Äiti ihmetteli mitä luin, tarttui kirjaan seuraavaksi itse ja vietti hänkin lukuajan sohvalla maaten ja ääneen nauraen. Seuraavaksi kirjaan tarttui isä, selaili sitä hieman ja totesi sitten puoliksi leikillään kieltävänsä minua lukemasta tällaista kirjaa. :) No myöhäistähän se siinä vaiheessa oli, ja Pohjan hovin hillittömän tajunnanvirran, sinne tänne risteilevän tarinan ja poukkoilevien anekdoottien pariin on tullut palattua monta kertaa. Ceylonin runkkaavat apinat naurattavat vieläkin. :)

Siat ja naudat on kahden edellisen kanssa samaa sarjaa, tuore, kielellisesti kekseliäs ja tavoitteellinen ja näkökulman puolesta iskevä ja kunnianhimoinen. Poliisin poikaakin symppasin, mutta myöhemmässä tuotannossa Tervo alkoi mielestäni toistaa itseään, ja alkuaikojen tuoreus vaihtui samojen kikkojen kierrättämiseen. Siksi vuonna 2004 hyviä kritiikkejä kerännyt Myyrä herätti mielenkiintoni. Pari edeltävää Tervon kirjaa oli jäänyt kokonaan lukematta, edellämainitun toiston ja leipääntymisen vuoksi. Myyrä nollasi nämä tuntemukset, se oli kuin tietokonepelissä hyppy seuraavalle levelille: jotain ihan uutta. Siinä Tervo survaisi isomman vaihteen päälle, jätti Rovaniemen rikollispiirit tai näennäisomaelämäkerralliset kirjailijashow't sikseen ja tarttui meheviin aiheisiin: Kekkoseen, suomettumiseen, Neuvostoliiton vankileireihin, sotienjälkeiseen sisäpolitiikkaan. Tykkäsin.

Tämän pitkän pohjustuksen jälkeen päästäänkin päivän epistolaan eli Helsingin pommituksia jatkosodan lopussa käsittelevään Ohranaan. Se on Myyrän kanssa samalla aaltopituudella, mutta tyyliltään karsitumpi. Vähemmän päähenkilöitä, vähemmän kertojia, vähemmän juonen sivupolkuja. Lehtiarvosteluissa tämä on taidettu nähdä järjestään hyvänä puolena, mutta minua ei olisi haitannut, vaikka kertojia olisi samanlainen runsaudensarvi kuin Myyrässäkin. Puoli kirjaa ehdin miettiä, että pidin Myyrästä enemmän, mutta sitten tapahtui jotain, mitä ei ole tapahtunut pitkään aikaan: Tervo yllätti minut. Eikä millään juonenkiepautuksella vaan päähenkilön asenteella. Päähenkilö Attila Rahja osoittautui humaaniksi, myötäeläväksi, tuntevaksi ihmiseksi, ei kylmäksi kikkailijaksi, niinkuin turhan monta kertaa Tervon henkilöt ovat olleet. Kirjan jälkipuoliskolla olikin ihan uudenlainen pohjavire, mitä en muista missään Tervon kirjassa aiemmin olleen. Uusiutumista, hyvä!

Kaiken kaikkiaan on kuitenkin vaikea päättää, mitä Tervon kirjat oikeastaan ovat. Ohranassa Korkeajännityksen aiheet yhdistyvät vakuuttavanoloiseen historialliseen taustatietoon. Hauska piirre on, ettei Tervo millään tavalla pyri esittämään dialogia ajanmukaisena. V. 1944 sotalesket, mummot ja poliisiviranomaiset kettuilevat ja pamiloivat ihan samalla tavalla, kuin rovaniemeläiset pikkurikolliset 1990-luvulla: henkilöstä riippumatta he puhuvat silkkaa tervoa, vuodattavat koukeroisia kielikuvia, maalaavat maailmaa sanallisesti. Historian oppituntina (tiedän, eihän romaaneista pidä historiaa opiskella) Ohrana on erittäin antoisa, kuten Myyräkin oli. Tällaisiako suomalaiset vakoilijat ja vastavakoilijat olivat? Näinkö toimivat desantit? Pelastiko "Janne Mutka" tosiaan Helsingin tuhoisimmilta pommituksilta ja sitä kautta koko Suomen itsenäisyyden? Oliko sotienjälkeinen sisäministeri pitkän linjan neuvostoagentti "Väinämöinen"?

Pisteet Tervolle siitä, että romaanillaan hän taatusti antaa sitkeää pureskeltavaa monelle pölyiselle ja kaikkitietävälle historiantietäjälle. Me muut saamme tuhdin annoksen uskottavasti elävöitettyä ajankuvaa ja siinä sivussa peruskäsityksen eräästä historian ajanjaksosta (juu, romaanit eivät ole historiantutkimusta, muistan edelleen...). Runoilijan taustansa Tervo on antanut ujostelematta näkyä koko prosaistin uransa aikana. Lennokkaat kielikuvat ottavat paikkansa niin vakoilu- kuin pommituskuvioidenkin aikana. Pidän myös Tervon tavasta aloittaa kohtaus ikäänkuin sisältä ulospäin, keskittymällä johonkin yksityiskohtaan ja siitä sitten pikkuhiljaa laajentamalla, niin että lukijalla menee hetki hokata, missä nyt mennään ja kenen kanssa. Parhaimmillaan näin syntyy erinomaista jälkeä.

Tervo on joko Suomen syvällisin viihdekirjailija tai sitten Suomen viihteellisin vakavasti otettava kirjailija. Tai sitten jotain ihan muuta. En osaa häntä lokeroida, ja kun nyt tässä blogissani olen metakoinut lokeroimista vastaan, ei minun taida tarvitakaan. Kyllä aika ja lukijakunta selvittävät, mihin kohtaan kansakunnan kaappia Tervon kirjallinen tuotanto viime kädessä asettuu.

EDIT: Tässä allaolevaan keskusteluun liittyvä lehtijuttu:

Lue myös nämä:
Jari Tervo: Myyrä
Anatoli Gordijenko: Kuoleman divisioona
Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan