Richard Adams: Watership Down

Kuva: Puffin Books / Amazon.

Lukupiirimme helmikuun kirja oli Richard Adamsin Ruohometsän kansa. Vuonna 1972 ilmestynyt kirja on jo saavuttanut klassikkoaseman. Olen lukenut kirjan joskus lapsena, mutta kirjan tapahtumista minulla ei ollut oikein mitään muistikuvaa, joten uusintalukeminen sopi paremmin kuin hyvin. Päätin lukea kirjan alkukielellä englanniksi ja latasin e-kirjan lukulaitteeseeni. Kirjaa on luettu blogeissa jonkun verran, ainakin Aamuvirkku yksisarvinen ja Villasukka kirjahyllyssä ovat lukeneet kirjan.

Noin 400-sivuisen kirjan lukeminen kesti yllättävän kauan, vaikka kerrontansa puolesta kirja on helppolukuinen. Halusin keskittyä kirjaan kaikessa rauhassa ja lisäksi unohduin tutkiskelemaan lukulaitteen kätevää sanakirjaa, sillä kaniinien elämää kuvaava kirja sisältää huomattavan paljon kasvi- ja luontosanastoa.

Kirjan perusjuonen sentään muistin ennalta: joukko kaniineja vaeltaa paikasta toiseen ja kokee seikkailuja. En tiedä, onko muistijälkieni pyyhkiytymiseen vaikuttanut se, minkä ikäisenä olen kirjan lukenut, sillä mukana on paljon melkoisen raakoja tapahtumia. Ihan pienille lukijoille en kirjaa suosittelisi.

Watership Downin tapahtumat alkavat keväällä ja pääjuonen tapahtumat päättyvät loppukesällä. Kaniinin elämässä yksi kesä on kuitenkin huomattavan pitkä aika koko eliniän huomioon ottaen. Kirjan alussa nuoret kaniinit Hazel ja Fiver (suomennoksessa Pähkinä ja Viikka) päättävät paeta kotikolostaan, sillä Fiver näkee enteen kaniinilauman asuinpaikkaa kohtaavasta tuhosta. Hazel ja Fiver saavat seurakseen joukon muita kaniineja ja pieni joukko lähtee uhkarohkealle vaellukselle etsimään parempia asuinsijoja.

Kirjan aikana kaniinit törmäävät muihin kaniiniyhdyskuntiin. Nämä symboloivat erilaisia yhteiskuntarakenteita: on helppo nähdä vastineita ihmisten maailman totalitäärisiin diktatuureihin. Kirjan suuri teema onkin demokratian puolustaminen.

Lukukokemukseni oli hyvä, mutta pari seikkaa häiritsi minua matkan varrella. Kirjailija on omistanut teoksen kahdelle tyttärelleen ja juoni pohjautuu automatkalla keksittyyn tarinaan. Siihen nähden on hämmästyttävää, miten sovinistista maailmankuvaa Adams on tyttärilleen syöttänyt. Koko pakeneva kaniinilauma koostuu uroksista. No, tähän on varmaan juonen kannalta käytännöllisiäkin syitä, kanithan tunnetusti lisääntyvät hyvin nopeasti, joten jatkuvasti poikiva kaniinilauma tuskin etenisi kovin tehokkaasti. Kaniinilauman keskinäiset suhteet kuvataankin huvittavan peribrittiläisesti: maskuliininen toveruus saa välillä jopa homoeroottisia vivahteita.

Noin kirjan puolivälissä kaniinit havahtuvat naaraiden puuttumiseen ja ryhtyvät toimenpiteisiin. Sukupuolten välinen suhde on kuvattu järkyttävän yksioikoisesti. Hazelin laumalle kaninaaraat eivät ole edes seksiobjekteja, vaan pelkkiä poikimiskoneita. Asetelma on tyrmäävän epätasa-arvoinen.

Sovinismin lisäksi kirjassa oli niin ikään peribrittiläistä luokkatietoisuutta. Kaniinit tutustuvat muun muassa hiireen ja lokkiin, ja näille hahmoille on kirjoitettu joko "alaluokkaisen yksinkertainen" tai "huvittavan ulkomaalainen" ääni. Esimerkiksi lokki ryhtyy puhuttelemaan Hazelia "meester 'Azeliksi" vaikka kanit eivät mister-sanaa toisistaan käytä.

Lisäksi kirjan taso välillä hieman notkahtelee, sillä Adams ei malta pysytellä puhtaasti kaninäkökulmassa vaan sortuu välillä saarnaavaan selostamiseen. Kun kirjan alkupuolella on selvitty eräästä huikeasta seikkailusta, siirtyy Adams pian tämän jälkeen jaarittelemaan, kuinka lintujen laulua äänittävien luontoharrastajien täytyy mennä metsään todella varhain, ettei liikenteen melu sotke äänityksiä. Tällaiset jorinat olisi huoletta voitu leikata tekstistä pois.

Kokonaisuus kuitenkin toimi todella hyvin. Jossakin blogikeskustelussa kommentoin vähän aikaa sitten, etten kovinkaan usein enää ahmi kirjoja. Watership Downin jälkimmäinen puolisko kuitenkin laukaisi ahmimisreaktion - tapahtumat tempaisivat mukaansa niin, että oli pakko lukea lisää ja lisää mahdollisimman nopeasti. Jännitin niin että sydän tykytti ja kirjan lopussa itkin liikutuksesta.

Lukiessa myös sivistyi, sillä Adams on sijoittanut joka luvun alkuun sitaatin jostakin kirjallisuuden klassikosta tai muusta teoksesta. Pidin myös siitä, miten kirjassa oli sisäkkäisiä tarinoita: aina välillä kaniinit pysähtyvät kertomaan toisilleen kaniinilegendoja myyttisestä El-ahrairahista ja hänen seikkailuistaan.

Kirja oli siis ehdottomasti uusintalukemisen arvoinen. Aikuislukijana myös ymmärsi Adamsin yhteiskunnallisen sanoman eri tavalla kuin lapsena. Kirjan alkupuoli tuntui hidastempoiselta, mutta vauhdikkaamman jälkipuoliskon aikana tajusin, että alku toimi hyvänä pohjustuksena ja antoi tehoa loppupuolen tapahtumiin. Tunne-elämyksenä kirja säväytti odottamattomammin kuin mikään muu lukukokemus pitkään aikaan.

Lue myös nämä:
J.M. Barrie: Peter Pan
Annabel Lyon: Aleksanterin opettaja
Bruno Bettelheim: Satujen lumous