Craig Thompson: Habibi

Kuva: Faber & Faber.

Craig Thompsonin Habibi oli kevään kirjatärppilistallani. Like teki hienon työn ja käänsi albumin suomalaislukijoiden saataville, mutta päädyin itse kumminkin lukemaan Habibin englanniksi. Tähän oli kaksi syytä. Ensinnäkin, kun tein Habibista kirjastovarausta, ei Helmetin valikoimissa ollut suomennosta vielä lainkaan, onnistuin varaamaan albun vissiin kahta päivää ennen kuin suomennos julkaistiin. Toiseksi, Hesarin Habibi-jutun näyteruuduista näkyi, että Like todella käytti tässäkin sarjakuvassa konetekstausta eikä käsintekstausta. Vaikka tämän albumin konetekstaus tuntuu kelpaavan jopa kriittisille kvaakkaajille, minä tykästyin Thompsonin Blankets-albumissa miehen kauniiseen tekstauskäsialaan. Habibi osoittautui myös melkoiseksi käsintekemisen taidonnäytteeksi, joten Thompsonin oma tekstaus oli viimeinen silaus upealle ulkoasulle. Habibiin kannattaa tutustua teoksen kotisivulla, josta löytyy mm. esimerkkejä luonnosten työstämisestä valmiiksi sivuksi.

Hyvin Habibi tuntuu lukijoita löytäneenkin välittömästi suomennoksen ilmestymisen jälkeen. Anni.m on tämän ehtinyt jo lukea, lehtiarvioita on ilmestynyt jo ainakin Keskisuomalaisessa ja Kansan Uutisissa. Minunkin täytyy ehtiä palauttaa Habibi kirjastoon varausjonon seuraavalle. Mutta ennen pitkää luen tämän uudelleen, sillä lukemisen jälkeen on päivänselvää, että pitää ostaa Habibi omaan hyllyyn. Tämä on niin paksu järkäle, että se vie tilaa yhtä paljon kuin 3-4 tavallista sarjakuva-albumia yhteensä, mutta pitääpä harrastaa sitten vähän uudelleenjärjestelyä...

Lähes 700-sivuinen tarina on jaettuun yhdeksään lukuun. Lukumäärä ei ole sattumanvarainen, sillä Habibissa on paljon myyttejä ja symboliikkaa ja maagisiin lukuihin palataan usein. Tarinan ytimen voi kuvata lyhyesti. Dodola ja Habibi ovat aavikolle paenneita lapsia, vanhempi Dodola pitää huolta pikku Habibi-pojasta, josta käytetään myös nimeä Zam. Sarjakuva seuraa Dodolan ja Habibin vaiheita, mutta mikään suoraviivainen kertomus tämä ei ole. Thompson kertoo tarinan jonkin vaiheen, palaa siihen myöhemmin ja näyttää aivan uuden näkökulman. Dodola kertoo aavikolla Koraanin kertomuksia - kuten Mooseksen, Jobin ja Nooan tarinat... Kummatkin lapset rinnastuvat islamilaisiin pyhimyksiin tai muinaisiin jumaliin.

Kuva: Habibibook.com.

Ensi sivuilla unohduin tutkailemaan Thompsonin uskomattoman kaunista ja pikkutarkkaa ornamenttikuvitusta, joka täyttää monella sivulla ruudun taustat. Aivan mielettömän upeaa työtä. Mutta kun tarina tempaisi mukaansa, en malttanut enää ihailla kaikkia yksityiskohtia niiden ansaitsemalla tavalla - tämä on ehdottomasti teos, joka kantaa monta lukukertaa ja joka myös kannattaa lukea monta kertaa. Pidin erityisesti Thompsonin taitavasta viivan paksuuden vaihtelusta - käyttämällä sopivissa kohdin paksua kynää, muuttuu rosoinen kynänjälki milloin kankaan laskoksiksi, milloin ihon värinäksi.

Teemoja on runsaasti. Eräs Thompsonin tavoitteista lienee peräisin aikamme poliittisesta ilmapiiristä. Kun länsimaita ja arabimaita tunnutaan asettelevan vastakkain, näyttää Thompson islamin, kristinuskon ja juutalaisuuden yhteiset juuret. Dodolan kertomat tarinat ovat tuttuja kaikille suomalaisille, jotka ovat saaneet edes koulun uskontotuntien verran kristillistä kasvatusta, mutta niissä on jännittäviä vivahde-eroja, kun lähteenä onkin Koraani eikä Raamattu. Jos tuntisi Koraania ja osaisi lukea arabiaa, saisi Habibista varmasti vielä uusia juttuja irti.

Toinen suuri teema on seksuaalisuus. Ja millaisella tavalla kuvattuna. Habibissa on minimaalisen vähän rakkaudellista seksiä, mutta erilaista hyväksikäyttöä, alistamista ja kaupankäyntiä kyllä on. On rahapulassa vaimoksi myytyjä lapsia, eunukkiprostituoituja ja raiskaajia. Julma seksuaalinen vallankäyttö huipentuu sulttaanin haaremissa. Haaremimiljöötä Thompson hyödyntää todella taitavasti. Romanttis-myyttistä haaremikuvastoa itämaisten satujen hengessä käytetään populäärikulttuurissa paljon, mutta Habibin haaremijaksot alkavat jossakin vaiheessa kuvottaa ja pelottaa.

Habibin miljöö, fiktiivinen Wanatolia, tuntui ensin dystopialta. Mutta mitä pitemmälle tarina eteni, sitä enemmän tarina tuntui sijoittuvan meidän aikaamme. Thompson ottaa käsittelyyn ympäristökatastrofit ja elintasomuurit. Tässäkin mielessä Habibi on jollakin lailla sukua Ville Tietäväisen Näkymättömille käsille.

Pelkästään se,  että taiteilija tekee mielettömästi töitä teoksensa eteen, ei takaa taiteellista arvoa yhdellekään teokselle. Mutta Habibia lukiessa ei voi kuin ihailla uskomattoman upeaa piirrosjälkeä ja sitä valtavaa taustatyötä, jota Thompson varmasti on Habibia varten tehnyt. Tai siltä minusta ainakin tuntui. Ryhdyin googlettamaan arabiarvioita Habibista, ja esimerkiksi Majjal-blogissa listataan sekä kiitoksia että kritiikkiä.

Kaunis mutta julma, hidas mutta mukaansatempaava, runsas mutta kristallinkirkas, tätä kaikkea tämä sarjakuva oli minulle. Habibi menee vuoden 2012 tähänastisten lukukokemusten kärkikaartiin.

Lue myös nämä:
Craig Thompson: Blankets
Ville Tietäväinen: Näkymättömät kädet
Marjane Satrapi: Persepolis

Milla Keränen: Sisilian ruusu

Kuva: Gummerus.

Kun Morre luki Sisilian ruusun, hän joutui miettimään miten ennakko-odotukset vaikuttavat lukukokemukseen. Ja kun minä ryhdyin lukemaan Sisilian ruusua Morren blogiarvion ja kommenttiketjun luettuani, jouduin miettimään samaa, tosin "kakkoskierroksen" vinkkelistä. Sillä vaikka kenenkään bloggaajan mielipide ei ole jumalansanaa, olen jo jonkun verran oppinut lukumakuni yhteneväisyyksistä ja eroista muiden pitkän linjan bloggaajien kanssa. Mitä historiallisiin viihderomaaneihin tulee, soudamme Morren kanssa usein samoilla vesillä.

Morre kuvaa odottaneensa jonkinlaista "uutta Kaari Utriota", ja tismalleen samantapainen ennakko-odotus minullakin oli. Mutta hänen blogiarvionsa perusteella Sisilian ruusu ei ollut mitään sinne päinkään, vaan sen sijaan siltä kannattaa odottaa kaunista, kuvailevaa kieltä ja niukkoja tapahtumia. Ennakko-odotuksia viritti uuteen uskoon vielä keskusteluun osallistunut Katri, joka vinkkasi Sisilian ruususta löytyvän myös aikamatkailua. Myös Maria ja Jossu ovat ehtineet kirjan lukemaan.

Ja näin ennakko-odotukseni olikin myllätty uuteen uskoon. Miltä Sisilian ruusu tämän jälkeen tuntui?

Luin kirjaa melko hitaasti ja kauan, vaikkei tämä mitenkään paksu ole, 300-sivuinen. Eräs syy hitauteen oli kirjan kieli. Milla Keräselle pisteet kielenkäytöstä - kielenkäyttö oli mielestäni todella kypsää, rytmi oli hyvä, kieli oli kaunista ja hyvää. Rauhallisen rytmin ja runsaan kuvailun vuoksi kirjaa ei tehnyt mieli ahmia liikaa kerralla, vaan kun oli lukenut jonkun matkaa, oli luontevaa jättää vähän makusteluaikaa ennen lukemisen jatkamista.

Toinen syy hitauteen on vähän negatiivisempi. Vaikka kirja kuvailee intensiivisesti sisilialaisen Rosalian elämää 1200-luvulla, mietin jonnekin kirjan puoliväliin asti, miksi Rosalian tarina kerrotaan. Mikä on ollut tavoitteena? Kuvata itsenäisyyttä kaipaavan naisen ajatuksia ja tunteita sellaisena aikana, jolloin itsemääräämisoikeus on ollut hyvin vaikeasti saavutettavissa? Vai onko tämä rakkaustarina - rakkaus ei kuitenkaan tuntunut pääpainona olevan, vaikka keskiössä onkin Rosalian ja salaperäisen "enkelin" yölliset kohtaamiset puutarhassa. Vai aikamatka-ajatuksella leikittelyä? Onko tarkoitus eläytyä mahdollisimman uskottavasti 1200-luvun sisilialaiselämään? Tai onko tämä vain kolmesataa sivua ehkäisyvalistusta?

Osuin näine mietteineni Iloksi muuttuu -blogiin, jossa pohdittiin romaaneista puuttuvaa jännitettä. Tunnistan jotain samaa omassa lukukokemuksessani Sisilian ruusun parissa. Minulle jäi epäselväksi, miksi Rosalian tarina kerrotaan. Puoliväliin asti tuntui siltä, että kirjan olisi voinut lopettaa kesken milloin hyvänsä ja siitä olisi jo saanut sen, mitä sillä oli annettavana - kauniin kielen ja eläytyvän kuvailun. Mutta puolivälissä sentään Rosalian ja enkelin säpinät saivat sen verran vauhtia, että minussa heräsi halu lukea kirja loppuun, että saisin tietää mitä tapahtuu.

Tarinan sijoittaminen historialliseen miljööseen vaatii uskottavuutta, ja siinä Keränen mielestäni onnistuu. Tarkkailin myös kielen toimivuutta: koska 1200-luvun Sisiliassa ei puhuttu suomea, täytyy suomeksi kirjoitetussa tarinassa kielen toimia ristiriidattomasti historiallisen miljöön kanssa. Tämä onnistui, Rosalian kertoma tarina tuntui uskottavalta. Yksi pieni virhe osui silmään: eläintarhassa norsu vetelee ruoaksi heinäpaalia, mutta epäilen ettei paalauskoneita ollut tuohon aikaan vielä käytössä...

Kieli ei myöskään tunnu siirappiselta, mikä on saavutus sekin, koska tässä on paljon rosmariinin tuoksua, sokeroituja manteleita, riikinkukkoja ja mustia kiiltäviä hiuksia. Omaperäisyyttä siis löytyy. Jäin miettimään tuota kaipailemaani jännitettä. Enhän minä suinkaan edellytä kaikilta kirjoilta vahvaa juonivetoisuutta - olihan esimerkiksi Pussikaljaromaani täysin kielen varassa toimiva kirja, jossa oli minimaalinen juoni. Vaikuttavatko ennakko-odotukset kuitenkin - jos tarttuu kirjaan, jossa nainen rakastuu historiallisessa ympäristössä, siltä odottaa tietynlaista tarinaa kenties enemmän kuin jonkun muun aiheen ollessa kyseessä?

Tuli mieleen sellaista, että entä jos joku taitava juonenpunoja ja tarinankertoja tekisi synopsiksen ja Milla Keränen kirjoittaisi sen pohjalta kirjan. Keräsen kaunis kielenkäyttö ja eläytyvä kuvailu voisivat päästä oikeuksiinsa, jos tarina olisi motivoitu pikkuisen Sisilian ruusua paremmin. Tai sitten olen vain vähän tyhmä enkä tajua tämä kirjan pointtia.

Tämän kirjoitettuani oli pakko etsiä netistä lisää arvioita Sisilian ruususta ja tarkistaa, kuinka erilaisia tai samantapaisia tulkintoja muualla on tästä tehty. Ainakin Turun Sanomissa ja Pohjalaisessa kirja on arvioitu.

Gummeruksen sivulta näkee myös, että Sisilian ruusu on julkaistu myös sähkökirjana. Hyvää panostusta, seuraan mielelläni sähkökirja-asioita vaikkei minulla vielä lukulaitetta olekaan. Hintaa ei kustantamon sivulta löytynyt, joten tsekkasin Elisa Kirjan hinnoittelun. Sähkökirjana tämä maksaa 21,90 euroa - mikä kyllä kuulostaa aika kovalta hinnalta kun kyseessä on tiedosto... Kukahan kustantamo uskaltaisi kokeilla sähkökirjojen hinnoittelua tuntuvasti paperikirjoja halvempaan hintaluokkaan?

Lue myös nämä:
Kaari Utrio: Isabella
Jean Rhys: Siintää Sargassomeri
Charlotte Brontë: Jane Eyre, the graphic novel

Kirjalöytö-ostoksilla Forssan Kutomossa

Ihan ekana pieni mainos: tein blogille oman Facebook-sivun, tervetuloa tykkäämään! Ja Facebook-inhoajien ei kannata pelästyä: pelkästään tämän takia ei todellakaan kannata liittyä Facebookiin, sitä paitsi tuolla sivulla voi käydä myös vaikkei itse olisi Facebookissa.

Tämän päivän retkikohteena oli Kirjalöytö Outlet Forssassa. Tapahtuma on saanut mukavasti mediahuomiota, minä taisin kuulla tästä ensi kertaa Ylen uutisoinnin kautta. Tapahtumalla on myös Youtubessa oma esittelyvideo. Lyhyesti: forssalainen kirjakauppias Keijo Koskimies organisoi kustantamojen varastokirjat outlet-myyntiin. Varastokirjat ovat olleet menossa joko alemyyntiin tai makuloitavaksi, mikä tarkoittaa siis kirjan tuhoamista. En tiedä miten makulointi tapahtuu, tungetaanko kirjojen sivut silppuriin ja kannet kartonkikeräykseen, vai?

Joten Kirjalöytö Outlet on paitsi myymistä, myös kirjojen iän pidentämistä, ja sehän on hyvä juttu. Pienen bloggaajaiskuryhmän voimin lähdimme katsastamaan tapahtuman tarjonnan. Jori ehti jo käynnistä kertoa, kenties Arjakin raportoi? Odotukseni olivat ehtineet nousta jo muutaman muun blogin raporttien vuoksi. Ainakin Sanna, Riina, Tuulia ja Mari ovat myös raidanneet Kutomon.

Komeita punatiilimaisemia kelpasi ihastella. Sisätilat olivat karut, mutta eihän täällä ollutkaan tarkoitus hifistellä, kirjapinot ovat tarjolla vain kuukauden, joten toiveena varmasti on, että ostaminen on tehokasta ja pinojen pitäisi huveta nopeasti. Ensin luulin, että numerolaput merkkaavat jonkinlaista osastojakoa, mutta hetken päästä tajusin että numero näyttää kirjapinon hinnan. Niinpä olikin helppo suunnistaa joko halvimpien hintojen mukaan tai kiertää paikka järjestelmällisesti rivi riviltä. Vaikka paikalla oli runsaasti väkeä, oli tila niin avara ja käytävät niin leveät, että kirjamessumaista ahtaan paikan kammoa ei päässyt syntymään.

Koko hallin kiertämiseen hurahti noin puolentoista tunnin verran aikaa. Tarjolla olisi ollut ostoskärryjä, mutta tyydyin ostoskoriin ja yritin olla maltillinen. Unohduin kyllä aika monta kertaa selaamaan kiinnostavia kirjoja, joten tarjonnan puolesta aikaa olisi voinut mennä vaikka kuinka paljon enemmänkin.

Pakko myöntää, että tarjonta ylitti odotukseni. Valikoimat olivat todella laajat: oli scifiä, fantasiaa, sarjakuvia, keittokirjoja, tietokirjoja, itsehoito-oppaita, "hömppäaskartelukirjoja", lastenkirjoja ja tietysti kaunokirjallisuutta. Kuvassa näkyvä Philip K. Dickiä ja Ursula K. Le Guinia tarjonnut scifi-valikoima oli neljän euron pinossa. Hintahaarukka oli laaja: paljon oli 1-2 euron hintaisia kirjoja, mutta esimerkiksi viime syksyn "laatu-uutuudet" olivat normaalihintaisia, Finlandian voittanut Rosa Liksomin Hytti nro 6 taisi olla 25 euron hintainen. Jotkut järeät tietokirjat olivat 30-40 euron hintaisia.

Uskallan siis väittää, että Kutomosta löytyy jokaiselle jotain. Voi keskittyä valkkaamaan halpispinojen kiinnostavimmat, tai sitten bongailla harvinaisempia kirjoja, joista kannattaa maksaa useampi kymppi, tai mikä ettei ostaa myös niitä normaalihintoisia kirjoja. Yksittäisenä vinkkinä voin suositella XIII-sarjan kaikkien osien hankkimista yhden euron hintaan, paitsi viimeisin, kovakantisena ilmestynyt osa oli kahden euron pinossa. XIII-sarjaa ei enää suomenneta, mutta ensimmäiset yhdeksän osaa pitävät sisällään useita alijuonia ja alkuja ja loppuja, joten XIII-suomennokset ovat kyllä lukemisen arvoisia. Samoin Blacksad-sarjan osat 2-4 olivat tarjolla seitsemän euron hintaan per kipale.

Kolmen kävijän kirjasaaliit.

Kirjapinoissa oli välillä jonkinlainen genrelogiikka, mutta ei aina. Esimerkiksi lastenkirjojen joukkoon oli lajiteltu joitakin aikuisten sarjakuvia tai kuvakirjoja, kuten Aapo Rapin Kuningas Toffee, joka on kyllä jotain aivan muuta kuin leikki-ikäisten katselukirjat. Tämähän tuntuu olevan melko yleinen erhe - jotkut luokittelevat kaikki sarjakuvat lastenkirjoiksi. Mikään systemaattinen virhe tämä ei tosin ollut, sillä aikuisten kirjojen joukosta löytyi runsaasti sarjakuvia, muun muassa Aapo Rapin Meti. 

Minä ostin itselleni kirjoja 19:llä eurolla. Merkitsen tähän kirjojen kustantajan ja painovuoden, niin näkee vähän minkä ikäistä tavaraa on tarjolla.

Jussi Valtonen: Vesiseinä. Like 2006, 1 eur.
Valtosen nimi on jäänyt mieleen blogikehujen vuoksi. Yhden Valtosen olen jo ehtinyt lainaamaan kirjastosta, mutta kun bongasin muiden Forssa-raporteista että Vesiseinä on tarjolla eurolla, piti käydä etsimässä oikea pino ja napata aarre parempaan talteen.

François Rabelais: Pantagruelin kolmas kirja. WSOY 2009, 5 eur.
Tämä nyt oli vaan jotenkin pakko ottaa siitä viitosen pinosta. Olen lukenut kouluikäisenä varhaisemman Rabelais-suomennoksen Pantagruel, Dipsodien kuningas. Teimme siitä ystäväni kanssa unohtumattoman esitelmän äidinkielen tunnilla.

Virginie Despentes: Teen spirit. Like 2005, 1 eur.
Olen nähnyt Despentesin kirjaan perustuvan elokuvan Pane mua ja roisi meininki jäi mieleen. Ajattelin että tämä sopii pitkäaikaisiin aikomuksiini koettaa panostaa käännöskirjoihin, jotka on käännetty muusta kielestä kuin englannista. Vähän heikossa hapessa suunnitelman toteuttaminen on ollut, mutta saahan sitä meinata...

Guy Delisle: Pjongjang. WSOY 2009, 3 eur.
Koska tykkäsin Delislen Shenzhenistä ja koska Pjongjangia on kehuttu, onhan Delisle noussut viime aikoina laajaan blogisuosioon.

Tom Hodgkinson & Dan Kieran: Joutilaita iloja. Basam Books 2010, 6 eur.
En yleensä sorru tällaiden "elämäntaito-oppaiden" osteluun, mutta tämä jotenkin osui ja yleisömassa taisi tartuttaa lievän ostohysterian kaikesta huolimatta. Ehkäpä Joutilaita iloja antaa ajatuksia elämänrytmiin liittyviin pohdintoihin.

Anne Wilson: Munakkaita, ohukaisia ja vohveleita. H.F. Ullman 2007, 2 eur.
Toinen vähän kyseenalainen heräteostos, perusteena se, että munakkaita tulee syötyä arjessa aika usein, joten aiheeseen liittyvät reseptit kiinnostavat. Yritän olla hamstraamatta keittokirjoja, koska harvoin niitä tulee kokeiltua kovin laajasti, mutta tämä on niin ohut lipare ettei ainakaan vie liikaa tilaa vaikkei tulisikaan käytettyä.

Kimmo Taskinen: Herra ja moukka. Arktinen Banaani 2001, 1 eur.
Olen pitänyt Kimmo Taskisen sarjakuvista, joissa sovitetaan kaunokirjallisuutta sarjakuvamuotoon. Euron hinnan vuoksi Herran ja moukan koriin nappaamista ei tarvinnut empiä.

Huhtikuun luetut

Kuva: Myllylahti.

On aika kuukausikatsauksen! Huhtikuun käynnistelin mainiolla Anya's Ghost –sarjakuvalla, jossa yhdistyvät kummitustarina ja amerikkalaisen high schoolin teiniangsti. Pääsiäisen viettoon sopivaa lukemista taas oli Mika Waltarin pääsiäisaiheinen romaani Valtakunnan salaisuus.

Sitten mietin kirjojen keräilyä ja sen jälkeen sain aimo annoksen tunteita ja onnellisia loppuja Venla Hiidensalon purevan Mediahuoran parissa. Fables-urakkani taas huipentui sarjan uusimpaan osaan, Super Teamiin.

Lempikirjailijoihini lukeutuva Hilkka Ravilo julkaisi uuden kirjan, joten Nimeltään Eerika oli tietenkin pakko lukea. Se vei saksalaissotilaan tyttären elämänvirtaan.

Kuukauden vilkkain keskustelu syntyi, kun pohdin bloggaajien suhdetta tekijänoikeuksiin. Jatkoaiheita teemasta voisi syntyä vaikka millä mitalla...

Blogimaailmaan ottaa pirullisesti kantaa myös Anja Snellman uunituoreessa Ivana B. –kirjassaan, jossa tarkastellaan kirjallisuuden ja kirjamarkkinoinnin tilaa nyky-Suomessa.

Muista blogeista mieleen jäi erityisesti Morren maailman keskustelu kirjabloggaajien vastuusta.

Huhtikuu vaihtuukin toukokuuksi vapun viettämisen merkeissä, joten iloista vappua kaikille!

Anja Snellman: Ivana B.

Anja Snellman se osaa valita ajankohtaisia aiheita. Ivana B. tarttuu kirjailijoiden brändäykseen, kirjamarkkinointiin ja blogimarkkinointiin. Kansiliepeessä kerrotaan näin: "Keski-ikäisen kirjailijan maailmaan on tullut riivaaja, jota hän ei enää omin voimin kykene karkottamaan. Hän saa piinaavia kirjeitä ja viestejä Ivana B:ltä, nuorelta julkkistyrkyltä ja wannabe-kirjailijalta, joka julistaa blogissaan kolmen M:n autuutta: tärkeintä ovat media, markkinat, mielikuvat."

Kirja on jaettu kolmeen osaan. Ensimmäisessä osassa Snellman ruoskii niin viiltävästi, että kiemurtelin. Alkuosa on puhdasta vittuilua. Kenelle? Varmaan aika monellekin taholle, mutta erityisesti eräälle bloggaajien joukolle.

Täsmennän hieman. On paljon kirjailijablogeja, esikoiskirjailijablogeja ja kirjoittajablogeja. Useimmat ovat varsin asiallisia. Mutta on myös sellaisia kirjailija- tai kirjoittajablogeja, joissa olen nähnyt lähes pakkomielteenomaista toistuvaa kirjoittelua jonkun toisen, tunnetun ja menestyneen kirjailijan sanomisista tai tekemisistä. Ja on niitä, joissa ei tunnu olevan niin väliä, kirjoittaako kirjastaan niin hyvän kuin mahdollista, tärkeämpää olisi saada runsaasti markkinointinäkyvyyttä, niin keskinkertaisemmallakin kirjalla pärjäisi. En ryhdy tähän laittamaan linkkejä, en halua vihaisten kirjoittajabloggaajien palauteryöppyä. Ja olenhan aiemmin ottanut kantaa esikoiskirjailijablogeihin esimerkiksi Sapfo-kirjoitukseni lopussa. Sitä paitsi mielestäni kirjan Ivana B. ei ole tunnistettavasti yksi yhteen kenenkään suomalaisen kirjoittajabloggaajan kanssa. Hirmuisesti palasia hänessä kyllä on monelta tunnistettavalta taholta - myös jo julkaisseilta ja mainetta niittäneiltä kirjailijoilta.

Kas tällainen on Ivana B., joka haluaa menestyväksi ja myyväksi tähtikirjailijaksi:

"Ivana B. listaa blogissaan kirjailijan ammatin varjopuolia – niin, sen lisäksi että pitäisi tavata minun kaltaisiani sivistyssanoja suoltavia tyylitajuttomia umpisuolia.

Varjopuolia on se että pitäisi ilmeisesti, ehkä, kahlata läpi muutama kirja. Lohdun sanat hän keksii heti itsekin: googlaamalla ja wikipedikoimalla löytää kyllä tiivistelmiä ja referaatteja ihan kaikesta, niin että voi sopivissa tilanteissa vilautella aivopoimuosastoakin."

Vaan osuu Snellman muihinkin maaleihin - jos kirjailijaihanteeksi ottaa vaikka omien kirjojensa kansissa poseeraavan Liza Marklundin, eikö Ivana B:n taktiikka ole ihan järkevä?

Ivana B. oli erinomaista rinnakkaisluettavaa Venla Hiidensalon Mediahuoralle. Siinä missä Mediahuora kertoi toimittajasta, joka joutuu puristamaan haastateltavistaan mahdollisimman paljon tunteita ja onnellisia loppuja, ovat Ivana B:n kaksi hyvin erityyppistä kirjailijaa saman mediabarrikadin toisella puolella. Kertoja, nimettömäksi jäävä keski-ikäinen kirjailija kaihtaa tosi-tv:n tyylistä mediahypetystä ja henkilöbrändäystä, kun taas Ivana B. ratsastaa kaikin keinoin julkisuuteen.

Harmikseni tiukka tykitys vähän hyytyi kun siirryttiin kakkos- ja kolmososaan, sillä niissä kertojaminä käyttää paljon aikaa kuvaillessaan lapsuuttaan ja nuoruuttaan. Olen Snellmanin nostalgiatekstejä lukenut jo sen verran, että Helsingin katujen porttikonkien ja yliopiston opintopiirien kuvailu tuntui jo aika nähdyltä. Olin myös olettanut kirjan siirtyvän vähän enemmän konkretiatasolle, sillä kirja alkaa keski-ikäisen kirjailijan kirjeillä terapeutille. Mutta samat terapeuttikirjeet jatkuivat läpi kirjan, välillä oli muisteloita. Lopussa oli sentään yllätyspaukku, tosin jopa minä olin vihjeiden perusteella osannut uumoilla, mistä on kyse.

Jälkipuolen pikku lässähdyksestä huolimatta kokonaisuus kantaa, sillä tällaiselle lukutoukalle on kirjassa paljon osuvia ja pirullisia huomiota kirjan ja kirjabisneksen tilasta Suomessa 2010-luvulla. Miksi ihmeessä media rynnistää silikonitissimissukoiden tekemisten perässä mutta karsii kulttuuritoimitusten resursseja? Miksi lukijoita tunnutaan pitävän typeryksinä, joille pitää syöttää kirjat kurkusta alas valmiiksi pureskeltuna mössönä, mielellään hyvinbrändätyn ja hyvännäköisen kirjailijan poseerauskuvan kylkiäisenä? Miksi ihmiset, joiden mielestä suomea ei tarvitse osata kirjoittaa kauhean hyvin, hinkuvat kirjailijoiksi ja vieläpä dissaavat niitä kirjailijoita, jotka osaavat kirjoittaa ja jotka ovat jopa osoittaneet yleissivistystä kirjoissaan? Pitäisikö kirjoja vaan ostaa kuin krääsää, ilman että ostosta olisi tarkoituskaan lukea?

Puuuuuh. Näköjään provosoidun, kun Anja Snellman provosoi.

Lue myös nämä:
Anja Snellman: Parvekejumalat
Anja Kauranen: Kultasuu
Venla Hiidensalo: Mediahuora

Bloggaajat ja tekijänoikeus

Facebook-keskusteluissa tuli vastaan linkki Smart Bitches, Trashy Books -kirjablogiin.  Päädyin seuraamaan erittäin mielenkiintoista tilannetta. Eräs bloggaaja oli plagioinut tekstejä toisista blogeista ja jäänyt kiinni. Ilmeisesti englanninkielisillä kirjablogeilla alkaa olla jo sen verran arvostusta, että blogitekstejä "kannattaa" plagioida, jos ei itse jaksa keksiä kirjoitettavaa. Vai kannattaako - siitäpä tuolla keskustelussa kiehutaan. Jos bloggaajan uskottavuus perustuu hänen luotettavuuteensa, jääkö luotettavuudesta mitään jäljelle plagioinnin vuoksi?

Tämä innosti minua nostamaan esille asian, joka on pitempään pyörinyt mielessä. Suomalaisissakin kirjablogeissa kavahdetaan tekstien kopiointia. Moni bloggaaja - myös minä - ei pidä ajatuksesta, että vaikkapa koululaiset kopioivat aineisiinsa tekstejä blogeista.

Sen sijaan muiden tiedostomuotojen kanssa blogeissa ei usein tunnuta olevan niin tarkkoja. Kuitenkin myös kuvat, videot ja musiikki ovat ihan yhtä lailla tekijänoikeuksien alaista tavaraa kuin sydänverellä riipustettu blogikirjoitus. Aika löysää ja oikeuksista piittaamatonta kuvankäyttöä näkee kuitenkin paljon. Avaan tekijänoikeusnäkökulmaa omien esimerkkieni kautta. Niin, ja tekijänoikeuksissa alkuun pääsee vaikka Wikipedian avulla.

Olisi myös mukavaa, jos tekijänoikeusasioita paremmin tuntevat ottavat kantaa, koska itse en todellakaan ole tekijänoikeusekspertti.

Mitä omassa blogissa saa julkaista?

Olen jo jonkun aikaa yrittänyt noudattaa uusien juttujen kohdalla sitä periaatetta, että lisään vain kuvia, jotka ovat joko itse ottamiani tai julkaisuvapaiksi tietämiäni. Vanhoista postauksista löytyy tai löytyi kyseenalaisempaa kamaa, siitä lisää myöhemmin.

Julkaisuvapaita kuvia ovat esimerkiksi kustantamojen mediamateriaalit. Tyypillisesti kirjan kansikuva on tällainen. Useimmilla kustantamoilla on tarjolla myös virallisia kirjailijakuvia. Usein kustantamo edellyttää kuvaajan/tekijän nimen mainitsemista.

Lisäksi sieltä täältä nettiä löytyy kuvia, joiden omistaja on erikseen merkinnyt kuvat julkaisuvapaiksi. Tämä ei kuitenkaan ole mikään oletus, sillä käsittääkseni on niin, että jos tekijä ei erikseen mainitse tekijänoikeuksista tai julkaisuvapaudesta, hänen materiaalinsa on tekijänoikeuksien alaista eikä sitä saa luvatta kopioida.

Linkittäminen ja tekijänoikeusvapaus eivät ole samoja asioita. Jos lataisin Pirjon Päiväkirja -blogista kuvan ja julkaisisin sen omassa blogissani, olisi se väärin, jos Pirjo ei erikseen olisi blogissaan ilmoittanut, että hänen kuvansa ovat julkaisuvapaita kaikkien käyttöön. Vaikka laittaisin linkin Pirjon sivulle, se ei poistaisi tätä vääryyttä.

Joten vaikka Googlen kuvahaulla löytyy paljon kuvia, ei se tarkoita sitä, että näitä kuvia saisi käyttää omassa blogissa. Löytäähän Google kirjablogien tekstitkin, eikä niitäkään - yleensä - ole tarkoitettu vapaasti kopioitavaksi.

Sitaattioikeus 

Sitaattioikeus tarkoittaa sitä, että esimerkiksi arvion yhteydessä saa julkaista näytteen arvioitavasta teoksesta. Kirjablogissa arvion yhteydessä saa esittää pätkän kirjan tekstiä tai esimerkkikuvan, jos kirjassa kuvia on. Kuvasivuja voi pyytää kustantajalta. Olen itse joskus pyytänyt sarjakuvasivuja kustantajalta, jolloin pdf-sivusta on helppo napata sopiva kuvaruutu tai -ruutuja arvion yhteyteen. Tosin usein laiskuuttani skannaan tai suhraan kameralla näyteruudun. Joskus myös etsin netistä muiden käyttämiä ruutunäytteitä ja kopsaan ne, niihinkin olen merkinnyt linkin. Esimerkiksi Super Team -arviossa tein näin.

Tekijänoikeusfakista löytyy hyviä esimerkkejä sitaattioikeuden rajoista.

ps. Kommenteissa nostettiinkin esiin runositaatit. Yksittäinenkin runo lasketaan kokonaiseksi teokseksi ja siksi runoa ei saa kopioida kokonaan. Ks. Journalistiliiton pelisäännöt.

Anteeksi, Australian ABC

Kävin läpi vanhoja postauksiani ja poistelin parikin selvää rikkomusta, muutaman epäselvän julkaisun jätin vielä jäljelle. Tässä kumminkin hyvä huono esimerkki:

Olin Lionel Shriverin Poikani Kevin -juttuun lisännyt kuvan, jonka olin löytänyt varmaan Googlen kuvahaulla, kuva on australialaisen tv-yhtiön kotisivulta. Myöhemmin olin vielä lisännyt linkin sivulle. No mutta onko minulle oikeutta julkaista kyseisen yhtiön kuvia? Ei! Poistoon vaan.

Lilystä taas löytyi bloggaaja, joka on tykännyt Riikka Pulkkisen Totta-kirjasta ja laittanut kuvaksi minun kuvani. No nämä kämäiset "kirja pöydällä" -kuvani eivät luulisi kovin monia kiinnostavan uusiokäyttöä varten, mutta niinpä vaan oli kuva kopioitu kyselemättä. Kommenttiinikaan bloggaaja ei vastannut.

Ongelmatapauksia

Muutamia juttuja blogiini on jäänyt, joista en oikein tiedä, ovatko ne sallittuja vai eivät. Esimerkiksi Sydänvikaisia pienviljelijöitä verta oksentamassa -haastessani käytin kuvituksena still-kuvaa Markku Pölösen elokuvasta. Mutta riittääkö asiayhteys sitaattioikeuteen? Ja onko kuva varmasti alun perin julkaisuvapaata mediamateriaalia? Lisäksi löytyy muutamia upotettuja videoita, aiheesta lisää myöhemmin.

Kuvassa näkyy... Marilyn Monroe

Vastaavia esimerkkejä löytyy blogimaailmasta paljon. Jostain syystä esimerkiksi kirjablogeista suosituimpien kuva-aiheiden joukossa tuntuu olevan Marilyn Monroe. Marilyn-kuvia on universumi pullollaan ja netissä suurin osa kuvista on taatusti luvattomia kopioita. En usko että Hollywood-pomot jahtaavat kuvien levittäjiä ainakaan Suomeen asti, mutta voihan tätä ajatella hyvän käytöksen näkökulmasta. Jos ei halua, että omaa tekstiä kopioidaan ilman lupaa, miksi itse kopioisi blogiinsa sellaisia kuvia, joiden käyttöoikeuksia ei itsellä ole? Jos taas tietoisesti kopioi muiden kuvia ja muuta materiaalia, on vähän tekopyhää itkeä, jos oman blogin tuotoksia kopioidaan muualle. Juu, pätee myös minuun.

Poikkeuksena on taas sitaattioikeus. Jos siis arvioi Marilyn-aiheisen kirjan, on kirjan kansikuva ok laittaa arvioon, samoin kohtuullinen määrä kirjassa esiintyviä valokuvia.

Entäs musiikki ja videot?

Toinen poistamani ongelmatapaus löytyi Craig Thompsonin Blankets-arviostani. Olin linkittänyt loppuun Youtubesta löytämäni Type O Negativen biisin. Bloggerissahan on kätevä toiminto, jolla voi upottaa Youtube-videoruudun oman tekstin joukkoon.

Tässäpä tuli jo monta ongelmakohtaa. Ensinnäkin, videon musiikki on erittäin todennäköisesti ladattu Youtubeen ilman bändin tai levy-yhtiön lupaa. Toiseksi, videon upottaminen  blogiin teki minusta tavallaan videon julkaisijan.  No onko minulla oikeudet julkaista Type O Negativen musiikkia? Ei! Pois vaan.

Mikäli muusikko tai videon tekijä on itse julkaissut tuotoksena netissä ja ilmoittanut että sitä saa levittää, silloin on tietenkin ok julkaista se blogissakin. Monet ilmoittavat julkaisuvapaudesta Creative Common Licence -merkillä.

Jaa mikä Creative Common Licence?

Creative Common Licence -merkityn tuotoksen kopioiminen, muokkaaminen ja uudelleenjulkaisu on sallittua - tietyin ehdoin. Esimerkiksi Nulla dies sine legendo -blogi käyttää Creative Common Licenceä. Periaatteessa joku toinen bloggaaja voisi luvallisesti ryhtyä julkaisemaan Nulla dies sine legendon tekstejä ja vaikka muokata niitä vähän uuteen uskoon. Ehtona kuitenkin olisi, että alkuperäinen lähde mainitaan.

Omaperäisen sisällön arvo

Tuossa viimeisessä lauseessa kenties ollaankin asian ytimessä. Miksi plagiointia on?

Siksi, että omaperäisellä sisällöllä on arvoa. Kun media kyllästää yleisön silmät samoilla kuvilla, samoilla uutispätkillä, samoilla mainoksilla ja samoilla otsikoilla, saa arvostusta se taho, joka voi antaa luettavaksi, katsottavaksi tai kuunneltavaksi jotain omaperäistä.

Ja laadukkaan, omaperäisen sisällön tuottaminen vaatii aikaa ja vaivaa. Hyvä valokuva ei synny tyhjästä, mutta hyvän valokuvan copypeistaaminen omaan blogiin käy sekunneissa. Hyvän tekstin tuottaja on todennäköistä harjaannuttanut kirjoitustaitojaan vuosia - mutta CTRL C + CTRL V tekee kenestä tahansa yhtä hyvän kirjoittajan. Onneksi internetin hyvä puoli on, että kopioimisen helppouden lisäksi myös kiinnijääminen on helppoa. Joskus sen näkee kävijäseurantatyökaluilla, joskus riittää että joku blogilukija, joka luulee saavansa omaperäistä sisältöä, huomaakin, että "hei mä oon lukenut/nähnyt/kuullut tän jo aiemmin" ja ilmoittaa löydöstään.

Ja kuten tuolta Smart Bitches -blogista voi lukea, harva saa lisää hyvää mainetta jäätyään plagioinnista kiinni.

ps. Kirjakko teki hyvän koosteen kirjankansien kuvaamisesta.

Hilkka Ravilo: Nimeltään Eerika

Kuva: Myllylahti.

Pitää ensimmäiseksi todeta, että tästä jutusta on objektiivisuus kaukana. Paitsi että olen fanittanut Hilkka Ravilon kirjoja jo vuosikausia, olen myös tavannut kirjailijan ja tehnyt haastattelun (Etelä-Saimaa julkaisi haastattelun vain paperilehdessä, harmi) sekä ollut kirjeenvaihdossa kirjailijan kanssa. Joten tämä on taatusti subjektiivista tekstiä.

Nimeltään Eerika on Ravilon yhdeksäs teos. Kirjan ovat ehtineet lukea myös Jori ja Booksy. Kirja pitää sisällään monia aiheita, ja luulenpa, että eri lukijat saattavat nimetä pääteemaksi hyvinkin eri asioita. Jori nosti esille naisen aseman yhteiskunnassa ja ihmisen itsemääräämisoikeuden, Booksy nimeää pienet kipeät kokemukset ja päivittäiseen elämiseen haudatut suuret tunteet. Minulle kenties päällimmäiseksi nousi esiin historian kaari - kuinka yhden ihmiselämän aikana maailma muuttuu moneen kertaan ja kuinka ihminen elää ikään kuin monta elämää yhden elämänsä aikana. Lisäksi voisin nostaa eräänlaiseksi teemalauseeksi kirjan lopussa olevan repliikin: "Ei totuuden kertominen ois oikein." Eerikan elämässä tämä pätee monta kertaa. Silti lukijan sympatiat ovat Eerikan puolella.

Eerika kasvaa sodanjälkeisessä Lapissa yksinäisen äidin tyttärenä. Koska Enni-äiti rakastui saksalaiseen Dieteriin ja koska sodassa kävi niin kuin kävi, joutuu Enni sodan jälkeen kyläyhteisönsä hylkäämäksi ja huorittelemaksi. Eerikalle tehdään selväksi pienestä pitäen, että hänkin on pelkkä "huoran nuorennus", koska hänen isänsä on saksalainen. Luossajoen kylässä eletään lestadiolaisen uskon hengessä, ja vaikka Enni ja naapurin Maija ovat lestadiolaisuudesta irrottautuneet, karkaa Eerika salaa seuroja katsomaan. Siitä ei hyvä seuraa.

Kirjan aikajana ulottuu 1940-luvulta 2000-luvulle. Eerika pääsee Lapista etelään, tekee töitä kotiapulaisena, menee naimisiin, kohtaa nuoruudenrakastettunsa. Hänen elämänsä kautta näkyy samalla Suomen muutos. Kuusikymppisenä Eerika joutuu itsekin ihmettelemään lapsuusmuistojensa ääressä historian kehityskulun nopeutta.

Tämäkin Ravilon kirja on alaotsikoltaan "rikosromaani". Ja kuten aiemminkin, rikoksia tässäkin tapahtuu, mutta mikään dekkari tämä ei ole. Eräs toisten elämää hankaloittava ihminen päästetään päiviltä, mutta kukaan ei jää kiinni. Itse asiassa tilanteen toisinto löytyy erään toisenkin kirjan hahmon elämästä... sattumaako? Tuskin. Ja totuus on aina tarinankertojan totuus...

Tiettyjä yhtäläisyyksiä aiempiin kirjoihin löytyy. Esikoisteoksessaan Kuin kansanlaulu Ravilo kuvasi kotiapulaisen työtä sotienjälkeisessä Suomessa, ja kotiapulaisena eli piikana Eerikakin työskentelee monta vuotta. Jotkut työpaikat ovat asiallisia, joissakin piika sai olla työssä kellon ympäri. Kuinkahan moni nykysuomalainen haluaisi muuttaa töihin toisen kotiin siten, että asumapaikkana olisi sänky keittiössä ja vapaa-aikaa olisi joka toinen sunnuntai ja keskiviikkoillat? Ei varmaan kukaan - mutta lieköhän Suomessakin jo "kotiapulaisia" länsieurooppalaiseen malliin, siis laittomia maahanmuuttajia, jotka pidetään töissä orjapalkalla ja maastakarkotuksella uhkailemalla?

Eerikaa ajaa eteenpäin myös tiedonjano, ja siitähän jokainen lukutoukka itsensä tunnistaa. Vaikkei Eerikan opinnot jäävät kansakouluun - ja sielläkin puhuminen oli "huoran nuorennukselta" kiellettyä - hän sivistää itseään lukemalla. Tässäkin taival on pitkä. Kun Eerika muuttaa Luossajoelta Tampereelle, kestää monta vuotta, ennen kuin hän edes oppii, missä kirjasto on. Aikuiselle Eerikalle lukeminen ja kirjastot ovat itsestään selvä osa elämää. Lukuharrastuksen kautta Eerika tuo mieleen Kylmien käsien Meerin.

Ehkäpä eniten kirjassa kihelmöi kuvaus siitä, miten lähimmätkin ihmissuhteet voivat olla etäisiä tai muuttua etäisiksi. Eerikan elämään mahtuu hylkäämisiä, ja tiettyjen ihmisten kohdalla musta muuttuu valkoiseksi tai toisinpäin. Silti Eerika ei rupea psykologisoimaan ihmissuhteitaan naistenlehdistä tutulla tavalla - ilmankos hän kirjassa mainitseekin inhoavansa naistenlehtiä. Vaikka ihmisten keskellä eletään, ei kaikista ihmisistä tarvitse pitää. Eerika luovii eteenpäin, vaikka omat läheisetkin saattavat muuttua joksikin aivan muuksi kuin ennen. Ja ehkäpä pieni pehmennys moneen aiempaan kirjaan on, että tähän mahtuu myös lämmin ja läheinen parisuhde mukaan.

Olen Myllylahden kustantamia kirjoja aika ajoin moitiskellut kustannustoimittamattomuuden puutteesta, joka on näkynyt pieninä rosoina, mutta nykyään Myllylahti on saanut uuden toimitusjohtajan - toivottavasti tämä näkyy myös kustannustoimittamiseen panostamisena. Ainakin voin yhtyä Jorin ja Booksyn mielipiteisiin, että Nimeltään Eerika on eheämpi ja hiotumpi kuin edellinen Ravilon kirja Muovikassimies. Tokihan sitä toivoisi eräälle suosikkikirjailijalleen myös huikeaa markkinointirummutusta kustantajalta, mutta kun tuntuu siltä, että kirjamarkkinointi menee vuosi vuodelta yhä rahakkaampaan ja "naamakeskeisempään" suuntaan, niin tuskinpa Myllylahden kokoisella kustantamolla on varaa mitään huikeaa mainontatilaa ostaa. No, sana on kiirinyt lukijalta toiselle, ja onkin mukava huomata, että olen ollut mukana sytyttelemässä "blogisavuja" Hilkka Ravilon kirjojen puolesta.
 

Lue myös nämä:
Hilkka Ravilo: Kuolleet lehdet
Hilkka Ravilo: Älä itke äitini
Hilkka Ravilo: Yö yllä viljan

Bill Willingham - Mark Buckingham - Steve Leialoha - Eric Shanower - Terry Moore: Fables 16. Super Team

Kuva: Vertigo.

Posti toi kotiin toistaiseksi uusimman Fablesin. Seuraava osa ilmestyy vasta heinäkuussa... sitä odotellessa pitää varmaan lukea sarjan tähänastisia osia uudestaan ja uudestaan. Sitten viime kirjoituksen Fables on jälleen voittanut uusia faneja puolelleen, kannattaa lukea Booksyn mielipiteet sarjasta.

Kuudennentoista osan nimi on Super Team, kansikuva loi vähintäänkin hämmentäviä mielleyhtymiä ja takakannessakin lukee näin: "What do you think this is, a super-hero comic?" Hieman pelonsekaisin miettein tartuin opukseen... ihanko oikeasti Willingham meinaa vääntää Fablesin supersankarimuottiin?

Mutta huh, ei tässä onneksi liian pitkälle menty. Supersankarikliseillä leikitellään ja genren vanhoille mestareille tehdään kunniaa ja isketään silmää, mutta ei mennä överiksi kuitenkaan. Kun olin huokaissut helpotuksesta, maltoin toisella lukukerralla ihailla tätä leikittelyä kaikessa rauhassa.

Niinpä niin, jo toisella lukukerralla. Willingham pitää minua hyppysissään sen verran tiukasti, että eka lukukerralla piti kaahata rauhallisten kohtien yli, jotta saisi juonenkäänteistä äkkiä kiinni, ja toka kerralla malttoi sitten keskittyä suvantoihinkin.

Kuva: Campus Circle.

Varsinaisista juonenkäänteistä en uskalla kirjoittaa paljon mittään, etten spoilaisi niitä jotka eivät sarjassa yhtä pitkällä ole. Mutta hyviä jaksoja kyseessä on, vievät tarinaa eteenpäin. Ja ne suvantokohdat olivat loppujen lopuksi erityisen kiinnostavia, sillä tässä kokoelmassa sekä avaus- että päätösjakso keskittyvät eräisiin matkan varrelle jääneisiin hahmoihin, joiden kuulumisia olin ehtinyt jo miettiä. Näissä piirtäjinä vierailevat Eric Shanower ja Terry Moore, kummankin kynänjälki sopi tarinoihin mainiosti.

Mutta voih. Nyt olen ahminut alle vuodessa jatkuvajuonisen sarjakuvan kaikki osat - ja sarja aloitti ilmestymisensä vuonna 2002... Miten ihmeessä sopeudun seuraamaan uusia osia, jos niitä ilmestyy vain pari kertaa vuodessa? No, samassa jamassahan olen jo nyt The Unwrittenin kanssa, joten ilmeisesti ainoa lääke on lukuhingun iskiessä painua vanhojen osien pariin. Onneksi kumpikin sarja on sen verran moniulotteinen, ettei vanhojakaan jaksoja voi ihan äkkiä lukea puhki.

Lue myös nämä:
Bill Willingham - Mark Buckingham - Steve Leialoha - Craig Hamilton: Fables 1. Legends in Exile
Mike Carey - Peter Gross: The Unwritten vol. 1-2
Bill Willingham... [et al.]: 1001 Nights of Snowfall

Venla Hiidensalo: Mediahuora

Kuva: Otava.

Venla Hiidensalon Mediahuora tupsahti postiluukusta PEKKin jäsenkirjana samoihin aikoihin kun olin ehtinyt lukea Hesarista kirjan arvion. Kirja kuulosti kiinnostavalta, vaikkei Hesari kirjaa erityisemmin ylistänytkään. Mediahuoran on ehtinyt lukea myös Jenni, joka ei myöskään varauksettomasti ihastunut. Muuallakin silmiin on osunut negatiivista palautetta kirjasta, lukekaa vaikka tämä Sami Lotilan blogikirjoitus Markkinointi & Mainonnan sivuilla. Aiheeseen laajemmin liittyy myös Aamuvirkku yksisarvisen kirjoitus "Suomesta puuttuu nuorten aikuisten journalismi".

Sinänsä en ihmettele nihkeitä kommentteja, sillä kirjassa on paljon sellaista, joka varmasti ärsyttää monia ihmisiä. Samaan hengenvetoon voin kumminkin sanoa, että minuun kirja osui. Takakannessa luonnehditaan Hiidensalon tyyliä mustaksi huumoriksi, ja tämän allekirjoitan. Kirja oli myös melkoisen vetävä, tämän parissa kävi niin, että lukemista ei olisi malttanut jättää kesken, vaan huomasin lukevani "vielä pari sivua" vaikka olisi pitänyt vaikkapa ruveta nukkumaan. Monin paikoin nauraa röhötin ääneen.

Arvelen kirjan toimineen minulle eräänlaisena "naistenlehtiterapiana". Kuten olen eri yhteyksissä kertonut, olen ahkera naistenlehtien lukija. Tilaan tai olen tilannut eri lehtiä, ja kampaajalla tai odotushuoneissa luen tai silmäilen kaikki käsiin osuvat naistenlehdet. Minulle kelpaa kaikki, vaikka kanneton ET-lehti kolmen vuoden takaa.

Kuitenkin aika ajoin ärryn naistenlehtien parissa, jos olen nauttinut niitä liikaa putkeen. Tuntuu siltä, että eri ihmisistä väännetään haastattelut melkein puolipakolla samaan kaavaan. Juuri tähän Hiidensalo tarttuu päähenkilönsä, toimittaja Maria Vartiaisen kautta. Maria on freelancer, joka avustaa Lehti-nimistä sanomalehteä ja Olen Nainen -naistenlehteä. Hän käy haastattelemassa iskelmätähden leskeä, narkkarin morsianta, julkisuuskuvansa kaunistamista haluavaa miespoliitikkoa ja vaikka keitä. Maria näkee todellisuuden, mutta lopputuloksena olevissa artikkeleissa ei tunnu kovin usein olevan yhteistä tositapahtumien kanssa. Ja jos Maria ei itse kirjoita juttujaan ennalta-arvattavaan kaavaan, viimeistään toimituspäällikkö Jorma Tikka editoi jutut uuteen uskoon.

No entä sitten? Akkojen hömpötystähän nämä ihmissuhdehaastattelut ovat, harmitonta kevyttä viihdettä, vai mitä? Mielestäni eivät. Uskon, että poliittisen propagandan lailla media muokkaa yleisönsä mieltä, minunkin. Nykyään osaan kiinnittää huomiota juttujen rakenteisiin ja kaavoihin, mutta muistan, että nuorempana tiettyjen juttujen lukeminen herätti usein epämääräistä syyllisyyttä ja muutoksen kaipuuta. Joskus kyse oli pienistä asioista, joskus isommista.   

Pinkin pinnallisuuden alla Hiidensalo käy käsiksi isoihin asioihin. Kirjassa viitataan muun muassa freelancerien avustajasopimuksiin. Tosielämän tilanteesta suosittelen luettavaksi valokuvaaja Kari Kuukan blogikirjoitusta kommentteineen. Lisäksi Hiidensalo peilaa journalismin suurten linjojen muuttumista. Jos uutisoinnissa kaivellaan yhä enemmän yksilön sielunelämää, jääkö tilaa yhteiskunnallisten, isojen linjojen kuvaamiselle? Miten ihmiset enää edes mieltävät "yhteiskunnan", jos kaikki kuvataan tapahtuvaksi yksilön henkilökohtaisina valintoina, ja vieläpä sellaisina valintoina, jotka perustuvat tunteisiin?

Ja nimenomaan tunteita Maria toimituspäällikön piiskaamana jahtaa. Poliitikoissa ei kiinnosta heidän harjoittamansa politiikka, vaan heidän perhesuhteensa, seksiskandaalinsa ja rakastumisensa. Vanhustenhoidossa ei kiinnosta vanhusten hoidon taso, vaan hoitokodin teknologia, jotta teknologiayritykset ostaisivat mainostilaa. Eikä toimittajankaan aina tarvitse edes "toimittaa" mitään, riittää kunhan vuodattaa omia henkilökohtaisia tunteitaan tietokoneen näytölle.

Marian omaan perheeseen kuuluu 12-vuotias Perttu-poika. Joidenkin mielestä Perttu-kuvaukset olivat turhaa rönsyilyä lehtityöhön verrattuna, mutta minusta Marian suhde Perttuun oli kiinnostava, koska se oli niin pimeä. Maria on ikään kuin ulkoistanut äitiyden itsensä ulkopuolelle. Kun hän puhuu Pertulle, hän puhuu Äidistä kursiivilla. "- Äiti yrittää olla hyvä ihminen, ja siksi Äiti on väsynyt", Maria vastasi tietäen itsekin kuulostavansa epäuskottavalta."

Mielestäni Mariaa voi pitää epäluotettavana kertojana. Samalla kun hän kaivelee haastateltaviensa tunne-elämää, ei hän kerro oman arkielämänsä tunteista juuri mitään. Välillä lukijalle heitellään yksityiskohtia, joiden perusteella voi arvella, että kaikki ei Marian elämässä ole ihan siten, kuin hän itse kuvailee. Mariaa itseään huolestuttavat oudot naurukohtaukset. Välillä hänelle käy niin, että ihan tavallisissa, vakavaa otetta vaativissa tilanteissa hän puhkeaa hallitsemattomaan röhönauruun, joka hämmentää läsnäolijoita ja häntä itseään.

Hiidensalo sivaltaa aika monia ajankohtaisia ilmiöitä, vaikea sanoa, kuinka moni niistä avautuisi lukijalle esimerkiksi kymmenen vuoden päästä. Sitä suuremmalla syyllä suosittelen kirjan lukemista nyt tuoreeltaan, siitä tunnistaa taatusti monia juttuja, vaikka vilkaisisi lehdistä vain otsikot kaupan kassajonossa. Mediahuorasta löytyy muutamia todella hervottomia näennäislehtijuttuja. Hirnuin muun muassa vankilaretriittikuvaukselle ja uutiselle aivoleikkauksesta, jolla voi hoitaa tehokkaasti kuntoon masennuksen tai liiallisen sisäänpäinkääntyneisyyden. Marian juttu uusperheen arjesta oli itkettävän naurattava, sillä haastattelutilanteessa Maria saa kaikkea muuta kuin idealistisen käsityksen haastateltavansa arjesta, mutta siitä huolimatta uusperhejuttu painetaan sokeroidun herttaiseen muotoon. Ja juuri samankaltaisia juttuja olen lukenut lukemattomat määrät eri lehdistä.

Aika osuva oli myös kuvaus Mariasta haastattelemassa Ulpukkaa, narsistin uhria:

"Ulpukka odotti Mariaa jo tavaratalon ravintolassa valkoviinilasi edessään. Ulpukka oli narsistin uhri. Hän oli perustanut vertaistukiyhdistyksen ja kirjoittanut oppaan kohtalotovereilleen. Jorma Tikka oli pitänyt ideaa hyvänä. Siitä saisi aukeaman jutun naistenliitteeseen, joka oli jokavuotinen riesa. Naiset rakastivat juttuja narsistien uhreista, sillä jokainen nainen koki itsensä sellaiseksi. Tässä oli kerrankin teema, johon kaikki naiset jumppaohjaajista maastohousufeministeihin voisivat samastua.

- Et sitten tee siitä mitään masentuneen naisen muotokuvaa. Ei ole mitään rumempaa kuin masentunut nainen. Paitsi ehkä vallanhimoinen nainen."

Muutenkin Hiidensalo käyttää aika paljon tilaa kuvatessaan esimerkiksi sitä, miten miespuolisille mediajulkkiksille sataa naisilta huomiota, vaikka julkkis olisi esimerkiksi rikollinen. Ja jatkuva tunteiden repostelu saa todellakin kyytiä. Usein minua ärsyttää, jos kirjailija tunkee romaaniin liikaa omien mielipiteittensä tykitystä, mutta Mediahuoraan tämä jotenkin sopi. Todellisuutta on mukana runsaasti, mutta ylilyövä huumori pitää kokonaisuuden kuitenkin kaunokirjallisuuden puolella. Esimerkiksi nimien suhteen Hiidensalo lyö reippaasti läskiksi. Kansanedustajana toimii Aino Julma ja miesten seksuaalisesta haluttomuudesta kirjoittaa runoja Markku Kanki.

Vähän tiivistämisen varaa Mediahuorassa olisi kuitenkin ollut. Jossain vaiheessa tuli mieleen Kritiikin päivässä kuultu arvelu, että kirjat ovat muuttuneet paksummiksi samaan aikaan kun tekstinkäsittely on muuttunut helpommaksi. Kielellisesti Mediahuora ei ollut mitenkään erityisen "kaunokirjallinen", mutta eipä se tässä tyylilajissa ole mikään välttämättömyys. Kokonaisuutena tämä oli kuitenkin minulle hyvä, hauska, pureva ja ajatuksia herättävä lukukokemus. Suosittelen.

Lue myös nämä:
Arto Salminen: Paskateoria
Päivi Alasalmi: Tuo tumma nainen
Mike Carey - Peter Gross: The Unwritten vol. 5 - On to Genesis

Kirjojen keräilystä

Viime aikoina kirjablogeissa on ollut hyviä keskusteluja kirjojen ostamisesta, keräämisestä ja hamstraamisesta. Aiheen aloitti Aamuvirkku yksisarvinen vertaamalla hauskasti muoti- ja lifestylebloggaajien ja kirjabloggaajien kulutustottumuksia. Keskustelussa määriteltiin, että kirjakeräilijä suurin piirtein tietää, mitä hänellä on hyllyssä, mutta kirjahamstraaja ei aina tiedä. Aiheeseen tartuttiin myös Kirsin kirjanurkassa, ensin sosiologikatsauksessa ja sitten pyrkimyksessä rajata oma kokoelma sataan kirjaan. Myös Kirjakko pohti hamstrausta ja sadan kirjan rajausta.

Minä olen onneksi edelleen keräilijä, en hamstraaja. Hyllymetrejä kotoa löytyy taatusti vähemmän kuin monella muulla: minulla on kaksi kuuden hyllyn korkuista kirjahyllyä ja yksi yhden hyllyn sarjakuvahylly. Kirjojen kiertokulku on jatkuvaa: viimeksi tällä viikolla vein muovikassillisen kirjoja työpaikan pöydän alle odottamaan, että ehdin viedä ne divariin, toisen kassillisen panin miehen mukaan kierrätettäväksi. Siitä huolimatta minulla on hyllyssä kirjoja, jotka omistan kahtena, kolmena tai jopa neljänä kappaleena. Mitäs järkeä tässä on, eikö kannattaisi panna tuplakappaleet kiertoon, jotta tilaa vapautuisi uusille kirjoille?

No EI! Keräilykohteet ovat keräilykohteita ja niille varataan parhaat paikat hyllyistä. Esittelen tässä vähän keräilysaaliitani.

Otava julkaisi uuden painoksen Tiarnia-sarjasta alkuvuonna, ja pakkohan se oli mennä ostamaan. Tiarnia-runot ovat minulle tosi tärkeitä. Kirjarivissä toisena oikealta on vuonna 1997 ostamani Tiarnia-sarja, jota olen lukenut sikapaljon. Ensimmäisenä vasemmalla on Saarikosken kaikkien runojen Runot-kokoelma, jossa toki myös on Tiarnia-sarja mukana. Keskellä näkyvät ohuet kirjat ovat nettidivareista hankkimani Hämärän tanssit, Tanssiinkutsu ja Tanssilattia vuorella, siis Tiarnia-sarjaan kuuluvat kokoelmat alkuperäisinä yksittäispainoksina. En ole jahdannut ensipainoksia, minulle ovat kelvanneet myöhemmätkin painokset. Yksi keräämisen ilojahan on asettaa itselleen uusia tavoitteita: voisihan sitä ruveta keräämään ensipainoksia, tai vaikka signeerattuja ensipainoksia, jos haluaisi haastetta.

Uusinta turkoosikantista Tiarnia-painosta olen lueskellut jonkun verran, ja kiva että Otava on panostanut painoksen ulkoasuun. Aika miellyttävä fonttikin on painokseen löytynyt, tuntui virkistävältä lukea tuttuja runoja uuden "tuntuisina". Mukavasti Otava on muutenkin pitänyt esillä Saarikosken 75-vuotisjuhlavuotta: nimikkokirjoituskilpailuun tuli yli 1200 käsikirjoitusta.

Hugo Prattin Corto Maltese -sarjakuviin tykästyin jo lukiolaisena, joskus siinä peruskoulun ja lukion taitteessa kun sarjakuvalukumakuni laajentui Marveleista taidesarjakuvaa kohti. Ekat Corto-albumini olen ostanut 1990-luvulla. Enpä olisi silloin arvannut, että ostokset tulevat säilyttämään arvonsa ja jopa kasvattamaan arvoaan huiman hyvin. Corto-suomennokset ovat rahallisesti olleet parempi sijoitus kuin moni pörssiosake, pienemmässä mittakaavassa tosin, koska sarjakuvaan sijoitetaan yleensä kymppejä eikä tonneja. 1990-luvulla uusi albumi maksoi joitakin kymmeniä markkoja, paksusta Corto Maltese Etelämerellä -albumista muistan maksaneeni Paltamon kirjakaupassa noin 120 markkaa. Nykyään monesta Cortosta saa Huuto.netissä maksaa 50-100 euroa.

Vaan eihän näitä rahan vuoksi kerätä, ja jälleenmyyntiarvo on minulle käytännössä merkityksetön, koska en tietenkään aio näitä myydä! Hyvien tarinoiden vuoksi näitä olen hankkinut. Corto-suomennosteni kokoelma ei toki ole täydellinen, mutta melko kattava se alkaa olla, ja hykertelin tyytyväisenä muutama viikko sitten kun vihdoin sain Huuto.netistä alkuperäisen Corto Maltese Samarkandissa -albumin, josta maksoin 74 euroa. Taitaapa olla ylipäätään kallein hinta, mitä olen mistään kirjasta maksanut. Perustelin ostosta itselleni sillä, että olen vaihtanut ja myynyt roskakatoslöytöni sarjakuvia tähän mennessä jo yli 70 eurolla, joten tämä ostos oli tavallaan "ilmainen"... ei kuulosta yhtään selittelyltä, eihän?

Huutisostokseni oli kuitenkin vasta kolmas versio hyllyyni päätyneestä Corto Maltesen Samarkand-seikkailusta. Joskus vuosi sitten kyllästyin Samarkandin vaikeaan saatavuuteen, ja tilasin Amazonista ranskankielisen mustavalkoalbumin La maison dorée de Samarkand. Ajattelin, että olenhan minä lukenut ranskaksi Asterixiakin, ja koska olen Samarkand-seikkailun lukenut kirjastolainana, päätin että kyllä ranskankielinen kelpaa jos suomenkielistä ei kerran saa. Samoihin aikoihin tuli tieto, että Jalavalta on tulossa uusi painos Samarkandista. Se ilmestyi viime syksynä nimellä Samarkandin Kultainen talo. Siitä tein arvion Kvaak.fi -foorumille, ja arviossa käynkin hieman läpi eroja väripainoksen ja mustavalkopainoksen välillä. Joten ei ollut kovin yllättävää, että mustavalkoisen Samarkandin hinnat eivät Huuto.netissä juurikaan pudonneet, vaan keräilijäfriikit - kuten minä - haluavat selvästi edelleen kokoelmiinsa myös alkuperäisen mustavalkoisen suomennoksen.

Muita tarkoituksellisia kaksoiskappaleitani ovat ainakin Kaari Utrion Haukka, minun rakkaani ja Mika Waltarin Johannes Angelos. Mitäs keräilykohteita teiltä löytyy?