Haruki Murakami: Norwegian Wood

Kansi: Tammi.

Kirjablogeista tutuksi tullut Haruki Murakami oli pitkään jo ollut henkisellä lukulistallani, kun lukupiirissäni valittiin Norwegian Wood tammikuun kirjaksi. Sairastuin enkä päässyt lukupiirin tapaamiseen, mutta kirja oli miellyttävä ensikosketus Murakamin tuotantoon. Minulle Murakamin nimi on jäänyt mieleen Aamuvirkun yksisarvisen kehuista, mutta sittemmin Murakamia on luettu kirjablogeissa niin ahkerasti, että miehen tuorein suomennos 1Q84 voitti tällä viikolla Blogistanian Globalian äänestyksen.

Myös Norwegian Woodia on luettu kirjablogeissa niin paljon, etten edes yritä linkittää kaikkia juttuja. Mielenkiinnolla luin kuitenkin luottobloggaajani Jennin näkemystä - hänen mukaansa teos on Murakamin heikoimpia ja on suositeltavampaa aloittaa muista. Käänteisesti ajatellen tämä lupaa hyvää - koska tykkäsin Norwegian Woodista paljon, täytyy luvassa olla vielä parempia lukukokemuksia muiden Murakamin kirjojen parissa.

Ulkokirjallisena seikkana mainittakoon, että olen opiskeluaikana laulanut naiskuorossa Beatlesien Norwegian Woodin kuorosovitusta. Koko lukemisen ajan ja myös tätä kirjoittaessa alttostemma - tai se mitä siitä muistan - soi päässä...

Kirja sijoittuu 1960- ja 1970-lukujen taitteeseen. Ajan musiikki on melko isossa roolissa kirjassa, mutta eniten tämä kuvaa opiskelijaelämää. Tai tarkemmin sanottuna niitä epävarmoja ja usein sekalaisia tunnetiloja, joiden varassa parikymppiset usein elävät. Kotoa on lähdetty, ulkoisesti pitäisi olla aikuinen ja itsenäinen, mutta yleinen maailmantuska sekä ihmissuhdesekoilut aiheuttavat kovia kasvukipuja.

Päähenkilö Toru Watanabe asuu miesopiskelijoille tarkoitussa asuntolassa, käy teatterihistorian ja saksan luennoilla yliopistolla ja tuntuu ajautuvan erilaisiin kolmiodraamoihin. Hänen paras ystävänsä Kizuki teki nuorena itsemurhan ja Kizukin tyttöystävä Naoko ei oikein tunnu päässeen asiasta yli vielä vuosien päästäkään. Torun ja Naokon ystävyys muuntuu kohti rakkaustarinaa, mutta samaan aikaan Toru tapailee eläväistä Midoria, jolla on myös tragedioita taustallaan. Kun Naoko joutuu vuoristoon parantolaan, tulee Naokon kämppiksestä Reikosta myös läheinen Torulle.

Kirjassa on jotain unenomaista ja nostalgista. Tokiolainen 1960- ja 1970-lukujen opiskelijaelämä tuntui samaan aikaan samastuttavalta ja eksoottiselta. Tunnolliset japanilaisopiskelijat purkavat kapinamieltäänkin opiskelemalla tahallaan ahkerammin. Kirjassa kuullaan useita itsemurhakertomuksia eikä lopustakaan oikein voi sanoa, päättyykö Torun tarina onnellisesti vai ei.

Viihdyin kirjan melankolisen tunnelman ja ajoittain absurdeilta tuntuvien elämäntarinoiden parissa. Nautin parantolan rauhallisista vuoristomaisemista, Murakamin tarkkaan kuvailemasta japanilaisesta ruoasta ja Torun rimpuilusta yksinäisyyden ja läheisyyden välillä.

Norwegian Woodista on tehty myös elokuvasovitus, jonka hyvinkin voisin katsoa jos tilaisuus tulee. Youtubesta löytyy elokuvan houkutteleva traileri.

Käännöksestä

Kirja on suomennettu englannista. Aleksi Milonoffin suomentajantyö on onnistunutta, kieli on luontevaa ja hyvää. Mutta eikö Suomesta sitten löydy enää suomentajia, jotka pystyisivät kääntämään kaunokirjallisuutta suoraan japanista? Nimekkäin japanista suomentaja on kirjailija ja kääntäjä Kai Nieminen. Luulen, että välikielen kautta kääntäminen aina hieman etäännyttää käännöstä alkuperäisteoksesta, vaikka minulla ei ole mitään keinoja arvioidakaan onko asia näin Norwegian Woodin kohdalla, koska en osaa japania.

Lue myös nämä:
Jhumpa Lahiri: Tuore maa
Sarah Waters: Yövartio
Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

Tutustu Blogistanian Finlandian voittajalistaan Kirjavinkeissä

Blogistanian Finlandian pistelaskijan viittaa vaihdettiin eilen lennosta ja Kirjavinkkien Mikko urakoi voittajalistan julki. Kiitos!

Tutustu muihin kisavoittajiin Kirjasfääri-blogissa, Les! Lue! -blogissa ja Luetut, lukemattomat -blogissa.

Blogistania-listani - vuoden 2013 parhaimmisto

Tässä minun ehdokkaani Blogistanian Finlandiaan, Globaliaan, Kuopukseen ja Tietoon. Kyse on siis vuoden 2013 aikana ilmestyneistä kotimaisista kaunokirjoista, käännetyistä kaunokirjoista, lasten- ja nuortenkirjoista ja tietokirjoista. Äänestän parhaita lukemiani kirjoja, joista olen kirjoittanut blogiarvion. 

Blogistanian Finlandia -listani

3 pistettä - Maarit Verronen: Varjonainen

Kirjoitin elokuussa blogiarviossani näin: "Maarit Verrosen Varjonainen oli täysosuma." Kirja on tasapainoinen ja vetävä kokonaisuus, jonka uhkaava tunnelma on jäänyt mieleen pitkäksi aikaa. Päähenkilöllä on psykopaattisia piirteitä ja hän on kertojana epäluotettava - olen pohtinut tarinan jättämiä aukkopaikkoja usein. Ulkokirjallisena plussana vielä se, että osa tarinasta sijoittuu lähinaapurustooni Kivinokan kesämaja-alueelle - paikan nimeä ei kirjassa suoraan mainita, mutta päättelin kyseessä olevan Kivinokan. 

2 pistettä - Ville Ranta: Kyllä eikä ei

Kirjoitin marraskuussa blogiarviossani näin: "Minulle tämä oli paras lukemani Rannan sarjakuva-albumi." "Ranta osaa erityisen upeasti loihtia valon tunnelmaa väreillään." "Erityisen hienoa on kuitenkin Rannan taito kuvata ihmiset inhimillisen ristiriitaisina." Uppouduin syvälle tarinaan, historialliseen Ouluun sijoittuvaan lihan ja hengen kamppailuun.

1 piste - Ville Virtanen: Hevosen taju

Kirjoitin heinäkuussa blogiarviossani näin: "Hevosen taju on persoonallinen ja omaääninen romaani. Sen hyvyyden arvioinnissa kannattanee painottaa enemmän makumieltymyksiä kuin objektiivisia kirjallisuuden laatumittareita." Minun listalleni Hevosen taju kiilasi juuri omaperäisyytensä ansiosta - olen valmis katsomaan kielivirheitä tai rönsyilyä läpi sormieni, jos vastapainona on näin villiä mielikuvituksen lentoa, eläviä henkilöhahmoja ja huima määrä hevostietoutta ja -rakkautta, joka ei peittele myöskään kilpahevosten kohtelun julmia puolia. 

Blogistanian Globalia -listani  

Globalia-listalleni oli vähemmän tunkua kuin Finlandia-listalleni, sillä olin näköjään lukenut vain kolme vuonna 2013 käännettyä teosta. Näistä nostin listalleni kaksi. Listan ykkönen olisi kyllä varmasti pitänyt paikkansa tiukemmassakin kamppailussa, sen verran hyvä se oli! 

3 pistettä - Ulli Lust: Tänään on loppuelämäsi viimeinen päivä

Kirjoitin huhtikuussa blogiarviossani näin: "Tekijällä on kerrottavanaan loistava tarina ja hän osaa kertoa sen upeasti. Kun pääsin albumin loppuun, olisin halunnut palata sen maailmaan heti uudelleen." Omaelämäkerrallinen tarina itävaltalaisten punkkarityttöjen liftausmatkasta halki Italian vuonna 1984 oli valloittavaa luettavaa - ja olen tosiaan jo ehtinyt palata sarjakuvan pariin ensimmäisen lukukerran jälkeenkin.

2 pistettä - Benoît Sokal: Houkutuslintu 

Kirjoitin elokuussa blogiarviossani näin: "Houkutuslintu oli kuitenkin piristävää Ankardoa: sopivasti kieli poskella tehty politiikkaa, seksiseikkailuja ja mustaa huumoria yhdistelevä tarina." Pitkän linjan sarjakuvapiirtäjä Sokal on välillä julkaissut hieman väsähtäneen oloisia tuotoksia, mutta Houkutuslintu tienaa kaksi pistettä särmällään.



Blogistanian Kuopus -listani

Kovin paljon en uutta lanu-kirjallisuuttakaan lue, mutta sen verran tuli uusiin teoksiin tutustuttua että joka sijalle löytyi ehdokas.

3 pistettä - Aino & Ville Tietäväinen: Vain pahaa unta

Kirjoitin marraskuussa blogiarviossani näin: "Hienoja kuvia kannattaa tutkiskella kaikessa rauhassa, niissä on monia kerroksia." Sarjakuvaa, kuvakirjaa, tietokirjaa ja vielä jotain aivan muuta yhdistelevä teos kuvaa lapsen painajaisia ja niiden työstämistä yhdessä vanhemman kanssa. Ennustan tämän isän ja tyttären yhteisteoksen kestävän aikaa.

2 pistettä - Annukka Salama: Piraijakuiskaaja

Kirjoitin  syyskuussa blogiarviossani näin:  "Salama osaa kiihdyttää tapahtumat lentoon ja kirjassa on hyvä rytmi, kun vauhdikkaat ja rauhallisemmat kohdat vuorottelevat. Lopussa on melkoinen kierre - kolmas osa Harakanloukku on pakko saada luettavaksi, kunhan se ilmestyy." Vetävyyden ja vauhdikkuuden ansiosta olen valmis antamaan anteeksi kirjassa ärsyttäneen viimeistelemättömän kielen - sillä ehdolla että seuraavassa osassa kieli on huolitellumpaa!

1 pistettä - Tuija Lehtinen: Rebekka - Tuulimyllyjä ja tulppaaneja


Kirjoitin heinäkuussa blogiarviossani näin: "Oli kiva lukea vaihteeksi tyttökirjasankarista, jonka urahaaveet suuntautuvat käytännön elämään lukemisen sijaan." Vaikka huomauttelin arviossani epäloogisuuksista ja hieman siloitellusta meiningistä, pääsee kirja listalle erityisesti sen takia, että sain tietää mitä vanhan nuortenkirjasuosikkini Vaniljasyndrooman päähenkilöille kuuluu.

Blogistanian Tieto -listani

Tällä listalla tulkitsen tietokirjan käsitettä sen verran väljästi, että jätän ääntenlaskijadiktaattorin päätettäväksi, ovatko kaikki ehdokkaani käsitettävissä tietokirjoiksi. 

3 pistettä - Kimmo Aho - Samu Salminen: Kaikkien aikojen drinkit

Kirjoitin helmikuussa blogiarviossani näin: "Kaikkien aikojen drinkit on sekä sisällön että ulkoasun osalta huoliteltu ja laadukkaasti toteutettu kirja, jonka ohjekokoelma laajenee kulinaristiseksi kulttuurihistoriaksi." "Lukutoukkana ilahduin kirjallisuusaiheisten cocktailien runsaudesta." Upea kirja on sekä innostanut rohkeammin cocktail-kokeiluihin ja lisäksi kirja on mielenkiintoista lueskeltavaa ja selailtavaa, vaikkei aikoisikaan ryhtyä taikomaan mitään kovin erikoisia drinkkejä.

2 pistettä - Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

Kirjoitin joulukuussa blogiarviossani näin: "Kankimäen mietteet oman elämänsuunnan pohdiskelusta ja suuremmat ja pienemmät seikkailut tekevät kirjasta lukumatkan - melkein tuntee itsekin hypänneensä oravanpyörästä ja lähteneensä haahuilemaan kaukomaille..." Hurmaavaa eskapismia tarjonnut teos herätti mielenkiinnon Japania ja erityisesti Sei Shōnagonia kohtaan. Tämän rinnalla kirjassa kuvatun "tutkimuksen" epämääräisyys ei paljon haittaa.

1 piste - Ville Kormilainen: Saiturin markkinointikirja

Kirjoitin lokakuussa blogiarviossani näin: "Kaiken kaikkiaan Saiturin käsikirjaa kelpaa kyllä suositella yrityksille tai muillekin tahoille, joilla on tarve saada näkyvyyttä. Kirjan lukeminen tekisi erityisen hyvää sellaisille hieman dinosaurusmaisille yrityksille, joissa on totuttu uskomaan, että asiat kannattaa tehdä aina samoin kuin ennenkin on tehty." Kirja herätti runsaasti ajatuksia ja vaikka moitin sekavaa kieltä, oli kirja kokonaisuutena tuoreelta maistuva esitys markkinoinnin uusista keinoista. 

Tieto-kategoriassa pitää antaa vielä kunniamaininta. Oikeastaan olisin halunnut äänestää tätä kirjaa, mutta jääväsin sen, koska olen itsekin osallistunut kirjaa varten tehtyyn kyselyyn ja sitaattejani löytyy kirjasta nimettömänä. 

Kyseessä on tietenkin kirjablogikirja Rivien välissä, Katja Jalkasen ja Hanna Pudaksen hieno kokoomateos kotimaisista kirjablogeista. Sitä suosittelen erityisesti!

Antti Heikkinen: Pihkatappi

Kansi: Pekka Loiri / Siltala.

Antti Heikkisen Pihkatappi jäi mieleen jo kesällä Amman hurmaavan murteella kirjoitetun arvion ansiosta. Sopivasti kirja tupsahtikin postiluukusta Pienen esikoiskirjakerhon jäsenkirjana loppukesästä. Sittemmin Pihkatapin on lukenut moni muukin, Arja, Katja ja Kirsi ainakin. Kirja myös voitti vähän aikaa sitten Savonia-palkinnon. Kannattaa lukea myös Amman tekemä Heikkisen haastattelu.

Pihkatappi toi nopeasti mieleen Heikki Turusen kirjat. Tämä on kuin muutamalla vuosikymmenellä nuorennettu ja tuoreutettu Turusen romaani. Turusen Raivaaja-sarjan päähenkilönä on kirjailijan alter ego Heino Oinonen ja Turusen vakioteemana on maaseudun tyhjeneminen ja autioituminen. Heikkisen kirjassa päähenkilönä on esikoiskirjaansa työstävä Taskisen Jussi ja Itä-Suomen hiipuminen on vahvasti esillä. Siinä missä Turunen kuvaa sodanjälkeisten asutustilojen kylmenemistä, jäävät Heikkisen EU-ajan kirjassa jo vuosisataiset sukutilatkin isännättömiksi.

Vaikka en maatilan tyttö itse olekaan, oli kirjassa todella paljon tuttua ja kipeääkin. Kainuulaisesta pikkukunnasta etelään valuneena tunnistan hyvin Jussin jaakobinpainin, ne tunnot joita oman kotikylän vanheneminen ja hiljeneminen herättää. Pitäisikö nuorten ihan velvollisuudentunnosta jäädä kotikulmille jatkamaan elämää? Toisaalta Heikkinen onnistuu välittämään hyvin ajan historiallis-yhteiskunnallisen murroksen. Yksilö pääsi tekemään omia valintojaan aiempaa vapaammin, kääntöpuolena tosin kylä- ja sukuyhteisöt hajosivat tai ainakin haurastuivat.

Kirjailija kirjoittamassa kirjailijasta on usein vähän tylsää ja hieman epäluuloisesti aluksi suhtauduinkin Jussiin, joka kuvailee kirjoittamisen täyteisiä öitä ja käsikirjoituksen työstöä. Pihkatapin edetessä epäluuloni kuitenkin hälvenivät. Kirjaan syntyy kaksi tarinalinjaa, jotka lähenevät tarinan kliimaksia eri suunnista. Käsikirjoituksessa Jussi kuvaa sukunsa vaiheita ja omaa lapsuuttaan. Reaaliajan tarinalinjassa Jussi lähtee Pohjois-Savoon isäänsä tervehtimään ja joutuu nenätysten monien asioiden kanssa, jotka luuli jo jättäneensä taakseen.

Minäkertoja Jussi muistelee elämäänsä parhaimmillaan ihanan sydämeenkäyvästi ja pistävän kipeästi. Värikkäät sukulaiset ja naapurit kuvataan elävästi, kirjailijan ja näyttelijän urasta haaveilevaa poikaa ei isä aina ymmärrä, toivoohan hän pojasta nuorta isäntää ja tilan jatkajaa. Mutta siinä missä Jussin isälle, ukille ja isoukille isännyys lankesi itsestäänselvänä kohtalona, ei 1980-luvun puolella syntyneelle pojalle maanviljelijän elämä tunnukaan houkuttelevalta. Ei vaikka metsää olisi satoja hehtaareja, navetassa kymmeniä lypsäviä ja elämisen eväät muutenkin kohdallaan.

Pohjoissavolainen murredialogi on hersyvän helmeilevää luettavaa. Savolaisgeenini hyrisivät tyytyväisyyttään dialogin äärellä. Lisäksi 80- ja 90-luvulla lapsuuttaan ja nuoruuttaan eläneille kirja tarjoaa monin paikoin melkoista nostalgiaa:

"Joskun olin kipeä, silloin tarvittiin taas mummojen apua. Toivo-ukki ei tullut vahdikseni koskaan yksin, Hannes-ukki oli jo haudassa. Lypsyaikana katsoimme Ruutuysiä. Rauha-mummo oli siinä pelissä haka.

- Se on se Elvis Resli! Se laalaja, joka joi ihtesä hengiltä. Amerikasta. Ee tuo soettaja vuan älyä, minä jo huulista tunsin. Eekä tuo Viljamua minusta niin kaksisen näkönen akka oo, vaikka on entinen missi. Minuahan ne nuorempana sanovat ihan sen Esteri Toivasen näköseks. Tiijjä sitten. Liekkö ollu jottain sammoo..."

Välillä lukemiseni tosin töksähti pieniin huolimattomuusvirheisiin. Siltalan kirjat ovat yleensä viimeisen päälle kustannustoimitettuja, mutta tähän on joitakin kömmähdyksiä jäänyt. Eräässä kohtauksessa keittiössä oleva henkilö lähtee kohti keittiötä, kerran Katariina muuttui Mintuksi kesken kaiken, välillä aikajänteiden sekoittuminen pisti hieman päätä pyörälle. Pienistä yksityiskohdista takerruin erityisesti sotamuistoon, jossa mainittiin rintamalla kiertänyt Viherlaakson Anna -kirja. Mahtoiko kyseessä olla kuitenkin Annan nuoruusvuodet, Annan kotitalohan on Vihervaara? Fennica-tietokannasta ei löytynyt Viherlaakson Annaa. Perustan olettamukseni mieleenjääneelle muistolle Uuden Kuun ja Vihervaaran tytöt -haastatteluteoksesta. Siinä rintamalla ollut sotilas kertoi kuinka Annan nuoruusvuodet kiersi luettavana kädestä käteen.

Kaiken kaikkiaan kirja on kuitenkin onnistunut esikoisromaani, elävä, hengittävä, hauska ja surumielinenkin. Eräässä kohtauksessa itkukin tirahti. Heikkisen seuraavan kirjan aion lukea aivan varmasti - hänellä on nimittäin työn alla Juice Leskisen elämäkerta. Olen pitkäaikainen Juice-fani, joten kirja kuulostaa jo nyt yhdeltä vuoden 2014 houkuttelevimmista teoksista.

Lue myös nämä:
Heikki Turunen: Simpauttaja
Sirpa Kähkönen: Hietakehto
Hilkka Ravilo: Kuin kansanlaulu

Blogistanian Finlandia - äänestä täällä

Muistuttelen tässä, että Blogistanian Finlandiaa ja muita Blogistania-palkintoja äänestetään viikon kuluttua, 27.1. Tutustu ohjeisiin täällä ja linkitä oma listasi ohjeiden mukaisesti tähän postaukseen. Kerään kommenttikentästä osallistujat ääntenlaskupäivänä.

Samalla kertaa kannattaa koota myös Blogistanian Globalian, Blogistanian Kuopuksen ja Blogistanian Tiedon listat. Ne linkitetään äänestysohjeiden mukaisesti Kirjasfääri-blogiin, Les! Lue! -blogiin ja Luetut, lukemattomat -blogiin.

Arthur-kuninkaan tarinoita

Joululomailuun tuntuu olevan omiaan jokin paksu, historiallinen romaani. Tämän kirjan aloitin joulunpyhien alla ja sainkin loppuun loppiaisiltana. Arthur-kuninkaan tarinoita on ilmestynyt Suuressa lukukirjastossa vuonna 1985 eli se on ilmestynyt osana samaa sarjaa kuin Kolme muskettisoturia. Kummatkin teokset olen hankkinut divarista, sillä luin sarjaa lapsena kirjastosta innokkaasti.

Myös Arthur-kuninkaan tarinoita olen lukenut lapsena, tosin en yhtä useasti kuin Kolme muskettisoturia, josta tykkäsin tosi paljon. Nyt hieman hämmästelin, miten olenkaan lapsena jaksanut lukea kirjan alusta loppuun, sillä hieman raskaahko tämä teos oli aikuisellekin. Mutta mielenkiintoinen!

Kuningas Arthur on niitä hahmoja, joita passaa liioittelematta kutsua legendaksi tai myytiksi, vaikka näitä sanoja ylikäytetään nykyään aika paljon. Ovathan Arthur-tarinat levinneet ja voineet hyvin keskiajalta alkaen. Kulttuurisia viittauksia Arthuriin ja Pyöreän pöydän ritareihin tulee vastaan usein. Esimerkiksi Fablesissa ja Corto Malteseissa on Arthur-viittauksia. L.M. Montgomeryn Annan nuoruusvuosien lukijat muistanevat kohtauksen, jossa Anna joutuu pulaan kun hän ystävineen näyttelee kuolleen Elainen venematkan Camelotiin. Annan innoittajana oli Tennysonin runo mutta aihe Elainesta on Arthur-tarinoista ja Elaine tarina tuli tässä kirjassa vastaan. Arthur-tarinoiden syntyyn voi tutustua Wikipediassa.

Jostakin syystä Suuren lukukirjaston painokseen ei ole merkitty kirjailijan nimeä kanteen, vaikka suomentajan esipuheessa kirjailijan panosta käsitellään aika lailla. Kirjailija Rosemary Sutcliff oli tuottelias brittikirjailija, joka kirjoitti tämän teoksen lisäksi Arthur-aiheisia romaaneja. Tämän painoksen alkuteokset ovat The Sword and the Circle vuodelta 1981, The Light Beyond the Forest  vuodelta 1979 ja The Road to Camlann vuodelta 1981. Minulla ei ole asiantuntemusta arvioimaan Sutcliffin tulkintojen puhdasoppisuutta, vaan tyydyn toteamaan että mielestäni kirja on toteutettu erinomaisesti. Kiitos kuuluu myös suomentaja Ritva-Liisa Pilhjertalle.

Aivan erityinen kiitos menee myös taiteilija Giannille, joka on kuvittanut kirjan. Gianni vastaa myös Kolmen muskettisoturin kuvituksesta ja Arthur-kuninkaan tarinoissa hän tekee upeaa jälkeä. Tyylillisesti kuvat jäljittelevät keskiaikaisia maalauksia tai kuvakudoksia, esimerkiksi ihmishahmot ovat liioitellun asetelmallisia ja pitkulaisia. Taistelukohtaukset taas ovat todella toiminnantäyteisiä hevosineen ja ritareineen. Kirja on täynnä huikean hienoja kuvia.

Mainitsemani raskaslukuisuus taas tulee tarinoiden luonteesta. Myyttien kerrostuma näkyy siinä, että Pyöreän pöydän ritarien seikkailuissa on paljon toistoa, kohtalonomaisuutta, epäloogisuutta ja sadunomaisuutta. Kun ritarit ratsastelevat ympäri Britanniaa, tuntuu joka pusikossa odottelevan joku salamyhkäinen pahisritari joka hyökkää ohikulkijoiden kimppuun. Hyvisritarit taas kehuskelevat jaloudellaan, mutta ovat silti valmiita suuttumaan väkivaltaisesti satunnaisille ohikulkijoille. Naiset kunnostautuvat taikomisessa: erityisesti pahis Morgan la Fay on kavala noidantaidoissaan. Muutenkin kirjan tarinat osoittivat, kuinka paljon nykyinen fantasiakirjallisuus on vanhoille tarinoille velkaa: Arthur-kuninkaan tarinoista löytyy velhoja, lohikäärmeitä, ennustuksia ja tietenkin kaikkien aikojen quest - keskimmäisessä jaksossa Pyöreän pöydän ritarit lähtevät etsimään Graalin maljaa.

Keskimmäinen osa, Valoa metsän takaa, poikkeaa tyylillisesti ensimmäisestä ja kolmannesta osasta. Nämä ovatkin ilmestyneet pari vuotta kakkososaa myöhemmin. Graalin maljan etsintä on mystisin ja tarunomaisin osuus kirjasta, alussa ja lopussa hahmot tuntuvat inhimillisemmiltä ja moniulotteisimmiltakin.

Sillä myyttien alta löytyi useita eläviä, inhimillisiä henkilöhahmoja. Kenties eniten minuun vetosi Sir Lancelot, Pyöreän pöydän paras ritari, jota raastoi kielletty rakkaus kuningatar Guenevereen.

Lukukokemus oli siis antoisa monella tapaa - ja tiiliskivien parissa myös hidas lukeminen on usein hyväksi. Arthuriin ja Pyöreän pöydän ritareihin viitataan niin paljon, että teki terää verestää muistikuvia näiden tarinoiden parissa.

Käännöksestä

Kuten jo mainitsin, Ritva-Liisa Pilhjertan käännös on erinomainen. Ehkä vielä vuonna 1985 on maltettu antaa kääntäjälle kunnolla aikaa työhönsä? Pari kertaa lauserakenne on jäänyt hieman monimutkaiseksi, mutta enimmäkseen kieli soi puhtaana. Myyttisen vanhan Britannian tunnelma välittyy runollisena.

Lue myös nämä:
Kalevala
Alexandre Dumas: Kolme muskettisoturia
Lewis Carroll: Liisan seikkailut ihmemaassa & Liisan seikkailut peilimaailmassa 

Bill Willingham - Mark Buckingham - Steve Leialoha - Shawn McManus: Fables vol. 19. Snow White

Kuva: Vertigo /
Turun Sarjakuvakauppa.

Fablesin yhdeksästoista kokoomaosa ilmestyi joulun alla ja kipaisin hakemassa oman kappaleen Fennica Comicsista. Sarjan lukemisessa ehtikin olla pitkänpuoleinen tauko, sillä edellinen osa Cubs in Toyland ilmestyi vajaa vuosi sitten. Amazonin mukaan 20. kokoomaosa olisi tulossa jo heinäkuussa, joten ihan yhtä pitkää katkosta ei ole luvassa.

Lukukokemukseni oli kaksijakoinen. Malttamattomana pitkän tauon jälkeen en jaksanut keskittyä hitaampiin jaksoihin, vaan paahdoin läpi Fabletowniin sijoittuvan juonikuvion. Ensireaktioni oli pettymys. Sovinismia, keskeisen henkilön äkkikuolema, kuin tyhjästä tupsahtanut pahis! Plääh!

Muutaman päivän jälkeen alkoi kuitenkin kutkuttaa palata sarjakuvan pariin. Luin albumin siten kuin Fablesit kannattaa lukea: keskittyneesti, makustellen, suvantovaiheistakin nauttien. Nyt sain tarinasta irti paljon enemmän.

Turha yrittää Lumikille, niin!

Albumissa on kolme tarinalinjaa. Ensimmäinen sijoittuu Oziin Bufkin-apinan kapinahankkeisiin. Toinen kuvaa Beastin kinkkistä tilannetta Havenissa. Kolmannessa albumin nimihenkilö Snow White kohtaa yllättävän vanhan tutun Fabletownissa. Ajallisesti tarina menee päällekkäin Cubs of Toylandin kanssa ja päättyy samaan tilanteeseen kuin Cubs of Toyland. 

Pitkähkö Oziin sijoittuva alkujakso oli yksi syy, mikä sai minut hyppimään albumissa eteenpäin. Bufkinin ja Lilyn seikkailut tuntuivat väsyneeltä läpältä. Toisella lukukerralla nautin silti niistäkin: jakso on kirjoitettu aika lailla kieli poskella ja sitä paitsi Oz-juonikuvio tuli tällä erää päätökseen.

Peräti kaksi keskeistä hahmoa kuolee albumin aikana ja yksi vanha tuttu palaa mukaan pitkän tauon jälkeen. Kuolemista jälkimmäinen oli ensin melkoinen paukku ja aiheutti myös pettymyksen. Mietin, onko sarjaa enää järkeä jatkaa, kun todella moni keskeinen hahmo on jo poissa. Sarjan idea perustuu kuitenkin kaikille tuttujen satuhahmojen hyödyntämiseen ja Willinghamin pitäisi marssittaa kohta tilalle iso liuta uusia kaikille tuttuja satuhahmoja, jos haluaa samalla idealla jatkaa. Etualalle ovat kuitenkin nousseet monet Willinghamin luomat hahmot - mahtaako niiden vetovoima jatkossa riittää?

Toisen lukukerran jälkeen minulta herui kuitenkin enemmän ymmärrystä ratkaisulle.   Tarinankerronnan kannalta ei ole hyvä, jos yksi tai useampi hahmo nousee liian ylivoimaiseksi. Tästä uhkaa seurata tylsyyttä, jos aina käy niin että "hahmo X" saapuu paikalle ja pelastaa kaikki pulasta. Draaman kannalta ristiriidat ja epäselvyydet ovat kiinnostavampia - yksittäinen hahmo ei saa olla liian supersankarimainen muihin nähden. Siinä mielessä Willinghamin veto oli rohkea tapa puhdistaa pöytä - seuraavissa Fablesin numeroissa nähdään varmasti uudenlaisia voimatasapainoja.

Ja itse asiassa ei se pahiskaan ihan tyhjästä tupsahtanut. Hän on esiintynyt sarjassa aiemminkin ja ihan loogisessa roolissa nyt nähtyyn verrattuna. Sovinismi taas lytättiin loppukäänteissä maan rakoon...

Lisäksi täytyy antaa pisteet tarinankerrontatekniikasta. Haveniin ja Fabletowniin sijoittuvia jaksoja kommentoi minäkertoja, josta käy ilmi että hän kuvailee tapahtumia tulevaisuudesta käsin. Hän pystyi sekä luomaan uhkaavan tunnelman jo alkuasetelmassa ja lisäksi käytännössä tekemään tyhjäksi "kuolleista paluun". Tästä ihan erityinen kiitos Willinghamille. Kuolleiden henkilöhahmojen paluu elämään on populäärikulttuurissa niin usein toistuva temppu, että se alkaa olla jo vitsi. Kyllästyin tähän jo teininä Ryhmä-X:ää lukiessani - saattoi olla käytännössä varma, että jos joku kuoli, ei mennyt kauaa kun hän palasi sarjaan takaisin. Maneeriksi asti tämä ilmiö toistui myös Kauniit ja rohkeat -tv-sarjassa, jota seurasin vuosikausia. Monille hahmoille yksi kuolema ei edes riittänyt, jotkut kuolivat ja palasivat kuolleista kaksikin kertaa!

Ainakaan vielä yksikään Fablesin kuolleista ei ole palannut henkiin, vaikka asiaa on joidenkin hahmojen kohdalla uumoiltu ja parikin porsaanreikää on jätetty. En tiedä pitäisikö tässä tehdä julkinen lupaus lopettaa sarjan seuraaminen, jos näitä messiaanisia paluita alkaa tupsahdella. En nimittäin ole ihan varma, mihin suuntaan Willingham voi tarinaa viedä. Nyt on nähty kaksi pitkää tarinalinjaa (kokoomaosissa 1-11 ja 12-16) ja niiden jälkeen on ollut jälkien siivoamista ja uusia versoja. Toivon, että seuraavaksi ei nähtäisi kolmatta maailman pahinta pahista jota vastaan Fabletown joutuu taistelemaan, sillä maailman pahimmat pahikset tuppaavat pitemmän päälle käymään lähes yhtä tylsiksi kuin kuolleista heräämiset.

Tähänastisen perusteella sanoisin, että jos haluaa tietää mistä Fablesissa on kyse, voi halutessaan tehdä lukemiselle stopin kokoomaosaan 11. Ensimmäinen pitkä tarinakaari oli huikean hieno ja kiehtova. Sen jälkeen tulleissa jaksoissa on paljon hyvää ja monien hahmojen taustoja on syvennetty kiehtovalla tavalla. Minä taidan olla niin syvällä koukussa että ihan pienestä en lukemista lopeta, mutta on kuitenkin vaikea nähdä, että Willingham voisi kiihdyttää Fablesit enää yhtä hyvään vauhtiin kuin vaikkapa kokoomaosissa 2, 4, 6, 8 tai 11.

Tästä huolimatta Fablesin nykymenokin on viihdyttävää ja aika moniulotteistakin saippuaoopperaa, jossa on kiehtovia henkilöhahmoja, huumoria, poliittista juonittelua ja yllättäviä käänteitä.

Lue myös nämä:
Bill Willingham - Mark Buckingham - Steve Leialoha - Craig Hamilton: Fables 1. Legends in Exile
Bill Willingham - Mark Buckingham - Steve Leialoha: Fables 3. Storybook Love  
Mike Carey - Peter Gross: The Unwritten vol. 1-2

Kari Nenonen: Noitarovio

Kävin Fennica Comicsissa hyödyntämässä joululahjaksi saamaani lahjakorttia ja sarjakuvien ja kirjojen joukosta sattui silmiini Kari Nenosen Noitarovio. Nenosen nimi on jäänyt mieleen Morren ja Jorin bloggauksista. Koska Noitarovio maksoi vain viisi euroa, ei ostopäätöstä tarvinnut kauaa miettiä. Kirja kuuluu Jalavan Kauhusarjaan ja se on painettu vuonna 1989. Fennica myy myös käytettyjä kirjoja, mutta tämä pehmeäkantinen opus oli niin hyväkuntoinen, että uskon tämän olleen lukematon kappale. Ehkä jostain kustantamon varastoista on löytynyt kappale kirjaa myyntiin, tai sitten tämä on ollut jonkun hyllyssä koskemattomana ennen päätymistään Fennicaan. Huokoinen sivupaperi oli jo ajan kellastamaa, mutta muuten ostamani kappale oli priimakuntoinen.

Kesken lukemisen piti googlata Kari Nenosesta lisätietoja. Wikipedia kertoo nyt jo edesmenneen kirjailijan urasta: vaikka hän julkaisi useita teoksia omalla nimellään, kirjoitti hän eniten ns. kioskikirjallisuutta, jossa tekijän nimeä ei yleensä merkitty näkyviin. Nenosen kauhuromaaneja ovat Se ken tulee viimeiseksi on kuolema ja Ken kuolleita kutsuu, kummastakin löytyy juttua Morren ja Jorin blogeista.

Noitaroviossa oli kuusi novellia ja teos olikin mielenkiintoista luettavaa. En ole mikään kauhugenren tuntija, toki olen joskus teininä lukenut Stephen Kingin kirjoja siinä missä muutkin. Erityisen viehättävää kirjassa oli, että siitä välittyi ajankuva niin vahvasti. Noitarovio on siis kestänyt aikaa mainiosti, vaikka tuskinpa Nenonen on kirjoittaessaan ajatellut mitään 1980-luvun tunnelmapalaa tekevänsä. Tarinoiden pääpaino kun on tutuissa populäärikulttuurin kauhuelementeissä: mukana on vampyyreja, eläviä kuolleita, saatananpalvontaa, noituutta. Kaksi novelleista taas on mielestäni scifiä eikä kauhua, ne sijoittuvat tulevaisuuteen ja toinen kuvaa avaruusmatkailua.

Vampyyritarina Ruumisarkkuboomi oli hieman kieli poskessa tehty, mutta se kepitti mielestäni suurimman osan vuonna 2011 julkaistun Verenhimo-antologian tuoreista novelleista. Kokoelman karmaisevin ja mieleenpainuvin tarina oli heti toisena oleva novelli Suku on pahin. Helsinkiläistynyt nuoripari lähtee sukuloimaan loppiaisena jonnekin Imatran pohjoispuolelle ja talvinen Etelä-Karjala näyttäytyy todella synkkänä paikkana... Niminovelli Noitarovio onnistui paikoin olemaan myös varsin ahdistava, sen sijaan Musta leski oli jopa aika humoristinen, tosin melko synkällä tavalla. Myös scifitarinat Maailmankaikkeuden suurin yksinäinen ja Herran kukkarossa olivat sujuvaa luettavaa, tosin jälkimmäinen novelli on vain kolmesivuinen.

Mainitsemani ajankuva tulee monessa kohtauksessa näkyviin. Näin Suku on pahin -novellin Risto lohduttaa nuorikkoaan:

- Ajattele mieluummin vaikka sitä Krunikan kaksiota, mihin muutamme ensi viikolla. Ja sitä Bitcon sohvaa ja Funktion pöytää, jotka kävimme valitsemassa. Ne ovat meidän elämäämme, ei tämä helvetin ankeus ja kolkkous mikä täällä vallitsee. 

Ruumisarkkuboomissa taas hautaustoimiston apulainen taas käy iskemässä naisia Helsingin discoissa:

- Olin - ja olen - aika hyvä siinä, vaikka itse sanonkin. Minulla oli jo melko hyvä vaatevalikoima; juppimerkkejä alushousuista kravattiin. Ja Roleks - tosin Thaimaasta ostettu jäljitelmä, mutta niin hyvä sellainen, että se meni täydestä ainakin discojen värivaloissa. 

Nenosen tuottelias kirjoittajanura näkyy siinä, että teksti on luistavaa, sujuvaa ja hyvin rakennettua. Pientä kielellistä viilausta Noitarovio olisi kuitenkin kaivannut. Kirjassa koitetaan kun pitäisi koettaa, puhutaan Tokiolaisesta eikä tokiolaisesta, pukeudutaan oranssisiin eikä oransseihin haalareihin.  

Nämä voi kuitenkin antaa anteeksi, kun kokonaisuus toimii. Mieleni tekisi lukea myös Ken kuolleita kutsuu, jossa ilmeisesti tietokoneohjelmoinnilla on suuri vaikutus kauhutapahtumien syntymiseen.

Lue myös nämä:
Juri Nummelin (toim.): Verenhimo - suomalaisia vampyyritarinoita
Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa
Charlaine Harris: All Together Dead

Lukemisen ja bloggaamisen vuosikatsaus 2013

Perinteitä noudattaen kokoan taas pienen yhteenvedon kirjablogivuodestani. Lukeminen on noudatellut tuttuja latuja, meta-aiheen eli bloggaamisen ympärillä taas on riittänyt säpinää ja mullistuksiakin.

Lumetonta joulutunnelmaa Kulosaaren kartanon luona.

Luin tänä vuonna 79 kirjaa, suurin piirtein saman määrän kuin viime vuonnakin. Minua kiinnosti laskea kirjojen jakautuminen eri lajeihin ja väänsin tällä kertaa pari pylväsdiagrammia kirjayhteenvedoksi.

Paperiset kaunokirja jylläsivät 36 kappaleen saldolla. Käytännössä kaunokirjoja kului enemmänkin, sillä kaikki äänikirjat ja yhtä lukuunottamatta kaikki e-kirjat olivat myös kaunokirjallisuutta. Runot panin omaan luokkaansa, mutta saldo on vaatimattomasti yksi kirja. Tietokirjojen osuus sen sijaan nousi ilahduttavasti, luin peräti seitsemän tietokirjaa. Kaksi ruokakirjaa laskin omaan kategoriaansa. Kuten viime vuonnakin, nytkin sarjakuvat olivat kakkosena heti kaunokirjojen jälkeen. E-kirjojen osuus kasvoi viimevuotisesta selvästi, viiden e-kirjan osuus on 6,3 % kaikista lukemistani, viime vuonna 2,4 %.

Kirjojen kieli- ja alkuperäkirjo taas jäi todella suppeaksi. 51 kappaletta eli peräti noin 65 % vuoden kirjoista meni suomeksi kirjoitettujen kategoriaan. No, minä kaipaan lukemiselta hyvää suomen kieltä ja kotimainen kirjallisuus kiinnostaa minua, joten niinpä sitten luenkin paljon kotimaisten kirjailijoiden tuotantoa. 13 teosta luin suoraan alkukielellä englanniksi, yhdeksän teosta oli suomennettu englannista, kolme kirjaa oli suomennettu ranskasta ja kolme saksasta.

Enää en taida edes yrittää luvata, että laajentaisin lukemieni kirjojen alkuperäiskielten valikoimaa. Jos joskus tulee johonkin eksoottisempaan tartuttua niin hyvä, mutta en aio ottaa siitä paineita.

Lisäksi jaoin kirjat kahteen kategoriaan: uudet ja vanhat. Uusiin laskin tänä ja viime vuonna ilmestyneet kirjat, vanhoihin kaikki muut. Tulos oli niin tasainen kuin mahdollista: 40 kirjaa meni uutuuksiin, 39 vanhoihin. Vanhin lukemani kirja oli François Rabelais'n Pantagruelin kolmas kirja 1500-luvulta.

Vuoden parhaat kirjat

Ann-Marie MacDonald.
Kuva: Gabor Jurina / Random House.

Välillä olen nimennyt vain vuoden parhaan kirjan, mutta nyt kärkisijoilla on kaksi niin erilaista teosta, että jaan ykkössijan kahden teoksen kesken. Andrew Birkinin J.M. Barrie and the Lost Boys oli todella mukaansatempaava elämäkertateos Peter Panin kirjoittajasta J.M. Barriesta. Uppouduin kirjaan päiväkausiksi ja nautin todella paljon kiehtovasta ja aika karmivastakin elämäkerrasta.

Fiktion parissa suurin elämys oli Ann-Marie MacDonaldin The Way the Crow Flies. Tästä kirjasta on tullut melkoinen blogihitti - lähes kymmenen vuotta suomennoksen ilmestymisen jälkeen. Linnuntietä on vilahdellut tiheään tahtiin blogeissa viime kuukausien aikana, itse luin kirjan alkukielellä osittain senkin vuoksi, että e-kirja oli erittäin vaivattomasti hankittavissa.

Kunniamaininnan saa vielä André Brinkin Terroriteko eli ravutkin tottuvat siihen. Paitsi että kirja oli erinomainen, se sai minut kiinnostumaan Etelä-Afrikasta ja nykyään seuraan Twitterissä eteläafrikkalaisia uutisia eri uutissivustojen twiittausten kautta.

Muista huippuhetkistä on mainittava huhtikuinen käännöskritiikkiseminaari Tampereella, jossa oli todella antoisaa kuunnella suomentajien ja kriitikkojen näkemyksiä kirjallisuuden kääntämisestä. Samoin toukokuinen Charles Dickens -kävely Lontoossa oli mainio kokemus.

Bloggaamisen iloja ja riesaakin

Maaliskuussa juhlin blogini 7-vuotissynttäreitä oikein kunnolla, järjestin juhlaviikon ja pidin kirja-arvonnan. Julkaisin viikon aikana vähän tavallista laajemman postauksen joka päivä. Juttuja oli tosi kiva kirjoittaa ja oli mukavaa kun niiden ympärille kertyi keskusteluakin. Valitsin "kestoaiheita" ja olenkin voinut viitata juttuihini kirjallisissa keskusteluissa myöhemminkin aina tilaisuuden tullen. Jos juhlaviikon teemajutut ovat menneet ohi, tässä vielä suorat linkit niihin:

• Miksi kannattaa lukea suomeksi kirjoitettuja kirjoja? 
• Miksi kannattaa lukea englanniksi kirjoitettuja kirjoja?
• Seitsemän vuotta sarjakuvabloggausta.
• Ei ne ole tiiliskiviä, ne on jatkokertomuksia!
• Miten minusta tuli e-kirjojen lukija.
• Mitä iloa on blogikirjoittamisesta?

Kirjablogien näkyvyys on kasvanut vuosi vuodelta ja tänä kesänä suomalaisten kirjablogien historia saatiin oikein kansien väliinkin, kun kirjablogikirja Rivien välissä ilmestyi kesäkuussa. Lumiomena-blogin Katja ja Kirjainten virrassa -blogin Hanna tekivät hienoa työtä kirjan parissa. Oma bloggaukseni kirjasta on melko tynkä, mutta suosittelen lukemaan kirjallisuuskriitikko Maaria Pääjärven paneutuneen arvion. Kommenttiketjusta löytyy myös linkkejä muuhun verkkokeskusteluun ja blogiarvioihin.

Sattumaako vai ei, jokseenkin samaan aikaan kirjan ilmestymisen kanssa Helsingin Sanomien Nyt-liite julkaisi Antti Bergin kenties hieman asenteellisen kirjablogijutun ja Sanna Kangasniemen katkerahkon kolumnin. Samantapaisia äänenpainoja on sittemmin kuulunut pitkin vuotta, enimmäkseen nettikeskusteluissa. Milloin kirjablogeja on luonnehdittu lapsellisiksi ja kaupallisiksi, milloin vaadittu tukemaan vähälevikkistä, näkymätöntä kirjallisuutta. En kyllä tiedä kiinnostaako tällainen sisäpiirin kiehunta ketään muita kuin blogimaailman aktiiveja. Itse myönnän, että melko paneutumattoman kuuloiset syytökset välillä kyllä ärsyttivät. Mutta aion itse jatkaa bloggaamista "koira haukkuu, karavaani kulkee" -asenteella, joten jos joku haluaa kiukutella kirjablogien kamaluuden vuoksi, siitä vaan.

Kuluttajaviraston blogikannanotto

Niin ikään bloggaamisen merkityksen kasvusta kertoo se, että Kuluttajavirasto otti vihdoin kantaa kirjablogien arvostelukappaleisiin. Tai ei pelkästään niihin, vaan kuluttaja-asiamies julkaisi yleisen kannanoton blogien saamista näytetavaroista. Tarkoituksena on ehkäistä piilomainontaa.

Ohjeistuksen henki on kenties hieman kaukana käytännön some-elämästä, en ole huomannut vielä kenenkään noudattavan esimerkiksi sitä neuvoa, että arvostelukappaleesta olisi mainittava joka kerta kun arvostelukappaleesta kirjoittaa - siis esimerkiksi myös Facebook-linkityksen yhteydessä. Ihan hyvä alku tuo kannanotto toki on, tosin hieman harmittaa että blogiin arvostelukappaleesta kirjoitettu arvio on Kuluttajaviraston silmissä "mainos", kun taas lehteen arvostelukappaleesta kirjoitettu arvio on "kirjallisuuskritiikkiä".

Kävijätilastoja

Tätä ylenpalttista blogihuomiota vasten on kenties hieman yllättävää, että tämä oli ensimmäisen vuosi, kun kävijämäärät blogissani jäivät edellisvuotta pienemmiksi.  Pudotusta tuli 10 000 käynnin verran - tänä vuonna blogiin kertyi noin 76 000 käyntiä, kun viime vuonna oli 86 000 käyntiä. Tiedän monen seuraavan vain Bloggerin omia kävijätilastoja, mutta itse luotan Google Analyticsiin. Bloggerin kävijäseurannassa ja GA:n tilastoissa on huimia eroja, esimerkiksi joulukuun osalta Blogger tarjoaa liki 12 000 sivun katselua kun GA:n mukaan oikea määrä on noin 7300. Ja muistutan edelleen, että kävijä, käynti ja sivun katselu ovat eri asioita verkkotilastojen seurannassa. :) Jos asia kiinnostaa, voi Google Analyticsiin tutustua enemmän tukisivuston neuvojen kautta.

Kävijätilastoissa erityisesti ilahdutti, että valearvioni Seitsemästä veljeksestä kiilasi suosituimpien sivujen ykköspaikalle! Se on siis pudottanut alkuperäisen Seitsemän veljestä -tekstini kauas taakseen. Valearvioista heräsi muuten uudelleen kiivas keskustelu lokakuun alussa, kun eräät flashmobiin osallistujat kirjoittivat kokemuksistaan. Omat mietteeni keräsivät myös mielenkiintoisia kommentteja.

Blogien suosio varmasti vaihtelee ajan myötä, itse olen miettinyt että kenties blogiklikkailuissa näkyy myös netin käytön muuttuminen. Ainakin itse selaan yhä enemmän nettiä älypuhelimella, ja pidän kovasti esimerkiksi Twitterin kätevästi mobiilisovelluksesta. Blogger ei ainakaan vielä ole mitään näppärää mobiilisovellusta julkaissut, joten huomaan että omakin kommentointikynnykseni toisten blogeihin on noussut, kun pitäisi muistaa käydä kommentoimassa pöytäkoneella.

Tärkein ei kuitenkaan ole muuttunut miksikään: kun lukee jotain oikein hyvää kirjaa, on ihanaa päästä kirjoittamaan kirjan herättämät ajatukset muistiin. Ja päteehän tämä toisinkin päin - jos lukee jotain oikein kehnoa, saa tyydytystä kun voi kertoa ärsyttävistä asioista blogissa.

Lopuksi sopiikin toivottaa kaikille iloista uuttavuotta ja kirjallisesti antoisaa vuotta 2014!

Kristiina Vuori: Siipirikko

Kansi: Markko Taina / Tammi.

Luin pääsiäisenä Kristiina Vuoren esikoisromaanin Näkijän tyttären ja joululomalukemiseksi valikoitui kirjailijan toinen historiallinen romaani Siipirikko. Olin kesäkuussa kuuntelemassa Vuorta Marmeladia ja proosaa -kirjailijatapaamisessa Akateemisessa kirjakaupassa ja sain kirjan silloin mukaani arvostelukappaleena.

Näkijän tyttärestä löytyi sen verran niuhotettavaa, että hieman varovaisin mielin Siipirikkoon tartuin. Sitä ilahduttavampaa oli huomata selvä tason nousu. Siipirikko oli monin tavoin Näkijän tytärtä sujuvampi, vetävämpi, viihdyttävämpi ja myös kielellisesti viimeistellympi romaani. Kirjaa on luettu blogeissa aika lailla - kurkkaa vaikka Kirsin, Morren, Marian ja Jennin bloggaukset.

Päähenkilö Selja tuo mieleen Tuulen viemän Scarlett O'Haran: hän kokee monenlaisia vastoinkäymisiä mutta painaa sisulla eteenpäin eikä kaihda moraalittomiakaan keinoja päämääräänsä pääsemiseksi. Komean sankarin roolissa on ritari Aijo, hieman tuulellakäypä ja syyllisyydentunnon kalvama mies. Muita henkilöitä piisaa, toiset ovat näkyvämmässä ja toiset pienemmässä roolissa.

Hämeestä Karjalaan orjaksi ryöstetty Selja päättää neitoiässä paeta. Tovereinaan hänellä on uskollinen orjatoveri Häkki ja komea Primus-kotka, jota Selja on hoivannut ja kasvattanut. Verinen pakomatka vie ensin Viipuriin, sitten Turun lähelle Lietoon. Paremman elämän toivossa Selja uskottelee kuuluvansa rälssisukuun, mutta täyttä vapautta ei löydy sitäkään kautta.

Varsinkin kirjan alkupuolella juoni etenee rytmikkäästi ja jämäkästi. Toimintaa riittää ja historiallisen miljöön kuvaus on upotettu palvelemaan tarinan kulkua. Keski- ja loppupuolella dramaattisia ja julmiakin käänteitä alkaa olla niin paljon, että ne hieman syövät toistensa tehoa. Onneksi mukana on myös sympaattisia henkilöitä ja hieman lämpöä, pelkän syyllisyyden, petosten, valheiden, koston ja raakuuksien varassa tarina olisi jäänyt aika synkäksi.

Seljan scarlettmaisuus näkyy siinäkin, että hänestä ei välttämättä ole helppo pitää. Minun makuuni hän kyllä oli päättäväisyydessään, tosin jotkut Seljan tekemistä ratkaisuista tuntuivat hieman epäloogisilta, mikä vähän harmitti.

Joitakin kielellisiä epätäsmällisyyksiä tekstiin oli jäänyt, mutta yleensä ottaen teksti oli paljon tarkempaa ja soljuvampaa kuin esikoisessa. Keskiaikakuvauksissa Vuori on jo kuin vanha tekijä: historiallisen ympäristön kuvaus oli kiinnostavaa ja elävää, mukana on sopivassa suhteessa sekä 1300-luvun politiikkaa että arkitapoja.

Kuulemma Vuorella on kolmas romaani jo työn alla ja luulenpa uskaltavani odottaa sitä jo aika luottavaisin mielin. Vetävä historiallinen viihde maistuu kyllä minulle!

Lue myös nämä:
Kristiina Vuori: Näkijän tytär
Kaari Utrio: Sunneva Jaarlintytär
Kaari Utrio: Isabella