 |
| Kuvitus: Jiří Trnka. |
Jostakin syystä mielessäni ehti pyöriä jonkun aikaa Pienen merenneidon uusintalukeminen. Ehkä täkynä oli Katjan satuhaaste. Kommenteista näkee, että myös Suketus luki tämän sadun. Samoin Sara löysi tämän sadun divarin satukirja-aarteesta. Kenties Andersen-muistojani on hämmennellyt Fables. Siellä kun Andersenin Lumikuningatar on näyttäytynyt pahisten joukossa, ja samassa sadussa lasinsirun silmäänsä saanut Kai (Fablesissa Kay) on myös ollut tärkeässä roolissa.
Disneyn animaatiosovitusta Pienestä merenneidosta on joskus pidetty kaupallisena pyhäinhäväistyksenä, onhan siinä kehdattu vääntää tarinalle onnellinen loppu. Mutta sadun uusintalukeminen sai Disney-sovituksen tuntumaan suorastaan terapeuttiselta, niin julma ja surullinen tämä satu on.
Lukeminen herätti myös kiinnostuksen perehtyä tarkemmin Andersenin elämään. Mikä mies tämä satusetä oikein olikaan? Pieni merenneito on lyyrisen kaunis ja herkkä satu, jota Mannerin taidokas suomennos vielä korostaa. Mutta en ihmettele, että lukiessa mieleen palautui lapsilukijana kokemani ahdistus tämän sadun äärellä - kuinka traaginen koko tarina on! Vasta lopussa suodaan pieni helpotus lukijalle, ja hassua kyllä, myös alleviivaava ja sen vuoksi vähän töksähtävä pikku opetus. Itse asiassa Wikipediasta löytyy tähänkin selitys, sen mukaan Andersen muokkasi ja selitteli loppua jälkikäteen.
Symboliikkaa tästä sadusta voisi löytää vaikka kuinka paljon. SurLaLune-sivustolta pääsee ainakin alkuun.
Andersenin satuja -kokoelmasta löytyy monta muutakin mieleen jäänyttä klassikkoa, kuten jo mainittu Lumikuningatar. Ainakin Villijoutsenet on jäänyt kiehtovana ja paljon optimistisempana satuna mieleen. Ehkä täytyy nautiskella Andersenia lisääkin taas joskus, nämä sadut tuntuvat antavan aikuislukijalle aivan uudenlaisia tasoja lapsena koettujen lukuelämysten rinnalle.
Tekstit
Muistan kuinka lapsena luin Andersenin Merenneidon, ja kuinka totaalisen järkyttävä kokemus se oli. Olin aikaisemmin kuullut tai lukenut muita versioita, joissa loppua on muutettu, ja Andersenin lopetus oli kauhea...mutta se kauheus oli myös jollain kummallisella tavalla nautinnollista. On varmaan ollut ensimmäisiä kertoja, kun olen huomannut, että taiteessa kamalat asiat voivat olla kauniita.
VastaaPoista"Julma ja surullinen", kuinka oikeassa oletkaan. Minusta sadun loppu oli lapsena niin kauhistuttava, että en ole pystynyt lukemaan Pientä merenneitoa koskaan uudelleen.
VastaaPoistaHei Salla, ihana lukea sinunkin lapsuutesi satukirjasta ja Pieni Merenneito-sadusta, joka on herättänyt monenlaisia tunteita lukijoissa! Huomasin, että sinun lukemasi on Mannerin suomennos. Minun versioni on Maila Talvion suomentama. Olisi kiva tehdä vertailuja satujen välillä.
VastaaPoistaJäin tuijottamaan tuota kuvaa kirjasta, samalla aikaa niin synkkä mutta kaunis kuvitus!
VastaaPoistaTulin iloiseksi siitä, mitä kirjoitit Disney-versiosta. Totta, sen loppu on jollain tavalla peräti voimaannuttava Andersenin omaan versioon verrattuna ja Ariel (Disneyn prinsessahahmo) on varsin toiminnallinen nykytyttö. Andersenin sadut ovat usein julmia, olen itse esimerkiksi melkeinpä liiankin herkkä lukemaan Pientä tulitikkutyttöä.
VastaaPoistaAndersenista muistan kirjallisuuden perusopintojen luennolta sen, että saksalaissyntyinen apulaisprofessorimme sai koko tanskalaisen satusedän vaikuttamaan aika friikiltä. Mutta hienoja satuja hän kyllä kirjoitti: mainitsemasi Lumikuningatar on hieno ja Ruma ankanpoikinen taas omalla tavallaan suloinen.
Selailin kirjaa ja upeita olivat muutkin kuvat. Muistan, että tämä pienen merenneidon kuva oli lapsena lumoava.
VastaaPoistaSara: ehkäpä se olitkin juuri sinä joka sysäsit minut tämän sadun pariin. Huomaan käyttäneeni sanaparia julma ja surullinen aivan samoin kuin sinä... pahoittelen tätä tahatonta matkimista!
Katja, tuo onkin hyvä pointti, tuo toiminnallisuus. Eräs tulkintatapa tämän sadun surullisuuteen voisikin olla naisen aktiivisuus rakkaudessa. Toisin kuin perinteiset prinsessasadut, tässä tyttö rakastuu prinssiin, prinssi ei näitä tunteita tajua. Onko julma loppu rankaisu naisen aloitteellisuudesta? Vai onko tarkoitus opettaa, että nöyrä ja uhrautuva rakkaus ei kannata?
No, olipa mikä vaan, niin kaunis, surullinen ja merkillinen satu tämä on.
Pieni tulitikkutyttö ei ole mukana tässä kokoelmassa. Ehkä pitäisi käydä lukemassa se kirjastossa. Minullekin se on jäänyt mieleen aivan kamalana.
Monet vanhat sadut ovat tosiaan julmia ja kertovat elämän karuista puolista hyvinkin suoraan. En muista olleeni kauhean järkyttynyt lapsena yksittäisistä Andersenin saduista, mutta Kiinaan sijoittuva Satakieli oli minusta jollakin tietyllä kuvituksella tosi pelottava (tätä meillä ei ollut kotona, mutta luin sitä enoni luona), kun keisari tms. kuvitteli kuoleman kaamean hahmon vaanivan häntä ikkunan takana (tai jotakin vastaavaa).
VastaaPoistaIsosiskoni mieleen kauheana Andersenin satuna on jäänyt Punaiset kengät, jotka jalassaan tyttö ei voinut koskaan lopettaa tanssimista, vaan hänen jalkansa piti lopulta katkaista.
En ole ainakaan toistaiseksi sensuroinut satuja omilta lapsilta, mutta kuten Katjan satuhaasteeseen liittyvässä Hannu ja Kerttu -postauksessa kerroin, siinä sadussa äidin halu päästä eroon lapsistaan ja suunnitelma hylätä nämä metsään herättivät kyllä huolestuneita kysymyksiä ja keskustelua. Samoin kävi Pienen tulitikkutytön kanssa, jonka juuri lainasimme kirjastosta ja olemme lukeneet kahdesti.
Minä jäinkin toissailtana surffaamaan tuonne SurLaLune-sivulle ja päädyin erinäisiin Andersen-linkkeihin. Yhdelle sivulle oli koottuja Andersenin sadut englanninnoksina. Luin juuri tuon Punaiset kengät -sadun. Sitäkään ei tässä kokoelmassa ole, mutta siihen viitataan jossakin Eeva Tenhusen dekkarissa ja siitä on jäänyt kamala mielikuva jaloista, jotka tanssivat itsekseen. Oli kyllä hurja ja raaka satu, omituinenkin. Mutta ehdottoman kiinnostava!
VastaaPoistaJos joskus tulee tilaisuus niin satuun vapaamuotoisesti pohjautuva balettielokuva Punaiset kengät (Powell&Pressburger 1948) kannattaa katsoa. Myös niiden jotka eivät balettielokuvista perusta koska tämä on elokuvallisesti mestariteos.
VastaaPoistaPidin myös siitä 80-luvulla tehdystä suomalaisesta Lumikuningatar-filmatisoinnista joka sekin lähti reippaan tyylittelyn suuntaan. Ja Disneyn Pieni merenneito on niitä filmejä joissa annan hyvin anteeksi lopun muuttamisen (vaikka alkuperäisen traagisuus on myös pysäyttävä). Andersen on havaittavasti palkitseva elokuvien lähde...
Pietäänpä mielessä, kiitos vinkistä!
VastaaPoista