Kadotettu puutarha on jatkoa Säädylliselle murhenäytelmälle. Kuten tunnettua, se pääsi julkisuuteen vasta 1990-luvulla, vaikka se on kirjoitettu 1950-luvulla. Aika ärhäkkä täti Hämäläinen lienee muutenkin ollut. Kustantaja on kaivellut arkistojensa aarteita viime aikoina ja julkaissut paljon muitakin hänen vanhoja kirjojaan, joita ei säädyllisyyden nimissä voitu kirjoitusajankohtanaan julkaista. Toivottavasti kirjailija seuraa pilvenreunalta tilannetta hyvillä mielin.Luulin jatkavani suoraan siitä, mihin Säädyllisen murhenäytelmän parissa jäin. Odotin vähäeleistä, tiheäsyistä sivistyneistön perhedraamaa, mutta huomasin lukevani sotaromaania. Kirjan ensimmäisen puoliskon ajan seurataan talvi- ja jatkosotaa säätyläisperheen näkökulmasta kotirintamalta käsin, ja samalla minulle avautui aikaisempaa paremmin eräs toinen kirjallisuushistoriallinen ihmettelyn aihe. En ole ihan täysin kai pystynyt ennen samaistumaan siihen, että miksi se Tuntematon sotilas sytytti sellaisen kirjasodan ilmestyessään ja miksi sitä pidettiin niin paheksuttavana. Nyt se vähän valkeni. Henkisen elämän edustajat, henkisissä arvoissa ikänsä uineet tohtori ja Elisabet vierastavat rintamalta kantautuvia kansanomaisia sanontoja. Esimerkiksi "jermu" ja "korsu" edustavat heille "kielen alhaisoa". Eldankajärven jää on hermostuttava renkutus. Leo-pojan kirjeet slangihenkisine sanontoineen tuntuvat hieman sopimattomilta, vaikka pojan kirjeitä odotetaankin kovasti.
Tohtori ja Elisabet ovat sivistyneisyydessään ja isänmaallisuudessaan eräänlainen vastinpari Väinö Linnan Pohjantähdessään kuvaamalle pappilan pariskunnalle. Hämäläinen vain on hiton paljon enemmän kotonaan säätyläisperheen ajatusmaailmassa kuin Linna. Elisabet, jonka tohtori ajattelee erittävän helmiäistä kaiken kiusallisen ympärille, on hartaassa ja naiivissa uskonnollisuudessaan ja ajalle tyypillisessä korkeahenkisessä isänmaallisuudessaan uskottava ja eheä hahmo. Lisäksi Säädyllisessä murhenäytelmässä aavisteltu maailman murtuminen, uusien lihallisten arvojen hyöky astuu nyt täyteen toteen. Erityisen kovana tämä tuntuu sodan jälkeisenä pula-aikana, kun inflaatio on syönyt tohtorin palkan ostovoiman olemattomiin, palvelustyttöön ei ole enää varaa ja perheeseen on pakko ottaa lautakunnan määräyksestä alivuokralainen, joka ei täytä Elisabetin käytösihanteita.
Ihailkaa Hämäläisen hienoa kielenkäyttöä. Näissä vanhemmissa kirjoissa on myös se mukava puoli, että niistä puuttuu MTV-sukupolvelle tyypillinen hötkyily. Kirjailija malttaa kertoa asiansa kaikessa rauhassa, ottaa sille oman tilansa, sen sijaan että koko ajan pitäisi tiivistää ja typistää kerrontaa. Kohtaus sijoittuu toisen maailmansodan ratkaisuhetkien aikaan:
"Tohtori sulki silmänsä. Hänen aivoissaan risteilivät tuon sanonnan tuomat vastenmielisyyden tunnot. H-hetki... He luovat tuollaisia käsitteitä, jotka eivät vaadi edes silmänräpäyksellistä intellektuellia tajuamista, se juuri on hävittämistä, he tunkeutuvat pyhään... Minä en sano: minulla on M-hetki, vaan minä matkustan... Hän kieltäytyi vastauksessaan käyttämästä sanaa H-hetki osoittaakseen, ettei sitä hyväksynyt ja tunteakseen tyydytystä että ainakin omassa maailmassaan sen käytön kumosi."
Sinänsä henki on sama kuin niissä Mika Waltarin Pienoisromaaneissa: toinen maailmansota murskasi vanhan ja uudet aatteet hyökyivät aallon lailla vanhan tilalle. Minulle tämä lukukokemus jotenkin avasi sitä ajatusta, että me edelleen elämme toisen maailmansodan jälkeistä aikaa. Vaikka siitä on yli kuusikymmentä vuotta aikaa, mikä tarkoittaa monille ei-historiasta-kiinnostuneille ihmisille jo muinaisuutta, niin vielä ei ole tullut samanlaista aatehistoriallista murrosta. Helvi Hämäläinen kirjoittaa toistuvasti näissä romaaneissaan lihan valtakauden alkamisesta. Henkinen häviää lihalle. Ja niinhän se hävisikin, jos tarkastellaan, miten kulttuurituotoksissa sodan jälkeen alkoi yhä voimakkaammin kiihtyvin kierroksin vahvistua seksuaalisuuden ja nuoruuden korostaminen. Syntyi ylipäätään nuorisokulttuuri ilmiönä, syntyi länsimainen huumeongelma kun morfiinilla piikitetyt veteraanit palasivat kotiin kaikkialla, päihteiden imu, tunteiden korostus järjen edelle. Nyt 2000-luvulla ollaan jo siinä pisteessä, että on vaikea miettiä, miten kukaan enää voisi yrittää olla nuorempi tai seksikkäämpi: Hollywoodissa 16-vuotiaista tehdään elokuvatähtiä ja 60-vuotiaat yrittävät leikkauksilla kiristää naamansa ja kroppansa 16-vuotiaan tasolle. Kova porno rupeaa olemaan hyväksytty ja mukava aikuisharrastus, jonka voi jo suurin piirtein laittaa CV:n maininnaksi töitä hakiessaan. Jossain vaiheessa tulee vielä iso käännös. Historia on aaltoliikettä.
Kirjan toinen puolisko onkin paluu perhedraamaan. Keskiössä on varhaiseen neitoikään varttunut Maaret, tohtorin hairahduksen hedelmä. Kuivakan, asiallisen tohtorin hellä isänrakkaus nuoreen, eloisaan tyttäreensä on ihanasti kuvattu. Aivan kuin tohtori ihmettelisi, miten hänen paperinrahisevasta olemuksestaan on voinutkaan syntyä jotain niin nuorta, viehättävää, kaunista, naisellista, voimakasta, valoisaa ja lämmintä. Säädyllisyyspelin kiemurat taitavan Elisabetin mieltä alkaa kuitenkin kaihertaa miehensä ja tytärpuolensa lämmin suhde, ja hän vapauttaa kerrankin luonnonvoimansa valloilleen tuhoa aiheuttamaan - siinä mittakaavassa kuin Säädyllisen murhenäytelmän säädyllisen perheen jäsenille hyvän käytöksen puitteissa suinkin sopii.
Kadotetussa puutarhassa (nimi viittaa tietenkin paitsi Eedenin puutarhaan, myös konkreettisemmin Naimin ja Arturin Kannakselle jääneeseen huvilaan sekä tohtorin ja Elisabetin Porkkalaan jääneeseen kesäasuntoon) viehätti henkilöhahmojen näyttäytyminen lukijalle lämpimässä, erilaisessa valossa. Säädyllisessä murhenäytelmässä henkilöitä kuvattiin mielestäni enemmän ulkokohtaisesti tarkkaillen. Nyt tutut hahmot saivat uusia ja välillä melko yllättäviäkin käänteitä. Rakkauselämässään värikäs Naimi tuntui varsin sympaattiselta ja kiinnostavalta hahmolta. Hänelle tosin rakkaus on lähinnä uhrautumista, mutta onpahan ainakin tuttavilla puhuttavaa. Tohtorin sielunelämää seurataan eniten. Elisabet on edelleen sama, teennäisesti käyttäytyvä ja hieman ärsyttävä itsensä, mutta kuitenkin todenmukainen ja omalla tavallaan sympaattinen. Ehkä armottomimmin kurmootetaan Arturia. Häntähän pidetäänkin Olavi Paavolaisen kirjallisena vastineena, ja Hämäläisellä ja Paavolaisella oli aikanaan suhde. Aika julma, mutta kuitenkin totuudellinen miehen muotokuva Arturista piirretään. Toisaalta, kaikki hyvät kirjailijat ovat ahneita elämän syöjiä, jotka rouskuttavat hampaisiinsa kaiken vastaantulevan säästämättä mitään tai ketään. Eikä hyviä kirjoja kaunistelemalla synnykään.
Joudun epäilemättä lukemaan tämän kirjan jossain vaiheessa uusiksi. Minut valtasi ahmimisilmiö. Vaikka Säädyllisessä murhenäytelmässä maltoin mieleni ja luin sitä keskittyneesti ja pikkuhiljaa, tässä tuli välillä hirmuisia kiihdytyksiä, kun piti harppoa tekstiä koko ajan eteenpäin saadakseni tietää, mitä ihmettä seuraavaksi tapahtukaan. Toisaalta, uusintakierroksella on sitten hyvä tilaisuus pohjustaa tarinaa lukemalla Säädyllinen murhenäytelmä tuona 1990-luvun "restauroituna" versiona. Sen verran sitä kurkinkin, että kirjasta löytyi mm. erittäin mielenkiintoinen keskustelu, jossa päähenkilöt analysoivat Hitlerin politiikkaa. Sopiva uusintalukutahti on näin aikuisiällä mielestäni muutaman vuoden päästä ensilukemasta. Lapsena tämä oli erilaista, silloin saatoin aloittaa kirjan alusta suurin piirtein saman tien, kun olin päässyt loppuun. Ehkä tämä aikuisen aivotoiminta on sen verran hidastunut ja kuormittunut, että ajatuksille ja kirjallisille kokemuksille pitää antaa useampia vuosia kypsymisaikaa.
Tekstit
Hiivatti! Mun pitäisi itse asiassa kiertää sun blogi kaukaa. Kun lähes aina tulee sellainen olo, että TUON minä tahdon lukea myös - ja kumminkaan aikaa ei ole.
VastaaPoistaPitäisi ryhtyä keräämään näitä mielenkiintoisia teoksia paperille...
Joka tapauksessa muistutit tehokkaasti jälleen siitä, että haluan ehdottomasti tutustua Helvi Hämäläisen tuotantoon.
Päätalon Iijoki-sarjassa näkyy myös hienosti tuo toisen maailmansodan jälkeinen muutos, mutta täysin eri näkökulmasta. Sotaa ennen (tai jälkeenkään) ei Taivalkoskella juuri sivistyneistöä ollut, ensimmäinen kansakoulukin perustettiin vasta 1920-luvulla. Mielenkiintoista vertailla niin erilaisia näkökulmia samoihin aikoihin ja tapahtumiin. Mulla on edelleen lukulistalla noita Hämäläisen kirjoja, ehkä seuraavaksi voisin lainata Säädyllisen murhenäytelmän kirjastosta (kun se Iijoki-sarjakin on tosiaan jo yhtä vaille luettu :).
VastaaPoistaOliko Elisabet edelleen hyvin hälyttynyt?
VastaaPoistaSäädyllisessä murhenäytelmässä kiinnitin huomiota tuohon sanaan. Se taitaa kyllä kuvata aika hyvin herkkähermoista hienoa rouvaa.
Hämäläinen oli suunnilleen vanhempieni ikäpolvea.
VastaaPoistaKuulostaa tavattoman tutulta tarinalta, enkä usko että voisin lukea kirjaa muistamatta lapsuuden ja nuoruuden kuulokuvia.
Kun mistään muusta kuin sodasta ja puutteesta ja kauheuksista ei saanut nuorena kuulla, niin kun pääsin perheestä eroon ja se minusta, halusin ruveta puhumaan rauhasta ja rakkaudesta.
Ei se ihan noin mustavalkoisesti tietenkään kenelläkään mene, mutta suurin piirtein.
Mutta semmoinen huomautus kumminkin tähän kirjapäiväkirjan merkintään että Hämäläinen kirjoittaa fiktiota.
Olen suhteellisen vakuuttunut siitä että oikeista historian kirjoista saa ehkä paremman kuvan siitä millaista kotirintamalla on ollut.
Niitä kirjoja alkaa vähitellen tulla: sotalapsitutkimukset, veteraanihaastattelut ja sen semmoiset ovat kyllä täyttä tavaraa.
Siinä olet oikeassa että toisen maailmansodan jälkeen voi tuntua siltä että mitään ei ole tapahtunut.
Tapahtui kumminkin, tapahtui 1960-luku, joka oli viimeinen toivon vuosikymmen, kuten elokuvaohjaaja Louis Malle sanoi.
Morre: kiitos, tämä oli hieno kohteliaisuus. ;)
VastaaPoistaGrezen: Iijoki-sarja on jo hatunnoston arvoinen suoritus. Mulla Päätalot ovat jääneet satunnaisen kirjastossa plarailun varaan. Sinänsä ne voisivat kiinnostakin, varsinkin pohjoissuomalaisen kielenkäytön ja tapahtumaympäristön vuoksi. Lueskelin joskus kirjastossa Jenni Janatuisen kokoamaa fanikirjekokoelmaa Kunnioitettu herra mestari, jossa oli varsin mukavia juttuja. Moni lukija kertoi uppoutuneensa todella intensiivisesti Päätalon kieleen ja maailmaan. Ehkä joskus, ehkä joskus...
Obeesia: kyllä, hälyttynyt oli edelleen. ;)
Ripsa: kiitos huomautuksesta että romaani on fiktiota. ;) Olen toiselta koulutukseltani historian asiantuntija, joten on varsin selvää, ettei romaani ole historiantutkimusta. :D Olen tätä aihetta käsitellyt blogissa jo niin usein vastaavissa yhteyksissä, etten enää jaksanut sitä toistaa. Blogini on nimenomaan lukupäiväkirja, ei historiantutkimusta, kirjallisuudentutkimusta eikä edes kirjallisuuskritiikkiä, vaan niiden ajatusten muistiin panemista, joita kirjan lukeminen minussa herättää. En mahda mitään sille, että joskus assosiaatiot hyppäävät kirjan maailmasta ihan oikeaan maailmaan. Eivätköhän blogin lukijat ole sen verran lähdekriittisiä, että osaavat panna nämä mielleyhtymäni oikeisiin puitteisiinsa, kuten itsekin osasit.