Kuuden kirjan listani Blogistanian Finlandiaan

Kas tässä meikäläisen lista Blogistanian Finlandiaa varten! Käytin vuoden 2011 virallisia Finlandia-ehdokkaita inspiraationa, vaikkei yhtään samaa teosta löydykään. Ja mukana on sekä itse lukemiani että niitä, joita en ole lukenut, mutta joiden hyvyydestä olen vakuuttunut muiden kehujen perusteella.

1. Ville Tietäväinen: Näkymättömät kädet

WSOY lähetti Näkymättömät kädet Finlandia-kisaan, vaikka kyseessä on sarjakuvaromaani. Finlandia-raati karsi Näkymättömät kädet kisasta perustellen, ettei sarjakuva ole kirja. Julkisessa keskustelussa mielipiteitä vaihdeltiin puolesta ja vastaan Näkymättömien käsien osallistumisoikeudesta.

Vaikka monet sarjakuvaihmisetkin päätyivät siihen tulokseen, että kirjallisuuskilpailu ei ole oikea paikka sarjakuvalle, haluan kuitenkin itse nostaa Näkymättömät kädet omalle listalleni. Kyseessä on todella hieno ja tärkeä teos. Haluan myös antaa Näkymättömille käsille samaa nostetta kuin WSOY:n väelläkin kenties oli mielessä ilmoittautumisen yhteydessä: sarjakuvat ovat antoisaa ja suositeltavaa luettavaa, ja monen lukuharrastajan kannattaa kokeilla lukuharrastuksen laajentamista sarjakuvien pariin.

2. Siiri Enoranta: Gisellen kuolema

Tämä olkoon "lupaava nuori lahjakkuus" -nostoni. Enorannan kirjassa vakuutti erityisesti elinvoimainen ja pursuava luomisvoima. Aihe ei ollut helppo, mutta Enoranta käsitteli sitä taitavasti. Kielellisesti hieno kirja. Mikäli Enoranta jatkaa samaa tahtia, hänestä kuullaan vielä!

3. Kari Hotakainen: Jumalan sana

Hotakainen on saanut kirjallisuuspalkintoja vaikka minkä verran ja häntä veikataan Finlandia-voittajaksi lähes aina, kun häneltä tulee kirja. Jumalan sana on kypsän kirjailijan täysipainoista, mestarillista tekstiä. Suomen kieltä Hotakainen soittaa kuin huippumuusikko instrumenttiaan. Sisältönä on painavaa asiaa taloudesta, yhteiskunnasta ja suomalaisesta lähihistoriasta.

4. Kaari Utrio: Oppinut neiti

Finlandia-kisassa nostettiin ehdolle Laila Hirvisaaren kirja Minä, Katariina. Jotkut tulkitsivat ehdokkuuden "elämäntyöpalkinnoksi" ja kirjallisten raja-aitojen kaatamiseksi. "Kaupallisten viihdekirjojen" tekijä sai näkyvää "kirjallisen eliitin" hyväksyntää. 

Olipa peruste mikä tahansa, tämä inspiroi minua nostamaan omalle listalleni Oppineen neidin. Olen lukenut Kaari Utrion kirjoja 12-vuotiaasta asti, hänen kaunokirjallisen tuotantonsa olen lukenut edestakaisin ja olen nauttinut myös hänen tietokirjoistaan. Jos Oppineeseen neitiin pitäisi lyödä genrekirjallisuuden leima, niin jonnekin historiallisten, romanttisten ja viihteellisten kirjojen sarjaan tämä menisi. Siinä sarjassa kirja onkin erinomainen. Historiallinen miljöö on kuvattu huiman asiantuntevasti, historiallisuus ei ole vain pinnallista kuorrutetta. Kirjan sanomana on naisen itsemääräämisoikeuden tärkeys: koulutus, työkokemus ja omat tulot antavat naiselle itsevarmuutta ja vahvistavat hänen kykyään tehdä omaa elämäänsä koskevat päätökset itse. Ja lukukokemuksena tämä on vetävä, sujuva ja ehdottoman viihdyttävä.

5. Johanna Sinisalo: Enkelten verta

Joskus yhdet kehut painavat enemmän kuin monta epäröintiä. Aamuvirkku yksisarvinen oli todella vakuuttunut tästä kirjasta, sen sijaan mm. Morre, Zephyr, Jenni ja Booksy toivat muunlaisia näkemyksiä esille. En ole tätä kirjaa itse - vielä - lukenut, mutta kanssabloggaajieni mielipiteiden perusteella tämä tuntuu mielenkiintoiselta, ajankohtaiselta, kantaaottavalta, hyvin toteutetulta ja kirjoitetulta kirjalta.

6. Katja Kettu: Kätilö

Joka vuosi kuulee jostakin kirjasta paljon ihmettelyjä: miksi tämä ei ollut Finlandia-kisassa? Tänä vuonna minun korviini on eniten ihmettelyjä kuulunut Katja Ketun Kätilöstä. En ole kirjaa vielä lukenut, mutta lukeminen kyllä houkuttaisi. Kieltä on kehuttu rikkaaksi ja sota-ajan Suomeen sijoittuva tarina kerrotaan naisnäkökulmasta - kiinnostavaa!

Kirjasta löytyy mm. Joanan,  Kirjahamsterin, Leena Lumen, Paulan, Jaanan ja Sonjan enemmän tai vähemmän kehuvia mielipiteitä.

Kirjavuosi 2011 ja hieman tilastoja

Kun ryhdyin tarkastelemaan tämän vuoden lukemisiani taulukkolaskentaohjelmassa, nousi mieleen toistuvasti vanha viisaus valheesta, emävalheesta ja tilastosta. Eihän näistä lukuanalyyseista kerta kaikkiaan saa virheetöntä totuutta esiin. Ei semmoista ole olemassakaan. Pelkästään luettujen kirjojen määrä menee väkisin väärin. Vaikka blogi on minulle lukupäiväkirja, ei täällä silti ihan sataprosenttisesti ole kaikkia lukemiani kirjoja. Saatan kirjastoreissulla jäädä istuskelemaan ja ehdin siellä lukea alusta loppuun sarjakuvan, runokirjan tai muun kirjan. Joskus kirjoja jää kesken. Ja kokonaan luetuissa ja blogatuissakin on ongelmansa: Pohjantähden luin yhtenä niteenä, mutta se sisältää kolme kirjaa. Siepparin luin kolmena eri versiona - kyseessä on siis kirjana sama kirja, mutta fyysisinä kappaleina kolme eri kirjaa... Jatkosarjakuvat taas voisi mieltää joko yhdeksi kokonaisuudeksi tai laskea erikseen yhteispainokset tai jopa yhteispainoksen sisältämät alkuperäislehdet erikseen!

Joten kaikissa allaolevissa kaavioissa virhemarginaali on suuri ja totuusarvo vähintäänkin epätarkka. Näiden epäselvien lähtökohtien varassa aion silti tarkastella, mitä minä oikein luinkaan tänä vuonna.

Blogikuulumisia tältä vuodelta

Vuosi sitten mainitsin kirjablogien yleistyneen ja verkottuneen. Nyt, vuoden 2011 lopussa, on jo päivänselvää että kirjablogeista on tullut tunnustettu kirjakeskustelujen yhteisö. Paitsi että tämä on huomattu blogien sisällä, myös ulkopuolella on asiaa nostettu esille. Kesällä Aamulehti kirjoitti kirjabloggaajista varteenotettavina kriitikoina ja syksyllä kirjamessuilla jaettiin Rakkaudesta kirjaan -tunnustuspalkinto bloggaajille.

Tuntui toki todella hyvältä olla itse palkittuna, ja suurin osa blogeja kirjoittavista ja seuraavista ihmisistä näki palkinnon hyvänä asiana. Ennen palkinnonjakoa minulla oli silti vähän sellainen olo, että saattaahan tästä sanomistakin tulla. Olin silti hieman yllättynyt, kuinka kaunaisia purkauksia palkinto kirvoitti. Vähemmistössähän nämä närä-äänet olivat, mutta niitä oli.

Lisäksi alkusyksystä käytiin värikästä keskustelua arvostelukappaleista. Keskustelu taisi käynnistyä Juuri tällaista -blogista ja sai jonkinlaisen päätöksen Marjiksen julkaisemasta Kuluttajaviraston kannanotosta. Kieltämättä näkemyksiä on joka lähtöön, itse olen kuullut sellaisestakin, että kustantamoihin saattaa tulla yhteydenottoja tyyliin "lähettäkää minulle kaikki kirjat joita teiltä ilmestyy, jos en lue niitä niin voi jakaa ne palkintoina blogin arvonnoissa".

Vuoden alussa päätin, että tänä vuonna kirjoitan kaikista lehtiarvioita varten lukemistani kirjoista myös blogiarvion. Sanomalehti Etelä-Saimaata avustaessani olen välillä kirjoittanut lehtiarviokirjoista myös blogiin, välillä en. Huomasin kuitenkin, että kirja unohtuu helpommin, jos siitä ei ole tehnyt blogiarviota, sillä eipä kaikkia lehtiarvioita aina nettiin laiteta. Alkusyksystä tein lisäksi päätöksen jäädä lehden avustajajoukoista reserviin, sillä lehdessä hieman uudistettiin arvioiden toimitustapaa. Siellä päätettiin sinänsä fiksusti resursoida arviot pitkäksi aikaa etukäteen, jolloin olisi pitänyt tehdä suunnitelma, mitä aikoo lähikuukausina arvioida. Koska lukeminen on minulle harrastus ja haluan jättää tilaa rönsyille ja mielijohteille, ajattelin että aika aikaa kutakin, ja sovin että voin kirjoittaa juttuja erikseen pyydettäessä, mutta en lähtenyt tekemään arviosuunnitelmaa.

Kun katson vuoden 2011 blogikirjoitusten määrää, olen ollut yllättynyt. Tämähän on ollut kaksi kertaa vilkkaampi bloggausvuosi kuin viime vuonna! Tulkitsen, että aktiivinen ja keskusteleva kirjablogiyhteisö lisää myös tällaisen vanhan ketun intoa lukea ja blogata. Mahtavaa!

Lähes pelkästään fiktiota

Laskin yhteen lukemani kirjat sen perusteella, että olen tehnyt niistä blogiarvion ja että yksi kirja käsitetään yhtenä fyysisenä kappaleena kirjaa. Sain tulokseksi 93 opusta, joista kaunokirjallisuutta oli 54, sarjakuvia 33 ja muita 6.

Sarjakuvien osuus tuntuu suurelta. Sitä selittää osittain se, että päätin ryhtyä bloggaamaan sarjakuvista aiempaa tarkemmin, sillä usein olen lukenut sarjakuvia "ohimennen", vaikka juuri siellä kirjastossa, enkä ole aiempina vuosina yhtä tarkasti kirjannut lukemiani sarjakuvia ylös. Toinen selitys on se, että tänä vuonna on sattunut käsiin todella paljon hyviä sarjakuvia, minulla on selvästi menossa aktiivinen sarjakuvien lukemisvaihe. Kolmas, osittain edellisten kanssa päällekkäinen selitys on siinä, että myös muissa kirjablogeissa esiintyy aiempaa enemmän sarjakuvabloggauksia, joten niistä tulee sekä lukuvinkkejä että intoa sarjakuvien lukemiseen. Lisäksi kiireisessä arjessa sarjakuvien etu on suhteellinen nopealukuisuus. Tämä ei kuitenkaan ole aivan yksiselitteistä, sillä lukemisteni joukosta löytyy sellaisia sarjakuvia, joiden lukeminen on kestänyt kauemmin kuin joidenkin tänä vuonna lukemieni kirjojen. On kirjoja, jotka lukee tunnissa, ja on sarjakuvia, joihin pitää keskittyä moneksi päiväksi.

Pienoinen yllätys oli sekin, että yhtään järeää tietokirjaa ei ole tullut luettua. Muut-listassa ovat nämä kirjat: Matka yli ymmärryksen, Viiden tähden vegaani, Asekätkijän vankilapäiväkirja, Ranskattaren ruokavuosi, Kuopion taivaan alla ja Sormet sahramissa - ruokaa ja kirjoja Intiasta. No nyt on kyllä kesken eräs tietokirja, ei nyt ehkä erityisen järeä, mutta historiantutkijan kirjoittama kuitenkin.

Lisäksi minua kiinnosti tutkia, minkä verran luen kotimaista kirjallisuutta, käännöskirjallisuutta tai muunkielistä kirjallisuutta. Olen aika ajoin ihmetellyt näitä "minä en tykkää kotimaisesta kirjallisuudesta, se on niin tylsää, koulussakin pakotettiin lukemaan Seitsemän veljestä" -kannanottoja, koska itsehän luen mielelläni hyvää kotimaista kirjallisuutta. Viittaan edelleen Lumiomenan pitkään keskusteluun, jonne minäkin olen omia puuskahduksiani kirjoitellut. Vaan katsotaanpa miltä piirakat näyttävät!

Sarjakuva johdattaa ranskalaiseen kulttuuriin

Lukemistani sarjakuvista puolet oli englanninkielisiä ja vain 5 kpl eli 15 % kotimaisia. Suomennettujen sarjakuvien joukosta piti nostaa erikseen ranskasta suomennetut sarjakuvat, ne dominoivat selvästi. Tämä ei ole ihme, sillä ranskankielisellä kulttuurialueella sarjakuva on ollut pitkään arvostettu, aikuinen taiteenlaji. Uskallan arvioida, että sarjakuvia harrastava lukija päätyy lukemaan ranskasta suomennettuja teoksia suhteessa enemmän kuin sellainen suomalaislukija, joka keskittyy pelkkään kaunokirjallisuuteen.

Englanniksi lukemieni sarjakuvien suureen määrään löytyy parikin selitystä. Hurahdin pariinkin jatkosarjakuvaan, The Unwritteniin ja Fablesiin. Kumpaakaan sarjaa ei ole suomennettu, mutta kiitos kirjastojen hankintapolitiikan ja verkkokirjakauppojen, saatavuus on helppoa. Internetin merkityksen huomaa siinäkin että tällaisia lukuvalintoja ylipäätään osaa tehdä: kun suomalaiset sarjakuvaharrastajat hankkivat luettavakseen tällaisia suomentamattomia teoksia, leviävät lukuvinkit muidenkin tietoon.

Lisäksi tunnen olevani sarjakuvalukijana enemmän mainstreamia kuin kaunokirjallisuuden lukijana. "Helpot" sarjakuvat, kuten jatkosarjakuvat tai helposti lähestyttävä bede sopivat minulle. Vaikka enhän minä kovin äärimmäisyyksiin menevä kaunokirjallisuuden lukijakaan ole...

Suomenkielinen jyllää kaunokirjallisuudessa

Kaunokirjallisuuden puolella kielijakauma oli toisenlainen. Suomeksi kirjoitettu kotimainen kirjallisuus jylläsi enemmistönä noin 63 % voimin. Englanniksi luin neljä kirjaa, venäjäksi yhden. Englannista suomennettuja kirjoja oli 16 %, muista kielistä suomennettuja 12 %. Näiden muiden kirjojen alkuperäiskielet olivat espanja, ranska, ruotsi, tanska, unkari, venäjä ja viro. Johtopäätös: jos haluan laajentaa lukutottumuksiani, minun kannattaa lisätä muista kuin englannista suomennettujen kirjojen osuutta.

Suomenkielisen kirjallisuuden suureen osuuteen löytyy pari lisäselitystäkin. Pieni esikoiskirjakerho toimittaa luettavaksi nimenomaan kotimaisia kirjoja. Sekin on vaikuttanut, että tänä vuonna arvostelukappaleita on tullut ovista ja ikkunoista. Vaikken lue läheskään kaikkia arvostelukappaleita, on arvostelukappaleiden virtaus selvästi madaltanut kynnystä lukea kiinnostava kotimainen uutuus heti tuoreeltaan. Tätä ruokkii myös kirjablogien aktiivinen seuraaminen: kun muut lukevat ja nostavat esille kiinnostavia kirjoja, herää itselläkin kiinnostus lukea niitä. Ja vaikka useimmat bloggaajat lukevat sekaisin uutta ja vanhaa, lienee selvää, että kiinnostava uutuus saattaa saada osakseen enemmän yhtäaikaisia "blogisavuja" kuin jokin vanhempi kirja.

Suurin yllätys oli, että olen lukenut vain yhden ruotsista suomennetun kirjan, joka sekin oli suomenruotsalaisen Monika Fagerholmin kirjoittama. En siis lukenut koko vuonna yhtään ruotsalaista kirjaa! Ruotsalainen kirjallisuus on vahvasti esillä suomalaisessa kirjamarkkinoinnissa, mutta minä olen näköjään tänä vuonna jäänyt ruotsalaisen kirjallisuuden osalta paitsioon. Ehkä tätä selittää se, että luen nykyään vain harvakseltaan dekkareita, joten ruotsalaiset dekkaristit ovat saaneet olla minulta rauhassa.

Englannista suomennettujen kirjoja suhteelliseen pieneen osuuteen on selityksenä alati paheneva anglismiallergiani. Ärsyttää lukea liian kirjaimellisesti suomennettuja kirjoja, joissa töksytellään englantia suomeksi ilman, että lopputulos olisi luontevaa suomea. Ääriesimerkkinä tästä oli Valtaistuinpelin suomennos, joka oli todella takkuista luettavaa.

Lopuksi laskin kielijakauman kaikesta lukemastani - tässä piirakassa siis sarjakuvat, kaunokirjallisuus ja muut yhdistettynä. Suomenkielisen luettavan osuus on noin 46 %, englanninkielisen 23 % ja suomennettujen osuus yhteenlaskettuna 30 %. Venäjäksi lukemani Djadja Fjodor, pjos i kot saa jäljelle jääneen yhden prosentin. :)

Uutuuksia vai vanhiksia?  

Yritin myös tehdä laskelmaa uutuuksien ja vanhemman kirjallisuuden suhteesta. Tämä oli kuitenkin aika kinkkistä, koska minulle "uutuuksia" ovat monet muutkin kuin vain tänä vuonna ilmestyneet kirjat. Lopulta tein erittäin epätieteellisen jaon ajankohtaisiin ja epäajankohtaisiin kirjoihin. Ajankohtaisiin menivät tänä vuonna ilmestyneet kirjat ja ne, joista oli tänä vuonna tullut uusintapainos tai jotka olivat jostain muusta syystä pinnalla. Epäajankohtaisiin meni pari kirjaa enemmän, joten tulkitsen että lukemastani vähän alle puolet on uutuuksia. Näppituntumalla sanoisin, että uutuuksien osuus on kasvanut blogin alkuajoista, minkä tulkitsen johtuvan jo mainituista kirjablogien merkityksestä lukuvinkkien osalta ja arvostelukappaleista.

Kovin kaukana maailmanhistoriassa ei tullut tänä vuonna käytyä, vanhin lukemani kirja oli 1700-luvulla julkaistu Vaarallisia suhteita.

Käyntimäärät

Maaliskuussa verkkotilastojen avaaminen sai sen verran hyvää palautetta, että pannaanpa tämänkin vuoden näkymät esille, vaikka jäävätkin paria päivää vajaiksi.

Kuva avautuu suurempaan kokoon klikkaamalla.

Ennustelin maaliskuussa, että tänä vuonna käyntejä blogiini voisi tulla yli 80 000. Joulukuun puolivälissä pitikin jännittää, tuleeko tämä täyteen. Parilla tuhannella meni ylikin, 82 000 ja rapiat kertyy vuoden käynneiksi.

Kannattaa katsoa tuosta Google Analyticsin kuvasta kolmea lukua: käynnit, yksilöidyt kävijät ja sivun katselut. Nämä ovat kaikki eri tapoja mitata nettisivun liikennemääriä, yksinkertainen selitys löytyy esimerkiksi Googlen ohjesivulta. Usein nettisivuilla näkee laskurin, jota sanotaan kävijälaskuriksi, mutta oikeasti se mittaa sivun katseluja. Tämän huomaa, jos sivulla ollessaan painaa F5-näppäinta, joka lataa sivun uudelleen. Yleensä laskurin lukema kasvaa yhdellä. Sivun uudelleenlataus ei kuitenkaan tarkoita silloin, että sivulle olisi tullut uusi kävijä tai käynti, koska sama Maija Meikäläinen voi hakata F5-nappulaa vaikka kuinka paljon, ja aina kävijälaskurin lukema kasvaa.

Google Analytics on myös siitä kätevä, että oman vakiotietokoneensa voi sulkea pois kävijäseurannasta, jolloin bloggaajan omia käyntejä omalla sivulla ei huomioida. Tietty tämäkään ei ole mikään absoluuttinen totuus, koska käynhän minäkin katsomassa sivuani vaikka kännykällä, ja sitä en ole osannut sulkea pois kävijäseurannasta.

Taaskaan ei voi sanoa, onko 82 000 käyntiä vuodessa paljon vai vähän. Minulle itselleni se on todella paljon. Viime vuoteen verrattuna kasvua oli peräti 67 %, edellisvuonna kun käyntejä kertyi 49 000. Silti verrattuna vaikka huippusuosittuihin muoti- tai lifestyle-blogeihin määrä on taatusti naurettavan pieni. Mutta minulle tämä on paljon, olen siitä iloinen. :) Voiko näin suuri käyntimäärä enää edes kasvaa?

Maantieteellinen kattavuus

Erittäin mielenkiintoista on katsella vuositason maantieteellistä yhteenvetoa.

Tämä kartta näyttää minulle todella konkreettisesti, että verkko jos mikä on globaali, demokraattinen väline. Kyllähän siitä paljon puhutaan, mutta silti... Kirjoitan suomeksi, mikä sekin jo rajaa lähes kaikki maailman asukkaat blogin kohderyhmästä pois, ja silti täällä on käyty joka puolelta maailmaa. Mielenkiintoista on huomata, että esimerkiksi Ranskasta, Saksasta ja Isosta-Britanniasta tulevat kävijät viipyvät blogissa kauemmin kuin Suomesta tulevat kävijät keskimäärin. Voisiko selityksenä olla, että Suomessa verkkoa selaaville tulee enemmän "hutigoogletuksia" suomenkielisillä sivuilla, eli joku etsii tietoa jostain ja käy klikkaamassa sivua mutta lähtee heti pois. Kenties Euroopassa asuvat ulkosuomalaiset kaipaavat suomenkielistä lukemista ja etsivät siksi määrätietoisemmin lukuvinkkejä suomen kielellä ja viipyvät siksi kauemmin.

Yhteensä blogissa on käyty 85 maasta käsin, tosin 35 noista on vain nollan sekunnin vierailuja. Yli nollan sekunnin maiden joukosta löytyy silti mm. Saudi-Arabia, Laos, Ghana ja Azerbaidžan. Nollakerholaisista löytyy mm. Irak, Myanmar ja Itä-Timor.

Suosituimmat sivut

Suosituimpien alisivujen lista on lähes identtinen viime vuoden kanssa. Ja kuten kuvasta näkyy, joukossa on viisi vuonna 2007 kirjoitettua juttua.

Kaksi nousijaa tämän vuoden puolelta on päässyt vuoden suosituimpien juttujen joukkoon. Riikka Pulkkisen Totta ei ole yllätys, sitä googletettiin varsinkin alkuvuonna todella paljon. Pienoinen yllätys minulle taas oli George R.R. Martinin Valtaistuinpelin suosio, mutta sillekin löytyy selitys. Martinin kirjasarja tuntuu nauttivan vankkumatonta suosiota fantasian lukijoiden keskuudessa. HBO on tehnyt kirjasta tv-sarjan, jota on taidettu Suomessakin kaapelikanavilla esittää, ensi vuoden puolella sarja on tulossa Yleltä. Nopeimmat ovat varmaan toki jo aikoja sitten warettaneet sarjan ja katsoneet sen koneelta. 

Totta ja Valtaistuinpeli työnsivät listalla alemmas Saatana saapuu Moskovaan ja Kari Hotakaisen Klassikon, joita niitäkin luettiin paljon. Saatana saapuu Moskovaan oli sijalla 11 ja Klassikko sijalla 18. Ylipäätään tuo lista muistuttaa ties kuinka monennen kerran, että Suomen kouluissa pitäisi aivan ehdottomasti pitää esillä, että läksyjä ei pidä eikä saa tehdä netistä kopioimalla. Toivottavasti opetusmetodeja kehitetään siihen suuntaan, että netissä olevaa tietoa voi ja pitää osata hyödyntää  ja kritisoida. Mutta suora kopiointi ei ole yhtään minkäänlaista oppimista.

Parasta luettavaa tänä vuonna

Vuoden parhaan kirjan valinnassa pitää hieman miettiä kriteerejä, sillä luin tänä vuonna erään kestosuosikkini, Täällä Pohjantähden alla. Mutta sen nimeäminen olisi vähän epäreilua muita kirjoja kohtaan - aivan kuin Armi Kuusela olisi osallistunut uudestaan Miss Suomi -kilpailuihin sen jälkeen, kun oli voittanut Miss Universumin tittelin... Niinpä valitsen sen, joka tuotti positiivisimman yllätyksen, antoi kovimmat kiksit ja johon tutustuminen jätti puulla päähän lyödyn olon. Voittaja olkoon The Unwritten. Lähetetään vielä kiitokset Hreathemukselle, jonka blogista tämän bongasin!

Vuoden vaihtumiseen on vielä pari päivää aikaa, mutta toivotetaan jo nyt kaikille hyvää uutta vuotta ja mukavia hetkiä hyvien kirjojen parissa! :)

Bill Willingham - Mark Buckingham: Fables 9-11

Kuva: Vertigo.

Bill Willinghamin erinomaiseksi osoittautunut Fables-sarja oli minun ykkösvalintani joulunpyhien lukemistoksi. Tämä jatkuvajuoninen sarjakuvahan kertoo nykyajan New Yorkiin paenneista kaikille tutuista satuhahmoista, joiden kotimaat valtasi ilkeä vihollinen.

Olin varannut kirjastosta kolme osaa Fablesia, joten ehdin oikein mässäillä tarinan parissa. Valintani osoittautui yllättävän hyväksi, sillä osassa 9 nähtiin joulunviettoa ja osa 11 osoittautui tähänastisen pääjuonen päätösjaksoksi. Suuri tarinalinja sulkeutui ja tärkeimpiin isoihin kysymyksiin saatiin vastaus. Periaatteessa lukemisen voisi siis lopettaa tähän, mutta ilman muuta aion jatkaa. Oletan Willinghamin aloittavan toisen eeppisen pääjuonen tämän jälkeen. Sitä paitsi näihin on mahtunut niin paljon pienempiä sivukuvioita ja moni langanpää jäi edelleen avoimeksi, joten katsotaan mitä seuraavaksi tuleman pitää. Ja näistäkin osista löytyy blogiarvio myös Nulla dies sine legendosta. 

Yhdeksäs osa, Sons of Empire, osoittautui pääjuonen kannalta välisoitoksi. Willingham on osoittanut olevansa erinomainen rytmittäjä. Kun kahdeksas osa oli melkoista tajunnanräjäytystä, palautetaan lukija taas maan pinnalle ja liikutaan hetken aikaa vähän rauhallisemmilla vesillä. Samalla pohjustetaan tulevia isoja ratkaisuja.

Albumin lopussa oli hauskoja minitarinoita. Vuosien varrella Fables-fanit ovat lähettäneet sarjan tekijöille kysymyksiä, ja Willingham valitsi näistä joitakin ja vastasi niihin sivun tai parin mittaisilla minisarjiksilla. Tarinoissa kerrotaan, miten hiiripoliisivoimia koulutetaan tai kuka oli Prinssi Uljaan (Prince Charming) ensirakkaus.

Hyvää rytminvaihtelua Fablesiin tulee myös vaihtelevasta vierailevien piirtäjien käytöstä. Kahden jakson mittaisessa Father and Son -tarinassa vakiopiirtäjä Mark Buckingham tekee tilaa Michael Allredille. Allredin kädenjälki on melko synkkää, mikä tosin sopii tarinaan hyvin, kun aiheena on Iso Paha Susi vierailemassa etäisen isänsä Pohjoistuulen luona.

Kuva: Vertigo.

Kymmenes osa, The Good Prince, oli minulle eräs mielenkiintoisimmista osista koko tähänastisessa sarjassa. Taisteluja ja sotaa on jo nähty, mutta nyt Willingham vääntää namiskat hetkeksi uuteen uskoon - keskiössä on vanha kunnon Messias-tarina. Voiko väkivallaton rakkauden sanoma voittaa mahtavan vihollisen raaimmat sotajoukot?

Tarina on myös loistava osoitus siitä, kuinka Willingham nostaa sivuosien henkilöhahmoja pääosaan ja näyttää heidät uudessa valossa. Willingham osaa kaksoisvalotuksen: sama hahmo on tietyissä tilanteissa hyvä tai paha, heikko tai vahva. Yleensä kyse on siitä, kuinka hahmon tietty ominaisuus on toisessa tilanteessa eduksi ja toisessa haitaksi. Ja vaikka olen melko kyllästynyt populäärikulttuurissa yleiseen tapaan herättää kuolleita henkiin, tässä tarinassa jopa se onnistui melko tyylikkäästi.

Hyvän prinssin lisäksi toinen hahmo, jonka kohdalla kaksoisvalotusta hyödynnetään mainiosti, on Prince Charming. Hänen kohdallaan ensimmäinen taso on perinteisten satujen onnellinen loppu: prinssi on ihana, koska hän pelastaa prinsessan ja menee tämän kanssa naimisiin. Tämä kaikille tuttu satujen peruskuvio on Fablesin raaka-ainetta. Kakkostaso on prinssi sellaisena, kuin hänet sarjan aluksi esitellään: narsistinen ja ärsyttävä naistenkaataja. Kolmostason huomaa pikkuhiljaa: kun sodan uhka alkaa leijua satuhahmojen yllä, osoittaa prinssi osaavansa hyödyntää laskelmointi- ja ennakointitaitojaan myös sodankäynnissä.

Kymmenes osa oli myös eräänlainen palkinto sarjaa pitkään lukeneelle. Ei välttämättä kannata aloittaa tästä - ylipäätään suosittelen tämän sarjan lukemista järjestyksessä - mutta kun on ehtinyt nautiskella sarjaa jo pitkään, kokee tiettyä palkitsevuutta pitkään pohjustetuissa juonenkäänteissä. Tämä on pitkien tarinoiden ja jatkokertomusmuodon ehdoton etu. Willingham saattaa käyttää jotain pientä yksityiskohtaa tai juonikuviota kertaalleen pienessä roolissa ja myöhemmin laajentaa saman kuvion päätasolle.

Kuva: Vertigo.

Yhdestoista osa, War and Pieces, onkin sitä mitä nimi lupaa: sotaa. Vaan kuinka käy, kun satumaailman maagiset aseet kohtaavat meidän maailmamme modernin teknologian?

Tämäkin osa oli monella tavalla palkitseva. Tässä näkyy todella hyvin Willinghamin taito tarinankertojana. Mietitäänpä hetki vaikka Tarua sormusten herrasta, kirjana tai elokuvasovituksena. Siinähän on ideana, että melko alussa kerrotaan, että paha sormus pitää pudottaa tulivuoreen. Sitten seuraa satoja sivuja tai useita tunteja taisteluja, ja lopussa sormus sitten nakataan pois. Tämmöinen on minusta todella kyllästyttävää: pitkitettyjä ja venytettyjä taistelukohtauksia, jotka eivät johda mihinkään, koska lopputulos on kuitenkin juuri sellainen, kuin alussa annettiin ymmärtää. Willingham rakentaa jännitystä aivan toisella tavalla. Asiat tapahtuvat nopeammin tai eri tavalla kuin lukija on etukäteen arvuutellut, tai joitakin lukijan ennalta olettamia tapahtumia ei tapahdu ollenkaan. Muutos on läsnä koko ajan: joskus jokin pieni yksityiskohta saattaa heilauttaa vaa'an ääriasennosta toiseen. Tällaisesta minä nautin. Jopa periamerikkalaisen militarismin sivumaut menivät tässä sopassa siedettävästi mukana.

Maagisen sodankäynnin kuvauksissa uskottavuus toki joutuu herkästi koetukselle. Otan esimerkin Harry Potterista: olen silloin tällöin ihmetellyt, miksi Harry käyttää silmälaseja, kun velhot parantavat esimerkiksi luunmurtumia todella helposti taikuuden avulla. Luulisi, että yhtä kätevästi voisi taikoa kaikille optimaalisen näkökyvyn eikä silmälaseja tarvitsisi käyttää... Samantapaisia pieniä kompastuskiviä myös War and Pieces piti sisällään, vaikka olenkin kiitollisen herkkäuskoinen lukija. Mutta hyväksytään nekin nyt kuitenkin, kokonaisuus oli hyvä!

Pitää varmaan lukea ainakin osat 10 ja 11 uudestaankin ennen kirjastoon palauttamista. Vähän jäi harmittamaan, että aiemmin keskeisessä roolissa ollut Snow White oli näissä osissa aika lailla sivussa. Muutama avoin langanpää jäi vaivaamaan mieltä, pitää jo sen takia jatkaa tarinaa eteenpäin. Kahdestoista osa onkin lupaavasti nimeltään The Dark Ages.

Fablesia voin suositella vaikka kenelle. Ei tarvitse olla sarjakuvaharrastaja ennalta. Tässä on tarttumapintaa vaikka mistä suunnasta lähestyttäessä: tuttujen satuhahmojen hyödyntäminen, ihmissuhdekiemurat, sotajuonittelut, nautittavan hyvä juonen rakentelu, mukaansatempaava tarina... Erinomaista ja viihdyttävää luettavaa!

Lue myös nämä:
J.K. Rowling: Harry Potter 1-7
H.C. Andersen: Pieni merenneito
Bill Willingham - Mark Buckingham - Craig Hamilton - Steve Leialoha - P. Craig Russell: Fables 4. March of the Wooden Soldiers 

Lukutoukan katsaus vuoteen 2011

Toivotan kaikille hyvää joulua! Jouluun sopii Susan haasteeseen osallistuminen. Johan vuosi alkaa olla niin pitkällä, että suurin osa tämän vuoden kirjoista on varmasti jo luettu. Toki joululomaankin kuuluu lukeminen olennaisena osana. :)

Kas tässä vastauksia Susan esittämiin kysymyksiin:

1. Minkä lukemasi kirjan olisit toivonut löytäväsi juuri joulupaketista tänä vuonna, ellet jo olisi lukenut sitä?

Pukki olisi voinut paketoida pinon Fablesia. Hmm, mitäs minä hainkaan kirjastosta joululukemiseksi... kas, lisää Fablesia!

2. Mitä kirjaa suosittelisit ystävälle, joka ei ole lukenut paljoa, mutta kaipaisi lukuelämyksiä?

Kirsti Ellilän Pelastusrenkaita sijoittuu tunnistettavaan suomalaiseen ympäristöön ja herättelee ajatuksia naispappeuden tiimoilta.

3. Mikä kirja sinun teki mieli jättää kesken?

Muutaman kirjan jätinkin. Totan luin mieliteosta huolimatta loppuun.

4. Mikä kirja sai sinut vuodattamaan kyyneleitä?

Mielenliikutusta syntyi useammankin kirjan parissa, mutta vastaan Rilla of Ingleside, vaikken ihan varma olekaan itkinkö ääneen. L.M. Montgomeryn kirjoittamat tuttujen henkilöhahmojen kuolemat ovat minulle takuuvarmoja itkettäjiä.

5. Minkä kirjan lukemista odotit ennakkoon eniten?

Aika monen hyvän jatkosarjakuvan jatko-osia... Mutta Samarkandin kultainen talo oli sellainen, jonka ilmestymistä oikeasti odotin ja kyttäsin.

6. Mikä kovasti pitämäsi kirja sai mielestäsi aivan liian vähän näkyvyyttä ja ns. blogisavuja?

Vaikkei Vuohen juhla ihan uutukainen olekaan, niin kumma ettei sitä ole enemmän luettu, kun Mario Vargas Llosan kirjoja muuten löytyy blogeista. Todella hyvä ja väkevä kirja.

7. Mikä kirja oli suurin pettymys?

Aida oli aika höpö.

8. Minkä kirjan ottaisit ainoaksi kirjaksi autiolle saarelle uudestaan...ja uudestaan luettavaksi?

Täällä Pohjantähden alla. Sitä olen jo lukenut uudestaan ja uudestaan ja aion lukea jatkossakin.

9. Mikä kirja herätti sinulla eniten halua keskustella kirjan tapahtumista ja henkilöistä?

Vaarallisia suhteita.

10. Minkä kirjan sulkisit aikakapseliin avattavaksi sadan vuoden päästä täällä Suomessa?

Eiköhän Erottaja kiinnostaisi lukijoita, jotka haluavat lukea aikalaisromaanin talouskriisin riepottamasta Suomesta.

11. Mistä kirjasta haluaisit nähdä elokuvan, ellei sitä jo ole tehty?

Uskaltaisikohan toivoa, että Suomessa osattaisiin tehdä kunnollinen elokuva Neidonkengästä.

12. Minkä kirjan ns. jälkimaku oli niin voimakas, että mietit sitä vielä pitkään viimeisen sivun kääntämisen jälkeenkin?

Näkymättömät kädet.

13. Mikä kirja oli suurin yllättäjä hienon lukukokemuksen myötä?

Blanketsista oli jonkinlaisia ennakko-odotuksia kertynyt, mutta erityisesti vahva henkilökohtainen puhuttelevuus yllätti ja vakuutti.

14. Mistä kirjasta et muista enää paljoakaan, vain lähinnä tunnelmia ja pätkiä sieltä täältä tapahtumista?

Kissatytöstä. 

15. Mitä kirjaa suosittelisit eniten muille kirjablogisteille?

The Unwritteniä. Vahvoja kirjallisia kerrostumia ja tarinankerronnan taikaa.

Choderlos de Laclos: Vaarallisia suhteita

Kuva: Otava.

Choderlos de Laclosin Vaarallisia suhteita panin kirjastosta varaukseen katseltuani tarinan korealaisen elokuvasovituksen Untold Scandal jo toiseen kertaan. Olen tutkaillut kirjaa kirjastossa joskus aikaisemminkin, mutta silloin yli 500-sivuinen ranskalaisklassikko 1700-luvulta tuntui hieman vaikeasti lähestyttävältä. Nyt rohkaisin mieleni. Ensimmäinen elokuvaversio, jonka olen kirjasta nähnyt, on 1990-luvulla valmistunut Julmia aikeita. Kuuluisin versio on Glenn Closen, John Malkovichin ja Michelle Pfeifferin tähdittämä 1980-luvun elokuva, mutta siitä olen tainnut nähdä vain joskus pätkiä telkkarissa. Aion kyllä korjata tilanteen.

Kirjan alkuperäisnimi on Les liaisons dangereuses, ilmestymisvuosi on 1782 ja muotona kirjeromaani. Kuulostaa tosiaan hieman raskaalta lähtökohdalta. Mutta kun ryhdyin lukemaan, yllätyin kuinka kepeästi tarina soljui ja vei mukanaan. Ehkä kirjan keskivaiheilla oli pari kertaa sellainen olo, että kaunopuheiset rakkaudentunnustukset alkoivat hieman kyllästyttää, mutta tämä kyllästymisen häivä unohtui, koska alku ja loppu ovat niin vetäviä.

Kuva: Wikipedia.

Teoksen alkuasetelma lienee monelle tuttu elokuvasovitusten vuoksi. Rikkaat, kauniit ja kyyniset markiisitar de Merteuil ja varakreivi de Valmont huvittelevat manipuloimalla lähimmäisiään ja keräämällä päänahkoja viettelypeleissään. Markiisitar haluaa kostaa entiselle rakastajalleen, joka on menossa naimisiin nuoren, viattoman Cécile Volangesin kanssa. Hän ehdottaa Valmontille Cécilen vokottelua. Valmont taas on iskenyt silmänsä hurskaaseen ja nöyrään rouva de Tourveliin ja haluaa turmella tämän. Hän teeskentelee rakastunutta ja raportoi kirjeitse markiisittarelle edistymisestään.

Kuva: IMDb.

Kirjan lukeminen oli kahdella tavalla mielenkiintoista. Ensinnäkin kirja kiinnosti omana itsenään, toiseksi oli mielenkiintoista vertailla elokuvasovituksia ja niiden painotuksia kirjan juonesta. Jotta kirjan voisi aivan täysipainoisesti dramatisoida, olisi tv-sarja varmasti oikea muoto. Lukiessa huomasi, että monta viehättävää pientä sivupolkua on jätetty huomiotta, jotta elokuva ei paisuisi liikaa. Tavallaan on selvää, että elokuvissa on kannattanut nostaa pääjuoneksi Valmont jahtaamassa viatonta rouva de Tourvelia, mutta kirjasta löytyy paljon muitakin kiinnostavia aspekteja. Esimerkiksi luostarikoulusta vasta päässeen viisitoistavuotiaan Cécilen lemmekäs kirjeenvaihto ritari Dancenyn kanssa on liikuttavan ihanteellista ja romanttista ensirakkautta. Lisäksi kirjassa valotetaan mielenkiintoisesti markiisittaren ja Valmontin historiaa.

Kuva: IMDb.

Tykkään todella paljon tällaisista kirjoista, joissa kuvataan ihmisluonteen raadollista puolta osuvasti, tarkkanäköisesti, ironisesti ja älykkäästi. Turhuuden turulla tulee hyvällä tavalla mieleen. Tykistöupseeri Pierre Ambroise François Choderlos de Laclos'n psykologinen silmä ja herkullisen pirullinen huumorintaju välittyvät kirjan lehdiltä todella hyvin. Siinä missä Cécile ja Danceny uskovat sokeasti idealistiseen rakkauteen, ovat markiisitar de Merteuil ja Valmont täysin ihanteettomia ja kaksinaamaisia. Mielenkiintoista on myös tarkkailla heidän julkisen kuvansa eroja. Valmontilla on miehen roolissa enemmän liikkumavaraa. Hän on niittänyt seurapiireissä mainetta naisten viettelijänä ja tuhoajana, mutta se ei rajoita hänen sosiaalisia suhteitaan. Leskirouva de Merteuil taas joutuu olemaan varovaisempi. Hän on kiillottanut julkisen kuvansa säröttömän hyväksi. Hän on luotettu ystävä ja kunnioitettu hyvien neuvojen jakaja. Nuhteetonta mainettaan hän varjelee ja hoitelee rakastajansa salamyhkäisesti. Ehkä juuri siksi markiisitar tuntuu pelättyä Valmontiakin kavalammalta? Otavan Seitsentähdet-sarjassa ilmestyneeseen suomennokseen on jälkisanat kirjoittanut kirjailija Sari Malkamäki, ja hän pohtiikin, olisiko markiisitar määritelty nykyajassa psykopaatiksi.

Kuva: IMDb.

Kirjeromaanin muotoa pelkäsin vähän ensin, vaikka mietittyäni hoksasin, että tämähän on jo toinen kirjeromaani tälle vuodelle. Ensimmäinen oli Hilja Valtosen Vaimoke. Vaikka Vaarallisia suhteita koostuu pelkästään henkilöiden toisilleen lähettämistä kirjeistä, ei kirjemuoto vähennä draamaa ja toiminnallisuutta mitenkään. Itse asiassa kirjemuoto tuo ovelan lisäkierteen kerrontaan. Kirjeet ovat minäkerrontaa, mutta eivät samalla lailla kuin suoran kerronnan minäkerronta. Kirjeellähän on aina vastaanottaja, joten kirjeen kirjoittaja sekä kertoo tarinaa omasta näkökulmastaan että valitsee näkökulman kirjeen vastaanottajan mukaisesti. Tästä nähdään useita loistoesimerkkejä, monilla kirjeillä on kaksoistulkinta, mutta vain osa henkilöistä pystyy lukemaan vaihtoehtoisen tulkinnan. Tätäpä markiisitar itsekin neuvoo Cécilelle:

Kuva: Wikipedia.

"P.S. - Asiasta puheen ollen, minä unohdin... vielä sananen. Koettakaahan huolehtia enemmän tyylistänne. Kirjoitatte edelleenkin kuin lapsi. Näen aivan hyvin, mistä se johtuu; Tehän sanotte kaiken, mitä ajattelette, ettekä mitään, mitä ette ajattele. Tällainen käy laatuun meidän kahden välillä, joilla ei ole toisiltamme mitään salattavaa: mutta älkää kirjoittako näin rakastajallenne! Vaikutatte aina pieneltä idiootilta. Koettakaa toki ymmärtää, että kirjoittaessanne jollekin toiselle kirjoitatte hänelle ettekä itsellenne: älkää siis yrittäkö sanoa hänelle, mitä ajattelette, vaan pikemminkin sellaista, mikä häntä enemmän miellyttää."

Kuva: Kansallisteatteri.

Näytteestä varmaan myös huomaa, että kirjeiden tyyli noudattaa sosieteetin etikettisääntöjä. Lähes kaikkia teititellään, isolla teellä. Kirja myös kihisee eroottista jännitettä, mutta ns. lähitaisteluja ei kuvailla sanatarkasti, vaan niistä kerrotaan kaunopuheisin korulausein ja kiertoilmaisuin. Kenties juuri siksi lataus on niin vahva? Samasta syystä kirjaa ei ehkä varauksetta voi suositella kaikille. Jos pitää kohteliaisuuksien täyttämästä muodollisesta korukielestä, antaa mennä vaan, mutta jos kaipaa suoraviivaisempaa ja tiiviimpää esitystapaa, saattaa pitkästyä tämän kirjan parissa. Minä tykkäsin kovasti ja lukeminen tuntui ennakkomielikuvaa kevyemmältä. Eikä voi kuin ihailla de Laclos'n taitoa säädellä draamaa: iskuja satelee juuri oikeassa tahdissa, asiat vaihtavat suuntaa äkkiarvaamatta ja kokonaisuus näyttäytyy uudenlaisena. Kronologisesti kirjan tapahtumat kestävät vain muutaman kuukauden: ensimmäinen kirje on päivätty elokuussa ja viimeinen tammikuussa.

Kirjassa on tarkoituksellisen etäännyttävä lyhyt kehyskertomus, jota vahvistetaan sinne tänne ripotelluilla alaviitteillä. Hauskaa on myös huomata, että "spoilerivaroitus" lienee turha nykyajan keksintö - jo tarinan kakkossivulla kerrotaan melko suoraan, mitä parille keskeiselle henkilöhahmolle lopussa tapahtuu. Tämä ei vähennä lukunautintoa lainkaan, pikemminkin lisää sitä.

Leena Kekomäen suomennos on sujuva, tosin on vaikea sanoa onko suomennos vanha vai uusi, sillä kirjaston tietokannan varhaisin suomennos on 1940-luvulta. Seitsentähdet-sarjan ulkoasu on tyylikäs, mutta koska tämä kirja on painettu vuonna 2000, niin eipä tätä taida enää kirjakaupoista saada. Kirjastoista ja divareista löytyy. Halukkaat voivat toki verrytellä ranskantaitoaan ja kokeilla alkukielellä lukemista, minun kielitaidolleni 1700-luvun ylhäisöranska lienee aivan liian vaativaa.

Herkullinen, eroottinen, ihmissielun pimeitä puolia valaiseva ja koukuttava kirja. Jotain niin yleispätevää tässä tarinassa on, ettei ole ihme, että sovituksia on sijoitettu moniin erilaisiin aikoihin ja paikkoihin.

Lue myös nämä:
William Makepeace Thackeray: Turhuuden turulla
Alexandre Dumas: Kolme muskettisoturia
Christophe Blain: Maalari ja merirosvo - Olga

Copycat-kirjankansi

Amman hieno kisa on kirvoittanut todella luovia kuvia bloggaajilta! Minä pyörittelin mielessäni kaikenlaisia ideoita, mutta lopulta optimoin ajankäytön ja päädyin paikallisväriä korostavaan ratkaisuun:

Kuvanlaatu on hieman vaatimaton, kännykällä nappasin kuvan töihin mennessä... Toistaiseksi minun suosikkini osallistujista on Anni.m:n copycat-kansi.

Inspiraation lähteenä toiminut kirjankansi on WSOY:n sivuilta peräisin. Nostalgiset Agatha Christien dekkarit sopivat myös joululomatunnelmaan!

H.C. Andersen: Pieni merenneito

Kuvitus: Jiří Trnka.

Andersenin satuja kuuluu lapsuuteni rakkaisiin satukokoelmiin. Vuonna 1973 suomennetussa on komeassa kokoelmassa on Jiří Trnkan kuvitus ja Eeva-Liisa Mannerin suomennos. Maailman satuaarteita -nimiseen sarjaan kuuluvaan kirjaan on siis todella panostettu. Kirjasta näkee, että sitä on luettu ahkerasti: selkämys notkuu ja sivut ovat käytössä kuluneen näköisiä.

Jostakin syystä mielessäni ehti pyöriä jonkun aikaa Pienen merenneidon uusintalukeminen. Ehkä täkynä oli Katjan satuhaaste. Kommenteista näkee, että myös Suketus luki tämän sadun. Samoin Sara löysi tämän sadun divarin satukirja-aarteesta. Kenties Andersen-muistojani on hämmennellyt Fables. Siellä kun Andersenin Lumikuningatar on näyttäytynyt pahisten joukossa, ja samassa sadussa lasinsirun silmäänsä saanut Kai (Fablesissa Kay) on myös ollut tärkeässä roolissa.

Disneyn animaatiosovitusta Pienestä merenneidosta on joskus pidetty kaupallisena pyhäinhäväistyksenä, onhan siinä kehdattu vääntää tarinalle onnellinen loppu. Mutta sadun uusintalukeminen sai Disney-sovituksen tuntumaan suorastaan terapeuttiselta, niin julma ja surullinen tämä satu on.

Lukeminen herätti myös kiinnostuksen perehtyä tarkemmin Andersenin elämään. Mikä mies tämä satusetä oikein olikaan? Pieni merenneito on lyyrisen kaunis ja herkkä satu, jota Mannerin taidokas suomennos vielä korostaa. Mutta en ihmettele, että lukiessa mieleen palautui lapsilukijana kokemani ahdistus tämän sadun äärellä - kuinka traaginen koko tarina on! Vasta lopussa suodaan pieni helpotus lukijalle, ja hassua kyllä, myös alleviivaava ja sen vuoksi vähän töksähtävä pikku opetus. Itse asiassa Wikipediasta löytyy tähänkin selitys, sen mukaan Andersen muokkasi ja selitteli loppua jälkikäteen.

Symboliikkaa tästä sadusta voisi löytää vaikka kuinka paljon. SurLaLune-sivustolta pääsee ainakin alkuun.

Andersenin satuja -kokoelmasta löytyy monta muutakin mieleen jäänyttä klassikkoa, kuten jo mainittu Lumikuningatar. Ainakin Villijoutsenet on jäänyt kiehtovana ja paljon optimistisempana satuna mieleen. Ehkä täytyy nautiskella Andersenia lisääkin taas joskus, nämä sadut tuntuvat antavan aikuislukijalle aivan uudenlaisia tasoja lapsena koettujen lukuelämysten rinnalle.

Lue myös nämä:

Tove Jansson: Taikurin hattu

L.M. Montgomery: Emily of New Moon

Bill Willingham - Mark Buckingham - Steve Leialoha: Fables 3. Storybook Love

Aulikki Oksanen: Kolmas sisar

Kuva: Siltala.

Aulikki Oksasen Kolmas sisar oli oikein täsmäluettavaa synkkään joulukuuhun. Olen omasta mielestäni sietänyt tänä vuonna pimeyttä ja vesisadetta kohtuullisesti, mutta nyt synkkyys tuntuu ottaneen ylivallan. Kun katsoo ulos, tuntuu että iskee masennus ja ilmastoahdistus. Ilmastoahdistusta voi yrittää torjua ruohonjuuritasolla muistilistaan tutustumalla ja käytännön keinoja kokeilemalla.

Olen tavannut hurmaavan Aulikki Oksasen syksyllä Siltalan illanvietossa ja hän lausui joitakin kokoelman runoja ääneen. Kokoelmaan ovat ennen minua ehtineet ihastua jo Ina, Nora, Katja ja marjis.

 Synkkyyden vastalääkkeenä toimivat Oksasen runoista ja laulurunoista välittyvät tunteet: rakkaus ja yksinäisyys, vapauden ja kauneuden kaipuu, oman tiensä löytäminen... Kokoelman avausruno Villit peurat on kolahtanut moniin, kannattaa käydä katsomassa Jennin ITE-taidetta runoon perustuen.

Vuosikymmeniä aktiivisena taiteilijana työskennelleen Oksasen tuotannosta esimerkiksi klassikkokappale Sinua, sinua rakastan on toki tuttu, mutta viime vuosina tutuksi ovat tulleet Vuokko Hovatan levyttämät Oksasen laulurunot. Hovatan Lempieläimiä-levyn laulunäytteitä voi kuunnella MySpacesta.

Laulurunous on jännä kirjallisuuden laji - ihan aina kappaleet eivät toimi paperille kirjoitettuna, vaikka ne lauluina olisivat pysäyttävän kauniita. Joissakin Kolmannen sisaren laulurunoissa esimerkiksi toisteisuus vähän häiritsi, koska saman sanan tai säkeistön toistaminen ei tietenkään luettuna vaikuta samalta kuin sävellyksena kuunneltuna.

Kokoelman loppu oli mielenkiintoinen. Muut tekstit olivat melko lyhyitä, mutta viimeisenä oleva nimikkoruno Kolmas sisar oli kolmiosainen ja kesti monta sivua. Eräänlainen Kristus-tarina oli kyseessä. Kokoelman kuvituksen Oksanen on piirtänyt itse. Kuvat ovat viehättävän välimerellisiä. 

Otetaanpa loppuun runon Villit sanoivat ensimmäinen kappale:

"Villit sanoivat:
Tätä metsää
älä koskaan myy.
Anna kuolla sen, mikä hiljaa rämettyy,
ja palaa sen, mikä syttyy itsestään.
Mutta sielusi sisintä korpea
älä luovuta kellekään."

Lue myös nämä:
Helvi Hämäläinen: Sukupolveni unta
Arja Tiainen: Tää tojota ei lähe liikkeelle
Helvi Juvonen: Aukea ei koskaan metsään ovi

Benoît Sokal: Ensimmäiset tutkimukset

Kuva: Jalava.

Tämän syksyn uutuuksista minun must-listalleni pääsi itsestäänselvästi Benoît Sokalin Ensimmäiset tutkimukset. Albumiin on koottu Tarkastaja Ankardon varhaiset lyhyttarinat, jotka ovat alun perin ilmestyneet 1970-luvun lopussa. Olen näitä lyhäreitä lukenut Tapiireista. Tätä albumia varten mustavalkoiset tarinat on väritetty.

Ensimmäisten tutkimuksien kaikki tarinat eivät olleet minulle ennestään tuttuja, mutta aika monta oli. Tuttuus herätti tietenkin halun vertailla. Esimerkiksi Tapiirissa 1/87 ilmestynyt tarina Ammutaanhan sankareitakin on saanut albumissa nimen Sankareita kaikki. Tarinassa ikämies-Ankardo päättää kokea vielä kerran yhden seikkailun. Jotkut tarinan lausahduksista ovat jääneet päähäni elämään omaa elämäänsä: "Martta, sen paksut pakarat, sen perunagratiini..."

Mustavalkoinen ruutu Tapiirin numerosta 1/87, värillinen ruutu Ensimmäisistä tutkimuksista.

Värityksessä ei ole moittimista, vaikka sinänsä mustavalkoiseksi tarkoitetun sarjakuvan värittäminen tuottaa ennemminkin uuden tulkinnan kuin "oikean" lopputuloksen. Mustavalkoisuushan on ihan oma lajinsa... Näiden nihilististen ja raadollisten pikkutarinoiden maailma on niin synkkä, että eipä värityksessä paljon muuta pelivaraa olekaan kuin käyttää mahdollisimman tummia ja ankeita sävyjä.

Suomennoksesta ja tekstauksesta taas on vähän sanomista. Ammutaanhan sankareitakin on Heikki Kaukorannan suomentama ja Erkki Kukkosen tekstaama, ja heidän työnsä peittoaa uuden version mennen tullen. Juhani Tolvasen suomennoksessa kiusasi esimerkiksi se, että Ankardon kohtalokas vastapari Klara onkin nyt yhtäkkiä Clara ceellä. Samoin siteeraamani repliikki oli muuntunut muotoon "Tänään elämässäni on Martha ja hänen paksu takapuolensa ja perunagratiininsa..." Monta muutakin kohtaa oli, jossa Kaukoranta pelaa suomen kielen hienovaraisilla nyansseilla ja Tolvanen vähän rymistelee. Ankardon clue kun on herkullinen film noir -kliseiden parodia. Vaan voihan olla että vanhojen suomennosten oikeuksien hankkiminen olisi ollut työläämpää kuin koko albumin uudelleen suomentaminen?

Outi-Illuusia Parviaisen ja Jannico Liljan tekstaus taas on pikkuisen epäselvää verrattuna vanhan koulukunnan mestareihin. Mutta mieluummin luen silti epäselvää käsintekstausta kuin koneellista tekstausta, joten kiitos siitä!

Ankardon kokopitkissä albumeissa sankarimme tallustelee kaupunkietsivänä, mutta ensimmäiset tarinat alkavat Ankardon kotimaatilalta. Rikoksen ratkominen rajoittuu maatalon pihapiiriin: kanan kuolema, uhkailevat rottajengit, isännän viha lankeavat etsivämme ylle... Musta huumori on herkullista. Ja ehdottomasti aikuiseen makuun sopivaa!

Ensimmäiset tutkimukset on arvosteltu Kvaakissa ja Pois työpöydältä -blogissa. Ankardojen makuun ovat päässeet myös Linnea ja Hanna.

Lue myös nämä:
Benoît Sokal: Tarkastaja Ankardon tutkimuksia - Valkokaulusjuomari 
Didier Comès: Lumikko, Eva
Juan Diaz Canales - Juanjo Guarnido: Blacksad, Kissa varjoisilta kujilta

Guy Delisle: Shenzhen

Kuva: WSOY.

Guy Delislen Shenzhen tarttui kirjastosta taannoin mukaan kun muistin sekä Hannan että Booksyn kehuneen Delisleä. Myös Norkku on häntä lukenut. Delislen nimi on kyllä ollut tuttu jo jonkin aikaa, mutta jotenkaan en ollut tätä aiemmin saanut itseäni liikkeelle lukemaan hänen sarjakuviaan.

Mutta kyllä kannatti. Makasin eilen sohvalla ja luin Shenzhenin kannesta kanteen ja nauroin ääneen niin paljon, että mahaan alkoi koskea.

Vaikka sinänsä tämä ei ensisilmäyksellä vaikuta miltään hervottomalta huumoripläjäykseltä. Alun perin vuonna 2000 ilmestyneessä sarjakuvassa Delisle kertoo omaelämäkerrallisesti itsestään. Hänet on lähetetty kiinalaiselle animaatiostudiolle kolmeksi kuukaudeksi valvomaan piirretyn tv-sarjan tuotantoa. Shenzhen on tylsä, harmaa, saasteinen ja pahanhajuinen kaupunki, jossa on hyvin vähän tekemistä ja juttuseuraa. Delisle ei puhu kiinaa kuin muutaman sanan, joten ympäristöön tutustuminen on lähinnä elekielen valossa. Arki on monotonista ja kiinalaisissa tavoissa riittää kummastelemista. Likaista ympäristöä korostetaan tuhruisen harmaalla piirrosjäljellä.

Monet arkipäivän absurdit kohtaamiset on kerrottu todella hauskasti - tai sitten olin jossakin omituisesti virittyneessä huumorimielentilassa lukiessani... Guyn kiinaa puhuva kaveri Tom toteaa albumin loppupuolella: "Jos ei osaa kiinaa, ei ymmärrä kiinalaisia... ja vaikka osaakin, ei heitä ymmärrä yhtään sen enempää..."

Jostain syystä sarjakuvaan sopii tällainen omaelämäkerrallinen, episodimainen kerronta todella hyvin. Olen aiemminkin miettinyt sarjakuvien parissa, etten välttämättä jaksaisi lukea kirjana tällaista melko juonetonta ja itseään kommentoivaa kertomusta, mutta sarjakuvaan tämä jostakin merkillisestä syystä sopii. Wikipediasta löytyy listaa omaelämäkerrallisista sarjiksista.

Delisleltä on suomennettu myös Pjongjang ja Merkintöjä Burmasta. Näistä löytyy arvioita Booksyn ja Norkun blogeista. Kvaakista löytyy keskustelua Delislestä. Ketjun loppupuolella kerrotaan, että seuraava teos olisi matkakertomus Jerusalemista. Aiheesta voi lukea The Comics Reporterista.

Lue myös nämä:
Ville Tietäväinen: Näkymättömät kädet
Ottopoikia ja työläistyttöjä, Cleaning is for hipsters ja Syliinvaellus Intiaan
Javier de Isusi: Hullu joki