Javier de Isusi: Marcosin piippu

Javier de Isusin ensimmäisen suomennetun sarjakuvan, Marcosin piipun, luin ensi kertaa viime syksynä. Tein tuolloin haastattelun de Isusista Helsingin Sarjakuvafestivaalien tiedotuslehteen. Marcosin piippu on ensimmäinen osa Maattoman Juanin matkat -sarjasta, josta onkin näköjään ilmestymässä toinen osa suomeksi syksyllä. Palasin Marcosin piippuun, sillä se muistui mieleeni suomalaisaktivisti Jyri Jaakkolan kuoleman uutisoinnin vuoksi. Jaakkola kuoli huhtikuussa ollessaan Meksikossa rauhantarkkailijana. Juuri tällaisista rauhantarkkailijoista Marcosin piippu kertoo - ja samalla sarjakuvasta saa tuhdin tietoannoksen zapatistikapinasta ja meksikolaisintiaaneihin kohdistuvista ihmisoikeusrikkomuksista.

Javier de Isusin päätarkoitus ei kuitenkaan ole saarnata, vaan kirjoittaa seikkailua. Päähenkilö Vascon hahmo on häpeämätön ja kunnioittava pastissi Corto Maltesen hahmoa kohtaan. Levoton meksikolaismiljöö onkin juuri sellainen "romanttiselle onnensoturille" sopiva ympäristö, jollaisissa Cortokin vaelteli 1900-luvun ensi vuosikymmenillä. Vascon tarina alkaa, kun hän ryhtyy jäljittämään vuosia sitten kadonnutta ystäväänsä Juania ja päätyy La Realidadin rauhanleiriin. Leirin asukkailta hän yrittää saada tietoja Juanista ja joutuu samalla itsekin mukaan rauhanleirin toimintaan.


Sarjakuvan nimessä mainittu Marcos on myyttinen Subcomandante Marcos. Ajankohtaisasioiden lisäksi de Isusi rakentaa jännitteitä Hugo Prattilta tutuilla keinoilla: kuutamolla, kaksoisolennoilla, pitkillä hiljaisuuksilla ja arvoituksellisilla henkilöillä. Piirtäjänä de Isusi on kiehtova: välillä hän tyylittelee voimakkaasti, välillä rakentaa pikkutarkkaa realismia. Arkkitehdin tausta näkyy tyylikkäästi piirretyissä rakennuksissa. Mustan ja valkoisen käyttö on nerokasta: kuvista oikein henkii Meksikon paahtava helle. Samoin yömaisemat tulevat iholle.

Tämäkin on ollut niitä sarjakuvia, jotka jäävät mieleen vaivaamaan - ei vähiten tuon Jyri Jaakkola -uutisoinnin vuoksi. Viimeisin käänne Jaakkolan kuolemaan liittyen on Satu Hassin vierailu Meksikoon murhatutkimuksiin liittyen. Suomalaista Meksiko-aktivismia löytyy esimerkiksi Toinen Meksiko -sivustolta.

Lue myös nämä:
Javier de Isusi: Mikä-mikä-maan saari
Hugo Pratt: Corto Maltese - nuoruus
Marjane Satrapi: Persepolis

Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja pahan pappi

Tämä on 200. blogikirjoitukseni. Olkaapa hyvät! Blogilaajennuksista tuorein kokeilu on ollut kyselyjen luominen. Ensimmäisen kyselyn "Neitosista ken on ilkein" voitti Nefernefernefer, toiseksi tuli Mylady Winter ja kolmanneksi Becky Sharp. Käykääpä vastaamassa uuteen kyselyyn!

Harjunpää-kirjoihin palaaminen tuli mieleen, kun talvella uutisoitiin uuden Harjunpää-elokuvan teosta. Varmasti menen elokuvaa katsomaan, tosin itse olen sitä mieltä, että Peter Franzén ja Irina Björklund ovat ehkä vähän liian "hienon" oloisia Harjunpään pariskunnaksi. Kirjoissahan on korostettu Timo Harjunpään arkisuutta ja vaatimattomuutta, samoin hänen Elisa-vaimonsa on oikea vaatimattomuuden perikuva. Mutta katsotaan mitä elokuvasta tulee!

Oman Harjunpää ja pahan pappi -kirjani ostin Huuto.netistä, joka onkin erinomainen kirjojen ostopaikka. Tämäkin kappale oli aivan korkkaamattomassa kunnossa eikä maksanut kuin muutaman euron. Kyseessä on kirjakerhopainos - jostain syystä jotkut keräilijät vähän dissaavat kirjakerhopainoksia, mutta ei minulla mitään niitä vastaan ole. Tämäkin on tyylikäs kovakantinen laitos. Iltakävelyillä olen ehtinyt ihailla läheisellä Hietalahden torilla olevaa näyttävää Harjunpää-mainosta. Kustantamo on ostanut mainospaikan julkisivuremontin suojalakanasta, ja kirjamainos näkyy taatusti kauas:


Harjunpää ja pahan pappi on ilmestynyt vuonna 2003, pitkähkön tauon jälkeen, sillä sarjan edellinen osa ilmestyi vuonna 1993. Tänä syksynä on luvassa uusi osa, nimeltään Harjunpää ja rautahuone. Odotan innolla! Liekö pitkällä luomisajalla ollut vaikutusta kirjan henkilöhahmoihin, sillä eräs tässä kirjassa esiintyvistä henkilöhahmoista on kirjailija Mikko Matias Moisio, joka kärsii writer's block -tilasta. Moisio on kokenut repivän avioeron, ja hänen lapsensa ja ex-vaimonsa saavat oman tilansa kirjassa. Nimihenkilö, "pahan pappi", on itseään Maahiseksi kutsuva mies, joka palvoo Maammoa ja näkee Helsingin lähijunat ja metrot uskontonsa välikappaleina. Tuttu poliisi Timo Harjunpää joutuu jäljittämään mystistä hahmoa, kun metroasemilla alkaa tapahtua itsemurhilta näyttäviä tapaturmia turhan usein.

Olen lukenut kirjan kerran aiemmin sen ilmestymisen aikoihin. Kirjan tapahtumat jäivät mieleen ja ovat kangastelleet mielessä aika ajoin. Mutta kun tartuin kirjaan uudestaan, tempauduin sen mukaan niin että kirja tuli ahmaistua pikavauhtia. Melkein pitäisi lukea kirja heti uudestaan, rauhassa ja keskittyen. Kirja on mestarillisen hyvin kirjoitettu ja siinä on riipaisevia ja pelottavia kohtia. Olen aiemminkin kirjoittanut Joensuun kyvystä kuvata ihmistä vaivaavaa selittämätöntä ahdistusta ja erilaisia pelkoja, mutta tässä kirjassa ne nousevat erityisen hyvin esille. Kirja alkaa kohtauksella, jossa pikku-Mikko kuuntelee vanhempiensa riitaa yöllä peloissaan. Myöhemmin asiaan palataan kirjailija-Mikon arkikuvauksissa. Jos joku kaipaa kuvausta avioeron epäoikeudenmukaisuudesta miehen ja isän näkökulmasta, tästä kirjasta sellainen löytyy. Mikko on joutunut jättämään lapsensa ex-vaimolleen ja ex tekee kaikkensa vaikeuttaakseen niin Mikon kuin lastensa elämää. Samoin Mikon välit omiin vanhempiin ovat kylmät.

Mikon poikaa Mattia kiusataan koulussa, ja puolustajakseen hän löytää yllättäen samaa koulua käyvän Leenan. Leena tietää Maahisen, ja houkuttelee Matinkin mukaan katsomaan häntä ja kokemaan "jänniä vibroja". Mutta millaisia seurauksia Maahisen kohtaamisesta mahtaakaan olla?

Olen kehunut aiemmin Joensuun taitoa kuvata poliisin tutkimustyötä arkirealismia ja epädramaattisuutta korostaen. Sama taito näkyy tässäkin kirjassa, mutta on hämmästyttävää, kuinka sujuvasti Joensuu yhdistää siihen suorastaan yliluonnollisia aineksia. Lisäksi Joensuu kuvaa loistavasti tapahtumia eri henkilöhahmojen nahkoista käsin - tässä kirjassa eräs näkökulma on jopa odottavan äidin vatsassa olevalla sikiöllä.

Virallisesti näitä kirjoja kutsutaan dekkareiksi, mutta oikeasti nämä ovat paljon enemmän kuin dekkareita. Näissä on suomalaisen yhteiskunnan läpiluotausta, ihmissielun täsmäkuvausta ja heikkouden, pelkojen mutta myös itsensä voittamisen kuvausta. Matti Yrjänä Joensuun ei kuitenkaan tarvitse heittäytyä tekosyvälliseksi, hämäräksi tai monimutkaiseksi, vaan kerronta on selkeää, kieli kaunista ja puhdasta ja tapahtumat ymmärrettäviä. Mestarillista työtä.

Lue myös nämä:
Matti Yrjänä Joensuu: Väkivallan virkamies
Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja ahdistelija
Hilkka Ravilo: Älä itke äitini

Marjane Satrapi: Persepolis

Hautuukodin lukeminen sysäsi minut laatusarjakuvien kimppuun. Persepoliksen lukeminen paikkasi aukkoa sivistyksessä, sillä tämä palkitun ja kehutun sarjakuvan ensimmäinen osa on ilmestynyt Ranskassa alunperin jo vuonna 2000 ja suomeksikin jo vuonna 2004. Tarina on sovitettu myös animaatioelokuvaksi, josta Youtubessa näkyy kiehtova traileri.

Marjane Satrapi kertoo lapsuudestaan Iranissa ja nuoruudestaan Euroopassa, josta hän sitten palaa Iraniin, vain huomatakseen ettei sopeutuminen ole helppoa. Lukiessani huomasin taas kuinka ammottavia aukkoja yleissivistyksessäni onkaan, mitä Lähi-itään tulee - onneksi tässä tuli samalla tuhti annos tietoa Iranin ja lähialueen historiasta ja kulttuurista. Käsi ylös: kuinka monen mielestä Iran on arabimaa? Väärin - iranilaisille arabit ovat niitä muita, he itse ovat persialaisia. Iranilla on huikea tuhansien vuosien historia ja alueella puhutaan persian (farsin) kieltä. Jossain vaiheessa hokasin myös, että Marjanen sukunimi Satrapi on luonnollisesti samaa alkuperää kuin suomeenkin omaksuttu lainasana "satraappi", jota käytetään kuvaamaan vaikutusvaltaista napamiestä. Satraapeista lisää täällä. Marjane kasvaakin vapaamielisessä yläluokkalaisessa kodissa ja elämä on rauhallista aina siihen asti kun vuonna 1979 puhkeaa vallankumous. Alakoululainen Marjane on siihen asti ollut uskonnollisesti sitoutumattomassa ranskalaisessa koulussa, mutta vallankumouksen jälkeen tytöt ja pojat jaetaan eri ryhmiin ja tytöille määrätään huivipakko.

Persepoliksen ensimmäinen osa, Iranilainen lapsuuteni, kuvaa Marjanen ja hänen perheensä ja ystäviensä kamppailua ensin vallankumouksen ja sitten Iranin ja Irakin sodan keskellä. Tarina on vahva, koska pikkutytön maailma välittyy siitä niin hyvin. Marjane on ollut sisukas ja voimakasluontoinen lapsi - jos hän olisi elänyt lapsuutensa Suomessa, hän olisi varmasti notkunut ahkerasti yläasteen tupakkapaikalla, meikannut räikeästi yli ja vänkyttänyt vastaan kasvattajilleen. Uskonnollisen vallankumouksenkin keskellä hän ottaa ilon irti sieltä mistä saa: ihailee Kim Wildeä, käy ostamassa musiikkikasetteja katupartioita vältellen ja ilahtuu uusista tennareista.

Marjanen vanhemmat haluaisivat pitää kiinni vapaamielisestä elämäntavastaan, mutta kun poliittinen valvonta kiristyy päivä päivältä, on jokaisen pakko yrittää sopeutua ainakin ulkoisesti. Elämäntapa muuttuu oudon skitsofreeniseksi: kadulla kuljetaan hunnuissa, mutta kodin seinien sisällä voidaan elää omien ystävien kanssa niin kuin haluaa - ellei kukaan ilmianna tai tule tekemään yllätystarkastusta.

Kun Marjane on 14-vuotias, hänen vanhempansa päättävät lähettää hänet turvaan Itävaltaan. Siitä kertoo toinen osa, Kotiinpaluu. Jos murrosikä voi olla kotona asuvillekin nuorille vaikea elämänvaihe, niin erityisen vaikeaksi se saattaa muodostua jos asuu yksin vieraassa maassa, kieltä ei aluksi osaa yhtään, ystäviä löytyy hitaasti ja elämäntavat ovat aivan erilaiset kuin mistä on lähtenyt. Marjane kokee kasvukipuja ja lisäksi hän alkaa tuntea syyllisyyttä siitä, että hän on turvassa ja hänen vanhempansa sodan jaloissa. Sodan vuoksi iranilaiset ovat saaneet huonon maineen Itävallassa, joten omaa identiteettiä ei kaikissa tilanteissa kannata paljastaa. Vapaamielisemmätkin itävaltalaiset suhtautuvat herkästi Marjaneen "kolmannen maailman edustajana".

Tarina oli todella mukaansatempaava ja tunnetasolla puhutteleva. Kirjan takakannessa siteerataan arvioita, jossa suositellaan kirjaa pakolliseksi oppimääräksi suomalaisiin kouluihin, ja voin olla samaa mieltä. Ja kuten totesin lukiessani Maalaria ja merirosvoa, tämän tarinan kertomisessa sarjakuva taidemuotona on loistava valinta: jos tästä olisi kirjoitettu romaani, se olisi valtava tiiliskivi josta jäisi puuttumaan paljon tunnelmasta, joka nyt välittyy visuaalisten keinojen kautta. Näyteltynä elokuvana tästä saattaisi tulla liian totinen, ja lapsen päänsisäinen maailma ja kiehtovat fantasiaulottuvuudet tuskin välittyisivät. Tuo animaatioelokuva alkoi kiinnostaa, ehkä sen saa jostain dvd:nä.

Lisäksi aloin pohtimaan omaelämäkerrallisuutta tarinankerronnassa. Jostain syystä sarjakuvissa on yleisesti hyväksytty ja normaali tapa lähteä siitä oletuksesta, että kun henkilö X tekee sarjakuvaa, jossa on pääosassa samanniminen henkilö X, saa sarjakuvaa lukea joko omaelämäkerrallisena tai ainakin näennäisen omaelämäkerrallisena. Sen sijaan kirjallisuuden tulkinnassa tuntuu olevan ehdottoman kiellettyä lukea mitään tarinaa edes näennäisen omaelämäkerrallisena, vaikka tällaisia kirjoja kirjoitetaan todella paljon. Blogistani löytyvistä kirjoista esimerkiksi Bret Easton Ellisin Lunar Park, Heikki Turusen Maalainen ja Hannu Salaman Tapausten kulku lähtevät kaikki liikkeelle aineksista, joiden yhtymäkohdat kirjailijan biografiaan ovat huomattavat. Toiset sekoittavat tarinaan mielikuvitusta enemmän ja toiset vähemmän. Pieniä muutoksia Marjane Satrapikin tekee, esimerkiksi hänen oma syntymävuotensa on 1969 ja sarjakuvan Marjanen syntymävuodeksi mainitaan 1970. Silti Persepolista on aivan sallittua lukea olettaen, että tällaisia asioita on ihan oikeastikin Marjane Satrapille tapahtunut. Sen sijaan jos olettaisi että Heikki Turusen luomassa fiktiohahmossa, pohjoiskarjalaiskirjailija Heino Oinosessa, olisi mitään yhtymäkohtaa todelliseen Heikki Turuseen, tekisi pahan kirjallisen tulkintavirheen, oikean emämunauksen. Sarjakuvakerronnassa erittäin yleinen ja hyväksytty muoto on omasta elämästä liikkeelle lähteminen. Tarinankertojat toki värittävät ja muuntelevat totuutta hyvin usein sellaiseen muotoon, joka palvelee draamaa parhaiten. Tämänkin lukija hyväksyy ja ymmärtää. Eiköhän vaikkapa esikoisromaaneista hyvin suuri osa ole jonkinlaisia näennäisen omaelämäkerrallisia kasvutarinoita - tämänkin vuoden kirjoista yhtymäkohtia todellisuuteen on ainakin Peter Franzénin, Elina Tiilikan ja ehkäpä jopa Kreetta Onkelin kirjoissa, vaikka Onkeli varsinkin hyödyntää fiktion keinoja sen verran reippaalla kädellä, että toivottavasti hänen kohdallaan ihmiset osaavat selkeästi erottaa toden ja kuvitellun. :)

Persepolis on siinäkin mielessä suositeltavaa sarjakuvaa, että se sopii myös niille lukijoille, jotka assosioivat sarjakuvat joko lasten lehtiin tai sitten tekotaiteelliseen tuhruun. Persepolis on kirjallinen, tasokas ja selkeästi piirretty ja tekstattu sarjakuva. Itse asiassa se on ensimmäinen iranilainen sarjakuvaromaani, mikä kertoo omaa kieltään Marjane Satrapin sisusta ja vahvuudesta.

Lue myös nämä:
Art Spiegelman: Maus
Chimamanda Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa
Alison Bechdel: Hautuukoti

Michelle Morgan: Marilyn Monroe - Private and Undisclosed

Tähän kirjaan tarttumisesta kiitos kuuluu nimimerkille "Kriittinen fäni", joka kävi joulukuussa kommentoimassa Sarah Churchwell -kirjoitustani. Hän suositteli Marilyn-aiheisista kirjoista Michelle Morganin teosta Marilyn Monroe - Private and Undisclosed, ja niinpä se tuli tilattua Amazonista. Samassa kuormassa tuli iso lasti muitakin kirjoja, mutta tämä kirja vei mukanaan - kun tämän lukemisen oli aloittanut, ei voinut kesken jättää.

Michelle Morgan on britti, joka perusti faniklubin nimeltä Marilyn Lives Society vuonna 1991. Tämä kirja on julkaistu vuonna 2007, ja Amazonin ostajapalautteissa sitä kehutaan kovin. Pari Marilyn-aiheista kirjaa minäkin olen lukenut, mutten lähellekään niin paljon kuin hardcore-fanit. Aiempiin lukemiini Marilyn-kirjoihin verrattuna tämä oli miellyttävää luettavaa siinä mielessä, että tässä ei yritetty paisutella legendoja, vaan Marilynin hahmoa lähestyttiin suoraan ja arkielämästä käsin. Kirjassa käsitellään Marilynin elämä syntymästä kuolemaan, ja varsinkin lapsuutta ja nuoruutta kuvaavat jaksot olivat todella antoisia. Michelle Morgan on hankkinut kirjaa varten kuvia, joita ei yleensä Marilynistä näe - arkisia otoksia tavallisen elämän keskellä.

Samoin oli ihanaa, että tämä kirjailija ei tuhlannut tilaa läähätyskuvauksiin Marilynin ihmeellisestä vaaleasta tukasta tai uskomattoman kimmoisasta povesta. Muistaakseni Donald Spoto harrasti tätä kyllästyttävän paljon elämäkerrassaan. Morgan kirjoittaa kuin vilpitön fani konsanaan - kohdettaan arvostaen, mutta terävänäköisesti. Kirja ei ehkä ihan kympin arvoinen ole, mutta ysi puolen arvoinen kuitenkin - tämä pieni miinus tulee siitä, että joissakin kohdin Morgankin menee vipuun ja alkaa kuvailla Marilynin päänsisäisiä ajatuksia aivan kuin tietäisi ne varmasti. Sitähän kukaan ei voi tietää. Kirjan lähtökohta on hätkähdyttävä - jokainen voi miettiä omalla kohdallaan, miltä oma elämä kuulostaisi, jos joku tuntematon menisi haastattelemaan omia hengissä olevia tuttuja ja sukulaisia 40 vuotta oman kuoleman jälkeen. Mitä he kertoisivat, mitä asioita voisi pitää totena, mitä kukakin korostaisi ja värittäisi omasta näkökulmastaan käsin? Morgan on saanut kirjaan huiman paljon kokemuksia sellaisilta ihmisiltä, jotka ovat Marilynin tavanneet. Mukana on sukulaisia, Hollywood-teollisuuden työtovereita, satunnaisia faneja jotka ovat jahdanneet nimikirjoitusta...

Kirja vahvisti kuvaa Marilynin persoonasta ja samalla sai minut pohtimaan ihmisen elämänkaarta. Jälleen kerran totesin, että elämäkerrat ovat siinä mielessä kiehtovampia kuin romaanit, että elämäkerrassa kuvatut tapahtumat olisivat fiktiossa epäuskottavia. Marilynillä oli repaleinen lapsuus ja nuorena naisena hän oli todella ujo ja hiljainen. On hätkähdyttävää katsoa valokuvien näyttämää muutosta, kun tummasta pörröpäisestä Norma Jeanesta alkaa sukeutua vaaleakiharainen, valovoimainen Marilyn. Samoin viimeisten vuosien kuvat lääkeriippuvaisesta, uupuneesta naisesta, jonka ihossa näkyvät jo ensimmäiset ikääntymisen merkit, tuntuvat riipaisevilta. Kuitenkin Marilyn oli vasta 36-vuotias kuollessaan, vain kolme vuotta vanhempi kuin minä nyt. Huh huh.

Morgan kohtelee tiettyjä aiheita melko neutraalisti eikä lähde revittelemään, mutta hän silti ottaa vaikeatkin aiheet esille ja kertoo sen, mitä olemassaolevan lähdemateriaalin perusteella on mahdollista päätellä. (Tai tähän lukijana on pakko luottaa hänen kohdallaan.) Näitä ei niin kiiltokuvamaisia aiheita ovat esimerkiksi Joe DiMaggion oletettu perheväkivalta tuoretta vaimoaan kohtaan, Marilynin oletetut abortit tai keskenmenot ja muut gynekologiset ongelmat, sekä paljon spekuloitu suhde Amerikan kuninkaallisiin, Kennedyn veljeksiin Johniin ja Bobbyyn. Hämmennyin myös kun luin Marilynin lapsuudesta Kaliforniassa. Lapsuuskuvaukset kertovat rivien välistä aika paljon köyhästä valkoisesta alaluokasta - rikkinäisistä perheistä, rahavaikeuksista, jatkuvasti muuttuvista elinolosuhteista. Mutta myös lähimmäisestä välittämisestä ja huolenpidosta. Samoin ryhdyin ihmettelemään koko vaikutusvaltaista Hollywood-koneistoa - nuorella Marilynillä ei ollut juuri koulutusta, hän ei ollut harrastanut näyttelemistä missään, hänellä vain oli haaveita näyttelijättären urasta, ulkomuoto kohdallaan, hieman onnea valokuvamallin uran alussa ja pikkuhiljaa esille pääsevä hirmuinen valkokangaskarisma.

Jos pitäisi valita 1900-luvun tunnetuin nainen, niin eiköhän voittajaksi selviytyisi Marilyn Monroe. Hänen käsittämättömästä kulttuurisesta merkityksestään kertoo sekin, että kun tieto hänen kuolemastaan alkoi levitä, monet ihmiset tekivät itsemurhan hänen vuokseen. Fanihuuma ei näytä laantumisen merkkejä. Jo vuonna 1974 hapsottavatukkainen suomirokkari lauloi nuoren pojan kaukorakkaudesta - kyseessä on tietenkin Juice Leskisen laulu Marilyn, Youtubesta löytyi video johon on yhdistetty Juicen laulu ja pätkiä Marilynin esiintymisistä.

Suositeltava kirja kaiken kaikkiaan. Tähän loppuun sopii siteerattavaksi Arto Mellerin runo, joka on julkaistu alun perin kokoelmassa Johnny Be Goethe vuonna 1988:

"Nuku rauhassa Norma Jean

valkoisen lakanan alla.

On kuolema märkää unta.

Nuku rauhassa Norma Jean

valkoisen lakanan alla

kun hiljaa niin hiljaa yössä

soi kylmän sodan

lullabye...

Nuku rauhassa Norma Jean.

Valkoisen lakanan alla.

Your heart belongs to daddy,

ja pitkin reisiä virtaa

Kennedyn veljesten sperma,

sun kuukautisverestä kasvaa

Sikojen Lahden kartta.

Nuku rauhassa Norma Jean

valkoisen lakanan alla.

On kuolema märkää unta.

Nuku rauhassa Norma Jean.

Valkoisen lakanan alla."

Lue myös tämä:
Sarah Churchwell: Marilyn Monroen monta elämää

Alison Bechdel: Hautuukoti

Kuva: Like.

Alison Bechdelin omaelämäkerrallisen sarjakuvaromaanin Hautuukoti - tragikoominen perheeni luin viime kesänä lehteä varten. Bechdel on amerikkalainen sarjakuvapiirtäjä, joka ennen Hautuukotia on tunnettu parhaiten Lepakkoelämää-strippisarjakuvastaan, jota Olivian Kirjasieppokin kommentoi. Muistelen törmänneeni itse Hautuukotiin ensimmäisen kerran Hesarin jutun kautta, tosin lisäkokemuksia löysin tietenkin Kvaak.fi -sarjakuvafoorumilta. Uusintalukukertaan sain sysäyksen monestakin syystä. Ensinnäkin, K-blogissa käsiteltiin James Joycen Odysseusta, ja muistin siitä että Hautuukodissahan Odysseus käsitellään perusteellisesti, joskin pilke silmäkulmassa. Toiseksi, kun olen tässä joutessani käynyt blogiani läpi ja lisäillyt kuvia ja Lue myös nämä -linkkilistoja vanhoihin juttuihini, muistin Sarah Watersin Yövartion kautta Hautuukodin. Kolmas syy taitaa olla se, että Hautuukoti kuuluu niihin mieleenpainuviin tarinoihin, joista jää muistijäljet pitkäksi aikaa. Kohtaukset ja tunnelmat nousevat mieleen milloin missäkin, ja jäävät häiritsemään sen verran, että tarinan pariin pitää palata uudestaan ja sukeltaa siihen syvällisemmin.

Kvaak.fi -foorumin keskusteluketjusta käy hyvin ilmi, että sarjakuvaharrastajat jakautuvat joskus kahteen leiriin: niihin, joille kuvallinen ilmaisu on tärkeämpää ja niihin, joille kirjallinen ilmaisu on tärkeämpää. Minä taidan kuulua jälkimmäiseen kastiin, ja siksi minusta Hautuukodin monimuotoiset kirjallisuusviitteet ovat hauskoja eivätkä ärsyttäviä. Bechdel rinnastaa tunnekylmän ja salaisuuksien painolastin raskauttaman perheensä moniin kirjallisuuden klassikoihin: Hautuukodissa mainitaan Joycen lisäksi mm. Marcel Proust, F. Scott Fitzgerald ja Henry James. Kuvaavasti ensimmäisellä sivulla näkyy Alisonin isän lukeman kirjan kansi - Leo Tolstoin Anna Karenina, jonka kuuluisa aloituslause sopii paremmin kuin hyvin Hautuukodin tunnelmaan.

 
Hautuukodissa kerrotaan nuoren Alisonin kasvutarina. Seitsemään lukuun jaetussa tarinassa on jonkin verran aikasiirtymiä - välillä ollaan Alisonin lapsuudessa, mutta aina välillä hypätään Alisonin aikuisuuteen, isän hautajaisiin ja perheessä pinnan alla häilyneisiin salaisuuksiin. Niistä merkittävin on se, että Alison tajuaa opiskelut aloitettuaan olevansa lesbo, ja tämän jälkeen hänelle selviää että hänen isänsä on homo. Alisonin ja hänen isänsä Brucen tarinat ovat rinnakkaisia mutta eivät yhteneviä - Alisonille kaapista ulos tuleminen ja oman identiteetin vapaa julkituominen ovat mahdollisia, mutta pennsylvanialaisessa pikkukaupungissa ikänsä asunut isä eli kaksoiselämää.

Seksuaalivähemmistötarinan lisäksi Hautuukodissa on monta muuta ulottuvuutta - lapsen havainnot vanhemmistaan ja perhe-elämästä, lapsuuden vaihtuminen murrosiäksi ja aikuisuudeksi, perheen ja suvun merkitys, perhe-elämän tunteiden lämpö tai kylmyys. Monipuolinen ja puhutteleva tarina kaiken kaikkiaan. Ja kirjallisuuden ystävät saavat lisämaustetta läpi tarinan kulkevista mielenkiintoisista kirjallisuusviitteistä.

Lue myös nämä:
Sarah Waters: Yövartio
Sarah Waters: Silmänkääntäjä
Henry James: Washingtonin aukio

Toni Morrison: Tervanukke

Tervanukke löytyi hyväkuntoisena kappaleena Sofian antikvariaatista samalla reissulla kuin Uhrituletkin. Minun kansani, minun rakkaani -kirjan jälkilämmössä aloitin kirjaa innokkaasti, mutta jossain vaiheessa lukuinto laimeni. Kirja on pyörinyt aika kauan sängyn alla, ja totesin että en kirjaa ainakaan tällä kertaa pääse pitemmälle kuin puoleenväliin. Päätin kuitenkin blogata kirjasta, vaikka kesken jäikin. "Saako kirjan jättää kesken", ihmetteli K-blogin Jennikin vähän aikaa sitten, ja minä sanon että saa. Hullua kyllä, Morrison-kiinnostukseni ei tähän laantunut, vaan tilasin nettikaupasta Morrisonin uusimman kirjan kirjan A Mercy. Kirja on suomennettu nimellä Armolahja, mutta päätin että kokeilen seuraavaksi Morrisonia englanniksi. Vaikken itseäni pidäkään minään englannin kielen superguruna, niin näköjään sen verran hyvin kieltä olen tähän ikään mennessä oppinut, että suomennoksia lukiessa käännöksen takaa kuultavat englanninkielen ilmaukset häiritsevät.

Tervanukke muistuttaa Minun kansani, minun rakkaani -kirjaa alkuasetelmansa osalta: suljetun huoneen draamaa on kyseessä täälläkin. Tosin ei kirjaimellisesti, sillä kirjan tapahtumat sijoittuvat läkähdyttävälle Karibianmeren saarelle. Rikas johtaja Valerian Street on vetäytynyt eläkkeen viettoon yksinäiselle huvilalle, mikä ei ilahduta hänen vaimoaan, "Mainen johtavaa kaunotarta". Iäkäs musta palvelijapariskunta pyörittää taloutta. Palvelijoiden, Sydneyn ja Ondinen, veljentytär Jadine on saapunut viettämään lomaa huvilalle. Jadine on eräänlaisessa välitilassa: toisin kuin sukulaisensa, hän elää Streetien vieraana eikä palvelijana. Valerian Street on kustantanut hänen opintonsa ja Jadine on asunut pitkiä aikoja Pariisissa mallintöitä tehden. Sitten huvilalle tupsahtaa laivalta paennut musta Son, jota Valerian hetken mielijohteesta alkaa kohdella vieraanaan eikä karkurina. Sonin silmissä mustasta Jadinesta on tullut käytöksensä puolesta valkoinen.

Kirja jäi kesken ehkä siksi, että juonenkulku tuntui käynnistyvän hieman raskaasti. Sinänsä tekstissä oli paljon kiinnostavia aineksia - pienen ryhmän hierarkian tutkiminen, Jadinen kokemukset Euroopassa, Sonin kontrasti kirjan muita henkilöitä vasten, trooppisen kuuma luonto ja isäntäväkeen etäisyyttä pitävät saarelaiset. Luulen, että tällaisen "laatukirjallisuuden" lukeminen käy minulta välillä nihkeästi sen vuoksi, että varsinainen juoni on häivytetty aika tehokkaasti. Viihteellisen genrekirjallisuuden lukeminen on nopeaa, koska kerronta on vahvasti juonivetoista. Tätähän Jude Deveraux analysoi hauskasti Villiorkideassa. Tervanukessa Morrison liikuttelee tarinaa eteenpäin minun makuuni hieman liian jähmeästi. En vain jaksanut pakottaa itseäni lukemaan kirjaa loppuun asti, vaikka plarailinkin loppuosan tapahtumat pikalukuna.

Eniten kiinnitin huomiota mustien henkilöhahmojen kautta esitettyyn toiseuden kokemukseen. Jadinea ärsyttää Sonin syytökset "liiasta valkoisuudesta". Sen sijaan että saisi rauhassa olla sitä mitä on, joutuu Jadine suhteuttamaan itseään rivien välistä tapahtuvaan melko monitahoiseen rotumäärittelyyn: Sonin lisäksi hän joutuu kohtaamaan Valerianin vaimon hieman yleistävän ja alentuvan asenteen, toisaalta saaren mustaihoinen asujaimisto tuntuu hänestä kaukaiselta. Streetien näkökulmasta kaikki mustat ovat mustia, mutta mustat henkilöhahmot joutuvat punnitsemaan omaa olemustaan paitsi valkoisuutta, myös toisia mustia ja heidän ominaisuuksiaan vastaan. Samanlaista toiseuden kuvausta löysin myös Sarah Watersin Yövartiosta lesbohenkilöhahmojen kuvauksessa.

Katsotaan, mihin minun Morrison-lukukokemukseni johtavat. Kunhan tuo A Mercy tulee ja jos sen lukeminen sujuu paremmin kuin Tervanuken lukeminen, jatkan raportointia.

Lue mieluummin tämä:
Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani
Nämäkin jäivät kesken:
Hannu Salama: Tapausten kulku
Frank Schätzing: Pedot

Blogin ulkoasun päivitys

Blogini täytti keväällä neljä vuotta, joten juhlistetaan sitä näin jälkikäteen, kun blogin uusi ulkoasu valmistui. Joissakin blogipalautteissa on kaivattu värikkäämpää ulkoasua. Pidin tiukasti kiinni neutraalista bloggerin vakiopohjasta, koska olen ajatellut että kirjablogissa, aivan kuten kirjassakin, teksti on pääosassa. Vilkkuvälkkypohjalta lukeminen on ärsyttävää. Vähitellen kuitenkin aloin ajatella, että ehkä persoonalliseen pohjaan olisi kiva panostaa, varsinkin kun se vanha on käytössä todella monessa blogissa (mikä ei ole ihme, koska se on niin selkeä ja helppolukuinen). Ajattelin ensin kokeilla itse muokata blogia uuteen uskoon, mutta koska en moneen kuukauteen ehtinyt ja jaksanut, vaikka asia mielessä olikin, niin noudatin perussääntöä, jonka mukaan kannattaa ulkoistaa kaikki, mikä ei ole omaa ydinosaamista. Uuden ulkoasun toteutti Cloud9:n Jani, kiitos sinne! Voin suositella Janin palveluja. :) Yläpalkin kuva on iStockista ja pääotsikon Athelas Italic -fontti on ostettu Type Togetherista.

Kuten olette huomanneet, olen jo jonkin aikaa lisännyt blogipostauksiin kuvan kirjasta. Sain joululahjaksi kameran ja päätin alkaa lisätä kuvia myös blogini enemmän, osittain tuon palautteenkin vuoksi. Tässäkin olin pitkään fanaattinen, ja tietoisesti en halunnut lisätä blogiin kirjan tai kirjailijan kuvaa. Perusteena se, että kirja on sama, näyttipä kirja millaiselta tahansa. Ei esimerkiksi ole väliä, mitä painosta lukee, sama teksti siellä on, vaikka kuinka olisi koreat kuoret. Samoin ilmeisesti jopa kirjailijoilla alkaa olla ulkonäköpaineita. Tämän voi päätellä siitä, että esimerkiksi kirjojen markkinoinnissa hyödynnetään innokkaasti niitä kauniita ja komeita kirjailijoita, vaikka rumempikin kanssakirjailija taatusti ihan yhtä laadukasta tekstiä voi tuottaa. En ole halunnut olla puffaamassa tätä ilmiötä. Kuvien lisäämistä pohtiessani päätin myös, että yritän näyttää hyvää esimerkkiä enkä enää kopsaile satunnaisia kirjankansikuvia sieltä mistä niitä löytyy. Käytän itse ottamiani kuvia tai kustantamojen virallista, mediakäyttöön tarkoitettua materiaalia. Ja meinasinpa muokata myös vanhoja kirjoituksia lisäämällä niihinkin kuvia - kunhan jaksan järjestää jonkun superkuvaussession... Muistakaa silti, että kirjan voi lukea myös erinäköisenä painoksena. ;)

Muitakin uusia toiminnallisuuksia minulla on ollut mielessä. Sitten iski haikeus: mitä vanhalle rakkaalle blogilleni tapahtuu? Jos alan muokkaamaan ja myllertämään kaiken uusiksi, harmittaa jos paluuta vanhaan ei olekaan. Päätin ratkaista tilanteen ottamalla blogistani paperitallenteen. Siinä blogi on tallessa kronologisessa järjestyksessä ja alkuperäisasussaan. Vanhojen blogijuttujen lukeminen järjestyksessä olikin todella mukavaa ja monia kirjamuistoja ja lukijoiden antamia kirjavinkkejä tuli mieleen. Koska neljän vuoden tekstien tulostelu yksi kerrallaan olisi ollut hirmuinen urakka, tein niin että otin ensin joka jutusta pdf-tulosteen, tallensin pdf:t järjestyksessä usb-tikulle ja vein tikun Kopio-Niiniin. Siellä blogi tulostettiin ja mapitettiin nätisti järjestykseen. Aika massiivinen mappi tulikin, vai mitä:

Yksi uusi laajennus, joita olen miettinyt, on pyörinyt netissä jo vähän aikaa: avasin Twitter-tilin. Se on ollut vielä kokeilun asteella: tweettaan englanniksi ja puffaan suomalaisia kirjoja, samoin tietenkin kommentoin muunmaalaisiakin kirjoja. Tutustuin Twitteriin ja kokeilin tehdä hakuja eri kirjailijoiden perusteella. Eipä löytynyt mitään Pentti Saarikoskesta tai Veikko Huovisesta. Nyt löytyy - tai pitäisi löytyä, sillä tällä hetkellä Twitterin haussa on näköjään joku vika, "older tweets are temporarily unavailable". Twitter-näkyvyyttä sen sijaan oli esimerkiksi Mika Waltarilla ja kaikkein eniten tietenkin Sofi Oksasella, josta löytyi monta tweettiä. Kiva väline. Jos bloggaus sallii rönsyt, niin Twitterin vahvuus on juuri tiivistämisessä.

Lisäksi olen miettinyt kirja-aiheisten Youtube-videoiden tekemistä, mutten ole vielä keksinyt sopivia tapoja. Yksi tapa olisi käydä kuvaamassa lyhyesti kirjojen tapahtumapaikkoja ja kertoa niistä, mutta maantieteellinen sijainti asettaa tietenkin omat rajoituksensa. :) Muutaman korttelin päässä on esimerkiksi muistolaatta Pentti Saarikosken asumisesta Fredrikinkadulla, siitä olisi helppo aloittaa. Mutta vaikka Tuulen viemää -aiheisten videoiden teko vaatisi jo paljon enemmän mielikuvitusta. Saa nähdä mitä tapahtuu! Ja kuten moni muukin bloggaaja, olen välillä miettinyt, mitä keinoja voisi olla saada blogista tuloja. Eiköhän niitäkin tule tässä viriteltyä.

Kirjan ja ruusun päivänä Hesarissa oli koko kulttuuriosaston etusivu pyhitetty kirjallisuuskritiikille ja verkkokritiikille. Oli mahtavaa että kirjablogitkin saivat näin näkyvästi huomiota! Olenkin vähän seuraillut, että koska kirjablogit alkavat saada samanlaista näkyvyyttä kuin vaikka ruoka- tai muotiblogit. Parin kommentin verran keskusteluakin juttu aiheutti.

Kuten sanoin, hienoa että blogit saavat huomiota, mutta muutama kohta tuossa kirjoituksessa on, joihin tekee mieli inttää vastaan. Ensinnäkin jo otsikko: henkilökohtaisuus hämärtää blogien kirja-arvioita. En tietenkään voi puhua muiden puolesta kuin omastani, mutta minun blogini suhteen tuossa on jo kaksi hieman harhaanjohtavaa väitettä:

Ovatko tämän blogin jutut kirja-arvioita? Palautteen perusteella todella moni lukee näitä kirja-arvioina. Ei se huono tulkinta ole. Muttaa blogin perustamisen motiivi minulla oli aloittaa lukupäiväkirja, siis kirjoittaa muistiin ne ajatukset, joita kirjan lukeminen minussa herättää. Ennen ne ajatukset jäivät päähän surraamaan, nyt olen voinut jäsentää ne blogiini ja jopa vaihtaa ajatuksia muiden lukijoiden kanssa. Kirja-arvioiksi en näitä tekstejä kirjoita. Tämä vapaamuotoisuus ja henkilökohtaisuus on ollut riemastuttavan vapauttavaa - ei tarvitsekaan olla objektiivinen, vaan saa olla rehellisen subjektiivinen. "Oikeita" kirja-arvioitani on julkaistu mm. Etelä-Saimaassa, niitä voi selata Kritiikkiportin kautta tekemällä haun nimelläni. Lista ei ole kattava, sillä Etelä-Saimaa tiukensi vuodenvaihteessa linjaa, siellä päätettiin rajata netissä ilmaiseksi jaettavan sisällön määrää ja keskittyä paperilehteen. Harmi minun kannaltani, mutta ymmärrettävää lehden kannalta. Tuskinpa kuulun noihin kirjoituksessa mainittuihin 6-12 oikeasti hyvään Suomessa vaikuttavaan kirjallisuuskriitikkoon, mutta eivätköhän nuo lehtijuttuni ole ainakin muodollisesti sillä lailla pätevää kirjallisuuskritiikkiä, kuin Sirpa Pääkkönen tarkoittaa.

Harmillista on myös sivulauseessa ilmenevä vanhojen kirjojen vähättely - eikö kirjan lyhyt kaupallinen elinkaari olekaan harmillinen asia ja eivätkö vanhatkin kirjat ansaitse näkyvyyttä? Tavallinen kirjastossa kävijä lainaa ja lukee kaikenikäisiä kirjoja, ei vain kuumimpia uutuuksia.

Henkilökohtaisuus ei siis mielestäni hämärrä näitä blogijuttujani, vaan on olennainen osa niitä. "Perinteisessä" kirjallisuuskritiikissä kun on mielestäni kaksi ulottuvuutta: kirja ja kirjailija. Lukupäiväkirjassa mukana on myös kolmas ulottuvuus: lukija. Lukijathan voivat lukea kirjoja aivan sillä lailla kuin haluavat, oikein tai väärin, oikealta vasemmalle tai alhaalta ylös. Mahtavia esimerkkejä on linkkilistaltani löytyvässä jämsäläisten oppilaiden lukupäiväkirjoissa. Niissä ei kuvia kumarreta eikä kirjoja sijoiteta välttämättä millään lailla kirjallisuuden kaanoniin. Oppilaat lähestyvät kirjoja tasan tarkkaan vain omasta näkökulmastaan käsin.

Siinä olen Pääkkösen kanssa samaa mieltä, että blogien taso vaihtelee. Yritän usein bongata vaikka Blogilistan kautta kirja-aiheisia blogeja. Moni ainakin väittää kirjoittavansa kirjoista, mutta käytännössä blogi saattaakin olla täynnä tarinoita tiskivuoroista tai työkiireistä ja kirjajutut ovat jääneet jalkoihin. Usein kyllästyn nopeasti enkä jaksa etsiä lisää. Lisäksi joskus hyvät blogit katoavat: harmittaa kun esimerkiksi Koskikaran hyvää blogia ei enää olekaan näkyvillä. Olen itse pyrkinyt kirjoittamaan vain kirja-aiheisilla otsikoilla, vaikka onhan tässä pari poikkeusta vuosien aikana ollut, niin kuin tämänhetkinenkin jaaritus.

Kirjablogien hyvä puoli on se, että niistä tosiaan löytää kirjavinkkejä. Itse olen lukenut esimerkiksi Marenkikeijun Nono-blogin innoittamana. Joskus kirjat ovat synnyttäneet suorastaan meemejä. Esimerkiksi Helvi Hämäläisen Säädyllinen murhenäytelmä on käsitelty Kirjatohtorin, minun, Morren ja Grezenin blogeissa.

Blogisyntymäpäivälahjaksi toivoisinkin Sinulta, arvon lukija, pientä palautetta: oletko lukenut jonkun kirjan blogini innoittamana ja jos olet, minkä? Lukijapalautteita aika ajoin on tullut aiheen tiimoilta, mutta koetetaan kerätä tähän vähän pitempää listaa, jos lukukokemuksia on blogin kautta syntynyt. :)

Kiitos tähänastisesta blogikokemuksesta - Sallan lukupäiväkirjalla on melkein 800 lukijaa viikossa ja yhteensä sivulla on käyty 125 000 kertaa. Suosituinta juttua, Aleksis Kiven Seitsemää veljestä, on luettu melkein 11 000 kertaa. Minulla on ollut mukavaa, toivottavasti teilläkin!

Marjatta Kurenniemi: Onneli ja Anneli

Tämän kirjan olen saanut joululahjaksi lapsena. Arvelisin olleeni 8- tai 9-vuotias. Tykkäsin tästä kirjasta todella paljon ja - tarvitseeko sanoakaan - luin sen monen monta kertaa. Päätin kurkata, mitä Onnelin ja Annelin maailmassa tapahtuikaan ja lukea kirjan uudestaan.

Kirjaan on koottu kolme teosta: Onnelin ja Annelin talo (alunperin ilmestynyt 1966), Onnelin ja Annelin talvi (1968) ja Onneli, Anneli ja orpolapset (1971). Tämä yhteispainos on julkaistu vuonna 1983. Ensimmäisessä kirjassa kerrotaan, kuinka Onneli ja Anneli pääsevät asumaan omaan taloon. Tytöt ovat ystävystyneet ensimmäisenä koulupäivänä. Minäkertoja Anneli kulkee kahden kodin väliä: isän luona Pihlajanmarjakadulla määrää tiukka taloudenhoitaja Minna, ja äidin luona Kissanminttutiellä hienosteleva kodinhoitaja Adele. Anneli ei viihdy oikein kummassakaan.

Onneli taas asuu ahtaasti ja hänellä on kahdeksan sisarusta. Koska Onneli on keskimmäinen, hän tuntee olonsa yksinäiseksi, sillä neljä vanhinta leikkii aina keskenään, samoin neljä nuorinta. Niinpä Onneli ja Anneli pääsevät muuttamaan ongelmitta omaan taloonsa, kun kiehtovan rouva Ruusupuun avulla sellainen järjestyy.

Muistan, että rouva Ruusupuun talon kuvailu oli lumoavaa - vierashuone, keittiö, leikkihuone, makuuhuone ja kaikki muu. Talosta löytyi ihania yksityiskohtia ja iki-ihanat Maija Karman kuvat kuvasivat tunnelmaa todella hyvin. Ensimmäinen kirja meneekin pääasiassa taloon ja naapureihin tutustuessa, lopussa ratkaistaan naapurustossa tapahtunut rikos. Toisessa kirjassa Onnelin ja Annelin taloon saapuu pikkuruinen Vaaksanheimon perhe, ja tytöt auttavat heidät pulasta. Viimeisessä kirjassa naapuriin muuttaa orpokoti, ja Onnelin ja Annelin rantaan saapuva Pekki on päättänyt vapauttaa orvot.

Näin aikuisena vanhoja rakkaita lastenkirjojaan lukee hieman eri näkökulmasta. Moni ei uskalla lukea vanhoja suosikkejaan ollenkaan, peläten että ne eivät tuntuisikaan yhtä hyviltä. Minä olen uskaltautunut, ja kuten blogista on huomannut, sekä antoisia kokemuksia että pettymyksiä on löytynyt. L.M. Montgomeryn kirjoista olen kirjoittanut paljon, ja nehän ovat jopa antoisampia aikuislukijalle kuin lapselle. Mary Marck taas tuntui kömpelöltä kaavamaisuudessaan. Onneli ja Anneli taas oli ilahduttavan laadukasta luettavaa. Kieli on hyvää, raikasta, eloisaa, monipuolista. Draamallinen rakenne on erinomainen: tasapainoinen ja jännittävä. Lapsena tämä kirja tuntui ihanan paksulta ja riittoisalta, nyt aikuisena taas tarinat luki varsin nopeasti. Tapahtumia taustoitetaan kunnolla, jännitys lähtee kehittymään ja purkautuu sitten sopivasti, kun tapahtumat saadaan päätökseen. Ja Maija Karman kuvat ovat todellakin aivan ihania!

Sen sijaan varsinkin kahden ensimmäisen osan kohdalla minua kiinnosti Onnelin ja Annelin persoonattomuus. Lapsena tällainen ei tullut mieleenkään: kaipa sopivien päähenkilöjen sitten kannattaa olla riittävän "tyhjiä tauluja", joihin lapsi voi heijastaa omia tunteitaan ja kuvitella henkilöt eläviksi. Anneli toimii minäkertojana, mutta varsinaisia luonteenpiirteitä hänellä ei näin aikuislukijan silmiin ole. Onnelin osaksi jää muutama kommentoiva repliikki. Mielenkiintoista. Juuri Onnelin ja Annelin vahva, symbioottinen ystävyyssuhde oli lapsena erityisen ihanan tuntuista. Lisäksi Onnelilta ja Annelilta puuttuu täysin ns. katuviisaus: ongelmat aiheutuvat usein juuri siitä, että tytöt ovat tyhmän rehellisiä ympäristön ilkeille aikuisille. Ehkä tämä heijastelee ajan kasvatusilmapiiriä: lapsen on tärkeää olla kiltti ja rehellinen. Tätä Onneli ja Anneli tosiaan ovat.

Orpokotikirja taas on kerrottu kolmannessa persoonassa, ja muistan että lapsena tämä osa tuntui suorastaan pelottavalta. Nyt aikuislukijalle osa oli ehdottomasti kiinnostavin ja vauhdikkain. Jostain syystä Kurenniemi luopui Annelin minäkertojaroolista. Ilahduttavaa on, että tytöissä on nyt säpäkkyyttä: he liittoutuvat oitis Pekki-pojan kanssa ja suunnittelevat orpokodin lasten pelastamista.

Kirjassa on paljon luontevaa yliluonnollisuutta - voisiko sanoa, että suorastaan maagista realismia. Miljöönä on rauhallinen pikkukaupunki ja Onneli ja Anneli ovat tavallisia pikkutyttöjä, mutta heidän kohtaamissaan henkilöissä on kaikenlaista erikoista. Naapurissa asuvat Tingelstiina ja Tangelstiina Vappunen kasvattavat puutarhassaan ilmapalloja, vappuhuiskoja ja muuta, samoin Vaaksanheimon perhe poikkeaa tavallisuudesta. Onneli ja Anneli - ja lapsilukija - ottaa ihmeellisyydet vastaan iloisena ja kyseenalaistamatta. Tässä on todellista, oikeaa lastenkirjan taikaa.

Helsingin kaupunginkirjasto on koonnut hyvän tietopaketin Marjatta Kurenniemestä. Muistan lukeneeni lapsena monia muitakin Kurenniemen kirjoja. Sivulta näkyy, että Onnelin ja Annelin tarina ei lopu tähän: Vaaksanheimon Putti-pojalla on parikin omaa kirjaa, lisäksi vuonna 1984 on ilmestynyt neljäs kirja, Onneli, Anneli ja nukutuskello. En muista olenko tätä kirjaa lukenut - tämä voisi olla ihana kuunnella äänikirjana, jollainen on näköjään saatavilla. Kaikki neljä Onneli ja Anneli -tarinaa on koottu vuonna 2003 yhteispainokseen Onnelin ja Annelin kootut kertomukset. Joten sellaiselle, joka ei ole lukenut Onnelia ja Annelia vielä ollenkaan, pitäisi kai suositella hankkimaan nimenomaan tuo neljän kirjan yhteispainos. Mutta koska minulle tämä kolmen kirjan Onneli ja Anneli on ollut se lapsuuden rakas kirja, niin minulle tämän tunnearvo on suurin.

Lue myös nämä:
L.M. Montgomery: Anne of Green Gables (Annan nuoruusvuodet)
Tove Jansson: Taikurin hattu
Mary Marck: Eevan luokka

Kaari Utrio: Uhritulet

Piipahdin jokin aika sitten Sofian antikvariaatissa ja sieltä löytyi mahtavia saaliita. Suositeltava divari: siisti, kirjat hyväkuntoisia ja hyvässä järjestyksessä. Ostettavaa löytyi helposti. Eräs matkaan tarttuneista kirjoista oli erinomaisessa kunnossa oleva Kaari Utrion Uhritulet ensipainoksena.

Kirja on ilmestynyt vuonna 1993 ja muistelisin lukeneeni kirjan heti tuoreeltaan. Olen täyttänyt tuona vuonna 16 vuotta ja minulla oli jo monen vuoden Utrio-lukuhistoria takanani. Tämä kirja jätti muistaakseni hieman hämmentyneen olon. Olen lukenut kirjan myöhemminkin uudelleen, mutta lempi-Utrioitani tämä ei ole. Kirjan sankaritar Judit edustaa niitä ujoja ja vaatimattomia Utrion sankarittaria ja tarina sijoittuu 1300-luvun loppupuolelle.

Kirjassa erikoista on ylilyövä raakuus, suoranainen sadismi. Judit-parka joutuu kokemaan tai todistamaan milloin mitäkin kauheuksia: raiskauksia, sukurutsaa, perhemurhia, häkkiin vangitsemisia ja vaikka mitä. Näissä Utrion keskiaikaan sijoittuvissa kirjoissa yhtenä elementtinä toki on aina ollut kuoleman jokapäiväisyys ja väkivallan näkyminen arkielämässä, mutta aivan näin kärjistettynä raakuuksia ei yleensä kuvata. Uhritulet tuntuu hieman välityöltä: ujon Juditin persoonallisuus on niin häivytetty, että hän alkaa saada vasta kirjan loppupuolella edes jonkinlaista persoonallisuuden tuntua. Vastaparina toimiva sankari on tällä kertaa nimeltään Sten Balk, hurskas ja urhoollinen soturi, piispan veli. Rakkaustarina lähtee hieman hitaasti liikenteeseen, ja vaikka loppu onkin onnellinen, kamalasti kärsimystä ehditään sitä ennen kokemaan.

Jos päähenkilöt eivät tällä kertaa aivan parasta A-ryhmää olekaan, niin 1300-luvun poliittisten tapahtumien kuvaaminen on kirjan mielenkiintoisinta antia. Kirja sijoittuu ajallisesti hieman Vendela-kirjan jälkeen, drotsi Bo Jonsson Gripin valtakauden jälkeen. Vendela onkin yksi kaikkien aikojen suosikkihahmoistani Utriolta, ja ilahduttavasti hän vierailee tässä kirjassa lyhyesti. Ruotsin kuningas Albrekt Mecklenburgilainen ajautuu sotaan Tanskan kuningatar Margareetaa vastaan, ja levottomat olot koettelevat myös syrjäisen Itämaan kaupunkeja: Turkua, Viipuria, Raaseporia, Porvoota. Erityisesti saksalaissyntyiset vitaliaanimerirosvot ryöstelevät Itämeren rantoja armotta.

Lukuajoitukseni oli näköjään oivallinen, sillä Tammen nettisivujen perusteella kirja on tulossa uusintapainoksena tässä kuussa, tyylikkäässä Kaarin kirjasto -sarjassa. Nykyään kustannusmaailmassa ei enää kovin paljon suosita piirrettyjä kansia, joten aika lyhyessä ajassa kansikuvataiteestakin on ehtinyt tulla nostalgiaa. Alkuperäisestä Uhritulet-kannesta vastaa taiteilija Matti Kota, joka on vastannut useista muistakin 1980- ja 1990- lukujen Utrio-kansista.

Olen aina lukenut mielenkiinnolla Utrion kirjojen pukukuvauksia. Nyt innostuin hakemaan kuvaesimerkkejä syrcotte-puvuista, ja osuin hauskaan ohjesivustoon. Turun kulttuurikeskuksen keskiaikaprojekti on toteuttanut erilaisia ompelukaavoja keskiaikaisille puvuille. Ymmärrettävää, ovathan erilaiset keskiaikatapahtumat ja liveroolipelaaminen suosittuja harrastuksia nykyään.

Lue myös nämä:
Jude Deveraux: Ylämaan laulu
L.M. Montgomery: The Blue Castle (Sininen linna)
Jean M. Untinen-Auel: Hevosten laakso

Sirpa Kähkönen: Jään ja tulen kevät

Lähihistoriaa, naiskohtaloita ja Itä-Suomea - tällainen kirja on varmasti minulle sopiva! Sirpa Kähkösestä on kirjoitettu hyvää niin lehdissä kuin nettikommenteissakin. Jostain syystä Kähkösen sota-aikaan sijoittuva Kuopio-sarja oli tähän asti jäänyt minulta lukematta. Suositukset Kähkösestä olivat jääneet mieleen ja päätin korjata puutteen tutustumalla kirjoihin.

Sarjan tähän mennessä ilmestyneet osat ovat nimeltään Mustat morsiamet, Rautayöt, Jään ja tulen kevät, Lakanasiivet ja Neidonkenkä. Mietin etukäteen, mistä kannattaisi aloittaa. Jos hyppää kirjasarjaan uusimmasta osasta aloittaen, saattaa olla vähän pihalla sarjan aiemmista tapahtumista. Jos taas aloittaa ensimmäisestä osasta, ei välttämättä hahmota heti, miksi sarja on suosittu - useinhan sarjat hieman kypsyvät ja kehkeytyvät edetessään. Päätin aloittaa keskeltä - siinä vaiheessa sarjan suosion rakennusaineiden pitäisi olla hyvin nähtävillä, mutta tapahtumat eivät ole vielä edenneet niin pitkälle, ettei hahmottaisi juonenkäänteitä hyvin.

Kähkösen tyyliä on kuvailtu mikrohistorialliseksi, ja se on osuva määritelmä. Jään ja tulen kevät sijoittuu välirauhan aikaan. Kirjan alussa raskas talvisota on takana, kirjan lopussa jatkosota puhkeaa. Väliin mahtuu huolia ruoanhankinnasta, polttopuiden riittävyydestä, herrojen ja työläisten välisistä ristiriidoista. Kähkönen kuvaa tapahtumia pääasiassa naisten, lasten ja vanhojen miesten silmin. Keskiössä on puutalokorttelin tiiviissä pihapiirissä elävä väki: Tuomen perhe, naapurin Juho-poika, vanha Hyvösen pariskunta sekä karjalainen evakko Helvi, jolla on murrosikää lähestyvä Mari-tytär.

Kävin huhtikuussa Kuopiossa ja otin kirjan innoittamana vähän valokuvia. Itä-Suomessahan on valitettavasti hävitetty vanhaa puutalokantaa innokkaasti, niin Kuopiossakin, mutta olihan siellä hieno museokortteli, josta tämäkin kuva on. Näin komeassa talossa Tuomen perhe ei varmastikaan asunut, mutta ehkä kirjassa kuvattu rouva Lehtivaara pääsi sentään lähelle. Lehtivaaran keittiöön puoliorpo Juho Tiihonenkin pääsee läksyjä lukemaan ja iltapalaa syömään, ja siitähän saattaa mahdollisesti alkaa Juhon luokkamatka. Lahjakas mutta yksinäinen poika alkaa seilata kahden maailman välillä: kotikorttelissa hän asuu ukkinsa kanssa, mutta ystävällisen Lehtivaaran rouvan luona Juho saa uusia elämyksiä.

Kähkönen osaa todella luoda kirjassaan käsinkosketeltavan tunnelman. Kirja on kuin aikamatka, josta ympäristö, tunnelmat, ihmiset ja tapahtumat välittyvät todella hienosti. Kielen kannalta kirja oli minulle elämys. Valaisen sen verran omaa taustaani, että olen asunut lapsuuteni Kainuussa, mutta vanhempani ja lähisukuni ovat savolaisia. Olen pitänyt itseäni kainuulaisena, vaikka "oikeiden" kainuulaisten silmissä en varmastikaan sitä ole, olenhan vain syntynyt siellä ja asunut siellä elämäni ensimmäiset 19 vuotta, mutta sukuni ei ole kainuulaista. No Savossa en ole koskaan asunut, joten en ole savolainenkaan. Opiskelujen vuoksi olen asunut kolme vuotta Joensuussa ja edelleen sympatiseeraan pohjoiskarjalaisia kovasti, sitten ehdin asua kahdeksan ja puoli vuotta Lappeenrannassa, joten Etelä-Karjalakin tuli tutuksi. Nyt ympyrä onkin sulkeutunut kun asun Helsingissä, sillä täällähän asuu hirmuisesti tuttuja kainuulaisia, kuten vanhoja koulukavereitani. Olen määritellyt itseni jo jonkin aikaa yleispätevästi itäsuomalaiseksi, se kattaa riittävän hyvin niin Kainuussa vietetyn lapsuuden, savolaisen geeniperimän kuin karjalaiset opiskeluvuodetkin. Kaikilla mainitsemillani alueilla Etelä-Karjalaa lukuunottamatta puhutaan savolaismurteita, ja vaikka omasta puheestani murre onkin harmillisella tavalla laimentunut, nautin kovasti verevästä murteen käytöstä.

Kähkönen on tavoittanut ja tallentanut kuopiolaisen puheenparren todella hienosti paitsi repliikkeihin, jotka ovat täyttä murretta, myös muuhun kirjan kieleen, jossa murre näkyy sanavalintoina. Kirjassa juosta remputetaan, oksankirjailut loimehtivat, hyvä mieli tulvailee. Savolaismurteen käyttöhän on raskaasti leimattu joko koomiseksi tai junttimaiseksi - olisivatko vanhat suomifilmit tätä mielikuvaa olleet luomassa, niissähän palvelijattaret tai höpsöt juoppoukot puhuivat leveää murretta? Mutta Kähkönen kirjoittaa elämän ilot, surut ja vakavuudet kauniilla murteella, joka ei ole koomista vaan täyttä totta, tapa ajatella ja hahmottaa maailmaa. Tämä oli minulle mahtavaa luettavaa.

Pienen ihmisen elämää sota-aikana tarkastelevaa Kähköstä tekee mieli verrata Väinö Linnaan. Sekä yhtäläisyyksiä että eroja löytyy. Vastinpareja voisivat olla Savo-Häme, kaupunki-kylä, naiset-miehet. Sillä jos Linnaa on joskus moitittu naisnäkökulman unohtamisesta, niin Kähkösen kirjoissa aikuisen miehen näkökulma loistaa poissaolollaan. Tuomen pihapiirin ainoa aikuinen mies, jonka elämään paneudutaan yhtään enemmän, on Lassi Tuomi, joka kuvataan henkisesti lyötynä, vetäytyvänä ihmisenä. Kirjan edetessä käy ilmi, että tähän vaikuttavat Lassin kokemukset poliisikuulusteluissa ja sodassa. Lassi on ollut vakaumuksellinen kommunisti, ja hän on joutunut tämän vuoksi mm. vankileirille. Lassin sisar Hilda toteaakin kirjan alkumetreillä: ukkoin varraan ei meillä lasketa yhtään mittään. Monesta kohdasta muistui mieleeni myös Tuntematon emäntä -kirjan kuvaukset.

Mainitsin jossain vaiheessa, että toinen maailmansota näyttää olevan suurin blogissani käsiteltyjä kirjoja yhdistävä teema. Siihen jatkumoon tämäkin kirja liittyy. En ole mitenkään erityisesti toisesta maailmansodasta kiinnostunut, joten aihe ei ole valikoitunut sen vuoksi, eikä tämäkään kirja sotatapahtumia kuvaa, vaan tavallisten ihmisten elämää ja sodan vaikutuksia siihen. Jos oikein syvälliseksi heittäytyy, niin voisi sanoa että kirjallisuus ja tarinat ovat osa ihmiskunnan kollektiivista muistia, ja siihen muistiin toinen maailmansota on jättänyt vahvat ja syvät jäljet. Siksipä kai tämänkin kirjan tapahtumat tuntuivat läheisiltä, tärkeiltä ja helposti samaistuttavilta, vaikken itse ole kirjan kuvaamassa ajassa ja paikassa elänytkään.

Kirja ei ollut pitkä, mutta hitaasti lukeminen eteni, aivan kuten Sisko Istanmäenkin kohdalla kävi. Osittain hitaus menee arjen kiireiden piikkiin, mutta toisena syynä tässäkin oli kirjan intensiivisyys: tapahtumille piti antaa sulatteluaikaa. Kirjan hahmoista pidin ehkä eniten murrosikää lähestyvästä Juho Tiihosesta, jonka mieltä painoi niin pihan poikien leikkeihin mukaan pääsy kuin huoli isästä. Samoin karjalainen Helvi oli elävä hahmo, ja hänen itsellisen naisen asenteensa antoi napakkaa vastapainoa Tuomen Hildalle ja Annalle.

Kähköstä tulen varmasti lukemaan jossain vaiheessa lisää, mutta tämä ei onneksi ole sellainen sarja, joka olisi juonenkäänteiden vuoksi pakko ahmaista kerralla. Kronikkamainen kerronta jättää lukijalle tilaa myös ajatusten kypsyttelylle ja hauduttelulle.

Lue myös nämä:
Sarah Waters: Yövartio
Hilkka Ravilo: Kuin kansanlaulu
Juhani Aho: Helsinkiin