Tapio Koivukari: Missä aallot murtuvat

Kuva: WSOY.

Tapio Koivukarin nimi jäi mieleen joskus syksyllä Kauppalehden myönteisestä arviosta. Blogistanian Finlandia-listaa koskevassa keskustelussa Koivukaria jo sivuttiinkin. Jollakin kirjastoreissulla muistinkin etsiä K-hyllystä Koivukaria, ja käsiini sattui Missä aallot murtuvat, joka on Saaristolaissaaga -trilogian kakkososa. WSOY:n kirjasivulta voi lukea ylistäviä arvosteluja, joita Koivukari on kerännyt, mutta mikään valtavan tunnettu nimi hän ei suuren yleisön silmissä taida olla. Paikallisnäkyvyyttä lienee enemmän, Rauman teatterissa tehtiin viime syksynä näytelmäsovitus Luodetuulen maasta, trilogian avausosasta.

Arvelin Koivukarin kirjojen sopivan minulle, pidänhän kovasti "äijäkirjallisuudesta", jossa Väinö Linnan perinteen hengessä kuvataan Suomen lähihistoriaa, ankaraa elinympäristöä, kovaa työtä. Samoin värikäs murrekirjallisuus on meikäläisen heiniä. Olen pitänyt kovasti Linnan hämäläisistä, Orvokki Aution pohjalaisista, Sirpa Kähkösen kuopiolaisista, Heikki Turusen pohjoiskarjalaisista ja monista muista. Missä aallot murtuvat sijoittuu Rauman ja Luvian liepeille, saaristoon. Raumalaismurre onkin minulle eksoottisen kiehtovaa.

Kirja alkaa itsenäisyyden ensi vuosista. Kansalaissota on jättänyt jälkensä, samoin Amerikan-siirtolaisuus näkyy ja tuntuu länsirannikon elämässä. Minulle olikin hyvä muistutus, että Sisä-Suomeen verrattuna rannikkosuomalaiset ovat eläneet henkisellä tasolla avarampaa elämää, vaikka ulkoiset puitteet ovat kalastajilla ja merenkävijöillä olleet myös niukat. Laivojen mukana on kuitenkin tullut tietoa ja tavaraa monista maista, sisämaan korpikylät ovat usein olleet rannikkoon verrattuna eristyksissä.

Kirjassa seurataan Toivo-pojan perhettä. "Mantereen elämä" tuntuu helpolta ja herraskaiselta verrattuna pienellä saarella elämiseen. Koivukari maalaa leveällä pensselillä, kuvaa sukulaisten ja tuttavien elämistä ja olemista. Kehyskertomus alkaa nykyajasta, jonkun verran ajallisia loikkia tehdään silloin tällöin.

Dialogi on murteellista, ja muutenkin Koivukari käyttää todella rikasta kieltä. Miljöö- ja tapainkuvauksesta riittää ammennettavaa. Otetaanpa kirjan alkupuolelta näyte:

"Toivo makasi kotopaatin föörissä mahallaan, leuka syrjällä, toinen käsi puristi jossain suupalteen puista listaa, toinen haki stäävipuusta tukea. Hän katseli viheriänkuulakkaan veteen, miten pohjan kivet, hiekkalaikut ja simpukankuoret liukuivat ensin silmien eteen ja sitten johonkin paatin alle aina isän aironvetojen tahdissa. Aamuaurinko lämmitti mukavasti selkää, yön kalseus viipyi vielä varjopaikoissa ja paatin pohjalla."

Mutta voih. Jostain syystä en kuitenkaan tempautunut täysin kirjaan mukaan, vaan kirja oli pitkän aikaa kesken, sitten päätin lukea sen loppuun vaikka nopeutettuna, mutten silti saanut aikaiseksi lukea kirjaa loppuun asti. Olin uusinut kirjan jo kolmesti, mikä on Helmetin verkkouusimisen maksimiraja, ja huomasin tänään että sakkoa oli jo alkanut kertyä (yhden euron verran). Joten tämän kirjan kohtaloksi koitui päätyä takaisin kirjastoon, vaikka luin kirjaa vain puolitiehen.

K-blogissa pohdittiin huhtikuussa miksi kirja jää kesken, ja sieltä löytyy joitakin tähänkin tilanteeseen sopivia arveluita. Huonoudesta ei ole kyse. Kirjassa on upeaa kieltä, elävästi kuvattu miljöö ja suomalaista historiaa. Ehkä olisin kaivannut mukaan pikkuisen lisää juonellisuutta, vähän enemmän draaman koukkuja - nyt mentiin aika paljon kuvailun varassa. K-blogin pohdinnoissa esitettiin, että joskus lukuajankohta vain on väärä, vaikka kirja ja lukija sopisivatkin toisilleen. Ehkä näin on tässäkin tapauksessa, sillä tästä keskenjättämisestä huolimatta voisin hyvin kokeilla lukea Koivukaria joskus myöhemmin uudelleen.

Lue myös nämä:
Sirpa Kähkönen: Lakanasiivet
Orvokki Autio: Pesärikko
Heikki Turunen: Kivenpyörittäjän kylä