Katja Kettua haastattelemassa

Eilen Akateemisen kirjakaupan järjestämässä Kohtaamispaikalla-tilaisuudessa palkitsimme Katja Ketun Blogistanian Finlandian voitosta. Olin itse haastattelemassa Kettua ja ilmeisesti haastattelu meni ihan hyvin, vaikka pientä etukäteisjännitystä oli asiaankuuluvasti ilmassa. :)

Pääni taisi nollautua haastattelusta niin tehokkaasti, etten pysty edes tekemään mitään yhteenvetoa siitä mitä Kettu jutteli, mutta suosittelen lukemaan Marjiksen ja Jennin raportit. Kiitos myös Marjikselle luvasta lainata kuvaa. :)

Kuva: Kirjamielellä

Katja Kettu oli mukava haastateltava ja ehdin kysellä ainakin taustatöistä, sanastosta ja sota-aiheen kiinnostavuudesta. Muistutan vielä, että Ketulla on oma kirjailijablogi, josta voi lukea mm. Sammatin talvesta.

Bill Willingham - Matthew Sturges - Mark Buckingham: Fables 13. The Great Fables Crossover

Kuva: Vertigo.

En malttanut kovin kauaa pysyä erossa Fablesista. Kolmannentoista kokoomateoksen otsikko The Great Fables Crossover ehti kiehtoa mieltäni jo etukäteen, varsinkin kun kansikuvasta näkee, että Lumikin käsipuolessa tanssaa Ison Pahan suden lisäksi omaan spinoff-sarjaansa karannut Jack Horner.

Kolmen sarjan yhteenliitos tämä olikin. Mukana on Fables-jaksoja, Jack of Fables -jaksoja ja vielä kolmiosainen minisarja The Literals. 

Jack of Fablesia olen joskus kirjastossa vähän lueskellut, ja vähäisen tutustumisen perusteella en yllättynyt albumin tyylilajista. Jackin omaa sarjaa tunnutaan kirjoittavan paljon enemmän kieli poskessa kuin Fablesia. Jack esimerkiksi on tietoinen lukijoiden olemassaolosta ja puhuttelee heitä suoraan. Melkoinen härdelli The Great Fables Crossover olikin, mutta erittäin viihdyttävä sellainen. Varsinainen Fables-sarjan pääjuoni on nyt sivuosassa, tässä irrotellaan. Ehkä tyylilajin vaihdokseen vaikuttaa sekin, että näitä jaksoja on Willinghamin lisäksi ollut kirjoittamassa myös toinen käsikirjoittaja, Matthew Sturges.

Kuva: Comixology.

The Literals -minisarjan kakkososan kansi antaa hieman osviittaa lukijalle. Kuvassa esiintyvät Pagen siskokset pitävät ampuma-aseista ja he päätyvätkin kiihkeään tulitaisteluun vihollisen kanssa. "Kirjaimellisiin" kuuluu erinäisiä kirjallisia hahmoja. Siinä missä "fablet" ovat satuhahmoja, ovat "literalit" kirjallisuuden abstrakteja ilmiöitä lihallisessa asussa. Seikkailussa törmätään siis mm. genreihin ja Mr. Reviseen, jonka voisi suomentaa vaikka Herra Oikoluvuksi. Hän herättääkin genreissä melkoisia aggressioita... Suosikikseni nousi lempinimellä Dex tunnettu Deux ex machina!

Kuulostaako sekavalta? No ei se sitä ollut. Punaisena lankana seikkailussa on (tietenkin) universumin pelastaminen ilkeän pahiksen tuhoamissuunnitelmilta. Aiempiin osiin liittyviä Fables-tapahtumia ehtii myös olla: Jack visiteeraa Rose Redin luona ja ehtii samalla aiheuttaa Farmilla kaikenlaista hämminkiä. King Cole ja Kaunotar ja hirviö saavat selvittää sotkuja. Lumikki ja Iso Paha Susi pääsevät jälleen tositoimintaan "Kirjaimellisten" kanssa.

Genret Western, War, Blockbuster ja Noir taktiikkaneuvottelussa. Kuva: Comixology.

Muutamat mehevät naurut tästä irtosi, erityisesti noiden kirjallisten kliseiden pyörityksen vuoksi. Vaihtuvien piirtäjien kynänjälki oli tässä albumissa niin onnistunutta, että pari kertaa vakiopiirtäjä Mark Buckingham tuntui jopa jäävän hieman alakynteen.

Pitkiä sarjoja piristää, jos välillä lukijalle tarjoillaan tällaista läskiksi lyötyä meininkiä. Tiedän että kaikkia sellainen ei miellytä, mutta minun kohdallani The Great Fables Crossover osui ja upposi. Sen sijaan albumin loppuun liitetty makupala Willinghamin kirjoittamasta Fables-romaanista ei ollut makuuni. Peter & Max -nimiseen romaaniin voi tutustua vaikka Amazonissa, se on itsenäinen proosateos joka sijoittuu Fablesin maailmaan. Mutta vaikka Willingham on sarjakuvakäsikirjoittajana huippuluokkaa, en taitaisi jaksaa lukea hänen kirjoittamaansa proosaa: "Peter was of average height and slim, threatening towards skinny, without quite getting there. He had dark brown hair cut short and matching brown eyes." Hohhoi. Mutta eiköhän kirjallekin ole jo tykkääjiä kertynyt, minä taidan pysytellä Willinghamin sarjakuvien parissa!

Lue myös nämä:
Mike Carey - Peter Gross: The Unwritten vol. 5 - On to Genesis 
Bill Willingham... [et al.]: 1001 Nights of Snowfall
Bill Willingham - Mark Buckingham - Steve Leialoha: Fables 2. Animal Farm

Agatha Christie: Aikataulukon arvoitus

Kuva: WSOY.

Ei kahta kolmatta: äänikirjojen kuuntelu on jatkunut Agatha Christien tuotannon parissa. Myös Aikataulukon arvoituksen lukijana on luotettava Lars Svedberg. Aune Suomalaisen suomennoksen on tarkistanut Kiti Kattelus. Suomennos oli sujuva, parissa sanavalinnassa näkyi jo ajan patina, mutta sehän sopi tunnelmaan.

Aikataulukon arvoitus on ilmestynyt alun perin vuonna 1936 nimellä The A.B.C. Murders. Ylistäviä aikalaiskritiikkejä löytää Wikipediasta - en halua linkittää suoraan, ei kannata spoilautua etukäteen. Jostain syystä tämä ei minusta kuitenkaan ollut aivan yhtä vetävä kuin aiemmin kuuntelemani Kuolema Niilillä ja Idän pikajunan arvoitus. Mutta ei tämäkään huono ollut missään nimessä.

Kuolema Niilillä ja Idän pikajunan arvoitus sijoittuivat Englannin ulkopuolelle, sen sijaan Aikataulukon arvoitus kuvaa kesäistä Englantia. Lontoolaiset täysihoitolat, merenrannan pikkukaupunkien leppoisa lomarytmi, kartanot ja kilpa-ajot ovat nostalgisia ja tunnelmallisia. Tarinan sankari on tässäkin kirjassa Hercule Poirot, mutta minäkertojana on kapteeni Hastings, jonka roolista käytiinkin keskustelua Idän pikajunan kommenttiketjussa. Minulle tämä olikin ensimmäinen Hastings-kirja. 

Juoni lyhyesti: Poirot saa tuntemattomalta lähettäjältä kirjeitä, joissa kerrotaan että kirjoittaja aikoo tehdä murhan tiettynä päivänä tietyssä paikassa. Ensin murhataan rouva Ascher Andoverissa, sitten Betty Barnard Bexhillissä, sitten Sir Carmichael Clarke Churstonissa. Sarjamurhaajasta tulee mediailmiö, kirjan henkilöhahmot viittaavat yhteneväisyyksiin Viiltäjä-Jackin kanssa.

Olin lopussa hieman tyytymätön, koska tuntui siltä, että "nerokas loppuhuipentuma" tuli hieman liikaa puun takaa. Tai ehkä tämä kertoo vain siitä, että olen itse liian hölmö että olisin osannut epäillä asioiden oikeaa selitystä. Sinänsä Christie on kirjoittanut tarinansa loogiseksi - loppuratkaisun paljastuttua pystyy näkemään, että siihen johtaneet yksityiskohdat löytyvät kirjasta matkan varrelta.

Aiempien kuunteluelämysten kohdalla kiinnitin huomiota kirjojen tapaan kuvata luokkia. Koska Aikataulukon arvoitus sijoittuu Englantiin, nousee Christien "luokkatietoisuus" vielä enemmän esille. Pikkukylien rahvasta kuvataan lähes alentuvasti: miehet ovat yksinkertaisia murahtelijoita, naiset pelokkaita nöyristelijöitä, lapsetkin likaisia otuksia. Koska murhien uhrit kuuluvat erilaisiin yhteiskuntakerroksiin, johdatetaan lukija Poirot'n ja Hastingsin seurassa hyvinkin erilaisiin ympäristöihin.

Christien kokonaisvaltaista otetta ei kuitenkaan voi kuin ihailla. Tarinan kuljetus on erittäin sujuvaa. Tässäkään kirjassa ei ole mitään liikaa mutta kuitenkaan ei hoppuilla. Niukasti kuvatuista henkilöhahmoista muodostuu elävä, monipuolinen kuva. Todella hallittua kirjoittamista!

Äänikirjojen kuuntelu tuntuu solahtaneen mukavasti osaksi arkea - erityisesti meikkaustuokiot ennen töihin lähtöä ovat mitä paras hetki kuunnella pätkä äänikirjaa. Seuraavaksi kokeilen englanniksi kuuntelua huomattavasti pidemmän äänikirjan parissa. Katsotaan kuinka käy!

Lue myös nämä:
Agatha Christie: Idän pikajunan arvoitus
Agatha Christie: Kuolema Niilillä
Agatha Christie: Eikä yksikään pelastunut   

M.A. Jeskanen: Santala

Kuva: WSOY.

M.A. Jeskasen Perkele - myytillisiä tarinoita teki minuun vaikutuksen viime keväänä. Luomiskykyinen ja tuottelias Jeskanen teki heti perään Perkeleelle itsenäisen jatko-osan, Santalan. Alaotsikkona onkin Perkele osa II, mutta kyllä Santalan voi mainiosti lukea ilman että olisi lukenut Perkelettä.

Santalassa kohtaavat kaksi merkittävää miestä. Nimihenkilö Santalasta tulee nuorena tietäjä ja noita. Hänen vastakohtansa on "Jumalan verikoira" Laurentius Hornaeus, joka haluaa polttaa Ruotsin valtakunnan noidat roviolla. Vähitellen noitajahti ulottuu myös Suomeen...

Kirja on jaettu kolmeen jaksoon, joissa kuvataan Santalan nuoruutta, keski-ikää ja vanhuutta. Erityisen vaikutuksen tässäkin albumissa teki sivuilta pursuava luomisvoima. Jeskanen on paitsi lahjakas, myös viitseliäs. Mahtava yhdistelmä.

Ihmishahmot ovat usein luonnosmaisiksi tyyliteltyjä, mutta Jeskanen väläyttää taitojaan eri kohteiden piirtämisessä. Kuvailmaisuun syntyy upeaa dynamiikkaa tämän ansiosta. Luminen metsä on täynnä pieniä yksityiskohtia. Eläinhahmot ovat aivan upeasti piirrettyjä. Vanhan vihtahousun ilmestymiset ovat pahimmillaan dramaattisia ja karmivia. Vaikka albumi on mustavalkoinen, tuntuu se värilliseltä. En osaa aina tunnistaa sarjakuvissa käytettyjä tekniikoita, mutta arvelen että Santalassa pehmeät harmaat varjostukset on tehty varmaan harmaalla väriliidulla tai hiilellä tai pehmeällä lyijykynällä. Santalassa on terävärajaista mustaa tussausta ja harmaan sävyjen monipuolista vaihtelua, kokonaisuus toimii upeasti.

Kuva: The Darkest Pits of Hell.

Vaan kuinkahan mones kerta onkaan - taas pitää huomattaa että WSOY:lla olisi pitänyt tehdä vielä pientä hiomista, jotta pikkuvirheet olisi saatu pois. Jeskanen tuntuu olevan synnynnäinen tarinankertoja, mutta pieniä kielivirheitä tekstiin on jäänyt. Kustannustoimittajan olisi pitänyt osata poimia ne pois ja tekstauttaa tarvittaessa osa ruuduista uudelleen. Tosin Jeskasen tekstausjälki on kehittynyt entisestään Perkeleen jälkeen ja on Santalassa niin kaunista, että jopa ne kielikömmähdykset melkein antaa anteeksi sen vuoksi...

Santala on mielenkiintoinen viritys. Suomalainen kansanperinne yhdistyy moderniin kerrontaan. Taiteilija ottaa pieniä vapauksia, mutta tunnelman puolesta albumi oikein hönkii jotain alkukantaisen suomalaista. Tarinat piruista ja noidista ja vanhat uskomukset heräävät eloon.

Toivottavasti Jeskasen sarjakuvia on myyty - ja ostettu - myös kansainväliseen levitykseen. Kyllä näitä kelpaa lukea muuallakin päin maailmaa.  Ainakin Perkele näkyy ehtineen jo toiseen painokseen, mitä voi jo itsessään pitää saavutuksena suomalaiselle taidesarjakuva-albumille.

Lue myös nämä:
M.A. Jeskanen: Perkele - myytillisiä tarinoita 
Essi Kummu: Karhun kuolema 
Heikki Saure: Matka yli ymmärryksen

Katja Kettu: Kätilö

Muistan olleeni jo syksyllä alustavasti kiinnostunut Katja Ketun Kätilöstä, mutta lukulistalle pääsyn takasivat blogisavut, jotka huipentuivat Blogistanian Finlandiassa. Kirjasta on kirjoitettu jo niin monessa blogissa, että tyydyn linkittämään vain pariin uusimmasta päästä olevaan blogiarvioon, Booksyn ja Susan kirjoituksiin.

Sain kirjan juuri luettua loppuun ja olen vielä himpan verran pyörällä päästäni. Olin jo ehtinyt ajatella, että tätä kirjaa pitää makustella ajan kanssa, luku kerrallaan. Mutta tänään päädyin ahmimiskierteeseen - kirja piti lukea loppuun huimaa vauhtia. Minun kannattaa siis joskus tulevaisuudessa lukea kirja jo senkin takia uudelleen, että nyt jotkut tärkeät jaksot tuli painettua melkoista haipakkaa. Toinen syy on siinä, että kirjassa on aika paljon jippoja, joita tekisi mieli tarkastella uudestaan...

Moni on ollut kirjan jäljiltä melkoisessa huumassa, mutta minä tunnuin lukevan kirjaa melko tarkkailevalla mielellä. Mikä ei tarkoita sitä etteikö tämä herättänyt tunteita. Mukana vain on niin monta elementtiä, joita tekee mieli tarkastella muihin kirjoihin peilaten.

Ensinnäkin kirjan aihe. Sotakesä 1944 Lapissa. Villisilmäksi tai Vikasilmäksi kutsuttu kätilö rakastuu päätä pahkaa komeaan saksalaisupseeriin, Johann Angelhurstiin. Kätilö päätyy Johannin jäljessä Titovkaan saksalaisten hoitelemalle vankileirille. Sota on raakaa kaaosta, julmaa eloonjäämistaistelua päivä kerrallaan.

Kätilö kutsuu rakastettuaan Johannekseksi, ja kaikki Mika Waltarinsa lukeneet varmasti assosioivat miehen Johannes Angelokseen. Waltarin mestarillisessa romaanissa Johannes Angelos kohtaa maailmanpalon turkkilaisten piirittämässä Konstantinopolissa. Sama maailmanlopun tunnelma Kätilössäkin on. Johannes rakastuu ensi silmäyksellä kauniiseen Anna Notarakseen. Kätilöä lukiessa tuli mielikuva, että rakentaakohan Kettu tahallaan vastakkaista asetelmaa. Varsinkin kirjan alkupuolella naisten palvoma saksalaisupseeri on lähinnä objekti, oman äänensä hän saa kuuluviin vasta myöhemmin. Nainen kirjan kertojana taas vyöryttää kirjan sivuilla naiseutta esiin hyvin ruumiillisella tavalla. Kirjassa on paljon erilaisten eritteiden kuvausta. Tulehtuneet emättimet löyhkäävät mädältä, virtsaaminen kirvelee, abortit hoituvat karulla syrjäseudulla alkeellisin tavoin. Ollaan kaukana Waltarin naispalvonnasta...

Toiseksi kirjan kieli. Nautin monipuolisesta murredialogista ja murre sävytti kirjan kieltä muuallakin. Vertasin taannoin Helmi Kellokummun tyyliä Jari Tervoon, ja täytyy sanoa että Kätilön kielessä ja tyylissä näen yhtäläisyyksiä kumpaankin suuntaan. Erityisesti Tervon sota-aiheiset kirjat tulevat mieleen. Kielenkäytön lisäksi yhteistä on, että Kätilössäkin käytetään "kaikki liittyy kaikkeen" -tehokeinoa. Vaikka Villisilmä on suurimman osan aikaa kertojana, riittää muitakin kertojanääniä raportoimaan tapahtumista eri aikoina ja paikkoina. Ja vaikka Pohjois-Lappi ei ole minulle tuttua seutua, oli mukava huomata kirjasta, että tietyt Ketun käyttämät sanontatavat ovat tuttuja Kainuussa kasvaneellekin: mennään pahki ja kysellään mitäkä.

Naisnäkökulma ja murretta hyödyntäen kerrottu tarina sota-ajalta tuovat tietenkin mieleen myös Sirpa Kähkösen. Mutta Kätilö ja Kuopio-sarja ovat paljon kauempana toisistaan kuin päältäpäin luulisi. Hyviä kummatkin, mutta erilaisia.

Kiinnostavaa Kätilössä oli kirjan "sisäisen todellisuuden" ja kertojanäänten kielenkäytön tietty ristiriitaisuus. Kirjan tapahtumat olivat realistisempia kuin henkilöiden kielelliset revittelyt. Tarkoitan tällä sitä, että syrjäseudulla kasvanut, punikkiäpäräksi haukuttu Villisilmä käyttää sanoja ja käsitteitä, joiden osaaminen ei tunnu uskottavalta hänen taustaansa vasten. Detaljiesimerkki: kotikylänsä isossa talossa käydessään hän kuvaa kahvikuppia "kirsikkakuvioiseksi". Eipä Lapissa kirsikoita kasva, eikä Villisilmä ole kirjan perusteella paljon kouluja ehtinyt käymään. Vertaan tilannetta Hilkka Ravilon esikoisromaaniin Kuin kansanlaulu, jossa savolaistorpan tytölle kinkku ja silakka ovat vieraita käsitteitä. Vastaavalla tavalla saksalainen Johann käyttää sanastoa, jonka ei luulisi olevan saksalaiselle luontevaa, olkoonkin että hänessä virtaa myös suomalaista verta.

Kielen ja "sisäisen todellisuuden" ristiriita ei kuitenkaan ollut häiritsevä vaan tuntui tarkoitukselliselta tyylikeinolta. Kokonaisuus toimi. Minä nautin rikkaasta ja monipuolisesta suomen kielestä silloin kun sellaisesta pääsee romaanissa nauttimaan, ja tässä pääsi. Pientä lipsahtelua WSOY:n kustannustoimituksessa vaan tuntuu jälleen olleen, muutama pikkuvirhe tähänkin kirjaan oli jäänyt. Ja pariin kertaan tuli hassuja pieniä notkahduksia - kesken kielellisesti värikkään tykityksen tuleekin lattea klisee, esimerkiksi joku "toteaa kuivasti" jotakin. Nämä olivat kuitenkin onneksi poikkeuksia.

Kätilöä tekee mieli tarkastella myös sotaromaanien pitkää perinnettä vasten. Kettu onnistuu siinä, että tuskin paatuneinkaan kirjallisuussovinisti voi väittää Kätilöä "naiskirjallisuudeksi". Uskon, että kirjassa kuvatut "naisten työt", kuten synnyttämiset ja kätilöinnit, sairaanhoitajan työt ja lottien työt, ovat niin väkevästi ja universaalisti kuvatut, että kenenkään ei tarvitse ruveta puolustelemaan tai selittelemään Kätilön näkökulmia naisnäkökulmiksi.

Isänmaallisuuden rippeetkin ovat Kätilön sotakuvauksista kadonneet. Suomalaisuuden käsitekin tuntuu kaukaiselta, kun pohjoisessa liikutaan sujuvasti rajojen yli Neuvostoliiton lisäksi Norjaan. Vankileiri on melkoinen kansojen sulatusuuni. Vankileirikuvauksia en muutenkaan muista aivan valtavasti suomalaisromaaneista lukeneeni. Kansalaissodan vankileiriä kuvasi Linna Pohjantähdessä. Neuvostovankileirejä ovat kuvanneet ainakin Harri Sirola Kahdessa kaupungissa ja Jari Tervo Myyrässä.

Varsinkin loppua kohti minulle tuli tunne, että Kätilö on yhtä aikaa historiallinen romaani ja ajankohtainen romaani. Suomalaisille sotiminen ja vankileirit kidutuksineen, raiskauksineen ja tappamisineen ovat menneisyyttä, mutta Kätilössä kuvattuja karmeuksia tapahtuu myös vuonna 2012 eri puolilla maailmaa. Moraali hajoaa, kun kovissa oloissa pitää valita huonon ja vielä huonomman päätöksen väliltä. Koska Kettu kuvaa samaan aikaan raakuuksia ja kaikkinielevää rakkautta, yhdistyvät nämä merkillisellä tavalla. Parisuhdeoppaana ei tätäkään kirjaa kannata lukea, hullun rakkauden kuvauksena kyllä.

En osaa tältä istumalta edes sanoa, pidinkö tästä kirjasta, tämä selvästi vaatii sulattelua, jälkifiilistelyä ja joskus myöhemmin myös uusintalukemista. Sen sijaan suosittelut voin Kätilölle antaa saman tien. Kirja on omaperäinen, kieleltään rikas ja siinä on painava aihe. Moni kirjan lukenut on pitänyt Kätilöä jotenkin poikkeuksellisena kirjana kotimaisessa kirjallisuudessa, mutta siitä olen eri mieltä. Minusta Kätilö liittyy monella lailla osaksi kotimaisen kirjallisuuden perinteitä. Kirja on samaan aikaan perinnetietoinen ja tuore.

Kätilö on Katja Ketun kolmas kirja. Aiemmat teokset ovat Surujenkerääjä ja Hitsaaja. Molemmista muistelen nähneeni joskus lehtiarvioita. Kätilön perusteella kannattaisi vilkaista näitä varhaisempia kirjoja. Ketun seuraavalta teokselta uskaltaa Kätilön perusteella odottaa paljon.

Paitsi että Kätilö voitti Blogistanian Finlandia -äänestyksen, on kirja palkittu muuallakin. Tänään Kettu voitti kirjallaan Runeberg-palkinnon. Palkinnoista, kirjan käännösoikeuksien myynnistä ja muusta kirjaan liittyvästä löytyy lisätietoa WSOY:n Lue-sivulla.

Lue myös nämä:
Mika Waltari: Pienoisromaanit
Harri Sirola: Kaksi kaupunkia
Jari Tervo: Myyrä

Mike Carey - Peter Gross: The Unwritten vol. 5 - On to Genesis

Kuva: Vertigo.

Amazonista tupsahti The Unwrittenin viides osa, ja siinä jäi Kätilökin syrjään odottamaan lukuvuoroaan. Varoitan heti kättelyssä, että tässä kirjoituksessa on luvassa ulkopuolisille käsittämätöntä ja säälintunteita herättävää lukunörtteilyä, jollainen varmasti saa yhden sun toisenkin huokailemaan jotain "hanki elämä" -tyyppisiä neuvoja...

Tykästyin tähän sarjaan niin paljon että nostin sen viime vuoden parhaaksi lukukokemukseksi. Nelososa, Leviathan, oli hieman rauhaisampi. Vitososa On to Genesis vähän mietitytti etukäteen: entä jos tämä onkin pelkkä löpsähdys ja kehumani sarja päättyy mahalaskuun. Vaan ei. Ei ei ei. On to Genesis kiihdytti sarjan takaisin huimille kierroksille. Sain sarjiksen maanantaina ja olen sen jälkeen ehtinyt lukea tämän kaksi kertaa alusta loppuun ja siinä välissä olen hipelöinyt ja selaillut sitä. On ollut sellainen olo, että en voi aloittaa minkään muun lukemista, koska haluan lukea vain tätä, mutta koska seuraavaa osaa ei ole tähän hätään saatavilla, ei ole mitään tehtävissä. Tunnustan, että kun maanantai-iltana lukeminen piti lopettaa kesken kaiken ja mennä nukkumaan, niin maattuani jonkun aikaa pimeässä peiton alla silmät kiinni minun piti nousta ylös ja mennä sohvalle lukemaan On to Genesis loppuun. Sitten vasta uusi yritys nukkumaanmenoa...

Lainaan Pussikaljaelokuvasta oppimaani sanontaa: orkkusaa herkkua. Mistähän aloittaisin. Juonenkäänteisiin en halua liikaa pureutua, etten spoilaisi muiden lukunautintoa. Takakantta uskallan kyllä väläyttää. Etukannen kuva viittaa ehkä enemmän sarjassa tähän asti nähtyihin angloamerikkalaisen kirjallisuuden klassikoihin kuin takakansi, joka heittää sisään aivan toisenlaiseen, mutta ei yhtään vähäisempään kulttuurimuotoon:

Ollaan populäärikulttuurin varhaisissa vaiheissa - supersankarisarjakuvien synnyinhetkissä, 1930-luvun Amerikassa!

Ja eikä siinä vielä kaikki. Onhan tässä myös eräänlaisia rakkaustarinoita, bloggausta, pommi-iskuja, niitä angloamerikkalaisten kirjallisuusklassikoiden hahmoja ja vaikka vielä mitä.

Iso teema on yhtä kiehtova kuin aiemminkin: mikä on tarinoiden mahti? Kuka päättää mitä tarinoita kerrotaan? Miten tarina vaikuttaa sitä lukevan ihmisen elämään? Epäilyttävästi Harry Potteria muistuttavan - mutta paljon roisimpaa kieltä käyttävän - Tom Taylorin seikkailut jatkuvat...

Tasojen moninaisuus näkyy myös piirrosjäljessä. Reaalielämän jaksoissa Grossin pelkistettyä viivaa ei ole juuri viimeistelty. Ihmiset ovat lähes luonnosmaisia, värimaailma latteaa, mattapintaista ja synkkää. Muissa kerronnan tasoissa kuvamaailma noudattelee ihastuttavasti valitun aikakauden tai tyylilajin henkeä.

Eläytymisestäni kertoo jotain sekin, että ensimmäisellä lukukerralla sydän alkoi tykyttää nopeammin ja hengitys kiihtyi jännityksen vuoksi - ja aivan samat kohdat jännittivät vielä toisellakin lukukerralla... Eka lukukerralla myös yritin väkisin hidastaa itseäni, etten ahmisi tätä herkkua liikaa, mutta silti jossain vaiheessa en malttanut mieltäni vaan kiihdytin tahtia, jotta saisin tietää kuinka tässä käy.

Tähän albumiin on koottu kuusi lehtimuodossa ilmestynyttä The Unwrittenin numeroa. Kiinnitin huomiota erityisesti siihen, kuinka hyvät cliffhangerit joka numeron loppuun oli rakennettu.

Vertigo-kustantamon sarjakuvat tuntuvat antavan 34-vuotiaalle itselleni samanlaisia kiksejä kuin Marvel-sarjakuvat 14-vuotiaalle itselleni. Mahtavaa. Olin jo luullut etten vastaavaa nautintoa jatkuvajuonisista sarjakuvalehdistä enää löytäisi. Te, jotka ette ymmärrä sarjakuvakiihkoilun päälle, hus pois. Tai ei. Kokeilkaa The Unwritteniä. Siinä on kirjallisia kerrostumia ja ristiviittauksia joka lähtöön. Olen varma, ettei peruspulliainen edes tunnista kaikkia. Minä tunnistan jonkun verran, mutta sen verran kumminkin ymmärrän että paljon jää hoksaamatta. Pitää siis lukea enemmän. :)

Lue myös nämä:
Mike Carey - Peter Gross: The Unwritten vol. 1-2  
Mike Carey - Peter Gross: The Unwritten vol. 3 - Dead Man's Knock
Mike Carey - Peter Gross: The Unwritten vol. 4 - Leviathan  

Käännöskirjalukuvinkkejä Blogistanian Globaliasta

Blogistanian Globalian tulokset julkaistiin Kirjavassa kammarissa. Voiton vei Sarah Watersin Vieras kartanossa, seuraavaksi sijoittuivat Lionel Shriverin Jonnekin pois, Michael Cunninghamin Illan tullen ja David Nichollsin Sinä päivänä.

Koska vuosikatsaukseni perusteella en kauhean paljon käännöskirjallisuutta lue, oli iloinen yllätys että kisan kärkeen nousi tuttuja kirjailijoita. Vaikken ole kärkinelikkokirjoja lukenut, olen kumminkin lukenut sekä Sarah Watersilta että Lionel Shriveriltä jotain. Watersin Yövartiosta tykkäsin kovasti, samoin Shriverin Poikani Kevin teki todella suuren vaikutuksen.

Kovin suuri yllätys taas ei ole, että kisaa dominoivat englannista suomennetut kirjat. Vuosikatsauksessani linjasin, että haluaisin lisätä erityisesti muista kuin englannista suomennettujen kirjojen lukemista. En edes ole ainoa, samantapaisia kommentteja on blogeissa ollut vuodenvaihteessa paljon! Kannattaa vaikka tsekata Kirjavasta kammarista Ikkunat auki Eurooppaan -lukuhaaste. Ei-angloamerikkalaisia käännöskirjoja bongaillessa Globalian äänestyslista antaakin muutamia täsmävinkkejä.

Kiinnostukseni herätti erityisesti virolaisen Indrek Harglan kirja Apteekkari Melchior ja Olevisten kirkon arvoitus. Siitä löytyy kirjaa äänestäneen Norkun bloggaus. Norjalainen Per Petterson on kerännyt blogeissa kehuja. Hänen kirjansa Kirottu ajan katoava virta sai ääniä - ja blogiarvion - Katjalta ja Kirsiltä. Sabine Bermanin Nainen joka sukelsi maailman sydämeen taas on meksikolainen esikoisromaani, ja se pääsi listalle Jennin ja Jorin äänillä. Nämä kuulostavat hyviltä lukuvinkeiltä minulle, näillähän pääsisi jo kirjallisen maailmanympärysmatkan alkuun. :)

Blogistanian Globalia -ehdokkaani

Blogistanian Finlandian jälkimainingeissa syntyi myös sisarsarja, käännöskirjallisuudelle tarkoitettu Blogistanian Globalia. Joukossa on voimaa! :)

Olen lukenut melko vähän vuonna 2011 käännettyjä kirjoja, mutta lukemistani poimin parhaimmistoon nämä. Lista on aakkosjärjestyksessä, ei paremmuusjärjestyksessä.

Annabel Lyon: Aleksanterin opettaja

Aleksanteri Suuresta ja Aristoteleestä kertova romaani erottuu historiallisten romaanien massasta modernin kielensä ja kerrontansa ansiosta.

Suomentaja: Jaakko Kankaanpää

Suomennoksen taso: Keskitasoa parempi. Tuntuu siltä, että englannista suomennetaan kirjoja usein liian kirjaimellisesti. Kankaanpää ei tyrkytä anglismeja vaan kirja on luontevaa suomea, vaikka pieneltä englannin sivumaulta ei tämäkään suomennos ihan täysin ole välttynyt.

Benoît Sokal: Ensimmäiset tutkimukset

Tarkastaja Ankardon varhaisten sarjakuvaseikkailujen julkaiseminen suomeksi yksien kansien välissä on kulttuuriteko. Huumori on mustaa, piirrosjälkikin melkein yhtä synkkää.

Suomentaja: Juhani Tolvanen

Suomennoksen taso: Ihan hyvä. Ei kuitenkaan yllä aivan samalle tasolle kuin Heikki Kaukorannan suomennokset. Olen osan näistä tarinoista lukenut Tapiiri-sarjakuvalehdistä, mutta kokoelma ilmestyy yksien kansien välissä ensi kertaa vasta nyt.

Ljudmila Ulitskaja: Naisten valheet

Ženja kuuntelee totuutta värittävien naisten tarinoita. Siinä sivussa lukija saa kuvan ajasta, jolloin Neuvostoliitto muuttui taas Venäjäksi.

Suomentaja: Arja Pikkupeura

Suomennoksen taso: Erinomainen. Elävää, ilmeikästä kieltä. Pari pikkuvirhettä bongasin, mutta suomennosten yleiseen tasoon nähden kokonaisuus oli todella hyvä.

Jennifer Weiner: Ikuiset ystävät

Tässä minun ääneni hyvälle hömpälle. Weiner ei petä odotuksia, vaan Ikuiset ystävät oli vetävää ja viihdyttävää luettavaa, joka myös herätti ajatuksia. Kirjan tapahtumia ja henkilöitä olen pohtinut jälkeenpäinkin ja aion myös lukea kirjan joskus uudestaan.

Suomentaja: Aila Herronen

Suomennoksen taso: Kohtuullinen. Kommentoin käännöstä näin: "Dialogiin oli jäänyt minun makuuni liian kirjaimellista kääntämistä, kuten liiallista sinä-sanan hokemista, ja pari muutakin pientä kömpelyyttä silmiin osui." Ei suomennoksen lukeminen kuitenkaan liian tuskaisaa ollut vaan ihan mukiinmenevää.

Mielenkiinnolla odotan mitkä kirjat Globalian kärkeen nousevat... :)

Tammikuun luetut

Katja Kettu. Kuva: Pertti Nisonen / WSOY.

Tammikuu alkoi komeasti bloggaajien yhteisellä ponnistuksella, Blogistanian Finlandialla, jonka voitti Katja Kettu Kätilö-kirjallaan. Ennakkona mainostettakoon, että Akateeminen Kirjakauppa lupautui ystävällisesti järjestämään palkinnonjakotilaisuuden Helsingin keskustan myymälässä. 16.2. klo 17.00 on Katja Kettu haastateltavana siellä - ja koska olen itse menossa haastattelemaan, voin vihjata että Kätilöstä tulee bloggaus sitä ennen. :)

Kisasta seurasi myös kaikkien aikojen kävijäpiikki blogiini. Hienoa oli myös huomata, että tempauksesta tehty lehdistötiedote ylitti uutiskynnyksen useiden lehtien nettisivuilla ja pääsi myös pariin paperilehteen. :)

Muuten tammikuun aikana tuli luettua kaikenlaista. Kolme sarjakuvaa - tai oikeastaan neljä, mutta neljättä haluan lukea vielä pikkuisen uudestaan ja blogata loppuviikosta. Bryan Talbotin Tuhman rotan tarina ei ole suotta pikkuklassikon maineessa. Scott McCloudin Understanding Comics analysoi sarjakuvan kieltä sarjakuvan keinoin. Fables 12: The Dark Ages jatkoi mehukkaasti Fables-sarjaa.

Äänikirjoja kuuntelin oikein kaksin kappalein, molemmat Agatha Christietä. Toivottavasti äänikirjaharrastuksesta tulee pitkäaikaisempikin! Kuolema Niilillä ja Idän pikajunan arvoitus olivat erinomaisen viihdyttäviä.

Vuosikatsaukseen kaipailemiani tietokirjoja tuli luettua nyt yksi. Ninja - The True Story of Japan's Secret Warrior Cult oli tutkija Stephen Turnbullin mielenkiintoinen ja sujuvalukuinen teos.

Romaaneja sain loppuun asti vain yhden, mutta se olikin sitä parempi: Ljudmila Ulitskajan Naisten valheet.  Puolitiehen taas jäi ennakko-odotuksista huolimatta Mihail Bulgakovin Morfiini ja muita kertomuksia.

Lisäksi ehdin tutkailla kevään kirjatärppejä ja vierailla Sibelius-Akatemian kirjastossa.

Mihail Bulgakov: Morfiini ja muita kertomuksia

Kuva: Savukeidas.

Mihail Bulgakovin viime syksynä ilmestynyt novellisuomennoskokoelma Morfiini ja muita kertomuksia nousi henkiselle lukulistalleni heti, kun siitä kuulin, mutta vasta nyt sain aikaiseksi tarttua kirjaan, Blogistanian Globalian vauhdittamana. Ei kai vain tässäkin näy markkinoinnin merkitys - Savukeidas on pieni kustantamo eikä sillä taida olla varaa puffata julkaisujaan näyttävästi. Jos tämä olisi tullut isommalta kustantamolta, olisiko kirja pysynyt paremmin mielessä näkyvämmän markkinoinnin ansiosta? Mene tiedä.

Pieneksi yllätykseksi itsellenikin jouduin kuitenkin toteamaan, että tämä kirja ei minun Globalia-listalleni nouse, ei vaikka kuinka olisi Saatana saapuu Moskovaan -klassikostaan tunnetun Bulgakovin kynänjälkeä. En nimittäin jaksanut lukea tätä kokonaan, vaan aloittamisen jälkeen päädyin selailemaan kirjan läpi pikapläräyksenä, pysähtyen välillä lukemaan jonkin pätkän hieman keskittyneemmin.

Etukäteen erityisesti niminovelli Morfiini kiinnosti minua. Joudun taas korjaamaan sanomisiani, sillä Kohtalokkaat munat luettuani osasin yhdistää Nuoren lääkärin muistelmat elokuvafestivaaleilla näkemääni Morphia-elokuvaan, mutta vasta nyt sain varmuuden, että myös elokuvan morfiinitapahtumat perustuvat Bulgakovin omaan tekstiin. Elokuva kannattaa kyllä katsoa, jos suinkin tilaisuus tulee.

Kuva: morfiyfilm.ru

En siis voi suositella tätä kirjaa sillä perusteella, että olisin itse tempautunut vastustamattomasti kirjan imuun. Uskaltaudun silti tätä suosittelemaan Bulgakovista kiinnostuneille, varmaan joku toinen saa tästä irti enemmän kuin minä tällä kertaa. Vaikutelmakseni kuitenkin jäi, että kirja on kiinnostavampi osana Bulgakov-kaanonia kuin itsenäisenä taideteoksena. Ainakin kirjan jälkipuhe kannattaa lukea, siinä suomentaja Mika Rassi peilaa tiettyjä novellien tapahtumia Saatana saapuu Moskovaan -kirjan tapahtumiin.

Aiheet kyllä sinänsä olivat aika houkuttelevia, mutta jokin näissä nyt ei vaan vetänyt. Ehkä hieman harjoitelmamaisilta nämä tuntuivat. Tämäkin on epäreilu vertaus, koska varmasti jonkun toisen kirjoittamina nämä olisivat todella hyviä, mutta jos kirjailija on mennyt kirjoittamaan maailmankirjallisuuden merkkiteoksiin kuuluvan opuksen, niin sitäpä pitää sitten väkisinkin vertailukohteena... Kiinnostavimmasta päästä olivat kuvaukset vastamuotoutuneen Neuvostoliiton arjesta. Varakas mies haluaa pitää suuren asuntonsa itsellään, ja keksii kaikenlaisia temppuja virkamiesten tarkastusiskuja varten, nämä kun haluavat osoittaa ylimääräiset huoneet toisten kansalaisten asunnoiksi. Muuan nuorukainen saapuu Moskovaan ja on kiitollinen päästessään edes pieneen loukkoon majailemaan. Ympäröivää yhteiskuntaa ravisuttavat maailmanhistorian kuohut.

Mutta tosiaan, lueskelin tätä niin pintapuolisesti että tämän kummempaa sanottavaa ei edes ole. Harkitsin jo etten bloggaisi tästä ollenkaan, mutta toisaalta kiinnostaisi kuulla onko jollakin toisella tästä kokemuksia. Sitä paitsi Bulgakov on niin tärkeä kirjailija, että jos tämä tuore suomennos tätä kautta löytää tiensä jonkun toisen, kirjaa enemmän arvostavan lukijan käsiin, niin hieno homma. :)

Lue myös nämä:
Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan
Mihail Bulgakov: Kohtalokkaat munat
Ljudmila Ulitskaja: Naisten valheet