Tämä kirja oli heräteostos. Suurin syy ostokseen oli sopiva esillepano myymälässä. Olin ruokakaupassa, ja kassan lähellä oli pokkariteline. Heräteostokseen vaikuttavia positiivisia seikkoja olivat myös houkuttelevan tyylikäs retrohenkinen kansi, Agatha Christien tunnettu nimi ja kohtuullinen hinta. Milloinkahan kovakantisetkin kirjat saataisiin ruokakauppoihin? Isoissa marketeissahan niitä jo on.
En ole hirveän innokas dekkarien lukija, mutta pienen alkutahmaamisen jälkeen Dame Agathan teksti tempaisi mukaansa. Kirja on alun perin ilmestynyt vuonna 1945 nimellä Sparkling Cyanide. Suomeksi Helmeilevä kuolema on julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 1959 ja tämä pokkaripainos on jo seitsemäs painos. Eero Ahmavaaran suomennos on nostalginen, mutta joitakin hassutuksia käännöksestä bongasin. Kustantajan kannattaisi tarkistuttaa ja oikolukea käännös, mutta eipä näihin pokkaripainoksiin yleensä sellaista vaivaa viitsitä nähdä.
Kirjassa selvitellään kauniin nuoren aviovaimon, Rosemary Bartonin itsemurhalta vaikuttanutta kuolemaa. Sureva leski George päättää järjestää kopion kohtalokkaista syntymäpäiväillallisista. Mutta näidenkin juhlien lopputuloksena on ruumis, ja kaksoismurhaaja ei voi olla kukaan muu kuin joku pöytäseurueen jäsenistä.
Perinteinen salapoliisiromaani siis. Agatha Christien taidot näkyvät siinä, että hän kuljettaa kertomusta vuoroin kunkin avainhenkilön näkökulmasta ja osaa heitellä lukijalle täkyjä niin, että lukija arvuuttelee ja epäilee vuoroin jokaista henkilöä murhaajaksi. Loppuratkaisu yllätti ainakin minut, tosin olen melko helposti yllätettävä lukija.
BBC:n pukudraamasarjoja telkkarista ahmineena pidin kirjan rivien välistä välittyvästä tunnelmasta. Christie on tässä kirjassa melko taloudellinen kielenkäyttäjä. Hän on taitava: yläluokkainen elämänmeno käy ilmi pienistä sivuseikoista, eikä dekkarijuoneen keskittyvän lukijan tarvitse häiriintyä liioista kuvauksista. Rosemaryn perheen ja lähipiirin elämä on vanhan ajan brittiyläluokan säänneltyä elämää: herrat luovat uraa, mutta naisen elämänkaareen kuuluu kutsuilla käyminen ja myöhemmin aviomiehen uran tukemiselle omistautuminen. Kaikki ulkomaalaiset ovat epäilyttäviä. Palvelusväki on huonoimmillaan epäilyttävää ja epäluotettavaa ja parhaimmillaan näkymätöntä väkeä joka ei ansaitse huomiota. Avioliitto voi olla kulissi, mutta kulissien takana eletään rakkausseikkailuja, mutta ne eivät saa sotkea vakiintuneita puitteita.
Nostalgiseen tunnelmaan vei jo kirjan fonttikin, tällainen klassinen Sapo-sarjasta tuttu fontti:
Jotenkin lohdulliselta tuntuu sekin ajatus, että vuonna 1945, toisen maailmansodan loppumetreillä, Agatha Christie on keskittynyt punomaan dekkarijuonia. Melkoisen moni ihminen noina vuosina ja paljon niiden jälkeen on etsinyt hetken helpotusta arjen askareisiin upottautumalla Christien dekkareihin.
Palaan vielä Blogistaniassa kiihkeänä velloneeseen kirjastokeskusteluun (ks. tämän jutun loppu ja kommentit). Lisää mielipiteitä on kertynyt, asiaan ovat ottaneet kantaa mm. Aamuvirkku yksisarvinen ja kirjailija Laura Saari alias Muskeli-Netta. Minuun iski huono omatunto, kun Muskeli-Netta kertoi itkeneensä keskustelun tahon vuoksi ja haastoi keskustelijat pohtimaan asioita oman lokeronsa ulkopuolelta. Koska pidän itseäni ihmisenä, joka kykenee ajattelemaan asioita eri puolilta, esitän tässä pari pohtimaani mallia kirjastojen ilmaisuuteen ja kirjailijoiden lainauskorvauksiin.
Lähtötilanne: Kirjojen lainaaminen kirjastoista on ilmaista. Kirjailija saa lainauskorvausta 0,01 euroa per lainaus. On esitetty, että kohtuullisempi korvaus olisi 0,2 - 1,0 euroa per lainaus. Kirjailija Pasi Ilmari Jääskeläinen on ehdottanut Amerikan mallin mukaista sponsorointia: halukkaat voisivat ostaa vapaaehtoisen "kirjaston kultakortin", josta rahat menisivät sitten kirjailijoille lainauskorvaukseksi. Otetaan tämä ehdotus tarkasteluun. Pohdin asiaa ja mietin, että minulle kätevin malli olisi se, että esimerkiksi vuoden lopussa maksaisin seuraavalle kalenterivuodelle tällaisen sponsorisumman. Kertamaksu riittäisi ja kirjaston käyttö tuntuisi edelleen ilmaiselta, kun lainaustapahtumassa ei tarvitsisi miettiä rahaa.
Blogi on siitä kätevä, että lukuhistoriani on hyvin tallessa. Luen keskimäärin 50 kirjaa vuodessa, eli noin kirjan per viikko. Arvioin näppituntumalta, että puolet lukemistani kirjoista on kirjastolainoja. Jos olisin vuoden 2009 alussa maksanut vaikkapa 25 euron sponsoriosuuden kirjastolle, kenelle rahat olisivat menneet?
Vuoden 2009 lukemisistani kirjastolainoja ovat olleet Amélie Nothombin, Jude Deverauxin (2 kpl), Mika Waltarin (2 kpl), Anssi Kelan, Mauri Kunnaksen, Hintikka - Häppölän, Aapeli - Kimmo Taskisen, Orvokki Aution, Toni Morrisonin, Charlotte Brontën ja Raija Orasen kirjat. Elossa olevia suomalaisia kirjailijoita näistä ovat Kela, Kunnas, Hintikka ja Häppölä, Taskinen, Autio ja Oranen. 25 / 6 = 4,17 euroa. Tämähän on 417-kertainen korvaus siihen normaalin 1 sentin korvaukseen verrattuna. Taitaa vastata 1-2 kirjan myyntituloa, kirjailijan osuus kirjakauppahintaan myydystä kirjasta lienee parista eurosta muutamaan euroon.
Minusta olisi mukava lisä, jos vuoden lopussa voisi valita, missä suhteessa rahat haluaisi jakaa. Tietty voisi olla joku minimi, että ketään ei voisi aivan ilman korvausta jättää. Mutta jos vuoden lopussa on sitä mieltä, että Hintikka - Häppölän kirja oli mahtava ja sille kannattaa antaa enemmän rahaa kuin Kunnakselle, joka tienaa hyvin jo myynnillään, voisi päättää että annankin toiselle kirjalle 7,17 euroa ja toiselle vain 1,17 euron. Tällä lailla lukija voisi palkita suosikkejaan mieltymystensä mukaisesti.
Mikäli säännökset eivät sallisi elävien kotimaisten kirjailijoiden suosimista ulkomaisten kirjailijoiden ja kuolleiden kirjailijoiden kustannuksella, rahat pitäisi jakaa kaikkien kesken. Tällöin sponsoritulo tasan jaettuna olisi 1,92 euroa per kirja. Olisihan tämäkin jo 192-kertainen tulo suomalaisille.
Vaan entäpä jos joku elossa olevien suomalaisten kirjailijoiden himofani lainaisi kauhean paljon, mutta ei osallistuisi sponsorointiin? Silloin tulot ja menot kannattaisi järjestää toisella tavalla.
Lainauskorvausten maksua valvoo käsittääkseni Sanasto. Vaihtoehtoinen mallini numero 2 keskittyykin Sanasto-järjestöön. Sanasto voisi tehdä saman tempun kuin kotimaiset yliopistot nykyään, eli avata lahjoitustilin, jonne halukkaat yksityiset ja yritykset voisivat lahjoittaa rahaa. Näin Sanasto voisi tilittää tulot kaikille kirjailijoille lainausmäärien perusteella. Näin kirjailijat olisivat tasa-arvoisessa asemassa lainausmäärien ja saatujen sponsorirahojen suhteen. Sanastoon suuntautuvalla lahjoitusrahalla olisi sekin hyvä puoli, että siinä pidettäisiin kirjastot täysin erillään tästä lahjoitusrahamallista. Se alleviivaisi kirjastojen maksuttomuutta käyttäjälle, kenenkään ei tarvitsisi tuntea huonoa omatuntoa, vaikka kävisikin kirjastossa eikä "kultakortteja" ostelisi.
Kun pahin kiukkuni oli laantunut, suodatin Henna Helmi Heinosen blogitekstistä niitä hyviä puolia esiin. HHH ihmettelee, eivätkö kirjailijat ole järjestäytyneet tehokkaasti valvomaan etujaan ja ehdottaa Jouko Ahosen palkkaamista kirjailijaliiton johtoon. Hyvä idea, tosin epäilen että jos Ahoselle ehdottaisi vaikkapa 1 vuoden määräaikaista pestiä kirjailijaliiton johtajaksi vuodelle 2011, hän pyytäisi niin kovaa palkkiota ettei kirjailijoilla olisi varaa sitä maksaa. Mutta oletetaan, että Ahonen on innokas lukuharrastaja ja hänelle riittäisi muodollinen palkkio, vaikka se, että jokainen liiton jäsen lupaisi hänelle vapaakappaleen uusimmasta kirjastaan. Ahonenhan saisi metreittäin hyllyntäytettä ja luettavaa moneksi kuukaudeksi. Silloin Ahonen saattaisi jyrähtää ja ryhtyä ajamaan rahavirtoja kirjailijoiden tilille.
HHH rinnasti osuvasti musiikin ja kirjat: radiosoitossa kappaleista maksetaan teostokorvaus soittomäärien mukaan, ja niistä muusikot voivat saada huomattavia tuloja. Kai korvaus enemmän on kuin 1 sentti per soittokerta. Tämänhän voisi laajentaa kuvataiteenkin puoleen. Vaikka Mannerheim-patsaan veistäjä olisi voinut vaatia sopimukseensa pykälän, että hänelle pitää maksaa vuosittaista provisiota sen perusteella, kuinka monta ihmistä kulkee patsaan ohi näköetäisyydeltä ja saa näin nauttia patsaasta. Hyvät fyffet tulisi perikunnallekin. Ajatus ei ole kaukaa haettu, sillä käsittääkseni teiden rakentajat saavat nykyään provisiotuloa sen perusteella, paljonko valmiilla tiellä kulkee tien käyttäjiä.
Mahtavatko kirjailijat olla niin individualistisia, etteivät ole saaneet joukkovoimaa järjestäytymään edunvalvonnassaan? En paljon tiedä kirjailijaliiton tekemisistä, mutta jotenkin riitaisa ja wannabe-elitistinen mielikuva minulla siitä on. Saatan tietty väärässäkin. Onneksi siellä toimii puheenjohtajana arvostamani Tuula-Liina Varis, josta minulla on mielikuva jämptinä naisena.
Mutta pallo on teillä, kirjailijat. Mikäli keskustelu jatkuu, katsotaan tapahtuuko joskus jotain.
Tekstit
Varsinaisesti tuo kultakorttiajatukseni koskee kirjastojen vapaaehtoista tukemista maassa, joka lakkauttaa koko ajan kirjastoja, vaikka kirjastonhoitajille maksetaan jo nyt koulutukseen nähden järjettömän surkeaa palkkaa. Tosin JOS pohditaan, mistä rahat mahdollisiin parempiin lainauskorvauksiin, kortista voisi tehdä jonkinmoisen Suomalaisen Kirjallisuuden Tukemiskortin, joka tukee niin kirjastoja kuin kirjallisuuden kirjoittajiakin.
VastaaPoistaVarsinaisesti kuitenkin olen sitä mieltä, että kirjastot toimivat ihan riittävän hyvin nykyisellään, siis kirjailijoiden kannalta. Jos jokaisesta lukukokemuksesta pitäisi maksaa, yhä harvempi kokeilisi mitään uutta ja jokainen lukisi vain niitä varmasti hyväksi todettuja, yleisesti hypetettyjä ja kaupoissa esille nostettuja teoksia. Eli nykyinen tietty trendi vain vahvistuisi ja kirjallisuus yksipuolistuisi.
Kirjastot kasvattavat lukijoita ja lukijat ostavat kirjoja jos heillä on varaa ja he haluavat jonkin kirjan omakseen. Kuten tuo yksi blogisti totesi, ei ihminen edes halua kaikkia kirjoja omaksi. Ilman kirjastoja kirjailijoiden yleisö olisi paljon pienempi. Jos kirjoja ei voisi lainata kirjastosta maksutta ja kokeilla riskittä, se on vähän kuin seurustelu olisi kielletty ja ihmisten pitäisi mennä suoraan naimisiin saadakseen tutustua toisiinsa. (Joillakin ihmisryhmillähän se tuollaista onkin, mutta huh huh.)
Minulle henk.koht. siis riittää, että ihmiset lukevat teoksiani mahdollisimman paljon ja osa tuosta kiinnostuksesta uomautuu ostopäätöksiksi ja roposiksi tililleni. (Ja että saan niitä kirjastoapurahoja, jotka kannustavat kirjoittamaan lisää kirjoja kirjastoihin ihmisten luettavaksi.)
Kiitos Pasi!
VastaaPoistaKirjastojen lakkauttamisesta pari sanaa. Minä olen aina ollut sitä mieltä, että löydän pienistä kirjastoista helpommin luettavaa kuin isoista. Tuntuu että kun pieneen kirjastoon menee, sieltä oikein hyppää silmille monta kiinnostavaa ja hyvää kirjaa. Isoissa pitää kiertää ja etsiä enemmän.
Eräs kiinnostavimmista kirjastoista oli pieni suomalainen kirjasto Pietarissa, taisi toimia Suomi-instituutin tiloissa. Kkoelma oli pieni, kirjat olivat eri aikakausilta ja osa oli hyvinkin vanhoja. Juuri sen vuoksi sieltä löytyi paljon kiinnostavaa luettavaa. Lukijana tuli yllätetyksi ja johdatetuksi uusille poluille.
Siksi vähän ihmetyttää Helsingissä käyty keskusteltu, että pitäisi lakkauttaa pieniä sivukirjastoja ja perustaa iso keskustakirjasto. Miksi? Toinen tärkeä kirjaston ominaisuus kun mielestäni on, että se olisi ihmisten kotimatkan varrella. Kirjastoon pitää voida piipahtaa helpposti kiireen keskellä, esimerkiksi töistä tai ruokakaupasta kotiin mennessä. Pienet "kirjastokioskit" vaikka marketteihin toimisivat mielestäni paljon paremmin kuin kirjastojen keskittäminen.
"...sillä käsittääkseni teiden rakentajat saavat nykyään provisiotuloa sen perusteella, paljonko valmiilla tiellä kulkee tien käyttäjiä."
VastaaPoistaSe nyt ihan noin mene. Tiet on rakennettu ylsotyisen yrittäjän toimesta velaksi. Ja valtio maksaa tien tekijälle sen tien käytön mukaisesti velkarahat takaisin. Eli kirjailijan pitäisi julkaista kirja velaksi ja sitten käyttäjät rahottaisivat sen.
No, maksaa ne käyttäjät nytkin kirjan ja kirjastotkin ostavat ne täydestä hinnasta.
Minusta nykyjärjestelmä on hyvä. Ei kenenkään tarvitse kirjoittaa tai kääntää (kääntäjät keskustelussa on kokonana unohdettu), mutta kaikkiin on iskenyt ahneuden henki joka varmaan tuhoaa kirjastolaitoksemme. Se on sääli, sillä useita kirjoja ei silloin lukisi kukaan!
Hei Salla, Agatha Christie on ollut minun perinteisiä salapoliisiromaani-suosikkejani. Oletko muuten lukenut ruotsalaista vastinetta Maria Langia? Suosittelen myös lukemaan Agatha Christien elämäkerran, joka ilmestyi muutama vuosi sitten nimeltä Agatha Christie katoaa. Se oli tosi kiinnostava mysteeri!
VastaaPoistaPasi Ilmari Jääskeläisellä on hyvä pointti kommentissaan kirjastonhoitajien surkeista palkoista koulutukseen nähden. Turhauttavaa, kun monta vuotta koulutat itseäsi ja elät niukkaa opiskelijan elämää. Vähemmällä pääsisi, kun menisi suoraan töihin koulunpenkiltä vaikkapa tukkuvarastoon, jossa palkkapussista jää huomattavasti enemmän käteen. No ehkäpä kirjastonhoitajuuskin on kutsumusammatti ja kaikkea ei voi aina mitata rahassa. Hyvä bonus tietenkin on, jos onnistuu löytämään elämänkumppanikseen varakkaamman "puolison". Tätä neuvoa suosittelen kaikille kirjastonhoitajiksi opiskeleville, niin ei masenna sitten niin paljon. Kukakohan tarttuisi kirjastonhoitajien matalapalkkaisuuteen ja lähtisi sitä ajamaan?
Oscarilla olikin parempaa tietoa teiden rakentamisesta. Hienoa!
VastaaPoistaSara: kirjastonhoitajien palkkaus taitaa olla akateemisten pohjanoteeraus. Lastentarhanopettajat ovat toinen vaatimattomasti palkattu ryhmä.
Varakas puoliso taitaa olla kätevin neuvo tähänastisista...
Maria Langista: musta tuntuu, että olen jonkun hänen kirjansa lukenut kauan sitten. En tämän tarkemmin muista, valitettavasti.
VastaaPoistaAgatha Christie katoaa -kirjaa olen tainnut joskus pyöritellyt hyppysissäni, pitäisi lukea kunnolla!
Hei Salla et al!
VastaaPoistaKylläpä se kuulostaa draamakuningatarkäyttäytymiseltä, kun täällä kirjoitetaan minun kyynelehtineen blogini päätöskirjoituksessa :)
Itkun minusta tiristi lähinnä se, kuinka blogini keskustelussa toiset puhuivat aidasta ja toiset seipäistä ja lopuillakin meni vellit ja puurot suloisesti pirtelöksi. Jos jostakin loukkaannuin, niin siitä, että minusta tuntui, että minua alettiin syyttää suurin piirtein oikeusvaltion alasajosta, minua, joka ystävien kyllästymiseen saakka jaksan paasata tasa-arvoisemman yhteiskunnan psta ja palveluiden yksityistämistä vastaan.
Yksi uusi näkökulma tähän keskusteluun, jossa toistuu nyt se, että kirjailija ei ole mikään ammatti eikä kirjoittamaan tarvitse kenekään ryhtyä. Aivan oikein. Mutta siinä, missä kirjastolaitos tukee suomalaista sivistystä ja kulttuuria, tarvitaan myös muita välineitä suomalaisen kirjallisuuden tukemiseen. Jos kirjailija ei elä kirjoittamisella, hän lopettaa kirjoittamisen, ja ainakin toisinaan se on menetys kulttuurille.
Yksi kirjoittamisen tuki ovat tietenkin säätiöt ja valtion apurahat. Erinomaisen mielenkiintoinen ehdotus koskien apurahojen jakamisperusteista (erityisesti valtion verovaroin maksettavia) Kirjailijan häiriöklinikalla http://kirstiellila.blogspot.com/2010/08/arvotaan-apurahat.html#comments
Kun kerron ystäville, kuinka "paljon" ansaitsen kirjan kirjoittamalla, he eivät ole uskoa korviaan. Saman määrän nettoaisi kuukaudessa parissa ihan kaupan kassallakin istumalla (kaikki kunnioitus kassatyöntekijöille, mutta kirjoja olen työstänyt aina vähintäänkin kuukausia, joskus monta vuottakin). Ihan hyvä silti, että tästä tuotannosta pääsevät kaikki kuitenkin nauttimaan vain veroäyrejään vastaan. Maine elää ainakin, jos kirjailija ei kirjoittamisella eläisikään ;)
Mutta verrattuna muihin taiteenaloihin: kuvanveistäjät, kun heidän teoksiaan ostetaan julkisiin tiloihin, saavat töistään yleensä huomattavan suuren kertakorvauksen, kun taas kirjailija saa (jos saa) kirjailijanpalkkion ENNAKON. Eli se "voitto" per myyty kirja on yleensä alle 20 % kirjan ns. kirjakauppahinnasta, joka on eri asia kuin sen ulosmyyntihinta. Ainakaan minun kustantajani eivät suoraan ilmoita, mikä se kirjakauppahinta on, mutta onhan se pääteltävissä, että se on reilusti alle ulosmyyntihinnan. saan pari euroa myydystä kirjasta, painosmäärät suomessa ovat keskimäärin 2000 kpl. Tämä siis normmlia, veronalaista tuloa. Painoksia ei aina myydä loppuun, jos ostata kirjani Kilokirjasta, kyseessä on tod. näk. ns. jäännöserä, josta ei makseta kirjailijalle mitään.
Oscar: kirjastot eivät maksa kirjoista täyttä hintaa, vaan ilmeisesti vielä kirjakauppahintaakin alemman korvauksen.
Teosto hoitaa hommansa hienosti, eikä kukaan ole vaatimassa, että musiikin pitäisi olla ilmaista suomalaisen kulttuurin nimissä. En minäkään sitä vaadi, vaan maksan YLElle verojen muodossa mukisematta. Niin kuin maksan kaikista tekijänpalkkioistani. Apurahat ovat onneksi yleensä verottomia, muttei niistä myöskään kerry kovin hyvin eläkettä, ainakaan normaaliesta, parin kolmen tonnin apurahoista. Niillä kun työskennellään sitten useita kuukausia.
Orwellia muunnellakseni: kaikki ihmiset (taiteilijat?) ovat tasa-arvoisia, toiset ovat vain tasa-arvoisempia kuin toiset.
Olen Muskeli-Netan alias Laura Saaren kanssa ihan samaa mieltä tästä:
VastaaPoista"Yksi uusi näkökulma tähän keskusteluun, jossa toistuu nyt se, että kirjailija ei ole mikään ammatti eikä kirjoittamaan tarvitse kenekään ryhtyä. Aivan oikein. Mutta siinä, missä kirjastolaitos tukee suomalaista sivistystä ja kulttuuria, tarvitaan myös muita välineitä suomalaisen kirjallisuuden tukemiseen. Jos kirjailija ei elä kirjoittamisella, hän lopettaa kirjoittamisen, ja ainakin toisinaan se on menetys kulttuurille."
Jos kirjojen kirjoittamisesta saa parempaa palkkaa, alalle tulee myös parempia tekijöitä, ja jo alalla olevista tulee parempia, koska he voivat paneutua kirjoittamiseensa paremmin.
Kultakortti-ajatus on kiva uusi ajattelumalli! Ongelmia juolahtaa heti mieleen pari - ensinnäkin sitä todellisuudessa ei juuri kukaan ottaisi, ja toisaalta sen väärinkäytön mahdollisuudet olisivat suuret, jos korttimaksunsa saisi vapaasti kohdentaa kenelle tahansa kirjailijalle (toivottavasti kaikki mun kaverit kohdentaisi ne minulle). Järjestelmän aiheuttamat kulut olis varmaan suuremmat kuin saadut korvaukset... Mutta jokainen uusi idea on vaihtoehto tälle olemassaolevalle naurettavalle lainauskorvausjärjestelmälle. Käyttäjällehän se on erinomainen järjestely, kun saa lukea ilmaiseksi mitä tahtoo, mutta kirjailijalle on taloudellisesti erittäin huono järjestely, että sata ihmistä lukee kirjan, josta saa vain yhden ostohinnan.
Tuosta olen kyllä eri mieltä Henna Helmen kanssa, että parempi "palkkaus" toisi kirjalisuuteen parempia kirjailijoita. Kyllähän fakta on, että kirjoittamista tehdään, koska halutaan kirjoittaa, kertoa tarinoita. Meitä on iso liuta kirjailijoita, vaikka yhden käden sormilla on laskettavissa pelkästään kirjoittamisella elävät tai mitenkään leveästi elävät.
VastaaPoistaJa onhan se, että lainauskorvauksia ylipäänsä jaetaan, myönteistä kehitystä. Tänä vuonna tulivat ensimmäiset korvaukset, mistä sitä tietää, ehkäpä ne jossakin vaiheessa paranevat.
Jospa siitä Taiteen keskustoimikunnan pienestä potista (kirjastokorvaukset) voisi siirtää osan Sanaston jaettavaksi? Se tietysti sitten taas tarkottaisi sitä, että harkinnanvaraiset korvaukset pienenisivät, eikä sekään olisi kaikkien kannalta hyvä juttu, vaikka tietynlaista oikeudenmukaisuutta kasvattaisikin.
"Kyllähän fakta on, että kirjoittamista tehdään, koska halutaan kirjoittaa, kertoa tarinoita. Meitä on iso liuta kirjailijoita, vaikka yhden käden sormilla on laskettavissa pelkästään kirjoittamisella elävät tai mitenkään leveästi elävät."
VastaaPoistaJoo, mutta kuinka monta äärimmäisen lahjakasta kirjoittajaa on, jotka eivät päätyönsä ja arkensa ohessa jaksa tai ehdi enää puurtaa tarinoita kirjaksi asti? Ei se, että on paljon hyviä, tarkoita ettei voisi olla enemmän ja parempia. Tällä hetkellä yksi kirjailijalta vaadittava ominaisuus on jonkinlainen taloudellinen masokismi. Jonkun mielestä se varmaan tuottaa oikeita ja hyviä kirjailijoita. Mun mielestä taas tämä vaatimus voi hyvinkin olla yhteydessä siihen, että harva näiden kirjailijoiden teoksista vetoaa suureen yleisöön.
Miksi Salla haluaa kovakantisetkin kirjat ruokakauppaan? Kuolema kirjakaupoille, niinkö? Noinkohan ruokakaupan myyjät suostuvat tutustumaan myymiinsä artikkeleihin vain vapaa-ajallaan, saisiko ruokakaupasta tilattua parinkymmenen vuoden takaista kirjaa tai edes parin vuoden takaista... Osaisiko leipämyyjä suositella sopivaa kirjaa 80 v mummille tai hääparille tai läheisensä menettäneelle...? Kyseessä taitaisikin olla pelkkä pintakirjallisuus Remeksineen ja Hirvisaarineen.
VastaaPoistaKirjakaupat eivät pysy hengissä sillä, että sieltä haetaan vain ne kirjat, joita ei ruokakaupasta saa. Eikä ilmeisesti tarvitsekaan pysyä, jos tällaisia toiveita on himolukijallakin. Kuvailepa haaveittesi ruokakauppa, millainen olisi sen kirjaosasto.
terv. hämmentynyt kirjakaupan myyjä
Kaikella kunnioituksella, ehkä hieman ylitulkintaa on havaittavissa. :) Olen tätä kirjoittaessani lähinnä heittänyt ilmoille tuon ajatuksen kovakantisista kirjoista ruokakaupoissa.
VastaaPoistaSitä paitsi Suomestakin löytyy kirjakauppoja, joiden toiminta ei ole mitenkään erityisen kulttuuriystävällistä. Eri yhteyksissä olen kuullut paljon vaikka siitä, miten vaikeaa suomalaisten pienkustantamojen on saada tuotteitaan Suomalaisen kirjakaupan jakeluun. Ketju tuntuu panostavan mieluummin ulkomaisten käännös"hittien" tai kotimaisen kapean myyntikärjen näkyvyyteen. Koska ketju on lähes monopoliasemassa valtakunnallisesti, vaikuttaa se varmasti suomalaisten lukutottumuksiin.
Mä olen onnekas kun asun Helsingin keskustassa ja voin piipahtaa halutessani Akateemiseen kirjakauppaan. Se on sellainen paikka kuin kirjakaupan pitää olla.
Ja onneksi on olemassa divarien verkkokauppa Antikka.net. Teen sieltä paljon useammin ostoksia kuin peruskirjakaupoista, joiden valikoimista tuntuu usein löytyvän vain alle vuoden ikäisiä kirjoja, ja loput hävitetään jonnekin.
Markettien kovakantisten kirjojen valikoima on yleensä aika kahtiajakoinen, ja nykyisellään myös melko suppea. Remekset ja Hirvisaaret ovat tosiaan näkyvästi esillä, mutta lisäksi marketeista löytyy usein klassikoiden uusintapainoksia. Ei marketeissa siis suinkaan pelkkää pintakuohua ole, vaan myös tanakoita klassikoita.
Kaikella kunnioituksella, olette retuja.
VastaaPoista