Jonkun netissä julkaistun haastattelun yhteydessä Hilkka Ravilo mainitsee, että hänen esikoisteoksensa Kuin kansanlaulu on "kaunisteltu ja siloiteltu versio hänen omasta elämästään". Koska Kansanlaulu ei todellakaan mitään silkosiloista lätinää ole, heräsi minussa kiinnostus kaivaa esiin enemmän Ravilon omasta elämästään kirjoittamia tekstejä. Löysin kolme: SKS:n antologiat Rakkaudesta taiteeseen ja Kauas on pitkä matka, lisäksi Taistolaisuuden mustassa kirjassa on lyhyt Ravilon muistelma 70-luvulta.Kauas on pitkä matka -kirjoituksessa Ravilo muistelee elämänsä vaiheita lyhyesti, Rakkaudesta taiteeseen -kokoelmassa pitemmin ja perusteellisemmin. Todellisuus on taas kerran tarua ihmeellisempää. Ensimmäinen mielikuva oli samanlainen mikä nousi esiin jo Veikko Huovisen Koirankynnen leikkaajaa lukiessa: ei ole montakaan vuosikymmentä siitä, kun Suomessa on monin paikoin eletty kehitysmaan tasolla. Ainakin kuvaus sotienjälkeisestä Kiuruvedestä on juuri sitä. Ravilon isä syntyi 1800-luvun lopulla loiseksi, 1920-luvun Lex Kallio toi Kiuruveden loisillekin pienen maapalan, josta elanto sitten piti repiä. Jos ihmettelin Ravilon Pahan tytär -kirjaa lukiessani, mistä tulee aihe, jossa äiti vihaa lastaan, syyttää pirun vaihdokkaaksi ja antaa tälle selkään minkä ehtii, nyt tiedän. Ravilon oma äiti epäili uteliasta, kyselevää, lukuhaluista tytärtään, joka kaiken lisäksi karsasti, ja koetti vitsalla ruoskia tämän käytöksen kuuliaiseen ja siivoon suuntaan.
Tunnen itse ihmisiä, jotka ovat hartaita körttejä ja kokevat luterilaisuudessa vaikuttavan körttisuunnan läheiseksi hengelliseksi kodikseen. Pahoittelen heidän puolestaan, mutta Ravilon jyrkkä näkemys körttiläisyydestä perustuu puhtaasti omiin kokemuksiin. Ei riittänyt että Kiuruveden Remeskylän Jylänkäperän asukkaat olivat rutiköyhiä, kouluttamattomia, vailla työmahdollisuuksia, täysin tietämättömiä monesta asiasta, vaan lisäksi heidän yllään väijyi koko ajan körttiuskonnon helvetin tulta ja Jumalan rangaistusta julistava iloton seurakunta. Lukuintoinen pikku Hilkka luki kodin ainoan kirjan, Raamatun, neljään kertaan jo ennen kansakoulua, ja siitä ajasta asti periytyy hänen inhonsa Raamatun ristiriitaisuuksia, väkivaltaisuutta, jumalanpelkoa ja syntien rankaisulla uhkailua kohtaan. Aikuisiällä Ravilo erosikin kirkosta, mikä ei ollut ihan yhtä yksinkertainen asia kuin nykyään: kirkkoherra katsoi asiakseen haukkua hänet perusteelliseksi.
Ravilon työhistoria piikana on myös karmivaa, varsinkin siksi että se on niin totta. Lähin vastine 50- ja 60-lukujen piioille lienee nykyisin myös Euroopassa yleistynyt tapa ottaa "taloudenhoitajiksi" laittomia siirtolaisia. He ovat naisia, jotka eivät tiedä mitään työntekijän oikeuksista ja työnantajan velvollisuuksista, joille ei tarvitse kertoa lomista, maksaa kunnon palkkaa (yleinen tapa oli, että talon rouva antoi piialle vanhoja vaatteitaan ja vähensi näiden "arvon" piian palkasta) eikä antaa vapaata. Käytännössä piika oli töissä aamusta iltaan, siis esimerkiksi aamukuudesta iltakymmeneen. Oman lisänsä työhön toi myös seksuaalinen ahdistelu, joka oli varsin yleistä. Piikapaikoistaan Ravilo toteaa, että noin puolessa häntä kohdeltiin ihmisenä, muissa kuin orjaa, joka ei ollut edes ihminen.
Taistolaisuuden mustassa kirjassa on teksti, jossa Ravilo muistelee työpaikkaansa insinööritoimiston piirtäjänä 70-luvulla. Nuori työntekijä oli hurahtanut kommunismiin, ja haukkuu esimerkiksi Ravilon isän kulakiksi - tämä oli siis ollut rutiköyhä kolmen hehtaarin tilan viljelijä. Vielä kärjistetympi asetelma syntyi, kun Ravilo oli töissä Jaakko Pöyryn huvilan emäntänä. Pöyryn poika kun oli myös vakaumuksellinen taistolainen, ja luksushuvilalla vietettiin useita iloisia kommunistijuhlia, joissa työväenlaulut kaikuivat. Kulakin tytär Ravilohan siellä siivosi, kokkasi, pyykkäsi, petasi sänkyjä ja hoiti juomatarjoilun, yleensä kellon ympäri.
Rakkaudesta taiteeseen -tekstissä Ravilo kertoo kokemuksesta, jonka jokainen kirjojen ystävä itsessään tunnistaa: heti, kun oppii lukemaan, pitää lukea kaikki minkä käsiinsä saa, ja heti, kun oppii kirjoittamaan, pitää alkaa kirjoittaa omia tarinoita. Tuntematon sotilas ja Sinuhe egyptiläinen ovat Ravilolle läheisiä kirjoja. Erityisesti Sinuheen hän kertoo palaavansa uudestaan ja uudestaan, löytävänsä siitä koko ajan uusia tasoja. Ylipäätään hän näkee kirjojen avanneen hänelle tien pois Kiuruveden Remeskylän Jylänkäperältä. Kun kymmenvuotias tyttö luki sadepäivinä aitassa sisarensa sinne piikapaikastaan tuomia romaaneja, alkoi hän tajuta että elämää on muuallakin, ja toisenlaista elämää.
Jotain Suomessakin on kai tehty oikein, jos sellaiset ihmiset kuin Hilkka Ravilo ja Heikki Turunen ovat ponnistaneet korpiseudun pikkutiloilta julkaiseviksi kirjailijoiksi. Siinä vaiheessa kuin jossakin Afrikan maassa tai Afganistanissa tai Nepalissa pienviljelijöiden lapset pääsevät julkaisemaan oman elämänsä aihepiirejä käsitteleviä romaaneja, saadaan ehkä vastaavia kokemuksia luettavaksi muistakin kulttuureista. Eipä silti että yhteiskunta olisi hirveästi vetoapua Ravilollekaan antanut. Hänen teksteistään välittyvä raaka, hurja energialataus lienee sitä samaa voimaa, millä on jyrätty körttiläispitäjästä piikomaan, piikomasta toimistotyöhön, toimistotyöstä kirjailijaksi.
Näissä teksteissä on niin paljon hyviä ja mielenkiintoisia pointteja, että sitaattia valitessa tekisi mieli kopioida jutut kokonaan tähän. Se ei kuitenkaan ole mahdollista, joten tässä yksi monien joukossa: työnjako Pohjois-Savossa sukupuolten välillä vanhoina hyvinä aikoina:
"Roolijaot olivat muutama vuosikymmen takaperin ankarat. Vaikka nainen olisi kuollut vesikelkkaa vetäessään, mies katsoi ikkunasta ihmetellen: tuohonko se nyt kävi makaamaan. Naisen osa sähköttömällä maaseudulla oli päättymätöntä raatamista aina lapsi rinnoilla, toinen mahassa, viisi helmoissa."
Tekstit
Raamatun ristiriitoja on tutkittu tällä sivustolla -->
VastaaPoistahttp://koti.phnet.fi/petripaavola/Raamatun_ristiriitojen_tarkastelua.html
En kyseenalaista Ravilon kokemuksia, mutta on ikävää, että yleistät hänen henkilökohtaiset kokemuksensa koskemaan koko körttiläisyyttä ja syrjäisiä seutuja. Tunnen seudun, josta Ravilo on kotoisin, ja siellä köyhissä körttioloissa varttuneista voi kasvaa myös tasapainoisia ja onnellisia ihmisiä jotka tuntevat kotiseuturakkautta. Ravilon kodin körttiläisyys on kyllä edustanut normaalia erittäin paljon jyrkempää näkemystä ja hänen kokemuksensa ovat olleet poikkeuksellisen huonoja. Eivät hänen kokemuksensa kerro keskivertokörttiläisestä tai -kiuruvetisestä perheestä.
VastaaPoistaHei anonyymi!
PoistaLuettuani sinun kommenttisi, minä (toinen anonyymi) palasin lukemaan Sallan tekstin uudestaan. Mielestäni siinä bloginpitäjä ei yleistänyt koko körttiläisyyttä ja syrjäisiä seutuja. (Ymmärrän kyllä lievän loukkaantumisen, kun itselle läheisiä asioita arvioidaan kriittisin silmin.)
Alkuperäinen tekstihän on Ravilon kokemus.
PS. Minäkin tunnen tasapainoisia, mukavia, valistuneita körttiläisiä, tosin myös jonkun ahdasmielisenkin körttiläisen.
Mukava että keskustelua syntyy vanhoihinkin kirjoituksiin! Bloggaukset ovat toivottavasti aina ajankohtaisia. :)
VastaaPoistaItse en tosiaan ole körttiläinen, mutta tuttavapiiriin kyllä kuuluu hartaita körttejä. Ne jotka tunnen parhaiten ovat varsin kaukana tämän kirjan luomasta körttiläismielikuvasta, mutta minulla ei ole mitään syytä kiistää Ravilon omakohtaisia körttikokemuksia, vaan päin vastoin, hän kuvaa mielestäni syrjäseudun ahdasmielistä uskonnollisuutta varsin uskottavasti. Ymmärrän kyllä, että joku voi kokea hänen kuvauksensa loukkaavinakin, mutta mielestäni Ravilon kirjallisen tyylin eräs peruspilari on asioiden kärjekäs kuvaaminen. Sekä hänen fiktiostaan että näistä "muisteluteksteistä" löytyy paljon provosoiviakin kärjistyksiä.