Chimamanda Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa

Tämä kirja on roikkunut henkisellä "pitäisi lukea" -listallani jo kuukausia. Syksyllä jaksoin jopa ilmoittautua Helsingin kaupunginkirjaston varausjonoon, missä taisin olla jossain sijalla 250. Onneksi kyläreissulla perheystävä Sirkan luona kirja-asiat tulivat puheeksi, ja sain kirjan lainaksi.

Afrikkalaista kirjallisuutta olen lukenut hyvin vähän. Lapsena sentään luin kokoelmaa nimeltä Afrikkalaisia satuja. Muuten en pysty muistamaan nimeltä mitään afrikkalaista kirjaa jonka olisin lukenut. Eipä afrikkalaista kirjallisuutta kauhean paljon suomennetakaan, mutta onhan ainakin Wole Soyinkan ja Chinua Acheben kirjoja suomeksi saatavilla. Ja englanniksi tietenkin vaikka mitä.

Chimamanda Ngozi Adichie on siinäkin mielessä kiinnostava tapaus, että hän on nainen ja samanikäinen kuin minä, syntynyt vuonna 1977. Englanniksi kirjoittava Adichie asuu Nigeriassa ja Yhdysvalloissa ja kirjoittaa kirjansa englanniksi eikä igboksi. Netin tietojen perusteella myös nigerialainen Wole Soyinka kirjoittaa suoraan englanniksi. Miksihän näin on? Eipä ole kauheasti suomalaisia kirjailijoita, jotka kirjoittaisivat ensisijaisesti englanniksi eikä suomeksi.

Puolikas keltaista aurinkoa kertoo Biafran sodasta. Biafra on sanana tuttu, mutta vasta nyt, kirjaa lukiessani, sain kunnollisen mielikuvan mistä sodassa oli kysymys. Noloa mutta totta! Biafra mainitaan usein, kun puhutaan suomalaisesta 1960-luvun yhteiskunnallisesta keskustelusta. Ilmiö oli yleismaailmallinen: 1960-luvun lopulla televisio oli jo sen verran levinnyt kapistus länsimaissa, että Biafra oli ensimmäisiä "tv-sotia": kuvat sodan kauhuista ja nälänhädästä levisivät tehokkaasti. Suomen Punaisen Ristin sivuilla kerrotaan suomalaisten Biafra-suhteesta enemmän. Adichie viittaakin kirjassaan siihen, että Biafran vuoksi länsimaissa levisi kehotus syödä lautanen tyhjäksi, koska Afrikassa lapset näkevät nälkää.

Kirjan tapahtumat alkavat Nsukkan yliopistokaupungista. Maalaispoika Ugwu pääsee palvelijaksi yliopistotutkija Odenigbon leipiin. Ugwu seuraa isäntänsä ja tämän kauniin avovaimon Olannan elämää ja oppii tuntemaan myös englantilaisen Richardin, joka osallistuu Odenigbon illanviettoihin. Richard rakastuu Olannan kaksoissiskoon Kaineneen. Olanna ja Kainene ovat kasvaneet varakkaassa keskiluokkaisessa perheessä, ja kuvaukset heidän elämästään olivat kiinnostavaa luettavaa. Noloa myöntää itselleen, että taisin olettaa kirjan kertovan alkukantaisesta savimajaelämästä, mutta mitä vielä: Nsukkan yliopistoympyröissä eletään hyvinkin länsimaisella tavalla. Radiossa soi Beatles, varakkaat nigerialaiset lennähtävät ostosmatkoille milloin Lontooseen, milloin Milanoon, työtovereina saattaa olla amerikkalaisia tai eurooppalaisia.

Päähenkilöt kuuluvat igbo-heimoon. Igbojen välit jorubojen ja hausojen - Nigerian kahden muun pääheimon - kanssa kiristyvät, ja lopulta igbojen asuttama Kaakkois-Nigeria julistautuu itsenäiseksi Biafran valtioksi. Ugwu, Odenigbo, Olanna, Kainene ja Richard joutuvat sodan pyörteisiin: jättämään kotinsa, kamppailemaan niukkenevien ruokavarojen sekä väkivaltaisuuksien keskellä. Sota muuttaa jokaisen elämää.

600-sivuinen kirja oli mukaansatempaava ja nopealukuinen. Adichien kertomistyyli on eeppinen - hän vyöryttää lavealla skaalalla henkilöiden tunnetiloja, tapahtumia, miljöökuvausta. Aikajanaa ei oikeastaan ole - vaikka kirjan tapahtumat kattavat monta vuotta, ajan kulumiseen ei oikeastaan oteta kantaa. Tapahtumilla on suurempi merkitys kuin ajan kulumisella.

Kirja jakautuu osiin, ja kirjan alkuluvut etenevät 1, 3, 2 -järjestyksessä. Aikarakenteen rikkominen on itse asiassa mielestäni tarpeetonta. Yhtä hyvin olisi voitu edetä suoraan oikeassa järjestyksessä. Hullua kyllä, intensiivinen ja tiheä tunnelma vähän lätsähtää, kun sotatapahtumat alkavat raaistua ja arkipäiväistyä. Kirjaan tulee enemmän läpijuoksun makua. Loppua kohti intensiteetti nousee taas, onneksi.

Jäin miettimään, oliko kirja todella hyvä vaiko vain melko hyvä. Kirjahan on voittanut mm. Orange Prize -palkinnon vuonna 2007, ja on muutenkin kerännyt lavealti kiitoksia. Vertaisin tätä kirjaa Sofi Oksasen Puhdistukseen - kirjasta tärkeän tekee sen aihe. Puhdistus kertoo virolaiskohtaloista neuvostovallan alla, Puolikas keltaista aurinkoa kertoo Biafran sodasta. Molemmista aiheista on puhuttu ja kirjoitettu laajalti, mutta vasta tunnetasolla puhutteleva romaani tekee asiasta monen kohdalla ymmärrettävän ja tärkeän. Lisäksi näin suomalaislukijalle jo kirjan nigerialaismiljöö tekee lukukokemuksesta kiinnostavan ja eksoottisen. Vaihtelu virkistää.

YouTubesta löytyi monia Chimamanda Ngozi Adichien haastatteluja. Todennäköisesti tämän kirjan voisi lukea sujuvasti myös englanniksi. Muuta Adichien tuotantoa ei ilmeisesti olekaan suomennettu, joten vaikka hänen esikoiskirjansa Purple Hibiscus voisi olla kiinnostava lukuvalinta englanniksi.

Lue myös nämä:
Marguerite Abouet - Clément Oubrerie: Aya - elämää Yop Cityssä
Marjane Satrapi: Persepolis
Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani

Jude Deveraux: Ylämaan lumous

Hyvää joulua kaikille blogin lukijoille! Helsingissäkin on sen verran lunta ja pakkasta, että ne riittävät jouluiseen tunnelmaan. Aattoaamuna kävin kylpemässä Kotiharjun saunassa - enpä ole ikinä nähnyt naisten puolella niin paljon väkeä kuin nyt joulun aikaan!

Kaikenlaisia paksuja ja tärkeitä opuksia tuossa sängyn vierellä on pyörinyt, mutta päädyin hakemaan rentoa tunnelmaa laatuhömpän parista. Ja sitäpä löytyikin! Tämä Jude Deveraux'n Ylämaan lumous on juurikin se taannoinen divarilöytö, josta joskus mainitsin. Kirja on vuodelta 2001 (alun perin kirja on ilmestynyt vuonna 2000 nimellä Temptation) ja vaikuttaa siltä, että kukaan ei ole lukenut tätä nimenomaista kappaletta ennen minua, sen verran uudenkarhealta kirja käteen tuntui. Eikä maksanut kuin vitosen!

Kirjan nimen suomennos on hieman harhaanjohtava. Suomentajasta on varmaan tuntunut loogiselta nimeltä kirja "Ylämaa-jotain" tyyppisesti, onhan kirjailijan neljästä kirjasta koostuva Ylämaa-sarja ollut varsin suosittua luettavaa. Tällä kirjalla ei kuitenkaan ole mitään tekemistä sarjan kanssa ja lisäksi kirja on aivan eri tyylillä kirjoitettu. Muuten täytyykin antaa suomentaja Sirkka-Liisa Sjöblomille kehut: kirja oli hyvin suomennettu. Joitakin pilkkuvirheitä esiintyi, mutta enpä ole itsekään maailman tarkin pilkuttaja, joten mitä sitä nillittämään.

Voisi sanoa, että tämä kirja on feminististä hömppää. Bloggaamisen ja muiden blogikirjoittajien mielipiteiden (ks. esim. Hömpän helmet) perusteella olen toki ehtinyt muutenkin pohdiskella naisille suunnatun romanttisen viihdekirjallisuuden merkitystä. Merkittävä ja tärkeä kirjallisuudenlaji kyseessä on, ja huomattavasti moniulotteisempi kuin yleensä "harlekiineista" ajatellaan. Feministinen pohjavire Ylämaan lumouksessa on mielenkiintoinen, vaikka juonen puolesta kirja on täysin uskollinen hömpän peruskaavalle. Nainen kohtaa miehen, kissa-hiiri-leikkiä leikitään kirjan ajan ja lopussa pari saa toisensa. Mukaan mahtuu oikutteluja, väärinymmärryksiä, mustasukkaisuutta, mykkäkoulua ja muuta vastaavaa. Aiemmassa Deveraux-kirjoituksessani määrittelemäni hömppäsäännöt pätevät tässäkin.

Mutta tekstiin ja rivien väleihin Deveraux on uittanut naisten välisen solidaarisuuden, naisen itsekunnioituksen ja yhteiskunnallisen tasa-arvoisuuden sanomaa. Kirja alkaa vuonna 1909 New Yorkista. 29-vuotias Temperance O'Neil on kuvankaunis perijätär, jolla on kastanjanruskeat kiharat ja räiskyvä luonne. Temperance on omistautunut huono-osaisten naisten auttamiseen: hän harrastaa varainkeruuta ja palopuheita naisten elämän parantamiseksi.

Kun Temperancen äiti menee yllättäen uusiin naimisiin skotlantilaisen Angus McCairnin kanssa, joutuu Temperance lähtemään Edinburghiin isäpuolensa kotiin. Siellä hän saa tehtävän: Angus lähettää vastahakoisen Temperancen pieneen McCairnin kylään. Hänen täytyy löytää sopiva vaimo klaanin perilliselle, komealle mutta jääräpäiselle James McCairnille.

Niinpä Temperance ja James käyvät tahtojen taistelua ja tietenkin kokevat kuumia lemmenhetkiä ja huimia tunteja Skotlannin idyllisissä maisemissa. Niitä feministisiä seikkoja löytyy mm. seuraavista kirjan asioista:

Mustasukkaisten kilpakosijattarien ja sankarittaren suhde. Yleensähän mustasukkaisuusdraamoista rakennetaan hirmuisia kissatappeluja. Temperance on kuitenkin toista maata. Hän kohtaa sekä Jamesin rakastajattaren että ensirakkauden. Molempien naisten kanssa Temperance luo loppujen lopuksi hyvät ystävyyssuhteet sekä laajemmatkin yhteistyökuviot.

Miehen pauloihin lankeaminen ja naisen itsekunnioitus. Loppukäänteissä Temperance tekee esimerkillisen päätöksen: pitääkö rakkauden vuoksi uhrata kaikkensa vai onko joskus viisaampaa suojella itseään ja lähteä pois epämiellyttävästä tilanteesta, vaikka ei voisi miehen kanssa yhdessä sen jälkeen ollakaan?

Naisten asema työelämässä. Miten nainen voi menestyä työelämässä, ansaita oman elantonsa, hankkia koulutuksen? Miten tämä vaikuttaa siihen, miten miehet suhtautuvat naiseen vai vaikuttaako mitenkään?

Neitsyyden menetys. Epäilen, että hömppäkirjoja sijoitetaan historialliseen miljööseen osittain myös sen vuoksi, että silloin on perusteltua tehdä sankarittaresta neitsyt. Nykyisiä chick lit -kirjoja tämä neitsytolettama ei enää koske, niissä on luontevaa että sankarittarella on ollut seksikokemuksia jo ennen kirjan tapahtumien alkamista. Mutta perinteisemmässä hömpässä sankaritar on neitsyt ja kohtaa intohimon aallot vasta kirjan sankarin jyhkeiden käsivarsien syleilyssä. Temperance on jotain tältä väliltä: hän pohtii itse aktiivisesti, pitäisikö hänen hankkia ensimmäiset seksikokemuksensa juuri Jamesin kanssa. Vanhan ajan hömpässähän neitsyyden menetys ja seksikuvaukset esitetään niin, että nainen joutuu kamppailemaan kaikin voimin inhoamansa sankarin lihallisia himoja vastaan ja vasta puolipakolla antautuu syntisten halujen valtaan. Tällä tavalla esitettynä kun saadaan sankaritar sekä vaikuttamaan hyveellisen siveältä että saadaan hänelle seksikokemuksia. Uudemmassa hömppäkirjallisuudessa seksuaalinen aktiivisuus ja seksikokemusten haluaminen ei ole enää paha asia vaan normaali ja hyvä juttu.

Itse asiassa Jude Deveraux voisi olla sellainen ihminen, joka olisi mielenkiintoista tavata. En ole oikein ikinä keksinyt mitä voisi vastata kysymykseen "kenet julkkiksen haluaisit tavata", mutta ehkäpä Deveraux voisi olla minulle sopiva vastaus. Ensinnäkin, nainen on ollut erittäin ahkera kirjailija yli kolmenkymmenen vuoden ajan. Eipä ole tainnut "writer's block" paljoa vaivata! Lisäksi englanninkielisellä alueella menestyvä kirjailija pystyy ihan oikeasti myös rikastumaan kirjoillaan, toisin kuin pienen kielialueen kirjailija. En löytänyt uusinta tietoa siitä, paljonko Deveraux'n kirjoja on yhteensä myyty, mutta kymmeniä miljoonia niitä joka tapauksessa on. Miettikää. Se vastaa jo keskikokoisen valtion asukasmäärää - ja oikeasti lukijoita Deveraux'lla on ollut toki paljon enemmän, koska esimerkiksi kirjaston kirjoja lukee useampi kuin yksi ihminen. Tunteisiin vetoavalla kirjailijalla on mielestäni paljon vaikutusvaltaa ihmisten elämään - erittäin moni nainen (ja eiköhän mukaan mahdu jokunen mieskin) on saanut kirjailijan teoksista rentoutumista, iloa, hyvää mieltä arkeensa. Lisäksi minua kiinnostaa se, että netistä löytyy melko vähän kuvia kirjailijasta. Samaa promokuvaa käytetään eri sivuilla paljon, mutta koska rouva Deveraux on jo yli 60-vuotias, lienee ulkomuotokin jo muuttunut. Hieman mielikuvaa kirjailijan persoonasta saa vaikkapa tästä kustantamon sivuilla olevasta haastattelusta.

Lue myös nämä:
Kaari Utrio: Ilkeät sisarpuolet
L.M. Montgomery: Anne of the Island
Jane Stanton Hitchcock: Seurapiirimurhia

Juhani Aho: Helsinkiin

Tämänkertainen blogimerkintä käsittelee äänikirjaa. Tutkailin uuden kännykkäni toimintoja, ja sieltä löytyi podcast-nappi. Kokeilin tehdä hakuja kirja-podcasteista, ja kohdalle osui Juhani Ahon Helsinkiin. Latasin pari jaksoa ja kuuntelin kiinnostuneena, sitten pitikin loppujaksot ladata suoraan tietokoneelle ja siirtää datakaapelin avulla kännykkään, niin sai koko tarinan nopeasti kuunneltavaksi.

Äänikirjan on lukenut Tuhat sanaa -blogin Tuija Aalto. Kirjan voi ladata vaikka Librivoxin sivulta. Librivox on mielenkiintoinen hanke - vapaaehtoiset lukijat tekevät äänikirjoja nettiin. Ehtona on luonnollisestikin tekijänoikeusvapaus, käytännössä tämä rajaa lähes kaikki uudet kirjat hankkeen ulkopuolelle. Kaikki sivulta löytyvät suomenkieliset kirjat löytyvät tästä listasta. Pitäisiköhän ladata seuraavaksi Aaro Hellaakosken Liian paha sappi vai Alexandra Gripenbergin Orjien vapauttaminen Pohjois-Amerikassa?

Lukuja on kuusi, ja ne ovat kestoltaan noin 15-45 minuuttia. Varsin sopivaa kuunneltavaa vaikka bussissa matkalla töihin. Innostuin sen verran, että loppuun päästyäni aloitin kuuntelun jo alusta uudelleen. Tuija Aalto ei ole ääneenlukijana samanveroinen kuin näyttelijät, jotka kaupallisia äänikirjoja yleensä lukevat, mutta rauhallinen ja miellyttävä-ääninen kyllä. Lisäksi tarinan kuuntelemisessa on oma viehätysvoimansa. Pidin jo lapsena äänikirjoista ja radiokuunnelmista, silloin kun sellaisia sattui kuulemaan. Kaipa kerrotun tarinan kuuntelemiselle antautuminen on niin syvällä ihmissielussa, että kertojan lumoon lankeaminen on helppoa.

Helsinkiin-tarina on herkullinen, lämmin ja inhimillinen, kuten muutkin Ahon tekstit joihin olen tutustunut. Ahon käyttämä kieli on erittäin hienoa, viehättävällä tavalla vanhahtavan kuuloista, savon murteen poljento kuuluu mukavasti läpi. Tarina on universaali: nuoren ihmisen valtava kokemusten hankkimisen nälkä, kodista irtautuminen, itsenäisen elämän haparoivat ensiaskeleet. Kirjassa kuvataan Antti-nimisen nuoren kuopiolaisen ylioppilaan matkaa Helsinkiin. Kuopiosta lähdetään laivalla Lappeenrantaan, siellä vaihdetaan Helsingin-junaan. Antti tilittää tuntojaan kuin rakkauden ensikolaukset saanut nuori mies vain voi. Matkaseurana on "ärsyttävän sileänaamainen" Pekka, Antin sisaren salakihlattu, jolla on jo kokemusta Helsingin yliopistosta ja papin opinnot hyvässä vauhdissa. Laivalta löytyy kuitenkin mieluisampaakin matkaseuraa: pitkän linjan tieteenharjoittajat Kalle ja Nieminen, joiden kanssa Antti pääsee alkoholin, naisseuran ja ravintolaelämän makuun.

Onko mikään muuttunut? Samalla lailla tuoreet fuksit edelleen janoavat elämänkokemusta irtautuessaan lapsuudenkodistaan ja aloittaessaan opinnot. Antin mietteistä saa myös tietoa ajan poliittisista kysymyksistä: kieliriidoista, ruotsinkielisen herrasväen ja suomenkielisen talonpoikaisväestön opintomahdollisuuksista. Varakkaan perheen poikana Anttia ei huoleta opintojen rahoitus, sen sijaan velaksi opiskellut Pekka kaivaa heprean kieliopin kirjan esiin heti laivan lähdettyä. Aho vihjailee hienovaraisesti myös prostituoiduista, sanomatta kuitenkaan suoraan mistä on kysymys. Lienee ajan hengen mukaista, lukijalle viesti menee rivien välistä toki perille.

Itäsuomalainen paikallisväri ja elävä miljöökuvaus viehätti minua erityisen paljon. Lappeenrannassa matkustavaiset pitävät taukoa Seurahuoneella. Yritin googlettaa tietoja Lappeenrannan Seurahuoneesta, mutta en löytänyt tietoa siitä, missä päin kaupunkia tämä hotelli on ollut. Olisikohan ollut nykyisen Kasinon liepeillä, sataman välittömässä läheisyydessä?

Jaa mitenkäs tämmöinen podcastin kuunteleminen onnistuu? Tietokoneella se on helppoa: klikkaa tuolta Librivox-sivulta mp3-päätteisen tiedoston auki, ja avaa tiedoston (joku soitinohjelma käynnistyy todennäköisesti ihan itsestään) tai tallettaa tiedoston ja kuuntelee myöhemmin. Kännykän tai mp3-soittimen voi kytkeä piuhalla (pitäisi löytyä kännykän ostopakkauksesta tai sitten voi ostaa uuden datakaapelin kaupasta) tietokoneeseen ja tallettaa tiedoston suoraan esimerkiksi kännykän musiikkikansioon tai johonkin muuhun sopivaan kansioon. Bluetooth-yhteyskin saattaa toimia, jos toimii. Tai sitten voi kännykällä ladata näitä podcasteja suoraan netistä, on helppoa varsinkin jos on uusi puhelinmalli, jossa on valmis podcast-namiska. Silloin puhelin tietenkin tarvitsee internet-yhteyden, oman liittymän tiedoista näkee datasiirron tiedot.

Lue myös nämä:
Juhani Aho: Papin rouva
Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä
Sirpa Kähkönen: Jään ja tulen kevät

Raija Oranen: Isorintainen nainen

Olisikohan tämä ollut ensimmäinen kerta ikinä, kun Raija Orasta luin? Ehkä olen joskus selaillut, mutta ensimmäinen kokonainen kirja tämä ainakin oli. Tuntematon tekijä Oranen ei silti missään nimessä ole, katselinhan ahkerasti Ruusun aika -sarjaa telkkarista lapsena. Sen sijaan Puhtaat valkeat lakanat -sarja jäi minulta vähälle katselulle, sehän oli toinen suosittu Orasen käsikirjoittama tv-sarja.

Huomiotaherättävästi nimetty Isorintainen nainen tarttui mukaan Rikhardinkadun kirjaston "suositteluhyllystä". Kirja on ilmestynyt vuonna 1992. Kaiken kaikkiaan tämä oli positiivinen yllätys. Jostain syystä minulla on ollut melko negatiivinen mielikuva Orasesta kirjailijana. Nyt se mielikuva koheni kertaheitolla. Vaikka ei Isorintainen nainen mikään maailmankirjallisuuden klassikko ole. Mutta parhaimmillaan Oranen on Jari Tervoa muistuttava virtuoosimainen vyöryttäjä. Huonoimmillaan teksti insestiaineksineen liippaa läheltä sosiaalipornoa. Kokonaisuus on siis tasapainossa: vetävä tarina, jota 17 vuotta kirjan ilmestymisen jälkeen huomaa tarkkailevansa myös ajankuvana.

Eräs melko ilmeinen lähestymistapa on tutkailla kirjaa tissifetissin kannalta. Vielä vuonna 1992 ei ihan jokainen julkisuustyrkky saanut Hymyltä silikonileikkausta tallinnalaisklinikalla ja päätynyt vastalahjaksi lehden alastonkuviin esittelemään (yleensä järkyttäviä) keinohinkkejään. Kaipa tuolloin vallitsi, ainakin Suomessa, vielä luonnonlakien valta: isot rinnat täytyi saada syntymälahjaksi, ja häveliäämpi mediakulttuuri sai aikaan sen, että avara kaula-aukko oli jo kova kiihotin. Tällaisia ajatuksia mieleen nousee kirjaa lukiessa. Nimihenkilö on henkisesti epävakaa näyttelijä Eija Elo, joka kuvataan koko Suomen miesväestön päiväunien kohteena, massiivisista luomuryntäistä tunnettuna hauraana näyttelijäkaunottarena. Kirja alkaa kohtauksella, jossa ikääntynyt, kauneudeltaan rapistunut ja henkiseltä tasapainoltaan murentunut Eija meikkaa itseään kuntoon. Oranen tavoittaa tehokkaasti päihderiippuvuutta ja henkisiä ongelmia vastaan taistelleen naisen tunnelmat.

Toinen päähenkilö on juopporenttu toimittaja Tapani Holopainen. Hän käy kuvauskeikalla kaljatehtaan edustusasunnossa, minne on kokoontunut kulttuurikermaa ja tehtaan väkeä - sekä työhommiin tilattu Eija. Kesken juhlien Eija putoaa alasti parvekkeelta. Tapani ryhtyy selvittämään, mitä tähän liittyy.

Juoni on melko polveileva, ja tietyssä vaiheessa ainakin minut onnistuttiin yllättämään. Kukaan henkilöistä ei ole erityisen mukava. Oranen kuvaa Eijan päiväkirjojen kautta melko inhottavallakin tavalla seksuaalitraumoja, mutta noista ajoittaisista sosiaalipornosävähdyksistä huolimatta hän pysyy kuitenkin tekstinsä suhteen pinnalla. Tapani on toisaalta kliseinen, toisaalta omaperäinen ja tuoreestikin kuvattu hahmo. Eipä voi olla vetämättä biografisia johtopäätöksiä - lehtijuttujen perusteella Oranen muistaakseni on itse kertonut olleensa alkoholisti ja nykyään raitis, joten hän kuvaa varsin uskottavasti juopon huuruista ja onnetonta elämää.

Yritin haistella kirjasta tunnelmia suuren laman alla elämisestä. Hieman niitä olikin, kirjassa viitataan esimerkiksi kulttuuriväen rahapulaan koska työt ovat vähentyneet - no, tämä ei ehkä sinänsä riitä lamatodisteeksi vaan on melko universaali aihe. Sen sijaan ajankuva näkyi siinä, että homoseksuaaliset suhteet esitetään tässä kirjassa julkisuuden kannalta huippupaheksuttavana asiana, ei trendikkäinä kuten nykyään.

Lukukokemus oli piristävä, vaihtelu virkisti. En puhkea ylistäviin suitsutuksiin tämän kirjan kohdalla, mutta kuten sanoin, minun silmissäni se nosti Orasen mainetta.

Lue myös nämä:
Riku Korhonen: Lääkäriromaani
Laila Hirvisaari: Grand Hotel
Kari Hotakainen: Iisakin kirkko

Stieg Larsson: Pilvilinna joka romahti

Noniin, nyt sain loppuun Larssonin trilogian. Kolmas osa, Pilvilinna joka romahti, tuntui aluksi samanlaiselta läpihypittävältä kuin kakkososa, mutta yllättäen kirjan puolivälissä iso vaihde nytkähti taas päälle. Minun mielipiteeni on, että ykkösosa on sarjan paras, ja kolmososan jälkipuolisko on samaa tasoa. Kakkososa ja kolmososan alku taas on melko hajanaista ja epäuskottavaakin luettavaa. Kolmososan lopussa solmittiin langanpäitä ja julistettiin tuomioita hyviksille ja pahiksille mukavaan tahtiin.

No mistä se huonous tulee - ehkäpä siitä että Larssonilla mielestäni monessa kohdassa on hyvät ainekset käsillä mutta hän tarttuu sekundäärisiin aiheisiin. Esimerkiksi kylmän sodan agenttitoiminnasta saisi vaikka mitä jännittävää, mutta sen sijaan kirjassa jankataan vaikka sovinistipoliisin ajatuksia. Samoin kakkososa alkaa lupaavasti ihmiskaupan ja seksirikosten puimisella, mutta ei niistäkään oteta kunnon tehoja irti. Kohtuuttomasti aikaa menee myös milloin kenenkin henkilöhahmon kahvinkeittoon ja voileipien tekoon. Olin lukion jälkeen Pohjois-Karjalan opistolla yhden lukukauden ajan kirjallisuuslinjalla, ja muistan että jo silloin kirjoitusharjoituksissa oli toistuva vitsi, että kun tarinoissa alkoi esiintyä kahvinkeittoa tai kahvinjuomista, niin se kertoi siitä ettei kirjoittaja oikein keksinyt mitä olisi laittanut hahmonsa tekemään.

Osa jaksoista olisi siis kaivannut jatkotyöstämistä, mutta eipä se tietenkään ole ollut mahdollista jos Larsson on ollut jo vainaa siinä vaiheessa kun kirjoja on alettu julkaisemaan. Usein on mainittu, että Larssonilla oletetaan olleen mielessään 10-osainen sarja. Ihan uskottava teoria, koska kyllä näissä kolmessa kirjassa heitellään sen verran täkyjä, joista hyvinkin olisi saanut aineksia myöhempiin osiin. Onneksi näissä kolmessa kirjassa kuitenkin ehditään aloittamaan ja lopettamaan pääjuoni kunnolla.

Moni kirjabloggaaja on ärsyyntynyt päähenkilö Mikael Blomkvistin menestyksestä naismaailmassa ja pitänyt sitä epäuskottavana. Hassua kyllä, minun mielestäni taas siinä ei ole mitään epäuskottavaa. Onhan Larssonin kestoteema se "miehet jotka vihaavat naisia", joka olisi oikeastaan sopinut ihan yhtä hyvin koko sarjan pääotsikoksi eikä pelkästään ykkösosan. Monen naisvihamielisen ja sovinistisen mieshahmon rinnalla Mikael on sympaattinen, naisia arvostava ja naishahmoihin avoimen myötämielisesti suhtautuva hahmo. Häntä myös kuvataan melko komean näköiseksi. Joten onko ihme, että kirjoissa esiintyvät lämpöä ja lempeä kaipaavat naishahmot kääntyvät juuri Mikaelin puoleen kaipauksessaan? Tosin hieman ärsyttävää on se, että kaikki itsenäiset ja vahvat naishahmot muuttuvatkin heti mustasukkaisiksi ja läheisriippuvaisiksi kun alkavat suhteeseen Mikaelin kanssa.

No mikäs sitten on minun yhteenvetoni Larssonin hehkutetusta trilogiasta? On tämä ehdottomasti parempi kuin muutaman vuoden takainen kirjallinen superhitti, Da Vinci -koodi. Mutta ei aivan niin tasokas kuin kehuista olisi voinut päätellä. Oikeastaan tästä OLISI voinut saada todella hyvän ja vetävän dekkaritrilogian, mutta se olisi vaatinut kustannustoimituksellista otetta ja joidenkin jaksojen uudelleenkirjoitusta. Mikä ei tietenkään ollut mahdollista jos kirjat on julkaistu postuumisti Larssonin kuoleman jälkeen.

Lisbeth Salander on kuitenkin piristävä ja vetävä hahmo, joka jää mieleen pyörimään. Huolimatta noista tietotekniikkakuvausten ärsyttävistä ylilyönneistä, joista nillitin jo aiemmissa kirjoituksissani. Ja tosiaan, ykkösosassa sekä kolmososan jälkipuolikkaassa on niin vetäviä juonikuvioita, että sivuja ahmii eteenpäin hirmuista vauhtia saadakseen tietää, miten tässä oikein käykään.

Lue myös nämä:
Peter Høeg: Lumen taju
Jane Stanton Hitchcock: Vaarallisia naisia
Benoit Sokal: Tarkastaja Ankardon tutkimuksia - Valkokaulusjuomari

Stieg Larsson: Tyttö joka leikki tulella

Viime aikoina olen lukenut erityisesti arvostelukappaleita lehteä varten. Käykääpä lukemassa arvioni Laura Honkasalon ja Hilkka Ravilon uutuuksista.

Lisäksi tuli vetäistyä kakkososa Stieg Larssonin trilogiasta. Kävin sitten lueskelemassa muiden kirjabloggaajien mielipiteitä Larssonista, joihinkin olen ehtinyt kommentoidakin jo kauan sitten. Kirjatohtori kehuu erityisesti tätä kakkososaa, Koskikara löysi myös epäröintiä. Yritin etsiä jonkun oikein nörttiytyneen atk-asiantuntijan mielipidettä kirjasta, mutta sellaista ei tähän hätään löytynyt. Voi kunpa vaikka LTKY:n atk-kerho Ruutin aktiivit lukisivat ja arvostelisivat kirjan. Saattaisivat Larssonin tietotekniset näkemykset saada hieman höykytystä.

Harmillista, mutta minulle tämä kakkososa oli pettymys ykkösosaan nähden. Eri puolilla Internetiä muistutettiin, että Larssonin kirjat on julkaistu postuumisti. Kustannustoimittajan kanssa kirjailija ilmeisesti ei päässyt tekemään yhteistyötä. Sääli. Tyttö joka leikki tulella on monelta osin harhaileva ja jäsentymätön. Lisäksi minua alkoi ärsyttää hahmojen kärjistys. Ykkösosassa Larsson onnistui tasapainoilemaan vielä uskottavuuden paremmalla puolella, vaikka hieman ylilyöntejä ykkösosaankin mahtui. Mutta tässä kakkososassa hahmot ja tilanteet kärjistetään niin voimakkaasti, että mustavalkoisuus alkoi syödä kiinnostustani. Tyhmät poliisit ovat sikoja ja hölmöjä, Lisbeth on supersankarimaisen ylivoimainen niin fyysisiltä kuin henkisiltä taidoiltaan, Mikael Blomkvist on epärealistinen töytäilijä.

Juonenkulku oli vetävää edelleen, mutta osittain tuon pienen ärsytyksen vuoksi luin kirjan lopun melkoista pikavauhtia ja jonkin verran hypin kohtauksia yli. Lisäksi välillä kirjan teksti on melkoisen kökköä, tähän tyyliin: "Lisbethin bootsin kärki osui liike-energiaksi muutetulla voimalla miehen haaroihin, iskun paine oli suunnilleen 120 kilopondia per neliösentti." Osa kökköydestä menee suomentajan piikkiin, kiireessä on taidettu tämäkin kääntää, mutta suurin osa johtuu ihan kirjailijasta itsestään.

Mutta voiko mikään kirja olla kovin huono, jos se suorastaan pakottaa lukijansa tarttumaan jatko-osaan? Huolimatta tästä pikkumaisesta nillityksestäni ehdin jo aloittaa Millennium-trilogian kolmososan innokkaasti.

Lue myös nämä:
Stieg Larsson: Miehet jotka vihaavat naisia
Stieg Larsson: Pilvilinna joka romahti
Leena Lehtolainen: Tappava säde

Stieg Larsson: Miehet jotka vihaavat naisia

Äiti antoi luettavaksi Stieg Larssonin kehutun Millennium-trilogian kaksi ensimmäistä osaa. Ensimmäinen kirja, Miehet jotka vihaavat naisia tulikin luettua huimaa vauhtia. Pitänee hommata jostain käsiinsä kolmas osa ennen kuin on kakkososa luettu, ettei sitten joudu kärvistelemään jännityksessä jos kirja puuttuu.

Olen joskus hieman vilkaissut tätä suosittua kirjaa, mutta lukeminen ei oikein käynnistynyt. Nyt ei sitä pelkoa ollut, vaan kirja oli todella mukaansatempaava. Mitään korkeakirjallisuutta tämä ei siis ole, kaikista kehuista huolimatta, vaan täkynä on koukuttava juoni ja hyvät päähenkilöt. Juonivetoisuudesta johtuen kirjan tapahtumista ei taida uskaltaa kertoa sen enempää, mitä takakannessa kuvataan, joten keskityn hieman analysoimaan kirjan suosituimman hahmon, Lisbeth Salanderin, olemusta.

Kirja alkaa, kun taloustoimittaja Mikael Blomkvist saa tuomion kunnianloukkauksesta. Hän on penkonut ruotsalaisen suurkapitalistin konnankoukkuja, mutta hävinnyt oikeusjutun. Mikael saa uutta ajateltavaa, kun hän saa kutsun pieneen Hedestadin kaupunkiin tehtävänään kirjoittaa vanhan teollisuusmiehen elämäkerta - sekä samalla ratkaista 1960-luvulla tapahtunut sukulaistytön katoaminen. Asiaan sekaantuu myös epäsosiaalinen turvallisuusfirman työntekijä Lisbeth Salander.

Lisbethistä tuntuu tulleen Larssonia lukeneiden ja Millennium-elokuvia katselleen suursuosikki. Varsinainen päähenkilö Mikael Blomkvist onkin paljon perinteisempi dekkarihahmo: naisiinmenevä toimittaja, josta tulee juttua penkoessaan eräänlainen salapoliisi. Lisbeth taas on huipputaitava tietokonehakkeri, joka pukeutuu mustiin, jolla on lävistyksiä ja tatuointeja, kurja lapsuus ja jolle on asetettu virallinen holhooja, koska yhteiskunta katsoo hänet kyvyttömäksi huolehtimaan omista asioistaan.

Miksi Lisbeth on niin kiinnostava hahmo? Toisin sanoen, missä asioissa hän on uskottava ja samaistuttava?

Mustiin pukeutuvia, tatuoituja tyttöjä ja naisia on nykyään paljon. Välillä Larsson kuvaa Lisbethiä hieman setämäisesti, häntä esimerkiksi kutsutaan toistuvaksi "tytöksi" vaikka hänen kerrotaan kirjan alussa olevan 24-vuotias. Myös Lisbethin epäsosiaalisuus ja erakkomaisuus on tuttua: syrjäänvetäytyviä ja masentuneita nuoria tuntee jokainen. Lisäksi piristävä ominaisuus on se, että Lisbeth ei ole tunteellinen. Mies = järki, nainen = tunteet, tunnutaan edelleenkin ainakin perinteisemmässä dekkarimaailmassa ajateltavan. Tässä ei. Samoin tietokoneharrastuneisuus on nykypäivää.

Mutta missä asioissa Larsson sitten kompastuu Lisbethin uskottavuuden kohdalla? Tästä listasta taitaa tulla paljon pitempi, vaikka tällainen pikkuasioihin puuttuminen lieneekin minulta ylikriittisyyttä. Täytyy ajatella, että Lisbeth on hahmona eräänlainen supersankari, varsin tyypillinen kirjailijan lempilapsi: ihmeellinen tyyppi, joka osaa vaikka mitä ja selviää vaikka kuinka kiperistä tilanteista. Siksi hänelle on lastattu hieman liikaakin loisto-ominaisuuksia.

Epäsosiaalisuudella on kääntöpuolensa: tarpeen tullen Lisbeth kykenee viiltävän analyyttiseen, älykkääseen keskusteluun vaikkapa työkuvioissa. Käy myös ilmi, että hänellä on huima kielitaito. No, kuinkas uskottavaa tämä on? Kuinka moni epäsosiaalinen erakko on puhumatta muille ihmisille vain huvin vuoksi, vaikka oikeasti onkin monipuolinen keskustelija? Ei varmaan kovin moni. No, ehkä Lisbeth on vain niin yliälykäs tai kärsii jonkinlaisesti lievästä autismista tai Asperger-yhtymästä tai vastaavasta, ja on sen takia puolet ajasta puhumatta.

Sitten se tietokoneosaaminen. Olen itse opiskellut tietotekniikkaa, ja vaikka minusta ei valitettavasti huippuhakkeria tullutkaan (eikä tietotekniikan koulutuksen tarkoituskaan toki ole kouluttaa hakkereita), niin tutustuin ihmisiin, joilla huimaa tietokoneosaamista on. Ehkä he eivät aivan Lisbethin veroisia ole, mutta kuitenkin sellaisia, että osaavat sekä salata viestiliikennettä että purkaa salauksia tehokkaasti. Kuten usein tapahtuu silloin, kun kirjailijat haluavat käyttää hakkerointia kirjan tehoelementtinä, tässäkin kirjassa sorrutaan liiallisuuksiin. No, ei kai se ole sen kummempi ilmiö kuin telkkarin sairaalasarjat: oikeassa elämässä sydänkirurgeilla ei ole aikaa vatvoa ihmissuhdesotkuja, vaan työ on paljon epädramaattisempaa.

Muutama pikkujuttu kiinnitti huomion. Kun kuvataan Lisbethin asuntoa, voi olettaa että hän esimerkiksi tilaa sanomalehteä, pitää jääkaapissa piimää ja kaapissa omenaa. Ainakin hän yhdessä kohtauksessa heti herättyään juo piimää ja syö omenaa, ja asunnon kuvataan olevan sanomalehtikasojen vallassa. Kukaan tuntemani übernörtti ei tilaa sanomalehteä, ja useimmat ovat kieltäneet myös ilmaisjakelulehtien tulon. Onhan sanomalehden luku aivan ajanhukkaa, kun uutisia voi lukea netistä paljon nopeammin ja ilmaiseksi. Samoin ruokavalio tuntuu olevan kliseisesti siellä pitsa-kola -linjalla, tai ainakaan tuoreita hedelmiä ei säännöllisesti syödä. Kaupasta ylipäätään hankitaan pilaantuvia ruokatarvikkeita vain vähän, sillä kotiin tilattavat kebab- tai pitsa-annokset riittävät ruoaksi hyvin. No, tämä jos mikä on saivartelua.

Erikoista tuntuu olevan myös Lisbethin holhouksenalaisuus. Larsson kyllä hieman kuvaa kirjassaan ruotsalaista holhouskäytäntöä, mutta kun Lisbeth kerran mainitsee että hänellä on esimerkiksi oma yritys, miten ihmeessä tällainen ihminen voi olla holhouksen alainen? Eivätkö työssä käyminen ja oman yrityksen perustaminen muka ole riittäviä osoituksia elämänhallinnasta, että holhoussuhde voitaisiin purkaa?

Kirjassa tökki hieman Marja Kyrön suomennos. Tuntuu että kritisoin suomennosta melkein jokaisen lukemani käännöskirjan kohdalla, mutta kyllä tässäkin ärsytti pienet epätarkkuudet ja muut kömmähdykset. Mutta kuten sanottu, mikäli haluaa uppoutua mukaansatempaavan tarinan pariin, tämä kirja on loistavaa luettavaa.

Lue myös nämä:
Stieg Larsson: Tyttö joka leikki tulella
Majgull Axelsson: Huhtikuun noita
Outi Pakkanen: Murhan jälkeen mainoskatko

Charlotte Brontë: Jane Eyre, the graphic novel

Kirjaston sarjakuvahyllystä löytyi kiintoisa opus: sarjakuvasovitus Kotiopettajattaren romaanista. Version on tehnyt englantilaisen kirjallisuuden klassikoita sarjakuviksi sovittanut Classical Comics Ltd. Piirtäjänä on John M. Burns ja käsikirjoituksen on tehnyt Amy Corzine. Ilmeisesti näitä klassikkosarjakuvia käytetään paljon esimerkiksi kouluopetuksessa. Mielenkiintoista on, että sarjakuvista on toteutettu eri tason versioita: "Original Text" ja "Quick Text" -versiot. Edellisessä sarjakuvan dialogi on suoraan alkuperäisteoksesta, jälkimmäisessä repliikkejä on lyhennetty ja helpotettu. Luin itse tuollaisen "original text" -version, josta 30-sivuisen näytteen pdf-muodossa voi lukea täältä.

Minulle tämä sopi luettavaksi paremmin kuin hyvin. Olen lukenut Kotiopettajattaren romaanin kerran, lukioikäisenä. Juoni ei jäänyt kauhean hyvin mieleen, muistelen että lukukokemus tuntui raskaalta ja pitkäveteiseltä. Koska Kotiopettajattareen romaaniin viitataan kirjallisuudessa paljon ja usein, on minua välillä hieman häirinnyt se epäselvä mielikuva, joka kirjasta jäi. Viimeksi näin kävi Virginia Andrewsin yhteydessä, kun tuli lueskeltua netistä "hullu nainen ullakolla" -teemasta. Kuitenkaan raskassoutuiseen klassikkoon ei ole tehnyt mieli tarttua uudestaan - ennen kuin nyt.

Sarjakuvasovitus oli varsin miellyttävää luettavaa - piirrosjälki oli kaunista, joskin välillä ehkä jopa hieman kaunisteltua, ja värit olivat ihania. Ainoa hieman häiritsevä asia oli sellainen ylikorostettu boldauksen käyttö tekstauksessa - joka repliikissä oli boldattu ihan liikaa yksittäisiä sanoja, se aiheutti välillä hieman hassuja korostuksia. Mutta koska nyt pääsi kunnolla tarinaan sisälle, se korvasi nämä pikku puutteet. Orpo Jane kasvaa julman tädin hoivissa, kunnes hänet lähetetään köyhien lasten kouluun. Koulun päätyttyä Jane hakeutuu kotiopettajattareksi Thornfieldin kartanoon, jota hallitsee salaperäinen herra Rochester. Lempihän siinä leiskahtaa, mutta monet yllättävät esteet pitää voittaa, ennen kuin pari saa toisensa.

Kunnon goottiromantiikkaa siis, eikä tarina ole syyttä klassikko. Kotiopettajattaren rooli on itsessään kiehtova. Kotiopettajatar oli erikoinen väliinputoaja sääty-yhteiskunnassa: hän ei kuulunut ylhäisöperheeseen mutta oli kuitenkin muun palveluskunnan yläpuolella. Tehtävä oli usein epäkiitollinen. Kuitenkin se oli lähes ainoa tapa, jolla nuori, köyhä, hieman koulutusta saanut nainen pystyi elättämään itsensä. Aiheesta löytyy paljon kiinnostavaa luettavaa netistä, esimerkiksi tämä artikkeli käsittelee kotiopettajattaren roolia 1800-luvun kirjallisuudessa. Sinänsä Jane Eyren ja herra Rochesterin romanttinen rakkaustarina on melko asetelmallinen ja ihannoitu - joskaan nämä seikat eivät tee siitä yhtään vähemmän kiehtovaa. Paljon kyynisemmin ja julmemmin samanlaista tilannetta kuvasi William Makepeace Thackeray Turhuuden turulla -kirjassaan. Itse asiassa Charlotte Brontën mainitaan olleen Thackerayn suuri ihailija.

Ajan kirjallisuudelle tyypillisesti päähenkilö Janella on voimakkaat kristilliset ihanteet ja vahvat moraalikäsitykset. Mieleen tulee vanha suosikkini L.M. Montgomery - hänen päähenkilönsä viittaavat usein kristinuskon käsitteisiin ja kirjoissa puhutaan Jumalasta ja rukoilemisesta. Kuitenkin vain harva henkilöhahmo on uskovainen sanan varsinaisessa merkityksessä. Tämä pätee myös Jane Eyreen. Mistään ei voi päätellä hänen kokeneen mitään henkilökohtaista uskoontuloa tai uskonratkaisujen tekoa, kuitenkin hän viittaa usein Jumalan johdatukseen, Jumalan tahtoon ja rukoiluun. (Ok, tietenkin sarjakuvaversio on tiivistetty, en yhtään muista mahtaako alkuperäisromaanissa olla syvällisemmin kuvattu Janen hengenelämää.) Nyt 2000-luvulla on selvästi nähtävissä että Euroopan kristillisyys on rapautumassa ja vaihtumassa tai vaihtunut monimuotoisempaan uskonnollisuuteen. Moni eurooppalainen ei pidä itseään minkään uskonnon kannattajana, vaan lukeutuu agnostikoksi tai ateistiksi. Voimmeko odottaa kirjallisuudentutkijoilta analyysia siitä, miten voimakas kristillinen tapakulttuuri on näkynyt vanhassa kirjallisuudessa ja miten uskonelämän murros taas heijastuu kirjallisuuteen ja taiteeseen? Koska siitä minun mielestäni on kysymys niin Jane Eyren kuin L.M. Montgomeryn kohdalla: vaikka Jumalasta usein kirjoissa puhutaankin, kyseessä ei niinkään ole uskonnon harjoittaminen tai uskonnollisuus, vaan kulttuuri-ilmapiiriin erittäin voimakkaasti vaikuttanut tapakristillisyys. Sinänsä tietysti Janen raudanluja, ylevä moraali on varsin virkistävää luettavaa nykyihmiselle. Väkivaltaisuus, ihanteettomuus ja ylenpalttinen seksin korostus on tietenkin kiinnostavaa monen nykykirjailijan tuotannossa, mutta kyllä tällainen puhdashenkinen Jumalan huomaan jättäytyminen on oikein mukavaa vastapainoa. Tämänkin vuoksi on ihanaa voida lukea eri aikakausien kirjallisuutta vuoron perään.

Sarjakuvaversio teki siis minun kohdallani tehtävänsä: sain hyvän käsityksen siitä, mistä Kotiopettajattaren romaanissa olikaan kysymys, sekä kipinän tarttua kirjaan uudestaan. Kunhan sopiva tilaisuus tulee, luen kyllä romaanin uusiksi, ja toivottavasti se ei tällä kerta tunnu raskaalta tai pitkäveteiseltä.

Lue myös nämä:
Emily Brontë: Humiseva harju
L.M. Montgomery: Emily's Quest
Virginia Andrews: Pimeyden kukat

Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani

Niin on ollut kiire ettei ole varistakaan ehtinyt sanomaan kuin linnuksi! Lukeminenkin on ollut aika pätkittäistä. Toni Morrisonin Minun kansani, minun rakkaani oli silti huiman hieno lukukokemus. Kiitos kaikille Morrisonia suositelleille, ainakin kaverini Tiinan muistan tätä kehuneen. Morrisoniin tarttumista olin meinannut jo jonkun aikaa, olenhan aina välillä täällä blogissa pohtinut laajempaa tutustumista laadukkaaseen käännöskirjallisuuteen.

Tosin pitääpä sanoa, että jos olisin älynnyt, niin olisinpa voinut lukea Minun kansani, minun rakkaani (engl. Beloved) suoraan alkuperäiskielellä. Suomentaja Kaarina Ripatti kömmähtelee mielestäni vähän siellä täällä. Ensinnäkin jo kirjan nimi on harhaanjohtaja, se viittaa suuriin eeppisiin linjoihin, ja kirja on kuitenkin hyvin yksityinen, pieniin ympyröihin keskittyvä. Historian suuria linjoja, tässä tapauksessa Yhdysvaltain sisällissotaa, orjuuden lakkauttamista ja mustan väestön ensikokemuksia vapaasta elämästä, tarkastellaan yksittäisten ihmisten kokemusten kautta. Ja vaikka en itsekään ole aina maailman tarkin pilkuttaja, niin tässä kirjassa pilkkuvirheitä riittää niin paljon, että se alkaa suorastaan häiritä lukemista. Muitakin pieniä mokia käännöksestä löytyy.

Mutta sitä ei käännös voi peittää, että hemmetin hyvä kirjoittaja Morrison on - ilman muuta Nobelinsa ansainnut. Lukijana putoaa tarinaan syvälle kuin kaivoon, on yhtäkkiä keskellä eläviä, moniulotteisia, tuntevia ihmisiä, jotka pikku hiljaa ja vastahakoisesti kerivät menneisyyttään auki. Aika-paikkakoordinaatit määritellään heti ensimmäisen luvun alussa: eletään vuotta 1873 Ohion Cincinnatissa, osoitteessa Bluestone Road 124. Entinen orjanainen Sethe sekä hänen teini-ikäinen tyttärensä Denver elävät hiljaista, syrjäänvetäytyvää elämää. Mutta kun kylään astelee Sethen ystävä, samalla tilalla aikanaan orjana ollut Paul D, käynnistyy muutos.

Morrison kuvaa maagisen realismin keinoin Sethen menneisyyden haamuja - joista löytyy hyvin konkreettinenkin haamu 124:n elämää sekoittamaan. Taitavasti kuvattu - yliluonnolliset asiat ovat yhtäaikaa täysin uskottavia että sopivan etäännytettyjä, "taikauskon" piikkiin pantavia. Kumminkin, kun Sethen ja Paul D:n traumaattista historiaa puretaan, meinaa maha välillä kääntyä ympäri. Vaikka Morrison kuvaa orjuutta eleettömästi, onnistuu hän luomaan tapahtumiin sellaisen tunnelatauksen, että jo senkin vuoksi lukeminen on välillä hieman hidasta - ei pysty vastaanottamaan kovin paljon kerrallaan. Tämä kirja on ikään kuin Tuulen viemän kääntöpuoli - miltä Etelävaltioiden vauraus näytti orjan silmin katsottuna? Sethen ja Paul D:n elämä hyvän isäntä Garnerin aikaan oli melko ongelmatonta, mutta Garnerin kuoltua asiat muuttuivat karmaisevaan suuntaan.

Samalla kirjan henkilöiden kautta kuvataan sisällissodan jälkeisen Amerikan mustan väestön historiattomuutta ja juurettomuutta. Jos vanhemmat erotettiin lapsistaan, puolisot toisistaan, tuttuja myytiin ympäriltä uusiin paikkoihin, niin pysyvät ihmissuhteet olivat lähes mahdottomuus. Sethen korviin oli vielä kantautunut kuvauksia orjalaivoista, mutta omasta äidistään hänellä ei kunnon muistikuvia ollut. Ja vaikka sodanjälkeisessä Cincinnatissa mustat saattoivat jo käydä palkkatyössä ja rakentaa omaa elämäänsä, rotujen väliset rajat olivat vahvat.

Sethen, Denverin, Paul D:n ja heidän takautumiensa kautta tutuiksi tulevien muiden hahmojen elämää seuraa intensiivisesti. Kuten mainitsin, tarina kuvaa pieniä ympyröitä, mutta avasi minulle taas näkymän maailmanhistoriaan joltakin uudelta kannalta. Kun palaan tähän kirjaan (olen jokseenkin varma että tulen lukemaan tämän joskus myöhemmin uusiksi), voisin etsiä tämän käsiini suoraan alkuperäiskielellä. Myös muu Morrisonin tuotanto on tämän perusteella ehdottomasti tutustumisen arvoista.

21.1.10. PS. Katso myös Kirjapedon erinomainen bloggaus tästä kirjasta.

Lue myös nämä:
Harper Lee: To Kill A Mockingbird (Kuin surmaisi satakielen)
Margaret Mitchell: Gone With The Wind (Tuulen viemää)
Sofi Oksanen: Puhdistus

Virginia Andrews: Pimeyden kukat

Terveisiä lomamatkalta Saksasta. Matkalukemisena minulla oli mukana Virginia Andrewsin esikoisteos Pimeyden kukat. Vaikka Andrewsin kirjat ovat olleet huiman suosittuja takavuosina, ei tätä kirjaa ollutkaan saatavilla noin vaan. Helsingin kaupunkinkirjaston varausjärjestelmä kertoi, että ainoa kappale kirjasta oli korjattavien jonossa. Kun kyselin kirjasta virkailijalta, hän kertoi että voi olla että korjattava kirja on niin huonossa kunnossa, että se pistetään poistoon. Niinpä hankin tämän kirjan luettavaksi Huuto.netistä. Hyväkuntoinen kappale löytyi halvalla.

Kuten Pimeyden vankeja lukiessa kerroin, kiinnostus lukea alkuperäistä Andrewsia heräsi, vaikka tuo haamukirjailijan tehtailema Pimeyden vangit olikin aika huonoa luettavaa. Tämä Pimeyden kukat sen sijaan oli aitoa tavaraa. Ei tämäkään missään nimessä mikään kirjallinen mestariteos ole, mutta onpahan sen verran vetävä ja mukaansatempaava kumminkin, että ymmärrän hyin kirjan 30 vuotta kestäneen huiman suosion.

Kirjan minäkertoja on nuori Cathy, neljästä sisaruksesta toiseksi vanhin. Tarina alkaa 1950-luvun Amerikassa. Cathyn perhe elää onnellista elämää, kunnes perheen isä kuolee tapaturmaisesti. Äiti kääntyy vanhempiensa puoleen - rikkaat vanhemmat ovat hylänneet hänet nuorena hänen uhmattuaan heitä. Nyt Cathyn isovanhemmat suostuvat ottamaan nuoren perheen vastaan - tai siltä ainakin näyttää. Kun päästään Virginiaan, rikkaaseen Foxworthin kartanoon, lapset teljetään ullakon salahuoneeseen. Syyksi sanotaan, että isoisä täytyy lepyttää ottamaan tyttärensä taas testamentissaan huomioon, ja vasta sen jälkeen hänelle voidaan paljastaa lasten olemassaolo.

Tekisi mieli leimata koko juoni epäuskottavaksi ja epäloogiseksi, mutta valitettavasti reaalimaailman uutiset ovat olleet jopa näitäkin juonenkuvioita hurjempia. Viimeaikaiset uutiset kaapatuista ja vangituista lapsista, jotka ovat eläneet pitkälle aikuisikään milloin missäkin salahuoneissa, ovat olleet niin raakoja, että jopa Pimeyden kukkien juonenkäänteet häviävät faktoille.

Ehtaa melodraamaa ja kärsimystä kirja kuitenkin tarjoilee. Paikoitellen kirjan lukemisesta tulee aika inhottava olo, joten jos haluaa hyvän mielen lukemista, ei ehkä kannata tähän tarttua. Goottilaista kauhua annostellaan reippaalla kädellä. Kirjat lienevät teini-ikäisen lukijakunnan suosiossa juuri siksi, että niissä puretaan perhe-elämän tabuja. Foxworthin perheessä riittää sukurutsaisia vaiheita, ja lisäksi toistuvasti näytetään, kuinka omat vanhemmat ja sukulaiset voivat kääntyä lapsiaan vastaan ja kohdella heitä kaltoin. Näkyvässä roolissa on myös muodollinen, sadistisia piirteitä saava tapauskonnollisuus.

Ei-toivotun perheenjäsenen piileskely ullakolla on vanha teema, jota tunnetuimmin on hyödyntänyt Charlotte Brontë Kotiopettajattaren romaanissaan. Tämä Carol Townendin erinomainen blogikirjoitus pureutuu syvemmin "Hullu nainen ullakolla" -teemaan.

Vaikka Pimeyden kukat on ohuehko kirja, minulla sen lukemiseen meni monta päivää, sillä kirjaa tuli luettua eestaas-tekniikalla. Halusin tietää miten kaikki päättyy (ja myös kurkkia etukäteen kaikkia iljettävimpiä juonenkäänteitä), joten hypin vähän väliä kirjassa eteenpäin ja luin tulevia tapahtumia. Sitten palasin kiltisti takaisinpäin ja luin kirjaa pikkuhiljaa eteenpäin. Houkuttelevan lopetuksen Andrews on tarinalle saanut, ja tekisi mieli lukea myös jatko-osia. Niiden juonekäänteitä on netissä kuvattu siihen malliin, että pitänee niihinkin joskus tarttua - siitä mainitsemastani inhottavasta olosta huolimatta.

PS. Tein Andrewsista jutun vielä Hömpän helmiin.

Lue myös nämä:
Virginia Andrews: Koston terälehdet
Charlotte Brontë: Jane Eyre, the graphic novel
Frank Schätzing: Pedot