Enkeli-Elisasta, verkkokirjoittamisesta, faktasta ja fiktiosta

Lauantaina istahdin junaan ja avasin matkalukemiseksi ottamani Helsingin Sanomien kuukausiliitteen. Uppouduin lukemaan Hanna Nikkasen ja Anu Silfverbergin erittäin mielenkiintoista artikkelia Uskomaton murhenäytelmä.  Siinä käsitellään Enkeli-Elisan tarinaa. Tekstissä oli niin mielenkiintoisia asioita mm. verkkokirjoittamisesta ja tekstianalyysistä, että oli pakko mainita asiasta blogini Facebook-sivulla saman tien.

Junamatka hurahtikin todella nopeasti. Ryhdyin selaamaan kännykällä Enkeli-Elisan Facebook-sivua ja muuta verkkokeskustelua. Sadat, ehkä jopa tuhannet ihmiset ottivat kantaa asiaan. Aikani seurasin sivusta, mutta jossain vaiheessa ryhdyin itsekin kommentoimaan asiaa Enkeli-Elisan Facebook-ryhmässä. Palaan vielä perusasioihin, jos joku on onnistunut missaamaan uutisoinnin asiasta. Käyn myös läpi, miksi haluan asiaan ottaa kantaa blogissani, vaikka en olekaan lukenut Minttu Vettenterän kirjaa Jonakin päivänä kaduttaa. Sen sijaan Oota, mä luen tän eka loppuun -blogissa on sekä luettu kirja että käsitelty Hesarin artikkelia.

Vettenterä on itse kertonut kärsineensä mm. paniikkihäiriöstä, joten toivon hänen selviävän julkisyysmyllystä kunnolla. Epäröin ensin juttuni kirjoittamista juuri siksi, että Vettenterä on kertonut kokeneensa rankkoja asioita ja voi olla, että hänen henkinen jaksamisensa on nyt koetuksella. Mutta case Enkeli-Elisassa ei ole kyse enää vain Vettenterästä, vaan mielestäni asialla on jo yhteiskunnallisia ulottuvuuksia.

Harrastajakirjoittaja ja omakustannekirjailija Minttu Vettenterä perusti vuonna 2011 blogin, jossa hän kertoi Enkeli-Elisasta. Vettenterän mukaan Elisa oli koulukiusaamisen vuoksi  itsemurhan tehnyt 15-vuotias tyttö. Elisan isä Miksu oli itse entinen koulukiusaaja, joka oli kiusannut myös Vettenterää. Tyttärensä kuoleman jälkeen hän otti yhteyttä Vettenterään ja he sopivat kirjaprojektista. Vettenterä muokkaisi Elisan päiväkirjojen pohjalta kirjan, tarkoituksena olisi kampanjoida koulukiusaamista vastaan. Projektille perustettiin kotisivu.

Heinäkuun 2012 alkuun mennessä Enkeli-Elisan Facebook-sivu oli kerännyt yli 40 000 tykkääjää. Myös minut. Törmäsin Enkeli-Elisan tarinaan netissä joskus talvella ja liityin pintapuolisen tutustumisen jälkeen tykkääjäksi, siinä käsityksessä että kyseessä on oikea ihminen. Asia oli hyvä, ja koulukiusaamisen kauhuista on syytä puhua ääneen. Minuakin kiusattiin ala-asteen lopussa – kiusaaminen ei ollut fyysistä ja oli varmasti ”helpompaa” kuin monella rankasti kiusatulla, mutta muistan silti, miten kamalalta lällätys ja kaverittomuus tuntui. Ja miten pitkät vaikutukset sillä oli elämässäni, olinhan vasta lapsi ja kasvamassa nuoreksi.

Vuoden 2012 aikana Vettenterä on myös ehtinyt esiintyä Enkeli-Elisan tiimoilta lehdissä ja tv:ssä. Myös muut henkilöt – kuten toimittajat tai bloggaajat – ovat viitanneet Enkeli-Elisan tarinaan useissa eri yhteyksissä.

Kuukausiliitteen juttu Enkeli-Elisasta poikkesi aiemmista lehtijutuista yhdellä tavalla. Siinä haluttiin tarkistaa faktat useammasta kuin yhdestä lähteestä. Toisin sanoen toimittajat kaipasivat jotain muuta faktatietoa kuin Minttu Vettenterän sanaa siitä, että Enkeli-Elisan vanhemmat ovat oikeita ihmisiä. Tällaista tietoa ei juttua varten löytynyt. Vettenterä on tosin  omassa blogissaan luvannut esittää elokuussa, kesälomansa jälkeen, faktaa Enkeli-Elisasta.

Jos ei ole lukenut Kuukausiliitteen juttua, suosittelen tutustumaan tiivistelmään  Vesa Linja-ahon blogissa.

Verkkokirjoittaminen ja tekstianalyysi

Luku- ja blogiharrastajana Kuukausiliitteen jutussa minua kiinnosti erityisesti tekstianalyysin osuus. Toimittajat pyysivät tutkija Ulla Tiililää tekemään tekstianalyysin Enkeli-Elisa- teksteistä. Hän vertasi Minttu Vettenterän omissa nimissään kirjoittamaa tekstiä, Enkeli-Elisan päiväkirjoja ja Elisan vanhempien Miksun ja Riikan tekstejä. Tutkija totesi, että on erittäin epätodennäköistä, että neljä eri ihmistä kirjoittaisi näin samalla tavalla. Samanlaiset sanat, oikeinkirjoituksen tyyli ja kirjoitusvirheiden tyyli toistui.

Ihmiset, jotka eivät välitä lukemisesta tai kirjoittamisesta, eivät ehkä jää tällaista pohtimaan. Minulle lukijana ja bloggaajana tämä on kiinnostavaa ja ennen kaikkea uskottavaa tietoa. Vaikka koneella kirjoittaessa ihmisen käsiala ei tule näkyviin, on digitaalisessa tekstissäkin ”käsiala”. Olen miettinyt, että kuuden vuoden blogin pitämisen jälkeen minulle olisi mahdotonta aloittaa esimerkiksi anonyymia blogia. Jos joku alkaisi selvittämään kirjoittajaa, löytyisi varmasti joku, joka olisi lukenut nykyistä blogiani ja tunnistaisi yhtäläisyydet. Verkon joukkoäly toimii salaisuuksien paljastamisessa – aivan kuin plagiointijutuissakin – aina joku huomaa, jos homma haiskahtaa.

Tekstikäsialan tunnistettavuudesta kertoo myös se, että jos kirjailija ryhtyy julkaisemaan salanimellä, selviää salanimen taakse kätkeytynyt kirjailija yleensä aika nopeasti. Toki aina salanimen käyttö ei ole mitenkään raskauttavaa, vaan kirjailijasalanimet saattavat olla puolijulkisia jo alusta alkaen.

Jotta ihminen voisi kirjoittamalla esiintyä aukottoman uskottavasti useampana eri ihmisenä, täytyisi hänen olla todella taitava. Ehkäpä Jari Tervo, ristikkäisten kertojanäänien mestari, pystyisi tähän? Onhan vaikkapa Pyhiesi yhteyteen mainio todiste siitä, kuinka Tervo pystyy kirjoittamaan erilaisen äänen erilaisille ihmisille.

Toisaalta, jokainen Tervoa lukenut tietää, kuinka tunnistettava ja omaperäinen Tervon tyyli on.

Esikoiskirjan markkinointi kirjoittajablogissa

Kuten kaikki kirja-aiheisia blogeja seuraavat tietävät, kirjailijanurasta haaveilevat ihmiset perustavat hyvin usein blogin. Useimmat ovat oikein asiallisia. Blogia pidetään usein ihan bloggaamisen ilosta, mutta blogi on samalla jonkinlainen keino oman esikoiskirjan markkinointiin. Kirjoittajablogit ovat jo sen verran merkittävä ilmiö, että tunnustettu pitkän linjan kirjailija Anja Snellman julkaisi huhtikuussa kirjan Ivana B., joka käsittelee julkisuustyrkkyä bloggaajaa ja esikoiskirjailijaa. Ivana B:n mielestä on ihan ok esimerkiksi valehdella toimittajille Mensan jäsenyydestä, eiväthän laiskat toimittajat kuitenkaan mitään taustoja jaksa tarkistaa.

Case Enkeli-Elisa ylittää kuitenkin ilmiönä kaikki nykyiset kirjoittajablogit. Jos todella on niin, että kirjailijaksi haluava on saanut sadat ihmiset sytyttämään virtuaalikynttilöitä Facebookissa fiktiivisen hahmon fiktiivisenä kuolinpäivänä, lähettämään voimahaleja fiktiivisen hahmon fiktiivisille vanhemmille ja vielä saa ihmiset julistamaan uskoaan Elisaan, ollaan jo The Unwrittenin maailmassa. Siis siinä, missä ihmisille syötetään tarinoita, ihmiset alkavat uskoa tarinoiden olevan totta, ja tämä ihmisten usko muuttaa reaalimaailman tapahtumia.

Tässä tullaankin lukuharrastajan näkökulmaan. Unohdetaanpa nyt hetkeksi Minttu Vettenterä, Enkeli-Elisa ja koulukiusaamisen ehkäisemisen tärkeys. Katsotaan asiaa kirjojen ja lukemisen kannalta.

Suomessa julkaistaan kirjallisuutta paljon. Varmasti jokainen esikoiskirjailija toivoo näkyvyyttä kirjalleen, lukijoita ja lukijoiden palautetta. Kuten kirja-alaa seuraavat tietävät, kirjojen ”elinkaari” on lyhyimmillään alle vuosi, suurin osa kirjoista saavuttaa hyvin vaatimattomat myyntiluvut ja hyvin vähän näkyvyyttä ns. valtamediassa. Esimerkiksi minä, kotimaisen kirjallisuuden ystävä, törmään jatkuvasti kirjoihin tai kirjailijoihin, joista joudun typerästi toteamaan, etten ole koskaan kuullutkaan.

Ehkä ”suuri massa” ei siis kaipaakaan luettavakseen kiinnostavaa kirjaa? Ehkä kirja on oheistuote. Tärkeämpää on saada Facebook-ryhmässä osoittaa tunteita, sytyttää virtuaalikynttilöitä, itkeä näppäimistön äärellä oikeaksi ihmiseksi uskomansa tytön kohtaloa. Joku kommentoi Facebook-ryhmässä lukeneensa Jonakin päivänä kaduttaa –kirjan ja kertoi kirjan olevan ihana. Mitä ihanaa voi olla kirjassa, jossa koulukiusaaminen johtaa itsemurhaan? Kuukausiliitteen artikkeli viittasi siihen, että itsemurhan tehneen nuoren nostaminen jalustalle ja kovaääninen muistelu on omiaan lisäämään nuorten itsemurhia.

Itsemurha ”tarttuu”. Pelkästään tämän ilmiön vuoksi Kuukausiliitteen artikkeli oli vastuullinen teko.

Onko sillä nyt väliä onko Enkeli-Elisa totta vai ei?

Hämmästyttävän moni Facebook-ryhmäläinen on kommentoinut, ettei ole väliä onko tarina totta, onhan asia hyvä. Minusta on väliä, onko tarina totta. Jos elämme sellaisessa yhteiskunnassa, jossa ihmisille on ihan sama, ovatko asiat faktaa vai fiktiota, ollaan aikamoisten riskien äärellä.

Esimerkiksi eduskuntavaalit. ”Äänestän Maija Mattilaa eduskuntaan, koska hänellä on hyvää kokemusta yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta ja hän ajaa minulle tärkeitä asioita.” Tai: ”Äänestän Maija Mattilaa eduskuntaan, koska hän on ihana ja minulle on ihan sama, onko häntä oikeasti olemassa.”

Herkkäuskoisia ihmisiä on helppo johtaa mihin älyttömyyksiin vaan, varsinkin jos ihmiset itse myöntävät ääneen, että faktoina esitettyjen asioiden totuusarvo on heille yhdentekevä.

Kun aiheena on koulukiusaaminen, on mielestäni erityisen tärkeää korostaa ihmisen kykyä erottaa fakta ja fiktio toisistaan. Koulukiusaamisen, työpaikkakiusaamisen tai vaikka parisuhdeväkivallan kohdalla tuntuu pätevän sama logiikka: uhri alkaa uskoa, että hänessä itsessään on jotain vikaa, mikä aiheuttaa kaltoinkohtelua. Olisi tärkeää, että uhri pystyisi pitämään mielessään, että kiusaajan syytökset eivät ole totta.

Kirjallisuutta koulukiusaamisesta

Facebook-ryhmässä oli myös väite, että Enkeli-Elisa on tärkeä asia, koska koulukiusaamisesta ei ole kirjoitettu kirjoja. Vastaväitteitäkin asialle syntyi, itse vastasin näin:

”Tässä muutama ihan ulkomuistista, lisää löytää nettivinkkien perusteella tai kirjaston hakukoneilta tai kysymällä kirjaston työntekijöiltä.

Margaret Atwood: Kissansilmä. Tyttöjen välistä henkistä, julmaa kiusaamista.

John Ajvide Lindqvist. Ystävät hämärän jälkeen. Oskar-poikaa kiusataan koulussa, pedofiili etsii lapsia lähiössä.

William Golding: Kärpästen herra. Lentokone putoaa ja joukko koulupoikia päätyy autiolle saarelle. He jakautuvat kahteen leiriin ja alkavat kiusata ja jahdata toisiaan. Eristäytynyt yhteisö muodostaa myös oman erikoislaatuisen uskonnon.

Olli Jalonen: Poikakirja. Lihavaa poikaa kiusataan koulussa, tähän osallistuu myös tunteeton opettaja.”

Helmet-verkkokirjaston hakusana ”koulukiusaaminen” antaa 236 tulosta, mukana sekä tietokirjoja että kaunokirjallisuutta. Eivätkö ihmiset siis ole tienneet näistä kirjoista? Ehkäpä eivät, jos he eivät harrasta lukemista. Jonakin päivänä kaduttaa ylitti heidän ”kirjakynnyksensä”, koska asia tarjoiltiin oikean ihmiskohtalon kautta. Ilmankos jotkut Facebook-ryhmäläiset aikovat ottaa yhteyttä Kuluttajavirastoon, koska kokivat että kirjaa oli markkinoitu heille tositarinana.

Tässä vielä äsken mainittujen kirjojen lisäksi muita kirjoja, joissa käsitellään koulukiusaamista. Jos koulukiusaaminen kirjallisena aiheena kiinnostaa, luettavaa kyllä löytyy.

Päivi Hamarus: Koulukiusaaminen - huomaa, puutu, ehkäise

Terhi Rannela: Taivaan tuuliin

Jennifer Thomson: Bullying – A Parent’s Guide

Ps. 10.7. Ritu linkkasi kommentissaan Tampereen kaupunginkirjaston listaan koulukiusaamisaiheisista lasten- ja nuortenkirjoista.