Heikki Turunen: Maan veri

Heikki Turusen Maan veren luin nyt toisen kerran. Epäilen, ettei kerta jää viimeiseksi. Muutama vuosi sitten minulla oli kova Turus-kausi, ja siitä asti olen ikään kuin vähän säästellyt Turusen kirjoja odottamaan uusintakierrosta. Nytpä sille tuntui tulleen sopiva hetki, ja tilasin Maan veren Huuto.netistä kun sopuhintainen kappale kohdalle sattui.

Ensimmäiseltä lukukerralta muistiin olivat jääneet kajastelemaan väkevinä kokemuksina nuoren Heinon voimakkaina välähdyksinä kokemat ahdistukset, erityisesti yksi kohtaus jossa Heino istuu Teatteriravintolan terassilla ja tuntuu eräänlaisesta häränsilmäperspektiivistä hetken ajan näkevän ja elävän koko nuoruuden tuskan. Samoin mieleen jäi hullun (anteeksi, psyykkisesti epätasapainoisen, eipä unohdeta poliittista korrektiutta...) Hellevin seksuaalinen heittäytyminen, ja epätodellisen omituiset "kihlajaiset". Myös kohtaus, jossa Heinon ihailema ja rakastama Kyllikki-äiti laittaa lehmät "korkeelaitaseen" ja poika näkee äidin inhimillisten heikkouksien eikä ihailun valossa, kuului jälkeenpäin mielessä kangasteleviin lukumuistoihini.

Niinpä tartuin kirjaan muutaman vuoden tauon jälkeen ahnaan odotuksen vallassa. Enkä pettynyt. Maltoin lukea kirjaa myös melko lailla harppomatta, mutta aina intensiivisimmissä kohtauksissa tuli kyllä ahmittua tekstiä pikaluvulla eteenpäin. Uskon, että kirja alkaa siinä vaiheessa olla riittävän monta kertaa luettu, kun sen malttaa lukea rivi riviltä, yhtään harppomatta. Minulla on monen kirjan osalta siihen vielä matkaa. Toisaalta, tämä ei tarkoita sitä, etteikö kirjaa voisi lukea monta kertaa vielä tämän jälkeenkin. Ainoa miinus tulee ihan muutaman viimeisen sivun osalta, joissa kuvataan epilogin omaisesti Heinon myöhempiä vaiheita. Niissä on mielestäni liikaa jälkiviisastelun ja kaikkitietävyyden makua.

Sanotaan se nyt tässä suoraan: Heikki Turunen on mielestäni yksi aliarvostetuimpia kirjailijoitamme. Kun itse aloin lukemaan hänen teoksiaan, ensin Kivenpyörittäjän kylän saatuani kipinän siihen Markku Pölösen elokuvaversiosta, sitten muistaakseni Maalaisen, sitten sekalaisessa järjestyksessä Raivaaja-sarjaa (Hupeli, Kolmen hevosen mies, Punahongan hehku, Mustarinnan lapset, Maan veri) ja Simpauttajan ja Joensuun Ellin, ihmettelin Turusen oudon vähäistä näkyvää arvostusta nykyisessä kirjallisuuskentässä. Tai no ei kai se sinänsä ole ihme, median mielestähän aikamme merkittävin kirjailija on Viivi Avellan, ainakin näkyvyydestä päätellen. Itsehän olen tasan tarkkaan samaa mieltä kuin Virallinen Lehti, mitä Viivi Avellanin merkitykseen kirjailijaan tulee: tässä mainio artikkeli "Regina syyttää Viivi Avellania plagioinnista".

Ensinnäkin, esimerkiksi dialogin kirjoittajana Heikki Turunen on aivan ylivoimainen. On hyviäkin romaanikirjailijoita, joille tuottaa suuria vaikeuksia kirjoittaa luontevaa dialogia. No Turusta tämä ei koske, sen verran verevästi hänen henkilönsä haastelevat. Ja huom! Pohjoiskarjalan murteen käyttö ei todellakaan ole itseisarvo, eivät myöskään nokkeluudet ja runsaasti viljelty alatyylisyys. Vaan tällä lailla todelliset henkilöt puhuvat. Sama todenmukaisuus laajenee koskemaan koko henkilögalleriaa. Pienessäkin sivuosassa vilahtava hahmo on ehjä kokonaisuus, ihminen, jolla on menneisyys ja tulevaisuus, joka elää elämäänsä kirjan sivujen ulkopuolellakin. Turunen ei kirjoita fiktiota, hän kirjoittaa Elämää. Nämä ihmiset ovat todellisia, niin uskottavia he ja koko kokonaisuus ovat. Kuitenkin samaan aikaan kirjassa säilyy draaman kaari, kirjailijan kertojahahmon maalaama näkemys maailmasta, hän valaisee meille tiettyjä asioita ja jättää toiset pimentoon, juuri niinkuin oikean kirjailijan romaanissa pitääkin.

Joskus mietin, täytyykö lukijan sitten olla kotoisin itäsuomalaiselta murrealueelta, että osaisi täysin siemauksin nauttia Turusen henkilöiden tarinoinnista. Jospa tämä ei liikaa rajoittaisi - nautiskelenhan itsekin esimerkiksi Linnan hämäläismurteesta ja pohjalaiskirjailijoiden murteen tulkinnasta, vaikka olenkin Kainuusta kotoisin. Itselleni Turusen henkilöiden haastelu on silkkaa nautintoa - sen verran lähellä pohjoiskarjalan murre kainuun murretta on, ja kun siellä Joensuussa ehdin kolme vuotta asua ja kaupunki varsin läheiseltä tuntui, ehdin saamaan jonkinlaista tuntumaa pohjoiskarjalaiseen sielunmaisemaan. Ja muistanpa tuolloin nähneeni jonkun kerran vilaukselta Turusen hopeisen leijonanharjan Jokelassa tai Hotelli Karelian aulabaarissa. Mutta otetaanpa replikoinnista esimerkiksi Kyllikki Oinosen ravakka yhteenveto miehensä Viljon elämästä:

"Heh, voikohan muuten olla ennee turhempii elämii kun toallaa miehellä oli. Petäjee söivät karjomökillä kapinakevännä, kerjuulla piti pienenä kulkee, sitten savotaan. Viis vuotta etulinjassa ja vähä ennen rauhoo ryssä ampuu mäikäsi noamaan. Viimmevoimillaan Hupelin raivasi ja rakenteli joukolleen. Pientarella aina makasi jotta jakso yöks pihhaan tulla. No, ihanhan siinä vähä aikoo talona elettiin ja raktori rötisi pellolla ja oli jykkeet maitosaavit. Mutta rikastuttu ei. Lopulta turhaan kaikki, liikaa tälle hyvälle maalimalle. Voivuorii vain oli innokkaasti tekemässä. Eikä tainnu penskostakkaa tulla sen kummenpii. Kimmo eronna ja työtönnä kutalehtaa, alkoholisti. Hupeli etelän huijarin persiissä ja meijän säästämät metät silleenä."

Puheenvuorosta nouseekin esille aika monta asiaa, miksi Turusen kirjat kiinnostavat minua, ne ovat samoja syitä mitä Veikko Huovisen ja Väinö Linnankin kirjojen kohdalta löydän. Näitä kirjoja lukiessa on ihan kuin katsoisi olkansa taakse, maailmaa joka on minua ja läsnä ja melkein täällä, ja kuitenkin jo taaksejäänyttä ja vierasta elämää. Minä olen 1970-luvulla syntynyt, minun lapsuuteeni 80-luvun pienessä kainuulaiskunnassa kuuluivat vielä sopivan kokoiset päiväkotiryhmät, kirkonkylän ala-aste, kaksi tv-kanavaa ja pihaleikit. Omat vanhempani tuntevat vielä maatalon työt, savotassa käymiset, ne olivat vielä heidän lapsuudessaan arkipäivää ja todellisuutta. Jos menisi vanhainkotiin, löytäisi vielä ihmisiä, jotka ovat eläneet ihan samaa elämää mitä Kyllikki Oinonen puheessaan kuvaa. Kuitenkin minun arkipäivästäni se kaikki on jo pois. Teen työtä tietokoneen ja internetin ääressä, ruumiillista rasitusta pitää varta vasten lähteä harrastusten parista etsimään. Kenenkään ei tarvitse oksentaa verta raivioille, vaan päinvastoin, itseni ikäiset ihmiset ajavat lakeja, joiden mukaan valtion pitäisi maksaa kaikille kansalaispalkkaa, vaikka kukaan ei mitään tekisikään. Historia on aina kiinnostanut minua, ja yhä enemmän nimenomaan Suomen historia. Turusen kuvaama maailma sijoittuu samoihin paikkoihin joissa olen syntynyt ja kasvanut, vain muutaman vuosikymmenen päähän omasta nuoruudestani. Minä haluan sitä ymmärtää ja tietää siitä edes sen, mitä voin lukemalla oppia. Ei historia minnekään katoa, se on läsnä, sen näkee jos ymmärtää katsoa ja kuunnella oikeissa kohdin.

Näihin samoihin teemoihin käsiksi pääsisi varmasti myös, jos rupeaisi lukemaan Kalle Päätaloa. Vielä ei ole Päätalo-innostus minuun tarttunut, joskus yritin jotain hänen kirjaansa ja kesken jäi. Mutta tiedä vaikka se into myöhemmin iskisi, onhan esimerkiksi suurin piirtein itseni ikäinen Jenni Janatuinen hurahtanut Päätaloon täysin ja tutkinut häntä ansioituneesti, samoin nuori akateeminen sarjakuvapiirtäjä Grezen pitää miehen tuotannosta, kuten tästä stripistä voisi päätellä.

Toinen asia, mitä Kyllikin puheenvuorosta voi nostaa esille, on Maan veressä välittyvä kuva ihmisen elämästä. Kirjassa nuori Heino kasvaa täysi-ikäiseksi, muuttaa kotoa pois ja ehtii kokea kaikki mahdolliset nuoren ihmisen ahdistukset, mitä tulee yksin asumiseen, ensimmäisten seksuaalisten kokemusten kiihkeään odotukseen, ahdistukseen ja lohdun etsimiseen alkoholista. Niin hänen itsensä kuin kirjan muiden henkilöiden kautta käy hyvin ilmi, että ei elämä suinkaan ole kaikkien kohdalla looginen, hyvin päättyvä tarina, jossa edetään vaikeuksien kautta voittoon ja lopuksi kaikki ovat onnellisia. Päin vastoin, elämän absurdien käänteiden kautta voi monta kertaa käydä niin, että ihminen luisuu vain pikkuhiljaa alamäkeen tai sitten rysäyttää kerralla puuta päin. Ei aina käy niin kuin haaveiltiin.

Maan veri on siis Raivaaja-sarjan päätösosa, ja kertoo siitä, miten kylmään korpeen sotien jälkeen asutustilaksi raivatun Hupelin Viljolle ja Kyllikille ja heidän lapsilleen käy. Pääosassa oleva nuori Heino tuntuisi kovasti omaelämäkerralliselta hahmolta Heikki Turusen rinnalla: kuvataidetta ja kirjallisuutta harrastava nuorukainen, joka päätyy Lieksan kautta Joensuuhun toimittajaksi ja yrittää saada oman kirjan julkaistuksi. Heino on universaalin tuttu hahmo: ahdistunut nuori taiteilijasielu, joka palvoo silmittömästi kauniita naisia ja haaveilee heistä tuskallisen kipeästi. Myös kaupungissa asuminen on ihmispelkoisesta ja arasta Heinosta vaikeaa, ja Hupelista muodostuu hänelle nostalgiantäyteinen haavemaa, tosin siellä käyminen saattaa olla niin liikuttavaa, että kipeää tekee. Hienosti Turunen tavoittaa aikuistumisen ja kotoa pois muuttamisen tunnot, ehkä ihan kaikilla ne eivät niin dramaattisina jyllää kuin Heinolla, mutta tutulta hänen tuntemuksensa kuitenkin tunnostavat.

Ymmärrän kyllä niitäkin, jotka eivät Turusen tyylistä pidä. Rönsyttelevä adjektiivivyörytys voi olla minimalismin ystäville liikaa, minä siitä pidän, minusta kun romaanin pitääkin tarjota luettavaa eikä tyhjiä seiniä. Herkimmille voi olla liikaa sekin, että parinkymmenen ensimmäisen sivun jälkeen ollaan päästy jo eläimiinsekaantumisjuttuihin ja vähän yli sadan sivun hujakoilla kohdataankin jo insestiperheessä elävä nuori nainen. Näin tarinoi Heinon elämään pitkällä tähtäimellä isosti vaikuttava, maaseutua kiertävä keinosiementäjä Suli:

"Päältä näyttää kun kaikki olis jehovii, kirkossa istutaan ja kansantanhuja mennään ja sillai. Vaan mikä on raaka ja ihana totuus. Ämmät hinkkaa kirkonpenkkiin nurkkaan, äijät runkkaa taskun kautta kun hyvännäköset kinkut menee kansallispuvussa ja pelimanniviulu soi kun kollikissan ulina maaliskuussa. - - - Ja mitä mä kuulen näistä Karjalan laulumaista. Yhenkin äijän kans juhannuksena vähä ryypättiin Ruunankylällä. Se oli vielä just tullu kirkosta, se sano että sika on parempi kun akka joka vain löhöttää sängyssä kuivana että narina kuuluu, mut kyllä hyvä hiehokin menettelee. Eläimiin sekaantumisesta kuulee vähä puolelta ja toiselta."

Ka siinäpä sitä maaseuturomantiikkaa. Turusella on merkillisen kaksijakoinen suhtautuminen aiheeseen, toisaalta hän ihannoi maaseutua ja suree sen autioitumista, vihaa kaupungistumista ja urbaania elämäntapaa. Toisaalta hän kuvaa kirjoissaan sellaisia henkilöhahmoja ja useita niin kamalia ja surkeita ihmiskohtaloita, etteivät ne jätä mitään sijaa nostalgiselle rypemiselle.

Toinen kriitikoita raivostuttava, mutta minua riemastuttava piirre Turusen kirjoissa on runollisen ylätyylin yhdistyminen tähän fotorealistisella tarkkuudella kuvattuun pohjoiskarjalaiseen elämänmenoon. Kohtauksissa, joissa Heino kuvaa ikään kuin itsensä ulkopuolelta elämäänsä runollisin sanakääntein, on sellaista ylilyövää lyyrisyyttä, että niihin on ladattu kaikki korkeakirjallinen aineisto mitä Eino Leinon perinnöstä lähtien vain löytyy. Toisaalta, hieman edellämainittuun tapaan, kaikki runollisuus katoaa kun kirjan henkilöt suunsa avaavat. Eipä ole Heinon herkästä taiteilijasielusta ja ahdistuneisuudesta jälkeäkään, kun hän yöllä humalassa kadulla tapeltuaan pakenee rappukäytävän suojiin ja huutelee sieltä takaa-ajajilleen:

"- Saatana miten uunon näkösii jätkii. Ootteko Kiihtelysvaarasta kun on vihneitä upslaakissa? Niin vitun näkösiä naamoja että seisomaaha tässä rupee väkisellä. Hähähä! Vituttaako vituttaako?"

Maan veri -kirjan toiseksi päähenkilöksi Heinon ohella kohoaa Hellevi, tyttö, joka vihdoin vapauttaa hänet poikuuden ikeestä. Näin toisella lukukerralla heräsin miettimään, että harvoin muistan missään lukeneeni näin eheää ja osoittelematonta kuvausta mieleltään järkkyneestä ihmisestä. Vaikka Hellevi on käytökseltään holtiton ja arvaamaton, vuodattaa pitkiä ja sekavia monologeja, elää pitkälti omassa mielikuvitusmaailmassaan, jonka todellisuutta sitten uskottelee muillekin, kuvaus hänen henkisestä epätasapainostaan ei ole mitenkään osoittelevaa tai eristävää. Hellevi on elävä ihminen, ehjä kokonaisuus siinä missä muutkin kirjan hahmot, ja valtavan mieleenpainuva. Psyykkinen horjuminen on vain yksi osa häntä, ei hänen pääominaisuutensa. Heinon ja Hellevin kiihkeä, epätasainen ja lopulta aika karmea rakkaustarina jätti ensimmäisen lukukerran jälkeen syvät jäljet, ja näin toisella lukukerralla samojen asioiden uudelleen kokeminen oli myös varsin antoisaa.

Toisin kuin tästä kirjoituksestani voisi päätellä, ei Turusen tyyli toki pelkkää ahdistusta ja kamaluutta ole, vaan juuri sopiva sekoitus sitä ja läpitunkevaa elämäniloa, luonnon kauneutta, kokemusten voimallisuutta. Meikä tykkää ja suosittelee. Turusen tuotanto Maalaisen jälkeen on jäänyt kirjastossa plaraamisen varaan, tosin veikkaan, että senkin aika kohdallani tulee vielä, kunhan tässä uusintakierroksessa ja lisälukemisessa taas vauhtiin pääsee... Poikkeuksena muutaman vuoden takainen Seitsemän kurvin suora, jonka taannoin luin. Se onkin Simpauttajan jälkeen ehkä sujuvimmin etenevä, ehjin ja tiivistetyin romaani Turuselta, ja muutenkin kaikin puolin mainio kertomus. Tässä kirjasuosituksessani tosiaan pitää ottaa huomioon se, että en pidä Turusesta vain objektiivisella tasolla, vaan hän niinsanotusti koskettaa minua. Turusen kirjat ovat hyviä koska tykkään niistä, ja tykkään niistä koska ne ovat hyviä. On kirjailijoita, joita pidetään yleisesti ottaen hyvinä, mutta jotka jättävät minut kylmäksi. Tällaisesta käynee esimerkiksi vaikka Salman Rushdie, jota olen sen verran lukenut, että voin myöntää hänet hyväksi ja maineensa ansaitsevaksi, mutta jonka kirjoja en silti itse jaksa lukea. Sitten on niitä, joita pidetään hyvinä ja joita itse en pysty näkemään millään lailla hyvinä, esimerkiksi Paavo Haavikko ja Bo Carpelan. Jotkut kirjailijat ovat hyviä ja joita itse pidän hyvinä. Vaikkapa Anja Snellman, ainakin silloin kun hän vielä oli Kauranen. Mutta ehkäpä Anja vielä terhistyy... Ja sitten on kirjailijoita, jotka ovat hyviä ja joiden kirjat uppoavat minuun tunnetasolla ihan täpöllä, kuten Hilkka Ravilo ja Heikki Turunen.

"Tyhjien heinäseipäiden aidastuneen hopeinen vaaleus äpärikön raskasta vihreyttä vasten, korkeana kukkivan perunanvarsikon hajussa sateenjälkeisellä viinimarjamaalla jotenkin muisto koulujen alkaessa, Anitan näkemisestä pihlajanterttujen kirpeän punoituksen alla. Vielä tuntui loppukesä olevan sähköpaimenen nakutusta tolpan päässä uudelleenlatjatun ja punaisella huovalla katetun entisen Tahaslaksiaan ladon takana, galvanoitujen lankojen välkettä kirkaspisaraisessa odelmikossa. Lauantaina he muuttivat muovieristimillä varustettuja paimenpojan tolppia uuteen paikkaan ja tuleentuvan rukiin ja apilikossa olevien vereksien vetelien lehmänsontien hajussa Eero lauloi möräkällä äänellä sadepilvistä yllä niittyjen. Lakoontuneiden harvojen rukiinkorsien alla oli piikiäisiä ja saviheiniä, auringonpaisteessa siellä oli kuin oma pieni maailmansa jota hallitsi ruiskukan ja keskeltä keltaisen pienen lemmikin sininen valo."

Lue myös nämä:
Veikko Huovinen: Koirankynnen leikkaaja
Väinö Linna: Sotaromaani
Hilkka Ravilo: Kuin kansanlaulu