Pentti Saarikoski: Hämärän tanssit

Flunssa iski, vaikka oli rokotteet ja kaikkea. Viikonloppu on mennyt parannellessa, joten ainakin on ollut aikaa lukea. Olen lukenut erästä arvostelukirjaa, mutta se on ollut välillä vähän ärsyttävä. Aivoille piti siis antaa mukavampaa pureskeltavaa, ja mikäpä siihen sopisi paremmin kuin vanha kunnon Pentti Saarikoski. Kun näitä Tiarnia-runoja on tullut luettua jo yli kymmenen vuoden ajan, alkavat ne olla yhtä aikaa mukavan tuttuja sekä silti uusia assosiaatioita antavia. Aina välillä nämä jäävät hyllyssäni ikään kuin lepotilaan, mutta nousevat sitten sieltä taas luettavaksi.

Hämärän tanssit, Saarikosken viimeinen kokoelma, on oikeastaan yksi pitkä runoelma. Tämän vuoksi se on aina tuntunut Tiarnia-sarjan raskaimmalta osalta. Tämä olikin ensi kerta kun luin sen yhdellä kertaa putkeen. Aiemmin on aina tuntunut siltä, että hengähdystauot ovat tarpeen. Hämärän tansseissa Saarikoski vetää yhteen monia teemoja, joita Tanssilattia vuorella ja Tanssiinkutsu ovat käsitelleet. Hyvästijätön ja kuoleman odotuksen tuntu on vahva. Lahoavat veneet, poislähtö, hautaaminen ovat kuvastoa. Mutta uteliaisuus elämää kohtaan ja elämän ilmiöiden tarkastelu laajalla skaalalla eivät ole kadonneet mihinkään. Jotkut runot ovat sellaisia, että ne ovat jääneet kummittelemaan mieleeni mantran lailla jo vuosia sitten. Ei vähiten yksinomaan kokoelman alku:

"tyttö
kaunis kuin voikukka
otti minua kädestä ja sanoi
Minä olen valo joka johdatan sinut pimeään"

Sama tyttö puikahtelee runoelmassa esiin siellä täällä, kunnes lopulta taluttaa Pentin kuvan ulkopuolelle. Vahvana kuvana mieleeni on jäänyt myös viikinkijumala Odin korppeineen:

"kun minä ratsastan
kahdeksanjalkaisella hevosellani
Ajatus sanoo
turha sinun on ratsastaa
maat jotka minä ajattelin sinulle olet jo menettänyt
ja muisti sanoo
tiet joita sinun hevosesi kahdeksalla kaviollaan kuopii
ovat ne tiet jotka minä sinulle muistin
Ajatus ja muisti katsovat minua hevosen otsaluulta
että nyt sinä tiedät"

On se hieno runoilija. On se. Olen Saarikoskea tässä blogissa jo sen verran käsitellyt, että on vaikea sanoa mitään uutta enää hänestä: edelleen, hänen melankoliansa yhdistettynä älylliseen analyyttisyyteen, laaja sivistyksensä yhdistettynä kirjoitushetken ajankohtaiseen päivänpolitiikkaan, konkretian tuntunsa yhdistettynä irrationaaliseen ovat niitä avainasioita, miksi minä hänen runoistaan pidän. On paljon ihmisiä, joiden mielestä Saarikoski on yliarvostettu. Tavallaan ymmärrän senkin. Onhan hän kirjoittanut paljon sellaisia pätkiä, joissa ei tunnu olevan mitään järkeä. Ei ensimmäisellä eikä toisellakaan lukukerralla. Ehkä hänen lakonisuutensa näyttäytyy tällaisille ihmisille pinnallisuutena? Kaipa tässä palataan taas siihen subjektiivisuuteen - yksittäisen lukijan mielessä tietyn kirjailijan merkitys rakentuu nimenomaan henkilökohtaisen kokemuksen kautta, ei siinä kirjallisuushistoriallisella kaanonilla ole mitään tekemistä. Joskus yleiset ja yksityiset mieltymykset sattuvat osumaan yksiin, joskus eivät.

Konkretiasta käyköön esimerkkinä laivakokin tarinan alku, hänen jonka "nenä oli kuin rupinen peruna":

"Kun olin seilannut kolme kertaa maapallon ympäri
siinä tuli hankittua sen verran että
ostin isälle mökin
sit mä olin rakennuksilla töissä, tikapuut
ne jotenkin liiras
siinä meni selkä
nyt täytyy joka aamu kello
yhdeksän käydä
ilmottautumassa"

Vaikka olen kirjojen keräilijänä mielestäni maltillinen (osaan viedä kirjoja myös divariin enkä vain ostaa lisää ja lisää kirjoja), on Saarikoskia ihan nätti rivistö jo hyllyyn karttunut. Mieli tekisi vanhoja yksittäispainoksia, mutta Antikka.netin ja Huuto.netin hinnat ovat välillä vähän yliampuvia. En kuitenkaan jahtaa ensipainoksia, myöhemmätkin kelpaavat. 10-15 euroa on minusta vielä ihan kohtuullinen hinta, en ole, ainakaan vielä, niin syvällä keräilysuossa että maksaisin lähemmäs 30 euroa mukisematta divarikirjoista. Ehkä pitäisi? Kymmenen vuoden päästä hinnat tuskin nimekkäiden kirjailijoiden kohdalla ovat ainakaan halventuneet. Mutta keräilyn eräs ilo onkin juuri se, ettei saa kaikkea kerralla valmiina. Hiljaa hyvä tulee.

Saapa nähdä, miten seuraavan luku-urakan kanssa käy, kunhan nyt ensin pääsee tuon arvostelukappaleen loppuun. Yhdessä Sarah Watersin kanssa tiiliskivitarpeeseen kirjastosta lähti nimittäin viime reissulla Mika Waltarin Ihmiskunnan viholliset. Inspiraatiota tuli myös Waltarin juhlavuodesta. Olen joitakin Waltarin historiallisia järkäleitä aloitellut, mutta Sinuhen lisäksi en kuitenkaan ole lukenut kuin Turms kuolemattoman. Ainakin Kirjavinkkien arvio Ihmiskunnan vihollisista oli positiivinen.

Ps. Palin Zon myönsi E-plakaatin.

Lue myös nämä:
Pentti Saarikoski: Tanssiinkutsu
Pentti Saarikoski: Asiaa tai ei
Helvi Hämäläinen: Sukupolveni unta

Sarah Waters: Silmänkääntäjä

Sarah Watersin Keltaisessa kirjastossa ilmestynyttä romaania Yövartio on kehuttu useissakin lehtikritiikeissä. Itse sain pontta Watersin lukemiseen Fredrikan ylistävän arvion myötä. Kaikki Yövartiot olivat kuitenkin kirjastosta jo lainassa, mutta Watersin varhaisempi teos Silmänkääntäjä sieltä löytyi.

Ihan ensiksi kitisen vähän samasta asiasta mistä tuonne Fredrikan blogiinkin kommentoin. Suomentaja Helene Bützowin tyyli vain tökkii pahasti. Voi olla etten ole moniakaan hänen suomennoksiaan lukenut, mutta nämä pari jotka olen, ovat jääneet mieleen. Philip Pullman -suomennokset vaikuttivat välillä suorastaan huolimattomilta, ja tässä Silmänkääntäjässä oli pari asiaa jotka todella särähtivät kielikorvaan. Kirjan kertojana on Susan, viktoriaanisen Lontoon alaluokkaa, ja tämä lienee syy miksi hänet on pantu puhumaan kielellisesti virheellistä suomea. Eli jaksoissa, joissa hän on kertojana, toistuu tasaisin väliajoin "minun tukkaa", "hänen tarina" jne. Hyväksyisin tämän, jos teksti olisi muuten puhekielistä, mutta kun Susan jaarittelee pitkät pätkät kauniilla, sujuvalla kirjakielellä. Sitten aina välillä tuollainen omistusliitteetön ilmaisu hyppää esiin ja särähtää kuin liitutaulun raapiminen. Hrr.

Toinen outous minusta on se, että monet englanninkielen ilmaisut on käännetty sanatarkasti suomeksi, välittämättä siitä, kuulostavatko ne suomalaisittain luontevilta. Tämä on todella häiritsevää. Eikö englantia voisi kääntää ensisijaisesti luontevaksi suomeksi, ja etsiä sanonnoille ja kielikuville sopivat vastineet suomen kielestä, ilman anglismeja? Esim. kohtaus jossa Susan nousee junasta painavan matkalaukun kanssa. Hakija sanoo: "Haluaisit jonkun kantamaan tuota." Kuka muka sanoo suomeksi niin? Ei kukaan. Oikein kuulee englanninkielisen ilmauksen "You would like to have someone to carry that for you" tms. taustalla. Hemmetti.

Noh, selvisin tästä jotenkuten. Tämä lienee yksi syy, miksi on viime vuosina tullut luettua mieluummin suomenkielistä kirjallisuutta kuin käännöskirjallisuutta. Lisäksi englanninkielisten Harry Pottereiden ja L.M. Montgomeryjen rohkaisemana olen alkanut arvella voivani lukea vähän ns. vaativampaakin kirjallisuutta joskus englanniksi. Esimerkiksi laitoin tilaukseen Harper Leen kirjan To Kill A Mockingbird. Yritin lukea sitä suomeksi (Kuin surmaisi satakielen on yksi kiehtovimpia kirjannimiä joita tiedän), mutta suomennos oli niin auttamattoman vanhentunut, että oli pakko lopettaa alkumetreillä. Ei vaan pystynyt.

Asiaan. Silmänkääntäjän kertoja Susan on varttunut pikkurikollisessa perheyhteisössä, ja alkaessaan olla seitsemäntoista hujakoilla hän saa tehtävän. Tuttu herrasmiesrikollinen värvää hänet kumppanikseen huijaamaan rikkaan miehen tytärtä. Tarkoitus on, että herrasmies tekee rahakkaat naimakaupat ja Susan saa vaivanpalkaksi osan perinnöstä. Mutta kuinkas sitten kävikään?

Juonen käänteet yllättivät minut kirjan puolivälissä totaalisesti. Ne myös kiihtyivät melkoista tahtia kirjan loppua kohti. Vahvasti juonivetoinen, hieman arvoitusdekkarien sukuinen kirja on siis kyseessä. Historiallisten romaanien ystävänä arvostin kuitenkin vielä enemmän viktoriaanisen Englannin tunnelmallista kuvausta. Ei Waters mitenkään vyörytä historiallisia faktoja tai pyri umpirealistiseen tarkkuuteen, mutta uskottava hänen luomansa maailma kyllä on.

Yövartio-jutuista oli käynyt ilmi, että Watersin kirjoissa esiintyy lesbosuhteita. Nokkelasti pokkelasti päättelin tästä, että kirjailija lienee lesbo itsekin. Wikipedian mukaan hänellä on ollut suhteita molempiin sukupuoliin. Mutta jos Silmänkääntäjää rupeaisi lukemaan metsästääkseen siitä hurjia lesbojuttuja, joutuu kyllä vähän pettymään. Pitäisi kahlata monta sataa sivua ilman kuvan kuvaa, ennen kuin pääsee edes kohtaukseen, jossa sankarittaret ensimmäisen kerran pussaavat. Lesboviritys onkin hieno sivujuonne kirjan kokonaisuudessa. Ei se oikeastaan kauheasti eroa mistään perinteisestä heteroromanssin käsittelystä historiallisissa romaaneissa. Hyvin luontevasti mukaan uitettu juttu.

Juonivetoisuutensa puolesta kirja on sen verran sujuvaa luettavaa, että arvelisin tästä selviytyväni myös englannin kielellä. Saatanpa hyvinkin lukea tuon Yövartionkin joskus jos se osuu hollille. Koska Silmänkääntäjä on yli 600-sivuinen, se sopii erinomaisesti sellaiseen lukutarpeeseen, missä kaipaa muhkeaa, upottavaa lukuromaania, joka vie toiseen aikaan ja paikkaan, ei ole kirjallisuuden kaikkein kevyimmästä päästä muttei myöskään kuolettavan tylsä ja vaativa.

Lue myös nämä:
Sarah Waters: Yövartio
Alexandre Dumas: Kolme muskettisoturia
William Makepeace Thackeray: Turhuuden turulla

Reidar Palmgren: Tunneli

Luin Reidar Palmgrenin esikoisromaanin Jalat edellä muutama vuosi sitten. Se nousee mieleeni toistuvasti tietyssä tilanteessa: kun käyn uimahallissa polskimassa kilometrin lenkin. Tämä johtuu siitä, että kirjassa on joitakin kohtauksia uimahalliin ja uimiseen liittyen, kirjan nimikin liittyy hyppäämiseen veteen jalat edellä. Harmillista, etten ihan tarkkaan muista näiden avainkohtausten sisältöä. Aina uimahallissa tulee mieleen, että voisi lukea kirjan uusiksi. Kirja kun jäi mieleen hyvänä ja vakuuttavana.

Palmgrenin toisen kirjan, Lentämisen alkeet, olen myös lukenut. Siitä jäi mieleen herkullinen ja osuva irvailu laitostuneen suomalaisteatterin kustannuksella. Tarinaa kuljetettiin leipääntyneen miesnäyttelijän kautta. Voimakkaasti jäi mieleeni kohtaus, jossa päähenkilö kuuntelee näyttämöltä käsin naisvoittoisen yleisön joukosta kuuluvaa salaperäistä ääntä: naps, naps, naps. Kyseessä oli hänen mukaansa auki napsahtelevien pillujen massahtelu, kun yleisö alkoi lämpenemään näyttelijän suorituksille.

Tämä kolmas kirja, Tunneli, osui matkaani tietenkin kirjastosta. Pilvisen ja lumisen sunnuntaipäivän lukemiseksi se olikin oikein sopiva. Tosin ihmettelin taas kerran, olenko itse sairaan nopea lukija vai "huijaavatko" kustantamot harvalla rivivälillä, paksulla paperilla ja väljällä taitolla. Kirjassa on kuitenkin 270 sivua, ja kellotin lukuajaksi jokseenkin tasan 2,5 tuntia. Olen varma siitä, että on monia kirjoja, joiden kohdalla 270 sivun lukemiseen menee todella paljon enemmän aikaa. Eihän se sinänsä tietysti mitään kirjaa itsessään huononna tai paranna. Kaipa jotkut vain vaativat hitaampaa tahtia ja joidenkin kohdalla luonnollinen lukutahti on nopeampi.

Tunnelissa päähenkilö on nelikymppinen Leo, joka palaa lapsuudenkotiinsa Helsingin eteläosiin yhdessä tyttärensä Ellan kanssa. Leo kertoo ahdistuneena äidilleen, että hänen Taina-vaimollaan on toinen mies, jonka kanssa hän aikoo muuttaa ulkomaille ja viedä Ellan mukanaan. Kirjan reaaliaikaiset tapahtumat sijoittuvat pariin helteiseen kesäpäivään, mutta Leon muistojen kautta liikutaan paljon laajemmalla ajassa. Tutut kadut ja lapsuudenkoti laukaisevat hänessä muistoja lapsuudesta. Ne vievätkin kirjasta suurimman osan aikaa avioerokuvion painuessa taka-alalle ja jääden osin vastauksia vaille. Tulkintani on, että ahdistuneena ihminen ei pysty heti käsittelemään vaikeita asioita kerralla, vaan ajatukset alkavat hakea sijaistoimintoja. Leo ei halua eikä pysty miettimään loppuun asti tilannettaan Tainan kanssa, vaan sukellus lapsuusmuistoihin on kiitollinen korviketoiminto. Oikeaa askarettakin ajatukset saavat, kun Leo vanhoja valokuvia katsellessaan näkee koulukaverinsa Arin kuvan. Miksi muistot Arista tuntuvat samenneen ja kadonneen? Mitä kaikkea hän ehti Arin kanssa kokea? Muistot vievät 70-luvun helsinkiläisten pikkupoikien maailmaan, joka on täynnä seikkailuja: vanhojen talojen penkomisia, retkiä Suomenlinnaan tunneleita jäljittämään. Latautunut tunnelma säilyy ja kasvaa korkoa läpi kirjan. Vaikka Tainan kohtalo jätetään lukijalta pimentoon, saa Arin tarina vastauksensa. Tarina on yhtä aikaa sekä arkisesti ja todentuntuisesti uskottava, että tunnelmaltaan kihelmöivä, jotain hieman yliluonnollisen tuntua tavoittava, vaikkei mihinkään yliluonnollisiin tapahtumiin viitatakaan. Lapsen tunne-elämä ja pikkupoikien jännityksenhakuinen seikkailunhalu vain luovat sen.

Kirjasta tuli hieman mieleen Matti Yrjänä Joensuu, erityisesti hänen viimeinen kirjansa eli Harjunpää ja pahan pappi. Tämä johtui osittain ihan miljöövalinnasta. Pahan pappihan liikkui kaupungin harmaalla alueella: metro- ja junatunneleissa, laitapuolen kulkijoiden elämässä. Samalla lailla myös Leo näkee seikkailuissaan puliukkoja ja etsiytyy tunneleihin ja junaradoille. Toinen syy assosiaatioon on Palmgrenin tyyli: hän on henkisesti sukua Joensuulle kuvatessaan ihmisen kokemaa nimeämätöntä, jomottavaa ahdistusta, joka vaivaa arkielämässä vaikka asiat näennäisesti olisivatkin ihan hyvin.

"Jossain vaiheessa Ari sitten vain katosi kuvioista. Se varmaan muutti ja vaihtoi koulua, sitähän tapahtui. Ikää karttui ja tuli puberteetti, lapsuus loppui ja astuttiin ihan uusille poluille.

Niiden polkujen päässä olivat tytöt ja työpaikat, elämän mittaiset. Seurustelut, rakastumiset ja kihlat, opiskelupaikat, perheet, työpaikat, lapset, avioehdot ja asuntolainat. Siellä olivat Taina ja Ella, varastologistiikka, kireät hartiat, auto ja omakotitalo, johon ei olisi ollut varaa mutta jonka hankkimatta jättäminen olisi ollut sulaa hulluutta koska arvo kohosi koko ajan. Omakotitalo, jonka hänen aina välillä teki mieli tuikata tuleen."

Tämä kirja on ikään kuin hienovarainen tutkielma ihmisen muistista ja muistoista. Miksi muisti vääristää, pimittää joitakin asioita mutta antaa niiden sitten pikku hiljaa pulpahdella pintaan? Lapsuusmuistot ovat yhteinen tarttumapinta, tuttu kaikille: jokainen on ollut joskus lapsi, mutta kaikki eivät ole olleet vanhuksia. Konkretiaa kirjalle antaa kattava ajankuva menneestä Helsingistä. Siihen kietoutuvat myös idänkauppa ja Suomenlinnan julma menneisyys.

Hesarissa kirjoitettiin lauantaina sisäsiittoisen Kirjailijaliiton valintaperusteista: jäsenyyttä anoneen Kata Kärkkäisen kirjoja eivät useimmat hallituksen jäseneet ole vaivautuneet edes lukemaan, ja kieltävän päätöksen perusteetkin kuulostavat melko ontuvilta: "Eeppisen kerronnan keinot eivät ole meidän mielestä sillä tasolla", siteerataan Mari Möröä. Aika heikko lause ihmiseltä, jonka kuitenkin pitäisi olla niin taitava kielellisesti, että kelpaa Kirjailijaliiton johtokuntaan. Noh, vaikka Kärkkäisen tyyli ei minuun niin ole iskenytkään, on hän kirjoittajana aivan yhtä hyvä, jopa parempi, kuin kamala Katja Kallio, joka kyllä on päässyt jäseneksi. Tai korjaan, ei Katja Kallio ole minusta kamala kun enhän häntä henkilökohtaisesti mitenkään tunne, mutta hänen kirjansa mielestäni ovat. Sen verran tuosta Mari Mörön lausahduksesta kuitenkin sain irti, että Reidar Palmgrenilla "eeppisen kerronnan keinot ovat minun mielestä sillä tasolla". (En tosin tiedä mihin "sillä tasolla" viittaa, mutta varmasti johonkin korkeaan tasoon.) Hän kirjoittaa sillä lailla mukavasti, näennäisen yksinkertaisesti, että teksti on varsin lukijaystävällistä. Pinnallinen hän ei kuitenkaan ole, vaan tekstistä löytyy useita merkitystasoja. Ei hän kuitenkaan rautalangasta yritä syvällisyyttään vääntää, vaan antaa sen tuntua luontevasti siellä rivien välissä. Ja Matti Yrjänä Joensuun henkinen sukulaisuus näkyy siinä, että kirjan ahdistuneita ja haparoivia henkilöhahmoja lukija sympatiseeraa kovasti.

Lue myös nämä:
Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja pahan pappi
Riku Korhonen: Lääkäriromaani
Harri Sirola: Turha hätkähtää

Arja Tiainen: Tää tojota ei lähe liikkeelle

Kirjastossa bongasin Arja Tiaisen uusimman runokokoelman, joka on ollut henkisellä muistutuslistallani melko pitkään, niin aiheensa kuin mukavan kansikuvansa puolesta. Runokokoelman alaotsikko on Ajopäiväkirja, ja tiesin etukäteen sen verran, että runot pohjautuvat Tiaisen kokemuksiin autokoulussa. En tiedä onko hän jo saanut ajokortin, mutta ilmeisesti melko pitkään ja hartaasti hän kokoelman kirjoittamisen aikana auton ajoa opiskeli.

Nopealukuinen tämä kirja olikin. En tiedä oliko hienoinen pettymys, etteivät runot sitten tosiaankaan mitään sen syvällisempää tarjonneetkaan, kuin tuokiokuvia autokoulun ja autoilun parista. Jotenkin sitä kai ajattelee, että "oikeiden" runoilijoiden pitäisi kirjoittaa runonsa aina ikään kuin kahdelle tasolle. Että vaikka ne kertoisivatkin arkisista asioista, tuntisi niitä lukiessaan pääsevänsä kuin mysteerin jäljille. Saisi semmoisia säväreitä sieluunsa, tuntemuksia, ajatuksia ja mielleyhtymiä, jotka johtaisivat jonnekin runon itsensä ulkopuolelle.

Toisaalta monissa runoissa on hyvin tuttu ja siinä mielessä huvittava fiilis. Että kun oikein joutuu taistelemaan jonkin teknisen laitteen kanssa, turaa aikansa eikä meinaa onnistua, ja joutuu jo pohtimaan kaikenlaisia syntyjä syviä, miten sen kanssa pärjäisi. Tiaisen kokemukset autoilusta tuntuvat olevan sitä samaa. Autot ja autolla ajaminen kiehtovat häntä suunnattomasti, mutta käytännön tasolla oppiminen on haastavampaa. Tässä alku runosta otsikolla "Että viiskymppinen akka löytää itsestään bimbon blondin":

"Se oli yllätys, täytyy sanoa.

Ne telkkarissa ja leffoissa bimboja näyttelevät ovat

väärän rahan tekijöitä, joku muu niille ne repliikit laatii."

Kuten sanoin, hirmu syvällisiä ulottuvuuksia näistä runoista ei löydy, vaan nämä ovat niin kielensä kuin sisältönsä puolesta arkista käyttörunoutta. Autojen ja tekniikan maailma ja sieltä ammennettu sanasto on kyllä keski-ikäiseltä suomalaiselta naisrunoilijalta ilahduttavan tuore veto.

Lue myös nämä:
Harri Sirola: Turha hätkähtää
Helvi Hämäläinen: Sukupolveni unta
François Villon: Testamentti

Hilja Valtonen: Nykyhetken tyttölapsi

Nykyhetken tyttölapsi alkoi tarinansa ilahduttavasti Lappeenrannasta. Nuori Anja saapuu kyläilemään tätinsä luokse, ja juna-asemalla on vilskettä, kun koko ratsurykmentti tuntui tulleen seuraamaan junan tuloa. Anja täteineen suuntaa kohti hotelli Patriaa, ja myöhemmin kirjassa Anja käy tanssimassa Kasinolla.

Pääosa kirjasta sijoittuu kuitenkin kesäiseen Saimaan saareen, 1930-luvun loppupuolelle. Juoni on melkein yhtä älytön kuin näissä "nainen pukeutuu pojaksi" tarinoissa: nainen pukeutuu pikkutytöksi. Anjan tädin saaren nykyinen hallitsija, agronomi Ollikainen kun vihaa syvästi 15-35 vuoden ikäisiä naisia. 20-vuotias pienikokoinen ja siro Anja leikkaa siis hameensa lyhyeksi ja laittaa rusetin tukkaan ja kas, kaikki pitävät häntä 14-vuotiaana. Tuohon aikaan 14-vuotiasta on tämän kirjan perusteella todellakin kohdeltu lapsena: eräässä kohtauksessa Anja saa Ollikaiselta nuken tuliaisiksi!

Mutta kun tämän älyttömyyden hyväksyy, on juoni mitä nautittavin. Anjan leski- ja vanhapiikatädit, naapurihuviloiden asujaimisto sekä rempseä palveluskunta kokevat arkielämän pieniä ja suuria seikkailuja. Anja on ihastuttavan topakka ja napakka sankaritar. Hän ei haikaile eikä surkuttele, vaan järjestää asiat oman mielensä mukaisiksi. Kun tämä kirja on kirjoitettu kymmenkunta vuotta myöhemmin kuin Valtosen esikoinen Nuoren opettajattaren varaventtiili, on eräs kiinnostava seikka järjestetty uusiksi. Varaventtiiliä lukiessanihan ihmettelin, miksi sankaritar luopui työssäkäynnistään yhden vuoden uran jälkee naimisiinmenon myötä. Kun Anjalle koittaa happyend, hän toteaa näin: "Suoritan ensin reppuni. Sitten voin ruveta totuttamaan perhettä avioliittoaikomukseeni. Samalla hankin pätevyyden johonkin ammattiin. Nykyhetken tyttö ei uskalla aseettomana heittäytyä aviomiehen armoille. Luultavasti antaudun talousalalle. Siellä ei ole tungosta. Kärsäpää tarvitsee ammattitaitoisen emännän."

Muutenkin kirjasta suorastaan hyppi silmille erilaisia elämän ilmiöitä, jotka tuntuivat käsittämättömän ajankohtaisilta. Esimerkiksi seuraava, moraalisten rouvien keskustelussa kuultu toteamus:

"Kyllikki: Nykyajan ihminen erittelee liiaksi tunteitaan. Hänellä on siihen aikaa, hänellä on siihen esikuvia. Hän on lapsen kaltainen, joka ei tyydy taittamaan kukkaa, vaan kaivaa sen juurineen ylös, tutkii jokaisen juurikarvan ymmärtämättä, että hän tappaa kasvin."

Ehkä tuon Universumien tomun jälkimainingeissa kiinnitin kenties huomioni herkästi rivien välistä välittyvään uskonnollisuuden käsittelyyn. Tapauskovaisuus on ollut vielä voimissaan, ja varsinkin nuoria on kasvatettu ankarasti synnintuntoon. Mikähän lienee ollut Valtosen henkilökohtainen vakaumus? Ainakin sankaritar Anja kuvailee eräässä kohtauksessa, että hänen "suruton" äitinsä ei kasvattanut häntä uskoon, vaan Jumalastakin hän kuuli ensi kertaa vasta koulussa.

Täm kirja on uusintapainos vuodelta 2006. Eipä haittaisi ollenkaan, vaikka muistakin Valtosista saataisiin taas uusintapainoksia.

Lue myös nämä:
Jude Deveraux: Ylämaan laulu
L.M. Montgomery: The Blue Castle
Kaari Utrio: Rakas Henrietta

Pentti Saarikoski / Euripides: Herakles

Olen ihmetellyt Google Analyticsin puolella erästä käsittämätöntä hittiä blogissani. Kirjoitin Seitsemästä veljeksestä heinäkuun 12:na päivänä, ja erityisesti viime viikkoina se on ollut ylivoimaisesti luetuin sivu. Kaiken kaikkiaan julkaisunsa jälkeen juttua on luettu tähän mennessä yhteensä 1 578 kertaa, keskimäärin 4 min 22 s ajan. Edellinen hitti, Jari Tervon Ohrana, on vielä kokonaismäärältään niukasti luetumpi. Se on julkaistu 3.11.2006, ja sitä on luettu yhteensä 1 653 kertaa keskimäärin 3 min 41 s ajan. Tällä menolla Seitsemän veljestä tulee pikapuoliin keulimaan Ohranan ohi, sillä viimeisen kuukauden tilastoissa Ohrana on vasta 16:nneksi luetuin sivu. (Taivutinkohan järjestysluvun oikein? Lunttasin kyllä googlesta, mutta sieltähän saattaa tulla minkälaisia neuvoja tahansa.) Olen pohdiskellut, ovatko suomalaiset tosiaan näin ilahduttavan kiinnostuneita Seitsemän veljeksen kaltaisesta klassikosta, mutta eiköhän tämäkin mene koululaisten piikkiin. Aika moni äidinkielenopettaja ilmeisesti edelleen vaatii, että Seitsemän veljestä pitää lukea. Siihen viittaavat myös lukuisat hakusanat tyyliin "seitsemän veljestä juoni lyhyesti", joilla blogiini on tultu.

Asiaan. Pentti Saarikosken tulkinta Euripideen Herakles-näytelmästä on alunperin äidin kirjahyllystä peräisin. Minun hyllyssäni se ehti odottaa lukuvuoroaan vuoden. Syy miksi tartuin siihen on se, että viime viikkoina on ollut sen verran kiirettä, ettei aina nukkumaan mennessä ole heti unikaan tullut. Luen aina ennen nukkumaanmenoa muutaman sivun kirjaa, se on tehokas rentouttaja ja mielen puhdistaja arjen askareista. Ja levoton olo vaatii järeät aseet. Superrentoutukseen sopii joku ns. "vaativa" kirja, joka antaa aivoille niin paljon ponnisteltavaa, että arkikiireet väistyvät nukahtamishetkellä taka-alalle. Herakles olikin tähän oiva valinta. Muutama sivu, ja jo tuli uni tehokkaasti.

Näiden ylistävien suositusten jälkeen muutama sananen itse kirjasta. Saarikoski on kirjoittanut kirjaan oivan esipuheen, jossa suomennoksen taustaa selvitetään. Näytelmä on suomennettu alkujaan Turun kaupunginteatterin esityksen tarpeisiin. Saarikoski kertoo, miten hän on oikonut mutkia mielensä mukaan, jättänyt osan tekstistä pois ja keksinyt välillä itse lisää. Suomennos ei noudata antiikin runomittaa, vaan on Saarikosken vapaamuotoista runoa. Tämähän käy sinänsä ilmi jo kirjan otsikoinnista, jossa Saarikosken nimi on luonnollisestikin ennen Euripidesta. ;)

Herakleen tarina on toki pääpiirteittäin tuttu, niin kuin se kai useimmille onkin. Antiikin Kreikan myyttinen voimamies, ihmisen ja Zeun poika, väkivahva kahdentoista uroteon tekijä. Sain itse huomaamattani jo lapsena tuhdin annoksen antiikin taruston tuntemusta, koska meillä kotona oli satukirjasarja, johon kuului ainakin Persialaisia satuja, Pohjoismaisia satuja, Andersenin satuja, Afrikkalaisia satuja ja Kreikkalaisia satuja. Kirjaston tietokantahausta tarkistin, että kyseessä on sarja nimeltä Maailman satuaarteita (Helsinki : Weilin + Göös, 1973 (pain. Tshekkoslovakiassa). Sarja on näköjään alunperin toimitettu Saksassa. Tykkäsin kovasti lukea satuja, ja tämän sarjan kirjat tuli luettua moneen otteeseen. Koska Kreikkalaisia satuja perustui antiikin Kreikan jumaltarustoon, tulivat siinä samalla jumalhierarkia ja tärkeimmät tarut tutuiksi huomaamatta. Odysseia-satuversion innoittamana luin jopa Pentti Saarikosken suomentaman Odysseian. Ajattelin muistaakseni että onpa kivaa kun tästä sadusta on pitempikin versio. Aika raskashan kirja oli, kun olin lukiessani 9-vuotias, mutta läpihän se tuli luettua. Eipä ole tullut sen jälkeen tartuttua, ja näinköhän sitä aikuisena ihan äkkiä lukisikaan. Lukutoukilla on yleensä aina jokin "pätemiskirja", jolla kehutaan että minä jo sen ja sen ikäisenä luin sitä ja tätä vaativaa kirjallisuutta. No, minulla se on tämä.

Herakles-näytelmä kattaa yhden jakson sankarin elämästä. Tarina alkaa Herakleen kotoa. Siellä vaimo Megara, lapset ja Herakleen maallinen isä Amfitryon ovat hätää kärsimässä, kun Teeban kuningas Lykos hyökkää heidän kimppuunsa. Herakles seikkailee itse tällä välin Haadeksessa, missä hänen matkansa venähti kun hän jäi sinne pelastamaan ystäväänsä Theseusta. Megara ja Amfitryon yrittävät viivyttää kuolemantuomiotaan odottaen Herakleen paluuta.

Lopulta Herakles tulee ja Lykos kohtaa voittajansa. Peliin puuttuu Zeun vaimo Hera, joka ei pidä miehensä inhimillisestä lehtolapsesta ja haluaa kostaa tälle tämän menestyksen. Hän lähettää Herakleen kimppuun Hulluuden ja vaatii tätä usuttamaan Herakleen vaimonsa ja lastensa kimppuun. Näin käykin, ja raivohulluuden puuskassa Herakles surmaa oman perheensä. Vain vanha Amfitryon jää eloon murhenäytelmää todistamaan. (Voikohan tämän kertomista pitää spoilaamisena, jos tarinan juoni on parituhatta vuotta vanha, joten sen kulku on ainakin teoriassa yleisessä tietämyksessä?) Kun Herakles tulee järkiinsä, aiheuttaa hirmutyön tajuaminen hänelle tietysti kovaa tuskaa ja ahdistusta.

Saarikoski mainitsee esipuheessaan, että tätä näytelmää on teatteripiireissä hieman hyljeksitty, koska draamallisesti se ei täytä Aristoteleen runousopin vaatimuksia. Sinänsähän tuo draaman kaari tosiaan on varsin yksioikoinen. Minusta tämä oli kuitenkin miellyttävä lukukokemus. Oli mukava virkistää muistojaan antiikin tarinoiden parissa. Lisäksi Saarikosken runorytmi toimii meikäläisen kohdalla aina. Hänen suomen kielensä hieman pakenee määrittelykykyjäni. Se on kirkasta ja heleää, se ei ole vanhentunut, mutta silti ajan patina sanavalintoineen näkyy siinä hyvällä tavalla, hieman kuin kauniisti ikääntyneessä huonekalussa näkyvät ajan kulumisen jäljet. Pois muodista se ei kuitenkaan ole mennyt, vaan päin vastoin sille on ikääntymisen myötä kertynyt lisää arvoa. Se "vapaana juoksevan koiran rytmi" tässäkin on. Otava on julkaissut viime vuosina tyylikästä sarjaa, toimittajina H.K. Riikonen ja Janna Kantola, johon on koottu Saarikosken tekstejä teemoittain yksien kansien väliin. Sarjassa on ilmestynyt Antiikin runoutta ja draamaa, johon ei kuitenkaan ole mahtunut kuin pieni osa Saarikosken antiikki-töistä. Toivoisin uusintapainosta myös kahdesta hienosta runosuomennoskokoelmasta. Nämä ovat Sapfon Iltatähti, häälaulu sekä Jalkapolku, johon on koottu useiden kreikkalaisten runoilijoiden tekstejä. Tuoreimmat painokset taitavat olla pehmeäkantisia Delfiini-kirjoja 1970- ja 1980-lukujen taitteesta. Jospa kustantaja tekisi jossain vaiheessa toisen Saarikosken antiikki-kokoelman, johon nämä mahtuisivat mukaan.

Tässä vielä näyte tekstistä. Kohtauksessa kuoro toivoo nuoruutta takaisin. Pahoitteluni typografian rikkomisesta. Käsittääkseni Saarikoskelle tekstin asettelu ja sisennykset olivat hyvin tärkeitä hänen runojensa ulkoasussa. Blogspot kuitenkin tuntuu vetävän kaikki sisennykset aina alkamaan vasemmasta laidasta. Joudutte etsimään alkuperäisteoksen ja katsomaan mallia siitä saadaksenne autenttisen kokemuksen. ;)

"jumalat jos

mitään

niin antaisivat toisen nuoruuden

hyvän elämän palkaksi

ja kuolema olisi

vain paalu jonka juoksija kiertää

sen varjo

vangitsisi kelvottomat

jälleensyntyneet loistaisivat kuin tähdet

taivaalla jonka

merimies näkee kun pilvet hajoavat"

Lue myös nämä:
Petronius Arbiter: Trimalkion pidot
Mika Waltari: Ihmiskunnan viholliset
Pentti Saarikoski: Tanssiinkutsu

Helvi Hämäläinen: Kadotettu puutarha

Kadotettu puutarha on jatkoa Säädylliselle murhenäytelmälle. Kuten tunnettua, se pääsi julkisuuteen vasta 1990-luvulla, vaikka se on kirjoitettu 1950-luvulla. Aika ärhäkkä täti Hämäläinen lienee muutenkin ollut. Kustantaja on kaivellut arkistojensa aarteita viime aikoina ja julkaissut paljon muitakin hänen vanhoja kirjojaan, joita ei säädyllisyyden nimissä voitu kirjoitusajankohtanaan julkaista. Toivottavasti kirjailija seuraa pilvenreunalta tilannetta hyvillä mielin.

Luulin jatkavani suoraan siitä, mihin Säädyllisen murhenäytelmän parissa jäin. Odotin vähäeleistä, tiheäsyistä sivistyneistön perhedraamaa, mutta huomasin lukevani sotaromaania. Kirjan ensimmäisen puoliskon ajan seurataan talvi- ja jatkosotaa säätyläisperheen näkökulmasta kotirintamalta käsin, ja samalla minulle avautui aikaisempaa paremmin eräs toinen kirjallisuushistoriallinen ihmettelyn aihe. En ole ihan täysin kai pystynyt ennen samaistumaan siihen, että miksi se Tuntematon sotilas sytytti sellaisen kirjasodan ilmestyessään ja miksi sitä pidettiin niin paheksuttavana. Nyt se vähän valkeni. Henkisen elämän edustajat, henkisissä arvoissa ikänsä uineet tohtori ja Elisabet vierastavat rintamalta kantautuvia kansanomaisia sanontoja. Esimerkiksi "jermu" ja "korsu" edustavat heille "kielen alhaisoa". Eldankajärven jää on hermostuttava renkutus. Leo-pojan kirjeet slangihenkisine sanontoineen tuntuvat hieman sopimattomilta, vaikka pojan kirjeitä odotetaankin kovasti.

Tohtori ja Elisabet ovat sivistyneisyydessään ja isänmaallisuudessaan eräänlainen vastinpari Väinö Linnan Pohjantähdessään kuvaamalle pappilan pariskunnalle. Hämäläinen vain on hiton paljon enemmän kotonaan säätyläisperheen ajatusmaailmassa kuin Linna. Elisabet, jonka tohtori ajattelee erittävän helmiäistä kaiken kiusallisen ympärille, on hartaassa ja naiivissa uskonnollisuudessaan ja ajalle tyypillisessä korkeahenkisessä isänmaallisuudessaan uskottava ja eheä hahmo. Lisäksi Säädyllisessä murhenäytelmässä aavisteltu maailman murtuminen, uusien lihallisten arvojen hyöky astuu nyt täyteen toteen. Erityisen kovana tämä tuntuu sodan jälkeisenä pula-aikana, kun inflaatio on syönyt tohtorin palkan ostovoiman olemattomiin, palvelustyttöön ei ole enää varaa ja perheeseen on pakko ottaa lautakunnan määräyksestä alivuokralainen, joka ei täytä Elisabetin käytösihanteita.

Ihailkaa Hämäläisen hienoa kielenkäyttöä. Näissä vanhemmissa kirjoissa on myös se mukava puoli, että niistä puuttuu MTV-sukupolvelle tyypillinen hötkyily. Kirjailija malttaa kertoa asiansa kaikessa rauhassa, ottaa sille oman tilansa, sen sijaan että koko ajan pitäisi tiivistää ja typistää kerrontaa. Kohtaus sijoittuu toisen maailmansodan ratkaisuhetkien aikaan:

"Tohtori sulki silmänsä. Hänen aivoissaan risteilivät tuon sanonnan tuomat vastenmielisyyden tunnot. H-hetki... He luovat tuollaisia käsitteitä, jotka eivät vaadi edes silmänräpäyksellistä intellektuellia tajuamista, se juuri on hävittämistä, he tunkeutuvat pyhään... Minä en sano: minulla on M-hetki, vaan minä matkustan... Hän kieltäytyi vastauksessaan käyttämästä sanaa H-hetki osoittaakseen, ettei sitä hyväksynyt ja tunteakseen tyydytystä että ainakin omassa maailmassaan sen käytön kumosi."

Sinänsä henki on sama kuin niissä Mika Waltarin Pienoisromaaneissa: toinen maailmansota murskasi vanhan ja uudet aatteet hyökyivät aallon lailla vanhan tilalle. Minulle tämä lukukokemus jotenkin avasi sitä ajatusta, että me edelleen elämme toisen maailmansodan jälkeistä aikaa. Vaikka siitä on yli kuusikymmentä vuotta aikaa, mikä tarkoittaa monille ei-historiasta-kiinnostuneille ihmisille jo muinaisuutta, niin vielä ei ole tullut samanlaista aatehistoriallista murrosta. Helvi Hämäläinen kirjoittaa toistuvasti näissä romaaneissaan lihan valtakauden alkamisesta. Henkinen häviää lihalle. Ja niinhän se hävisikin, jos tarkastellaan, miten kulttuurituotoksissa sodan jälkeen alkoi yhä voimakkaammin kiihtyvin kierroksin vahvistua seksuaalisuuden ja nuoruuden korostaminen. Syntyi ylipäätään nuorisokulttuuri ilmiönä, syntyi länsimainen huumeongelma kun morfiinilla piikitetyt veteraanit palasivat kotiin kaikkialla, päihteiden imu, tunteiden korostus järjen edelle. Nyt 2000-luvulla ollaan jo siinä pisteessä, että on vaikea miettiä, miten kukaan enää voisi yrittää olla nuorempi tai seksikkäämpi: Hollywoodissa 16-vuotiaista tehdään elokuvatähtiä ja 60-vuotiaat yrittävät leikkauksilla kiristää naamansa ja kroppansa 16-vuotiaan tasolle. Kova porno rupeaa olemaan hyväksytty ja mukava aikuisharrastus, jonka voi jo suurin piirtein laittaa CV:n maininnaksi töitä hakiessaan. Jossain vaiheessa tulee vielä iso käännös. Historia on aaltoliikettä.

Kirjan toinen puolisko onkin paluu perhedraamaan. Keskiössä on varhaiseen neitoikään varttunut Maaret, tohtorin hairahduksen hedelmä. Kuivakan, asiallisen tohtorin hellä isänrakkaus nuoreen, eloisaan tyttäreensä on ihanasti kuvattu. Aivan kuin tohtori ihmettelisi, miten hänen paperinrahisevasta olemuksestaan on voinutkaan syntyä jotain niin nuorta, viehättävää, kaunista, naisellista, voimakasta, valoisaa ja lämmintä. Säädyllisyyspelin kiemurat taitavan Elisabetin mieltä alkaa kuitenkin kaihertaa miehensä ja tytärpuolensa lämmin suhde, ja hän vapauttaa kerrankin luonnonvoimansa valloilleen tuhoa aiheuttamaan - siinä mittakaavassa kuin Säädyllisen murhenäytelmän säädyllisen perheen jäsenille hyvän käytöksen puitteissa suinkin sopii.

Kadotetussa puutarhassa (nimi viittaa tietenkin paitsi Eedenin puutarhaan, myös konkreettisemmin Naimin ja Arturin Kannakselle jääneeseen huvilaan sekä tohtorin ja Elisabetin Porkkalaan jääneeseen kesäasuntoon) viehätti henkilöhahmojen näyttäytyminen lukijalle lämpimässä, erilaisessa valossa. Säädyllisessä murhenäytelmässä henkilöitä kuvattiin mielestäni enemmän ulkokohtaisesti tarkkaillen. Nyt tutut hahmot saivat uusia ja välillä melko yllättäviäkin käänteitä. Rakkauselämässään värikäs Naimi tuntui varsin sympaattiselta ja kiinnostavalta hahmolta. Hänelle tosin rakkaus on lähinnä uhrautumista, mutta onpahan ainakin tuttavilla puhuttavaa. Tohtorin sielunelämää seurataan eniten. Elisabet on edelleen sama, teennäisesti käyttäytyvä ja hieman ärsyttävä itsensä, mutta kuitenkin todenmukainen ja omalla tavallaan sympaattinen. Ehkä armottomimmin kurmootetaan Arturia. Häntähän pidetäänkin Olavi Paavolaisen kirjallisena vastineena, ja Hämäläisellä ja Paavolaisella oli aikanaan suhde. Aika julma, mutta kuitenkin totuudellinen miehen muotokuva Arturista piirretään. Toisaalta, kaikki hyvät kirjailijat ovat ahneita elämän syöjiä, jotka rouskuttavat hampaisiinsa kaiken vastaantulevan säästämättä mitään tai ketään. Eikä hyviä kirjoja kaunistelemalla synnykään.

Joudun epäilemättä lukemaan tämän kirjan jossain vaiheessa uusiksi. Minut valtasi ahmimisilmiö. Vaikka Säädyllisessä murhenäytelmässä maltoin mieleni ja luin sitä keskittyneesti ja pikkuhiljaa, tässä tuli välillä hirmuisia kiihdytyksiä, kun piti harppoa tekstiä koko ajan eteenpäin saadakseni tietää, mitä ihmettä seuraavaksi tapahtukaan. Toisaalta, uusintakierroksella on sitten hyvä tilaisuus pohjustaa tarinaa lukemalla Säädyllinen murhenäytelmä tuona 1990-luvun "restauroituna" versiona. Sen verran sitä kurkinkin, että kirjasta löytyi mm. erittäin mielenkiintoinen keskustelu, jossa päähenkilöt analysoivat Hitlerin politiikkaa. Sopiva uusintalukutahti on näin aikuisiällä mielestäni muutaman vuoden päästä ensilukemasta. Lapsena tämä oli erilaista, silloin saatoin aloittaa kirjan alusta suurin piirtein saman tien, kun olin päässyt loppuun. Ehkä tämä aikuisen aivotoiminta on sen verran hidastunut ja kuormittunut, että ajatuksille ja kirjallisille kokemuksille pitää antaa useampia vuosia kypsymisaikaa.

Lue myös nämä:
Helvi Hämäläinen: Säädyllinen murhenäytelmä
Juhani Aho: Papin rouva
Mika Waltari: Pienoisromaanit

Mika Waltari: Pienoisromaanit

Mika Waltarin Pienoisromaaneja metsästelin puolilaiskasti divareista jo jonkun aikaa. Olen lukenut nämä aikaisemmin semmoisena 1990-luvun puolivälin keltakantisena painoksena. Sitä en löytänyt, mutta tilasin sitten Antikka.netistä vuoden 1966 painoksen, joten eipä ole valittamista.

Tuo ensimmäinen lukukerta tapahtui Pietarissa kesällä 2003. Se on helppo muistaa, koska asuin tuon kesän kaupungissa ja kävin lainaamassa suomenkielistä luettavaa Pietarin Suomi-instituutin mukavasta pikku kirjastosta. Pienissä kirjastoissa on aina se hyvä puoli, että niissä on tiivis valikoima ja lukijana on helppo eksyä kiinnostavien kirjatuttavuuksien pariin. Luin tuolloin myös Jorma Ojaharjun mainion omaelämäkerran Tämä elomme riemu ja rikkaus ja Eeva Kilven novelleja. Muuten olen Waltarilta lukenut Sinuhe egyptiläisen, useampaankin kertaan ja ensimmäisen kerran joskus 12-vuotiaana, Turms kuolemattoman, lasten satukirja Kiinalaisen kissan ja jotain muutakin. Sinuhen sain hienona kuvapainoksena mummilta rippilahjaksi, ja pari vuotta takaperin samaa sarjaa olevan Turms kuolemattoman äidiltä. Juuri tässä Pienoisromaanit-kokoelmassa on mukana tuo mainostamani heroiinitarina. Jos olisin iltapäivälehden toimittaja ja uutisrintamalla olisi hiljaista, laittaisin jonakin päivänä lehteen lööpin "MIKA WALTARI YLLYTTI HEROIININ KÄYTTÖÖN". Ennen maailmanloppua -niminen tarina on nimittäin hurmaava ylityslaulu dekadenttiselle tuholle ja rappiolle. Se sijoittuu toisen maailmansodan loppuvaiheisiin, ja siinä puolueeton pohjoismainen lehtimies tempautuu Saksasta mukaan loisteliaisiin suurjuhliin jonnekin Etelä-Eurooppaan. Hän tutustuu matkallaan viehättävään, tunnettuun elokuvanäyttelijättäreen.

"Sitoessani solmiota palasi elokuvanäyttelijätär luokseni. Hänellä oli yllään aamutakki, jonka punaista silkkiä pitkin juoksi hopeisia susia. Vesipisaroita vuoti hänen paljaita sääriään pitkin.

- Tahdotteko heroiinitabletin, hän kysyi avuliaasti ja ojensi kultaista rasiaansa. - Se tekee kaiken helpommaksi."

Muiksi suosikkitarinoikseni tämän kolmentoista pienoisromaanin kokoelman joukosta nousivat tällä lukukerralla Fine van Brooklyn, Kultakutri, Kuun maisema ja Pariisilaissolmio. Eipä moitteen sanaa ole muissakaan, tosin ehkä ensimmäinen, 1920-luvun lopulla alun perin julkaistu Multa kukkii on hieman kuivakkaampi ja ontompi kuin myöhäisemmät tuotokset. Suurin osa muista on kirjoitettu 1940-luvulla, ja toistuva teema onkin sodan aiheuttama maailmanpalo: miten vanha maailma romahti ihmisten ympärille, tavat ja tottumukset ja ihmisyksilön sielunrakennekin meni sodan pyörteessä uusiksi. Tämä kokemus välittyy Waltarin tekstistä hyvin voimakkaasti. On aika ennen sotaa ja aika sodan jälkeen. Sodan aika on huumaavaa, villiä, epätoivoista, kaiken irti ottavaa, elämässä kaikin voimin kiinni roikkumista. Parhaimmillaan Waltarilla on taito olla ylevä ilman, että se kääntyy koomiseksi tai tyhjäksi. Hänen kertojanäänensä on tunnistettava ja viehättävä. Voisiko häntä sanoa tarkkasilmäiseksi romantikoksi. Hän havainnoi kyllä ympäröivää maailmaa terävästi ja tarkasti, mutta osaa myös heittäytyä palvomaan kauneutta.

Lukijana arvostan muutenkin sitä, että kirjailija ammentaa kertojana runsaudensarvesta. Olen vähän huono ihailemaan minimalistista romaanitaidetta. Waltari oli valtavan tuottelias, ja osasi ottaa aiheensa melkein mistä tahansa. Ei puhettakaan, että hän olisi jänkännyt yhtä ja samaa aihetta niukoin, kymmenen vuoden välein ilmestyvin kirjoihin. Lisäksi tämänkertainen lukukokemukseni oli jotenkin erityisen elokuvallinen. Ikään kuin olisin katsellut tarinoita pääni sisäisinä elokuvina. Vaikkapa Pariisilaissolmio oli aivan ihana. Siinä ikääntynyt pankinjohtaja, käy grogilla Kämpissä vanhan ystävänsä kanssa, viehättyy sihteeriinsä, muistelee nuoruuttaan Pariisissa.

"Koetin sormissani solmiota ja oli kuin siitä olisi virrannut voimaa minuun. Sisuni kuohahti. Olin vanheneva, rauhallinen mies, joka en koskaan sanonut pahaa sanaa kenellekään. Mitä oikeutta kenelläkään oli polkea tunteitani ja harrastuksiani. Täsmällisyydellä ja uutteralla työllä, puutavara-alan tuntemukseni ja kielitaitoni ansiosta, olin saavuttanut nykyisen asemani pankissa ja minulla oli oikeus pukeutua niinkuin itse halusin, kenenkään irvistelemättä. Pääjohtaja sai sitoa vaikka kengännauhan kaulaansa eikä kenenkään mieleen olisi tullut nähdä siinä mitään omituista. Ei niin että moinen päähänpisto olisi koskaan juolahtanut hänen mieleensä, mutta toiselta puolen hänen solmionsa eivät paljon eronneet kengännauhoista. Nyt minulla oli kaulassani mitä hienoin pariisilaissolmio, oikea kilpa-ajosolmio, enkä aikonut erota siitä taistelutta.

- Enkä riisu, sanoin uhkaavasti.

Mitä suurimmaksi hämmästyksekseni vaimoni ei jatkanut keskustelua, kohautti vain kevyesti olkapäitään ja ravisti päätään."

Monissa muissa tarinoissa liikutaan niin ikään vanhassa Helsingissä, mutta kadun varjoisalla puolella. Esimerkiksi Jokin ihmisessä sekä Kultakutri sijoittuvat suorastaan alamaailman pariin, kuvaavat häikäilemättömiä, rikollisia ihmisiä, jotka tekevät pahaa lapsesta asti ja joilla on villi veri ja kulkijan luonto. Mutta Waltarin kertomina tällaisetkin päähenkilöt kuulostavat romanttisilta onnensotureilta, vaikka maailman pimeää puolta ei suinkaan peitellä. Usein teemana toistuu myös nuoren ihmisen kasvu viattomasta ja kirkkaasti tuntevasta lapsesta kyyniseksi, väsähtäneeksi aikuiseksi, jonka nautinnot ovat jo sameat ja ajatukset kovat. Erityisesti tähän paneudutaan Kuun maisemassa. Siinä on monta kiehtovaa luonnekuvaa, varsinkin kerrottaessa Miriamista, uskonnollisten kasvatusvanhempin luota näyttelijän oppiin pakenevasta tytöstä. Hän tuo mieleen jonkun vanhan maailman viettelijättären, Liana Kaarinan tai Anneli Saulin:

"- Sinusta on tullut kuuluisa. Onneksi olkoon, sanoin tuntien ettei kulunut ulsterini sopinut hänen turkkinsa rinnalle.

Hän kurotti suunsa korvani puoleen, ihmisten tähden veitikkamaisesti hymyillen, kuin sanoakseen minulle jotakin viehättävää ja kuiskasi: "Haista itse." Niin hän kuiskasi minulle kuin pahasisuinen pikkutyttö laitakaupungilta. Säpsähdin ihmisten tähden, mutta minun oli pakko naurahtaa.

- Epäonnistuin teatterissa, hän sanoi. - Elokuva jauhetaan kokoon kuva kuvalta. Minulla on filmaattiset kasvot. Kuva kuvalta osaan sanoa repliikitkin, vaikka näyttämöllä unohdan ne. Minussa on hermovika. Siksi kuolen näyttämöllä. Mutta en ole kylliksi postikortti päästäkseni elokuvien pääosiin. Minulla on erikoisalani. Heinäkasa. Siinä olen hyvä. Kai sen olet huomannut."

Onnistuin näköjään olemaan lukuajoituksessani suorastaan trendikäs, koska tänä vuonna tulee kuluneeksi sata vuotta Waltarin syntymästä. Toivottavasti saamme paljon kiintoisia Waltari-juttuja eri medioista. Onkin erikoista, ettei Waltarista ole kirjoitettu kovinkaan paljon elämäkertateoksia tai tutkimuksia. Hänhän kuolikin jo 1970-luvun lopulla, joten luulisi pahimpien elinaikana hänen päälleen langetettujen rasitteiden, kuten viihdekirjailijan leiman, jo hälvenneen. Kirjakaupassa törmäsin uudehkoon Waltari-kirjaan, joka näköjään on mennyt vieläpä oppikirjojen luokituksen alle. Ehkä tuo täytyy lukea kumminkin, ja odotella josko Panu Rajala saisi joskus sen Waltari-kirjan valmiiksi, jota hän on jo lehdissä mainostanut etukäteen.

Näitä pienoisromaaneja suosittelen lämpimästi ja tasapuolisesti kaikille. Jos runsas, kaunopuheinen kieli ja kuvaus kiinnostaa, samoin kuin dekadenttisen romanttiset henkilöhahmot potemassa maailmantuskaa, sekä viehättävästi säilynyt ajankuva ja hurmaava suomen kielen käyttö, on Waltari varma nakki. Jotain merkillistä hänen kerronnassaan on, jotain joka jää mieleen kytemään ja jättää lukijaan jälkensä.

EDIT: 13.1.08 Hesarissa oli kiintoisa juttu taiteilija Yrjö Saarisesta, jonka kirjallinen vastine löytyy kokoelman pienoisromaanista Jäinen saari.

...Lisäksi Antikka.netistä tärppäsi ja tilasin myös sen keltakantisen uusintapainoksen. :P Tämmöistä se on kirjojen keräilijän elämä näköjään. No, toinen kappale pitänee toimittaa divariin joskus hyllyntyhjennyspäivänä.

Lue myös nämä:
Helvi Hämäläinen: Säädyllinen murhenäytelmä
Juhani Aho: Yksin
Hanna Marjut Marttila: Lahjakas Anu Lovack

Philip Pullman: Salaperäinen veitsi, Maaginen kaukoputki

Luin nämä kaksi kirjaa niin tiiviisti yhteen putkeen, että menkööt samaan merkintään. Salaperäisen veitsen luin itse asiassa yhdessä illassa. Kultaisen kompassin jatko-osa oli niin mukaansatempaava, ettei sitä malttanut päästää käsistään vaikka kuinka väsytti. On aina mukavaa huomata, että vielä löytyy kirjoja, joilla on tämä vaikutus paatuneeseenkin lukutoukkaan. :)

Kultaisen kompassin jälkeen Lyra löytää itsensä Salaperäisen veitsen alussa vieraasta maailmasta, jossa tuntuu olevan vain lapsia. Samaan aikaan lukija seuraa meidän maailmanne asukkaan, nuoren Will Parryn, tekemisiä. Will vie sairaan äitinsä tuttavan luokse asumaan, koska hän on päättänyt ottaa selvää, minne hänen isänsä katosi hänen syntymänsä aikoihin. Kuinka ollakaan, Will päätyy myös uuteen maailmaan, tapaa Lyran ja yhdessä he jatkavat seikkailujaan.

Koska tarina on vahvasti juonivetoinen, en rupea tässä kovin sen kummemmin selostamaan kaikkia käänteitä. Niihin kuuluu runsaasti vaihtuvia maailmoja, noitia, pappeja, tiedemiehiä, enkeleitä, maailmojen sotaa. Välillä tavataan Kaikkivaltias Luoja, välillä käydään kuolleiden valtakunnassa. Yllätykselliset juonenkäänteet pitivät mukanaan, ja oli mukavaa, että joku fantasiakirjailija jaksaa panostaa persoonallisten hahmojen ja tapahtumapaikkojen luomiseen. Pullman lähestyy välillä aihettaan suorastaan scifistisellä otteella, minua miellytti erityisesti tutkija Mary Malonen löytämä maailma, jossa evoluutio on tuottanut pyörillä liikkuvia, selkärangattomia zalifeja.

Sitten siihen uskonnollisuuteen tai uskonnonvastaisuuteen. Minusta Pullman ei ole mikään kiihkoateisti saatikka erityisen uskonnonvastainen. Hänen ei tarvitse. Hänen maailmankuvansa tuntuu olevan vahvasti realistinen ja luonnontieteisiin nojaava (jos näin voi sanoa, kun kirjoissa mm. hypitään vähän väliä rinnakkaisten maailmojen väliä) ja kirkon vallankäytön kuvauksessaan hän ei ole suinkaan hyödyntänyt edes pahimpia kirkkohistorian tositapahtumia. Pullman lienee niitä ihmisiä, jotka näkevät uskonnot ja jumalat ihmismielen tuottamina keksintöinä, joita lisäksi vielä hyvin usein käytetään väärin vallanjanon vuoksi. Pullman ylistää kirjoissaan tätä elämää, tämänpuolista maailmaa. Hänen enkelinsä kadehtivat ihmisiä, joilla on tunteva, fyysinen ruumis, jotka saavat nauttia kaikista tämän maailman elämisen riemuista. Kuoleman jälkeen ihmisen on onnellista hajota avaruuteen, jolloin hänen atominsa palaavat elämän kiertokulkuun osana luontoa.

Luulisi, ettei tämmöinen mielipide maallistuneissa länsimaissa kovinkaan radikaali ole. Ehkä Amerikan katoliset ovat kuitenkin toista mieltä, onhan tuo massiivisella rahalla tehty Kultaisen kompassin elokuvaversio tuottanut vain vaatimattomat lipputulot. Ehkä sikäläisten uskovien painostus ja huhujen levitys on tosiaan toiminut tehokkaasti, eivätkä ihmiset ole menneet katsomaan elokuvaa. Paradoksaalisesti nämä katoliset siis toimivat juuri niin kuin katolista kirkkoa symboloiva Magisterium Pullmanin kirjoissa. Mieleeni tuli myös Kaari Utrio: hän kuvaa keskiaikaan sijoittuvissa romaaneissaan erittäin uskottavasti kirkon otetta. Lyran maailmassa kirkon ote on vain edelleen aivan samanlainen kuin keskiajalla, sillä mitään uskonpuhdistusta Lyran maailman historiassa ei koskaan tapahtunut. Kirkko on edelleen universaali poliittinen mahti, vallanhaluinen ja taitava, sen edustajilla on silmät ja korvat joka puolella tunnettua maailmaa ja tehokkaat painostuskeinot niitä kohtaan, jotka uskaltavat olla eri mieltä kirkon kanssa.

Pullmanin kerrotaan rakentaneen kirjasarjastaan osin tietoista vastinetta Narnia-sarjalle. Narnian perusjuonihan oli allegoria kristinuskosta: hyvä Aslan-leijona uhrautuu narnialaisten puolesta kuolemaan, mutta nousee ylös kuolleista. Pullmanilla entinen nunna Mary Malone kertoo tarinan uskostaan luopumisesta, kun totesi arvostavansa ja rakastavansa maanpäällisen elämän ihmeellisiä antimia, ja kuolleiden valtakunnassa uskova mies tahtoo tiukasti uskoa olevansa taivaassa, vaikka onkin vain harmaassa ja synkässä varjojen valtakunnassa. Suurimmaksi mahdiksi ja universumeihin vaikuttavaksi voimaksi osoittautuu ihmisten välinen rakkaus, myös lihallinen sellainen.

Lukijana kiinnitin huomioni Lyran vanhempiin. Hänen isänsä, lordi Asriel (Asrielhan on helppo anagrammi Israelista) on aina suhtautunut tyttäreensä jokseenkin välinpitämättömästi, hän rakentaa omaa poliittista uhkayritystään. Lyran äiti on Kolmen muskettisoturin Myladyn sukuinen naishahmo, vallanhimoinen ja valehteleva juonittelija, joka käyttää viehätysvoimaansa hyväkseen miesvastustajiensa kohdalla. Mutta kyllä lukija kohtaa aikanaan myös heidän rakkaudentekonsa lapsensa puolesta.

Ja kuten aina näiden messiaanisten, lapsisankareita kuvaavien tarinoiden kohdalla, Lyran tarina on myös kertomus aikuistumisesta. Mitä ihmiselle tapahtuu murrosiän kynnyksellä? Milloin lapsen viattomuus muuttuu aikuisen tiedostamiseksi? Miten käy, kun syömme hyvän ja pahan tiedon puusta - kun suomut putoavat silmiltämme, mutta elämään astuu myös häpeä? Mutta tarvitseeko ihmisen hävetä sitä, mitä hän todellisuudessa on? Pullmanin mukaan ei tarvitse - päin vastoin, saamme iloita maailmastamme, elämästämme, lihallisesta ruumiistamme, jota enkelitkin kadehtivat.

Lue myös nämä:
Philip Pullman: Kultainen kompassi
J.K. Rowling: Harry Potter 1-7
Sari Peltoniemi: Hämärän renki

Philip Pullman: Kultainen kompassi

Kävin männäviikolla katsomassa elokuvan Kultainen kompassi. Se oli mielestäni varsin viihdyttävä fantasiapläjäys, ja päätin tutustua myös suosittuun Universumien tomu -kirjasarjaan, jonka ensimmäiseen osaan elokuva perustuu.

Elokuvan jälkimainingeissa ehdin surffailla netissä lukemassa aiheesta lisätietoa, ja hämmästyin kovin esimerkiksi tästä sivusta. Kyllähän amerikkalaisten uskonnollisuus välittyy jo tv-uutisista, missä presidentti Bush rukoilee Jumalan siunausta sotatoimilleen, mutta oikeastiko siellä ollaan tällä tasolla? Pelätään tätä elokuvaa, että se on ateismimyönteinen ja johdattaa viattomat lapsiparat kirjojen pariin, joissa suorastaan tyrkytetään ateismia? Voi voi.

Olen tätä aihetta joskus aiemminkin sivunnut, tuolla Harry Potterin parissa. Siteeraan itseäni:

"Kun kirjasta tulee tarpeeksi suosittu, niinkuin Harry Potterin tai Da Vinci -koodin kohdalla on käynyt, ryhtyvät kaiken maailman asiantuntijat paavia myöten ottamaan kirjoihin kantaa, yleensä jollakin tavalla huolestuneesti tai varoittelevasti. Pitkän linjan lukuharrastajia tällainen huvittaa. Kirjastot kun ovat täynnä kirjoja kenen tahansa luettavissa, joissa tyrkytetään paljon vaarallisempiakin asioita viattomille lukijoille kuin lasten noitakoulukuvitelmat tai vihjailut Jeesuksen perhe-elämästä. Minua huvitti kovasti kun luin esimerkiksi Mika Waltarin mainion Pienoisromaanit-kokoomateoksen. Eräässä tarinassa kuvattiin esimerkiksi toisen maailmansodan pyörteissä seikkailevaa näyttelijätärtä, joka pitkin tarinaa käyttää suurieleisesti heroiinia. En muista nähneeni lööppejä tai ministeritason kannanottoja, joissa huolehdittaisiin koululaisten altistumisesta Mika Waltarin heroiinikirjallisuudelle."

Eipä tämä vain amerikkalainen ilmiö ole, joku suomea osaava kommentoija varoittelee täällä: "Philip Pullmanin Universumin tomua on hyvin ateistinen kirjasarja. Eli jos olet millään tavoin kristillinen ihminen, ja haluat välittää sitä arvomaailmaa lapsillesikin, en suosittele."

Mielipiteet herättivät minussa hieman pohdintaa. Nämä ihmiset ovat sitä mieltä, että kirja, jossa saattaa olla ei-kristillisiä arvoja, vaikuttaa lukijansa mieleen siten, että hänkin muuttuu ei-kristilliseen suuntaan. Miksi tämä olisi ongelma lastenkirjoissa, tai sellaisissa kirjoissa jotka mielletään lastenkirjoiksi? (Pullmanin kirjoja ja Harry Pottereita lukevat monet aikuisetkin.) Jos aikuinen haluaa, että lapsi lukee vain sellaisia kirjoja, jotka välittävät kristinuskon sanomaa, pitäisi lapselle antaa vain kristinuskoa opettavia lastenkirjoja. Mutta sehän vasta aivopesua olisikin. Voi lapsiparkaa, jolta olisi suljettu pois ei-uskonnollisten satujen ja tarinoiden laaja maailmankirjallisuuden perinne. Ja kuinka heikoissa kantimissa näiden ihmisten usko on, jos mikä tahansa ei-uskonnollinen taideteos riittää sysäämään heidät irti uskostaan?

"Normaalit" lastenkirjat ovat joko täysin epäuskonnollisia, tai sitten edustavat erilaisia mielikuvitusmaailmoja, joissa on vaikkapa noitia ja puhuvia eläimiä. Eivätkö nuo aikuiset tajua, mikä on mielikuvituksen voima? Siinähän se lukemisen riemu on, että pääsee kirjan matkassa kuvittelemaan asioita, joista tietää itsekin etteivät ne ole totta, mutta voi herkutella sillä ajatusleikillä, että ne olisivatkin?

En usko että näin ajattelevat aikuiset harrastavat itse kovinkaan paljon lukemista. Heillähän menisi pää sekaisin, jos he eivät pystyisi kuvittelemaan ja samaistumaan ollenkaan. He luulevat, että ihmisen aivot ovat kuin pesusieni, joka imee kritiikittömästi tietoa sitä mukaa, kun ihmisen tietoon upottaa. Kun nyt katson omaa blogiani, olen päässyt näidenkin kirjojen parissa uppoutumaan moniin erilaisiin maailmoihin. Ei minussa silti ole herännyt hinkua päästä väkivaltaiseen vankilaan, vaikka katsoinkin telkkarista Ozia, eikä leikkimään meikkileikkejä Susanna Sievisen lailla, vaikka hänen prinsessakirjansa luinkin. Kävisiköhän noille fanaatikkoaikuisille niin? Ilmeisesti, jos he uskovat, että ihminen automaattisesti omaksuu hänelle annetun maailmankuvan yhden luku- tai katsomiskerran jälkeen.

Noh. Kultaisen kompassin kirjastosta sain ja nopsasti luinkin. Mielestäni se häviää Harry Pottereille, vaikka päinvastaisia mielipiteitä on runsaasti. Syynä se, että henkilöhahmot ja luonteenkuvaus ovat paljon kliseisempiä kuin Harryssä. Tämä on juonivetoinen kirja, perinteinen tyylipuhdas seikkailu, jossa sankaria heitellään kiperiin tilanteisiin ja hänen pitää selvitä niistä. Nuori Lyra-tyttö joutuu Oxfordista seikkailuun, jossa hän pääsee niin Norjan (kirjan fantasiamaailmassa Norroway) ja Lapin maisemiin, aina arktisille jääkentille asti.

Tarinassa on paljon hyviä aineksia, siksi pidinkin elokuvasta ja kiinnostuin kirjasta. Ihmisten sielu on daimoni, eläimenkaltainen hahmo, joka seuraa ihmistä joka paikkaan. Pohjoisessa hallitsevat panssaroidut haarniskakarhut, voittamattomat taistelijat. Lapin noidat lentävät pilvimännyn oksilla kylmää tuntematta ja elävät satoja vuosia. Suomalaisetkin ovat kerrankin päässeet mukaan brittiläiseen fantasiamaisemaan Lyran kohdatessa noidan nimeltä Serafina Pekkala. Lyra etsii oxfordilaista ystäväänsä Rogeria, joka on kaapattu Uhraamislautakunnan keskukseen, jossa lapsille tehdään kammottavia kokeita.

Hieman ikävää oli, että parhaiden brittiperinteiden mukaisesti luokkajako on voimissaan. Palvelijoiden daimonit ovat aina lauhkeita ja uskollisia koiria, ja palvelijat itse ovat melko aivotonta sakkia. Harmillista. Harry Potter on harvinaisen hyvin tässä mielessä onnistunut kiertämään englantilaisen luokkayhteiskunnan stereotypioiden kuvaukset. Lisäksi kirjassa mennään välillä vähän liikaa siihen "pahuus uhkaa ja maailmanloppu tuloo ellei nuori sankarimme onnistu messiaanisessa tehtävässään" -moodiin, mikä tekee fantasiasta pahimmillaan aina vähän tylsää. Saapi nähdä jaksanko lukea kakkos- ja kolmososan. En nyt ole mitenkään ryntäämässä kirjastoon varausta tekemään, mutta ehkäpä joskus ne luen - joko pikapuoliin tai joskus myöhemmin.

Yhdessä asiassa kirja kyllä onnistui herättämään minussa vahvoja tuntemuksia. Nimittäin pohjoisten lumikenttien kuvauksessa ja uljaiden haarniskakarhujen (metallia takovia taistelevia jääkarhuja) kuvauksessa. Minulla on ikävä talvea. Surettaa ajatella, että en ehkä enää koskaan saa kokea kunnon talvea. Miksipä se tästä enää muuttuisi, kun kahden talven ajan on katseltu loskaa ja plussakelejä, ja ilmastonmuutos on kuitenkin itseään nopeasti kiihdyttävä kierre. Napajäätiköt sulavat vauhdilla ja arktiset eläimet kuolevat tätä vauhtia nopeasti sukupuuttoon. En minä nyt ikinä ole mitenkään hirveästi tykännyt kovista pakkasista, mutta mieluummin -30 astetta kuusi viikkoa putkeen kuin vesisadetta joulukuussa. Kun olin lapsi, oli kevättalvella suurta huvia mennä ajamaan polkupyörällä hangille. Ne olivat niin kovia että kestivät hyvin. En mahda enää ikinä päästä kantohangille kävelemään. Muistan joitakin kuutamoisia iltoja, kun kuu paistoi niin kirkkaasti että melkein värit näkyivät ja luminen maailma kimmelsi erilaisissa sinisen sävyissä. Leevi and the Leavings lauloi tästä hyvin: "Voi kunpa toiselta tähdeltä katsella vois, kuinka ihminen itseltänsä päätä syö pois. Hän silloin itkisi krokotiilin kyyneliä, maapallo lahjaksi lapsille jää."

Lue myös nämä:
Philip Pullman: Salaperäinen veitsi, Maaginen kaukoputki
SF Said: Varjak Käpälä
Peter Høeg: Lumen taju