Blogistanian Globalia -ehdokkaani

Blogistanian Finlandian jälkimainingeissa syntyi myös sisarsarja, käännöskirjallisuudelle tarkoitettu Blogistanian Globalia. Joukossa on voimaa! :)

Olen lukenut melko vähän vuonna 2011 käännettyjä kirjoja, mutta lukemistani poimin parhaimmistoon nämä. Lista on aakkosjärjestyksessä, ei paremmuusjärjestyksessä.

Annabel Lyon: Aleksanterin opettaja

Aleksanteri Suuresta ja Aristoteleestä kertova romaani erottuu historiallisten romaanien massasta modernin kielensä ja kerrontansa ansiosta.

Suomentaja: Jaakko Kankaanpää

Suomennoksen taso: Keskitasoa parempi. Tuntuu siltä, että englannista suomennetaan kirjoja usein liian kirjaimellisesti. Kankaanpää ei tyrkytä anglismeja vaan kirja on luontevaa suomea, vaikka pieneltä englannin sivumaulta ei tämäkään suomennos ihan täysin ole välttynyt.

Benoît Sokal: Ensimmäiset tutkimukset

Tarkastaja Ankardon varhaisten sarjakuvaseikkailujen julkaiseminen suomeksi yksien kansien välissä on kulttuuriteko. Huumori on mustaa, piirrosjälkikin melkein yhtä synkkää.

Suomentaja: Juhani Tolvanen

Suomennoksen taso: Ihan hyvä. Ei kuitenkaan yllä aivan samalle tasolle kuin Heikki Kaukorannan suomennokset. Olen osan näistä tarinoista lukenut Tapiiri-sarjakuvalehdistä, mutta kokoelma ilmestyy yksien kansien välissä ensi kertaa vasta nyt.

Ljudmila Ulitskaja: Naisten valheet

Ženja kuuntelee totuutta värittävien naisten tarinoita. Siinä sivussa lukija saa kuvan ajasta, jolloin Neuvostoliitto muuttui taas Venäjäksi.

Suomentaja: Arja Pikkupeura

Suomennoksen taso: Erinomainen. Elävää, ilmeikästä kieltä. Pari pikkuvirhettä bongasin, mutta suomennosten yleiseen tasoon nähden kokonaisuus oli todella hyvä.

Jennifer Weiner: Ikuiset ystävät

Tässä minun ääneni hyvälle hömpälle. Weiner ei petä odotuksia, vaan Ikuiset ystävät oli vetävää ja viihdyttävää luettavaa, joka myös herätti ajatuksia. Kirjan tapahtumia ja henkilöitä olen pohtinut jälkeenpäinkin ja aion myös lukea kirjan joskus uudestaan.

Suomentaja: Aila Herronen

Suomennoksen taso: Kohtuullinen. Kommentoin käännöstä näin: "Dialogiin oli jäänyt minun makuuni liian kirjaimellista kääntämistä, kuten liiallista sinä-sanan hokemista, ja pari muutakin pientä kömpelyyttä silmiin osui." Ei suomennoksen lukeminen kuitenkaan liian tuskaisaa ollut vaan ihan mukiinmenevää.

Mielenkiinnolla odotan mitkä kirjat Globalian kärkeen nousevat... :)

Tammikuun luetut

Katja Kettu. Kuva: Pertti Nisonen / WSOY.

Tammikuu alkoi komeasti bloggaajien yhteisellä ponnistuksella, Blogistanian Finlandialla, jonka voitti Katja Kettu Kätilö-kirjallaan. Ennakkona mainostettakoon, että Akateeminen Kirjakauppa lupautui ystävällisesti järjestämään palkinnonjakotilaisuuden Helsingin keskustan myymälässä. 16.2. klo 17.00 on Katja Kettu haastateltavana siellä - ja koska olen itse menossa haastattelemaan, voin vihjata että Kätilöstä tulee bloggaus sitä ennen. :)

Kisasta seurasi myös kaikkien aikojen kävijäpiikki blogiini. Hienoa oli myös huomata, että tempauksesta tehty lehdistötiedote ylitti uutiskynnyksen useiden lehtien nettisivuilla ja pääsi myös pariin paperilehteen. :)

Muuten tammikuun aikana tuli luettua kaikenlaista. Kolme sarjakuvaa - tai oikeastaan neljä, mutta neljättä haluan lukea vielä pikkuisen uudestaan ja blogata loppuviikosta. Bryan Talbotin Tuhman rotan tarina ei ole suotta pikkuklassikon maineessa. Scott McCloudin Understanding Comics analysoi sarjakuvan kieltä sarjakuvan keinoin. Fables 12: The Dark Ages jatkoi mehukkaasti Fables-sarjaa.

Äänikirjoja kuuntelin oikein kaksin kappalein, molemmat Agatha Christietä. Toivottavasti äänikirjaharrastuksesta tulee pitkäaikaisempikin! Kuolema Niilillä ja Idän pikajunan arvoitus olivat erinomaisen viihdyttäviä.

Vuosikatsaukseen kaipailemiani tietokirjoja tuli luettua nyt yksi. Ninja - The True Story of Japan's Secret Warrior Cult oli tutkija Stephen Turnbullin mielenkiintoinen ja sujuvalukuinen teos.

Romaaneja sain loppuun asti vain yhden, mutta se olikin sitä parempi: Ljudmila Ulitskajan Naisten valheet.  Puolitiehen taas jäi ennakko-odotuksista huolimatta Mihail Bulgakovin Morfiini ja muita kertomuksia.

Lisäksi ehdin tutkailla kevään kirjatärppejä ja vierailla Sibelius-Akatemian kirjastossa.

Mihail Bulgakov: Morfiini ja muita kertomuksia

Kuva: Savukeidas.

Mihail Bulgakovin viime syksynä ilmestynyt novellisuomennoskokoelma Morfiini ja muita kertomuksia nousi henkiselle lukulistalleni heti, kun siitä kuulin, mutta vasta nyt sain aikaiseksi tarttua kirjaan, Blogistanian Globalian vauhdittamana. Ei kai vain tässäkin näy markkinoinnin merkitys - Savukeidas on pieni kustantamo eikä sillä taida olla varaa puffata julkaisujaan näyttävästi. Jos tämä olisi tullut isommalta kustantamolta, olisiko kirja pysynyt paremmin mielessä näkyvämmän markkinoinnin ansiosta? Mene tiedä.

Pieneksi yllätykseksi itsellenikin jouduin kuitenkin toteamaan, että tämä kirja ei minun Globalia-listalleni nouse, ei vaikka kuinka olisi Saatana saapuu Moskovaan -klassikostaan tunnetun Bulgakovin kynänjälkeä. En nimittäin jaksanut lukea tätä kokonaan, vaan aloittamisen jälkeen päädyin selailemaan kirjan läpi pikapläräyksenä, pysähtyen välillä lukemaan jonkin pätkän hieman keskittyneemmin.

Etukäteen erityisesti niminovelli Morfiini kiinnosti minua. Joudun taas korjaamaan sanomisiani, sillä Kohtalokkaat munat luettuani osasin yhdistää Nuoren lääkärin muistelmat elokuvafestivaaleilla näkemääni Morphia-elokuvaan, mutta vasta nyt sain varmuuden, että myös elokuvan morfiinitapahtumat perustuvat Bulgakovin omaan tekstiin. Elokuva kannattaa kyllä katsoa, jos suinkin tilaisuus tulee.

Kuva: morfiyfilm.ru

En siis voi suositella tätä kirjaa sillä perusteella, että olisin itse tempautunut vastustamattomasti kirjan imuun. Uskaltaudun silti tätä suosittelemaan Bulgakovista kiinnostuneille, varmaan joku toinen saa tästä irti enemmän kuin minä tällä kertaa. Vaikutelmakseni kuitenkin jäi, että kirja on kiinnostavampi osana Bulgakov-kaanonia kuin itsenäisenä taideteoksena. Ainakin kirjan jälkipuhe kannattaa lukea, siinä suomentaja Mika Rassi peilaa tiettyjä novellien tapahtumia Saatana saapuu Moskovaan -kirjan tapahtumiin.

Aiheet kyllä sinänsä olivat aika houkuttelevia, mutta jokin näissä nyt ei vaan vetänyt. Ehkä hieman harjoitelmamaisilta nämä tuntuivat. Tämäkin on epäreilu vertaus, koska varmasti jonkun toisen kirjoittamina nämä olisivat todella hyviä, mutta jos kirjailija on mennyt kirjoittamaan maailmankirjallisuuden merkkiteoksiin kuuluvan opuksen, niin sitäpä pitää sitten väkisinkin vertailukohteena... Kiinnostavimmasta päästä olivat kuvaukset vastamuotoutuneen Neuvostoliiton arjesta. Varakas mies haluaa pitää suuren asuntonsa itsellään, ja keksii kaikenlaisia temppuja virkamiesten tarkastusiskuja varten, nämä kun haluavat osoittaa ylimääräiset huoneet toisten kansalaisten asunnoiksi. Muuan nuorukainen saapuu Moskovaan ja on kiitollinen päästessään edes pieneen loukkoon majailemaan. Ympäröivää yhteiskuntaa ravisuttavat maailmanhistorian kuohut.

Mutta tosiaan, lueskelin tätä niin pintapuolisesti että tämän kummempaa sanottavaa ei edes ole. Harkitsin jo etten bloggaisi tästä ollenkaan, mutta toisaalta kiinnostaisi kuulla onko jollakin toisella tästä kokemuksia. Sitä paitsi Bulgakov on niin tärkeä kirjailija, että jos tämä tuore suomennos tätä kautta löytää tiensä jonkun toisen, kirjaa enemmän arvostavan lukijan käsiin, niin hieno homma. :)

Lue myös nämä:
Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan
Mihail Bulgakov: Kohtalokkaat munat
Ljudmila Ulitskaja: Naisten valheet

Bill Willingham - Mark Buckingham - Peter Gross - Andrew Pepoy - Michael Allred - David Hahn: Fables 12. The Dark Ages

Kuva: Vertigo.

Jouluna mässäilin kolme osaa Fablesia kerralla. Luulin jo, että tässä olisi tullut pitempikin tauko ennen seuraavaa osaa, mutta ei mahtanut mitään... Fables-hinku kasvoi taas niin, että piti panna osa 12 kirjastosta varaukseen. Hiljattain Fablesin fanijoukkoon on liittynyt myös Kujerruksia-blogin Linnea.

Koska osassa 11 saatiin päätöksen iso tarinalinja, hieman emmin osan 12 aloittamista. Entäs jos tämä onkin ihan huono? Väkisin venytetty jatko-osa? Vaan kovan luokan tarinankertoja Bill Willingham ei onneksi pettänyt. Ensimmäisten Fablesien äärellä vertasin tyyliä saippuaoopperaan, ja eräässä mielessä vertaus on jälleen paikallaan. Willingham heittää melko monet legopalikat sikin sokin ja ryhtyy kokoamaan niitä aivan uuteen asentoon. No näinpä pitäisi tarinaan löytyä taas aivan uusia virityksiä, kun ei voi jäädä junnaamaan vanhoja latuja. Tarinassa voi nähdä poliittisiakin vertauksia, esimerkiksi Yhdysvaltain selkkaukset Irakissa viime vuosina tulevat mieleen.

Uusi pahiskin kuvaan ilmestyy, saa nähdä kuinka kiinnostava. Enpä nyt kuitenkaan halua kovin paljon varsinaisista juonenkäänteistä kertoa, sillä Fables kannattaa nautiskella kronologisessa järjestyksessä.

Kenties kiinnostavinta antia tässä albumissa oli muutama kutkuttava intertekstuaalinen täky. Kirjalliset viittauksethan ovat sinänsä Fablesin perusainesta. Meidän maailmaamme paenneet iättömät satuhahmot ovat perustaneet oman pikku kommuuninsa New Yorkiin, ja hupia on irronnut siitä, kun seuraa miten Willingham hyödyntää lapsuuden satukirjojen sankareita modernissa maailmassa. Mutta tässä osassa oli muutamakin kohtaus, jotka oikein jäivät häiritsemään mieltä... Tunnistan... en tunnista... tunnistan... en sittenkään tunnista! Onneksi on netin hakukoneet, niin voi paikata aukkojaan sivistyksessä.

Ihmissuhdekiemurat eivät ole sarjan pääosassa, mutta merkittävässä osassa kumminkin. Tässäkin osassa suhteita luodaan ja selvitellään. Jäin miettimään satuhahmojen henkistä ikää. Monet hahmot ovat satoja, jotkut jopa tuhansia vuosia vanhoja. Silti ainakin ne hahmot, jotka fyysisesti näyttävät parikymppisiltä, tuntuvat olevan sellaisia myös henkisesti. Luulisi että satojen vuosien aikana ehtisi kehittyä myös henkisesti sen verran, että pahimmat nuorten tunnesekasotkut olisivat jääneet taakse, mutta ei. Säätöä, sekoilua ja tyhmiä päätöksiä riittää. Ensimmäinen tulkintani: tällainen ihmisluonto on, sillä jos reaalielämässäkin kypsät keski-ikäiset osaavat sössiä ihmissuhteensa mitä lapsellisimmilla tavoilla piloille, niin mikäpä ettei sama meno jatkuisi vielä viidensadan vuoden päästäkin, jos pysyisimme fyysisesti ikinuorina. Toinen tulkintani: Willingham ei ole edes halunnut kirjoittaa toisenlaista lähestymistapaa ihmissuhdesekoiluihin, koska ne ovat draamallisesti niin toimivaa ainesta ja aina kiinnostavaa luettavaa.

Eräs pikku sivujuonne herätti kiinnostuksen. Syntyyköhän tästä jatkossa jonkinlainen isompi kuvio? 13. kerroksen noitia johtava Frau Totenkinder pohtii eräässä kohtauksessa näin:

Tarinoiden ja Fablesin hahmojen syntymäjärjestys on askarruttanut minua ainakin Mowglin suhteen. Mowglin hahmon luominen tiedetään tarkasti, toisin kuin vaikkapa Lumikin. Rudyard Kiplingin ensimmäinen Mowgli-tarina ilmestyi vuonna 1893. Fablesissa ei tosin ole tähän mennessä näytetty Mowglia yhdessäkään kohtauksessa, jonka voisi ajatella sijoittuvan tätä varhaisemmalle ajalle. Mutta saa nähdä ottaako Willingham tämän aiheen jatkossa käsittelyyn vai oliko tämä vain yksittäinen heitto.

Vakiopiirtäjä Mark Buckingham oli kuvittamassa vain paria tarinaa. Toivottavasti jatkossa hän pääsee taas enemmän esille. Vaihtelevat piirtäjät toki muistuttavat mukavasti, että satuhahmoista riittää tulkintoja joka lähtöön, mutta Buckingham on kyllä jo vakiinnuttanut asemansa ainakin minun mielestäni. Esimerkiksi David Hahn - kuvan esimerkkiruutujen taiteilija - piirsi jotkut hahmot jopa häiritsevän erituntuisiksi kuin Buckingham.

Fables-albumeja on tähän mennessä ilmestynyt 16 kappaletta, joten en tiedä pitäisikö tässä ruveta vähitellen himmailemaan lukutahtia, että valikoimaa riittäisi pitempään... No, muutamia hyviä isojen tarinalinjojen pohjustuksia tässä osassa kyllä tuntui syntyvän, joten saa nähdä kauanko malttaa mielensä ennen seuraavaa osaa.

Lue myös nämä:
Scott McCloud: Understanding Comics
Mike Carey - Peter Gross: The Unwritten vol. 4 - Leviathan 
Bill Willingham - Mark Buckingham: Fables 7: Arabian Nights (and Days) & Fables 8: Wolves

Agatha Christie: Idän pikajunan arvoitus

Kuva: WSOY.

Äänikirjana kuuntelemani Kuolema Niilillä oli sen verran positiivinen kokemus, että hain kirjastosta pari äänikirjaa lisää heti sen perään. Idän pikajunan arvoitus - joka inspiroi minua Copycat-kisassakin - oli ennakkokäsitykseni mukaan eräs Christien tunnetuimpia dekkareita ja klassikon asemassa. Alkuteos Murder on the Orient Express ilmestyi vuonna 1934.

Tässäkin äänikirjassa oli lukijana Lars Svedberg. Levynkannen tiedoista kävi ilmi, että äänitys on tehty jo vuonna 1986. Silloinhan äänikirjoja piti kuunnella kasetteina. Cd-paketti vie kyllä paljon vähemmän tilaa kuin kasettipakkaus. Ja taitaapa aika moni äänikirja olla saatavilla mp3-muodossakin, siis ihan laillisestikin.

Nautin kuunnellessani samoista seikoista kuin viimeksikin. Svedberg on eläytyvä ja hyvä lukija, ja koska kirjassa on paljon dialogia, pääsee Svedberg loistamaan ääninäyttelijänä. Junamatkan tunnelma ja henkilöiden luonteenlaatu välittyi todella hyvin.

Kirjassa oli seitsemän levyä, kaksi vähemmän kuin Kuolema Niilillä -äänikirjassa. Lyhyempi kesto näkyi siinä, että tässä ei ollut samankaltaista pitkää pohjustusta kuin Niilissä. Hercule Poirot nousee Istanbulissa idän pikajunaan, junassa tapahtuu yöllä murha, junan matkanteko pysähtyy syrjäseudulle runsaan lumentulon vuoksi (hei, tämähän on kuin VR nykyään) ja Poirot alkaa selvitellä murhaa. Kuten Niilissäkin, on Poirot'lla tässäkin tarinassa sopiva sidekick - hänen ystävänsä, junayhtiön johtajistoon kuuluva herra Bouc. Hän tietenkin toivoo Poirot'n selvittävän murhan ennen matkan jatkumista, jotta hänen yhtiönsä ei joudu ikävään valoon.

Aivan kirjan loppumetreille asti ehdin hieman epäillä kirjan klassikkostatusta. Murhan ratkominen tuntui melko perinteiseltä ja suoraviivaiselta. Matkustajat kuulusteltiin, Poirot analysoi johtolankoja, epäilyjä heitellään välillä yhden ja välillä toisen matkustajan päälle... Mutta kirjan loppuluvussa olin vaikuttunut. Kyllä, Christie tiesi mitä teki. Tämä on todella ansainnut paikkansa dekkariklassikkojen joukossa.

Vihjeitä eri henkilöiden syyllisyydestä heitellään tehokkaasti. Huomasin kirjan loputtua ihmetteleväni, että millähän perusteella olin oman ratkaisuehdotukseni ehtinyt luomaan. Melko alkupuolella kirjaa minulle syntyi mielikuva, että "juujuu, tässä on tehty niin ja näin, miksei Poirot sitä nyt muka huomaa", eikä mielikuvani ollut lainkaan oikea. Ryhdyin sitten miettimään, että kuinkahan tällaisia arvoitusdekkareita kannattaa kirjoittaa. Pitääkö lähestyä tarinaa kahdesta suunnasta, kirjoittaa sekä alusta loppuun ja sitten lopusta alkuun, jotta osaisi asettaa oikean määrän vihjeitä oikeaan paikkaan? Löytyisiköhän jostakin Christien haastattelu dekkarinkirjoitustekniikkaan liittyen...

Samalla ehdin taas hieman pohtia Christien tyyliä. Vaikka tämäkin kirja on siinä mielessä ajaton, ettei se tunnu vetävyytensä ja tyylinsä puolesta tippaakaan vanhentuneelta, on kirjan ajankuva selvästi vanhaan maailmaan sijoittuvaa. Tässäkin kirjassa on tiukat rajat yhteiskuntaluokkien kesken. Christien maailmankuvassa "parempien perheiden" väki tuntuu olevan itsestään selvästi arvokkaampaa ja tärkeämpää kuin "huonompi väki", esimerkiksi palvelijat. Näin nykyaikana, kun tasavertaisuudesta ainakin puhutaan paljon, tuntuu tämä luokkajako jopa silmiinpistävältä. Yhteiskuntaluokkien staattisuus näkyy tietyissä kohtauksissa erinomaisesti. Eräänä johtolankana on nenäliina, ja Poirot käyttää pitkät puheenvuorot analysoidessaan sitä, kenelle nenäliina on kuulunut. Hän sulkee pois epäiltyjä varsin reippaalla kädellä arvioidessaan nenäliinan tyyliä ja verratessaan sitä matkustajien säätyihin. Tässä ainakin huomaa, että tavarat ovat kyllä jollakin lailla "tasa-arvoistuneet" 2000-luvulle tultaessa. Jos nykypäivänä murhapaikalta löytyisi vaikka Louis Vuittonin laukku, ei voisi tehdä kovin yksiselitteisiä johtopäätöksiä sen omistajasta. Kyseessä saattaisi olla varakas rouva, muotibloggaava pätkätöitä tekevä opiskelija tai jopa lähiöpissis.

Toinen pohtimisen arvoinen seikka oli henkilökuvaus. Christien kuvaa ihmisiä niukasti ja taloudellisesti. Junan matkustajat edustavat useita eri kansallisuuksia. Henkilöhahmojen tyypittely kansallisuuksien mukaan on melko stereotyyppistä. Italialainen levittelee sormiaan, huudahtelee ja lavertelee, amerikkalainen rouva on kovaääninen ja arvostelee vierasmaalaisia tapoja, englantilaisupseeri ei ole edes kolmenkymmenen Intiassa vietetyn vuoden jälkeen  oppinut minkäänlaista vieraiden kulttuurien arvostamista. Silti henkilöt - ainakin näin äänikirjasta kuunneltuna - ovat eläviä. Ehkäpä tämä johtuu juuri siitä, että heitä ei taustoiteta liiaksi, vaan he kertovat itsestään lähinnä dialogin kautta? Tällöin kirjailija ei selitä henkilöhahmojaan liikaa, vaan kun dialogi on luontevaa, syntyy rivien välissä riittävästi kiinnostavuutta ja elävyyttä. Tällöin kirjan henkilöt tuntuvat kokonaisilta ja ehyiltä reippaasta tyypittelystä huolimatta.

Varsinkin kirjan alkupuolella mietin taas kerran dekkarien perusolemusta. Miksi murha kiinnostaa? Tässäkin tarinassa heti alkupuolella ihminen kuolee, mutta varsinkin Hercule Poirot itse ei tunteile tapahtuneen edessä yhtään, vaan ryhtyy heti kylmästi analysoimaan faktoja. Matkustajat toki ensin voihkivat tilanteen kauheutta, mutta aika äkkiä järkytyksen tunteet vaihtuvat paljon itsekkäämpiin tunteisiin: joku koettaa peittää innostustaan "skandaalin" näkemisestä, toinen harmittelee tapaamisesta myöhästymisestä, junayhtiön johtaja pelkää tapauksen heikentävän liiketoimintaa... Vaikka sellaisiahan me ihmiset taidamme olla, hiukankin kaukaisemmat ikävät asiat eivät riitä herättämään empatiaa kovinkaan pitkäksi aikaa.

Nykydekkareihin verrattuna virkistävää on sekin, että väkivaltaa tässä tarinassa ei murhaa lukuun ottamatta esiinny lainkaan. Väkivaltakuvaukset ovat toki oikein käytettynä toimiva osa fiktiota siinä missä seksikohtauksetkin, mutta kenties lukuisat takaa-ajo- ja tappelukohtaukset tv-sarjoissa, elokuvissa ja kirjoissa ovat jo kyllästyttäneet ainakin minut. Poirot ratkaisee rikoksen ajattelun keinoin.

Kirjan on suomentanut Leena Karro, suomennosvuotta ei kerrota. Pientä päivittämistä suomennos vaatisi, vaikka kokonaisuus olikin miellyttävää kuunneltavaa. Välillä hassut pikkuerheet töksähtivät korvaan: "Olen hänen persoonallinen ystävänsä." "Saanko tehdä teille persoonallisen kysymyksen?" Varmaankin läheisestä ystävästä ja henkilökohtaisesta kysymyksestä on kyse. Lisäksi jäin miettimään - taas kerran - englanninkielisten kohteliaiden korulauseiden kääntämistä. "Olette hyvin rakastettava", toteaa Poirot ylhäiselle venäläisruhtinattarelle, kun tämä sallii matkatavaroidensa tarkastuksen. Ei kuulosta kovin luontevalta suomeksi. Alkukielinen ilmaisu lienee ollut "You are very amiable" tms, joka tässä kontekstissa onkin englanniksi aivan luonteva kohteliaisuus. Vaan entä suomeksi? Olisiko voinut kääntää vaikkapa "Hyvin ystävällistä teiltä"? Vai mitenkähän tuon osuvasti kääntäisi...

Erinomaiset "jälkipelit" tämänkin Christien lukemiselle löytää englanninkielisestä Wikipediasta. En tarkoituksella linkitä tähän nyt mitään sivuja, koska ei kannata spoilata itseään ennen lukemisesta - jos joku haluaa niin tehdä niin googlettamallahan nämä lisätiedot löytää. Päädyin lukemaan toisen klassikkodekkaristin, Raymond Chandlerin esseetä The Simple Art of Murder vuodelta 1950. Chandler vertaa dekkarityylejä ja lempeästi myös kritisoi klassisten englantilaisdekkarien suosiota:

"But fundamentally it is the same careful grouping of suspects, the same utterly incomprehensible trick of how somebody stabbed Mrs. Pottington Postlethwaite III with the solid platinum poignard just as she flatted on the top note of the Bell Song from Lakmé in the presence of fifteen ill-assorted guests; the same ingenue in fur-trimmed pajamas screaming in the night to make the company pop in and out of doors and ball up the timetable; the same moody silence next day as they sit around sipping Singapore slings and sneering at each other, while the flat-feet crawl to and fro under the Persian rugs, with their derby hats on."

Ympäri mennään, yhteen tullaan - Chandler itse kuului "kovaksikeitetyn" dekkarityylin edustajiin, joten hänen nyrpistelynsä ymmärtää. Vaan näin vuonna 2012 Christien kirjojen rauhallinen tyyli ja hienostunut miljöö tuntuvat jostain syystä paljon vetoavammilta kuin karkeampi dekkarityyli.

Lue myös nämä:
Agatha Christie: Kuolema Niilillä
Agatha Christie: Helmeilevä kuolema
Agatha Christie: Eikä yksikään pelastunut 

Ljudmila Ulitskaja: Naisten valheet

Kuva: Siltala.

Ljudmila Ulitskajan Naisten valheet on kiinnostanut jo pitkään, mutta vauhtia lukemiseen tuli paristakin syystä. Kiinnostuksen herättivät jo vajaa vuosi sitten Inan ja Hannan bloggaukset. Vauhtia taas tuli kahdestakin syystä: olen lukenut Globalia-äänestykseen kelpaavia kirjoja niin vähän, että pitää hieman kasvattaa ehdokkaiden määrää, ja lisäksi Siltalan kevätjulkaisuissa on tulossa jo seuraava suomennos Ulitskajalta, joten hoidetaanpa tämä ensimmäinen alta pois! Ulitskajan lukeminen oli näköjään siinäkin mielessä paikallaan, että tähänastiset Venäjä-tägin alle kertyneet venäläiskirjailijat ovat kaikki olleet miehiä.

Kestovalitukseni käännöskirjoja lukiessani on suomen kielen taso. Olenkin ilahtunut voidessani kehua täysin rinnoin suomentaja Arja Pikkupeuran käännöstä Naisten valheissa. Huomasin muutaman sivun lukemisen jälkeen aivan kuin hengähtäväni helpotuksesta: tämän käännöksen parissa ei tarvitse kompastella kömpelyyksiin eikä ärsyyntyä kielivirheistä. Tällaisia käännöksiä soisi lukevansa enemmänkin: kielenkäyttö on värikästä ja sujuvaa, melkein kuin lukisi suoraan suomeksi kirjoitettua kirjaa. Helmet-kirjastosta löytyy tämä kirja alkukielellä, Skvoznaja linija -nimisenä. Tekisi hirveästi mieli kokeilla lukea tätä venäjäksi, ja kokeillahan toki aina voi, mutta järki sanoo että tämä on varmasti vaativampaa luettavaa kuin Djadja Fjodor, joten luultavasti haukkaisin liian ison palan. 

Alun perin vuonna 2003 ilmestynyt kirja on muodoltaan novellikokoelman ja romaanin välimaastossa. Kehyshenkilönä on Ženja ja ajallisesti kirja kattaa parikin vuosikymmentä. Alkupuolella Ženja on lähes sivuhenkilö, mutta mitä pitemmälle edetään, sitä enemmän Ženja itse pääsee esiin. 

Nimensä mukaisesti Naisten valheissa ovat pääosassa naisten kertomat värikkäät tarinat. Kenties kertojille itselleen sana "valhe" olisi liian leimaava - useimmat kertovat omia elämäntarinoitaan, yleensä melko värittyneellä tavalla, mutta lähes aina itse omiin tarinoihinsa uskoen. Ženja kuuntelee, nuorena kannustaen ja eläytyen, vanhemmiten jo aika kyynisenä ja epäuskoisena. 

"Ljalja käy Ženjan luona lähes joka viikko, kertoilee taiteilijasta, ja kaikki hänen kertomansa saa Ženjan vakuuttumaan siitä, että tämä kammottava suhde on melko vahvaa laatua - jos perheellinen mies on valmis ottamaan riskin ja tapailemaan viikoittain kotonaan alaikäistä rakastajatarta, hän on todellakin järjiltään. Ehkäisypillerit, sivumennen sanottuna melko kalliit, Ženja ostaa luonnollisesti ilman Milan apua, antaa ne Ljaljalle ja käskee ottaa joka päivä, yhtään väliin jättämättä... Ostamistaan pillereista huolimatta Ženja kokee hirvittävää levottomuutta vastuustaan. Hän ymmärtää, että jotain on tehtävä ennen kuin skandaali puhkeaa, mutta ei tiedä, miltä suunnalta puuttuisi asiaan." 

Rakenteensa ansiosta kirja sopi loistavasti pätkittäin luettavaksi, tyypillisesti luin yhden luvun eli yhden tarinan kerrallaan. Tarvitseeko sanoakaan, että tykkäsin kirjan tyylistä. Ulitskaja sekoittaa huumoria, neuvostoarkea, 90-luvun venäläisarkea, yhteiskuntakritiikkiä ja peri-inhimillistä ihmisten välistä kanssakäymistä kaikkine kiemuroineen. Kenties eniten pidin tarinasta Onnekas sattuma, jossa eletään jo Neuvostoliiton hajoamisen jälkeistä aikaa. Ženja saa kutsun Sveitsiin, tehtävänä osallistua elokuvadokumentin tekoon. Aiheena ovat Sveitsissä työskentelevät venäläiset prostituoidut. Herra ohjaaja on vähintäänkin sekopää, Ženjan kohtaamat prostituoidut valehtelevat silmät päästään eikä mikään muukaan tunnu olevan ihan sellaista kuin piti. Kylmäpäinen ja rauhallinen Ženja onneksi sumplii omat asiansa kuntoon.

Seuraava, huhtikuussa ilmestyvä Ulitskaja-suomennos on nimeltään Medeia ja hänen lapsensa. Sitä kuvaillaan näin: "Viisaan Medeian muistot, perheen kohtalot ja 1900-luvun Venäjän historia peilautuvat komeasti Ulitskajan nyansoidussa, psykologisesti tarkkanäköisessä proosassa." Kunhan ei vaan pitäisi lukea sitäkin!

Lue myös nämä:
Leo Tolstoi: Anna Karenina
Fjodor Dostojevski: Idiootti
Eduard Uspenski: Djadja Fjodor, pjos i kot 

Scott McCloud: Understanding Comics

Kuva: Amazon.

Kehaisin jo aiemmin sarjakuviin erikoistunut Fennica Comicsia. Joulupukin tuomalla lahjakortilla valitsin liikkeen runsaasta tarjonnasta sarjakuvapiirtäjä Scott McCloudin jo vuonna 1993 ilmestyneen sarjakuvaoppaan Understanding Comics. Toisena ostoksena Fennicasta lähti mukaan kovakantinen 1001 Nights of Snowfall.

Minusta tuntuu, että minun olisi "pitänyt" tuntea McCloudin teos jo ennestään, mutta niinpä sitä vaan on aukkoja sarjakuvasivistyksessä. Onneksi tuli paikattua! Understangin Comicsin alaotsikko on The Invisible Art, hauska paradoksi, sillä onhan sarjakuva visuaalinen taidemuoto, ei suinkaan näkymätön. Mutta McCloud lähestyy aihetta niin monelta kantilta, että myös alaotsikkoa voi tulkita useilla tavoilla.

Kun kirjablogeissa on alettu lukea yhä enemmän myös sarjakuvia, herää silloin tällöin keskustelua siitä, "miten" sarjakuvia pitäisi lukea. Kun Jenni luki Näkymättömät kädet, kommentoin asiaa näin:

"Sarjakuvan lukutaidosta herää aika ajoin kysymyksiä. Tavallaan jännä, koska nykyajan mediakulttuuria syytellään liiasta visuaalisuudesta. En muista koskaan kenenkään murehtineen, ettei osaisi katsoa tv-sarjaa tai elokuvaa. :) Mielestäni sarjakuvien lukemisen aloittaminen ei vaadi sen kummempia taitoja kuin kirjankaan lukeminen tai telkkarin katsominen."

Haluan muistuttaa tästä sen takia, etten toivo yhdenkään sarjakuvanoviisin tarttuvan McCloudin oppaaseen vain ahdistuakseen sen analyyttisyydestä. Ei sarjakuvia "pidä" lukea yhtään millään lailla. Koin kuitenkin itse saavani Understanding Comicsista paljon irti. Minä olen lukenut sarjakuvia kaiken ikäisenä, välillä intensiivisemmin, välillä harvemmin. Siinä mielessä Understanding Comicsin lukeminen oli "helppoa", että esimerkit olivat tuttuja. Jos joku sarjakuvia vähän lukenut haluaa käynnistää sarjakuvasuhteensa tutustumalla ammattilaisen analyysiin sarjakuvan kielestä, kannattaa tutustua tähän oppaaseen. Mutta jos on sellainen lukija, joka ahdistuu liiasta analyysistä, ei välttämättä kannata aloittaa sarjakuvauraa tällä, vaan ryhtyä suoraan lukemaan sarjakuvatarinoita. Tai sitten voin suositella hieman helpommin lähestyttävänä oppaana Paul Gravettin teosta Sarjakuvaromaani ja miten se voi muuttaa elämäsi.

McCloud lähestyy sarjakuvaa taiteenlajina sarjakuvan keinoin. Lukuja on yhdeksän. Lähestymistapa on kokonaisvaltainen: kun tarkastellaan sarjakuvan historiaa, käydään läpi mayojen kuvakirjoitus, egyptiläisten hieroglyfit, kivikauden luolamaalaukset ja kirjoitustaidon synty. Taiteen "vastaanottajassa" herääviä reaktioita käsitellään perusteellisesti. Olisi mukava kuulla jonkun psykologin mielipide tästä kirjasta. Itse en ole perehtynyt psykologiaan tieteenä lainkaan, mutta tässä on paljon aineksia, jossa tarkastellaan ihmisen psyyken toimintaa - mielikuvien syntymistä, tunteiden syntymistä, ajan ja tilan tajua... Hämäriä muistikuvia nousi mieleen myös taideaineiden kurssilta, jota opiskeluaikana suoritin, ja jossa käsiteltiin mm. montaasia.

Eräs avainkäsite on closure. Nettisanakirja ehdottaa suomennokseksi mm. sanaa sulkeuma, mutta kuvittelisin että tälle asialle on mahdollisesti jokin vakiintunut suomenkielinen termi. Käsitteellä tarkoitetaan osapuilleen sitä, että ihminen tekee mielessään päätelmiä kahden erillisen asian perusteella. Jos näkee ensin kuvan perunasta ja sen jälkeen kuvan kuoritusta perunasta, todennäköisimmin päättelee, että peruna on kuorittu. Ihmismieli rakentaa loogisia tarinoita kohtaamistaan asioista. Tämän varaanhan moni taideteos rakentuu - toisistaan riippumattomatkin asiat alkavat vaikuttaa järkevältä tapahtumaketjulta, kun ihminen ryhtyy tulkitsijaksi. Closure syntyy itsestään - on vaikea sulkea mielestään pois asioita, joihin assosioi merkityksiä. Jos vaikka näkee tutun hampurilaisketjun logon, herää mielessä taatusti jonkinlaisia mielikuvia hampurilaisiin tai hampurilaisyritykseen liittyen.

Minulle erityisen mielenkiintoisia olivat jaksot, joissa McCloud käsitteli ajan kuvaamista sarjakuvailmaisussa. Monia pieniä huomioita en ole tullut koskaan pohtineeksi, vaikka ne nyt luettuina aivan järkeenkäyviltä tuntuivatkin. Kuinka arvioidaan, paljonko aikaa jokin kohtaus vie? Voiko sarjakuvan yhdessä ruudussa olla meneillään monta erilaista ajan kestoa samalla kertaa? McCloud myös valaisi oivallisesti ajan ja tilan keskinäistä suhdetta sarjakuvailmaisussa. Samoin sarjakuvailmaisun kehittyminen eri maissa kiinnosti. McCloud vertasi esimerkiksi samaan aikaan tehtyjä amerikkalaisia toimintasarjakuvia, eurooppalaisia sarjakuvaklassikoita ja japanilaista mangaa ja analysoi eroja näiden ilmaisumuodoissa.

Sarjakuvamuotoinen sarjakuvaopas toimi parhaalla mahdollisella tavalla, sillä monet ilmiöt havainnollistuivat hyvin, kun McCloud piirsi ja näytti, mistä on kyse. Eräs luku onkin nimeltään Show and tell. Mainio esimerkkisarjakuva syntyi siten, kun ensin tarina kerrottiin pelkillä kuvilla, sitten pelkällä tekstillä, ja sen jälkeen erilaisilla tekstin ja kuvan yhdistelmillä. Kertovatko kuvat ja sanat samoista asioista? Tämä on usein kaikkein tylsin sarjakuvatyyli. Kertovatko kuvat ja sanat eri asioista? Mihin suuntiin tarina muuntuu, jos kuvia tai sanoja viedään eri suuntiin?

Oppaassa käsiteltiin myös taidehistoriaa ja visuaalisen taiteen muotoja. 1990-luvun alussa Internet-kulttuuri oli vielä marginaalissa, mutta kenties nettikulttuuriin paneudutaan McCloudin myöhemmissä sarjakuvaoppaissa, joista löytyy tietoa hänen kotisivuiltaan. Mutta mielestäni Understanding Comics antaa eväitä myös muun visuaalisen kulttuurin kuin pelkän sarjakuvan tulkitsemiseen.

Lueskelin opasta aika kauan, mutta ei tätä tarvitse ahmaista kerralla, eikä välttämättä edes kokonaan, vaan tähän voi mainiosti tutustua paloittain. Arvioin, että tähän teokseen minun kannattaa palata myöhemminkin.

Lue myös nämä:
Hugo Pratt: Samarkandin Kultainen talo
Art Spiegelman: Maus 
Frank Miller: Batman - yön ritari  

Stephen Turnbull: Ninja - The True Story of Japan's Secret Warrior Cult

Ninjoja tulee populäärikulttuurissa vastaan joka puolella. Viime vuosien tunnetuin esimerkki ovat varmaankin Quentin Tarantinon Kill Bill -elokuvat. Jostakin syystä minulle tuli joulun alla innostus perehtyä ninjoihin vähän enemmän ja tsekkasin kirjaston tietokirjatarjonnan. Helmetin haku ehdotti Stephen Turnbullin kirjaa Ninja - The True Story of Japan's Secret Warrior Cult vuodelta 1992. Koska "tietokirjoina" julkaistaan vaikka minkälaista huttua, tein pikatsekkauksen kirjasta netissä, ja Amazonin kehut vakuuttivat. Herra Turnbullin kotisivuilta löytyy mielenkiintoista lisätietoa hänen Japani-tutkimuksistaan.

Kirjassa on vain 150 sivua, mutta luin tätä aika pitkään. Tuhti tietoannos tuli jo muutaman sivun lukemisesta, niinpä tämän kirjan kanssa kannatti soveltaa monikirjataktiikkaa. Turnbullin tyyli on kyllä nautittava - kuten sofistikoitunut britti ainakin, hän kirjoittaa sulavasti etenevää tekstiä ja viljelee myös ironiaa ja kuivaa huumoria. Ja siitä tietää lukevansa hyvää tietokirjaa, kun kirjoittaja nostaa näkyviin myös tiedon rajat: ottaa kantaa epävarmoihin tutkimustuloksiin, vajavaisiin lähdeaineistoihin tai erilaisiin tulkintamahdollisuuksiin.

Kirjassa on kaksi päälinjaa. Ensin käydään läpi historiallista ninjatietoa kronologisesti. Sen jälkeen tarkastellaan, miten ninjasta muotoutui populäärikulttuurin suosittu hahmo: salaperäinen kamppailulajien taitaja. Oikeastaan kirjan alaotsikko The True Story of Japan's Secret Warrior Cult on populistisempi kuin kirjan sisältö, sillä Turnbull purkaa taitavasti lukijan silmien eteen japanilaisten kronikoiden historiankirjoituksen ja niiden kuvaukset ninjoista. Usein nämä aikalaisraportit ovat aika kaukana elokuvien tai sarjakuvien ninjamytologiasta.

Kirjan alkupuolella käydään läpi japanilaista samurai-ideologiaa sekä Sun Tzun vaikutusta japanilaisiin sotilasstrategioihin. Voimakkaiden kunniakäsitysten määrittämän samurain rinnalla ninja näyttäytyy samuraiaatteen pimeänä puolena: salakähmäisenä likaisten keinojen käyttäjänä. Mutta itse asiassa koko ninja-sana tuntuu anakronistiselta Turnbullin kirjan perusteella. Hänen siteeraamansa japalaiskronikoitsijat käyttävät toisia termejä. Usein määritelmä "Igan miehet" riitti kuvaamaan ilmiötä, sillä Igan ja Kogan vuoristoisilta seuduilta värväytyi paljon palkkasotureita shogun-hallitsijoiden joukkoihin. Melko yleinen termi oli myös shinobi.

Tyypillinen tehtävä näille palkkasotureille oli hyökkäys piiritettyyn linnaan. Eikä tavoitteena suinkaan ollut järjestää näyttäviä karatetaisteluja, vaan yleensä tähtäimessä oli tulipalon sytyttäminen. Piiritystilanteet tuntuvat olleen varsin yleisiä, mihin tietysti on luonnollisia geopoliittisia syitä - Japanissa sotaherrat hyökkäilivät ahkerasti toisiaan vastaan, kunnes 1600-luvulle tultaessa sisällissodat laantuivat yhtenäisvallan tieltä.

1500-lukuun keskitytään kirjassa aika paljon. Turnbull kirjoittaa aikakaudesta eräänlaisena "oikeiden ninjojen" viimeisenä aikana. Mutta mielenkiintoista on, että kun olot Japanissa rauhoittuvat, alkoi ninjamyytti kasvaa. Kabuki-teatteri, kuvataiteet ja tarinat tarttuivat ninja-aiheisiin ja vähitellen palkkasoturista tuli melkoisia ihmekeinoja osaava tarunomainen hahmo... Historian käänteisiin tutustumisessa on mielenkiintoista, että hyvin tyypillisesti asiat tai ilmiöt, jotka "tuntuvat ikivanhoilta", ovatkin suhteellisen uusia tai moneen kertaan muokattuja ja väänneltyjä juttuja. Tämä pätee myös "ikivanhoja perinteitä noudattavaan ninjaan".

Turnbull valaisee ninjaintoilun tuloa länsimaihin. Käännekohta on ollut Ian Flemingin James Bond -romaani You Only Live Twice vuodelta 1964, mutta potin räjäytti kirjan elokuvasovitus vuodelta 1967. 

Ninjoista kiinnostuneelle tämä kirja tarjoaa perusteellisen ja älykkäästi kirjoitetun tietopaketin. Kuvitus on runsasta, mukana on sekä japanilaista taidetta että Turnbullin valokuvia Japanista. Hienostunut ja sujuva kirjoitustyyli ihastutti - juuri tällaista hyvin etenevää ja ammattimaista tekstiä tietokirjoissa pitäisi aina olla. Kirjasta sai myös mielenkiintoisen lukuvinkin. Turnbull sivuaa loppupuolella lyhyesti Hiroo Onada -nimistä japanilaissotilasta, jonka kirja No Surrender - My Thirty-Year War vaikuttaa vähintäänkin mielenkiintoiselta.

Lue myös nämä:
Lian Hearn: Satakielilattia - Otorin klaanin tarina 1
Elina Jokinen: Vallan kirjailijat
Antti Häkkinen: Rahasta - vaan ei rakkaudesta

Sibelius-Akatemian kirjasto Musiikkitalossa

Musiikkitalon rakentamisesta riideltiin sanomalehtien mielipidepalstoilla pitkään ja hartaasti, mutta niinpä vain talo nousi töröttämään Helsingin keskustaan viime vuoden puolella. Minä en ole ehtinyt vielä Musiikkitalon konserteissa käymään, mutta parissa seminaaritilaisuudessa sentään olen. Yhdellä reissulla kävin myös kurkistamassa Musiikkitalossa sijaitsevaan Sibelius-Akatemian kirjastoon, ja paikka olikin niin mielenkiintoinen että piti lähteä uudelle vierailulle kameran kanssa.

Musiikkitalo rautatieaseman suunnalta nähtynä.

Kun on ikänsä ollut lukutoukka, sitä aina välillä kuvittelee tuntevansa kirjallisuutta edes jollakin lailla. Mutta aina, kun lähtee käymään jossakin erikoisalan kirjastossa, tajuaa kuinka valtavan paljon maailmassa onkaan kirjoja, hyviä ja tärkeitä kirjoja, joista itse ei ole tiennyt mitään. Musiikkiaiheiseen kirjallisuuteen erikoistuneessa Sibelius-Akatemian kirjastossa iskee juuri tällainen fiilis.

Portaita alas perille.

Sibelius-Akatemian kirjasto on kaikille avoin, aukioloajat voi kurkata täältä. Musiikkitaloon saa mennä kuka tahansa pällistelemään, talossa palvelee mm. musiikkikauppa ja kahvila. Kirjastoon pääsee infopisteen takaa, jos oikeaa suuntaa ei löydy niin riittää että löytää infopisteen, sieltä kyllä neuvotaan. :)

Jututin kirjastossa työskentelevää amanuenssi Jalo Oinosta ja hän kertoi kirjaston aineistoa voi lainata taidekorkeakoulujen ARSCA-kirjastokortilla. Kirjastokortti myönnetään kaikille halukkaille, henkilöllisyystodistus pitää olla mukana kun korttia hakee. Oinonen kertoi että vuosien varrella lainausmäärät ovat heillä olleet laskusuunnassa, syyksi hän arveli verkkoaineiston lisääntyneen käytön. Kirjaston muutto Musiikkitaloon ei ollut ainakaan vielä kasvattanut kävijämääriä - minä kehotan kyllä kaikkia kiinnostuneita käymään kurkkaamassa kirjastoa, se on tyylikäs ja mielenkiintoinen paikka. Kirjastossa vierailu on design- ja kulttuuritapahtuma, josta ei tarvitse maksaa pääsylippua.

Italian instrumental music of the 16th and early 17th centuries.

Jo luokitusten nimet ovat aivan omaa luokkaansa. Muun muassa tällaisia luokituksia löytyy: notaatio, paleografia, esityskäytännöt, partituurinsoitto. Eräs luokka on nimeltään "Cembalo. Spinetti. Virginaali.", toinen "Elektroniset soittimet. Elektronisen musiikin tekniikka." Merkittävimmille säveltäjille on omat luokkansa, ja Mozartia tai Beethovenia käsittelevää kirjallisuutta löytyy hyllymetreittäin. Myös runoille oli oma hyllynsä - kenties sitä varten jos halukkaat opiskelijat haluavat harjoitella runoihin säveltämistä?

Nuotteja löytyy joka lähtöön monen hyllyn verran. Jalo Oinosen mukaan nuotit ovatkin tyypillistä aineistopoistomateriaalia, ne kuluvat käytössä kovasti. Muuten tässä kirjastossa ei kuulemma tarvitse tilanpuutteen vuoksi poistoja tehdä. Kirjastossa on hyvä varastotila. Kirjaston aineisto on karttunut aina Sibelius-Akatemian perustamisesta asti. Tällainen on jotenkin todella lohduttavaa. Tuntuu, että kaupunginkirjastossa varaston kiertonopeus on turhankin suuri, suhteellisten uusienkin romaanien osa tuntuu liian usein olevan päätyä poistomyyntiin tai varastokirjaston uumeniin.

Kirjastossa on myös laaja cd-levyjen, lp-levyjen ja dvd-tallenteiden kokoelma. Varustukseen kuuluvat myös kuunteluhuoneet, joissa on laadukas akustiikka ja sohva ja valkokangas. Kenties opiskelijat keskittyvät kuunteluhuoneissa vaikka oopperoiden dvd-taltiointeihin?

Lehtisalissa oli musiikkiaiheisia aikakauslehtiä Suomesta ja maailmalta. Pelkästään näiden nimikkeiden määrä oli huimaava - ja taas kerran huomasi, ettei edes Suomessa ilmestyvistä musiikkilehdistä tiedä kuin murto-osan.

Yleissivistyksen nimissä kirjastossa kannattaa käydä vierailulla ja vaikkapa jäädä tutkiskelemaan materiaalia joksikin aikaa. Kenties parhaiten kirjasto sopisi sellaisille ihmisille, joille sekä musiikki että kirjallisuus ovat intohimoja. Monet opukset ovat erikoistunutta tutkimustietoa ja melkoisen järeitä. Mieleen jäi kirja, jossa verrataan Mozartin musiikkia Jane Austenin kirjoihin. Robert K. Wallacen tutkimus Jane Austen and Mozart: classical equilibrium in fiction and music on yhdysvaltalaisen Georgian yliopiston julkaisu vuodelta 1983.

Sibelius-Akatemian kirjastossa vierailu sopii mainiosti myös esimerkiksi työmatkalaisille, sillä Musiikkitalo on hyvin lähellä rautatieasemaa. Joten seuraavan kerran kun Helsingissä matkaava kirjojen ystävä miettii, mitä tekemistä keksisi ennen junan lähtöä, kannattaa käydä vilkaisemassa tämän kirjaston antimia.

Agatha Christie: Kuolema Niilillä

Kuva: WSOY.

Monet kirjabloggaajat kuuntelevat ahkerasti äänikirjoja. Minäkin olen tykännyt parista äänikirjakokeilustani, mutta olin ehtinyt ajattelemaan, ettei minulla oikein ole käteviä tilaisuuksia kuunnella äänikirjoja. Kännykän nappikuulokkeet lienevät tuhannen solmussa jossakin kaapin perukoilla. Taloudessamme on kyllä laadukkaat Sennheiser-kuulokkeet, joilla kuuntelin Simpauttajaa, mutta märkänä ja kylmänä vuodenaikana niitä ei kannata ulkokäytössä pitää... Pienen pohdinnan jälkeen päätin kuitenkin kokeilla äänikirjan kuuntelua ihan perinteisesti cd-soittimelta, ja sopiva aikaikkuna avautui aamuaskareiden yhteydestä. Jotkut superlukijathan pystyvät lukemaan kirjaa jopa meikatessaan, mutta itse en näihin lukeudu. Sen sijaan osoittautui, että äänikirja sopii  erinomaisesti ripsivärin töhöttämisen taustalle. Kokeilukappaleeksi valikoitui Agatha Christien Kuolema Niilillä, kiitoksia vain WSOY:lle arvostelukappaleesta.

 Alkuperäisteos on nimeltään Death on the Nile ja se on ilmestynyt vuonna 1937. Suomentaja on Kiti Kattelus, suomennosvuotta ei kerrota, mutta kirjaston tietokannan antamien tietojen perusteella arvaan tämän suomennoksen olevan peräisin 1970-luvulta. Suomennos oli mielestäni aika onnistunut. Äänikirjan lukijana on Lars Svedberg, ahkera ääninäyttelijä, jonka ääntä olen varmasti kuullut radiossa ja televisiossa useita kertoja.

Kokonaisuutena kuuntelukokemus antoi minulle paljon uutta sekä äänikirjoista että Christiestä. Aloitan ensimmäisestä. Äänikirjan pätkäkuuntelu toimi tämän kirjan yhteydessä mainiosti. Christien kirjat ovat sen verran helppolukuisia, että jos olisin lukenut tämän kirjana, olisin varmasti ahmaissut tämän nopeasti. Mutta kuten ruoankin ahmimisesta, myös kirjojen ahmimisesta tulee helposti ähky. Nyt, kun kuuntelin tarinaa yleensä puoli levyä kerrallaan, huomasin miettiväni ja pohtivani tarinan tapahtumia paljon perusteellisemmin. Tähän vaikuttaa kai sekin, että äänikirjaan pitää tavallaan keskittyä enemmän, sillä jos ei keskity, ei myöskään voi vilkuilla edellistä sivua ja kerrata. Pitäisi mennä kelaamaan lukuja taaksepäin ja se on aika ärsyttävää. Myöskään ei voi hyppiä sivuja yli ja pikalukea tarinaa eteenpäin, vaan tarina on pakko vastaanottaa juuri siinä tahdissa kuin lukija sen lukee, mikä oli tässä tapauksessa hyvä juttu.

Kirjassa on aika paljon dialogia, ja tässä erityisesti ääninäyttelijän vahvuus pääsi oikeuksiinsa. Lars Svedberg eläytyi kirjan hahmoihin hienosti ja loihti äänenpainoillaan henkilöihin uusia ulottuvuuksia.

Joko näistä seikoista tai jostakin muusta johtuen koin pääseväni Agatha Christie -suhteessani uudelle tasolla. Tuntuu vähän hassulta sanoa näin, olenhan blogiaikanakin jo pari Christietä lukenut. Koetanpa selittää. Christiet olivat supersuosittuja ikäisteni keskuudessa joskus 12-15 vuoden iässä, samalla lailla kuin aivan erityyppiset V.C. Andrewsin kirjat. Minäkin luin ensimmäiset Christieni jo silloin, mutten hurahtanut näihin samalla lailla kuin moni muu. Nyt luulen hoksaavani mistä se johtui. Suurin osa tunne-elämän kuvauksesta on piilotettu rivien väleihin näissä kirjoissa, ja minuun taisi tuonikäisenä upota enemmän romanttinen historiallinen viihde, joissa tunteita oikein tulvi. Nyt Kuolema Niilillä oli paikoin hyvinkin avartava, sillä aikuinen tekee omat johtopäätöksensä tapahtumista esimerkiksi silloin, kun mainitaan nuoren viehättävän naismatkustajan saapuvan lounaalle myöhässä, silmät loistaen ja hengitys hieman kiihtyneenä.

Ja varmasti on paljonkin syitä, miksi Agatha Christien kirjoittamia dekkareita nautiskellaan edelleen, kun moni muu 1930-luvun kirja on painunut unohduksiin. Rikosjuonen lisäksi tähän kirjaan on annosteltu taitavasti huumoria ja romantiikkaa. Ihmisluonteen pimeää puolta tarkastellaan analyyttisesti, vaikka toki englantilaisella seurapiiriväellä on kulissit kunnossa, ainakin ensi näkemältä.

Kuolema Niilillä taisi olla ensimmäinen Hercule Poirot -dekkari minulle. Telkkarista olen toki joskus ohimennen nähnyt Poirot-seikkailuja. Tarina sijoittuu luksusristeilylle Egyptiin. Kaunis ja rikas Linnet Ridgeway on mennyt pikaisesti naimisiin entisen parhaan ystävänsä entisen poikaystävän kanssa. Pari on lähtenyt häämatkalle Niilille, mutta kiusallista kyllä, hylätty morsio Jacqueline de Bellefort vainoaa pariskuntaa hankkiutumalla samalle risteilylle. Tyylikäs belgialainen salapoliisi Hercule Poirot on lomalla samassa laivassa, kuten myös lukuisa joukko laatutietoisia eurooppalaisia ja amerikkalaisia matkailijoita.

Kirjan maailma on nyky-yleisön silmiin lähes rasismiin asti kolonialistinen. Egyptiläiset ovat lähestulkoon rekvisiittaa, niin näkymättömiin ja sivuosiin he jäävät. Laivan matkustajat ovat eniten kiinnostuneet toisistaan - onko joku sukua jollekin tärkeälle tai kuka on kenenkin tuttava. Ja köyhäksikin mainittu matkustavainen pystyy elämään pääomatulojensa koroilla.

Tarinaa pohjustetaan aika perusteellisesti. Kun puoliväli alkoi lähestyä, ryhdyin jo odottelemaan että koskas niitä murhia oikein tulee. No tulihan niitä, useampikin kuin yksi. Kenties juuri tuon kuvaamani keskittyneen kuuntelukokemuksen ansiosta tarinan rakenne tuntui erityisen onnistuneelta. Pohjustus oli tarpeellinen, ja sitten kun alkoi tapahtua, ryhdyttiin kaivamaan luurankoja vähän jokaisen kaapista. Parina viime päivänä olen oikein ehtinyt päivälläkin makustella johtolankoja ja jännittää, että kukas se murhaaja onkaan. Onneksi Poirot sen ratkaisi. :)

Seuraavaksi voisinkin sitten lähteä kirjaston äänikirjavalikoimia kartoittamaan. Aamuinen äänikirjan kuuntelu toimi vieläpä mahtavana rentoutusefektinä, ei ehtinyt miettimään mitä palavereja on tiedossa, kun sai lipua helteisellä Niilillä ja selvitellä kanssamatkustajien motiiveja ja alibeja.

Lue myös nämä:
Juhani Aho: Helsinkiin
Agatha Christie: Helmeilevä kuolema
Agatha Christie: Eikä yksikään pelastunut