Copycat-kirjankansi

Amman hieno kisa on kirvoittanut todella luovia kuvia bloggaajilta! Minä pyörittelin mielessäni kaikenlaisia ideoita, mutta lopulta optimoin ajankäytön ja päädyin paikallisväriä korostavaan ratkaisuun:

Kuvanlaatu on hieman vaatimaton, kännykällä nappasin kuvan töihin mennessä... Toistaiseksi minun suosikkini osallistujista on Anni.m:n copycat-kansi.

Inspiraation lähteenä toiminut kirjankansi on WSOY:n sivuilta peräisin. Nostalgiset Agatha Christien dekkarit sopivat myös joululomatunnelmaan!

H.C. Andersen: Pieni merenneito

Kuvitus: Jiří Trnka.

Andersenin satuja kuuluu lapsuuteni rakkaisiin satukokoelmiin. Vuonna 1973 suomennetussa on komeassa kokoelmassa on Jiří Trnkan kuvitus ja Eeva-Liisa Mannerin suomennos. Maailman satuaarteita -nimiseen sarjaan kuuluvaan kirjaan on siis todella panostettu. Kirjasta näkee, että sitä on luettu ahkerasti: selkämys notkuu ja sivut ovat käytössä kuluneen näköisiä.

Jostakin syystä mielessäni ehti pyöriä jonkun aikaa Pienen merenneidon uusintalukeminen. Ehkä täkynä oli Katjan satuhaaste. Kommenteista näkee, että myös Suketus luki tämän sadun. Samoin Sara löysi tämän sadun divarin satukirja-aarteesta. Kenties Andersen-muistojani on hämmennellyt Fables. Siellä kun Andersenin Lumikuningatar on näyttäytynyt pahisten joukossa, ja samassa sadussa lasinsirun silmäänsä saanut Kai (Fablesissa Kay) on myös ollut tärkeässä roolissa.

Disneyn animaatiosovitusta Pienestä merenneidosta on joskus pidetty kaupallisena pyhäinhäväistyksenä, onhan siinä kehdattu vääntää tarinalle onnellinen loppu. Mutta sadun uusintalukeminen sai Disney-sovituksen tuntumaan suorastaan terapeuttiselta, niin julma ja surullinen tämä satu on.

Lukeminen herätti myös kiinnostuksen perehtyä tarkemmin Andersenin elämään. Mikä mies tämä satusetä oikein olikaan? Pieni merenneito on lyyrisen kaunis ja herkkä satu, jota Mannerin taidokas suomennos vielä korostaa. Mutta en ihmettele, että lukiessa mieleen palautui lapsilukijana kokemani ahdistus tämän sadun äärellä - kuinka traaginen koko tarina on! Vasta lopussa suodaan pieni helpotus lukijalle, ja hassua kyllä, myös alleviivaava ja sen vuoksi vähän töksähtävä pikku opetus. Itse asiassa Wikipediasta löytyy tähänkin selitys, sen mukaan Andersen muokkasi ja selitteli loppua jälkikäteen.

Symboliikkaa tästä sadusta voisi löytää vaikka kuinka paljon. SurLaLune-sivustolta pääsee ainakin alkuun.

Andersenin satuja -kokoelmasta löytyy monta muutakin mieleen jäänyttä klassikkoa, kuten jo mainittu Lumikuningatar. Ainakin Villijoutsenet on jäänyt kiehtovana ja paljon optimistisempana satuna mieleen. Ehkä täytyy nautiskella Andersenia lisääkin taas joskus, nämä sadut tuntuvat antavan aikuislukijalle aivan uudenlaisia tasoja lapsena koettujen lukuelämysten rinnalle.

Lue myös nämä:

Tove Jansson: Taikurin hattu

L.M. Montgomery: Emily of New Moon

Bill Willingham - Mark Buckingham - Steve Leialoha: Fables 3. Storybook Love

Aulikki Oksanen: Kolmas sisar

Kuva: Siltala.

Aulikki Oksasen Kolmas sisar oli oikein täsmäluettavaa synkkään joulukuuhun. Olen omasta mielestäni sietänyt tänä vuonna pimeyttä ja vesisadetta kohtuullisesti, mutta nyt synkkyys tuntuu ottaneen ylivallan. Kun katsoo ulos, tuntuu että iskee masennus ja ilmastoahdistus. Ilmastoahdistusta voi yrittää torjua ruohonjuuritasolla muistilistaan tutustumalla ja käytännön keinoja kokeilemalla.

Olen tavannut hurmaavan Aulikki Oksasen syksyllä Siltalan illanvietossa ja hän lausui joitakin kokoelman runoja ääneen. Kokoelmaan ovat ennen minua ehtineet ihastua jo Ina, Nora, Katja ja marjis.

 Synkkyyden vastalääkkeenä toimivat Oksasen runoista ja laulurunoista välittyvät tunteet: rakkaus ja yksinäisyys, vapauden ja kauneuden kaipuu, oman tiensä löytäminen... Kokoelman avausruno Villit peurat on kolahtanut moniin, kannattaa käydä katsomassa Jennin ITE-taidetta runoon perustuen.

Vuosikymmeniä aktiivisena taiteilijana työskennelleen Oksasen tuotannosta esimerkiksi klassikkokappale Sinua, sinua rakastan on toki tuttu, mutta viime vuosina tutuksi ovat tulleet Vuokko Hovatan levyttämät Oksasen laulurunot. Hovatan Lempieläimiä-levyn laulunäytteitä voi kuunnella MySpacesta.

Laulurunous on jännä kirjallisuuden laji - ihan aina kappaleet eivät toimi paperille kirjoitettuna, vaikka ne lauluina olisivat pysäyttävän kauniita. Joissakin Kolmannen sisaren laulurunoissa esimerkiksi toisteisuus vähän häiritsi, koska saman sanan tai säkeistön toistaminen ei tietenkään luettuna vaikuta samalta kuin sävellyksena kuunneltuna.

Kokoelman loppu oli mielenkiintoinen. Muut tekstit olivat melko lyhyitä, mutta viimeisenä oleva nimikkoruno Kolmas sisar oli kolmiosainen ja kesti monta sivua. Eräänlainen Kristus-tarina oli kyseessä. Kokoelman kuvituksen Oksanen on piirtänyt itse. Kuvat ovat viehättävän välimerellisiä. 

Otetaanpa loppuun runon Villit sanoivat ensimmäinen kappale:

"Villit sanoivat:
Tätä metsää
älä koskaan myy.
Anna kuolla sen, mikä hiljaa rämettyy,
ja palaa sen, mikä syttyy itsestään.
Mutta sielusi sisintä korpea
älä luovuta kellekään."

Lue myös nämä:
Helvi Hämäläinen: Sukupolveni unta
Arja Tiainen: Tää tojota ei lähe liikkeelle
Helvi Juvonen: Aukea ei koskaan metsään ovi

Benoît Sokal: Ensimmäiset tutkimukset

Kuva: Jalava.

Tämän syksyn uutuuksista minun must-listalleni pääsi itsestäänselvästi Benoît Sokalin Ensimmäiset tutkimukset. Albumiin on koottu Tarkastaja Ankardon varhaiset lyhyttarinat, jotka ovat alun perin ilmestyneet 1970-luvun lopussa. Olen näitä lyhäreitä lukenut Tapiireista. Tätä albumia varten mustavalkoiset tarinat on väritetty.

Ensimmäisten tutkimuksien kaikki tarinat eivät olleet minulle ennestään tuttuja, mutta aika monta oli. Tuttuus herätti tietenkin halun vertailla. Esimerkiksi Tapiirissa 1/87 ilmestynyt tarina Ammutaanhan sankareitakin on saanut albumissa nimen Sankareita kaikki. Tarinassa ikämies-Ankardo päättää kokea vielä kerran yhden seikkailun. Jotkut tarinan lausahduksista ovat jääneet päähäni elämään omaa elämäänsä: "Martta, sen paksut pakarat, sen perunagratiini..."

Mustavalkoinen ruutu Tapiirin numerosta 1/87, värillinen ruutu Ensimmäisistä tutkimuksista.

Värityksessä ei ole moittimista, vaikka sinänsä mustavalkoiseksi tarkoitetun sarjakuvan värittäminen tuottaa ennemminkin uuden tulkinnan kuin "oikean" lopputuloksen. Mustavalkoisuushan on ihan oma lajinsa... Näiden nihilististen ja raadollisten pikkutarinoiden maailma on niin synkkä, että eipä värityksessä paljon muuta pelivaraa olekaan kuin käyttää mahdollisimman tummia ja ankeita sävyjä.

Suomennoksesta ja tekstauksesta taas on vähän sanomista. Ammutaanhan sankareitakin on Heikki Kaukorannan suomentama ja Erkki Kukkosen tekstaama, ja heidän työnsä peittoaa uuden version mennen tullen. Juhani Tolvasen suomennoksessa kiusasi esimerkiksi se, että Ankardon kohtalokas vastapari Klara onkin nyt yhtäkkiä Clara ceellä. Samoin siteeraamani repliikki oli muuntunut muotoon "Tänään elämässäni on Martha ja hänen paksu takapuolensa ja perunagratiininsa..." Monta muutakin kohtaa oli, jossa Kaukoranta pelaa suomen kielen hienovaraisilla nyansseilla ja Tolvanen vähän rymistelee. Ankardon clue kun on herkullinen film noir -kliseiden parodia. Vaan voihan olla että vanhojen suomennosten oikeuksien hankkiminen olisi ollut työläämpää kuin koko albumin uudelleen suomentaminen?

Outi-Illuusia Parviaisen ja Jannico Liljan tekstaus taas on pikkuisen epäselvää verrattuna vanhan koulukunnan mestareihin. Mutta mieluummin luen silti epäselvää käsintekstausta kuin koneellista tekstausta, joten kiitos siitä!

Ankardon kokopitkissä albumeissa sankarimme tallustelee kaupunkietsivänä, mutta ensimmäiset tarinat alkavat Ankardon kotimaatilalta. Rikoksen ratkominen rajoittuu maatalon pihapiiriin: kanan kuolema, uhkailevat rottajengit, isännän viha lankeavat etsivämme ylle... Musta huumori on herkullista. Ja ehdottomasti aikuiseen makuun sopivaa!

Ensimmäiset tutkimukset on arvosteltu Kvaakissa ja Pois työpöydältä -blogissa. Ankardojen makuun ovat päässeet myös Linnea ja Hanna.

Lue myös nämä:
Benoît Sokal: Tarkastaja Ankardon tutkimuksia - Valkokaulusjuomari 
Didier Comès: Lumikko, Eva
Juan Diaz Canales - Juanjo Guarnido: Blacksad, Kissa varjoisilta kujilta

Guy Delisle: Shenzhen

Kuva: WSOY.

Guy Delislen Shenzhen tarttui kirjastosta taannoin mukaan kun muistin sekä Hannan että Booksyn kehuneen Delisleä. Myös Norkku on häntä lukenut. Delislen nimi on kyllä ollut tuttu jo jonkin aikaa, mutta jotenkaan en ollut tätä aiemmin saanut itseäni liikkeelle lukemaan hänen sarjakuviaan.

Mutta kyllä kannatti. Makasin eilen sohvalla ja luin Shenzhenin kannesta kanteen ja nauroin ääneen niin paljon, että mahaan alkoi koskea.

Vaikka sinänsä tämä ei ensisilmäyksellä vaikuta miltään hervottomalta huumoripläjäykseltä. Alun perin vuonna 2000 ilmestyneessä sarjakuvassa Delisle kertoo omaelämäkerrallisesti itsestään. Hänet on lähetetty kiinalaiselle animaatiostudiolle kolmeksi kuukaudeksi valvomaan piirretyn tv-sarjan tuotantoa. Shenzhen on tylsä, harmaa, saasteinen ja pahanhajuinen kaupunki, jossa on hyvin vähän tekemistä ja juttuseuraa. Delisle ei puhu kiinaa kuin muutaman sanan, joten ympäristöön tutustuminen on lähinnä elekielen valossa. Arki on monotonista ja kiinalaisissa tavoissa riittää kummastelemista. Likaista ympäristöä korostetaan tuhruisen harmaalla piirrosjäljellä.

Monet arkipäivän absurdit kohtaamiset on kerrottu todella hauskasti - tai sitten olin jossakin omituisesti virittyneessä huumorimielentilassa lukiessani... Guyn kiinaa puhuva kaveri Tom toteaa albumin loppupuolella: "Jos ei osaa kiinaa, ei ymmärrä kiinalaisia... ja vaikka osaakin, ei heitä ymmärrä yhtään sen enempää..."

Jostain syystä sarjakuvaan sopii tällainen omaelämäkerrallinen, episodimainen kerronta todella hyvin. Olen aiemminkin miettinyt sarjakuvien parissa, etten välttämättä jaksaisi lukea kirjana tällaista melko juonetonta ja itseään kommentoivaa kertomusta, mutta sarjakuvaan tämä jostakin merkillisestä syystä sopii. Wikipediasta löytyy listaa omaelämäkerrallisista sarjiksista.

Delisleltä on suomennettu myös Pjongjang ja Merkintöjä Burmasta. Näistä löytyy arvioita Booksyn ja Norkun blogeista. Kvaakista löytyy keskustelua Delislestä. Ketjun loppupuolella kerrotaan, että seuraava teos olisi matkakertomus Jerusalemista. Aiheesta voi lukea The Comics Reporterista.

Lue myös nämä:
Ville Tietäväinen: Näkymättömät kädet
Ottopoikia ja työläistyttöjä, Cleaning is for hipsters ja Syliinvaellus Intiaan
Javier de Isusi: Hullu joki

Janica Brander: Lihakuu

Kuva: Päivi Puustinen / Otava.

Lukemattomien PEKK-kirjojen lukeminen jatkuu. Janica Branderin novellikokoelma Lihakuu oli 142-sivuisena pienikokoisena kirjana nopealukuinen. Jostain syystä Otavan kirjasivulla ilmoitetaan tämän pituudeksi "noin 220 sivua", ei kannata uskoa. Kirjan ovat lukeneet myös Booksy, Minna ja Anu.

Kansi on värikkään houkutteleva ja onnistunut, nimikin kuulostaa kiehtovan absurdilta. Novellit ovat melko lyhyitä, monissa katsotaan maailmaa lapsen silmin. Suosikikseni nousi kristilliseen kesätapahtumaan sijoittuva Rukouspaperi. Myös pohjoissuomalaisesta karhunkaadosta kertova Karhut ja sudet oli aika vetävä - alkoi tehdä mieli lukea taas pitkästä aikaa Helmi Kellokumpua. Maailman makuu käsitteli maailmanlopun odotusta. Lähiöelämän tragedioita taas kuvasi Kotiinpaluu.

Kielessä ei ole moittimista, hyvää ja monipuolista suomea Brander kirjoittaa. Vaan jokin juju tuntui monista novelleista jäävän puuttumaan. Ehkä viime talvena käymäni Avaimen kirjoituskurssi on saanut minut lukemaan novelleja uusin silmin. Kurssilla kun tuli huomattua, että hyvät harrastajakirjoittajatkin saavat polkaistua tyhjästä kasaan ihan hyvän novellin tai novellin alun vaikka vartissa. Minäkin hakkasin tuossa ajassa lyhyttarinoita, joissa oli henkilöhahmoja, miljöö, tunnelmaa ja tapahtuman tynkää. Mutta milloin novellilla on sanoma, se perimmäinen syy, miksi tarina kerrotaan? Sitä noissa kirjoitusharjoituksissa ei aina päässyt syntymään ja sitä tarinan ydinmehua jäin useimpien Branderinkin novellien parissa kaipaamaan.

Monissa novelleissa murteenmakuinen dialogi antoi jonkinlaista osviittaa tarinan tapahtumapaikasta, mutta mikään tarina ei silti noussut niin leimallisen paikalliseksi, että osaisin tägittää tätä sen enempää Pohjois- kuin Länsi-Suomenkaan kategoriaan. Mehevä murteen käyttö viehättää minua, mutta parhaiden murretta hyödyntävien kirjailijoiden laajaan sanastoon ja värikkäisiin ilmaisuihin Branderilla on vielä matkaa.

Täytyy loppuvuodesta kirjoittaa jonkinlainen PEKK-yhteenveto, sillä vaikka tämäkään kirja ei mikään elämää suurempi lukuelämys ollut, on ollut antoisaa lukea tänä vuonna monta kotimaista esikoiskirjaa suht lyhyen ajan sisällä. "Esikoisfiilistä" on kiva aistia. Novelleja luen muutenkin sen verran vähän, että hyvä että tuli taas silläkin puolella liikuttua. Vielä aion PEKK-kirjoista lukea Anna-Kaari Hakkaraisen Verkon ja ekstrana tulleen Hesarin esikoisvoittajan, Satu Taskisen Täydellisen paistin.

Lue myös nämä:
Mooses Mentula: Musta timantti
Helmi Kellokumpu: Lasteen alaisia
Anssi Kela: Kesä Kalevi Sorsan kanssa

Testauksessa Bloggerin Dynamic View

Miten sitä aina välillä liimaantuukin tietokoneen ääreen - itsenäisyyspäivän iltapäivästä hurahti pari tuntia ihan vaan siihen, että innostuin testaamaan Bloggerin uusia ulkoasumalleja... En kuitenkaan vielä arvannut ryhtyä mihinkään radikaaleihin ratkaisuihin, mutta olisi mukava kuulla kommentteja Bloggerin uudesta Dynamic View -sivumallista.

Perustin testiblogin, siellä ei ole kommenttimahdollisuutta mutta kommentoikaa ystävällisesti tänne, jos on jotain sanomista aiheesta... Perusohjeet löytyvät Bloggerin tukisivulta.

Räpeltämiseni seurauksena plussat ja miinukset alkoivat hahmottua:

Plussat:

- Sivutaiton vaihtaminen lukijan mieltymysten mukaan houkuttaisi. Tykkään erityisesti Flipcard- ja Timeslide-näkymistä.

Miinukset:

- Dynamic View ei vielä toistaiseksi tue gadgeteja. Kätevimmät gadgetit ovat ainakin uusimpien kommenttien näyttäminen sekä automaattisesti päivittyvä linkkilista toisiin blogeihin. Nämä olisi kiva olla näkyvillä.

Tekniset osaamisvaatimukset:

- Riippuu tietenkin siitä, mitä haluaa tehdä. :) Kuten aina: jos on hyvä kuvaaja ja kuvankäsittelijä, saa vähimmällä vaivalla kauniin blogin. Esimerkiksi Flipcard-näkymä räväyttää kaikki kotikutoiset räpellyskuvani rinnakkain ja lopputulos on hyvin vaatimaton... Olen ajatellut että on persoonallisempaa laittaa välillä kuvia fyysisestä kirjasta, eikä vain kuvapankkikuvaa kirjan kannesta, mutta jos on näin vaatimaton kuvaaja ja kuvankäsittelijä kuin minä, niin tuollaisessa kuvagalleriassa kotikutoisuus kääntyy itseään vasten.

- Varmuuskopion ottaminen omasta blogista kannattaa ehdottomasti harjoitella, ennen kuin rupeaa vaihtamaan bloginsa ulkoasua. Testiblogin perustaminen on oikein suositeltavaa, silloin voi säätää vaikka kaiken pilalle ihan rauhassa.

- Dynamic View tarjoaa vakiopohjia, joissa sitten voi esimerkiksi muuttaa värejä tiettyihin kohtiin. Taas kerran pääsee paremmannäköiseen lopputulokseen, jos osaa tarvittaessa tarkistaa suosikkiväriensä RGB-koodit ja hyödyntää niitä.

Huomioita:

- Yritin vaihtaa nykyisen headerini (siis tuon yläreunan Sallan lukupäiväkirja -kuvapalkin) uuteen näkymään, ei onnistunut sellaisenaan. Tai onnistui, mutta ei näyttänyt hyvältä. Pitäisi muokata uusi kuva, nykyistä matalampi ja leveämpi, että saisin siitä hyvän näköisen. Tein nopeasti oikean kokoisen testikuvan, mutta en silti tykännyt lopputuloksesta, korkein sallittu kuvakoko oli minusta vähän liian matala.

- Kokeilin taustakuvan vaihtoa itse ottamaani kuvaan, mutta taas tullaan siihen, kannattaako omia räpsyjä edes käyttää... Tämä ei siis ole Bloggerin vika vaan riippuu omista kuvaustaidoistani.

Onko sinulla jonkin suosikkiblogi, jossa Dynamic View on käytössä? Linkkaa tänne, niin käyn tutkimassa muiden sovelluksia. :) 

Matti Yrjänä Joensuu 1948 - 2011

Kuva: Irmeli Jung / Otava.

Itsenäisyyspäivän aaton puhuttelevin uutinen minulle oli Matti Yrjänä Joensuun kuolinuutinen. Hyvänen aika, eihän hän on ollut vielä kovin vanhakaan. Joensuu menehtyi sairauskohtaukseen kotonaan.

Suomalaisten dekkaristien joukossa Matti Yrjänä Joensuu oli omaa luokkaansa. Olen Väkivallan virkamiehen luettuani kirjoittanut Joensuun kirjoista näin: "Dekkari on niille melkein väärä määre, vaikka ne muodon puolesta poliisi- ja rikosromaaneja ovatkin. Joensuulla on uskomaton lahja kuvata se sellainen ihmisen epävarmuus, joka arkielämässä piinaa vailla mitään järkevää syytä: epämääräiset tuntemukset, aavistukset, assosiaatiot, ihmiselämän nolot ja hävettävät piirteet, arjen keskellä välähtävät kuolemanpelko ja ikuisuuden tuntu."

Harjunpää ja ahdistelija -kirjaa taas kommentoin näin: "Harjunpää lienee yksi sympaattisimpia päähenkilöitä suomalaisessa kirjallisuudessa. Hänellä on herkkyyttä epävarmuudelle. Joensuu kuvaa toistuvasti, kuinka "nakerrus" tai "tyhjä olo" kalvaa Harjunpäätä sisältäpäin, sitä enemmän, mitä kauemmin hän poliisin työssään on jatkanut. Työssä nähdyt ahdistavat asiat jättävät jälkensä."

Harjunpää ja pahan pappi -kirjasta kirjoitin näin: "Virallisesti näitä kirjoja kutsutaan dekkareiksi, mutta oikeasti nämä ovat paljon enemmän kuin dekkareita. Näissä on suomalaisen yhteiskunnan läpiluotausta, ihmissielun täsmäkuvausta ja heikkouden, pelkojen mutta myös itsensä voittamisen kuvausta. Matti Yrjänä Joensuun ei kuitenkaan tarvitse heittäytyä tekosyvälliseksi, hämäräksi tai monimutkaiseksi, vaan kerronta on selkeää, kieli kaunista ja puhdasta ja tapahtumat ymmärrettäviä. Mestarillista työtä."

Poliisi Timo Harjunpää esiintyy kaikissa muissa Joensuun kirjoissa paitsi hänen toisessa romaanissaan Possu ja paavin panttivangit. Kun ensimmäinen Harjunpää-kirja ilmestyi vuonna 1976 ja viimeisin - josta siis tuli myös viimeinen - vuonna 2010, on mielenkiintoista tarkastella Harjunpään hahmon kehittymistä. Harjunpää ei vanhene reaaliajassa, vaikka kirjoissa on aina kirjoitushetken ajankuva vahvasti mukana. Harjunpää ikääntyy "omassa ajassaan", esimerkiksi hänen vanhin lapsensa Pauliina kasvaa vauvasta vasta kouluikäiseksi. Uusinta kirjaa Harjunpää ja rautahuone en ole vielä lukenut, mutta esimerkiksi Ina on. Kirjan maailma vaikuttaa vieläkin synkemmältä kuin Pahan papin.

Minusta Joensuun perimmäinen sanoma on kuitenkin inhimillisyys. Sen takia hänen kirjansa ovatkin niin vaikuttavia verrattuna vaikkapa tavallisimpien tv-sarjojen toimintasankari-ideologiaan. Joensuun kirjoissa ei ole kaikkivoipaisia sankareita eikä läpeensä ilkeitä pahiksia. Niissä on tavallisia ihmisiä, joista joillakin menee vähän paremmin tai huonommin kuin toisilla. Usein nämä pienet erot tekevät yhdestä rikollisen, toisesta uhrin ja kolmannesta rikoksen selvittäjän. Eivätkä kaikki rikokset näissä kirjoissa selviä.

Uskon, että Joensuun kirjat elävät vielä kauan.

Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun

Kuva: Gummerus.

Pekka Hiltusen esikoiskirja Vilpittömästi sinun päätyi minulle PEKKin kautta. Olen jäänyt muutaman PEKK-kirjan verran jälkeen, mutta arvioin ehtiväni kiriä loput joulukuun aikana. Vilpittömästi sinun oli minulla pitkään sänkylukemisena, luin sitä muutaman minuutin kerrallaan ennen nukkumaanmenoa. Tänä viikonloppuna oli enemmän aikaa lukemiselle, joten hurautin kirjan loppuun. Kirjan ovat lukeneet myös ainakin Booksy, Jenni, Miia, Arja ja Magica de Spell. Ja on kiva huomata että Kirjaseuranta.fi alkaa vastata tarkoitustaan, sen kirjasivulta löytyy paljon linkkejä muihin arvioihin. 

Yllämainitusta syystä johtuen lukukokemukseni oli kahtiajakoinen, ellei suorastaan kolmijakoinen. Sänkylukemisena kirja toimi hyvin. Oli mukava rentouttaa itseään kirjalla, joka ei ollut liian vaativa, vaan helppolukuinen ja jännittäväkin. Mutta kun oli enemmän aikaa paneutua kirjaan, tuli ihmetyksen tunne. Kirjanmerkki näytti että olin jo puolivälissä, silti juoni ei tuntunut kunnolla käynnistyneen vielä ollenkaan. No kirjan loppupuoli oli vetävä ja piti lukea se nopeasti, jotta sain tietää miten käy. Silti välillä tuli tunne, että luenkohan minä nyt Viisikkoa vai Mikki Hiirtä - uskottavuusongelmiakin siis löytyi.

Kirjan päähenkilö on Lontoossa asuva suomalainen graafikko Lia. Hän järkyttyy kohtaamastaan raa'asta rikoksesta. Pubissa Lia tutustuu toiseen Lontoossa asuvaan suomalaisnaiseen, Mariin. Marilla on todella kehittynyt psykologinen silmä, hän lukee ihmisten tunteita taitavasti ja johtaa erikoista organisaatiota, jonka toimintaan Liakin pääsee mukaan.

Vilpittömästi sinun olisi luultavasti ollut parempi lukukokemus minulle, jos sen 424:stä sivusta olisi tiivistetty 150-200 sivua pois. Varsinkin keskivaiheilla oli liikaa löysää. Tiivistäminen olisi varmaan parantanut myös vaikutelmaani kirjan kielestä. Pekka Hiltunen on pitkän linjan toimittaja jolla on näyttävät meriitit, nykyään hän työskentelee Imagen toimituspäällikkönä. Tämän perusteella odotin kirjan kieleltä enemmän. Toki olen lukenut huonompaakin, mutta niin olen parempaakin. Löysyys ja tyhjäkäynti veltostuttivat kielen.

Toisaalta, jos kirjaa vertaa suomalaisiin perusdekkareihin, niin ansioita löytyy jo siitä että Vilpittömästi sinun ei sijoitu suomalaiskaupunkiin, eikä päähenkilönä ole suomalainen poliisi. Lontoo on virkistävä miljöö suomalaiskirjalle, ja minun silmiini ihan riittävän asiantuntevasti Hiltunen Lontoota kuvaa. Jos tyyliä pitäisi johonkin verrata, niin mieleeni tulee irlantilainen chick lit -kirjailija Marian Keyes. Hänenkin kirjoissaan liikutaan usein Lontoossa ja niidenkin päähenkilöinä on kolmekymppisiä naisia, joiden elämässä työnteko ja juhliminen ovat tärkeämmässä roolissa kuin parisuhde tai perhe. Myös samankaltaisia rikoksia on joskus tullut Keyesin kirjoissa vastaan.

Mutta se, että kustantajan mielestä Vilpittömästi sinun on psykologinen trilleri, on vähän ongelmallisempi juttu. On tässä joitakin kohtia jotka jännittivät tai jopa vähän pelottivatkin minua, mutta enimmäkseen ei joko tapahtunut mitään erityisen jännittävää tai sitten asiat ratkesivat liian helposti. Pohjustuksen rakenteluun meni liikaa aikaa, ja silloin kirja kuvasi paljon Lian arkisia askareita.

Psykologisuus taas... no, Mari on varsinkin kirjan alussa kiehtova hahmo. Olen tavannut ihmisiä, jotka todella ovat hyviä "lukemaan" ihmisiä, siis näkevät jo naaman ilmeestä mikä toista vaivaa. Pidän itseäni ihan empaattisena ja sosiaalisena ihmisenä, mutten todellakaan ole kummoinen tulkitsemaan ihmisistä sellaisia asioita, joita he eivät suoraan halua sanoa. Mutta olen tavannut ihmisiä, jotka siihen pystyvät aika helposti. Ei Mari ihan telepaatti ole, mutta melkein.

Loppukäänteissä taas alkoi ärsyttää, että Hiltuselle Marin hahmo tuntuu olevan kätevä deux ex machina - tapahtuipa mitä vaan, niin kyllä Mari sormia napsauttamalla sen ratkaisee. Samoin tietyt tapahtumat ja henkilöhahmot oli kuvattu minun makuuni liian mustavalkoisesti, välillä suorastaan ruusuisesti.

Mutta on kirjaa kovasti myös kehuttu, ja jokaisen on helppo tehdä omat päätelmänsä, sillä Gummerus on ystävällisesti julkaissut 23-sivuisen lukunäytteen, jonka voi ladata pdf-muodossa kirjan kotisivulta. Sieltä tutustumaan. Lisäksi kustantaja tiedotti, että kirjan käännösoikeudet on myyty jo Ranskaan, Tsekkiin ja Puolaan ja kirja on Suomessa yltänyt jo toiseen painokseen.

Lue myös nämä:
Marian Keyes: This Charming Man
Helen Moster: Hylky
Outi Pakkanen: Kissa kuussa

Kuuna päivänä. Runoutta Englannista, Skotlannista ja Irlannista (toimittanut Piritta Maavuori)

Voitin Booksyn arvonnassa lahjakortin Booky.fi -verkkokirjakauppaan. Pohdin kirjaostoksiani pitkään: koska vien liikoja kirjoja usein divariin, halusin käyttää tämän voittoarvon sellaisiin kirjoihin, jotka voisivat jäädä pysyvästi kirjahyllyyni. Päätin valita runoutta. Runokirjat ovat usein ohuita, joten ne mahtuvat hyvin hyllyyn, ja runoihin voi palata uudelleen useita kertoja. Hyvä runous ei vanhene. Runokirjojani en ole tainnut divariin viedä aikoihin - vieläkin kaduttaa, että jossakin kierrätyspuuskassa vein myös Walt Whitmanin Valitut runot divariin. Olen jopa käynyt Sammakon kirjakaupassa yrittämässä ostaa kirjaa uudelleen, mutta siitä on painos myyty jo loppuun.

Kaksi runokirjaa Booky.fi minulle toimittikin. Toinen oli ohut, mutta tämä toinen, Kuuna päivänä, olikin melkein 400-sivuinen. Kirja on ilmestynyt vuonna 2003.

Toimittaja Piritta Maavuori on koonnut antologiaan britannialaista nykyrunoutta. Angloamerikkalaisen kulttuurin ylivallasta puhutaan paljon - olen itsekin ottanut asiaan kantaa mm. Lumiomenan keskustelussa, jossa verrattiin kotimaista ja ulkomaista kirjallisuutta. Mutta tulipa taas huomattua, että "angloamerikkalaisen kulttuurin ylivalta" on korkeintaan osatotuus - en tuntenut ennestään kenenkään antologiaan valitun runoilijan nimeä. Runoilijat esiintyvät antologiassa demokraattisesti aakkosjärjestyksessä: Fleur Adcock, Simon Armitage, John Burnside, Ciaran Carson, Kate Clanchy, Carol Ann Duffy, Helen Dunmore, Geoffrey Hill, Kathleen Jamie, Jackie Kay, Michael Longley, Don Paterson, Deryn Rees-Jones, Robin Robertson, Jo Shapcott ja Pauline Stainer. Myös suomentajia on useampia. Maavuori itse on suomentanut osan runoista, muina suomentajina ovat Risto Ahti, Jyrki Kiiskinen, Tomi Kontio, Leevi Lehto, Kristiina Lähde, Tero Valkonen ja Jyrki Vainonen.

"Aukiolla häikäisee. Valo siivilöityy
lehtien lomitse, kirjoo pehmeän maan,
jättää kultaisen viirun puiden mykkiä kupeita vasten.
Vihreä valo lepattaa
aukio kuulee ja hengittää.

Puukiulu, pari naulaa ja teräslankakerä;
kasa teurastajan veitsiä.

Satyyri Marsyas riippuu raajat levällään
kahden männyn välissä
kaviot oksakoukussa kiinni,
kädet juuriin köytettyinä,
salkoon vedettyinä kuin valkea vinoristi.

Kolmen miehen kunniavartio:
kaksi oppipoikaa ja teurastaja."

Tämä on ensimmäinen osa Robin Robertsonin runosta Marsyaan nylkeminen (The Flaying of Marsyas), suomentajana Jyrki Kiiskinen. Kaunista ja kamalaa.

Kokonaisuutena antologia oli tasapainoinen ja onnistunut. Myös esipuhe on kiinnostava ja sisältää paljon minulle uutta tietoa britannialaisen nykyrunouden kuulumisista. Jokaisesta runoilijasta on lyhyt esittely. Taitolta olisin toivonut, että sivun ylä- tai alareunoihin olisi merkitty, kuka runoilija oli menossa, sillä nyt piti välillä aina palata kurkkaamaan, kenen runoista olikaan kysymys.

Vaikka luen runoja mielelläni, iskee paksujen runokirjojen kanssa joskus runokirjatrauma: apua, pitääkö minun nyt lukea tämä tiukasti järjestyksessä alusta loppuun. Kuuna päivänä osoittautui todella sujuvalukuiseksi, ei tullut traumoja. Lueskelin tätä melko pitkään, usein siten, että yhtenä iltana luin yhden runoilijan runot. Erityisen vaikutuksen antologian toimitustyössä teki, kuinka hyvin runot toimivat yhdessä. Joskus antologioissa vähän kiusaa aineiston kirjavuus, mutta näistä runoista todella muodostui kokonaisuus, ilman, että runoilijoiden persoonallisuus ja omaäänisyys olisi kärsinyt. Oikeastaan ainoa, josta en niin pitänyt, oli Michael Longley, hänen runonsa olivat minun makuuni hieman vaativan oloisia.

Ja jokin peribrittiläinen, etten sanoisi kelttiläinen, fiilis näistä välittyi. Sumuja, nummia, saaria... eikä näissä edes tavoiteltu mitään ihmeellistä luontoromantiikkaa, vaan monet runot olivat tukevasti kiinni arkielämässä. Samoin olin aistivinani pitkän historian perinnetietoisuutta: viitteitä antiikkiin ja klassisiin englantilaisiin ja eurooppalaisiin runoilijoihin.

Kiireisen arjen keskellä Kuuna päivänä antoi tärkeän peruselämyksen, jonka runoja lukiessa parhaimmillaan kokee. Sellaista hyvää yksinäisyyttä ja oman elämän peilaamista, sillä runon lukeminen laukaisee yleensä kaikenlaisia assosiaatioita, ajatuksia tai muistoja omasta elämästä. Infoähky kaikkoaa, kun voi puhdistaa mieltään hyvällä runoudella. Kuulostanpa lennokkaalta. :)

Myös suomennokset olivat kauttaaltaan onnistuneita, eikä ihme, onhan suomentajien joukossa useita runoilijoita. Tosin joissakin kohdissa hieman emmin, kun suomennoksissa oli käytetty murteita. Murteet jotenkin tuntuvat niin vahvasti paikallisilta, että ne hieman rikkoivat brittifiilistä, varsinkin kun englannin kielessä "murteet" ovat usein sosiaalisia aksentteja, enemmän sidottuja sosiaaliryhmään kuin maantieteelliseen alueeseen.

Hyvin toimitettu kokoelma ja täytti tarkoituksensa ainakin minun kohdallani: sain sekä tietoa brittiläisen nykyrunouden tuulista että hyvän runouden universaaleja elämyksiä.

Lue myös nämä:
Marianna Kurtto: Auringon koko voimalla
François Villon: Testamentti  
Helvi Juvonen: Aukea ei koskaan metsään ovi