Alison Bechdel: Hautuukoti

Kuva: Like.

Alison Bechdelin omaelämäkerrallisen sarjakuvaromaanin Hautuukoti - tragikoominen perheeni luin viime kesänä lehteä varten. Bechdel on amerikkalainen sarjakuvapiirtäjä, joka ennen Hautuukotia on tunnettu parhaiten Lepakkoelämää-strippisarjakuvastaan, jota Olivian Kirjasieppokin kommentoi. Muistelen törmänneeni itse Hautuukotiin ensimmäisen kerran Hesarin jutun kautta, tosin lisäkokemuksia löysin tietenkin Kvaak.fi -sarjakuvafoorumilta. Uusintalukukertaan sain sysäyksen monestakin syystä. Ensinnäkin, K-blogissa käsiteltiin James Joycen Odysseusta, ja muistin siitä että Hautuukodissahan Odysseus käsitellään perusteellisesti, joskin pilke silmäkulmassa. Toiseksi, kun olen tässä joutessani käynyt blogiani läpi ja lisäillyt kuvia ja Lue myös nämä -linkkilistoja vanhoihin juttuihini, muistin Sarah Watersin Yövartion kautta Hautuukodin. Kolmas syy taitaa olla se, että Hautuukoti kuuluu niihin mieleenpainuviin tarinoihin, joista jää muistijäljet pitkäksi aikaa. Kohtaukset ja tunnelmat nousevat mieleen milloin missäkin, ja jäävät häiritsemään sen verran, että tarinan pariin pitää palata uudestaan ja sukeltaa siihen syvällisemmin.

Kvaak.fi -foorumin keskusteluketjusta käy hyvin ilmi, että sarjakuvaharrastajat jakautuvat joskus kahteen leiriin: niihin, joille kuvallinen ilmaisu on tärkeämpää ja niihin, joille kirjallinen ilmaisu on tärkeämpää. Minä taidan kuulua jälkimmäiseen kastiin, ja siksi minusta Hautuukodin monimuotoiset kirjallisuusviitteet ovat hauskoja eivätkä ärsyttäviä. Bechdel rinnastaa tunnekylmän ja salaisuuksien painolastin raskauttaman perheensä moniin kirjallisuuden klassikoihin: Hautuukodissa mainitaan Joycen lisäksi mm. Marcel Proust, F. Scott Fitzgerald ja Henry James. Kuvaavasti ensimmäisellä sivulla näkyy Alisonin isän lukeman kirjan kansi - Leo Tolstoin Anna Karenina, jonka kuuluisa aloituslause sopii paremmin kuin hyvin Hautuukodin tunnelmaan.

 
Hautuukodissa kerrotaan nuoren Alisonin kasvutarina. Seitsemään lukuun jaetussa tarinassa on jonkin verran aikasiirtymiä - välillä ollaan Alisonin lapsuudessa, mutta aina välillä hypätään Alisonin aikuisuuteen, isän hautajaisiin ja perheessä pinnan alla häilyneisiin salaisuuksiin. Niistä merkittävin on se, että Alison tajuaa opiskelut aloitettuaan olevansa lesbo, ja tämän jälkeen hänelle selviää että hänen isänsä on homo. Alisonin ja hänen isänsä Brucen tarinat ovat rinnakkaisia mutta eivät yhteneviä - Alisonille kaapista ulos tuleminen ja oman identiteetin vapaa julkituominen ovat mahdollisia, mutta pennsylvanialaisessa pikkukaupungissa ikänsä asunut isä eli kaksoiselämää.

Seksuaalivähemmistötarinan lisäksi Hautuukodissa on monta muuta ulottuvuutta - lapsen havainnot vanhemmistaan ja perhe-elämästä, lapsuuden vaihtuminen murrosiäksi ja aikuisuudeksi, perheen ja suvun merkitys, perhe-elämän tunteiden lämpö tai kylmyys. Monipuolinen ja puhutteleva tarina kaiken kaikkiaan. Ja kirjallisuuden ystävät saavat lisämaustetta läpi tarinan kulkevista mielenkiintoisista kirjallisuusviitteistä.

Lue myös nämä:
Sarah Waters: Yövartio
Sarah Waters: Silmänkääntäjä
Henry James: Washingtonin aukio

Toni Morrison: Tervanukke

Tervanukke löytyi hyväkuntoisena kappaleena Sofian antikvariaatista samalla reissulla kuin Uhrituletkin. Minun kansani, minun rakkaani -kirjan jälkilämmössä aloitin kirjaa innokkaasti, mutta jossain vaiheessa lukuinto laimeni. Kirja on pyörinyt aika kauan sängyn alla, ja totesin että en kirjaa ainakaan tällä kertaa pääse pitemmälle kuin puoleenväliin. Päätin kuitenkin blogata kirjasta, vaikka kesken jäikin. "Saako kirjan jättää kesken", ihmetteli K-blogin Jennikin vähän aikaa sitten, ja minä sanon että saa. Hullua kyllä, Morrison-kiinnostukseni ei tähän laantunut, vaan tilasin nettikaupasta Morrisonin uusimman kirjan kirjan A Mercy. Kirja on suomennettu nimellä Armolahja, mutta päätin että kokeilen seuraavaksi Morrisonia englanniksi. Vaikken itseäni pidäkään minään englannin kielen superguruna, niin näköjään sen verran hyvin kieltä olen tähän ikään mennessä oppinut, että suomennoksia lukiessa käännöksen takaa kuultavat englanninkielen ilmaukset häiritsevät.

Tervanukke muistuttaa Minun kansani, minun rakkaani -kirjaa alkuasetelmansa osalta: suljetun huoneen draamaa on kyseessä täälläkin. Tosin ei kirjaimellisesti, sillä kirjan tapahtumat sijoittuvat läkähdyttävälle Karibianmeren saarelle. Rikas johtaja Valerian Street on vetäytynyt eläkkeen viettoon yksinäiselle huvilalle, mikä ei ilahduta hänen vaimoaan, "Mainen johtavaa kaunotarta". Iäkäs musta palvelijapariskunta pyörittää taloutta. Palvelijoiden, Sydneyn ja Ondinen, veljentytär Jadine on saapunut viettämään lomaa huvilalle. Jadine on eräänlaisessa välitilassa: toisin kuin sukulaisensa, hän elää Streetien vieraana eikä palvelijana. Valerian Street on kustantanut hänen opintonsa ja Jadine on asunut pitkiä aikoja Pariisissa mallintöitä tehden. Sitten huvilalle tupsahtaa laivalta paennut musta Son, jota Valerian hetken mielijohteesta alkaa kohdella vieraanaan eikä karkurina. Sonin silmissä mustasta Jadinesta on tullut käytöksensä puolesta valkoinen.

Kirja jäi kesken ehkä siksi, että juonenkulku tuntui käynnistyvän hieman raskaasti. Sinänsä tekstissä oli paljon kiinnostavia aineksia - pienen ryhmän hierarkian tutkiminen, Jadinen kokemukset Euroopassa, Sonin kontrasti kirjan muita henkilöitä vasten, trooppisen kuuma luonto ja isäntäväkeen etäisyyttä pitävät saarelaiset. Luulen, että tällaisen "laatukirjallisuuden" lukeminen käy minulta välillä nihkeästi sen vuoksi, että varsinainen juoni on häivytetty aika tehokkaasti. Viihteellisen genrekirjallisuuden lukeminen on nopeaa, koska kerronta on vahvasti juonivetoista. Tätähän Jude Deveraux analysoi hauskasti Villiorkideassa. Tervanukessa Morrison liikuttelee tarinaa eteenpäin minun makuuni hieman liian jähmeästi. En vain jaksanut pakottaa itseäni lukemaan kirjaa loppuun asti, vaikka plarailinkin loppuosan tapahtumat pikalukuna.

Eniten kiinnitin huomiota mustien henkilöhahmojen kautta esitettyyn toiseuden kokemukseen. Jadinea ärsyttää Sonin syytökset "liiasta valkoisuudesta". Sen sijaan että saisi rauhassa olla sitä mitä on, joutuu Jadine suhteuttamaan itseään rivien välistä tapahtuvaan melko monitahoiseen rotumäärittelyyn: Sonin lisäksi hän joutuu kohtaamaan Valerianin vaimon hieman yleistävän ja alentuvan asenteen, toisaalta saaren mustaihoinen asujaimisto tuntuu hänestä kaukaiselta. Streetien näkökulmasta kaikki mustat ovat mustia, mutta mustat henkilöhahmot joutuvat punnitsemaan omaa olemustaan paitsi valkoisuutta, myös toisia mustia ja heidän ominaisuuksiaan vastaan. Samanlaista toiseuden kuvausta löysin myös Sarah Watersin Yövartiosta lesbohenkilöhahmojen kuvauksessa.

Katsotaan, mihin minun Morrison-lukukokemukseni johtavat. Kunhan tuo A Mercy tulee ja jos sen lukeminen sujuu paremmin kuin Tervanuken lukeminen, jatkan raportointia.

Lue mieluummin tämä:
Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani
Nämäkin jäivät kesken:
Hannu Salama: Tapausten kulku
Frank Schätzing: Pedot

Blogin ulkoasun päivitys

Blogini täytti keväällä neljä vuotta, joten juhlistetaan sitä näin jälkikäteen, kun blogin uusi ulkoasu valmistui. Joissakin blogipalautteissa on kaivattu värikkäämpää ulkoasua. Pidin tiukasti kiinni neutraalista bloggerin vakiopohjasta, koska olen ajatellut että kirjablogissa, aivan kuten kirjassakin, teksti on pääosassa. Vilkkuvälkkypohjalta lukeminen on ärsyttävää. Vähitellen kuitenkin aloin ajatella, että ehkä persoonalliseen pohjaan olisi kiva panostaa, varsinkin kun se vanha on käytössä todella monessa blogissa (mikä ei ole ihme, koska se on niin selkeä ja helppolukuinen). Ajattelin ensin kokeilla itse muokata blogia uuteen uskoon, mutta koska en moneen kuukauteen ehtinyt ja jaksanut, vaikka asia mielessä olikin, niin noudatin perussääntöä, jonka mukaan kannattaa ulkoistaa kaikki, mikä ei ole omaa ydinosaamista. Uuden ulkoasun toteutti Cloud9:n Jani, kiitos sinne! Voin suositella Janin palveluja. :) Yläpalkin kuva on iStockista ja pääotsikon Athelas Italic -fontti on ostettu Type Togetherista.

Kuten olette huomanneet, olen jo jonkin aikaa lisännyt blogipostauksiin kuvan kirjasta. Sain joululahjaksi kameran ja päätin alkaa lisätä kuvia myös blogini enemmän, osittain tuon palautteenkin vuoksi. Tässäkin olin pitkään fanaattinen, ja tietoisesti en halunnut lisätä blogiin kirjan tai kirjailijan kuvaa. Perusteena se, että kirja on sama, näyttipä kirja millaiselta tahansa. Ei esimerkiksi ole väliä, mitä painosta lukee, sama teksti siellä on, vaikka kuinka olisi koreat kuoret. Samoin ilmeisesti jopa kirjailijoilla alkaa olla ulkonäköpaineita. Tämän voi päätellä siitä, että esimerkiksi kirjojen markkinoinnissa hyödynnetään innokkaasti niitä kauniita ja komeita kirjailijoita, vaikka rumempikin kanssakirjailija taatusti ihan yhtä laadukasta tekstiä voi tuottaa. En ole halunnut olla puffaamassa tätä ilmiötä. Kuvien lisäämistä pohtiessani päätin myös, että yritän näyttää hyvää esimerkkiä enkä enää kopsaile satunnaisia kirjankansikuvia sieltä mistä niitä löytyy. Käytän itse ottamiani kuvia tai kustantamojen virallista, mediakäyttöön tarkoitettua materiaalia. Ja meinasinpa muokata myös vanhoja kirjoituksia lisäämällä niihinkin kuvia - kunhan jaksan järjestää jonkun superkuvaussession... Muistakaa silti, että kirjan voi lukea myös erinäköisenä painoksena. ;)

Muitakin uusia toiminnallisuuksia minulla on ollut mielessä. Sitten iski haikeus: mitä vanhalle rakkaalle blogilleni tapahtuu? Jos alan muokkaamaan ja myllertämään kaiken uusiksi, harmittaa jos paluuta vanhaan ei olekaan. Päätin ratkaista tilanteen ottamalla blogistani paperitallenteen. Siinä blogi on tallessa kronologisessa järjestyksessä ja alkuperäisasussaan. Vanhojen blogijuttujen lukeminen järjestyksessä olikin todella mukavaa ja monia kirjamuistoja ja lukijoiden antamia kirjavinkkejä tuli mieleen. Koska neljän vuoden tekstien tulostelu yksi kerrallaan olisi ollut hirmuinen urakka, tein niin että otin ensin joka jutusta pdf-tulosteen, tallensin pdf:t järjestyksessä usb-tikulle ja vein tikun Kopio-Niiniin. Siellä blogi tulostettiin ja mapitettiin nätisti järjestykseen. Aika massiivinen mappi tulikin, vai mitä:

Yksi uusi laajennus, joita olen miettinyt, on pyörinyt netissä jo vähän aikaa: avasin Twitter-tilin. Se on ollut vielä kokeilun asteella: tweettaan englanniksi ja puffaan suomalaisia kirjoja, samoin tietenkin kommentoin muunmaalaisiakin kirjoja. Tutustuin Twitteriin ja kokeilin tehdä hakuja eri kirjailijoiden perusteella. Eipä löytynyt mitään Pentti Saarikoskesta tai Veikko Huovisesta. Nyt löytyy - tai pitäisi löytyä, sillä tällä hetkellä Twitterin haussa on näköjään joku vika, "older tweets are temporarily unavailable". Twitter-näkyvyyttä sen sijaan oli esimerkiksi Mika Waltarilla ja kaikkein eniten tietenkin Sofi Oksasella, josta löytyi monta tweettiä. Kiva väline. Jos bloggaus sallii rönsyt, niin Twitterin vahvuus on juuri tiivistämisessä.

Lisäksi olen miettinyt kirja-aiheisten Youtube-videoiden tekemistä, mutten ole vielä keksinyt sopivia tapoja. Yksi tapa olisi käydä kuvaamassa lyhyesti kirjojen tapahtumapaikkoja ja kertoa niistä, mutta maantieteellinen sijainti asettaa tietenkin omat rajoituksensa. :) Muutaman korttelin päässä on esimerkiksi muistolaatta Pentti Saarikosken asumisesta Fredrikinkadulla, siitä olisi helppo aloittaa. Mutta vaikka Tuulen viemää -aiheisten videoiden teko vaatisi jo paljon enemmän mielikuvitusta. Saa nähdä mitä tapahtuu! Ja kuten moni muukin bloggaaja, olen välillä miettinyt, mitä keinoja voisi olla saada blogista tuloja. Eiköhän niitäkin tule tässä viriteltyä.

Kirjan ja ruusun päivänä Hesarissa oli koko kulttuuriosaston etusivu pyhitetty kirjallisuuskritiikille ja verkkokritiikille. Oli mahtavaa että kirjablogitkin saivat näin näkyvästi huomiota! Olenkin vähän seuraillut, että koska kirjablogit alkavat saada samanlaista näkyvyyttä kuin vaikka ruoka- tai muotiblogit. Parin kommentin verran keskusteluakin juttu aiheutti.

Kuten sanoin, hienoa että blogit saavat huomiota, mutta muutama kohta tuossa kirjoituksessa on, joihin tekee mieli inttää vastaan. Ensinnäkin jo otsikko: henkilökohtaisuus hämärtää blogien kirja-arvioita. En tietenkään voi puhua muiden puolesta kuin omastani, mutta minun blogini suhteen tuossa on jo kaksi hieman harhaanjohtavaa väitettä:

Ovatko tämän blogin jutut kirja-arvioita? Palautteen perusteella todella moni lukee näitä kirja-arvioina. Ei se huono tulkinta ole. Muttaa blogin perustamisen motiivi minulla oli aloittaa lukupäiväkirja, siis kirjoittaa muistiin ne ajatukset, joita kirjan lukeminen minussa herättää. Ennen ne ajatukset jäivät päähän surraamaan, nyt olen voinut jäsentää ne blogiini ja jopa vaihtaa ajatuksia muiden lukijoiden kanssa. Kirja-arvioiksi en näitä tekstejä kirjoita. Tämä vapaamuotoisuus ja henkilökohtaisuus on ollut riemastuttavan vapauttavaa - ei tarvitsekaan olla objektiivinen, vaan saa olla rehellisen subjektiivinen. "Oikeita" kirja-arvioitani on julkaistu mm. Etelä-Saimaassa, niitä voi selata Kritiikkiportin kautta tekemällä haun nimelläni. Lista ei ole kattava, sillä Etelä-Saimaa tiukensi vuodenvaihteessa linjaa, siellä päätettiin rajata netissä ilmaiseksi jaettavan sisällön määrää ja keskittyä paperilehteen. Harmi minun kannaltani, mutta ymmärrettävää lehden kannalta. Tuskinpa kuulun noihin kirjoituksessa mainittuihin 6-12 oikeasti hyvään Suomessa vaikuttavaan kirjallisuuskriitikkoon, mutta eivätköhän nuo lehtijuttuni ole ainakin muodollisesti sillä lailla pätevää kirjallisuuskritiikkiä, kuin Sirpa Pääkkönen tarkoittaa.

Harmillista on myös sivulauseessa ilmenevä vanhojen kirjojen vähättely - eikö kirjan lyhyt kaupallinen elinkaari olekaan harmillinen asia ja eivätkö vanhatkin kirjat ansaitse näkyvyyttä? Tavallinen kirjastossa kävijä lainaa ja lukee kaikenikäisiä kirjoja, ei vain kuumimpia uutuuksia.

Henkilökohtaisuus ei siis mielestäni hämärrä näitä blogijuttujani, vaan on olennainen osa niitä. "Perinteisessä" kirjallisuuskritiikissä kun on mielestäni kaksi ulottuvuutta: kirja ja kirjailija. Lukupäiväkirjassa mukana on myös kolmas ulottuvuus: lukija. Lukijathan voivat lukea kirjoja aivan sillä lailla kuin haluavat, oikein tai väärin, oikealta vasemmalle tai alhaalta ylös. Mahtavia esimerkkejä on linkkilistaltani löytyvässä jämsäläisten oppilaiden lukupäiväkirjoissa. Niissä ei kuvia kumarreta eikä kirjoja sijoiteta välttämättä millään lailla kirjallisuuden kaanoniin. Oppilaat lähestyvät kirjoja tasan tarkkaan vain omasta näkökulmastaan käsin.

Siinä olen Pääkkösen kanssa samaa mieltä, että blogien taso vaihtelee. Yritän usein bongata vaikka Blogilistan kautta kirja-aiheisia blogeja. Moni ainakin väittää kirjoittavansa kirjoista, mutta käytännössä blogi saattaakin olla täynnä tarinoita tiskivuoroista tai työkiireistä ja kirjajutut ovat jääneet jalkoihin. Usein kyllästyn nopeasti enkä jaksa etsiä lisää. Lisäksi joskus hyvät blogit katoavat: harmittaa kun esimerkiksi Koskikaran hyvää blogia ei enää olekaan näkyvillä. Olen itse pyrkinyt kirjoittamaan vain kirja-aiheisilla otsikoilla, vaikka onhan tässä pari poikkeusta vuosien aikana ollut, niin kuin tämänhetkinenkin jaaritus.

Kirjablogien hyvä puoli on se, että niistä tosiaan löytää kirjavinkkejä. Itse olen lukenut esimerkiksi Marenkikeijun Nono-blogin innoittamana. Joskus kirjat ovat synnyttäneet suorastaan meemejä. Esimerkiksi Helvi Hämäläisen Säädyllinen murhenäytelmä on käsitelty Kirjatohtorin, minun, Morren ja Grezenin blogeissa.

Blogisyntymäpäivälahjaksi toivoisinkin Sinulta, arvon lukija, pientä palautetta: oletko lukenut jonkun kirjan blogini innoittamana ja jos olet, minkä? Lukijapalautteita aika ajoin on tullut aiheen tiimoilta, mutta koetetaan kerätä tähän vähän pitempää listaa, jos lukukokemuksia on blogin kautta syntynyt. :)

Kiitos tähänastisesta blogikokemuksesta - Sallan lukupäiväkirjalla on melkein 800 lukijaa viikossa ja yhteensä sivulla on käyty 125 000 kertaa. Suosituinta juttua, Aleksis Kiven Seitsemää veljestä, on luettu melkein 11 000 kertaa. Minulla on ollut mukavaa, toivottavasti teilläkin!

Marjatta Kurenniemi: Onneli ja Anneli

Tämän kirjan olen saanut joululahjaksi lapsena. Arvelisin olleeni 8- tai 9-vuotias. Tykkäsin tästä kirjasta todella paljon ja - tarvitseeko sanoakaan - luin sen monen monta kertaa. Päätin kurkata, mitä Onnelin ja Annelin maailmassa tapahtuikaan ja lukea kirjan uudestaan.

Kirjaan on koottu kolme teosta: Onnelin ja Annelin talo (alunperin ilmestynyt 1966), Onnelin ja Annelin talvi (1968) ja Onneli, Anneli ja orpolapset (1971). Tämä yhteispainos on julkaistu vuonna 1983. Ensimmäisessä kirjassa kerrotaan, kuinka Onneli ja Anneli pääsevät asumaan omaan taloon. Tytöt ovat ystävystyneet ensimmäisenä koulupäivänä. Minäkertoja Anneli kulkee kahden kodin väliä: isän luona Pihlajanmarjakadulla määrää tiukka taloudenhoitaja Minna, ja äidin luona Kissanminttutiellä hienosteleva kodinhoitaja Adele. Anneli ei viihdy oikein kummassakaan.

Onneli taas asuu ahtaasti ja hänellä on kahdeksan sisarusta. Koska Onneli on keskimmäinen, hän tuntee olonsa yksinäiseksi, sillä neljä vanhinta leikkii aina keskenään, samoin neljä nuorinta. Niinpä Onneli ja Anneli pääsevät muuttamaan ongelmitta omaan taloonsa, kun kiehtovan rouva Ruusupuun avulla sellainen järjestyy.

Muistan, että rouva Ruusupuun talon kuvailu oli lumoavaa - vierashuone, keittiö, leikkihuone, makuuhuone ja kaikki muu. Talosta löytyi ihania yksityiskohtia ja iki-ihanat Maija Karman kuvat kuvasivat tunnelmaa todella hyvin. Ensimmäinen kirja meneekin pääasiassa taloon ja naapureihin tutustuessa, lopussa ratkaistaan naapurustossa tapahtunut rikos. Toisessa kirjassa Onnelin ja Annelin taloon saapuu pikkuruinen Vaaksanheimon perhe, ja tytöt auttavat heidät pulasta. Viimeisessä kirjassa naapuriin muuttaa orpokoti, ja Onnelin ja Annelin rantaan saapuva Pekki on päättänyt vapauttaa orvot.

Näin aikuisena vanhoja rakkaita lastenkirjojaan lukee hieman eri näkökulmasta. Moni ei uskalla lukea vanhoja suosikkejaan ollenkaan, peläten että ne eivät tuntuisikaan yhtä hyviltä. Minä olen uskaltautunut, ja kuten blogista on huomannut, sekä antoisia kokemuksia että pettymyksiä on löytynyt. L.M. Montgomeryn kirjoista olen kirjoittanut paljon, ja nehän ovat jopa antoisampia aikuislukijalle kuin lapselle. Mary Marck taas tuntui kömpelöltä kaavamaisuudessaan. Onneli ja Anneli taas oli ilahduttavan laadukasta luettavaa. Kieli on hyvää, raikasta, eloisaa, monipuolista. Draamallinen rakenne on erinomainen: tasapainoinen ja jännittävä. Lapsena tämä kirja tuntui ihanan paksulta ja riittoisalta, nyt aikuisena taas tarinat luki varsin nopeasti. Tapahtumia taustoitetaan kunnolla, jännitys lähtee kehittymään ja purkautuu sitten sopivasti, kun tapahtumat saadaan päätökseen. Ja Maija Karman kuvat ovat todellakin aivan ihania!

Sen sijaan varsinkin kahden ensimmäisen osan kohdalla minua kiinnosti Onnelin ja Annelin persoonattomuus. Lapsena tällainen ei tullut mieleenkään: kaipa sopivien päähenkilöjen sitten kannattaa olla riittävän "tyhjiä tauluja", joihin lapsi voi heijastaa omia tunteitaan ja kuvitella henkilöt eläviksi. Anneli toimii minäkertojana, mutta varsinaisia luonteenpiirteitä hänellä ei näin aikuislukijan silmiin ole. Onnelin osaksi jää muutama kommentoiva repliikki. Mielenkiintoista. Juuri Onnelin ja Annelin vahva, symbioottinen ystävyyssuhde oli lapsena erityisen ihanan tuntuista. Lisäksi Onnelilta ja Annelilta puuttuu täysin ns. katuviisaus: ongelmat aiheutuvat usein juuri siitä, että tytöt ovat tyhmän rehellisiä ympäristön ilkeille aikuisille. Ehkä tämä heijastelee ajan kasvatusilmapiiriä: lapsen on tärkeää olla kiltti ja rehellinen. Tätä Onneli ja Anneli tosiaan ovat.

Orpokotikirja taas on kerrottu kolmannessa persoonassa, ja muistan että lapsena tämä osa tuntui suorastaan pelottavalta. Nyt aikuislukijalle osa oli ehdottomasti kiinnostavin ja vauhdikkain. Jostain syystä Kurenniemi luopui Annelin minäkertojaroolista. Ilahduttavaa on, että tytöissä on nyt säpäkkyyttä: he liittoutuvat oitis Pekki-pojan kanssa ja suunnittelevat orpokodin lasten pelastamista.

Kirjassa on paljon luontevaa yliluonnollisuutta - voisiko sanoa, että suorastaan maagista realismia. Miljöönä on rauhallinen pikkukaupunki ja Onneli ja Anneli ovat tavallisia pikkutyttöjä, mutta heidän kohtaamissaan henkilöissä on kaikenlaista erikoista. Naapurissa asuvat Tingelstiina ja Tangelstiina Vappunen kasvattavat puutarhassaan ilmapalloja, vappuhuiskoja ja muuta, samoin Vaaksanheimon perhe poikkeaa tavallisuudesta. Onneli ja Anneli - ja lapsilukija - ottaa ihmeellisyydet vastaan iloisena ja kyseenalaistamatta. Tässä on todellista, oikeaa lastenkirjan taikaa.

Helsingin kaupunginkirjasto on koonnut hyvän tietopaketin Marjatta Kurenniemestä. Muistan lukeneeni lapsena monia muitakin Kurenniemen kirjoja. Sivulta näkyy, että Onnelin ja Annelin tarina ei lopu tähän: Vaaksanheimon Putti-pojalla on parikin omaa kirjaa, lisäksi vuonna 1984 on ilmestynyt neljäs kirja, Onneli, Anneli ja nukutuskello. En muista olenko tätä kirjaa lukenut - tämä voisi olla ihana kuunnella äänikirjana, jollainen on näköjään saatavilla. Kaikki neljä Onneli ja Anneli -tarinaa on koottu vuonna 2003 yhteispainokseen Onnelin ja Annelin kootut kertomukset. Joten sellaiselle, joka ei ole lukenut Onnelia ja Annelia vielä ollenkaan, pitäisi kai suositella hankkimaan nimenomaan tuo neljän kirjan yhteispainos. Mutta koska minulle tämä kolmen kirjan Onneli ja Anneli on ollut se lapsuuden rakas kirja, niin minulle tämän tunnearvo on suurin.

Lue myös nämä:
L.M. Montgomery: Anne of Green Gables (Annan nuoruusvuodet)
Tove Jansson: Taikurin hattu
Mary Marck: Eevan luokka

Kaari Utrio: Uhritulet

Piipahdin jokin aika sitten Sofian antikvariaatissa ja sieltä löytyi mahtavia saaliita. Suositeltava divari: siisti, kirjat hyväkuntoisia ja hyvässä järjestyksessä. Ostettavaa löytyi helposti. Eräs matkaan tarttuneista kirjoista oli erinomaisessa kunnossa oleva Kaari Utrion Uhritulet ensipainoksena.

Kirja on ilmestynyt vuonna 1993 ja muistelisin lukeneeni kirjan heti tuoreeltaan. Olen täyttänyt tuona vuonna 16 vuotta ja minulla oli jo monen vuoden Utrio-lukuhistoria takanani. Tämä kirja jätti muistaakseni hieman hämmentyneen olon. Olen lukenut kirjan myöhemminkin uudelleen, mutta lempi-Utrioitani tämä ei ole. Kirjan sankaritar Judit edustaa niitä ujoja ja vaatimattomia Utrion sankarittaria ja tarina sijoittuu 1300-luvun loppupuolelle.

Kirjassa erikoista on ylilyövä raakuus, suoranainen sadismi. Judit-parka joutuu kokemaan tai todistamaan milloin mitäkin kauheuksia: raiskauksia, sukurutsaa, perhemurhia, häkkiin vangitsemisia ja vaikka mitä. Näissä Utrion keskiaikaan sijoittuvissa kirjoissa yhtenä elementtinä toki on aina ollut kuoleman jokapäiväisyys ja väkivallan näkyminen arkielämässä, mutta aivan näin kärjistettynä raakuuksia ei yleensä kuvata. Uhritulet tuntuu hieman välityöltä: ujon Juditin persoonallisuus on niin häivytetty, että hän alkaa saada vasta kirjan loppupuolella edes jonkinlaista persoonallisuuden tuntua. Vastaparina toimiva sankari on tällä kertaa nimeltään Sten Balk, hurskas ja urhoollinen soturi, piispan veli. Rakkaustarina lähtee hieman hitaasti liikenteeseen, ja vaikka loppu onkin onnellinen, kamalasti kärsimystä ehditään sitä ennen kokemaan.

Jos päähenkilöt eivät tällä kertaa aivan parasta A-ryhmää olekaan, niin 1300-luvun poliittisten tapahtumien kuvaaminen on kirjan mielenkiintoisinta antia. Kirja sijoittuu ajallisesti hieman Vendela-kirjan jälkeen, drotsi Bo Jonsson Gripin valtakauden jälkeen. Vendela onkin yksi kaikkien aikojen suosikkihahmoistani Utriolta, ja ilahduttavasti hän vierailee tässä kirjassa lyhyesti. Ruotsin kuningas Albrekt Mecklenburgilainen ajautuu sotaan Tanskan kuningatar Margareetaa vastaan, ja levottomat olot koettelevat myös syrjäisen Itämaan kaupunkeja: Turkua, Viipuria, Raaseporia, Porvoota. Erityisesti saksalaissyntyiset vitaliaanimerirosvot ryöstelevät Itämeren rantoja armotta.

Lukuajoitukseni oli näköjään oivallinen, sillä Tammen nettisivujen perusteella kirja on tulossa uusintapainoksena tässä kuussa, tyylikkäässä Kaarin kirjasto -sarjassa. Nykyään kustannusmaailmassa ei enää kovin paljon suosita piirrettyjä kansia, joten aika lyhyessä ajassa kansikuvataiteestakin on ehtinyt tulla nostalgiaa. Alkuperäisestä Uhritulet-kannesta vastaa taiteilija Matti Kota, joka on vastannut useista muistakin 1980- ja 1990- lukujen Utrio-kansista.

Olen aina lukenut mielenkiinnolla Utrion kirjojen pukukuvauksia. Nyt innostuin hakemaan kuvaesimerkkejä syrcotte-puvuista, ja osuin hauskaan ohjesivustoon. Turun kulttuurikeskuksen keskiaikaprojekti on toteuttanut erilaisia ompelukaavoja keskiaikaisille puvuille. Ymmärrettävää, ovathan erilaiset keskiaikatapahtumat ja liveroolipelaaminen suosittuja harrastuksia nykyään.

Lue myös nämä:
Jude Deveraux: Ylämaan laulu
L.M. Montgomery: The Blue Castle (Sininen linna)
Jean M. Untinen-Auel: Hevosten laakso

Sirpa Kähkönen: Jään ja tulen kevät

Lähihistoriaa, naiskohtaloita ja Itä-Suomea - tällainen kirja on varmasti minulle sopiva! Sirpa Kähkösestä on kirjoitettu hyvää niin lehdissä kuin nettikommenteissakin. Jostain syystä Kähkösen sota-aikaan sijoittuva Kuopio-sarja oli tähän asti jäänyt minulta lukematta. Suositukset Kähkösestä olivat jääneet mieleen ja päätin korjata puutteen tutustumalla kirjoihin.

Sarjan tähän mennessä ilmestyneet osat ovat nimeltään Mustat morsiamet, Rautayöt, Jään ja tulen kevät, Lakanasiivet ja Neidonkenkä. Mietin etukäteen, mistä kannattaisi aloittaa. Jos hyppää kirjasarjaan uusimmasta osasta aloittaen, saattaa olla vähän pihalla sarjan aiemmista tapahtumista. Jos taas aloittaa ensimmäisestä osasta, ei välttämättä hahmota heti, miksi sarja on suosittu - useinhan sarjat hieman kypsyvät ja kehkeytyvät edetessään. Päätin aloittaa keskeltä - siinä vaiheessa sarjan suosion rakennusaineiden pitäisi olla hyvin nähtävillä, mutta tapahtumat eivät ole vielä edenneet niin pitkälle, ettei hahmottaisi juonenkäänteitä hyvin.

Kähkösen tyyliä on kuvailtu mikrohistorialliseksi, ja se on osuva määritelmä. Jään ja tulen kevät sijoittuu välirauhan aikaan. Kirjan alussa raskas talvisota on takana, kirjan lopussa jatkosota puhkeaa. Väliin mahtuu huolia ruoanhankinnasta, polttopuiden riittävyydestä, herrojen ja työläisten välisistä ristiriidoista. Kähkönen kuvaa tapahtumia pääasiassa naisten, lasten ja vanhojen miesten silmin. Keskiössä on puutalokorttelin tiiviissä pihapiirissä elävä väki: Tuomen perhe, naapurin Juho-poika, vanha Hyvösen pariskunta sekä karjalainen evakko Helvi, jolla on murrosikää lähestyvä Mari-tytär.

Kävin huhtikuussa Kuopiossa ja otin kirjan innoittamana vähän valokuvia. Itä-Suomessahan on valitettavasti hävitetty vanhaa puutalokantaa innokkaasti, niin Kuopiossakin, mutta olihan siellä hieno museokortteli, josta tämäkin kuva on. Näin komeassa talossa Tuomen perhe ei varmastikaan asunut, mutta ehkä kirjassa kuvattu rouva Lehtivaara pääsi sentään lähelle. Lehtivaaran keittiöön puoliorpo Juho Tiihonenkin pääsee läksyjä lukemaan ja iltapalaa syömään, ja siitähän saattaa mahdollisesti alkaa Juhon luokkamatka. Lahjakas mutta yksinäinen poika alkaa seilata kahden maailman välillä: kotikorttelissa hän asuu ukkinsa kanssa, mutta ystävällisen Lehtivaaran rouvan luona Juho saa uusia elämyksiä.

Kähkönen osaa todella luoda kirjassaan käsinkosketeltavan tunnelman. Kirja on kuin aikamatka, josta ympäristö, tunnelmat, ihmiset ja tapahtumat välittyvät todella hienosti. Kielen kannalta kirja oli minulle elämys. Valaisen sen verran omaa taustaani, että olen asunut lapsuuteni Kainuussa, mutta vanhempani ja lähisukuni ovat savolaisia. Olen pitänyt itseäni kainuulaisena, vaikka "oikeiden" kainuulaisten silmissä en varmastikaan sitä ole, olenhan vain syntynyt siellä ja asunut siellä elämäni ensimmäiset 19 vuotta, mutta sukuni ei ole kainuulaista. No Savossa en ole koskaan asunut, joten en ole savolainenkaan. Opiskelujen vuoksi olen asunut kolme vuotta Joensuussa ja edelleen sympatiseeraan pohjoiskarjalaisia kovasti, sitten ehdin asua kahdeksan ja puoli vuotta Lappeenrannassa, joten Etelä-Karjalakin tuli tutuksi. Nyt ympyrä onkin sulkeutunut kun asun Helsingissä, sillä täällähän asuu hirmuisesti tuttuja kainuulaisia, kuten vanhoja koulukavereitani. Olen määritellyt itseni jo jonkin aikaa yleispätevästi itäsuomalaiseksi, se kattaa riittävän hyvin niin Kainuussa vietetyn lapsuuden, savolaisen geeniperimän kuin karjalaiset opiskeluvuodetkin. Kaikilla mainitsemillani alueilla Etelä-Karjalaa lukuunottamatta puhutaan savolaismurteita, ja vaikka omasta puheestani murre onkin harmillisella tavalla laimentunut, nautin kovasti verevästä murteen käytöstä.

Kähkönen on tavoittanut ja tallentanut kuopiolaisen puheenparren todella hienosti paitsi repliikkeihin, jotka ovat täyttä murretta, myös muuhun kirjan kieleen, jossa murre näkyy sanavalintoina. Kirjassa juosta remputetaan, oksankirjailut loimehtivat, hyvä mieli tulvailee. Savolaismurteen käyttöhän on raskaasti leimattu joko koomiseksi tai junttimaiseksi - olisivatko vanhat suomifilmit tätä mielikuvaa olleet luomassa, niissähän palvelijattaret tai höpsöt juoppoukot puhuivat leveää murretta? Mutta Kähkönen kirjoittaa elämän ilot, surut ja vakavuudet kauniilla murteella, joka ei ole koomista vaan täyttä totta, tapa ajatella ja hahmottaa maailmaa. Tämä oli minulle mahtavaa luettavaa.

Pienen ihmisen elämää sota-aikana tarkastelevaa Kähköstä tekee mieli verrata Väinö Linnaan. Sekä yhtäläisyyksiä että eroja löytyy. Vastinpareja voisivat olla Savo-Häme, kaupunki-kylä, naiset-miehet. Sillä jos Linnaa on joskus moitittu naisnäkökulman unohtamisesta, niin Kähkösen kirjoissa aikuisen miehen näkökulma loistaa poissaolollaan. Tuomen pihapiirin ainoa aikuinen mies, jonka elämään paneudutaan yhtään enemmän, on Lassi Tuomi, joka kuvataan henkisesti lyötynä, vetäytyvänä ihmisenä. Kirjan edetessä käy ilmi, että tähän vaikuttavat Lassin kokemukset poliisikuulusteluissa ja sodassa. Lassi on ollut vakaumuksellinen kommunisti, ja hän on joutunut tämän vuoksi mm. vankileirille. Lassin sisar Hilda toteaakin kirjan alkumetreillä: ukkoin varraan ei meillä lasketa yhtään mittään. Monesta kohdasta muistui mieleeni myös Tuntematon emäntä -kirjan kuvaukset.

Mainitsin jossain vaiheessa, että toinen maailmansota näyttää olevan suurin blogissani käsiteltyjä kirjoja yhdistävä teema. Siihen jatkumoon tämäkin kirja liittyy. En ole mitenkään erityisesti toisesta maailmansodasta kiinnostunut, joten aihe ei ole valikoitunut sen vuoksi, eikä tämäkään kirja sotatapahtumia kuvaa, vaan tavallisten ihmisten elämää ja sodan vaikutuksia siihen. Jos oikein syvälliseksi heittäytyy, niin voisi sanoa että kirjallisuus ja tarinat ovat osa ihmiskunnan kollektiivista muistia, ja siihen muistiin toinen maailmansota on jättänyt vahvat ja syvät jäljet. Siksipä kai tämänkin kirjan tapahtumat tuntuivat läheisiltä, tärkeiltä ja helposti samaistuttavilta, vaikken itse ole kirjan kuvaamassa ajassa ja paikassa elänytkään.

Kirja ei ollut pitkä, mutta hitaasti lukeminen eteni, aivan kuten Sisko Istanmäenkin kohdalla kävi. Osittain hitaus menee arjen kiireiden piikkiin, mutta toisena syynä tässäkin oli kirjan intensiivisyys: tapahtumille piti antaa sulatteluaikaa. Kirjan hahmoista pidin ehkä eniten murrosikää lähestyvästä Juho Tiihosesta, jonka mieltä painoi niin pihan poikien leikkeihin mukaan pääsy kuin huoli isästä. Samoin karjalainen Helvi oli elävä hahmo, ja hänen itsellisen naisen asenteensa antoi napakkaa vastapainoa Tuomen Hildalle ja Annalle.

Kähköstä tulen varmasti lukemaan jossain vaiheessa lisää, mutta tämä ei onneksi ole sellainen sarja, joka olisi juonenkäänteiden vuoksi pakko ahmaista kerralla. Kronikkamainen kerronta jättää lukijalle tilaa myös ajatusten kypsyttelylle ja hauduttelulle.

Lue myös nämä:
Sarah Waters: Yövartio
Hilkka Ravilo: Kuin kansanlaulu
Juhani Aho: Helsinkiin

Sisko Istanmäki: Yöntähti

Sisko Istanmäki on kirjailijana samaa maata kuin Hilkka Ravilo ja Helmi Kellokumpu. Kaikkia yhdistää pitkä elämänkokemus, läheinen kosketus suomalaiseen maaseutuun ja ruumiilliseen työhön, ja myöhäisellä iällä kukkaan puhjennut kirjailijanura. Olenpa välillä miettinyt, että 1900-luvun aikana tapahtunut huima yhteiskunnallinen ja historiallinen muutos antaa tällaisille ennen sotia syntyneille kirjailijoille melkoisen etulyöntiaseman. Onhan viime vuosisadan huimissa tapahtumissa aineksia joista ammentaa ja perspektiivi on valtava. Istanmäkikään ei ole ihan tyttönen enää, hän on syntynyt vuonna 1927.

Istanmäen lukemisen aloitin muistaakseni Liian paksu perhoseksi -hittikirjalla. Pari muuta hänen kirjaansa muistan myös lukeneeni. Uusin hänen kirjansa, Yöntähti, kuvaa vanhusten elämää. Vanha kyläkoulu saa uuden tehtävän, kun perinnön saanut Norma järjestää siitä asunnon vanhoille luokkatovereilleen. Saman katon alle muuttavat pappi Herbert, satuja kirjoittava Kielo, kuvataiteilijana itsensä elättänyt Helmi sekä ruoanlaittajaksi pestattu kipakkasanainen Nelli. Yhteentörmäyksiltä ei vältytä, ja löytyypä menneisyydestäkin yllättäviä sattumia.

Kirja ei ollut paksu, mutta jostain syystä lukeminen eteni hitaasti. Kirja oli intensiivinen ja tiivis - luin muutaman sivun kerrallaan ja sitten oli pakko pysähtyä kypsyttelemään lukemaansa. Tapahtumien paljoudesta tämä ei johtunut - kirja on varsin pitkälti suljetun huoneen draamaa, tapahtumat sijoittuvat visusti Rauhamäeksi nimetyn koulun seinien sisälle. Istanmäki kirjoittaa kaunista, osuvaa, virkistävää kieltä. Rauhallista ja pohdittua. Välillä lukija yllätetään ja annetaan uusia näkökulmia, pienet eleet riittävät tähänkin.

Kiinnostavinta ja parasta kirjassa oli mielestäni tapa, jolla vanhuksia kuvattiin. Voi kuulostaa hölmöltä sanoa näin, mutta siinä kuvattiin vanhuksia ihmisinä, ei esineellistäen. Vanhoista ihmisistä puhuttaessa käytössä tuntuu olevan muutama vakiintunut stereotypia, joiden avulla vanhat lokeroidaan. On myyttinen mummolan mummo, joka leipoo pullaa ja hymyilee. On yhteiskunnan kallis kuluerävanhus, joka vaikertaa vaipoissaan letkuissa kiinni. On tekopirteästi esitetty räväkkä vanhus, joka vakuuttaa elävänsä täyttä ja nuorekasta elämää. Jne. Mutta Yöntähdessä kuvattiin hienosti ja alleviivaamatta ihan muunlaisia tunteita: ihmisen ihmetystä oman vanhenemisensa edessä, toiveita ja pettymyksiä oman elämän suhteen, suhteita muihin ihmisiin. Avartavaa luettavaa.

Kerrontaa katkovat Kielon ääneen lukemat sadut, jotka ovat lyhyitä, välillä merkillisiäkin kertomuksia. Ne tuovat fantasiaulottuvuuden Rauhamäen elämään, ja sadut toimivat sytykkeenä monenlaisille jatkotapahtumille.

Loppuun vielä pieni lukunäyte. Kirjan lukeminen oli kai senkin takia virkistävää, että Istanmäki käyttää hyvää ja monipuolista suomea ja tarina on sijoitettu perisuomalaisiin ympyröihin.

"Nelli kuivaa isoa liemikulhoa ja kurkistaa oven raosta tulen ääressä istujia.

Niinpä tietenkin, on päästy käsittelemään sotaa. Norma on taas kaivanut esiin äitinsä albumin ja roikottaa kädessään kunniamerkkiä, jonka itse marsalkka oli Lotta Isoryntäiselle myöntänyt. Kuvassa Normaakin tönkömpi naisihminen poseeraa lottapuku päällä. Oli ollut urhea ihminen, se äiti.

Kun Norman äidin sankarillisuutta ylistetään, Nelli muistaa oman äitinsä, joka oli nääntynyt työn ääreen samoina sotavuosina, eikä kukaan ollut silloin eikä jälkeenpäin sanonut yhtä kiitoksen sanaa. Ei mitään kunniamerkkejä, harmaa kivenmöhkäle vain rinnan päälle.

Vääryyttä riittää tässä maailmassa."

Lue myös nämä:
Helmi Kellokumpu: Lasteen alaasia
Orvokki Autio: Pesärikko
Hilkka Ravilo: Antologioita, joissa Ravilon tekstejä

Mary Marck: Luokan merkkihenkilöitä, Toverien kesken

Harry Potter -urakan jalkoihin jäi iso kasa kirjaston kirjoja. Olen lukenut niitä nyt läpi, uusimisiakin on jo pari kertaa joten kirjat pitää pian palauttaa. Täällä Helsingissä lähikirjastoni on tyylikäs Rikhardinkadun kirjasto, jossa vierailuni tosin ovat usein pikaisia piipahduksia kirjojen palautusten merkeissä. Taannoin kävin tutustumassa työreitin lähellä olevaan Vallilan kirjastoon, joka tuntui jotenkin paljon kotoisemmalta. Rikhardinkadun kirjasto on komea, näyttävä ja viehättävä, mutta jokin tuossa Vallilan kirjastossa tuntui heti todella tutulta. Lisäksi siinä oli eräs pienen kirjaston etu: tuntui, että hyllyiltä oikein hyppäsi syliin valtava määrä kiinnostavia kirjoja. Onpa hyvä että Helsingin kaupunki ei ainakaan nyt toteuttanut kirjastojen lakkautuslistaansa. Minusta kirjastot toimivat kaikkein parhaiten pieninä yksiköinä. Jostain syystä löydän helpommin luettavaa pienissä kuin isoissa kirjastoissa, vaikka ihailen suuria, komeita kirjastoja toki myös. Oikeastaan kauppakeskuksiin pitäisi perustaa sellaisia yhden huoneen suuruisia piipahduskirjastoja, sillä kirjaston pitää olla sellainen, että siinä voi ohimennen poiketa nopeasti luettavaa hakemassa.

Kirjastosaalista olivat siis myös Mary Marckin pari tyttökirjaa. Nyt nämä kirjat, Luokan merkkihenkilöitä ja Toverien kesken, tuli ahmaistua kevyenä välipalalukemisena. Luokan merkkihenkilöiden jälkeen tylsistytti, tarina koululaisista oli melko kaavamainen ja henkilöt kliseisiä. Päätin kuitenkin lukea toisenkin kirjan, ja hyvä että luinkin, sillä kiinnostavin aspekti oli bongata yhtäläisyyksiä. Kirjat olivat henkilöhahmojen ja juonenkäänteiden osalta lähes identtisiä. Tuli sellainen olo, että onkohan Mary Marckilla (oik. Kersti Bergroth) ollut kova rahapula ja hän on päättänyt tehtailla rahaa pikakirjoituksella? Linkin takaa löytyvästä kirjalistasta käy kuitenkin ilmi, että nämä kirjat ovat ilmestyneet viiden vuoden välein, Toverien kesken vuonna 1933 ja Luokan merkkihenkilöitä vuonna 1938.

Esimerkkejä samanlaisuuksista: päähenkilö on oikeudenmukainen ja rauhallinen tyttö (Leena, LM - Minna, TK). Hänen paras ystävänsä on räiskyvä taiteilijasielu, joka "huudahtelee" läpi kirjan (Elsi, LM - Anni, TK). Kirjassa esiintyvät henkilöt löytyvät lähestulkoon täysin saman koululuokan sisältä. Luokassa on esimerkiksi ylpeä priimustyttö (Arja, LM - Eemi, TK), jolla on Pillin ja Pullan tapaiset ihailijaseuraajat kintereillään (Nipi ja Napi, LM - Iida ja Enni, TK). Lisäksi on hauskuuttajapoika, joka onkin äänessä puolet kirjaa (Tomi, LM - Lindström, TK). Heti kirjan alussa on kohtaus, jossa esitellään päähenkilön perhe. Perhe edustaa tyylikästä yläluokkaa, isällä on herraskainen ammatti, äiti on kotirouva, päähenkilöllä on suloisia pikkusisaria ja kotiapulainen (joka kylläkin sivuutetaan maininnalla). Leenan isä esitellään tohtori Alamaaksi ja Minnan isä tuomari Kangasmaaksi.

Joitakin silmäänpistäviä asenteellisuuksia näihin kirjoihin oli jäänyt. Jotkut henkilöhahmot esimerkiksi ihailevat sotaa ja haaveilevat isänmaan puolesta kuolemisesta. Toiset taas järjestävät hyvin jalosti ja läpinäkyvästi köyhäinapua joko tuntemattomille autettaville tai niille tutuilleen, joille yhtäkkiä ilmaantuu taloudellisia vaikeuksia.

Tietty kaavamaisuus on nuortenkirjojen peruskauraa, mutta rajansa silläkin. :) Toisin kuin monet muut laadukkaat nuortenkirjat, nämä Mary Marckit eivät kovin paljon aikuislukijalle anna. Positiivisia puolia on suloinen Helsinki-nostalgia, ja onhan vanhahtavassa kielenkäytössä huudahduksineen myös oma viehätyksensä.

Kirjoissa on kuitenkin Martta Wendelinin ihanat kansikuvat. Yritin etsiä netistä hyvää kuvagalleriaa Martta Wendelinin töistä, mutta en sellaista pikavilkaisulla löytänyt.

Lue myös nämä:
Rauha S. Virtanen: Tuletko sisarekseni
Marjatta Kurenniemi: Onneli ja Anneli
L.M. Montgomery: Mistress Pat

Jean M. Untinen-Auel: Hevosten laakso

Naisen pyhä kolminaisuus: kirja johon uppoutua, viltti johon kääriytyä ja suklaa jota mässyttää samalla kun uppoutuu kirjaan vilttiin kääriytyneenä. Suosittelen!

Kuten Luolakarhun klaania lukiessani uhkailin, sarjan lukeminen jatkui. Kirjastosta nappasin mukaan kakkososan, Hevosten laakson, ja hyvinhän lukeminen vei mennessään. Edellisestä lukukerrasta on ainakin 15 vuotta aikaa.

Kivikautinen sankaritar Ayla aloitti ykkösosan lopussa yksinäisen vaelluksensa, kun hänet karkotettiin neandertalilaisten luolasta. Hän päätyy asumaan yksin laaksoon ja leiriytyy sinne. Ayla opettelee uusia taitoja - ansoilla metsästämistä, uudenlaista tulentekoa ja muuta. Seurakseen hän kesyttää ensin hevosen ja sitten luolaleijonan. Ayla pohtii Muiden etsimistä - onhan hänen kasvattiäitinsä neuvonut häntä etsiytymään oman heimonsa pariin. Vaaleahiuksinen ja sinisilmäinen Ayla ei vain ole koskaan nähnyt itsensä kaltaisia ihmisiä.

Samaan aikaan seurataan kahden veljeksen, Jondalarin ja Thonolanin, vaellusta lännestä itään. Jondalar on komea mies ja naisten mieleen, mutta voih, hän ei ole koskaan ollut oikeasti rakastunut. Mistä lääke tähän vaivaan?

No tietenkin kirjan loppupuolella Jondalar ja Ayla kohtaavat ja huomaavat olevansa kuin luodut toisilleen. Sitä ennen seurataan kuitenkin satoja sivuja Aylan omia touhuja luolallaan sekä veljesten seikkailuja luonnon helmassa ja kohtaamiensa heimojen parissa. Muistelen hämärästi, että nuorena tämä pohjustus tuntui vähän pitkästyttävältä, kun odotti vain että pääpari kohtaa. Nyt sellainen ei haitannut, vaan maltoin lukea kahta tarinaa rinnakkain kaikessa rauhassa.

Kommentoin ykkösosasta, että mitään kirjallista mestariteosta Untinen-Auel ei ole saanut aikaiseksi, ja sama pätee tähänkin. Esihistoriallinen miljöö riittää kiinnostuksen kohteeksi, ja siellä täällä näkyvät pikku puutteet ärsyttävät, mutta eivät niin paljon että kirja jäisi kesken. Esimerkiksi sinne tänne on ujutettu opettavaisia pikku pätkiä, kuin kappaleita biologian tai maantiedon kirjoista. Tyyliin "eurooppalainen luolaleijona oli paljon mahtavamman kokoinen kuin myöhemmin Afrikassa elänyt sukulaisensa". Pöh! Nykyään ärsyynnyn lukiessani, jos kertojaääni rupeaa selostamaan jotain sellaista asiaa, joka on selvästi kirjan henkilöiden kokemusmaailman ulkopuolella. Rikkoo tunnelman. Kaikkitietävät kertojat ovat ihan oma kirjallinen tyylisuuntansa, esimerkiksi Lars Sundin Siklax-sarjassa on todella mainio kertoja, joka tietää menneisyyden ja tulevan, mikroskooppisen ja makroskooppisen. Mutta koska Hevosten laakso etenee pääsääntöisesti henkilöhahmojensa maailmankuvan mukaisesti, tuntuvat tuollaiset saarnauspätkät irrallisilta ja turhilta. Lisäksi muutkin pikkuseikat häiritsivät: esimerkiksi kirjan loppupuolella Aylan ja Jondalarin kielenkäyttöön pesiytyy sana "klaanikansa" tarkoittamaan Aylan kasvattiväkeä. Epälooginen termi, koska Ayla ei tällaista missään vaiheessa ole aiemmin käyttänyt.

Lisäksi Ayla itse on osaavuudessaan suorastaan huvittavan kärjistetty hahmo. Opin hiljattain Internetistä itselleni uuden termin: Aylahan on ilmiselvä "Mary Sue". Osuvalla termillä tarkoitetaan hahmoa, joka on ylivertaisen osaava, virheetön ja täydellinen, niin että lukijaa alkaa jo kyllästyttää tai naurattaa. Aylaan tämä sopii täysin: hän on kuvankaunis, mutta silti vaatimaton, sisukas, hyväsydäminen ja suunnattoman kekseliäs. Kirjailija panee hänet keksimään kaikenlaisia taitoja: hän kesyttää hevosen ja opettelee ratsastamaan, hän oppii sytyttämään tulen piikiven avulla tuosta vaan, hän jopa ratsastaa ja metsästää kesyttämällään leijonalla. Huhhuh!

Yhdessä asiassa Ayla-sarja on aivan kulttiainesta: hirvittävä määrä teini-ikäisiä tyttöjä on lukenut sarjan seksikohtauksia posket punastellen. Sankari Jondalar (joka myös on huippukomea, huomaavainen, älykäs, viisas, taitava, jne jne) on varmaan jonkinlainen kollektiivinen, tiedostamaton seksisymboli Suomessakin. Näin aikuisena kirjan seksikohtaukset tuntuvat melkoisen kornilta, sojottavat salot ja naisen aukot alkavat hieman kyllästyttää loppumetreillä. Tosin seksikohtaukset painottuvat loppupäähän, missä kirjailija jostain syystä toistaa Aylan ja Jondalarin lempimistä monta kohtausta peräkkäin. Kirjan aikaisemmissa vaiheissa Jondalarilla ehtii olla pari naisjuttua, mutta ei mitään sen enempää. Poikkeuksellista 30 vuotta vanhalle "hömppäkirjalle" kuitenkin on, että naisen seksuaalisuus kuvataan yhteisön kannalta myönteisenä eikä kielteisenä asiana. Tässä ei ole sitä "väkisinmakaamisen" henkeä mitä olen pohtinut blogijutuissani aiemmin, eli sankarittaren ei tarvitse kamppailla kaksin käsin sankarin leiskuvaa intohimoa vastaan. Untinen-Auel kuvaa Jondalarin kohtaamien heimojen tapoja sellaisiksi, että neitsyyden menettämistä juhlistetaan, kesäjuhlissa irtosuhteet ovat sallittuja ja pääjumaluus on naispuolinen. Positiivista vaihtelua.

Tajusin lukiessani yhden asian, jota olen kommentoinut blogissa aiemminkin, hyvin erityyppisten kirjojen kohdalla. Muistikuvani on, että nuorena tyttönä olen lukenut tätäkin kirjaa väkisin "rakkaustarinan" moodissa, vaikka oikeastaan happyend on lähes sivuseikka verrattuna kaikkiin niihin muihin tapahtumiin, joita kirjailija kuvaa. Olen tämän saman tunteen kokenut myös lukiessani Tuulen viemää ja Pientä runotyttöä. Mielenkiintoista. Kaipa tämä "he saivat toisensa" on niin syvällä oleva naisten perustarina, että kirja kuin kirja kelpaa paremmin lukijoille, jos siinä on mukana rakkaustarina - vaikka kirjailija itse kertoisi paljon enemmän mm. naisten aktiivisuudesta, osaamisesta, historian ja yhteiskunnan tapahtumista ja ihmisyhteisöjen dynamiikasta.

Seuraava osa Aylan ja Jondalarin sarjaa on nimeltään Mammutin metsästäjät. Voi olla että siitäkin päivänä muutamana blogijuttua ilmestyy, mikäli kirja sopivasti kohdalle osuu.

Lue myös nämä:
Jean M. Untinen-Auel: Luolakarhun klaani
Kaari Utrio: Aatelisneito, porvaristyttö
Jude Deveraux: Ylämaan laulu

J.K. Rowling: Harry Potter 1-7

Viime kirjoituksesta on näköjään vierähtänyt melkein kaksi kuukautta, mutta ihmekö tuo: sain juuri loppuun 3407-sivuisen luku-urakan. Olen edellisen kerran blogannut Harry Potterista noin kaksi vuotta sitten, ja silloin uumoilin että seuraavalla lukukerralla voisi lukea järjestyksessä koko sarjan. Nyt aika oli kypsynyt otolliseksi, ja viimeiset viikot olen viettänyt uppoutuneena Harry Potterin maailmaan aina sellaisina hetkinä, kun on ollut aikaa lukea.

Esittelen ensin oman Potter-kokoelmani, jonka olen hankkinut ns. adult edition -ulkoasussa. (Eräs kaveri kysyi, onko niissä silloin adult-sisältöäkin, mutta ei sentään.) Ensimmäisenä hyllyyni on päätynyt sarjan viides osa, Harry Potter and the Order of Phoenix. Sen ostin joskus Antikka.netin kautta edullisesti. Järkälekirjassa postimaksu taisi olla kalliimpi kuin kirja itse. Toiseksi ostin sarjan päätösosan, Harry Potter and the Deathly Hallows, päämajapaikalta Lontoosta silloin kun osa ilmestyi. Tästä olen blogannutkin tuoreeltaan. Myöhemmin päätin hankkia sarjan muutkin osat omaan hyllyyn yhtenevässä ulkoasussa, ja katselin tilausmahdollisuuksia ensin Suomalaisen kirjakaupan verkkokaupasta. Sen kautta tilattuna nuo kovakantiset, englanninkieliset adult edition -versiot olisivat kuitenkin maksaneet noin 50 euroa kappale, joten kävin sitten suosiolla tutustumassa sarjan brittikustantamon Bloomsburyn verkkokauppaan. Siellä hinnat olivat postimaksunkin huomioiden paljon inhimillisemmät, viiden osan ostos taisi olla yhteensä alle 200 euroa. Itse asiassa tällä hetkellä tuolta verkkokaupasta saisi koko sarjan tyylikkäässä laatikkopaketissa vaivaisella 115 punnalla, eli tämän hetken kurssin mukaan laskettuna hinta ilman postimaksua olisi vain 129 euroa.

Koska Harry Potter on vahvasti juonivetoinen, en rupea tässä sen syvällisemmin analysoimaan yksittäisiä juonenkäänteitä, ettei tule vahingossa lipsautettua spoilereita. Kävin myös hieman sensuroimassa vanhempia Potter-bloggauksiani, olin vähän liian avomielisesti kuvaillut joitakin yksityiskohtia. Hyviä Potter-analyyseja on toki nettiin kertynyt, suomalaisista asiaan ottavat kantaa Reeta Karoliina innoissaan ja Grezen hieman näreissään.

Kesällä tulee kuluneeksi kolme vuotta viimeisen osan ilmestymisestä, ja julkisin Harry Potter -huuma on jo lientynyt. Onko jo oikea aika arvioida, oliko Harry Potter hetken huumaa vai onko siinä ainesta kestäväksi klassikoksi? Nyt, tämän perusteellisen uusintalukukierroksen jälkeen, olen sitä mieltä että kyllä tässä klassikkoainesta on. Rowling kirjoittaa rakkaudella. Harry Potterin maailma on perusteellisesti ja huolellisesti luotu, juonenkäänteissä riittää yllätyksiä ja henkilöhahmojen paljous takaa runsaasti samaistumiskohteita. Nämä seikat eivät kuitenkaan riittäisi vielä, ellei kirjoissa olisi sitä jotakin erikoista lumovoimaa: sitä, joka saa ahmimaan kirjaa enemmän ja enemmän, ilman että malttaa lopettaa kesken. Ja että kaipaa tarinan pariin takaisin silloin, kun arjen velvollisuudet pakottavat jättämään lukemisen kesken. Jos jotain kritisoitavaa pitäisi löytää, niin kielellisesti ja kerronnallisesti Harry Potterit eivät ole mitään maailmoja mullistavia elämyksiä, vaan hyvin suoraviivaisesti "Harry menee sinne ja tänne ja tekee sitä ja tätä" tyyliin kerrottuja. Ja epäuskottavuudet ja epäloogiset seikat ovat kuulemma kiusanneet monia. Minua eivät juurikaan, minähän olen tällainen kiitollisen herkkäuskoinen lukija, joka ei liikaa jää miettimään, miksi joku hahmo toimii tietyllä tavalla, ellei nyt aivan ammottavan epäuskottavia aukkoja juonessa ole.

Harry Potter linkittyy useaan merkittävään kulttuurihistorialliseen kontekstiin. Perustavinta laatua oleva yhteys on tarinan messiaaninen luonne: paha hahmo (Voldemort) uhkaa maailmaa (brittiläistä velhoyhteisöä) ja sankarin (Harryn) täytyy kohdata hänen viimeisessä taistelussa. Jos Harry voittaa, rauha palaa maahan. Yritin etsiä netistä jotain hyvää yleiskatsausta kirjallisuuden messias-tarinoihin, mutta sellaista en tähän hätään löytänyt. No, kyseessähän on jokseenkin itsestäänselvä tarina, jota varsinkin populäärikulttuurissa käytetään olennaisena osana seikkailuja. Tämän lukukerran yhteydessä ehdinkin miettiä, miksi tämä hyvis-voittaa-pahiksen kuvio on niin tuttu, turvallinen ja helppo aihe kirjoissa ja elokuvissa. Kyseessä lienee ihmiskunnan vanhimpiin kuuluva tarinakuvio. Kaipa pahuuden ulkoistaminen yhden ihmisen tai asian harteille tuntuu hyvältä. Kun pahis on lyöty, kaikilla on asiat hyvin. Arkielämässähän näin ei suinkaan ole. Ihmiskauppaa, epätasa-arvoa, sotia, nälänhätää, ympäristötuhoja ei mitenkään voi sälyttää kenenkään yksittäisen ihmisen syyksi, vaikka moni mielellään yrittääkin nähdä milloin kenetkin hallitsijan tällaisista asioista vastuussa olevaksi. Varmaan senkin vuoksi tällaiset sankaritarinat ovat lohdullisia ja viihdyttäviä lukuelämyksiä: jotain tarinan perusvireestä jää piristämään omaakin arkea, vaikka yksittäisellä sankariteolla ei oikeassa elämässä asioita parannetakaan.

Lisäksi Harry Potter asettuu brittiläisen sisäoppilaitoskuvausten kaanoniin. Tästäkin yritin etsiä hyvää syväanalyysia, mutten löytänyt - esimerkiksi kelvannee Wikipedia-lista sisäoppilaitos-aiheisista kirjoista. Jos asiaa rupeaa pohtimaan, Harry Potterin koululla on perhesuhteiden kannalta hämmästyttäviä vaikutuksia. Velho-oppilaat aloittavat koulun 11-vuotiaina, ja he käyvät lomalla perheittensä luona joulu-, pääsiäis- ja kesäloman verran. Näistä pisin on kesäloma, joka ilmeisesti on noin kahden kuukauden mittainen. Esimerkiksi Hermione, jonka vanhemmat eivät ole velhoja, viettää lomiaan usein joko koululla tai Weasleyn perheen luona. Niinpä hän käytännössä muuttaa pois vanhempiensa luota 11-vuotiaana ja nämä näkevät tytärtään seuraavien vuosien aikana ainoastaan joitakin viikkoja vuodessa!

Samoin koulukuvausten traditioiden mukaisesti Harry kavereineen ratkoo huolestuttavan isoja ongelmia yksin, ilman aikuisten apua. Koulun opettajat ja muut aikuiset kuvataan joko epäluotettavina ja epäoikeudenmukaisina (Snape) tai oikeudenmukaisina mutta ankarina tai etäisinä (McGonagall), niin että oppilaat eivät juuri uskoudu huolineen heille. Luotettavia aikuishahmoja koulumaailmassa on Harryn kannalta oikeastaan vain kaksi: Dumbledore ja Hagrid. Toki lisäksi on useita sivuhahmoja, jotka ovat aikuisia ja Harryn puolella.

Harryn ja Dumbledoren suhteen muotoutuminen on kiinnostavaa. Alkuosissa Dumbledore on etäinen, mutta vähitellen hänestä tulee Harrylle eräänlainen isähahmo.

Aloittaessani lukemista hämmästyin kovasti huomatessani miten paljon ykkösosassa oli mukana aineksia, joiden tiesin nousevan ratkaisevaan osaan sarjan viimeisessä osassa. Samoin kakkososa on sarjan lopettamisen kannalta yllättävän tärkeä. Kolmososaa taas voi pitää ehkä tasapainoisimpana ja siinä mielessä kirjallisesti onnistuneimpana koko sarjasta: siinä juoni kulkee kuin juna eikä tarinaa ole pitkitetty. Nythän osat vaihtelevat noin 200-sivuisista yli 700-sivuisiin. Lukukestävyyteni oli ihmeen hyvä, ehkä yhden ainoan kerran urakan aikana tuli sellainen "tämähän on vain kirja" -olo, muuten Harryn taika piti otteessaan todella hyvin. Viimeisen osan viimeisillä sivuilla alkoi jo iskeä Kirjapedon kuvaama loppuvan kirjan syndrooma. Tuli sellainen olo että haluan lukea lisää Harry Potteria! Mutta todennäköistä on, että oma aikansa varmasti vierähtää, ennen kuin uudestaan Pottereihin tartun, varsinkaan tällä lailla koko sarjan kerralla lukien. Vaan eiköhän sekin hetki taas koita, että pääsee nautiskellen uppoutumaan Harry Potterin maailmaan jälleen!

Lue myös nämä:
Mike Carey - Peter Gross: The Unwritten vol. 1-2.
Philip Pullman: Kultainen kompassi
Sari Peltoniemi: Hämärän renki