Emily Brontë: Humiseva harju

Kirjastossa silmiini osui Otavan tyylikkäässä Seitsentähdet-sarjassa viime vuonna julkaistu Humiseva harju. Tartuin siihen ajatellen, että kai itseään pitää yrittää välillä sivistää klassikoillakin. Tylsää pakkopullaahan tämä mahtaisi olla, jätän sitten kesken jos en jaksa lukea... Laiska kun olen, ei minulla ollut oikein edes selvää mielikuvaa, mistä Humiseva harju kertoo. Jonkin sortin traaginen rakkaustarina taitaisi olla?

Brontën sisarusten kirjoista olen sentään Kotiopettajattaren romaanin lukenut joskus aikoja sitten, ja kirjailijasiskojen elämänvaiheet ovat sentään muualla pintapuolisesti tutuiksi tulleet. Humiseva harju tuntui ensi alkuun hieman kömpelösti suomennetulta, minkä pistin käännöksen vanhuuden piikkiin. Mutta loppusanoissa selvisikin että kirja on suomennettu jo useampia kertoja, ja päätellen siitä että tämän version suomentaja Juhani Lindholm on ainakin elossa edelleen ja tekee vuosittain uusia suomennoksia, ei tämä versio kovin vanha voi olla. Muutaman sivun jälkeen kielenkäyttöön jo tottui, eikä se sen jälkeen enää kömpelöltä tuntunutkaan.

Pakkopullan suhteen olin onneksi väärässä. Oletin että "tämä lukijoita sukupolvien ajan kuohuttanut intohimoinen tarina" olisi jotain Jane Austenin tyylistä draamaa, missä vääränlaiset hansikkaat teekutsuilla saavat herkimmät pyörtymään ja kulmakarvojen kohottelulla korvataan monta sukuriitaa. Mutta Humiseva harjuhan olikin sellaista räimettä, rytinää ja roisketta että oksat pois. Yläluokkaisissa kartanoissa, Humisevassa harjussa ja Rastaslaaksossa, tapellaan, kiroillaan, juopotellaan ja juonitellaan niin, että heikkopäisempiä jo hirvittää. Jane Austenin tyylilstä ei voitaisi kauempana olla, ja verrattuna aikalaisensa William Makepeace Thackerayn hienostuneeseen ivaan Turhuuden turulla -kirjassa on Emily Brontë suorastaan anarkistisen raivokas. Lisäksi tarina imaisee äkkiä mukaansa juuri sillä oikealla tavalla, että lukijan on pakko lukea lähes harppoen sivuja eteenpäin kiireen vilkkaa saadakseen selville, miten kaikki oikein on käynyt ja miten tarina tulee päättymään.

Tarina alkaa hieman ennen loppunäytöstä, ja suurin osa kirjaa meneekin siinä, että takautuvasti kerrotaan, miten kaikki tapahtui. Emily Brontën ratkaisu on ollut ulkopuolisena mukaan astuvan sivullisen hahmo sekä koko tarinan läpieläneen tarkkailijan hahmo. Nämä kaksi ulkopuolista - Rastaslaaksoon vuokralaisena saapuva lontoolainen herra Lockwood ja kartanon pitkäaikainen palvelija Nelly Dean - seuraavat kuohuvaa draamaa aitiopaikoilta, ensinmainittu tosin suurimmaksi osaksi tarinan kuulijan roolissa. Lockwood tapaa merkillisen perheyhteisön: synkän herra Heathcliffin, hänen kuolleen poikansa nuoren vaimon Catherinen, joka vihaa Heathcliffiä silminnähden, sekä samassa taloudessa asuvan metsäläisjörrikän oloisen Haretonin, joka on Catherinen serkku ja Heathcliffin omaisuuden alkuperäinen perijä. Miten tähän on tultu?

Pitkinä iltoina Nelly tarinoi suvun vaiheet - Catherinen äidin ja nuoren Heathcliffin täyttymättömän rakkaustarinan, Heathcliffin ovelat vallankaappaushankkeet kahden kartanon mailla ja repivät sukuvihat. Nelly onkin merkittävä ja tärkeä hahmo kirjassa, vaikka hänelle itselleen ei mitään kuohuttavaa satukaan. Palvelijan hahmossa hänellä on tärkeä, arkea ylläpitävä rooli läpi kirjan. Hänellä on runsaasti järkeä päässä, käytännöllinen ote elämään, hän säästyy keuhkotaudeilta, mielenvikaisuuksilta ja hullaannuttavilta rakastumisilta, jotka riivaavat muita päähenkilöitä. Hän ei myöskään joudu konkreettisesti petomaisen julman Heathcliffin uhkaamaksi missään vaiheessa, vaan hänellä säilyy jonkinlainen keskusteluyhteys tämän kanssa.

Heathcliff puolestaan kuvataan merkillisen, yksisilmäisen pahana hahmona. Mistä häneen kumpuaa mieletön tuhoamisen ja väkivaltaisuuden halu? Toisaalta Emily Brontë kuvaa käsittämättömän osuvasti kahden ihmisen sielullista yhteyttä, riippumatta heidän "hyvyydestään" ja "pahuudestaan". Yhtä lailla hän ripittää armotta lukijaa kevytmielisistä rakastumisista, jotka johtavat vääjäämättä typeriin ja vääriin lopputuloksiin, jos järkeä ei käytetä vaan annetaan rakkauden ideaalin sokaista. Äiti-Catherine ja tytär-Catherine kokevat molemmanlaisia rakkauksia, kuten myös Heathcliffin vaimo Isabella, josta tulee myös vanhemman Catherinen käly.

Kovin mukavia eivät muutkaan henkilöhahmot ole. Vanha palvelija Joseph on tekopyhä silmänpalvoja, joka kiduttaa lähimmäisiään muodollisella uskonnollisuudellaan. Hunningolle jäänyt ja kasvatusta vailla varttunut Hareton kuvataan lähes eläimelliseksi taantuneena nuorena miehenä. Hänen isänsä Hindley kuolee armottomaan juopotteluunsa, tosin vasta ehdittyään terrorisoida perhettään ja palveluskuntaansa vuosikausia. Heathcliffin poika Linton on sairaalloinen, valehteleva, raivostuttava marisija. Itsekkäitä, ilkeitä ja oikukkaita osaavat olla Catherinetkin sukupolvesta toiseen. Kuitenkin nämä kaikki hahmot ovat viime kädessä inhimillisiä - lukuunottamatta kenties Heathcliffiä, jossa ei kovin monta heikkoa kohtaa ole. Enintään se, että hän uskoo kuolleen Catherinen kummittelevan hänelle, hänen kirottuaan rakastettunsa tämän kuolinhetkellä.

Kirjasta jäi sellainen jälkimaku, että sen tapahtumat jäävät luultavasti ajatuksiin tai ainakin alitajuntaan pyörimään pitemmäksi aikaa. Merkillinen tarina, joka kuitenkin täysin tunnistettavasti ja osuvasti ihmisluontoa ja maailman menoa kuvaa. Lukijan olo on tyydyttynyt, samalla kuitenkin kyselevä. Miksi näin kävi ja mistä kaikki johtui? Periaatteessa ratkaisu avoimiin kysymyksiin löytyi, mutta joku kaihertaa kuitenkin: tässä täytyi olla takana vielä jotain, jota en kertaheitolla pystynyt hoksaamaan...

Maailmankirjallisuuden klassikoiksi nimetyissä kirjoissa lienee edelleen paljon sitä pölyistä ja tylsääkin tavaraa, mutta Humiseva harju ei tämän perusteella niihin kuulu. Pisteet Emily Brontëlle, joka onnistui pistämään pakan näin totaalisesti sekaisin ennenaikaisen kuolemansa johdosta ainoaksi jääneellä kirjallaan.

Lue myös nämä:
Charlotte Brontë: Jane Eyre (Kotiopettajattaren romaani sarjakuvasovituksena)
Henry James: Washingtonin aukio
William Makepeace Thackeray: Turhuuden turulla

Veikko Huovinen: Pojan kuolema

Sain Veikko Huovisen vasta ilmestyneen Pojan kuoleman postitse isältäni, joka tavalliseen tapaansa oli ostanut ja lukenut uusimman Huovisen heti ilmestymispäivänä. Kirjasta oli toki ennakkoon lehtijuttuja tehty, kertoohan se Huovisen henkilökohtaisesta elämästä tavalla, joka on täysin poikkeuksellista kirjailijan tuotannossa muistelmateosta Muina miehinä lukuunottamatta. Aihe on raskas: oman pojan masennus ja itsemurha.

Kirjailija Juha Seppälän blogin kommenteissa joku jo ehti huokailla, että pitääkö Huovisenkin vanhoilla päivillään mennä mukaan henkilökohtaisen elämän paljastuskirjoihin. Mutta ei Pojan kuolema ole paljastuskirja, se on muistokirjoitus. Nelikymppiseksi eläneen Pekka Huovisen poikavuodet, opiskeluajat ja niistä alkanut syrjäytyminen porvarillisen yhteiskunnan elämänmenosta ja päätyminen psykiatriseen hoitoon sekä arvio itsemurhaan päätymisen syistä käydään läpi 115-sivuisessa kirjassa. Veikko Huovisella on aina ollut valtavan tarkka ihmistuntemus ja ihmisluonnon arviointikyky, eikä tämä arviointikyky petä myöskään omaa poikaa kuvattaessa. Pekka tuntuu olleen niitä ihmisiä, joita jokaisella on tuttavapiirissään ja tutun tuttuina: älykkäitä, lahjakkaitakin ihmisiä, jostain syystä kenties useammin miehiä kuin naisia, joilla elämä ei oikein ota sujuakseen. Opinnot venyvät ja keskeytyvät, viinan kanssa läträäminen pilaa otteen arkielämästä, vakuuttelut ja lupaukset muuttaa elämän suuntaa eivät käy toteen. Vaikka lähipiiri jaksaisi muutosta toivoa, ei se riitä, jos ihminen itse ei muutosta halua.

Kuvaus Pekan opiskeluvuosien alussa alkaneista ongelmista kuulosti tuttuakin tutummalta. Ehdin toimia tietotekniikkaa opiskellessani lähes kolmen vuoden ajan osa-aikatöissä opintoneuvojana, ja niin työn kautta kuin opiskelukavereita seuratessa tuli nähtyä lukemattomia samankaltaisia tarinoita kuin Pekan. Yliopisto-opiskelussa syrjäytyy helposti, jos opiskelukavereita ei syystä tai toisesta löydy ja jää pakertamaan yksin. Työelämässä mukana olevaa ihmistä ainakin pomo jollakin lailla seuraa ja on kiinnostunut hänen tekemisistään, mutta opiskelun tuloksista ei ole kukaan kiinnostunut, ellei opiskelija itse pidä hommaa otteessaan. Muistelen Lappeenrannan teknillisen yliopiston oppilaitospastorin joskus maininneen, että LTY:ssakin tapahtuu vuosittain opiskelijoiden itsemurhia. Ja vaikka näin pitkälle ahdistus ei kärjistyisikään, niin yksinäisyys, opintojen muuttuminen vähitellen yhä pelottavammaksi taakaksi, pelko elämässä epäonnistumisesta ja ihmiskontaktien puuttuminen tekevät pahaa jälkeä.

2000-luvun puolella Pekassa diagnosoitiin masennus. Tämäkin on sellainen asia, josta paljon puhutaan. En muista uusimpia tilastoja - onko masennus sairautena todellakin lisääntynyt huomattavasti vai kiinnitetäänkö siihen vain aikaisempaa enemmän huomiota, niin että tunnistetaan aikaisempaa paremmin eriasteiset psyykkiset häiriöt. Joka tapauksessa, paljon tuota masennusta on omassakin tuttavapiirissä ollut, ja kun en ole terveydenhoitoalan ammattilainen, täytyy sanoa että se on sellainen sairaus jota ulkopuolisena on aika vaikea käsittää. Kun tietää, ettei ole mitään hyötyä sanoa, että ryhdistäydy nyt ja ota itseäsi niskasta kiinni, mutta vaikealta tuntuu sekin ajatus, että pitäisi vain antaa olla ja katsoa sivusta. Huovinen kuvaa Pekan asteittaista vetäytymistä: pitkällisten opintojen jälkeen poika ei oikein päässyt työelämään kiinni ja muutti ympärivuotisesti Hailuodossa sijaitsevaan perheen kalastusmajaan. Vuosikausia elämässä säilyi jonkinlainen rutiini ja rytmi eristäytyneisyydestä huolimatta, mutta pari viimeistä vuotta olivat hankalaa aikaa. Eleettömyydessään karmealta tuntuu kohtaus, jossa Huovinen kuvaa, miten pitkän hiljaisuuden jälkeen hän ajelee Hailuotoon katsomaan, onko Pekalla kaikki kunnossa:

"Kun tulin mökin nurkalle, tyrmistyttävä näky tuli vastaan. Se oli kuin isku palleaan. Saatana!

Suuri jätesäiliö, johon oli sullottu talven roskat ja biojätteet, oli kumollaan maassa kansi auki. Tuuli ja lokit olivat levittäneet roskat parinkymmenen aarin alalle. Siinä oli talouspaperitukkoja, leikkelekoteloita, pahvipurkkeja, perunankuoria, likaisia kääröjä , säilykepurkkeja, pahvipakkauksia ja kaikkea moskaa mitä voi olla."

Pekka ei keskusteluun reagoi ja häipyy paikalta. Neuvoton isä jää siivoamaan paikkoja kuntoon.

"Köykin siinä kuin marjamies ja poimin roskia kasseihin. Pakko tämä on siivota ennen kuin kovempi tuuli tulee. Olin 76-vuotias ukkeli. Joskus sanotaan senikäisiä jo vanhuksiksi. Mielessäni pyöri koko ajan, että maksan tässä nyt velkaa, maksan jälkilaskua onnellisista vuosista, maksan kehnon kasvattajan korkoa.

Virisi katkeria ajatuksia. Minulla on paljon lukijoita, jotka vuosikymmenien ajan ovat kirjoittaneet, että kirjani ovat auttaneet heitä monien vaikeuksien ja masennusten yli. Perhana, tulisi nyt joku heistä auttamaan, tulisi talkoihin. Kohta tässä kastuukin..."

Katkelmassa vilahtaakin yksi kirjan läpi kulkevia ajatuksia: vanhempien syyllisyys. Ikääntyneet vanhemmat ovat joutuneet lähes kahdenkymmenen vuoden ajan kamppailemaan syyllisyydentuntoja vastaan: miksi poika ei pääse jaloilleen, mitä tuli tehtyä väärin, olisiko pitänyt tehdä jotain toisin... Vakuuttelu syyllisyyden tarpeettomuudesta ei juuri auta. Säpsähdin myös, kun Huovinen kuvaa kirjassaan tarjonneensa Pekalle Koirankynnen leikkaajasta tehtyä elokuvaa katseltavaksi, johon ehdotukseen ei vastakaikua tullut. "Pelkäsikö hän näkevänsä invalidipoloisessa oman kuvansa?" Huovinen arvelee. Kun Koirankynnen leikkaaja minulla tuoreessa muistissa on, niin oli jo ehtinyt mielessä käydäkin että tosielämän Pekka ja fiktiivinen Mertsi muistuttavat kovasti toisiaan. Molemmat ovat omalla tavallaan haavoittuneita miehiä, joiden lahjat ja elämä tärvääntyvät maailman kovassa menossa. Sellaisia, joista tulee evankeliumin toteama mieleen: "murtunutta ruokoa hän ei muserra, savuavaa lampunsydäntä hän ei sammuta". Murtuneita ruokoja ja savuavia lampunsydämiä, joista ainakin Pekka musertui. Vai oliko hukuttautuminen sittenkin vapautus, tietoinen päätös lopettaa yhä huononeva olo? Huovinen ei voi kuin esittää omia arvelujaan ratkaisuun johtaneista syistä, mutta kirjailija, joka pystyy tarkastelemaan asioita useammasta kuin yhdestä näkökulmasta, näkee päätöksessä myös rohkeutta ja selkeyttä.

Kirjan lopun kuvaus epävarmuudesta ja odotuksesta on raskasta tekstiä. Sanotaan, että kaikkein vaikeinta on oman lapsen menettäminen, ja lisäksi on hyvin tiedossa, että jos kuolleen läheisen ruumista ei löydy, vaan lopullista tietoa joutuu epävarmuudessa odottamaan ennalta-arvaamattomia aikoja, lisää sekin ahdistusta kovasti. Syksyllä kuolleen Pekan hautajaisia päästiin pitämään vasta seuraavana keväänä.

Sanoin alussa kirjaa muistokirjoitukseksi, ja sellaisena se on harvinaisen kaunis, kunnioittava, ymmärtävä, mutta myös tarkkanäköinen ja kaunistelematon. Kolkosta aiheesta Huovinen kirjoittaa eleetöntä ja puhdasta kieltä. 78-vuotiaana kirjailijalla on pitkä perspektiivi asioihin: lukija saa tietää paitsi Pekasta, myös Huovisen omasta näkemyksestä kirjailijanuran vaikutuksesta perhe-elämään ja hänen omasta suhtautumisestaan julkisuuteen ja tunnettuna olemiseen. Julkaistuja teoksia Huovisella on siis jo uskomattoman kuuloisesti 57 vuoden ajalta. Pojan kuolema ei missään tapauksessa ole se veitikkamainen huumoriteos, jota kirjailijalta on totuttu odottamaan, mutta toisaalta kirjailija, jolla 78-vuotiaana on kirkas ajatuksenjuoksu ja luomisen kyky varmassa tallessa, voi tämänikäisenä kirjoittaa jo ihan mistä ikinä haluaa. Kuolema, vieläpä oman käden kautta, elämässä "epäonnistuminen" siinä mielessä ettei täytä perinteisiä yhteiskunnassa ihmiselolle asetettuja normeja kuten perhe-elämää tai työuraa sekä henkiset ongelmat eivät ole helppoja aiheita, mutta Huovinen mainitsee toivovansa, että kirjasta olisi apua muille samassa tilanteessa oleville omaisille. Ja kuten kaikki tiedämme, sellaisia Suomessa riittää.

Lue myös nämä:
Veikko Huovinen: Koirankynnen leikkaaja
Veikko Huovinen: Kasinomies Tom
Pentti Saarikoski: Runot

Tuula-Liina Varis: Kilpikonna ja olkimarsalkka

Sairasloman superlukuputki jatkuu... Sain loppuun Loistopokkarina hiljan julkaistun Kilpikonnan ja olkimarsalkan, jonka olen edellisen kerran lukenut lukioikäisenä. Siitä onkin jo niin kauan aikaa, että moni asia oli jo muistista haipunut. Tosin tuolloin olin vasta kiinnostunut legendaarisesta runoilijasta Pentti Saarikoskesta, ja vuonna 1994 ensi kerran ilmestynyt kirja, ex-vaimo Tuula-Liina Variksen tilinteko avioliitostaan oli tähän oiva tiedonlähde. Tuolloin taisin kiirehtiä nopeasti ohi niiden kohtien, joissa Tuula-Liina kertoo itsestään, ja ahnehdin tietoa runoilijasta. Uusintalukukierroksella tämä alkoi naurattaa, koska kirjahan alkaa siten, että lukioikäinen Tuula-Liina on vastikään kiinnostunut runoilija Saarikosken tuotannosta...

Varsinkin kirjan alkupuoli on riemastuttavaa luettavaa - vaikka eivätpä nämä tapahtumat taatusti aikoinaan kovin hauskoilta ole tuntuneet. Jämeränä kolumnistina Kodin Kuvalehdessä nykyään vaikuttava kuusikymppinen Tuula-Liina kun on tehnyt vaikutuksen napakkana ja topakkana tolokun naisena. Sitä suurempi on kontrasti hänen käytökseensä nuorena: ensimmäisen kerran alta kaksikymppisenä naimisiin mennyt nuori Tuula on kotirouvan roolissa täydellisen osaamaton. Mies käy töissä, vaimo on kotona - ja makailee kaikessa rauhassa päivät pitkät lukemassa kirjoja. Omien sanojensa mukaan hän ei osannut laittaa ruokaa, ei siivota, hyvä että kaupassa sai käytyä. No, eipä ensimmäisen miehen kanssa muutenkaan niin lujaa pyyhkinyt, joten homma karahti aika äkkiä karille. "Olen 23-vuotias ja tunnen itseni ikälopuksi. Kaikki on takana. Naimisiin en ainakaan enää ikinä menisi, sen vannon."

Vaan toisinhan siinä kävi, seuraava aviomies olikin sitten Pentti Saarikoski. Kuvaus kahdeksan vuoden avioliitosta on sellaista luettavaa, että tämä kirja olisi pakollinen oppimäärä kaikille niille naisille, jotka lehtien palstoilla tai netin keskustelufoorumeilla tilittävät, että "mun mies juo, pettää ja lyö, mutkun mä rakastan sitä kun se on niin ihana". Toisaalta, on avioliittokuvauksessa myös paljon alkoholismin ulkopuolisia asioita, jotka näin kolmekymppisen silmään vaikuttavat eriskummalliselta. Paljon puhutaan "60-luvun vapaista suhteista", mutta melkoisen vapaita ne tosiaankin ovat olleet... Koko avioliiton ajan Pentillä on enemmän tai vähemmän vieraita naisia, tuopa hän heitä välillä kotiinkin, mistä työssäkäyvä vaimo saa heitä hätistellä. Ja naimisissa ollaan ja pysytään tästä huolimatta! Nykyäänhän kun nuo asenteet tuntuvat olevan jyrkemmän puoleisia, kerrasta poikki -mentaliteetilla, ainakin teoriassa ja ainakin ennen kuin kumpikaan on oikeasti ehtinyt pettää...

Tuula-Liina Variksen melko lakoninen ja toteava tyyli luo mukavat raamit kerronnalle, koska vastuuton narsisti Pentti ja itsekin kohtalaisen huolettoman tuntuisesti elämiseen suhtautuva Tuula esimerkiksi reissailevat ympäri Eurooppaa jokseenkin rahattomina. Tuula käy toki töissä toimittajana, mutta Pentin raha-asiat ovat vähän niin ja näin. Kustantamo tuntuu kantavan ison vastuun pariskunnan raha-asioista. Aivan mahtava on myös kirjan välittämä kuva 60- ja 70-lukujen kulttuuripiirien arkielämästä: melkein jokaisena päivänä tuntuu olevan jonkin sortin matinea tai paneelikeskustelu, ja isännöipä pariskunta kerran romanialaista runoilijaa, joka heidän tietämättään loikkaa länteen. Kylmä sota ja rautaesirippu olivat arkipäivää tuolloin ja vielä pitkään sen jälkeenkin. Sainpa kirjasta myös pari lukuvinkkiä lisää: Jorma Ojaharjun romaani Amok ja Hannu Salaman kirja Tapausten kulku täytyy laittaa omalle kirjastolistalle. Kumpikin kun kuulemma enemmän tai vähemmän suoraan kertoo kulttuurikapakka Hansan taiteilijaporukoista ja toki sitä kautta myös Saarikoskesta. Tämä mahtaisi tyydyttää Saarikosken narsismia: parikymmentä vuotta hänen kuolemansa jälkeen hän on se syy, jonka vuoksi uudet lukijat etsivät käsiinsä hänen entisten vaimojensa ja ryyppykaveriensa kirjoja...

Kun avioliittoon syntyy lapsi, ryhtyvät Tuulan asenteet vähitellen muuttumaan. Yksi pinnan alla kulkeva virtaus tarinassa onkin Tuulan oma aikuistumisprosessi: vaikka kuinka rakastaa, niin joissakin asioissa on oltava roti. Avioliiton viimeiset vuodet 70-luvun puolivälissä kuulostavat jo aika ahdistavilta. Pieni perhe asuu Keravalla, Tuula käy töissä Helsingissä, elämänsä tähän asti pahimmassa juoppoputkessa oleva huonokuntoinen Pentti saattaa kadota pikkutytön kanssa minne tahansa tai leiriytyä ryyppyporukan kanssa keittiöön lapsen silmien alle.

"Joka päivä kiipeän pimeältä Pasilan asemalta haisevaan junaan ja joka päivä putoan Keravan asemalle kuin kaivon pohjalle, ajan haisevalla bussilla Ahjoon ja putoan pimeälle pysäkille. Haparoin pimeässä kotiin, ja palelen aina.

Kotona Pentti istuu keittiössä tukka silmillä, silmät hädin tuskin auki, katse harmaana. Pöydällä koskispullo, roskiksessa toinen; räkäisiä nenäliinoja, likaisia astioita, pölyä, sotkua, vaatteita hujan hajan, hajua ja törkyä. Ja Pentti aina umpihumalassa, viinasta vetelänä, puolitajuttomana, savukkeenpätkä sormissa, jotka ovat laihat ja keltaiset kuin kanan varpaat, toinen tupakka käryämässä täydessä tuhkakupissa, kolmas matolla, johon on jo palanut reikä.

Ja pieni ruskeasilmäinen Anna, nelivuotias vasta, odottaa koko vuoden sitä päivää, jona ei huudettaisi eikä kiljuttaisi eikä itkettäisi. Eikä sitä päivää koko vuonna tullut.

Joka päivä istun junassa ja puristan käsiäni nyrkkiin ja käsken itseäni: - Tänään älä huuda, tänään et huuda, oli siellä mitä hyvänsä. Hoen sitä kotiin asti ja kun pääsen kotiin ja näen sen kaiken, suuni vain avautuu ja minusta lähtee ääni, josta en edes tiedä, mitä se on. Huutoa, raivoa, vollottavaa itkua."

Miten tämmöisestä voi päästä eteenpäin? Elämäkerroissa on se mainio puoli, että niissä voi tapahtua ihan mitä vaan, sellaistakin, joka fiktiossa olisi täysin epäuskottavaa. Alkoholistin syvimmän rappion ja avioliiton mustimpien hetkien pelastajaksi koituu toinen nainen. Toisen naisen - Saarikosken tulevan neljännen vaimon Mia Bernerin - kuvaan astuminen ei aiheuta mustasukkaisuusdraamoja ja kriisejä, vaan Tuula-Liina on totaalisen helpottunut kun Mia ottaa viedäkseen Pentin Ruotsiin. Usein on siteerattu Tuula-Liinan toteamusta, että aivan kuin olisi hyvän miniän saanut. "Minä pääsisin irti, vihdoinkin, yrittämään olisiko minusta oman elämäni eläjäksi." Kaiken kukkuraksi tämän jälkeen Saarikoski vielä koki huikean taiteellisen luomiskauden ja kirjoitti parhaat runonsa ja painavinta proosaansa, Tuula-Liina puolestaan meni kolmannen kerran naimisiin ilmeisen onnellisesti ja kunnon miehen kanssa, ja sai toisenkin lapsen.

Jos ensimmäinen lukukokemukseni Kilpikonnan ja olkimarsalkan parissa oli juuri sitä tiedon ahmimista Pentti Saarikoskesta, oli tämä toinen ehkä enemmänkin Tuula-Liinan aikuistumisen seuraamista. Saarikoskea ja Saarikoskesta kun on tullut tässä välissä luettua niin paljon, että muullekin pystyi antamaan tilaa. Avioero Saarikoskesta astui voimaan vuonna 1975, samana vuonna Tuula täytti 33. Sitä ennen hän tosiaan ehti olla hupakkomainen, osaamaton ja epäkäytännöllinen kotirouva nuoruuden avioliitossaan, seuraavassa liitossa lähes täysipäiväinen holhooja alkoholistille, jonka luomisvoima oli kaikesta huolimatta niin suurta, että vaimon kirjalliset kyvyt ja ammatillinen kunnianhimo pyyhkiytyivät lähes olemattomiin. Mutta toisin kuin 23-vuotias Tuula oli uskonut, kaikki ei ollutkaan takanapäin, vaan edessä oli vielä tasapainoista perhe-elämää, runsaasti täysipainoisia työvuosia ammattitaitoisena ja tunnettuna toimittajana sekä oma kirjailijanura hyviä kritiikkejä ja myönteistä julkisuutta keränneenä prosaistina. Tosiaan, joskus elämäkerrat ovat paljon mukavampia kuin romaanit. :)

Loppuun vielä vähän ikävämpää ja suoraan aiheeseen liittymätöntä asiaa. Kun googlettelin pari viikkoa takaperin juttuja Kilpikonnasta ja olkimarsalkasta, osuin luonnollisestikin melkein heti Loistopokkarien omalle kirjan esittelysivulle. Kärkipaikkaa googleosumissa piti kuitenkin hallussaan tamperelaisen ylioppilaslehti Aviisin arvostelu vuodelta 1995. Kun jutut luki peräperää, tuntuivat ne oudon samankaltaisilta. Noh, kun tuota omaa Ohrana-tekstiäni oli plagioitu lehden kirja-arvosteluun, en epäillyt sattumaa, vaan luin vielä tekstit uudestaan verraten niitä lause lauseelta. Ja kas kummaa, Loistopokkarien tekstihän oli käytännössä suora tiivistelmä Aviisin tekstistä, lähdettä tietenkään mainitsematta, joitakin sanoja sieltä täältä oli muuteltu uusiksi. Laitoin vinkin Aviisin kirjoittajalle, joka ei ollut ollut asiasta tietoinen, sekä lähetin Loistolle palautelomakkeen kautta huomautuksen asiasta. Meni muutama päivä ja teksti modattiin tuohon nykyiseen muotoonsa, mitään selitystä ei tietenkään annettu, en kyllä tiedä myöskään saiko Aviisin kirjoittaja jotain vastausta asiaan. Kyllä otti päähän. Mihin tämä maailma menee, jos kaikista maailman tahoista toimittajat ja kustantajat prujaavat juttunsa netistä? Surullista... Melkein harmitti että jouduin Loistopokkareille vielä rahaa kantamaan ostamalla tämän kirjan, mutta ehkä olen sitten jatkossa tarkempi tällaisessa asiassa. Kopioin kyllä Loistopokkarien sivulla olleen alkuperäisen jutun tekstitiedostoksi itselleni talteen, voisihan sen laittaa joskus nettiin jakoon jos jaksaa. On nimittäin ihan peruskoulutason copypaste-meininkiä, kirjoittajan nimeä ei tietenkään mainita, kuten ei näköjään noissa heidän nettisivuillaan olevissa esittelyteksteissä muutenkaan.

EDIT: Jaksoin kuin jaksoinkin laittaa nuo molemmat tekstit rinnakkain luettavaksi, katso vertailu täältä: http://www.corded.org/~brunou/loisto_plagioi.pdf.

Lue myös nämä:
Hannu Salama: Tapausten kulku
Heikki Turunen: Maalainen
Bret Easton Ellis: Lunar Park

Jude Deveraux: Suloisia valheita

Flunssa vei mennessään, joten ainakin on ollut aikaa lukea. Onneksi kirjastosta oli löytynyt Jude Deveraux'n Suloisia valheita, se oli aivan täydellistä luettavaa tässä olotilassa. Vähän liiankin täydellistä: ahmin tarinaa eteenpäin kauheaa vauhtia, ja sitten kun pääsin loppuun, harmitti niin kovasti että se loppui ettei tehnyt mieli aloittaa mitään muuta kirjaa vaan haikailin Suloisten valheiden maailmaan takaisin. Näinpä taisi käydä tuon Villiorkideankin kanssa...

Suloisia valheita onkin Villiorkidean, Tunteiden talon ja Silkkiäispuun hengenheimolainen, kaukana Ylämaan laulun tyylistä. Toki riittävän romanttinen pohjakuvio tässäkin kirjassa, kun ultimaalisen komea, rikas, hyväkäytöksinen, älykäs, huumorintajuinen ja lapsirakas Mike tekee kaikkensa voittaakseen kovia kokeneen Samanthan rakkauden. Pinnan alla virtaa kuitenkin vakavampia teemoja: esimerkiksi Samantha itse ei suinkaan ole perinteinen rakkausromaanien viaton nainen, vaan 28-vuotias epäonnistuneesta avioliitosta eronnut nainen, joka on menettänyt molemmat vanhempansa olosuhteissa, jotka ovat saaneet hänet tuntemaan ankaraa syyllisyyttä asiasta. Lisäksi juoneen punotaan kiehtovasti 1920-luvun gangsterimaailman kuvioita. Mahtava lukupaketti siis kaiken kaikkiaan!

Suloisia valheita sijoittuu 1990-luvun alun New Yorkiin, jonne Samantha joutuu muuttamaan isänsä kuoleman jälkeen. Testamentin toimeenpanijaksi on määrätty Michael Taggert (kyllä vain, tässäkin kirjassa esiintyvät Deveraux'n vakiosuvut Taggertit ja Montgomeryt) ja yhdessä Samantha ja Mike ryhtyvät selvittämään Samanthan kadonneen isoäidin kohtaloa. Isoäiti tuntuu sekaantuneen nuoruudessaan hämärällä tavalla gangsteripiireihin, ja jäljitys johtaa pääparin vanhojen rikollispomojen, harlemilaisten yökerhon omistajien ja entisten tanssityttöjen kanssa tekemisiin...

Pidin kirjassa niin näistä gangsterikohtauksista kuin Samanthan uskottavasti kuvatusta ahdistuksesta. Olipa tälläkin kirjalla hömppäleima tai ei, ihan varmasti moni lukija pystyy samaistumaan sukulaisettomaksi jääneen ja ihmissuhteessaan epäonnistuneeseen nuoreen naiseen, ja hänen tapaansa yrittää vuoroin paeta ongelmiaan ja vuoroin taas ratkoa niitä. Välillä juonikuviot menevät melko dekkarimaisiksi, ja niiden loogisuudesta löytyy pari häiritseväntuntuista aukkokohtaa, mutta eivät ne koko kuviota onneksi kaataneet. Ja toki kirjaan mahtui riittävät määrät myös romanttisia kohtauksia. ;)

Blogin labeleiden muokkauksessa sain neuvoja Lankavaraston pienennysblogia pitävältä Marjalta. Lisäksi viikon kivoin bloggausuutinen oli se, että Wsoy:lta meilattiin ja kysyttiin haluaisinko tulevaisuudessa joitakin arvostelukappaleita kirjoista, joista voisin blogata. :) Todennäköisesti saatte siis lukea tulevaisuudessa myös kaupallisuuden alttarille uhrattuja korruptoituneita mielipiteitä... Muut kustantajat, ottakaahan oppia näin esimerkillisestä toiminnasta Internetin hyödyntämisestä markkinoinnissa!

Lue myös nämä:
Jude Deveraux: Tunteiden talo
Pirjo Rissanen: Posliinihäät
Kaari Utrio: Rakas Henrietta

Veikko Huovinen - Kimmo Taskinen: Pystyyn marinoitu nainen

Kimmo Taskisen sarjakuvahahmot ovat rujolla ja taatusti tunnistettavalla tavalla suomalaisia: kolhonaamaisia, tylsäilmeisiä ruttuturpia, jotka tuijottaa möllöttelevät maailmanmenoa. Herra on erikoistunut suomalaisen kaunokirjallisuuden sovittamiseen sarjakuviksi, olen aiemmin lukenut häneltä sarjakuvaversion Aapelin Siunatusta hulluudesta. Se eteni mielestäni hieman liian jähmeästi ollakseen riittävän viihdyttävä. Toista maata on kokoelma Pystyyn marinoitu nainen vuodelta 2000, jossa viisi Veikko Huovisen novellia ovat saaneet mustavalkoisen sarjakuva-asun.

Albumin tarinat ovat Silakkalaatikkoa Jeesukselle, Pystyyn marinoitu nainen, Yllyttäjä, Hankalat illalliset ja Tarzan ja Suomi. Näistä Pystyyn marinoitu nainen onkin erityisesti sydäntäni lähellä, onhan viehättävän mutta viinaanmenevän hum.kandin kohtalo jotakin todella mieleenpainuvaa. Tarinat saavat ansaitsemansa kuvituksen, ja erityisesti Yllyttäjä ja Hankalat illalliset saavat mainiota lisäpotkua Taskisen kuvista. Nämä kaksi lyhyttä erikoista kun kuuluvat Huovisen siihen tuotantoon, jossa Sotkamon tarkka-ampuja ottaa voimakkaasti kantaa ummehtuneeseen suomalaiseen poliittiseen keskusteluun ja kulttuuri-ilmapiiriin. Varsinkin Hankalat illalliset pistää miettimään, kuinka tympeänä ja rajoittuneena Huovinen onkaan mahtanut kokea 1970-luvun läpipolitisoituneen, suomettuneen ilmapiirin. Eipä sillä että tämä nykyinen ilmapiiri aina sen parempi olisi... jos ennen uskottiin Neuvostoliittoon, niin Nato, salarakkaat ja talouskasvun nimiin vannominen lienevät se nykypäivän pyhä kolminaisuus.

Yhtä kaikki, Taskinen luonnehtii mainiolla tavalla Hankalissa illallisissa suomalaisia stereotyyppihahmoja. Illan isäntä, Stuart Pääkkönen on kutsunut joukon taloustoimittajia illalliselle lobatakseen ylikansallista sähköyhtiötä. Illallisista vain ei tule mittään, kun yrmeän änkyrät kaiken vastustajat, lettipäiset viherpiipertäjät ja rasvatukkaiset karvalakkikommunistit boikotoivat niin eteläafrikkalaisia punaviinejä, lappilaista poronlihaa kuin tukiaisilla tuotettua maitoakin. Lopulta seurue pääsee yhteisymmärrykseen talkkunan ja lähdeveden eettisestä sopivuudesta menyyksi. Hengeltään samaa sarjaa on myös Yllyttäjä, jossa kuolettavan tylsiin työtilaisuuksiin ja kulttuuritapahtumiin kyllästynyt vastuullinen virkamies Jani Jaakoppila palkkaa huutajan karjumaan ja rähisemään virallisissa tilaisuuksissa.

Myös Pystyyn marinoidussa naisessa Taskinen pääsee herkuttelemaan ajankuvalla. Vuoden 1965 Tampere yliopistoineen ja ugandalaisine vaihto-opiskelijoineen näyttäytyy räntäisenä ja jähmeänä. Huovisen taatusti poliittisesti epäkorrekti tarina ugandalaisen kannibalismista toimii kuin tauti, pahinta on että tarinassa yksityiskohtaisesti kuvattu resepti herättää aivan liian herkullisia mielleyhtymiä. :) Suosittelen!

Viimeinen tarina, Tarzan ja Suomi, väläyttää albumin lopuksi huumorin sijaan sitä raskassoutuisempaa, teräväkatseista realismia, jota Huovinen joskus hieman surumieliselläkin tavalla viljelee. Tarina on kuvannut Tarzanin selviytymismahdollisuuksia Suomessa, jos hän Afrikan sijaan olisikin ajautunut tänne, mutta päättyy lumiseen talvimaisemaan. "Sellaista on elo Suomen metsäisellä kamaralla; kaikki vieras ja outo kuolee, mielikuvitus katkoo siipensä, kaikki rehevä täällä taitetaan, kirkkaimmat kukat lakastuvat kovin varhain ja vieraat, suurisilmäiset, helmiäiskoristeiset linnut murtavat hennon nokkansa lintulaudan talikönttiin."

Taskisen kuvittama albumi on kulttuuriteko: Huovisen tarinat saavat sarjakuva-asun, josta huokuu kunnioitus ja Huovisen tuotannon tuntemus ja arvostus. Kotimaisen sarjakuvan genrestä katsottuna taas voi todeta, että harvoin käsikirjoitus näin lujalla pohjalla on meikäläisissä sarjakuva-albumeissa.

Lue myös nämä:
Aapeli - Kimmo Taskinen: Siunattu hulluus
Veikko Huovinen: Lampaansyöjät
Mauri Kunnas: Mac Moose ja Jagge Migreenin tapaus

Kauko Röyhkä: Silvia

Huuto.netissä oli taannoin Röyhkän Silvia eurolla parilla myynnissä. Joku veti välistä, ja jäin ilman Silviaa. Kostin tämän elämän epäoikeudenmukaisuuden lainaamalla kirjan kirjastosta ja ihan ilmaiseksi. :P

Röyhkän kirjoista olen aiemmin lukenut Miss Farkku-Suomen. Se on avoin, raastavan ihana ja hauska, omakohtaisia muistoja ja rutkasti myötähäpeää herättävä nuoruudenkuvaus. (Sen muuten ostin hiljakkoin divarista, joten eiköhän sekin lukupäiväkirjassa esiin pääse jossain vaiheessa.) Varsin myönteinen mielikuva Röyhkän kirjallisuudesta oli siis pohjana, kun tartuin Silviaan.

Päästyäni sivun 45 paikkeille olin vähällä jättää kirjan kesken. Jos Miss Farkku-Suomi kuulosti epäilyttävän omaelämäkerralliselta - kirjassa nuori oululaispoika kipuilee rocktähteyttä kohti - niin eipä Silvia yhtään etäännytetymmältä tuntunut. Entinen rock-laulaja, nykyinen kirjailija, irstaan vanhan sedän maineessa oleva Alarik Riuttu hiimailee Helsingin yöelämässä, ja on tuohon sivuun 45 mennessä ehtinyt iskeä kaksi alaikäistä tyttöä rokkibändin keikkabussista ja vienyt heidät hotellihuoneeseensa duunattavaksi. Sivutolkulla vyörytetty pornoilu oli kaikkea muuta kuin herkkää ja lämminhenkistä, pikemminkin oudon ulkokohtaista. Aivan kuin Alarik Riuttu katsoisi koko näytelmää ruumiista irronneena, sen verran epätunteenomaista ja jopa fyysisestä nautinnosta irrallista touhu tuntui olevan. Ja tarvitseeko nyt erikseen mainitakaan, että ei minulla ole mitään kirjojen seksikohtauksia vastaan, mutta nämä Silvian ällöttävimmät otokset olivat melko vastenmielisiä.

Mutta onneksi jatkoin kirjaa eteenpäin, sillä parhaat palat olivat vasta edessä päin. Vuonna 1997 julkaistu Silvia palautti mieleeni 1990-luvun aikaisia kohuotsikoita, joissa Kauko Röyhkä leimattiin satanistiksi. Kovin selviä muistikuvia minulla ei ole, mistä nämä syytökset kumpusivat ja mitä muuta asiaan kytkeytyi, mutta jonkinlaista osviittaa antoi tämä Ylioppilaslehden haastattelu samalta vuodelta.

"Syöksykierre alkaa joulukuun viidentenä. Uusin kirjani on kuluneen syksyn aikana saanut melko myönteistä kritiikkiä, ja olen antanut haastatteluja useisiin lehtiin. Sitten tulee joulukuun viides, joka on sunnuntai, ja Helsingin Sanomissa on Hyppösen pilkkakirjoitus minusta. Toimittaja Hyppönen, joka harrastaa bodausta ilman lihaksia kasvattavia hormoneja ja jonka sana viiltää kuin piiskanisku, on viime vuosina vetänyt kolumneissaan henkilökohtaisuuksiin menevää häpäisylinjaa. Ilmeisesti se aivan vilpittömästi kuvittelee olevansa joku teräsmies tai totuuden torvi, jonka laser-katse paljastaa tunnettujen ihmisten teennäisen ulkokuoren alla piilevän heikkouden. Sen jutut ovat saaneet suuren suosion ja muutamat julkkikset hermoromahduksen partaalle. Siitä itsestäänkin on tullut koko kansan tuntema julkkis, joka vähän väliä esiintyy televisiossa, lehdissä ja erilaisissa paneeleissa, ja monet toimittajat ovat saaneet vaikutteita Hyppösen tyylistä ja alkaneet soveltaa samoja menetelmiä omissa jutuissaan ja ohjelmissaan."

Kun kirjailija Riuttu heittää vitsinä tv-ohjelmassa, että ehkä Hyppönen on suuttunut häneen, koska Riuttu on saattanut epähuomiossa naida Hyppösen vaimoa tai tytärtä, leimataan Riuttu julkisuudessa pedofiiliksi. Alkaa ajojahti, jossa ei jää kiveäkään kääntämättä: vanhat valokuvat tai asiayhteydestä irrotetut kirjakatkelmat saadaan kaikki tukemaan median luomaa yhteistä teoriaa. Aivan tuulesta temmattua maine ei ole: keski-ikäinen Riuttu on kovin ihastunut nuoriin tyttöihin, toteaapa vielä ettei hänellä koskaan ole yli 30-vuotiasta kumppania ollut. Kirjassa hänen suuri rakkautensa on lukioikäinen ihana Silvia. Röyhkän kirjailijanlaatu näkyy taitavassa kaksoisvalotuksessa: Riutulle Silvia on lolitamainen haavemaan nymfetti, Silvian arkielämää kuvaavissa katkelmissa käy ilmi ankea lähiöelämää juopottelevan äidin ja tämän miesystävän parissa, minkä seurauksena teinityttö mieluummin pakenee kotoaan kapakkatuttujensa nurkkiin sen sijaan, että jäisi kotiin yöksi.

Loppua kohti kirja siis paransi tahtiaan kuin sika juoksuaan. Erityisesti minua miellytti Röyhkän kertojanääni, jossa on melko lakoninen sävy. Minä-muodossa tarinaa kertova Riuttu ei arastele paljastaa heikkoja kohtiaan: cooliuteen pyrkivän taiteilijamiehen elämässä on paljon naurettavia puolia, esimerkiksi se että hänen eläkeikäinen äitinsä käy edelleen ostamassa pojalleen vaatteet ja siivoamassa tämän asunnon. Röyhkä ei kirjoittajana hötkyile, vaan tarina etenee kaikessa rauhassa omalla painollaan, toteavana ja rauhallisena, kuitenkin ilman sitä junnaavaa toiston sävyä, joka usein tässä tyylilajissa on vaarana. Kirjassa kuvattu rockbändien, kapakassa istujien ja kulttuuriväen maailma näyttäytyy melko samanlaisessa valossa kuin kirjailija Riuttukin: tarkoitus on olla niin hiton cool, uskottava ja ihailtava, mutta loppujen lopuksi yhtä sun toista naurettavaa ja jopa surullista touhuun liittyy.

"Alan valmistautua illan tv-esiintymiseen. Minut on nimittäin kutsuttu erääseen myöhäisillan talk showhun. Alunperin sinne piti mennä jonkun feministikirjailijan, mutta se ei sitten päässytkään, ja ne ottivat minut, koska tarvitsivat tilalle jonkun yhtä ärsyttävän. Laitan taksimiehen paidan, joka on vielä melko puhdas, ja sen päälle mustan nahkableiserin, joka on ehkä aavistuksen verran pieni, se on aina ollut, mutta nyt se näyttää ehkä vielä pienemmältä, koska olen taas lihonut. Sääli, sillä se on hienoin vaatekappale, minkä omistan (se on melkein samanlainen kuin Bryan Ferryllä erään soololevyn kannessa).

Katson kokonaisuutta peilistä. Nahkatakki näyttää kuin liian tiukalta kuorelta makkaran päällä. Kokeilen paria pikkutakkia, mutta samettitakki on kulunut ja sen kaulukset ovat kääntyneet kippuraan ja mustassa on taas jotain ruokatahroja. Nahkableiseri on kuitenkin paras. Siellähän istutaan pöydän ääressä, eikä se istuessa näytä niin pahalta. Otan tuolin alleni ja kokeilen istumista nahkableiseri päällä. Muuten hyvä, mutta maha pullistuu ikävällä tavalla. Nyt olen jo tullut siihen pisteeseen, etten ole enää tukevahko vaan reilusti lihava kaveri."

Jostakin oli päähäni tarttunut, että 1980-alkupuolella Kauko Röyhkä olisi kuulunut samaan kirjalliseen punk-henkiseen Kiima-ryhmään kuin Anja Kauranen ja Harri Sirolakin. Vahvistusta tähän en netistä ainakaan juuri nyt löytynyt, tosin kumman vähän tuon Kiiman touhuista tietoa löytyy mistään päin Intter nettiä. Joka tapauksessa tätä omaakin lukulistaa katsomalla saa mielikuvan tiettyjen kirjallisten piirien pienuudesta. Kauranen kun seurusteli aikoinaan Sirolan kanssa, mutta meni myöhemmin naimisiin Pentti Saarikosken pojan kanssa, josta on siis jo ehtinyt erota. Niinpä nuorten Snellmanin neitien äiti on Anja Kauranen (Snellman) ja isoisä Pentti Saarikoski. Tytöille äidinkielen ainekirjoitukset ovat taatusti joko suurta riemua tai übertylsää pakkopullaa...

Lue myös nämä:
Kauko Röyhkä: Miss Farkku-Suomi
Vladimir Nabokov: Lolita
Riku Korhonen: Lääkäriromaani

Anja Kauranen: Kultasuu

Eläköön halvat kirjakaupat! Helsingissä käydessäni löysin Lasipalatsin Kirjatorilta Anja Kaurasen ihanan Kultasuun vuoden 2000 pokkaripainoksena, hintaa vaivaiset kaksi euroa ja kannessa vielä komea Bestseller-logo. Sehän lähti mukaan että heilahti.

Anja Kauranen (nyk. Snellman) on ollut jo pitkään kaikkien humanistisesti suuntautuneiden kyldyyripersoonien (kuten minun) valovoimaisimpia tiennäyttäjiä - johan se todistaa tämä Rauli Lauhasen klassinen tarina Tiina humanistista. Ensimmäinen lukemani Kaurasen kirja oli 1990-luvun puolivälissä kovaa kohua herättänyt Pelon maantiede. Tämä lieneekin yksi eniten ajatusmaailmaani vaikuttaneita kirjoja. Se herätti lukioikäisenkin pohtimaan tasa-arvoasioita. Tästä kirjasta itse olen saanut alkusysäyksen herätä tarkastelemaan maailmaa naisnäkökulmasta. Tai no, eiköhän Kaari Utriollakin ole melko lailla osuutta tähän asiaan.

Pelon maantieteen jälkeen tuli luettua kaikki aiemmin ilmestyneet Kauraset ja pari sen jälkeenkin tullutta. Aiheidensa puolesta Kaurasen kirjat ovat melko erilaisia, joten äskeisestä feministipaatoksesta pelästyneet voivat huokaista helpotuksesta ja tutustua huoletta Kaurasen tuotantoon. On yleisesti tunnettu tosiasia, että Kaurasen kirjojen taso laski sen jälkeen kun hän muutti nimensä Snellmaniksi, ja meikäläinen allekirjoittaa väitteen täysin. Kaikkia Snellman-nimellä julkaistuja kirjoja en ole jaksanut lukea, ja turhan sisäsiistejä, värittömiä, hajuttomia ja mauttomia ne tuppaavat olemaan. Varhaisempi tuotanto, kuten tuo Pelon maantiede, Arabian Lauri, Sonja O. kävi täällä ja Tushka ovat hiton hyviä, eläviä kirjoja. Mutta melkeinpä äänestäisin tämän Kultasuun kirjailijan parhaaksi teokseksi, varsinkin tämän noin kolmannen lukukerran jälkeen.

Kultasuu on irtonaista, hilpeää ja hillitöntä Helsingin murteen alias stadin slangin tajunnanvirtaa. Kaikki jotka ovat erehtyneet luulemaan slanginuottia ärsyttäväksi: lukekaa tämä kirja, niin voitte korjata erehdyksenne. Lähin vertailukohta on, hullua kyllä, Heikki Turunen - tuo ylittämätön dialogin mestari, joka vuodattaa romaaneissaan ylitsekuohuvia tarinoita pohjoiskarjalaksi. Kaurasen Kultasuu antaa Turusen huimille hahmoille ankaran vastuksen: vuoden -55 mallin menomimmi tilittää 1980-luvun puolella Meksikon rajalta käsin lapsuuttaan ja nuoruuttaan Helsingin Siltasaaren tyttöjengissä, vauhtivuosiaan Los Angelesissa sekä Peter Pan -syndrooman kaltaista tilaa, kun vanhat ystävät ympärillä aikuistuvat ja alistuvat porvarilliseen elämänmenoon ja itse senkun painaa vaan. Mitään katkeraa tai kyynistä tässä kirjassa ei kuitenkaan ole. Kultasuu on raikas tuulahdus sellaisesta sex & drugs & rock'n roll -elämäntaparomantiikasta, joka on parhaimmillaan vaikkapa musiikissa kuultuna - oikeassa elämässä kun kyseinen pyhä kolminaisuus ei suinkaan aina onnea ja autuutta takaa.

"Sinä yönä mä tosiaan tsiigasin niitä mun naisia niinku oisin tienny et se oli vika kerta ku me istuttiin kimpassa käläkäläpohjalta, tsekkasin ihan liki niitä huldia joita ilman mun elämästä olis tullu jotain ihan muuta, ilman niitä mä muistasin skidiajoista vaan nälän ja vilun ja pelon ja vois olla niinki et ilman niitä mä en ees enää olis tässä bamlaamassa läpi tätä juttuu. Mä kattelin niitä komeita nuorii mimmei ja vähä ihmettelin miten niillä kaikilla alko olla otsat jotenkin kroonisesti kurtussa ja naamat ku remonttiässällä sivelty, jotku ylihuomisten huolet oli ryhtyny himmentään niitten sussujen silmien läikkeen. Ja mä muistin miten skolessa kerran järjestettiin skabat kuka luokasta muistutti eniten ketäkin suomalaista filkkatähtee ja meidät leidit pantiin seuraavanlaisiin puihin: Blondi äänestettiin Regina Linnanheimoks, Saldo oli Emma Väänänen, Lepakko Ella Eronen ja mä Emmi Jurkka, arvata saatto et Blondi puhalteli kaks seuraavaa viikkoo verenpunaisiin tekokynsiinsä.

Ja joskus aamuyöstä ku me gimmat jaksettiin viel hitusen rannetta kohottaa me skoolattiin, kilautettiin aika siskokullille, hei Blondi Saldo Lepakko ja Kultasuu, sen helähdyksen mä tuun muistaan aina ikuna."

Oikeastaan tuolla alkupuolella kirjoittamallani juoniselostuksella ei ole väliä. Juoni kun on tässä kirjassa aika epäolennainen asia, tämä on kalevalaishenkistä runonlaulantaa. Kultasuu kietaisee kuulijansa pikkusormen ympärille heti romaanin aloittavalla, noin puolitoista sivua kestävällä virkkeellään. Jo aloituksessa heitetään lentosuukko Väinö Linnan suuntaan: aika siskokultia. Muuten matkan varrella saakin kuulla hykerryttäviä tarinoita maailman menosta niin 60- ja 70-lukujen Helsingistä Siltasaari-Kallio -akselilta, elämänhaluisten nuorten bailaajatyttöjen seikkailuista ympäri maailmaa, Los Angelesin ei-niin-kiiltokuvamaisten kaupunginosien höyryisestä arjesta ja paljon paljon muusta. Anja Kauranen - anteeksi, siis Snellman - tee meille lukijoille palvelus, käy henkäisemässä Kultasuun tarinaa ja puhalla sama henki vielä tuleviinkin kirjoihisi. Kiitos.

Ps. Katso myös Rakkaus on koira helvetistä -blogin kirjoitus Kultasuusta.

Lue myös nämä:
Jari Tervo: Pohjan hovi
Arja Tiainen: Tää tojota ei lähe liikkeelle
Laura Honkasalo: Tyttökerho

Kreetta Onkeli: Beige

Tähän postaukseen melkein piti tulla Kata Kärkkäisen Jumalasta seuraava. Valitettavasti ensikosketukseni rouva Kärkkäisen kirjalliseen tuotantoon päättyi varhaisvaiheen keskeytykseen: tartuin ko. romaaniin mielestäni ennakkoluulottomasti ja avoimin mielin, mutta hyydyin alkupuoliskolla. Muinaiset Sinäminä-novellit mieleen tuova kerrontatapa ja omituinen juonenkulku tyylilajissa, joka oli juuri sitä mainitsemaani "pinnallista citykirjallisuutta, jossa puhutaan mukavia ja briljeerataan tuotemerkeillä" olivat minulle liikaa. Onneksi vaihtoehtokirjana oli kirjaston palautettujen hyllystä siepattu Kreetta Onkelin Beige. Kärkkäiseen verrattuna Onkeli on ylivoimainen kuin Aleksandr Karelin painimatolla. Ja melkoisen mukavasti Onkeli ottelee kotimaisen kirjallisuuden kentällä noin ylipäätäänkin.

Onkelilta olen aiemmin lukenut Ilosen talon, tosin siitä on niin monta vuotta etten pysty tyhjentävää lausuntoa kirjasta antamaan... Toinen teos, novellikokoelma Tervetuloa paratiisiin ei ole käsiini sattunut, mutta Beigeä muistin lehdissä kehutun ja niinpä se tarttui ahnaisiin käsiini kirjastossa. Pienoisromaani, tuumin, tuossahan ei kauaa nokka tohise. Mutta Beige pitikin lukea pikkuhiljaa ja pieninä annoksina. Onkeli kun kirjoittaa proosaa kuin runoilija. Hän viljelee punnittuja, joka suuntaan harovia kielikuvia, jotka ovat piristävän omalaatuisia. Kokonaisuutena Beige oli hieman kuin 60-luvun psykedeelinen rock'n roll vaikkapa The Doorsin malliin: kyllä se tunnistettavasti tästä maailmasta kertoo, mutta pintasilaus on niin erikoisella tavalla sekä ulkoavaruuteen että alitajuntaan singahteleva, että joutuu miettimään, mistä hitosta tekijä on omaperäisen luovuutensa ammentanut. Tämän sanon yksinomaan myönteisessä mielessä.

Beige alkaa komediana, mutta muuttuu loppumetreillä tragediaksi. Päähenkilönä on tuore ylioppilas Vappu, joka on omien sanojensa mukaan "kahta tunnetilaa: ylipainoa ja miehenhalua." Hän muuttaa pienestä kotikylästään kesätöihin Helsinkiin, valmiina kokemaan huikeita seksiseikkailuja ja kenties rakkauttakin. Ihan näin ei homma etene, kaupunkielo tuntuu yksinäiseltä ja lihava tyttö ei pääse lihavuuttaan pakoon ihmisten silmissä mitenkään...

Vapusta tunnistavat itsensä ihan kaikki nuoret naiset, vai olisiko ehkä jollakin Penelope Cruzilla ollut niin rautainen itsetunto ja vankkumaton usko omaan viehätysvoimaansa, ettei ole tällaista nuoren naisen epävarmaa ja itsetuntoa koettelevaa jaakobinpainia joutunut koskaan käymään? Vappu elää seikkailujaan pitkälti omassa mielikuvitusmaailmassaan, ja on valmis kuvittelemaan jopa kesätyöpaikkansa kuivahtaneen esimiehen rakkaustarinansa toiseksi osapuoleksi. Kuvaukset Vapun päänsisäisistä haaveista yhdistettynä arkiseen, tylsään ja tavalliseen todelliseen elämään saavat lukijan hörähtelemään vähän väliä. Paitsi lopussa, jossa mielikuvituksen ja todellisuuden ristiriita paljastuukin kenties liian raskaaksi Vapun kestää...

Kirjan takaliepeessä siteerataan Anelma Järvenpää-Summasen arvostelua, joka on julkaistu Maaseudun tulevaisuudessa. Hänen määritelmänsä Onkelin proosasta on niin osuva, että lainaan sitä tähän: "Onkelilla on omintakeinen taito näyttää traagisuuden koomisuus pilkkaamatta kohteitaan." Tämä on erittäin totta, ja lisäksi Onkelilla on kasoittain persoonallista huumorintajua. Siitä esimerkkinä seuraava katkelma Vapun ja työkavereiden kesäillan vietosta:

"Runoilija ei katsonut minuun vaikka olin tuskallinen luonne. Niinkään kaikille kuuluvassa alassa kuin runous ei ollut demokratiaa kohdallani. En ollut koskettava, koska olin pulloposki. Riipaisevuutta oli toisissa, lommoposkissa, laihoissa, koetelluissa. Ei hän mikään oikea runoilija ollut koska ei nähnyt sisälleni tai edes katsonut sinne. - On ostarin paikalla kauppakeskus, sun housuissa Jarmo-Anteron couscous. Mä katoan Messi-pubin yöhön, tilaan kaljan menemättä työhön. Mun aamu on sun vika. Sä oot elämäni villisika.

Tunnelma nousi kattoon. Yleisöstä runo oli mahtava. Taputuksia.

- Te olette katu-uskottavassa timmissä kaikki paitsi sulla on vähän liikaa, laiha runoilija totesi runojensa välissä. Hänen lantionsa oli kämmenen levyinen. Runoilija osoitti minua."

Edit: Onkelin Kotirouva-kirjasta kirjoitin arvion Etelä-Saimaaseen.

Lue myös nämä:
Orvokki Autio: Pesärikko
Amélie Nothomb: Antikrista
Peter Høeg: Lumen taju

Benoît Sokal: Tarkastaja Ankardon tutkimuksia - Valkokaulusjuomari

Tarkastaja Ankardon tutkimukset edustavat samaa antropomorfista (= ihmisten kuvaamista eläinhahmoina) sarjakuvaa kuin Blacksad-sarjakin. Mutta toisin kuin Blacksadissa, tässä eurosarjakuvan nihilistisessä klassikossa ei ole juurikaan tilaa romantiikalle tai ylväydelle. Eläimetkin ovat kaukana söpöistä karvaturreista - päähenkilö, tarkastaja Ankardo, horjahtelee lain kaidalta puolelta lavealle läpi seikkailujen kännissä kuin ankka, ja hänen kohtaamansa henkilöt ovat useimmiten isokärsäisiä, turpeita sikoja tai kaljuja, sulkasatoisia lintuja ja terävähampaisia, roikkuvakielisiä koiranhurttia.

Kiinnostuin tästä sarjakuvasta muistaakseni 1990-luvun lopussa yliopisto-opintoja aloitellessa. Siirtymä lastensarjakuvasta aikuisten sarjakuvaan oli tapahtunut jo lukioikäisenä, jolloin aloin lukemaan mm. Corto Malteseja. Jotkut käsiin osuneista Ankardoista olivat jopa vähän liiankin raakoja makuuni, nykyään tosin tykkään sitä enemmän mitä hurjemmaksi meno äityy. :) Melkein parhaita ovat Tapiireissa julkaistut mustavalkoiset lyhyt-Ankardot, joissa päähenkilö kuolee joka jakson lopussa.

Suomennettujen Ankardojen listasta albumit Koiran paluusta Usvahäihin edustavat sitä angstista ja raadollista varhaisvaihetta, kypsää ja minun makuuni parhainta keskivaiheen tuotantoa taas ovat Amerzonia - Ei kuutamoa katuojaan -välin albumit. Unelma horisontista aloittaa myöhäisemmän tuotannon, jossa ote on jo löysempi ja paras terä tylsynyt. Nykyisellään Sokal tuntuu tekevän Ankardoa samassa hengessä kuin Rolling Stones soittaa rock'n rollia: virkein luovuus ja paras into on koettu jo vuosikymmeniä sitten, mutta kun tanssijalkaa vielä vipattaa, niin eiköhän pojat heitetä vielä yksi maailmankiertue. Lukijana uudet Ankardot on tullut luettua hieman kuin vanhojen hyvien aikojen muistoksi: ei odota liikoja ja suhtautuu pieniin notkahduksiin anteeksiantavalla sympatialla. Siihen nähden Valkokaulusjuomari on ihan piristävää luettavaa: siinä oli jotain kulta-ajoista muistuttavaa särmää.

Uudelle lukijalle Valkokaulusjuomari voi hyvinkin toimia Ankardon meininkiin vihkivänä riittinä. Tarina alkaa, kun pariisilaisen viinioppaan kirjoittaja käy arvostelemassa rajaseudun kylätilan viiniä. Viininlitku kirvoittaa maistelijan tekemään murska-arvostelun, ja hieman myöhemmin hänet löydetään kuolleena... kuolinsyynä pöytäviinin ylenjuonti. Arvostelijan veli komentaa autonkuljettajaansa suuntaamaan limon nokan Belgian rajaa kohti, ja kuolemaa tutkiva komisario Puputti määrää Ankardon tekemään omia, epävirallisia tutkimuksiaan tapauksen johdosta. (Ankardon tutkimukset ovat aina epävirallisia, eikä minulle ole vieläkään selvinnyt, mikä hänen virallinen asemansa "tarkastajana" poliisilaitoksessa tai sen ulkopuolella on, huolimatta siitä että olen lukenut lähes kaikki suomeksi ilmestyneet Ankardot.) Välttääkseen viinitilallisten epäluulojen heräämistä kolmikko päättää esiintyä belgialaisina sarjakuvapiirtäjinä, hehän ovat tunnetusti kaikki alkoholisteja...

Rajaseudun kylässä pysähtyvät kaikki keskieurooppalaiset turistit tankkaamaan varaston täyteen viiniä, brutaaleimmillaan sitä ostetaan bensatankin kaltaisista säiliöistä. Hienostonautiskelijalle tällainen tilanne on painajaismainen, mutta kovissa liemissä keitetty Ankardo pystyy toki ratkomaan rikokset tällaisissakin olosuhteissa, huolimatta uhkaavasta punaviinin yliannostuksesta. Kuten Sokalilla yleensä on tapana, loppuratkaisussa paljastuu ihmisten juonittelunhalu ja kaikkea muuta kuin puhdas omatunto.

Vaikka Valkokaulusjuomari leppoisaa sarjakuvaviihdettä olikin, ei se silti vedä lähellekään vertoja Sokalin mestariteoksille, kuten Etelä-Amerikan sissisotiin raadollisella tavalla sukeltavalle Amerzonialle tai väkivallan ja keuhkotaudin täyteiselle Lempeälle kuolemalle. Saa nähdä kuinka kauan Sokal jaksaa Ankardonsa kanssa jatkaa. Joskus pitäisi tietää milloin kannattaa lopettaa. Toisaalta, olen sitä mieltä että taiteilijalla on oikeus tehdä luomalleen hahmolle mitä haluaa, joten ehkä Ankardonkin seikkailut jatkuvat vielä vuosikymmenien ajan, vaikka paras huippu tuntuisikin olevan jo takana päin.

Lue myös nämä:
Mauri Kunnas: Mac Moose ja Jagge Migreenin tapaus
Bret Easton Ellis: Lunar Park
R. Goscinny - A. Uderzo: Obélix et compagnie

Jude Deveraux: Ylämaan laulu

Gummerus on julkaissut Jude Deveraux'n Ylämaa-sarjaa (1980-luvun alussa julkaistu "Velvet Series", ks. lyhyt tiivistelmä sarjasta täältä) uusina painoksina, ja kauppareissulla mukaan tarttui matkalukemisiksi Ylämaan laulu. Sarjan kolme muuta osaa onkin tullut luettua jo aiemmin romantiikannälän iskiessä, ja taatun tuhtia siirappia tämäkin kirja tarjosi. Olenkin jo aiemmin kertonut, miten surulliseksi useimmat "romanttista viihdettä" lupailevat kirjat minut saavat. Joko kirjat ovat niin pöljiä, että vihaksi pistää, tai sitten yksinkertaisesti tylsiä. Deveraux osaa annostella kirjoihinsa sopivasti romantiikkaa, draamaa ja lisäksi genrelle harvinaista huumoria. Asiaa!

Neljän Ylämaa-kirjan sarja kuvaa 1500-luvun Englantiin sijoittuen Montgomeryn veljessarjan romansseja. Pääosassa on aina kunkin veljeksen tuleva vaimo. Ylämaan laulussa päähenkilö on upeaäänisesti laulava Alyxandria Blackett, joka joutuu pakenemaan inhaa aatelismiestä metsään ja tapaa siellä lainsuojattomien joukkoa johtavan lordi Raine Montgomeryn. Välttääkseen paljastumista Alyx pukeutuu pojaksi. Tämä onkin kirjan heikoin lenkki: itse olen aika lailla kyllästynyt tähän populääriviihteen suosikkiteemaan, että tukkansa leikkaamalla ja miehen vaatteisiin pukeutumalla nainen muuttuisi kertaheitolla poikaa muistuttavaksi eikä kukaan muka tajua totuutta. Hohhoijaa.

Noh, ristiinpukeutumisleikit eivät onneksi koko kirjaa vie, vaan puolenvälin tietämillä Alyx pääsee esiintymään jälleen naisena. Kauniisti "rouvaspornoksi" kutsutun tyylilajin tunnusmerkit, kuten ylimaallisen hekumalliset rakastelukohtaukset, täyttyvät myös. Kun otetaan huomioon, että tätä kirjallisuuden lajia lukevat erityisesti nuoret naiset ja tytöt arviolta 12 ikävuodesta alkaen, voidaan epäillä, että tyylilaji vääristää nuorten tyttöjen mielikuvaa ihmissuhteista yhtä paljon kuin se ns. oikea porno vääristää poikien. Pitäisikö hömppäromantiikka rajata vain medialukutaidon perusdiplomin suorittaneiden naisten luettavaksi? Eikö valtiovallalla ole mitään sanottavaa aiheeseen?!

Otanpa tässä muutaman esimerkin tyylilajin nyrkkisäännöistä, joita noudattamalla nainen kuin nainen voi kokea elämää suuremman rakkaustarinan:

1) Kun tutustut mieheen, on parasta vihata häntä silmittömästi alusta alkaen. Haukkuminen, kiukuttelu, vastustaminen henkeen ja vereen ja tarvittaessa jopa fyysinen väkivalta ovat taattuja keinoja saada miehen rakkaus heräämään.

"Irrota kätesi minusta! hän murahti ja näki yllättyneen katseen miehen komeilla kasvoilla ennen kuin joutui tarttumaan hevosen satulaan ollakseen kaatumatta. Typerä hevonen kavahti pystyyn ja sai Alyxin kompastumaan uudelleen ennen kuin hän kykeni löytämään tasapainonsa.
- No niin, jos olet nyt valmis, Raine sanoi pilke sinisissä silmissään, ja hänen ihana äänensä hiveli Alyxia kuin sula hunaja, - ehkä saamme tietää sinusta jotakin.
- Tässä on kaikki mitä sinun on tiedettävä minusta, aatelismies! Alyx sihahti, veti veitsen uumaltaan ja osoitti sillä miestä halveksien tämän raukeaa varmuutta siitä, ettei Alyx merkinnyt mitään ja että hän itse oli Jumalan lahja maailmalle."

2) Seksiä on kahta lajia. Väärän miehen kanssa se on niin kamalaa, että on parempi tehdä itsemurha kuin joutua kokemaan sellaista. Oikean miehen kanssa se on niin ihanaa, että taivas räjähtää. Niin, ja jos on menettää neitsyytensä jollekin muulle kuin Tosirakkaudelle, ei ole enää mitään mahdollisuutta kokea Tosirakkautta.

"Alyx oli juuri avaamassa suunsa kertoakseen tälle inhottavalle nuorelle miehelle mitä tästä ajatteli, kun mies tarttui häneen, työnsi hirveän suunsa hänen huulilleen ja työnsi kielensä ulos saaden Alyxin yökkäämään.
- Lutka! mies henkäisi Alyxin iskettyä hampaansa hänen kieleensä."

"Valkohehkuinen, päihdyttävä musiikki räjähti koko hänen vartalossaan, räjäytti rikki hänen ihonsa, hajotti hänet kauttaaltaan hänen vartalonsa vapistessa ja väristessä, kunnes kaikki hänen voimansa katosivat.
Hiestä märkänä, hirvittävän heikkona, epävarmana siitä mitä hänen vartalonsa oli juuri tehnyt ja mitä hän itse oli tehnyt sille hän tarrautui Raineen antautuen tuntemaan koko miehen kuuman ihon ja tämän epätasaisen hengityksen korvassaan. - - - Rakastan sinua, hän kuiskasi sylissään nukkuvalle miehelle. - Tiedän, ettet koskaan voi olla minun, mutta tämän hetken ajan olet."

3) Kuka tahansa mies voi pelkästään yhden tapaamiskerran perusteella alkaa himoita naista niin silmittömästi, että naisesta tulee hänelle läpi elämän ulottuva pakkomielle (Hmm, tämähän on valitettavasti hieman liian todenmukaista, päätellen kaikista näistä "mies-surmasi-exänsä" -uutisista.)

"Pagnell jäykistyi ja tuijotti Johnia vihaisesti. Hänen oli ponnistettava kaikki voimansa ollakseen sivelemättä rumaa arpea otsassaan. Hän oli kärsinyt päänsäryistä aina tuosta illasta lähtien, ja vaikka hän oli kiduttanut muutamia ihmisiä kuoliaaksi tytön kaupungissa, kukaan ei ollut suostunut kertomaan hänelle missä tämä oli."

4) Kun haluat toimia miehesi parhaaksi, on mahdollisimman epälooginen käyttäytyminen paras ratkaisu. Tämä on näistä säännöistä tärkein ja se lähestulkoon riittää kattamaan kaikki edellämainitut säännöt sekä kaikki vähäisemmät säännöt näiden lisäksi.

"- Olet oikeassa, Alyx henkäisi. - Voi Joss, mitä voin tehdä? Hän ei voi vaarantaa elämäänsä minun vuokseni. ---
Kului pitkä tovi ennen kuin Jocelin puhui, ja kun hän teki niin, Alyx tuskin kuuli häntä. - Tule vuoteeseen kanssani. ---
- Mitä! Alyx käännähti häneen päin. - Minä puhun sinulle miehen turvallisuudesta, hänen mahdollisesta kuolemastaan, ja sinä yrität houkutella minua vuoteeseesi? ---
- Alyx, mies naurahti. --- Ennen kuin käyt kimppuuni raivokkaammin, kuuntele minua. Jos todella haluat Rainen jäävän tänne, et voi sanoa mitään saadaksesi hänet jäämään, mutta voit ehkä tehdä jotain. --- Jos Raine löytäisi sinut toisen miehen sylistä, et voisi sanoa mitään saadaksesi hänet ottamaan sinut takaisin. Hän antaisi sinun mennä ja jäisi tänne."

Ja niin edelleen. Ei voi mitään, jopa itsestäni tämä puolustamani hömppäromantiikka alkoi näyttää naurettavalta, kun tuota listaa teki. :) Vaan lieneekö se sen naurettavampaa viihteenä kuin formulat, jääkiekon SM-liiga ja toimintaelokuvatkaan...

Lue myös nämä:
Hilja Valtonen: Nykyhetken tyttölapsi
Laura Saari: Tyyppiteoria
Jennifer Weiner: Hyvä sängyssä