maanantai 29. tammikuuta 2007

Kreetta Onkeli: Beige

Tähän postaukseen melkein piti tulla Kata Kärkkäisen Jumalasta seuraava. Valitettavasti ensikosketukseni rouva Kärkkäisen kirjalliseen tuotantoon päättyi varhaisvaiheen keskeytykseen: tartuin ko. romaaniin mielestäni ennakkoluulottomasti ja avoimin mielin, mutta hyydyin alkupuoliskolla. Muinaiset Sinäminä-novellit mieleen tuova kerrontatapa ja omituinen juonenkulku tyylilajissa, joka oli juuri sitä mainitsemaani "pinnallista citykirjallisuutta, jossa puhutaan mukavia ja briljeerataan tuotemerkeillä" olivat minulle liikaa. Onneksi vaihtoehtokirjana oli kirjaston palautettujen hyllystä siepattu Kreetta Onkelin Beige. Kärkkäiseen verrattuna Onkeli on ylivoimainen kuin Aleksandr Karelin painimatolla. Ja melkoisen mukavasti Onkeli ottelee kotimaisen kirjallisuuden kentällä noin ylipäätäänkin.

Onkelilta olen aiemmin lukenut Ilosen talon, tosin siitä on niin monta vuotta etten pysty tyhjentävää lausuntoa kirjasta antamaan... Toinen teos, novellikokoelma Tervetuloa paratiisiin ei ole käsiini sattunut, mutta Beigeä muistin lehdissä kehutun ja niinpä se tarttui ahnaisiin käsiini kirjastossa. Pienoisromaani, tuumin, tuossahan ei kauaa nokka tohise. Mutta Beige pitikin lukea pikkuhiljaa ja pieninä annoksina. Onkeli kun kirjoittaa proosaa kuin runoilija. Hän viljelee punnittuja, joka suuntaan harovia kielikuvia, jotka ovat piristävän omalaatuisia. Kokonaisuutena Beige oli hieman kuin 60-luvun psykedeelinen rock'n roll vaikkapa The Doorsin malliin: kyllä se tunnistettavasti tästä maailmasta kertoo, mutta pintasilaus on niin erikoisella tavalla sekä ulkoavaruuteen että alitajuntaan singahteleva, että joutuu miettimään, mistä hitosta tekijä on omaperäisen luovuutensa ammentanut. Tämän sanon yksinomaan myönteisessä mielessä.

Beige alkaa komediana, mutta muuttuu loppumetreillä tragediaksi. Päähenkilönä on tuore ylioppilas Vappu, joka on omien sanojensa mukaan "kahta tunnetilaa: ylipainoa ja miehenhalua." Hän muuttaa pienestä kotikylästään kesätöihin Helsinkiin, valmiina kokemaan huikeita seksiseikkailuja ja kenties rakkauttakin. Ihan näin ei homma etene, kaupunkielo tuntuu yksinäiseltä ja lihava tyttö ei pääse lihavuuttaan pakoon ihmisten silmissä mitenkään...

Vapusta tunnistavat itsensä ihan kaikki nuoret naiset, vai olisiko ehkä jollakin Penelope Cruzilla ollut niin rautainen itsetunto ja vankkumaton usko omaan viehätysvoimaansa, ettei ole tällaista nuoren naisen epävarmaa ja itsetuntoa koettelevaa jaakobinpainia joutunut koskaan käymään? Vappu elää seikkailujaan pitkälti omassa mielikuvitusmaailmassaan, ja on valmis kuvittelemaan jopa kesätyöpaikkansa kuivahtaneen esimiehen rakkaustarinansa toiseksi osapuoleksi. Kuvaukset Vapun päänsisäisistä haaveista yhdistettynä arkiseen, tylsään ja tavalliseen todelliseen elämään saavat lukijan hörähtelemään vähän väliä. Paitsi lopussa, jossa mielikuvituksen ja todellisuuden ristiriita paljastuukin kenties liian raskaaksi Vapun kestää...

Kirjan takaliepeessä siteerataan Anelma Järvenpää-Summasen arvostelua, joka on julkaistu Maaseudun tulevaisuudessa. Hänen määritelmänsä Onkelin proosasta on niin osuva, että lainaan sitä tähän: "Onkelilla on omintakeinen taito näyttää traagisuuden koomisuus pilkkaamatta kohteitaan." Tämä on erittäin totta, ja lisäksi Onkelilla on kasoittain persoonallista huumorintajua. Siitä esimerkkinä seuraava katkelma Vapun ja työkavereiden kesäillan vietosta:

"Runoilija ei katsonut minuun vaikka olin tuskallinen luonne. Niinkään kaikille kuuluvassa alassa kuin runous ei ollut demokratiaa kohdallani. En ollut koskettava, koska olin pulloposki. Riipaisevuutta oli toisissa, lommoposkissa, laihoissa, koetelluissa. Ei hän mikään oikea runoilija ollut koska ei nähnyt sisälleni tai edes katsonut sinne. - On ostarin paikalla kauppakeskus, sun housuissa Jarmo-Anteron couscous. Mä katoan Messi-pubin yöhön, tilaan kaljan menemättä työhön. Mun aamu on sun vika. Sä oot elämäni villisika.

Tunnelma nousi kattoon. Yleisöstä runo oli mahtava. Taputuksia.

- Te olette katu-uskottavassa timmissä kaikki paitsi sulla on vähän liikaa, laiha runoilija totesi runojensa välissä. Hänen lantionsa oli kämmenen levyinen. Runoilija osoitti minua."

Edit: Onkelin Kotirouva-kirjasta kirjoitin arvion Etelä-Saimaaseen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti