Sisko Istanmäki: Yöntähti

Sisko Istanmäki on kirjailijana samaa maata kuin Hilkka Ravilo ja Helmi Kellokumpu. Kaikkia yhdistää pitkä elämänkokemus, läheinen kosketus suomalaiseen maaseutuun ja ruumiilliseen työhön, ja myöhäisellä iällä kukkaan puhjennut kirjailijanura. Olenpa välillä miettinyt, että 1900-luvun aikana tapahtunut huima yhteiskunnallinen ja historiallinen muutos antaa tällaisille ennen sotia syntyneille kirjailijoille melkoisen etulyöntiaseman. Onhan viime vuosisadan huimissa tapahtumissa aineksia joista ammentaa ja perspektiivi on valtava. Istanmäkikään ei ole ihan tyttönen enää, hän on syntynyt vuonna 1927.

Istanmäen lukemisen aloitin muistaakseni Liian paksu perhoseksi -hittikirjalla. Pari muuta hänen kirjaansa muistan myös lukeneeni. Uusin hänen kirjansa, Yöntähti, kuvaa vanhusten elämää. Vanha kyläkoulu saa uuden tehtävän, kun perinnön saanut Norma järjestää siitä asunnon vanhoille luokkatovereilleen. Saman katon alle muuttavat pappi Herbert, satuja kirjoittava Kielo, kuvataiteilijana itsensä elättänyt Helmi sekä ruoanlaittajaksi pestattu kipakkasanainen Nelli. Yhteentörmäyksiltä ei vältytä, ja löytyypä menneisyydestäkin yllättäviä sattumia.

Kirja ei ollut paksu, mutta jostain syystä lukeminen eteni hitaasti. Kirja oli intensiivinen ja tiivis - luin muutaman sivun kerrallaan ja sitten oli pakko pysähtyä kypsyttelemään lukemaansa. Tapahtumien paljoudesta tämä ei johtunut - kirja on varsin pitkälti suljetun huoneen draamaa, tapahtumat sijoittuvat visusti Rauhamäeksi nimetyn koulun seinien sisälle. Istanmäki kirjoittaa kaunista, osuvaa, virkistävää kieltä. Rauhallista ja pohdittua. Välillä lukija yllätetään ja annetaan uusia näkökulmia, pienet eleet riittävät tähänkin.

Kiinnostavinta ja parasta kirjassa oli mielestäni tapa, jolla vanhuksia kuvattiin. Voi kuulostaa hölmöltä sanoa näin, mutta siinä kuvattiin vanhuksia ihmisinä, ei esineellistäen. Vanhoista ihmisistä puhuttaessa käytössä tuntuu olevan muutama vakiintunut stereotypia, joiden avulla vanhat lokeroidaan. On myyttinen mummolan mummo, joka leipoo pullaa ja hymyilee. On yhteiskunnan kallis kuluerävanhus, joka vaikertaa vaipoissaan letkuissa kiinni. On tekopirteästi esitetty räväkkä vanhus, joka vakuuttaa elävänsä täyttä ja nuorekasta elämää. Jne. Mutta Yöntähdessä kuvattiin hienosti ja alleviivaamatta ihan muunlaisia tunteita: ihmisen ihmetystä oman vanhenemisensa edessä, toiveita ja pettymyksiä oman elämän suhteen, suhteita muihin ihmisiin. Avartavaa luettavaa.

Kerrontaa katkovat Kielon ääneen lukemat sadut, jotka ovat lyhyitä, välillä merkillisiäkin kertomuksia. Ne tuovat fantasiaulottuvuuden Rauhamäen elämään, ja sadut toimivat sytykkeenä monenlaisille jatkotapahtumille.

Loppuun vielä pieni lukunäyte. Kirjan lukeminen oli kai senkin takia virkistävää, että Istanmäki käyttää hyvää ja monipuolista suomea ja tarina on sijoitettu perisuomalaisiin ympyröihin.

"Nelli kuivaa isoa liemikulhoa ja kurkistaa oven raosta tulen ääressä istujia.

Niinpä tietenkin, on päästy käsittelemään sotaa. Norma on taas kaivanut esiin äitinsä albumin ja roikottaa kädessään kunniamerkkiä, jonka itse marsalkka oli Lotta Isoryntäiselle myöntänyt. Kuvassa Normaakin tönkömpi naisihminen poseeraa lottapuku päällä. Oli ollut urhea ihminen, se äiti.

Kun Norman äidin sankarillisuutta ylistetään, Nelli muistaa oman äitinsä, joka oli nääntynyt työn ääreen samoina sotavuosina, eikä kukaan ollut silloin eikä jälkeenpäin sanonut yhtä kiitoksen sanaa. Ei mitään kunniamerkkejä, harmaa kivenmöhkäle vain rinnan päälle.

Vääryyttä riittää tässä maailmassa."

Lue myös nämä:
Helmi Kellokumpu: Lasteen alaasia
Orvokki Autio: Pesärikko
Hilkka Ravilo: Antologioita, joissa Ravilon tekstejä

Mary Marck: Luokan merkkihenkilöitä, Toverien kesken

Harry Potter -urakan jalkoihin jäi iso kasa kirjaston kirjoja. Olen lukenut niitä nyt läpi, uusimisiakin on jo pari kertaa joten kirjat pitää pian palauttaa. Täällä Helsingissä lähikirjastoni on tyylikäs Rikhardinkadun kirjasto, jossa vierailuni tosin ovat usein pikaisia piipahduksia kirjojen palautusten merkeissä. Taannoin kävin tutustumassa työreitin lähellä olevaan Vallilan kirjastoon, joka tuntui jotenkin paljon kotoisemmalta. Rikhardinkadun kirjasto on komea, näyttävä ja viehättävä, mutta jokin tuossa Vallilan kirjastossa tuntui heti todella tutulta. Lisäksi siinä oli eräs pienen kirjaston etu: tuntui, että hyllyiltä oikein hyppäsi syliin valtava määrä kiinnostavia kirjoja. Onpa hyvä että Helsingin kaupunki ei ainakaan nyt toteuttanut kirjastojen lakkautuslistaansa. Minusta kirjastot toimivat kaikkein parhaiten pieninä yksiköinä. Jostain syystä löydän helpommin luettavaa pienissä kuin isoissa kirjastoissa, vaikka ihailen suuria, komeita kirjastoja toki myös. Oikeastaan kauppakeskuksiin pitäisi perustaa sellaisia yhden huoneen suuruisia piipahduskirjastoja, sillä kirjaston pitää olla sellainen, että siinä voi ohimennen poiketa nopeasti luettavaa hakemassa.

Kirjastosaalista olivat siis myös Mary Marckin pari tyttökirjaa. Nyt nämä kirjat, Luokan merkkihenkilöitä ja Toverien kesken, tuli ahmaistua kevyenä välipalalukemisena. Luokan merkkihenkilöiden jälkeen tylsistytti, tarina koululaisista oli melko kaavamainen ja henkilöt kliseisiä. Päätin kuitenkin lukea toisenkin kirjan, ja hyvä että luinkin, sillä kiinnostavin aspekti oli bongata yhtäläisyyksiä. Kirjat olivat henkilöhahmojen ja juonenkäänteiden osalta lähes identtisiä. Tuli sellainen olo, että onkohan Mary Marckilla (oik. Kersti Bergroth) ollut kova rahapula ja hän on päättänyt tehtailla rahaa pikakirjoituksella? Linkin takaa löytyvästä kirjalistasta käy kuitenkin ilmi, että nämä kirjat ovat ilmestyneet viiden vuoden välein, Toverien kesken vuonna 1933 ja Luokan merkkihenkilöitä vuonna 1938.

Esimerkkejä samanlaisuuksista: päähenkilö on oikeudenmukainen ja rauhallinen tyttö (Leena, LM - Minna, TK). Hänen paras ystävänsä on räiskyvä taiteilijasielu, joka "huudahtelee" läpi kirjan (Elsi, LM - Anni, TK). Kirjassa esiintyvät henkilöt löytyvät lähestulkoon täysin saman koululuokan sisältä. Luokassa on esimerkiksi ylpeä priimustyttö (Arja, LM - Eemi, TK), jolla on Pillin ja Pullan tapaiset ihailijaseuraajat kintereillään (Nipi ja Napi, LM - Iida ja Enni, TK). Lisäksi on hauskuuttajapoika, joka onkin äänessä puolet kirjaa (Tomi, LM - Lindström, TK). Heti kirjan alussa on kohtaus, jossa esitellään päähenkilön perhe. Perhe edustaa tyylikästä yläluokkaa, isällä on herraskainen ammatti, äiti on kotirouva, päähenkilöllä on suloisia pikkusisaria ja kotiapulainen (joka kylläkin sivuutetaan maininnalla). Leenan isä esitellään tohtori Alamaaksi ja Minnan isä tuomari Kangasmaaksi.

Joitakin silmäänpistäviä asenteellisuuksia näihin kirjoihin oli jäänyt. Jotkut henkilöhahmot esimerkiksi ihailevat sotaa ja haaveilevat isänmaan puolesta kuolemisesta. Toiset taas järjestävät hyvin jalosti ja läpinäkyvästi köyhäinapua joko tuntemattomille autettaville tai niille tutuilleen, joille yhtäkkiä ilmaantuu taloudellisia vaikeuksia.

Tietty kaavamaisuus on nuortenkirjojen peruskauraa, mutta rajansa silläkin. :) Toisin kuin monet muut laadukkaat nuortenkirjat, nämä Mary Marckit eivät kovin paljon aikuislukijalle anna. Positiivisia puolia on suloinen Helsinki-nostalgia, ja onhan vanhahtavassa kielenkäytössä huudahduksineen myös oma viehätyksensä.

Kirjoissa on kuitenkin Martta Wendelinin ihanat kansikuvat. Yritin etsiä netistä hyvää kuvagalleriaa Martta Wendelinin töistä, mutta en sellaista pikavilkaisulla löytänyt.

Lue myös nämä:
Rauha S. Virtanen: Tuletko sisarekseni
Marjatta Kurenniemi: Onneli ja Anneli
L.M. Montgomery: Mistress Pat

Jean M. Untinen-Auel: Hevosten laakso

Naisen pyhä kolminaisuus: kirja johon uppoutua, viltti johon kääriytyä ja suklaa jota mässyttää samalla kun uppoutuu kirjaan vilttiin kääriytyneenä. Suosittelen!

Kuten Luolakarhun klaania lukiessani uhkailin, sarjan lukeminen jatkui. Kirjastosta nappasin mukaan kakkososan, Hevosten laakson, ja hyvinhän lukeminen vei mennessään. Edellisestä lukukerrasta on ainakin 15 vuotta aikaa.

Kivikautinen sankaritar Ayla aloitti ykkösosan lopussa yksinäisen vaelluksensa, kun hänet karkotettiin neandertalilaisten luolasta. Hän päätyy asumaan yksin laaksoon ja leiriytyy sinne. Ayla opettelee uusia taitoja - ansoilla metsästämistä, uudenlaista tulentekoa ja muuta. Seurakseen hän kesyttää ensin hevosen ja sitten luolaleijonan. Ayla pohtii Muiden etsimistä - onhan hänen kasvattiäitinsä neuvonut häntä etsiytymään oman heimonsa pariin. Vaaleahiuksinen ja sinisilmäinen Ayla ei vain ole koskaan nähnyt itsensä kaltaisia ihmisiä.

Samaan aikaan seurataan kahden veljeksen, Jondalarin ja Thonolanin, vaellusta lännestä itään. Jondalar on komea mies ja naisten mieleen, mutta voih, hän ei ole koskaan ollut oikeasti rakastunut. Mistä lääke tähän vaivaan?

No tietenkin kirjan loppupuolella Jondalar ja Ayla kohtaavat ja huomaavat olevansa kuin luodut toisilleen. Sitä ennen seurataan kuitenkin satoja sivuja Aylan omia touhuja luolallaan sekä veljesten seikkailuja luonnon helmassa ja kohtaamiensa heimojen parissa. Muistelen hämärästi, että nuorena tämä pohjustus tuntui vähän pitkästyttävältä, kun odotti vain että pääpari kohtaa. Nyt sellainen ei haitannut, vaan maltoin lukea kahta tarinaa rinnakkain kaikessa rauhassa.

Kommentoin ykkösosasta, että mitään kirjallista mestariteosta Untinen-Auel ei ole saanut aikaiseksi, ja sama pätee tähänkin. Esihistoriallinen miljöö riittää kiinnostuksen kohteeksi, ja siellä täällä näkyvät pikku puutteet ärsyttävät, mutta eivät niin paljon että kirja jäisi kesken. Esimerkiksi sinne tänne on ujutettu opettavaisia pikku pätkiä, kuin kappaleita biologian tai maantiedon kirjoista. Tyyliin "eurooppalainen luolaleijona oli paljon mahtavamman kokoinen kuin myöhemmin Afrikassa elänyt sukulaisensa". Pöh! Nykyään ärsyynnyn lukiessani, jos kertojaääni rupeaa selostamaan jotain sellaista asiaa, joka on selvästi kirjan henkilöiden kokemusmaailman ulkopuolella. Rikkoo tunnelman. Kaikkitietävät kertojat ovat ihan oma kirjallinen tyylisuuntansa, esimerkiksi Lars Sundin Siklax-sarjassa on todella mainio kertoja, joka tietää menneisyyden ja tulevan, mikroskooppisen ja makroskooppisen. Mutta koska Hevosten laakso etenee pääsääntöisesti henkilöhahmojensa maailmankuvan mukaisesti, tuntuvat tuollaiset saarnauspätkät irrallisilta ja turhilta. Lisäksi muutkin pikkuseikat häiritsivät: esimerkiksi kirjan loppupuolella Aylan ja Jondalarin kielenkäyttöön pesiytyy sana "klaanikansa" tarkoittamaan Aylan kasvattiväkeä. Epälooginen termi, koska Ayla ei tällaista missään vaiheessa ole aiemmin käyttänyt.

Lisäksi Ayla itse on osaavuudessaan suorastaan huvittavan kärjistetty hahmo. Opin hiljattain Internetistä itselleni uuden termin: Aylahan on ilmiselvä "Mary Sue". Osuvalla termillä tarkoitetaan hahmoa, joka on ylivertaisen osaava, virheetön ja täydellinen, niin että lukijaa alkaa jo kyllästyttää tai naurattaa. Aylaan tämä sopii täysin: hän on kuvankaunis, mutta silti vaatimaton, sisukas, hyväsydäminen ja suunnattoman kekseliäs. Kirjailija panee hänet keksimään kaikenlaisia taitoja: hän kesyttää hevosen ja opettelee ratsastamaan, hän oppii sytyttämään tulen piikiven avulla tuosta vaan, hän jopa ratsastaa ja metsästää kesyttämällään leijonalla. Huhhuh!

Yhdessä asiassa Ayla-sarja on aivan kulttiainesta: hirvittävä määrä teini-ikäisiä tyttöjä on lukenut sarjan seksikohtauksia posket punastellen. Sankari Jondalar (joka myös on huippukomea, huomaavainen, älykäs, viisas, taitava, jne jne) on varmaan jonkinlainen kollektiivinen, tiedostamaton seksisymboli Suomessakin. Näin aikuisena kirjan seksikohtaukset tuntuvat melkoisen kornilta, sojottavat salot ja naisen aukot alkavat hieman kyllästyttää loppumetreillä. Tosin seksikohtaukset painottuvat loppupäähän, missä kirjailija jostain syystä toistaa Aylan ja Jondalarin lempimistä monta kohtausta peräkkäin. Kirjan aikaisemmissa vaiheissa Jondalarilla ehtii olla pari naisjuttua, mutta ei mitään sen enempää. Poikkeuksellista 30 vuotta vanhalle "hömppäkirjalle" kuitenkin on, että naisen seksuaalisuus kuvataan yhteisön kannalta myönteisenä eikä kielteisenä asiana. Tässä ei ole sitä "väkisinmakaamisen" henkeä mitä olen pohtinut blogijutuissani aiemmin, eli sankarittaren ei tarvitse kamppailla kaksin käsin sankarin leiskuvaa intohimoa vastaan. Untinen-Auel kuvaa Jondalarin kohtaamien heimojen tapoja sellaisiksi, että neitsyyden menettämistä juhlistetaan, kesäjuhlissa irtosuhteet ovat sallittuja ja pääjumaluus on naispuolinen. Positiivista vaihtelua.

Tajusin lukiessani yhden asian, jota olen kommentoinut blogissa aiemminkin, hyvin erityyppisten kirjojen kohdalla. Muistikuvani on, että nuorena tyttönä olen lukenut tätäkin kirjaa väkisin "rakkaustarinan" moodissa, vaikka oikeastaan happyend on lähes sivuseikka verrattuna kaikkiin niihin muihin tapahtumiin, joita kirjailija kuvaa. Olen tämän saman tunteen kokenut myös lukiessani Tuulen viemää ja Pientä runotyttöä. Mielenkiintoista. Kaipa tämä "he saivat toisensa" on niin syvällä oleva naisten perustarina, että kirja kuin kirja kelpaa paremmin lukijoille, jos siinä on mukana rakkaustarina - vaikka kirjailija itse kertoisi paljon enemmän mm. naisten aktiivisuudesta, osaamisesta, historian ja yhteiskunnan tapahtumista ja ihmisyhteisöjen dynamiikasta.

Seuraava osa Aylan ja Jondalarin sarjaa on nimeltään Mammutin metsästäjät. Voi olla että siitäkin päivänä muutamana blogijuttua ilmestyy, mikäli kirja sopivasti kohdalle osuu.

Lue myös nämä:
Jean M. Untinen-Auel: Luolakarhun klaani
Kaari Utrio: Aatelisneito, porvaristyttö
Jude Deveraux: Ylämaan laulu

J.K. Rowling: Harry Potter 1-7

Viime kirjoituksesta on näköjään vierähtänyt melkein kaksi kuukautta, mutta ihmekö tuo: sain juuri loppuun 3407-sivuisen luku-urakan. Olen edellisen kerran blogannut Harry Potterista noin kaksi vuotta sitten, ja silloin uumoilin että seuraavalla lukukerralla voisi lukea järjestyksessä koko sarjan. Nyt aika oli kypsynyt otolliseksi, ja viimeiset viikot olen viettänyt uppoutuneena Harry Potterin maailmaan aina sellaisina hetkinä, kun on ollut aikaa lukea.

Esittelen ensin oman Potter-kokoelmani, jonka olen hankkinut ns. adult edition -ulkoasussa. (Eräs kaveri kysyi, onko niissä silloin adult-sisältöäkin, mutta ei sentään.) Ensimmäisenä hyllyyni on päätynyt sarjan viides osa, Harry Potter and the Order of Phoenix. Sen ostin joskus Antikka.netin kautta edullisesti. Järkälekirjassa postimaksu taisi olla kalliimpi kuin kirja itse. Toiseksi ostin sarjan päätösosan, Harry Potter and the Deathly Hallows, päämajapaikalta Lontoosta silloin kun osa ilmestyi. Tästä olen blogannutkin tuoreeltaan. Myöhemmin päätin hankkia sarjan muutkin osat omaan hyllyyn yhtenevässä ulkoasussa, ja katselin tilausmahdollisuuksia ensin Suomalaisen kirjakaupan verkkokaupasta. Sen kautta tilattuna nuo kovakantiset, englanninkieliset adult edition -versiot olisivat kuitenkin maksaneet noin 50 euroa kappale, joten kävin sitten suosiolla tutustumassa sarjan brittikustantamon Bloomsburyn verkkokauppaan. Siellä hinnat olivat postimaksunkin huomioiden paljon inhimillisemmät, viiden osan ostos taisi olla yhteensä alle 200 euroa. Itse asiassa tällä hetkellä tuolta verkkokaupasta saisi koko sarjan tyylikkäässä laatikkopaketissa vaivaisella 115 punnalla, eli tämän hetken kurssin mukaan laskettuna hinta ilman postimaksua olisi vain 129 euroa.

Koska Harry Potter on vahvasti juonivetoinen, en rupea tässä sen syvällisemmin analysoimaan yksittäisiä juonenkäänteitä, ettei tule vahingossa lipsautettua spoilereita. Kävin myös hieman sensuroimassa vanhempia Potter-bloggauksiani, olin vähän liian avomielisesti kuvaillut joitakin yksityiskohtia. Hyviä Potter-analyyseja on toki nettiin kertynyt, suomalaisista asiaan ottavat kantaa Reeta Karoliina innoissaan ja Grezen hieman näreissään.

Kesällä tulee kuluneeksi kolme vuotta viimeisen osan ilmestymisestä, ja julkisin Harry Potter -huuma on jo lientynyt. Onko jo oikea aika arvioida, oliko Harry Potter hetken huumaa vai onko siinä ainesta kestäväksi klassikoksi? Nyt, tämän perusteellisen uusintalukukierroksen jälkeen, olen sitä mieltä että kyllä tässä klassikkoainesta on. Rowling kirjoittaa rakkaudella. Harry Potterin maailma on perusteellisesti ja huolellisesti luotu, juonenkäänteissä riittää yllätyksiä ja henkilöhahmojen paljous takaa runsaasti samaistumiskohteita. Nämä seikat eivät kuitenkaan riittäisi vielä, ellei kirjoissa olisi sitä jotakin erikoista lumovoimaa: sitä, joka saa ahmimaan kirjaa enemmän ja enemmän, ilman että malttaa lopettaa kesken. Ja että kaipaa tarinan pariin takaisin silloin, kun arjen velvollisuudet pakottavat jättämään lukemisen kesken. Jos jotain kritisoitavaa pitäisi löytää, niin kielellisesti ja kerronnallisesti Harry Potterit eivät ole mitään maailmoja mullistavia elämyksiä, vaan hyvin suoraviivaisesti "Harry menee sinne ja tänne ja tekee sitä ja tätä" tyyliin kerrottuja. Ja epäuskottavuudet ja epäloogiset seikat ovat kuulemma kiusanneet monia. Minua eivät juurikaan, minähän olen tällainen kiitollisen herkkäuskoinen lukija, joka ei liikaa jää miettimään, miksi joku hahmo toimii tietyllä tavalla, ellei nyt aivan ammottavan epäuskottavia aukkoja juonessa ole.

Harry Potter linkittyy useaan merkittävään kulttuurihistorialliseen kontekstiin. Perustavinta laatua oleva yhteys on tarinan messiaaninen luonne: paha hahmo (Voldemort) uhkaa maailmaa (brittiläistä velhoyhteisöä) ja sankarin (Harryn) täytyy kohdata hänen viimeisessä taistelussa. Jos Harry voittaa, rauha palaa maahan. Yritin etsiä netistä jotain hyvää yleiskatsausta kirjallisuuden messias-tarinoihin, mutta sellaista en tähän hätään löytänyt. No, kyseessähän on jokseenkin itsestäänselvä tarina, jota varsinkin populäärikulttuurissa käytetään olennaisena osana seikkailuja. Tämän lukukerran yhteydessä ehdinkin miettiä, miksi tämä hyvis-voittaa-pahiksen kuvio on niin tuttu, turvallinen ja helppo aihe kirjoissa ja elokuvissa. Kyseessä lienee ihmiskunnan vanhimpiin kuuluva tarinakuvio. Kaipa pahuuden ulkoistaminen yhden ihmisen tai asian harteille tuntuu hyvältä. Kun pahis on lyöty, kaikilla on asiat hyvin. Arkielämässähän näin ei suinkaan ole. Ihmiskauppaa, epätasa-arvoa, sotia, nälänhätää, ympäristötuhoja ei mitenkään voi sälyttää kenenkään yksittäisen ihmisen syyksi, vaikka moni mielellään yrittääkin nähdä milloin kenetkin hallitsijan tällaisista asioista vastuussa olevaksi. Varmaan senkin vuoksi tällaiset sankaritarinat ovat lohdullisia ja viihdyttäviä lukuelämyksiä: jotain tarinan perusvireestä jää piristämään omaakin arkea, vaikka yksittäisellä sankariteolla ei oikeassa elämässä asioita parannetakaan.

Lisäksi Harry Potter asettuu brittiläisen sisäoppilaitoskuvausten kaanoniin. Tästäkin yritin etsiä hyvää syväanalyysia, mutten löytänyt - esimerkiksi kelvannee Wikipedia-lista sisäoppilaitos-aiheisista kirjoista. Jos asiaa rupeaa pohtimaan, Harry Potterin koululla on perhesuhteiden kannalta hämmästyttäviä vaikutuksia. Velho-oppilaat aloittavat koulun 11-vuotiaina, ja he käyvät lomalla perheittensä luona joulu-, pääsiäis- ja kesäloman verran. Näistä pisin on kesäloma, joka ilmeisesti on noin kahden kuukauden mittainen. Esimerkiksi Hermione, jonka vanhemmat eivät ole velhoja, viettää lomiaan usein joko koululla tai Weasleyn perheen luona. Niinpä hän käytännössä muuttaa pois vanhempiensa luota 11-vuotiaana ja nämä näkevät tytärtään seuraavien vuosien aikana ainoastaan joitakin viikkoja vuodessa!

Samoin koulukuvausten traditioiden mukaisesti Harry kavereineen ratkoo huolestuttavan isoja ongelmia yksin, ilman aikuisten apua. Koulun opettajat ja muut aikuiset kuvataan joko epäluotettavina ja epäoikeudenmukaisina (Snape) tai oikeudenmukaisina mutta ankarina tai etäisinä (McGonagall), niin että oppilaat eivät juuri uskoudu huolineen heille. Luotettavia aikuishahmoja koulumaailmassa on Harryn kannalta oikeastaan vain kaksi: Dumbledore ja Hagrid. Toki lisäksi on useita sivuhahmoja, jotka ovat aikuisia ja Harryn puolella.

Harryn ja Dumbledoren suhteen muotoutuminen on kiinnostavaa. Alkuosissa Dumbledore on etäinen, mutta vähitellen hänestä tulee Harrylle eräänlainen isähahmo.

Aloittaessani lukemista hämmästyin kovasti huomatessani miten paljon ykkösosassa oli mukana aineksia, joiden tiesin nousevan ratkaisevaan osaan sarjan viimeisessä osassa. Samoin kakkososa on sarjan lopettamisen kannalta yllättävän tärkeä. Kolmososaa taas voi pitää ehkä tasapainoisimpana ja siinä mielessä kirjallisesti onnistuneimpana koko sarjasta: siinä juoni kulkee kuin juna eikä tarinaa ole pitkitetty. Nythän osat vaihtelevat noin 200-sivuisista yli 700-sivuisiin. Lukukestävyyteni oli ihmeen hyvä, ehkä yhden ainoan kerran urakan aikana tuli sellainen "tämähän on vain kirja" -olo, muuten Harryn taika piti otteessaan todella hyvin. Viimeisen osan viimeisillä sivuilla alkoi jo iskeä Kirjapedon kuvaama loppuvan kirjan syndrooma. Tuli sellainen olo että haluan lukea lisää Harry Potteria! Mutta todennäköistä on, että oma aikansa varmasti vierähtää, ennen kuin uudestaan Pottereihin tartun, varsinkaan tällä lailla koko sarjan kerralla lukien. Vaan eiköhän sekin hetki taas koita, että pääsee nautiskellen uppoutumaan Harry Potterin maailmaan jälleen!

Lue myös nämä:
Mike Carey - Peter Gross: The Unwritten vol. 1-2.
Philip Pullman: Kultainen kompassi
Sari Peltoniemi: Hämärän renki

Virginia Andrews: Koston terälehdet

Antikka.netin ansiosta Pimeyden kukkien jatko-osa, Koston terälehdet päätyi luettavaksi kohtalaisen hyväkuntoisena kappaleena. Andrewsin kirjailijanlaadulle löytyy ytimekäs tiivistelmä Amazon.comin lukijasuosituksista: "If books were foods this book would be a big bag of potato chips. You really should eat better, but sometimes you just have to cut loose and indulge." Kannattaa myös käydä lukemassa Goodreads-sivuston lukijakommentteja Koston terälehdistä (alkuperäisnimeltään Petals on the Wind). Aika runollisia nämä Dollanganger-sarjan kirjat ovat, suomennoksiin nimet on käännetty ehkä hieman kärjistetymmin. Sarjaan kuuluvat siis seuraavat osat:

- Flowers in the Attic ("Kukat ullakolla"), suomeksi Pimeyden kukat
- Petals on the Wind ("Terälehdet tuulessa"), suomeksi Koston terälehdet
- If There Be Thorns ("Jos olisi okaita" tms.), suomeksi Verenpunaiset okaat
- Seeds of Yesterday ("Eilisen siemenet"), suomeksi Menneisyyden siemenet
- Garden of Shadows ("Varjojen puutarha"), ja tästä en tiedäkään onko tätä edes suomennettu?

Netin suomalaissivujen kirjalistoissa tuntuu toistuvan ajatus että sarja olisi neliosainen. Tuo viimeinen osa onkin selvästi "prequel", eli sijoittuu aikaan ennen Pimeyden kukkia ja on osin haamukirjoittajan kirjoittama, mutta silti. Saattaisin siis suositella sarjan lukemista englanniksi, mikäli joku innostuu näin aikuisiällä tutustumaan Andrewsin tuotantoon. Suomeksi kun kirjoista ei ole otettu juuri uusia painoksia, ja kirjastojenkin valikoima on osittain sen takia suppea, ovathan vanhimmat suomennokset 1980-luvun puolivälistä ja ehtineet joutua jo poistokirjoihin. Englanniksi näistä on halpoja pokkareita saatavilla varmasti. Tosin divareista näköjään Andrewsia löytyy suomeksi kohtuullisen hyvin.

Kirja jatkuu siitä mihin ensimmäinen osa loppui - Chris, Cathy ja Carrie ovat pakomatkalla ja haluavat aloittaa uuden elämän. Onnekseen he päätyvät hyväsydämisen lääkäri Paulin ja hänen taloudenhoitajansa Hennyn hoteisiin. Kirjassa seurataan heidän elämäänsä aina aikuisikään saakka. Cathy ehtii mennä pari kertaa naimisiin ja saa lapsiakin. Kuitenkin hänen elämänsä tärkein tavoite on päästä kostamaan äidilleen tämän vääryydet. Chrisin elämää taas sanelee se, että hän on edelleen rakastunut Cathyyn. Näillä sukurutsaisilla tuntemuksilla ei ihan niin paljon mässäillä kuin ykkösosassa.

Hieman yllättäen kirja oli minulle nautittavampaa viihdettä kuin ykkösosa - ehkä siksi, että ullakkotunnelma oli niin ahdistava, ja tässä liikuttiin ihmisten ilmoilla koko ajan. Kirja painottui voimakkaasti Cathyn elämään. Vaikka Cathy kiinnostava kertoja olikin, leimaa kirjaa jatkuva epärealistisuus ja epäuskottavuus. Cathy esimerkiksi kokee miessuhteissaan kamalia, mutta käyttäytyy itsekin täydellisen epäloogisesti kerta toisensa perästä. Mutta mitäs näistä, eiväthän ne vetävää lukuelämystä vähennä.

Kirja huipentuu kohtaukseen, jossa Cathy pääsee kuin pääseekin kostamaan äidilleen. Aivan viimeisillä sivuilla vihjaillaan asioihin, jotka saivat niskakarvani pystyyn - mutta onhan jatko-osia edelleen luvassa. Meninkin jo tutkimaan Antikka.netin tarjontaa, jotta voin jossakin vaiheessa jatkaa sarjan lukemista. Tuskin ihan heti kuitenkaan, sillä vertaus sipsipussiin on aika osuva - ähkymättämisen jälkeen menee vähän aikaa, ennen kuin mieliteko herää uudestaan.

Lue myös nämä:
Virginia Andrews: Pimeyden kukat
Lian Hearn: Satakielilattia - Otorin klaanin tarina 1
Raija Oranen: Isorintainen nainen

Kari Hotakainen: Ihmisen osa

Kari Hotakaisen uusin teos, Ihmisen osa, on kerännyt ylistäviä arvioita. Kirjabloggaajista vaikkapa Morre on pitänyt kirjasta kovasti. Minulla kirja oli junalukemisena mukana: Paltamossa aloitin ja Pieksämäelle tultaessa lopetin. Hotakaisen kirjat ovat usein nopealukuisia, mutta silti tiiviitä ja intensiivisiä, niin tämäkin.

Kaikkia Hotakaisen kirjoja en ole lukenut, mutta lukemistani paras on tähän asti ollut Klassikko. Rima oli korkealla, ja ennakkokäsitysten perusteella uumoilin Ihmisen osan yltävän parempaan tai vähintään samaan. Ihan Klassikon tasolle kirja ei mielestäni yltänyt, mutta lähelle päästiin.

Takakansitekstissä tämä määritellään kirjaksi ostamisesta ja myymisestä. Lähes kaikki kirjan henkilöt työskentelevät tai ovat työskennelleet myymisen parissa, ja kehyskertomuksessakin eräs kirjailija K ostaa 7000:lla eurolla eläkeläinen Salme Malmikunnaksen elämäntarinan, jotta saisi aiheen uuteen teokseen. Salme kertoo kokemuksistaan lankakauppiaana, mutta lupauksistaan huolimatta kirjailija alkaa kirjoittaa myös Salmen lasten vaiheista. Aikuistuneet Helena, Pekka ja Maija Malmikunnas ovat äitinsä mielessä usein. Kaikki ei kuitenkaan ole niin hyvin kuin ikääntynyt äiti luulee.

Hotakaisella on taito tuoda romaaniinsa aineksiksi sellaisia ajankohtaisia ilmiötä, joista hitaampi ei ole ehtinyt huomaamaankaan, että nämähän ovat nykypäivämme kansallisromanttista kuvastoa, eräänlaista uuden ajan Maamme-laulua. Hän kirjoittaa lehtitilauksia kauppaavasta puhelinmyyjästä, mustasta bussikuskista, leipäjonoon ensi kertaa menevän häpeästä, rahattomuuden vuoksi epätoivoisia ruoanhankkimiskonsteja keksivästä työttömästä, törkeistä yliajoista ja niiden oikeustajua rikkovista pikkurangaistuksista. Samaan kuvaan mahtuu saumattomasti myös valkokauluksinen työelämä: brändäystä, ideointia, loputtomia palavereja, pääomasijoittajien levottomia liikkeitä, merkityksettömiksi kulutettuja sanoja.

Katharsiksen laukaisee kosto, mutta mikä, millainen ja kenelle, sen jätän kirjaan tarttuvien omaksi löydöksi.

Ennakko-odotukseni olivat niin korkealla, että hienoinen pettynyt jälkimaku kirjasta jäi. Sinänsä siihen ei ole mitään syytä. Tasapainoisen ja tiiviin tarinan Hotakainen on luonut, vaikka ei aivan uusiin sfääreihin tällä kirjalla ponkaisekaan.

Lue myös nämä:
Kari Hotakainen: Klassikko
Arto Salminen: Kalavale
Marianne Backlén: Karma

Juha Numminen: Lähikuvassa Lenita Airisto

Hyvää uutta vuotta! Minun vuodenvaihteeni sujui rauhallisissa merkeissä Kainuun suunnalla. Lomalukemisena ahmaisin toimittaja Juha Nummisen tuoreen kirjan Lähikuvassa Lenita Airisto. Tuskin olisin tähän muuten tarttunut, elleivät sekä isä että äiti olisi suositelleet tätä painokkaasti, kehuen mukavaksi lukuelämykseksi.

Viihdyttävää ja mukaansatempaavaa luettavaa kirja olikin. Elämäkerta olisi tälle kirjalle hieman mahtipontinen sama, vaikka Airiston elämänvaiheet syntymästä nykypäivään läpi käydäänkin. Tuo otsikossa mainittu "lähikuva" onkin pätevä määre. Numminen on ollut toimittajana töissä mm. Ilta-Sanomissa ja Suomen Kuvalehdessä ja kirjan tekstistä päätellen hän on tuntenut Lenitan jo pitkään. Sujuvasti ja ammattitaitoisesti hän kirjoittaakin.

Minulla on ollut Lenitan tekemisistä vain hämärä käsitys, vaikka totta kai mustatukkainen Airisto onkin tuttu hahmo lehtien palstoilta. Voimakkaimmin olen assosioinut hänet valkoisiin tennissukkiin - en tietenkään hänen omaan pukeutumiseensa liittyen, vaan takavuosien (aiheelliseen) kritiikkiin, kun Lenita läksytti suomalaismiesten tyylitöntä bisnespukeutumista. Musiikillisen suosikkini Jaakko Tepon myöhäistuotantoon kuuluu Lenitalle omistettu kappale. Muuten Lenita onkin käsite, esimerkkejä populäärikulttuurista löytyy runsaasti. Esimerkiksi Kivenpyörittäjän kylä -elokuvassa Pekka Huotarin esittämä henkilöhahmo rähisee Meerille: "Eipä huuvella ihmisille Lenita." En muista esiintyykö tämä repliikki jo Heikki Turusen alkuperäisteoksessa, nyt ei valitettavasti ole käsillä kirjaa, josta tarkastaa.

Niinpä kirjasta saikin hyvän kuvan diplomiekonomin työhistoriasta: kansainvälisiä vienninedistämisnäytöksiä, toimittajan työtä niin televisiossa kuin lehdissäkin, muotialan töitä. Pikakatsauksen aiheeseen löytää Lenitan kotisivuilta. Vaikutuksen teki Lenitan feministinen asenne. Monet aiheet ovat sellaisia, joita on tullut pohdittua niin yksin kuin yhdessä ystävien kanssa - vaikka ikäeroa minulla ja Lenitalla on 40 vuotta, niin jotkut asiat eivät valitettavasti ole edelleenkään menettäneet ajankohtaisuuttaan. Uskaltavatko naiset puolustaa omia etujaan ja toteuttaa omia unelmiaan? Uhraako nainen parisuhteen vuoksi oman etunsa ja oman elämänsä? Kuinka edetä miesvaltaisessa työelämässä, kuinka kohdata miesten naiseen suuntaama latistus tai alistus? Lenita ei ole kiltteillyt tai nöyrtynyt, hän on ottanut oman tilansa ja tykittänyt täydeltä laidalta, silloin kun on ollut sen aika.

Kirja on kirjoitettu niin ovelalla, lukijan puolelleen kietovalla tyylillä, että vasta kirjan loppupuolella havahduin jonkinlaiseen kriittisyyteen ja tajusin, että joku toinen olisi voinut kirjoittaa Lenitasta jotain aivan muuta. Tämä teos on tehty Lenitan kanssa yhteistyössä, hänen haluamansa näköiseksi. Vastakkaisia mielipiteitä pitäisi kysyä muualta. Eipä minulla ole kuitenkaan hinkua mennä sellaisia etsimään, niin taitavasti Juha Numminen valottaa positiivisten asioiden lisäksi myös Lenitan vastoinkäymisiä ja haasteita.

Olen tainnut aiemminkin todeta, että elämäkerrat ja elämäkerralliset tekstit ovat siinä mielessä kiinnostavaa luettavaa, että niissä tapahtuu sellaisia asioita, jotka fiktiossa olisivat epäuskottavia. Lenita on ollut Sinkkuelämän Samantha jo 1970-luvun Suomessa, älykäs ja kauppatieteisiin suuntautunut missi jo 1950-luvulla, itsensä brändääjä jo kymmeniä vuosia ennen kuin moisesta kukaan on puhunut mitään. Kirjassa on useita herkullisia anekdootteja ja samalla se raottaa näkymää lähihistorian suomalaiseen yhteiskunnalliseen elämään. Mukavaa luettavaa, tosiaan.

Lopuksi voisin ottaa pienen katsauksen vuoden 2009 blogisatooni. Blogiin kertyi juttua 34:sta kirjasta. Näiden lisäksi olen lukenut 10-20 kirjaa Etelä-Saimaan kirja-arvioita varten, joten lukutahtini on ollut 1 kirja 1-2 viikossa. Lehtijuttujen yhteenvedon löytää helpoimmin Kritiikkiportista, kun tekee haun nimelläni. Valitettavasti Etelä-Saimaa ei kaikkia kirja-arvioita nettisivuilleen laita, vaan osa jutuista on julkaistu vain paperilehdessä, jolloin ne eivät Kritiikkiporttiinkaan nouse. Vuoden aikana ainakin Tammi ja Like ovat nostaneet joitakin (lehti)kirja-arvioitteni sitaatteja nettisivuilleen, mutta erityisesti arvostan sitä, että Sammakko-kustantamo nosti sitaattini Riku Korhosen Hyvästi tytöt -kirjan kansiliepeeseen. Ko. lainaus on Lääkäriromaani-arviostani peräisin. Blogin tiimoilta pieni julkisuusnoste tuli syksyllä, kun Karjalaisen toimittaja teki juttua Anna-kirjoista ja haastatteli minuakin, juttu kiersi maakuntalehtiä jonkin verran. Hieno kokemus oli käydä pitämässä pieni puheenvuoro Veikko Huovis -seuran kokouksessa helmikuussa Kajaanissa ja tavata kirjailija tuolloin ja vaihtaa hänen kanssaan pari sanaa.

Vuonna 2009 lukemistani kirjoista nostan ykköseksi Mika Waltarin Johannes Angeloksen. Tästä ei historiallinen romaani parane! Lisäksi olen tyytyväinen hyviin käännöskirjoihin, joita luin: Sarah Watersin Yövartio, Toni Morrisonin Minun kansani, minun rakkaani sekä tämä uusin, Chimamanda Ngozi Adichien Puolikas keltaista aurinkoa. Olenhan usein meinannut laajentaa käännöskirjallisuuden lukemistani, pidänhän suomalaisesta kirjallisuudesta paljon ja lukeminen painottuu siihen. Nuo olivat hyviä kokemuksia. Lehdissä on keskusteltu viime aikoina, ovatko kustantamot aikeissa supistaa käännösvalikoimaansa ja olisiko tämä kuinka kohtalokasta suomalaisille lukijoille. Mielipiteeni on hieman kahtiajakoinen. Toisaalta on itsestään selvää, että hyviä käännöksiä tasokkaista kirjoista tarvitaan. Toisaalta kääntämättömyys ei suinkaan jättäisi suomalaisia pimentoon samalla lailla kuin takavuosina: esimerkiksi englantia osataan Suomessa hyvin ja nettikirjakaupoista saa mitä vain. Olenhan minäkin lukenut esimerkiksi L.M. Montgomeryn tuotantoa ja hänen elämäkertansa nimenomaan englanniksi, pimennossa olisin ollut jos olisin jättäytynyt suomalaiskustantamojen varaan tässä asiassa. Samoin Harry Potterit ja Marian Keyesit ovat vakiintuneet minulla englanniksi luettavaksi, ja moni muukin kirja on ollut positiivinen lukuelämys englanniksi.

Monia muita kieliä taas osataan vähemmän, ja vaikka minäkin osaan hieman esimerkiksi venäjää, en mitenkään pystyisi lukemaan venäläisiä klassikkoja alkukielellä. Ehkä Suomessa kannattaisi keskittyä käännösten osalta muuhun kuin englanninkieliseen kirjallisuuteen?

Vuoden pettymys oli Stieg Larssonin Millennium-trilogia, se ei mielestäni noussut ollenkaan hypetyksensä tasolle. Vaan lukihan tuonkin ennen kuin selkäänsä otti, ja toki kirjallisuudessa on suuren yleisön suosiossa olevia hittejä jotka eivät välttämättä himolukijalle kovin ihmeellisiä kiksejä anna, samalla lailla kuin intohimoisia musiikin harrastajia eivät suosituimmat listahitit aina jaksa elähdyttää.

Lukulistalla on seuraavana joitakin ikkunalaudan pinossa pitkään odottaneita kirjoja, ja epäilemättä uusiakin löytyy samalla tavalla kuin tähänkin asti: kirjaston hyllyjä katselemalla ja "suositteluhyllyjen" täkyihin tarttumalla, lehtiarvioiden ja nettijuttujen perusteella sekä lähipiirin suosituksista, divarien vaihtokappaleista sekä vapaiden assosiaatioiden perusteella. Antoisia lukuhetkiä muillekin!

Lue myös nämä:
Roman Schatz: Rakasta minut
Heikki Turunen: Kivenpyörittäjän kylä
Kalle Björklid: PMMP - Vaahtopäät

Chimamanda Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa

Tämä kirja on roikkunut henkisellä "pitäisi lukea" -listallani jo kuukausia. Syksyllä jaksoin jopa ilmoittautua Helsingin kaupunginkirjaston varausjonoon, missä taisin olla jossain sijalla 250. Onneksi kyläreissulla perheystävä Sirkan luona kirja-asiat tulivat puheeksi, ja sain kirjan lainaksi.

Afrikkalaista kirjallisuutta olen lukenut hyvin vähän. Lapsena sentään luin kokoelmaa nimeltä Afrikkalaisia satuja. Muuten en pysty muistamaan nimeltä mitään afrikkalaista kirjaa jonka olisin lukenut. Eipä afrikkalaista kirjallisuutta kauhean paljon suomennetakaan, mutta onhan ainakin Wole Soyinkan ja Chinua Acheben kirjoja suomeksi saatavilla. Ja englanniksi tietenkin vaikka mitä.

Chimamanda Ngozi Adichie on siinäkin mielessä kiinnostava tapaus, että hän on nainen ja samanikäinen kuin minä, syntynyt vuonna 1977. Englanniksi kirjoittava Adichie asuu Nigeriassa ja Yhdysvalloissa ja kirjoittaa kirjansa englanniksi eikä igboksi. Netin tietojen perusteella myös nigerialainen Wole Soyinka kirjoittaa suoraan englanniksi. Miksihän näin on? Eipä ole kauheasti suomalaisia kirjailijoita, jotka kirjoittaisivat ensisijaisesti englanniksi eikä suomeksi.

Puolikas keltaista aurinkoa kertoo Biafran sodasta. Biafra on sanana tuttu, mutta vasta nyt, kirjaa lukiessani, sain kunnollisen mielikuvan mistä sodassa oli kysymys. Noloa mutta totta! Biafra mainitaan usein, kun puhutaan suomalaisesta 1960-luvun yhteiskunnallisesta keskustelusta. Ilmiö oli yleismaailmallinen: 1960-luvun lopulla televisio oli jo sen verran levinnyt kapistus länsimaissa, että Biafra oli ensimmäisiä "tv-sotia": kuvat sodan kauhuista ja nälänhädästä levisivät tehokkaasti. Suomen Punaisen Ristin sivuilla kerrotaan suomalaisten Biafra-suhteesta enemmän. Adichie viittaakin kirjassaan siihen, että Biafran vuoksi länsimaissa levisi kehotus syödä lautanen tyhjäksi, koska Afrikassa lapset näkevät nälkää.

Kirjan tapahtumat alkavat Nsukkan yliopistokaupungista. Maalaispoika Ugwu pääsee palvelijaksi yliopistotutkija Odenigbon leipiin. Ugwu seuraa isäntänsä ja tämän kauniin avovaimon Olannan elämää ja oppii tuntemaan myös englantilaisen Richardin, joka osallistuu Odenigbon illanviettoihin. Richard rakastuu Olannan kaksoissiskoon Kaineneen. Olanna ja Kainene ovat kasvaneet varakkaassa keskiluokkaisessa perheessä, ja kuvaukset heidän elämästään olivat kiinnostavaa luettavaa. Noloa myöntää itselleen, että taisin olettaa kirjan kertovan alkukantaisesta savimajaelämästä, mutta mitä vielä: Nsukkan yliopistoympyröissä eletään hyvinkin länsimaisella tavalla. Radiossa soi Beatles, varakkaat nigerialaiset lennähtävät ostosmatkoille milloin Lontooseen, milloin Milanoon, työtovereina saattaa olla amerikkalaisia tai eurooppalaisia.

Päähenkilöt kuuluvat igbo-heimoon. Igbojen välit jorubojen ja hausojen - Nigerian kahden muun pääheimon - kanssa kiristyvät, ja lopulta igbojen asuttama Kaakkois-Nigeria julistautuu itsenäiseksi Biafran valtioksi. Ugwu, Odenigbo, Olanna, Kainene ja Richard joutuvat sodan pyörteisiin: jättämään kotinsa, kamppailemaan niukkenevien ruokavarojen sekä väkivaltaisuuksien keskellä. Sota muuttaa jokaisen elämää.

600-sivuinen kirja oli mukaansatempaava ja nopealukuinen. Adichien kertomistyyli on eeppinen - hän vyöryttää lavealla skaalalla henkilöiden tunnetiloja, tapahtumia, miljöökuvausta. Aikajanaa ei oikeastaan ole - vaikka kirjan tapahtumat kattavat monta vuotta, ajan kulumiseen ei oikeastaan oteta kantaa. Tapahtumilla on suurempi merkitys kuin ajan kulumisella.

Kirja jakautuu osiin, ja kirjan alkuluvut etenevät 1, 3, 2 -järjestyksessä. Aikarakenteen rikkominen on itse asiassa mielestäni tarpeetonta. Yhtä hyvin olisi voitu edetä suoraan oikeassa järjestyksessä. Hullua kyllä, intensiivinen ja tiheä tunnelma vähän lätsähtää, kun sotatapahtumat alkavat raaistua ja arkipäiväistyä. Kirjaan tulee enemmän läpijuoksun makua. Loppua kohti intensiteetti nousee taas, onneksi.

Jäin miettimään, oliko kirja todella hyvä vaiko vain melko hyvä. Kirjahan on voittanut mm. Orange Prize -palkinnon vuonna 2007, ja on muutenkin kerännyt lavealti kiitoksia. Vertaisin tätä kirjaa Sofi Oksasen Puhdistukseen - kirjasta tärkeän tekee sen aihe. Puhdistus kertoo virolaiskohtaloista neuvostovallan alla, Puolikas keltaista aurinkoa kertoo Biafran sodasta. Molemmista aiheista on puhuttu ja kirjoitettu laajalti, mutta vasta tunnetasolla puhutteleva romaani tekee asiasta monen kohdalla ymmärrettävän ja tärkeän. Lisäksi näin suomalaislukijalle jo kirjan nigerialaismiljöö tekee lukukokemuksesta kiinnostavan ja eksoottisen. Vaihtelu virkistää.

YouTubesta löytyi monia Chimamanda Ngozi Adichien haastatteluja. Todennäköisesti tämän kirjan voisi lukea sujuvasti myös englanniksi. Muuta Adichien tuotantoa ei ilmeisesti olekaan suomennettu, joten vaikka hänen esikoiskirjansa Purple Hibiscus voisi olla kiinnostava lukuvalinta englanniksi.

Lue myös nämä:
Marguerite Abouet - Clément Oubrerie: Aya - elämää Yop Cityssä
Marjane Satrapi: Persepolis
Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani

Jude Deveraux: Ylämaan lumous

Hyvää joulua kaikille blogin lukijoille! Helsingissäkin on sen verran lunta ja pakkasta, että ne riittävät jouluiseen tunnelmaan. Aattoaamuna kävin kylpemässä Kotiharjun saunassa - enpä ole ikinä nähnyt naisten puolella niin paljon väkeä kuin nyt joulun aikaan!

Kaikenlaisia paksuja ja tärkeitä opuksia tuossa sängyn vierellä on pyörinyt, mutta päädyin hakemaan rentoa tunnelmaa laatuhömpän parista. Ja sitäpä löytyikin! Tämä Jude Deveraux'n Ylämaan lumous on juurikin se taannoinen divarilöytö, josta joskus mainitsin. Kirja on vuodelta 2001 (alun perin kirja on ilmestynyt vuonna 2000 nimellä Temptation) ja vaikuttaa siltä, että kukaan ei ole lukenut tätä nimenomaista kappaletta ennen minua, sen verran uudenkarhealta kirja käteen tuntui. Eikä maksanut kuin vitosen!

Kirjan nimen suomennos on hieman harhaanjohtava. Suomentajasta on varmaan tuntunut loogiselta nimeltä kirja "Ylämaa-jotain" tyyppisesti, onhan kirjailijan neljästä kirjasta koostuva Ylämaa-sarja ollut varsin suosittua luettavaa. Tällä kirjalla ei kuitenkaan ole mitään tekemistä sarjan kanssa ja lisäksi kirja on aivan eri tyylillä kirjoitettu. Muuten täytyykin antaa suomentaja Sirkka-Liisa Sjöblomille kehut: kirja oli hyvin suomennettu. Joitakin pilkkuvirheitä esiintyi, mutta enpä ole itsekään maailman tarkin pilkuttaja, joten mitä sitä nillittämään.

Voisi sanoa, että tämä kirja on feminististä hömppää. Bloggaamisen ja muiden blogikirjoittajien mielipiteiden (ks. esim. Hömpän helmet) perusteella olen toki ehtinyt muutenkin pohdiskella naisille suunnatun romanttisen viihdekirjallisuuden merkitystä. Merkittävä ja tärkeä kirjallisuudenlaji kyseessä on, ja huomattavasti moniulotteisempi kuin yleensä "harlekiineista" ajatellaan. Feministinen pohjavire Ylämaan lumouksessa on mielenkiintoinen, vaikka juonen puolesta kirja on täysin uskollinen hömpän peruskaavalle. Nainen kohtaa miehen, kissa-hiiri-leikkiä leikitään kirjan ajan ja lopussa pari saa toisensa. Mukaan mahtuu oikutteluja, väärinymmärryksiä, mustasukkaisuutta, mykkäkoulua ja muuta vastaavaa. Aiemmassa Deveraux-kirjoituksessani määrittelemäni hömppäsäännöt pätevät tässäkin.

Mutta tekstiin ja rivien väleihin Deveraux on uittanut naisten välisen solidaarisuuden, naisen itsekunnioituksen ja yhteiskunnallisen tasa-arvoisuuden sanomaa. Kirja alkaa vuonna 1909 New Yorkista. 29-vuotias Temperance O'Neil on kuvankaunis perijätär, jolla on kastanjanruskeat kiharat ja räiskyvä luonne. Temperance on omistautunut huono-osaisten naisten auttamiseen: hän harrastaa varainkeruuta ja palopuheita naisten elämän parantamiseksi.

Kun Temperancen äiti menee yllättäen uusiin naimisiin skotlantilaisen Angus McCairnin kanssa, joutuu Temperance lähtemään Edinburghiin isäpuolensa kotiin. Siellä hän saa tehtävän: Angus lähettää vastahakoisen Temperancen pieneen McCairnin kylään. Hänen täytyy löytää sopiva vaimo klaanin perilliselle, komealle mutta jääräpäiselle James McCairnille.

Niinpä Temperance ja James käyvät tahtojen taistelua ja tietenkin kokevat kuumia lemmenhetkiä ja huimia tunteja Skotlannin idyllisissä maisemissa. Niitä feministisiä seikkoja löytyy mm. seuraavista kirjan asioista:

Mustasukkaisten kilpakosijattarien ja sankarittaren suhde. Yleensähän mustasukkaisuusdraamoista rakennetaan hirmuisia kissatappeluja. Temperance on kuitenkin toista maata. Hän kohtaa sekä Jamesin rakastajattaren että ensirakkauden. Molempien naisten kanssa Temperance luo loppujen lopuksi hyvät ystävyyssuhteet sekä laajemmatkin yhteistyökuviot.

Miehen pauloihin lankeaminen ja naisen itsekunnioitus. Loppukäänteissä Temperance tekee esimerkillisen päätöksen: pitääkö rakkauden vuoksi uhrata kaikkensa vai onko joskus viisaampaa suojella itseään ja lähteä pois epämiellyttävästä tilanteesta, vaikka ei voisi miehen kanssa yhdessä sen jälkeen ollakaan?

Naisten asema työelämässä. Miten nainen voi menestyä työelämässä, ansaita oman elantonsa, hankkia koulutuksen? Miten tämä vaikuttaa siihen, miten miehet suhtautuvat naiseen vai vaikuttaako mitenkään?

Neitsyyden menetys. Epäilen, että hömppäkirjoja sijoitetaan historialliseen miljööseen osittain myös sen vuoksi, että silloin on perusteltua tehdä sankarittaresta neitsyt. Nykyisiä chick lit -kirjoja tämä neitsytolettama ei enää koske, niissä on luontevaa että sankarittarella on ollut seksikokemuksia jo ennen kirjan tapahtumien alkamista. Mutta perinteisemmässä hömpässä sankaritar on neitsyt ja kohtaa intohimon aallot vasta kirjan sankarin jyhkeiden käsivarsien syleilyssä. Temperance on jotain tältä väliltä: hän pohtii itse aktiivisesti, pitäisikö hänen hankkia ensimmäiset seksikokemuksensa juuri Jamesin kanssa. Vanhan ajan hömpässähän neitsyyden menetys ja seksikuvaukset esitetään niin, että nainen joutuu kamppailemaan kaikin voimin inhoamansa sankarin lihallisia himoja vastaan ja vasta puolipakolla antautuu syntisten halujen valtaan. Tällä tavalla esitettynä kun saadaan sankaritar sekä vaikuttamaan hyveellisen siveältä että saadaan hänelle seksikokemuksia. Uudemmassa hömppäkirjallisuudessa seksuaalinen aktiivisuus ja seksikokemusten haluaminen ei ole enää paha asia vaan normaali ja hyvä juttu.

Itse asiassa Jude Deveraux voisi olla sellainen ihminen, joka olisi mielenkiintoista tavata. En ole oikein ikinä keksinyt mitä voisi vastata kysymykseen "kenet julkkiksen haluaisit tavata", mutta ehkäpä Deveraux voisi olla minulle sopiva vastaus. Ensinnäkin, nainen on ollut erittäin ahkera kirjailija yli kolmenkymmenen vuoden ajan. Eipä ole tainnut "writer's block" paljoa vaivata! Lisäksi englanninkielisellä alueella menestyvä kirjailija pystyy ihan oikeasti myös rikastumaan kirjoillaan, toisin kuin pienen kielialueen kirjailija. En löytänyt uusinta tietoa siitä, paljonko Deveraux'n kirjoja on yhteensä myyty, mutta kymmeniä miljoonia niitä joka tapauksessa on. Miettikää. Se vastaa jo keskikokoisen valtion asukasmäärää - ja oikeasti lukijoita Deveraux'lla on ollut toki paljon enemmän, koska esimerkiksi kirjaston kirjoja lukee useampi kuin yksi ihminen. Tunteisiin vetoavalla kirjailijalla on mielestäni paljon vaikutusvaltaa ihmisten elämään - erittäin moni nainen (ja eiköhän mukaan mahdu jokunen mieskin) on saanut kirjailijan teoksista rentoutumista, iloa, hyvää mieltä arkeensa. Lisäksi minua kiinnostaa se, että netistä löytyy melko vähän kuvia kirjailijasta. Samaa promokuvaa käytetään eri sivuilla paljon, mutta koska rouva Deveraux on jo yli 60-vuotias, lienee ulkomuotokin jo muuttunut. Hieman mielikuvaa kirjailijan persoonasta saa vaikkapa tästä kustantamon sivuilla olevasta haastattelusta.

Lue myös nämä:
Kaari Utrio: Ilkeät sisarpuolet
L.M. Montgomery: Anne of the Island
Jane Stanton Hitchcock: Seurapiirimurhia

Juhani Aho: Helsinkiin

Tämänkertainen blogimerkintä käsittelee äänikirjaa. Tutkailin uuden kännykkäni toimintoja, ja sieltä löytyi podcast-nappi. Kokeilin tehdä hakuja kirja-podcasteista, ja kohdalle osui Juhani Ahon Helsinkiin. Latasin pari jaksoa ja kuuntelin kiinnostuneena, sitten pitikin loppujaksot ladata suoraan tietokoneelle ja siirtää datakaapelin avulla kännykkään, niin sai koko tarinan nopeasti kuunneltavaksi.

Äänikirjan on lukenut Tuhat sanaa -blogin Tuija Aalto. Kirjan voi ladata vaikka Librivoxin sivulta. Librivox on mielenkiintoinen hanke - vapaaehtoiset lukijat tekevät äänikirjoja nettiin. Ehtona on luonnollisestikin tekijänoikeusvapaus, käytännössä tämä rajaa lähes kaikki uudet kirjat hankkeen ulkopuolelle. Kaikki sivulta löytyvät suomenkieliset kirjat löytyvät tästä listasta. Pitäisiköhän ladata seuraavaksi Aaro Hellaakosken Liian paha sappi vai Alexandra Gripenbergin Orjien vapauttaminen Pohjois-Amerikassa?

Lukuja on kuusi, ja ne ovat kestoltaan noin 15-45 minuuttia. Varsin sopivaa kuunneltavaa vaikka bussissa matkalla töihin. Innostuin sen verran, että loppuun päästyäni aloitin kuuntelun jo alusta uudelleen. Tuija Aalto ei ole ääneenlukijana samanveroinen kuin näyttelijät, jotka kaupallisia äänikirjoja yleensä lukevat, mutta rauhallinen ja miellyttävä-ääninen kyllä. Lisäksi tarinan kuuntelemisessa on oma viehätysvoimansa. Pidin jo lapsena äänikirjoista ja radiokuunnelmista, silloin kun sellaisia sattui kuulemaan. Kaipa kerrotun tarinan kuuntelemiselle antautuminen on niin syvällä ihmissielussa, että kertojan lumoon lankeaminen on helppoa.

Helsinkiin-tarina on herkullinen, lämmin ja inhimillinen, kuten muutkin Ahon tekstit joihin olen tutustunut. Ahon käyttämä kieli on erittäin hienoa, viehättävällä tavalla vanhahtavan kuuloista, savon murteen poljento kuuluu mukavasti läpi. Tarina on universaali: nuoren ihmisen valtava kokemusten hankkimisen nälkä, kodista irtautuminen, itsenäisen elämän haparoivat ensiaskeleet. Kirjassa kuvataan Antti-nimisen nuoren kuopiolaisen ylioppilaan matkaa Helsinkiin. Kuopiosta lähdetään laivalla Lappeenrantaan, siellä vaihdetaan Helsingin-junaan. Antti tilittää tuntojaan kuin rakkauden ensikolaukset saanut nuori mies vain voi. Matkaseurana on "ärsyttävän sileänaamainen" Pekka, Antin sisaren salakihlattu, jolla on jo kokemusta Helsingin yliopistosta ja papin opinnot hyvässä vauhdissa. Laivalta löytyy kuitenkin mieluisampaakin matkaseuraa: pitkän linjan tieteenharjoittajat Kalle ja Nieminen, joiden kanssa Antti pääsee alkoholin, naisseuran ja ravintolaelämän makuun.

Onko mikään muuttunut? Samalla lailla tuoreet fuksit edelleen janoavat elämänkokemusta irtautuessaan lapsuudenkodistaan ja aloittaessaan opinnot. Antin mietteistä saa myös tietoa ajan poliittisista kysymyksistä: kieliriidoista, ruotsinkielisen herrasväen ja suomenkielisen talonpoikaisväestön opintomahdollisuuksista. Varakkaan perheen poikana Anttia ei huoleta opintojen rahoitus, sen sijaan velaksi opiskellut Pekka kaivaa heprean kieliopin kirjan esiin heti laivan lähdettyä. Aho vihjailee hienovaraisesti myös prostituoiduista, sanomatta kuitenkaan suoraan mistä on kysymys. Lienee ajan hengen mukaista, lukijalle viesti menee rivien välistä toki perille.

Itäsuomalainen paikallisväri ja elävä miljöökuvaus viehätti minua erityisen paljon. Lappeenrannassa matkustavaiset pitävät taukoa Seurahuoneella. Yritin googlettaa tietoja Lappeenrannan Seurahuoneesta, mutta en löytänyt tietoa siitä, missä päin kaupunkia tämä hotelli on ollut. Olisikohan ollut nykyisen Kasinon liepeillä, sataman välittömässä läheisyydessä?

Jaa mitenkäs tämmöinen podcastin kuunteleminen onnistuu? Tietokoneella se on helppoa: klikkaa tuolta Librivox-sivulta mp3-päätteisen tiedoston auki, ja avaa tiedoston (joku soitinohjelma käynnistyy todennäköisesti ihan itsestään) tai tallettaa tiedoston ja kuuntelee myöhemmin. Kännykän tai mp3-soittimen voi kytkeä piuhalla (pitäisi löytyä kännykän ostopakkauksesta tai sitten voi ostaa uuden datakaapelin kaupasta) tietokoneeseen ja tallettaa tiedoston suoraan esimerkiksi kännykän musiikkikansioon tai johonkin muuhun sopivaan kansioon. Bluetooth-yhteyskin saattaa toimia, jos toimii. Tai sitten voi kännykällä ladata näitä podcasteja suoraan netistä, on helppoa varsinkin jos on uusi puhelinmalli, jossa on valmis podcast-namiska. Silloin puhelin tietenkin tarvitsee internet-yhteyden, oman liittymän tiedoista näkee datasiirron tiedot.

Lue myös nämä:
Juhani Aho: Papin rouva
Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä
Sirpa Kähkönen: Jään ja tulen kevät