Arto Salminen: Kalavale

Arto Salmisen Ei-kuori herätti kiinnostuksen siinä määrin, että jatkoin Salmisen parissa Kalavaleella. Ja olipa muuten loistava kirja. Ainoa huono puoli on, että tämä oli niin nopealukuinen, että pitäisi kai lukea se heti perään alusta asti uudestaan. Toisaalta kirja oli niin intensiivinen, että lyhyys ei haitannut. Pienessä tilassa mahtui kertomaan paljon asioita.

Kalavaleesta lienen lukenut jo aikanaan Hesarin kirja-arviosta. Sinänsä tarina on mitä herkullisin näinä aikoina, jolloin iltapäivälehdet repivät kirjoitettavansa tosi-tv-ohjelmista. Kirjassa vuorottelee kaksi kertojanäkökulmaa. Fisu-Hanski on vanhan polven tv-tuottaja, jonka olo enteilee jo kuolemaa. Oona on Hanskin tyttöystävä, lähiökaunotar jolla on taustaa niin missikisoissa kuin poliisin kirjoissa. Inspiraation lähteenä Salmisella on epäilemättä ollut Speden ja Maria Drockilan suhde. Tässä suora lainaus Wikipediasta:

"Pasanen nimitti yhtiöidensä toimitusjohtajaksi vuoden 1997 Miss Suomi -kilpailun perintöprinsessan Maria Drockilan. Paparazzit seurasivat heitä, ja samoihin aikoihin juorulehdet kirjoittivat Pasasen ja Drockilan seurustelevan. Pasanen ei pitänyt siitä, että lehdet kirjoittivat hänestä ilman hänen lupaansa. Hänellä oli muutamien toimittajien kanssa sanaharkkaa, jotka he kokivat uhkailuina."

"Speden tytär Pirre peri isänsä perinnön lähes kokonaisuudessaan. Pasanen testamenttasi ex-vaimolleen Pirjolle 170 000 euroa. Pasanen oli vuosien 1998–1999 aikana lainannut Maria Drockilalle yhteensä 1 850 000 markkaa 30 vuoden laina-ajalla ilman korkoa. Pasasen 26. heinäkuuta 2000 laatiman testamentin mukaan Drockila saa velat anteeksi siten, että ne mitätöityvät ja raukeavat lopullisesti ja mitätöinnistä seuraava perintövero on maksettava kuolinpesän varoista. Speden tytär Pirre ja Drockila riitelivät perintöveron maksamisesta ja 220 000 markasta, jotka Spede lainasi vielä Drockilalle testamentin teon jälkeen. He saivat riitansa sovittua ennen oikeudenkäyntiä."

Salmisen näkemys Fisu-Hanskin ajatuksista on tietenkin kirjailijan omaa mielikuvitusta, mutta kyllä tästä asetelmasta herkullisia kuvioita irti saa. Esimerkiksi näin pahis-Oona keskustelee siskonsa kanssa:

"- Joo, lähe vaan, Minttu huutaa. - Mee nuolee Hanskin munaa, mee latkii sen vanhan sian mäihää ni saat lisää fyrkkaa.

Mua rupee vituttaa Mintun naama, mua rupee tosissaan vituttaa.

- Mee itte imee trokarin kyrpää, mä huudan ja mä huudan kovaa. - Ime niin saatanasti, ime nii et sperma pursuu korvista. Ime ni se antaa sulle pollee.

- Haista sä huora vittu, Minttu huutaa. - Sä et oo yhtään sen parempi ku mäkään. Kyl mä tiedän sun imemiset. Ja neulaa säkin oot työntäny nahan alle."

Fisu-Hanskin yhtiötä pyörittää uuden ajan tv-mies, Kasperi. Kasperin repliikkeihin on ladattu kaikki käsittämätön kapulakieli mitä talouslehtien sivuilta suinkin voi löytää:

"Kasperi nousi liittymästä Tuupakantielle. Teollisuushalli häämötti muiden samankaltaisten keskellä.

- Me tullaan nyt siihen pisteeseen, Kasperi sanoo, - jossa suspensiivinen intrigointi kääntyy kohti resoluutiota.

- Just nyt me tullaan Tuupakantielle, minä sanoin."

Juoni käynnistyy, kun Fisu-Hanski, Kasperi ja Oona ideoivat uuden tosi-tv-ohjelman vetonaulakseen: Auschwitzin. Siihen täytyy etsiä 12 kilpailijaa, joiden täytyy olla nuoria ja nättejä, jotta katsojat jaksavat seurata heitä, mutta samaan aikaan niin tyhmiä ja epätoivoisia, että ovat valmiita tekemään kameran edessä mitä tahansa. Ammattimaiset headhunterit käyvät rekrytoimassa Itä-Helsingin työttömiä, ja halukkaita kilpailijoita löytyy enemmän kuin Idols-kisaan. Ohjelmassa kilpailijat jaetaan kahteen osaan, vankeihin ja vartijoihin. Kovinkaan paljon simulaatiota ei tarvita, kun vartijat ryhtyvät kiduttamaan ja hakkaamaan vankeja ja öisin molemmilla osapuolilla on keskenään hirveät orgiat. Kaksi kilpailijaa valitaan viikoittain pudotukseen, ja pudotuksen välttää se, joka kestää Fortumin ja ABB:n sponsoroimassa sähkötuolissa kovemman sähköiskun. Ennen kisaa tuotantoyhtiö, Nelonen ja Ilta-Sanomat tekevät markkinointikampanjan, jossa sovitaan että Iltis aloittaa ohjelman puffaamisen kirjoittamalla kauhistelevia juttuja. Välillä Kasperi puffaa sopivia juoruja esimerkiksi Seiskaan.

Loistava tv-ohjelmaidea siis, kumma kun tätä ei vielä ole oikeasti toteutettu. Lähiöeläjien epätoivo ja kamppailu elämän syrjässä kiinni pysymiseksi välittyy kyllä Oonan ja ohjelman kilpailijoiden kautta lukijalle hyvin. Suorastaan kauniita sen sijaan ovat ikääntyneen Fisu-Hanskin mietteet vanhuuden ja lähestyvän kuoleman tiimoilta. Ylipäätään Salmisen naseva, paikoin lyyrinen kieli on hienoa luettavaa. Tarina on pirullinen tiivistelmä 2000-luvun lööppi-Suomen menosta ja kansakunnan kahtiajakautumisesta. Lisäksi se on hervottoman hauska, tosin välillä musta huumori kääntyy melkoisen rujoksi.

ps. lue myös Laura Saaren mielipide Kalavaleesta.

Lue myös nämä:
Susanna Sievinen: Prinsessa ja puoli valtakuntaa
Kari Hotakainen: Ihmisen osa
Veikko Huovinen: Lentsu

Riku Korhonen: Lääkäriromaani

Kustannusosakeyhtiö Sammakko muistaa minua aina välillä kirjalähetyksillä, koska bloggauksen lisäksi avustan myös paikallista maakuntalehti Etelä-Saimaata. Miellyttävä yllätys oli, kun postilaatikosta tupsahti Riku Korhosen Lääkäriromaani. Olisin mahdollisesti lukenut tämän joka tapauksessa, Riku Korhosen lennokkaat Hesari-kolumnit ja hyvää mainetta kerännyt esikoisromaani Kahden ja yhden yön tarinoita ovat saaneet miehen nimen jäämään mieleeni. Kirja-arvion jälkeen ajatuksia jäi ylikin, siksi postaus.

Lääkäriromaani oli tuhti lukupaketti, mikä miellytti minua. Korhonen ei ole mikään sanoja pihtaileva minimalisti, vaan hän vyöryttää reippaalla kädellä takautumia ja aikahyppyjä, villinä pursuilevaa sanastoa ja antaa tarinan lipsahtaa reippaasti sivuraiteelle, esimerkiksi ujuttamalla mukaan herkullista pilkkaa aikamme ilmiöistä, kuten kirjoitusvirheitä tekevistä skineistä. (Tosin tämä lienee universaali ilmiö, jos sekä huono kirjoitustaito että skiniaatteiden kannatus korreloivat huono-osaisuuden kanssa.) Korhonen revittelee antaumuksella itse kehittelemiensa vertausten ja sutkausten kanssa ja kaivaa suomen kielen harvinaisuuksia mukaan sanastoon. Tämä on esimerkiksi ensimmäinen kerta kirjallisuudessa kun törmäsin sanaan rasvarännikkä. Itse asiassa ensimmäinen kerta yhtään missään, sen jälkeen kun ensikosketukseni rasvarännikkään sain. Tämä tapahtui talouskoulussa Kajaanissa syksyllä 1996, jossa oli joku perinneruokapäivä ja eräs ruokalaji oli muistaakseni Suomussalmella esiintyvä paikallisherkku rasvarännikkä. "Herkku" on varsin nälkämaalainen: kyseessä on eräänlainen piirakka, jossa on ruiskuori, täytteenä mannapuuroa ja keskellä voisilmä. Lääkäriromaanissa rasvarännikkää nautitaan turkulaisessa Kaski-ravintolassa, joka on erikoistunut suomalaiskansalliseen keittiöön.

Verbaalitykityksellä kuvattu aikalaispilkka irrotti minusta useammatkin röhönaurut, mikä on aina virkistävää. Tällaiseen paneelikeskusteluun päähenkilö Niklas joutuu pirkanmaalaisessa kesätapahtumassa:

"Muut panelistit istuivat koivujen alla pöydässä, jonka vierellä seisoi puheenjohtajarouva kukkahuivi kaulassa. Hän oli pukeutunut parhaimpiinsa, ehostanut romahtaneet piirteensä ja ripustanut korviin suuret siniset lasikuulat. Arvelin hänen olevan koulutukseltaan äidinkielenopettaja. Esittäydyin panelisteille. Iloitsin huomatessani, että ravintolasta sai väkeviä. Hain viskin ja istuin.

En käsittänyt, millaisen järkeilyn jälkeen meidät viisi oli kutsuttu paneeliin. Osanottajista ainoa vähänkään kuuluisa oli viisissäkymmenissä oleva mieskirjailija, Kojakia näytellyttä Telly Savalasia muistuttava paksuniskainen kaljupää. Tiesin hänen julkaisseen edellisenä syksynä viisisataasivuisen sadomasokistisen avainromaanin, joka oli lievästä ennakkokohusta huolimatta flopannut. Hän huojui tuolilla synkän ja aggressiivisen näköisenä, vahvasti juovuksissa, hiestyneenä, kolho pää ärtyneen punaharmaana kuin koko mies olisi muotoiltu lauantaimakkarasta."

Lääkäriromaani on rehellisesti aikalaisromaani, sidottu tarkkoihin aika-paikkakehyksiin. Kirja sijoittuu kesään 2003 ja Turkuun, missä tutkija-Niklas asuu avovaimonsa Innan kanssa. Niklas on rakastanut Innaa ylioppilaskirjoituksista asti, mutta nyt, kolmissakymmenissä, suhdetta hiertää Innan ahdistus ja surutyö kuolleen isänsä vuoksi. Isä-Joonaksen kirjeet Innalle vuosien varrella pätkivät kerrontaa, samoin kuin kokonaan eri fontilla painettu tarina Rachelista, joka lontoolaisessa sairaalassa on mukana rakentamassa proteesia irakilaiselle Ali-pojalle. Miksi Rachelin tarina on mukana, se selviää vasta kirjan lopussa, jossa Korhonen intoutuu hieman vanhanaikaisiin, mutta yhtä kaikki hauskoihin metakirjallisiin kikkailuihin.

Niklas on kiinnostava, mutta tietyllä tavalla häiritsevä hahmo. Minua kiinnosti, että hän kuvaa kauniisti, estottomasti ja herkästi rakkauttaan Innaan. Onko tämmöistä nähty pitkään aikaan Suomessa, jossa nuoret kirjalliset mieshahmot yleensä pannaan vain kärsimään, ahdistumaan ja pettymään, tai heidät esitetään tunteettomina sydäntenmurskaajina. Niklas ei kuitenkaan ole lojaali, sanoivat tunteensa mitä tahansa. Innan lisäksi tämän saa kokea Niklaksen vanha ystävä ja työkaveri Jussi Korpinen.

Minua jäi vaivaamaan, miksi Niklas teki julmiksikin äityneitä tekojaan. Joissakin tilanteissa voi nähdä oman edun tavoittelua, eli aiheuttamalla muille pahaa hän saavuttaa itse hyötyä. Toisaalta Niklas on sympaattinen hahmo, pohdiskeleva ja täynnä kiinnostavia mielipiteitä. Ylipäätään henkilöhahmojensa välityksellä Korhonen onnistuu välittämään monia kiehtovia ajatuskulkuja. Kirjassa analysoidaan pari- ja perhesuhteiden toimivuuden lisäksi mm. nettipornoa.

Jostakin haastattelusta muistan lukeneeni, että Korhonen olisi maininnut yrittäneensä kirjoittaa Lääkäriromaaniin mahdollisimman paljon seksikohtauksia. Oli yritetty tai ei, niin niitä kirjassa kyllä riittää. Ovat lisäksi harvinaisen tyylikkäitä, eivätkä kömpelöitä tai vaivaannuttavia!

Reippaasti Korhonen on ottanut mukaan myös huumeitten käyttöä. Niklas kokeilee ketamiini-nimistä ainetta ja kokee huikean tripin. Ketamiinista tulee hänelle pakkomielle, mutta muut yritykset eivät suju yhtä hyvin. Luontevasti ja taitavasti huumekokeilukin on sulautettu osaksi juonta.

Lukiessa tuli mieleen, että tältä minusta kai olisi pitänyt tuntua lukiessani Juha Itkosta. Mutta siinä missä Itkonen on mielestäni hieman kevyt, pinnallinen ja tekotaiteellinen, on Korhonen taitava, puhutteleva ja onnistuu maalaamaan tunnistettavia tuokiokuvia 1970-luvulla syntyneiden elämästä. Tästä kai tietää olevansa vanha, jos itseni ikäisistä ihmisistä ruvetaan kirjoittamaan sukupolviromaaneja.

Ehkä surullisin huomio aikalaisromaanissa on havainto ilmastonmuutoksesta. Turkulainen Niklas voi vielä 2003 ajatella luontevasti talvista Turkua, muistella lapsuutensa paukkupakkasia

ja odottaa seuraavaa lumista talvea. Parina viime vuonna ei Turussa ole enää mitään talvea edes ollut.

Lue myös nämä:
Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän
Heikki Turunen: Maalainen
Roman Schatz: Rakasta minut

Arto Salminen: Ei-kuori

Tämä kirja tarttui matkaan perinteisellä tavalla: kirjaston palautettujen kirjojen hyllystä. Salmista olen kuullut kehuttavan, joten plarailin Ei-kuorta hetken. Rupesin lukemaan kirjan ensimmäistä lukua, ja siinä oli ahdistava mutta mieleenpainuva kuvaus taksikuskista, joka katsoo edellä ajavaa hevosenkuljetusvaunua. Vaunusta pettää pohja ja hevosen takajalat putoavat asvaltille. Hevosvaunua vetävästä autosta tätä ei huomata. Taksikuski ajaa rinnalle varoittaakseen, mutta näkee että auto on täynnä mustalaisia. Hän päättää että mustalaisille ei kerrota ja niinpä hevosen takajalat kuluvat vähitellen poikki asvalttia vasten.

Inhottava mielikuva. Muita vastaavia tuokiota Ei-kuori on pullollaan. Miksi niitä lukee - vaikea sanoa, ehkä siksi että Salmisen kertojantaidoilla osataan luoda mielleyhtymiä jotka palavat poroksi aivokuoreen. On kirjoja, joista on jäänyt yksittäisiä kohtauksia vuosiksi päähän pyörimään, yleensä enemmän tai vähemmän ahdistavan tunnelatauksen saattelemina. Tällaisia ovat esimerkiksi Ville Virtasen kirjassa Menkää mielenhäiriöön kohtaus, jossa pikkupojat käyvät kerrostalon takapihalla kokeilemassa Huora-Päivin rintaa, tai vähän isommat pojat panevat vuoronperään ratsastusmaneesin penkeillä "jakorasian" maineessa olevaa tyttöä. Joku suomalainen naiskirjailija, ehkä Päivi jotain, on kirjoittanut novellikokoelman, jossa oli monta tällaista ahdistavia tunnelatauksia täynnä olevia tuokiota. Kuvaavaa on, etten pysty muistamaan kuka Päivi oli kyseessä, vai oliko kirjailija nimeltään jotain ihan muuta. Kirjan nimestäkään ei ole hajua. Mutta siinä oli Birgitta, joka alkoi yläasteikäisenä kulkea poikien autoissa, ja pari epätoivoista runkkaripoikaa, jotka kokeilivat kissoja.

Jos tulee paha mieli tämmöisistä asioista, ei ehkä kannata Salmisen Ei-kuorta lukea. Siinä eronnut mies raiskaa väkivaltaisesti entisen vaimonsa, keski-ikäinen tytär myy äitinsä asunnon tämän alta äidin jouduttua huonokuntoisena sairaalaan, julkkismies piinaa hänestä taloudellisesti riippuvaista vaimoaan. Hemmetin hyvä kertoja Salminen kyllä on. Ilmankos hän onkin eräänlaisen kulttimaineen saavuttanut. Vuonna 2005 kuollutta Salmista muistellaan kauniisti WSOY:n sivuilla.

Tyylinsä puolesta Salminen kuuluu "yheksänkytlukulaisten" mieskirjailijoiden joukkoon: samanlaisia äänenpainoja on Jari Tervolla, Kari Hotakaisella, Hannu Raittilalla. Yhtymäkohtia ovat ainakin nämä: lakoninen tyyli yhdistettynä runollisiin metaforiin, rujot aiheet, vaihtuva kertojannäkökulma, episodimaisuus. Ei-kuorella ei ole mitään kovin selkeää juonta, yhdistävänä tekijänä toimii taksia ajava Urkki Kyrenius. Hänen perheensä tekemisiä seurataan, samoin hänen taksinsa kyytiin istahtavien asiakkaitten. Polut risteävät.

Kirja on pituutensa puolesta nopealukuinen, mutta sisällöltään tiivistä ja täysipainoista kuin ruisleipä. Ruisleivän lailla siinä riittää pureskeltavaa ja jälkimaku on viipyilevä. Jos naturalistinen mestarillisuus kiinnostaa, lukekaa. Jos elämän rumat puolet ahdistavat, kiertäkää kaukaa.

Lue myös nämä:
Hilkka Ravilo: Älä itke äitini
Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja ahdistelija
Heikki Turunen: Maan veri

Limingan taidekoulu: Maailmanhistoria - ratkaisevat ja käänteentekevät tapahtumat todenmukaisesti kuvattuina

Ahlqvistin Keijo Limingan taidekoulusta muisti taas minua ja lähetti luettavaksi Lisko-klassikot osa 3:n, jossa sarjakuvalinjalaiset pistävät maailmanhistorian yksien kansien väliin. Olenkin jo aikaisemmin lukenut sarjan mainiot aiemmat osat, Draamatun ja 7 veljestä. Maailmanhistoriassa onkin samoja hyviä puolia kuin Draamatussa: raskaita kaikille tuttuja tarinoita puettuna hilpeään ja usein aika anarkistiseenkin asuun.

Antologiamuotoiseen teokseen sarjakuvalinjalaiset ovat tehneet melko vapaavalintaisen oloisia tarinoita. Mitään virallista tärkeysjärjestystä tarinoilla ei ole. Ilahduttavan monipuolisesti aiheita on löytynyt tutuista ja tuntemattomammista ympyröistä: antiikista, Egyptistä ja ilmeisesti mangaharrastuksen vuoksi paljolti myös Aasiasta. Jotkut ovat lähteneet puhtaasti fantasialinjalle. Ei liene yllätys, että myös Hitler on melko suosittu aihe.

Jälleen kerran hämmästyttää sarjakuvan monitasoisuus. Tyylejä on joka lähtöön. Toiset piirtävät melko lapsellisen ja kömpelön oloisia tikku-ukkosarjiksia, mutta niiden perään saattaa lävähtää mielettömän hienosti toteutettu upea sarjakuvateos. Minulle lukijana kaksi tarinaa oli ylitse muiden. Ehdoton ykkönen on Petra Nordlundin Elohauta. Hän on valinnut aiheekseen julman ja karmivan jakson eurooppalaista historiaa: englantilaisen kaivosteollisuuden lapsityövoiman. Aihe on mielenkiintoinen jo senkin takia, että nykyään keskustellaan paljon lapsityövoiman käytöstä kehitysmaissa, esimerkiksi vaateteollisuudessa. Sama vaihe elettiin Euroopassa teollistumisen alkuaikoina, kun syntyvyys oli korkealla ja väki köyhää, ja jokainen kynnelle kykenevä pantiin töihin hankkimaan perheelle elantoa mahdollisimman nopeasti.

Hiilikärryihin kahlehditut pojat saavat äänensä Elohaudassa kuuluviin. Petra Nordlund on todella taitava ja valmis sarjakuvapiirtäjä ja tarinankertoja. Oikein kurkkua kuristi lukiessa. Tarina on vain 14-sivuinen, mutta osuva ja puhutteleva.

Ainoa miinus tulee koneellisesta tekstauksesta. Kvaak.fi -sarjakuvafoorumilla käydään aika ajoin kiivasta keskustelua tekstauksen merkityksestä. Täytyy sanoa, että itsekin pidän kovasti klassisen tyylikkäästä käsintekstauksesta. On se tietokonefontti jotenkin vaan vähän hengetön. Tässä valossa olikin erikoista, että oikein kukaan Maailmanhistorian tekijöistä ei erottunut erityisen hyvänä tekstaajana. Plussaa silti niille, jotka tekstasivat juttunsa käsin. Tasalaatuisen ja tyylikkään tekstausjäljen hiominen on kyllä etu sarjakuvantekijälle. Tähän väliin sopiikin myös mainostaa artikkelia, jonka kirjoitin taidemaalari Kalervo Palsan tekstaajaurasta Kvaakkiin.

Se toiseksi paras juttu antologiassa oli Sallamari Rantalan Lopun alku. Hänenkin aiheenvalintansa saa minulta plussaa: Venäjän viimeinen tsaariperhe ja parantaja Rasputin. Nikolai II perheineen maailmanpalon äärellä on minusta äärimmäisen kiehtova aihe. Myös Rantala on hemmetin taitava ja omannäköisen jäljen löytänyt piirtäjä, joka lisäksi ilahduttavasti panostaa kuvissaan runsauteen: niissä on taustoja, yksityiskohtia, valoja ja varjoja tutkittavaksi paljon. Jännitteen rakentajana hän himpun verran häviää Nordlundille, siksi tykkäämisjärjestykseni meni näin.

Muutenkin kokoelmasta löytyy mainioita pätkiä: mies-poika rakkaussuhteiden historiaa Kreikassa, ruttolääkäreiden metkuiluja Lontoossa, intiaanien tulo Siperiasta Amerikkaan,
hevosten luovuttaminen armeijan palvelukseen talvisodan ajan Suomessa.

Maailmanhistoria edustaa sellaista sarjakuvaa, joka voisi ilahduttaa todella monenlaisia lukijoita. Olipa sitten sarjakuvan suurkuluttaja tai taiteenlajia huonommin tunteva, hankkikaa näitä Limingan Lisko-klassikoita käsiinne. Jos ei ole rahaa ostaa omaksi, tilauttakaa paikalliseen kirjastoon. Kyllä ne hankkivat mitä lukijat pyytävät, joko omiin kokoelmiin tai kaukolainana. Oli nimittäin taas kerran todella virkistävää lukea nuorten ihmisten sarjakuvatarinoita. Tavallaan tuntuu kauhealta, että onko sitä kolmekymppisenä jo niin vanha, että voi suhtautua nuoruuteen nostalgisesti. Mutta on näissä joku raikas nimenomaan nuoruudesta tuleva säväys: kun jonkun asian intohimoinen harrastaminen antaa jo riittävästi teknistä taitoa, ja samanaikaisesti kyseenalaistaminen, kriittisyys ja huumorintaju maustavat tarinankerrontaa, saadaan tuoreita yhdistelmiä.

Lisäksi tässä kolmannessa Lisko-klassikossa minäkin, esimanganiaanisen ajan lukija, alan jo vähitellen ymmärtää ja nähdä mangakulttuurin Suomeen rantautumisen vaikutukset. Mangasta vaikutteensa ottanut piirrosjälki ja mangan muodot taipuvat todella moneen käyttöön, kuten vaikkapa juuri tuohon talvisodan ajan kuvaamiseen, ilman että mangamaisuus tuntuisi apinamaiselta jäljittelyltä. Ilmavuutta ja tuoreutta sekin sopivasti omaksuttuna tuo.

Lue myös nämä:
Mauri Kunnas: Mac Moose ja Jagge Migreenin tapaus
Limingan taidekoulu: Draamattu
Limingan taidekoulu: 7 veljestä

Sofi Oksanen: Puhdistus

Tämä on jo todella harvinaista, luin uuden kirjan! Sofi Oksasen Puhdistus herätti kiinnostukseni aihepiirinsä puolesta: se kertoo virolaisnaisten kohtaloista neuvostovallan miehityksen aikana. Oksasen tuotanto on muuten jäänyt kaupassa plarailun varaan. Bulimikkolesbojen seikkailut eivät jostain syystä ole niin kovasti kolahtaneet.

Tätä kirjaa on kehuttu paljon eri lehdissä viime aikoina. Kirjahan perustuu Oksasen kirjoittamaan näytelmään, jota esitettiin Kansallisteatterissa. Siellä se ei kai enää pyöri, mutta jospa joskus myöhemmin minulla olisi tilaisuus mennä katsomaan. Kirjaa on hehkutettu nerokkaana luomuksena. En ihan täysin alleviivaa näitä kehuja, sillä vaikka kirja on hyvä, ilman muuta lukemisen arvoinen, ei se nyt mikään maata mullistavan ihmeellinen kuitenkaan ole. Tärkeäksi kirjan tekee sen aihepiiri: puoliksi virolaisella Oksasella on edellytykset kirjoittaa tunnetasolla koskettavaa ja historiallisesti uskottavaa tekstiä Viron miehityksestä.

Puhdistus on tällä hetkellä Mitä Suomi lukee -listan ykkösenä, mikä on helevetin hyvä juttu, sillä mitä useampi suomalainen laajentaa käsityksiään Virosta, sitä parempi. Minua ihmetyttää kovasti se asenne, millä ihan fiksutkin ihmiset tuntuvat usein suhtautuvan Viroon. Heille Viro on Tallinnan sataman marketit, ja maa tuntuu olevan olemassa vain siksi, että suomalaiset voisivat käydä tekemässä siellä halpoja ostoksia. Hintojen epäreilusta noususta valitetaan, ihan kuin semmoinen kansantaloustieteen perusasia ei saisi koskea Viroa, että kun elintaso nousee, on hintatasollakin tapana nousta. Ylipäätään matkailevien ihmisten käsitys siitä, että kohdemaan pitää olla mahdollisimman halpa, tuntuu välillä ahdistavalta. Suomalaismatkailijalle jotkut maat ovat halpoja siksi, että siellä ollaan köyhempiä. Pitäisikö muiden maiden pysyä köyhinä vain siksi, että turistit voisivat nauttia halvalta tuntuvasta hintatasosta?

Viron historiaa ja kulttuuria, saati kohtaloita milloin minkäkin vieraan vallan, viimeksi Neuvostoliiton alla ei siis oikein tunneta, vaikka yhtymäkohtia Suomen historiaan olisi vaikka kuinka. Ylimielisyyttä mielestäni on sekin, että jopa ns. intellektuellit jaksavat toitottaa että suomen kieli on niin ihmeellinen, kun se ei muistuta mitään muuta kieltä maailmassa. No haloo, entäs tuo viron kieli? Mitä olen Virossa pyörähtänyt, niin mielestäni kieli siellä muistuttaa suomen kieltä aika lailla.

Oksasen lisäksi Viro-rintamalla on onneksi viime aikoina kunnostautunut Seppo Zetterberg palkitulla Viron historiallaan. Olisihan tuokin varmasti mielenkiintoista lukea, mutta lupailisin liikoja jos uskottelisin itselleni lukaisevani tuon kirjan kohtapuoliin. Sen jälkeen kun sain historian opintoni valmiiksi (monta vuotta sitten...), olen meinannut ruveta lukemaan historiallisia tietoteoksia harrastuksen vuoksi, mutta täytyy sanoa että eipä ole tullut paljon luettua. Fiktion lukeminen on kivempaa. Nyt sentään katsoin Yle Teemalta kolmiosaisen sarjan Tykit, taudit ja teräs, joka tiivisti samannimisen, kiinnostavanoloisen kirjan tärkeimmät teesit.

Takaisin aiheeseen. Puhdistuksen tekstistä näkyy, että taustalla on näytelmä, vaikka teksti toimii hienosti itsenäisenä kokonaisuutena. Näytelmällisyys ei ole mitenkään paha asia, se vain näkyy siinä, että kuvausvyörytysten tai massiivisten kohtausten sijaan kirja rakentuu pitkälti arkielämän tasolle: kohtauksissa on mukana vain muutama ihminen kerrallaan, jännite perustuu usein dialogin tai pienten tekojen varaan. Historian voimia seurataan sammakkoperspektiivistä. Parin ensimmäisen luvun ajan kirja tuntui hieman hitaalta, mutta kun päästiin Aliiden muisteloihin, kerronta alkoi vetää lujaa. Aliide on neuvostomiehityksestä selvinnyt iäkäs nainen, joka ihmettelee Viron uutta alkua 1990-luvun itsenäistymisen jälkeen. Hänen pihalleen tupsahtaa Zara, josta käy pikkuhiljaa ilmi, että hän on sukua Aliidelle.

Aliiden kautta kuvataan vapaan Viron muuttumista pelon yhteiskunnaksi, jossa venäläissotilaat ja kiihkokommunisteiksi hurahtaneet virolaiset hallitsevat niitä, jotka eivät kommunismista välittäisi. Neuvostoajan vainoharhaisuus välittyy hyvin: yhtäkkiä perheenjäsenistä, kyläyhteisön tutuista ja turvallisista naapureista, kenestä tahansa voi tulla ilmiantaja. Ihmisten välinen luottamus romuttuu täysin, vaikka päälle päin sosiaaliset suhteet jollakin lailla jatkuvatkin. Asioita pitää peitellä, avoimesti ei uskallakaan yhtäkkiä puhua, kunnantalon kellarissa tapahtuvissa kuulusteluissa koetaan hirveitä asioita. Kirjan tuottamat tuntemukset muistuttivat niitä, joita koin Suvi-Anne Siimeksen Politiikan julkisivun neuvostoanalyysejä lukiessani.

Eipä Zaran kohtalo ole paljon Aliiden kohtaloa parempi. Hän on syntynyt Vladivostokissa, sinne karkoitettujen virolaisten jälkeläisenä. Paremman elämän toivossa hän lähtee länteen, mutta joutuukin pakotetuksi prostituoiduksi. Niin paljon kuin "itähuoria" Suomessakin on pilkattu ja vähätelty, toivoisin jo senkin puolesta lukijoita tälle kirjalle. Alistetun vangin asemassa elävän Zaran kohtalo on kamala. Toivoa kuitenkin on, kun hän pääsee pakenemaan ja löytää Aliiden.

Aliiden keittiössä nämä kaksi naista kiertävät ja kyräilevät toisiaan, löytäen vähitellen yhteisiä siteitä. Zara pelkää parittajansa löytävän hänet, ja jälleen kerran kohtaloita ratkaistaan ihmisten keskinäisen luottamuksen kautta.

Aliiden hahmo on kirjan keskiössä. Hänen muistojensa kautta tapaamme hänen siskonsa Ingelin, Ingelin miehen Hansin ja Aliiden miehen, virolaisen neuvostokiihkoilija Martinin. Aliide joutuu elämässään tekemään useita vaikeita valintoja, mutta Viron uuden itsenäisyyden koittaessa hän elää edelleen, säilöö oman talonsa puutarhan vihanneksia, pelottomana, valmiina kohtaamaan mitä tahansa, kun on tähänkin asti selvinnyt kaikesta.

Nuori Aliide pelkää kyllä, ja hänen tekojensa kautta lukijalle käy selväksi, etteivät hyvä ja paha suinkaan ole aina mustavalkoisia asioita. Ihminen voi liukua kohti pahoja tekoja pikkuhiljaa, ja joskus taas pahat teot voivat olla hyviä. Ja niin kuin usein käy, Aliidekin pelkää muiden ihmisten sijaan enemmän omia tunnonvaivojaan ja omien tekojensa kohtaamista.

Oksanen kirjoittaa eleetöntä ja sillä tavalla kaunista kieltä. Pisteet kansainvälisestä otteesta. Tunkkaisesta suomalaisesta nurkkakuntaisuudesta ei näy jälkeäkään, vaan hän pyörittää virolaiskohtaloita maailman melskeissä pikkuasioita myöten uskottavasti.

Lue myös nämä:
Harri Sirola: Kaksi kaupunkia
Rauni Paalanen: Agitaattorin morsian
Suvi-Anne Siimes: Politiikan julkisivu

Heikki Turunen: Maalainen

Vaikka bloggaustahti on ollut hitaanpuoleinen, lukutahti on ennallaan. Oli vaan taas tällainen paksumpi kirja menossa. Työmatkoilla on onneksi ainakin aikaa lukea - tätäkin kirjoitan Lapualla hotelli Lapuahovissa...

Kuten Maan verestä kirjoittaessani muistelin, 1990-luvun loppupuolella luin ahkerasti Heikki Turusen kirjoja, silloin tämän Maalaisenkin. Muutama vuosi takaperin kävin Hämeenlinnassa katsomassa romaanin näytelmäsovituksen, joka oli nimeltään Heinäseiväs Mannerheimintiellä. Nyt oli sopiva hetki sukeltaa taas uudestaan "Jokelan, Takataskun ja Hotelli Karelian väliseen Bermudan kolmioon", keski-ikäisen pohjoiskarjalaiskirjailija Henkka Oinosen rakkausdraamoihin.

Eipähän tuosta ole kuin muutama viikko, kun viimeksi itse pääsin ihailemaan kalpeaa keväänvaloa Wanhan Jokelan pölyisten ikkunoiden läpi. Opiskelin aikoinaan Joensuussa ja silloin tuo humanistien ja humanistihenkisten suosima perinteikäs ravintola tuli tutuksi. Näin paikan fiilistä kuvaa Turunen:

"Paikka oli virran halkaiseman kaupungin ydinkeskustassa ajan patinoimana seisova Wanha Jokela. Taannoinen esimieheni ja journalisti-ihanteeni, sikahumalassa luultavasti maan luettavimpia alakertapakinoita kirjoittanut Mullikkabladetin päätoimittaja oli sanonut sitä Rantakirkoksi. Se oli kuulu siitä ettei tupakansavu hälvennyt sieltä koskaan iäkkään kivitalon erinomaisesta vetoisuudesta huolimatta. Ikkunanpuitokset olivat talvipakkasella sisäpuolelta kuurassa, verhot huojuivat hiljalleen vedossa. Mutta se oli taiteilijoiden ja älymystön suosiman kulttuurikapakan maineessa, perifeerinen pikku Kosmos superlonkukkia kasvavin tummanpunaisin keinonahkaloosein."

No tupakansavu on tupakkalainsäädännön muutosten vuoksi jo hälvennyt. Maalaisen lukeminen sopi kuin vesi tuohon Tuulen viemän herättämään tiiliskivihinkuun. Rönsyilevä, runsas kirja ei ehkä minimalismin ystäviä miellytä, minua kuitenkin. Maan veressä vielä ahdistunut nuorukainen Heino näyttäytyy nyt keski-ikäisenä rementäjänä, elää avioliitossa ja poikakin alkaa olla jo murrosikäinen. Juopotteluputket ja kirjoittamisen takkuaminen vain vaivaavat. Kapakkatutut povaavat vinhaa rakastumista Henkallekin, ja kas kummaa, nainenhan se kuvaan astuu. Jyrkkäluonteinen, oopperakuorossa laulava Kaarina eli Kanka sattuu kirjailijan tielle, ja räiskyvää rakkaussuhdetta kestää parin vuoden ajan. Mutta millaisena miehenä Oinonen pulpahtaa ulos tunteiden kurimuksesta?

Nautin lukiessani samoista asioista kuin Maan veren parissakin: itäsuomalaisen elämänmenon fotorealistisesta tallentamisesta, värikkäästä, hersyvästä dialogista, raa'asta kaikkinäkevästä luonteenkuvauksesta, parhaissa kohtauksissa rakentuvasta voimakkaan imevästä sisäisestä dramaturgiasta. Esimerkiksi Kankan hahmo on todella persoonallinen ja mieleenpainuva naishahmo. Muistikuvani rakkaudessaan ehdottomasta ja tunteensa auliisti paljastavasta Kankasta olivat jotenkin säälinsekaisia. Nyt Kanka näyttäytyi toisenlaisena: vahvana naisena, joka heittäytyy täysillä siihen mitä haluaa ja osaa myös viheltää pelin poikki, kun mitta tulee täyteen.

Kirjassa on monta ulottuvuutta. Eräällä lailla se on kiero oppikirja parisuhteesta ja avioliitosta. Vanhan kansan miehenä Oinonen tai hänen Eija-vaimonsa ei rupea avioeroa puuhaamaan, vaikka miehellä on ollut syrjähyppyjä koko avioliiton ajan ja vihdoin pari vuotta kestänyt puolijulkinen seurustelusuhde toisen naisen kanssa. Musiikinopettajana itsensä elättävä lapseton, keski-ikää lähestyvä eronnut Kanka taas joutuu melkoiseen kapakkakierteeseen juopon kirjailijan kanssa. Kirja kuvaakin osuvasti sellaisia ihmissuhteita, joiden käynnissäpitävä voima on alkoholi. Henkka ja Kanka istuvat ahkerasti kapakoissa, ja siellä kertyneistä tutuista muodostuu omanlaisensa seurapiiri ja ystäväporukka, humalan hetkellä todentuntuinen, selvässä arkielämässä näkymättömän tuntuinen.

Iso osa kirjasta onkin siis narsistisen oloista, itsesäälissä ja -ihailussa piehtaroivaa henkilökohtaista tilitystä. Vähitellen mukaan astuu sivujuonne, jossa heijastellaan Henkan ja Kankan kohtaloita yleisiä tapahtumia vasten. Henkalle rakasta seutua on Mantina, "Suomen kaunein sisävesisaaristo", jonka esikuvana tulkitsin kartan perusteella olevan Paalasmaan. Eijan kautta Mantinalle kotiutunut Henkka seuraa saaren kyläläisten elämänmenoa. Suora vastine Henkalle, Eijalle ja Kankalle on mantinalainen maanviljelyspariskunta naapureineen: mukava ja hyväluonteinen Mäkkelin Vihtori on naimisissa kesäteatterin näyttelijätähti Annelin kanssa, jonka suhteesta kylän napamiehen Pietari Kemppaisen kanssa alkaa vähitellen kantautua huhuja Vihtorinkin korviin. 1980-luvun uhossa kylälle laskettelukeskusta ja leirintäaluetta puuhaava Kemppainen ei ole mikään turha jätkä, poika Kombokin istuu vankilassa. Oinonen selostaa Kemppaisten sukuhistoriaa Kankalle näin:

" - Kuuskytluvulla tekivät ja möivät pontikkaa Kaitoon salolla, jotta saisivat rahhaa sen kunnanjohtajaveljen koulunkäyntiin. Poliisi sai vihhii ja meni hajottammaan niiden tehasta. Pojat kahto siltä munat , pieksivät henkihieveriin ja laittovat kävelemmään. Seipään kuuluvat vielä työntänneen takinhihasta toiseen. Käet levällään kun ristus piti holokkipoloven kävellä immeisten ilimolle. No miten siinä takinnapit aukaset, käjet sijottu seipääseen levälleen. Ajattelepa tarkemmin, mahto olla lysti sorhautuu syrjäkarhii metässä puihen välistä. Vasta apuvoimiin ja pyssylöihen kansa saivat tehtaan säretyksi, yks veli, se motellin ja huoltoaseman pitäjä, otti syyn niskolleen ja lähti linnaan. Kansa nauro käppyrässä, kaikki poikiin puolta. Niinkun minäki. Ihan oikein. Pitäs yhteiskunta paremmin huolta lahjakkaista köyhänpentuloista. Eli ne voi tehä mitä vain. Niillä on joku oma lakikirja täällä. Nää vaan niinkun tiedoksi ennen kun..."

Eikö ole suomen kieli hienoa. Tämän vuoksi arvotan kotimaisen kirjallisuuden käännöskirjallisuuden yläpuolelle, jos valita pitäisi. Ei tuo kielenkäyttö ehkä aina niin kaunista ole, mutta elävää ja nautittavaa ja sillä tavalla kaunista. Ei tähän käännöksissä pystytä ikinä, eikä voisikaan, tämä kieli kumpuaa omasta kulttuuristamme.

Henkalla on työn alla "rock-rommaani", hän haluaisi kirjoittaa mustatukkaisen hevaritytön onnettomasta rakkaudesta. Fiktio ja todellisuus alkavat sekoittua, kun hän Mantinassa törmääkin yhtäkkiä kuvankauniiseen Nataan. Eipä kuvaus Natastakaan ehkä feministiliiton vuosipalkintoa saisi, mutta hauska näitä liikuttavia tunnustuksia naiskauneudelle on silti lukea:

"Vyöstä ja nahkapuseron selästä törröttävien tylppiä keihäänkärkiä muistuttavien niittien, hihansaumoissa riippuvien sateenkaarenväristen hetuloiden ja ranteilla soutavien rengasrykelmien koreus ei hämännyt karujen kulmieni alta katsoaa Cro-Magnon-miestä. Jykeväsolkisen vyön kaventama uuma, housujen sijaan hänellä sillä kertaa oleva puolireiteen ulottuva musta nahkahame ja polvia kohti kaventuvia reisiä verhoavat kiiltävänmustat trikoot vain korostivat sitä. Vyötäisiltä notkeasti eteen puskeva, kuin neidonmahan heleää omenanpuolikasta tarjoava terhakasti pystypakarainen vartalo oli sivulta kiduttavia mielitekoja herättävää ässänmuotoista tyyppiä. Historian ylikansallisimman sukupolven hätkähdyttävien ulkonaisten lajituntomerkkien alla uinui koiranuntaan klassinen nuoren naisen vartalo."

Kuten Turusen saaga Heino Oinosen elämänvaiheista ylipäätään, tämä kirja tuntuu epäilyttävän omakohtaiselta. Mutta mäne tiijä, mikä on minkäkin verran oikeasta elämästä peräisin. Onko sillä väliäkään. Ennen minua häiritsi kovasti, jos kirja tuntui liiaksi kirjailijan näköiseltä, tuntui siltä että sehän huijaa, kun ei edes keksi mitään, itsestään vain kirjoittaa. Nykyään olen toista mieltä. Henkan ja Kankan kiihkeä rakkaustarina pohjoiskarjalaismaisemissa aikana, jolloin Euroopan yhteneminen rupesi painamaan päälle Suomen syrjäseuduillakin, ansaitsi tulla kerrotuksi. Heidän suhteessaan on antiikin tragedioiden luonnetta: vaikka jo ennalta tietää, että ei tässä hyvin voi käydä mitenkään, pitää silti jatkaa eteenpäin päätä pahkaa ja ottaa vastaan ne rysähdykset, mitä lopussa väistämättä tulee.

Taisin jo aiemminkin sanoa, että Turusen tyylistä pidän niin paljon, että annan hänelle anteeksi monet kirjojensa huonotkin puolet. Adjektiivien paljoutta ja välillä runsauteensa kompastelevia lauseenvastikkeita moni kustannustoimittaja karsisi varmasti kovalla kädellä. Välillä ruikutuksensävyiseksi muuttuva itseriittoinen tilitys lienee monelle liikaa. Mutta elävän elämän kuvaus ja itäsuomalaisen meiningin tallennus viehättävät minua. Ryhmäkohtauksissa on hieno sisäinen dramaturgia, dialogin kirjoittajana Turusta ei hevillä kepitetä. Ihmisluonteen tarkkailijana Turunen on Veikko Huovisen sukua: ei kuvata ihmistä yhtään sen parempana tai huonompana kuin hän on, vaan paljastetaan pelottavalla tavalla ne rakennusaineet, joista ihminen koostuu. Jokainen on samaan aikaan hyvä ja paha, vahva ja heikko. Mainettaan parempi kirjailija siis, kaiken kaikkiaan.

Lue myös nämä:
Veikko Huovinen: Lentsu
Riku Korhonen: Lääkäriromaani
Juhani Aho: Yksin

Jari Tervo: Pohjan hovi

Vappu (eli Wappu, kuten täällä lappeen Rannalla teekkarihengessä sanotaan) innoitti minut lukemaan jotain vappuhenkistä, ja semmoiseksi valikoitui Jari Tervon Pohjan hovi. Olen suhteestani Pohjan hoviin kertonut jo Ohrana-kirjoituksen yhteydessä. Ensimmäinen lukukertaa ajoittuu jonnekin vuoden 1997 paikkeilla ja toiseen ellei kolmanteenkin kertaan kirja tuli taannoin luettua.

Itse asiassa yritin uusintalukemista jo viime syksynä. Tartuin kirjaan uteliaan analyyttisesti: miksi tämä kirja oli minusta silloin niin hyvä, ja miten Tervon tajunnanvirtaan nojaava kerrontatekniikka oikein rakentuukaan. Luin muutaman sivun ja kauhistuin. En saanut tarinasta yhtään kiinni ja se tuntui pinnalliselta jaarittelulta. Lopetin lukemisen ja laitoin kirjan takaisin hyllyyn.

Tällä kertaa heitin turhat analyysit pois ja luin kirjaa sillä lailla kun se on paraskin vastaanottaa: upottauduin kuuntelemaan Tervon puheenrytmiä jäljittelevää vuodatusta, nauttien suunpieksennästä ja värikkäästä kielestä. Kirjahan on oikeastaan jäljitelmää ukkojen baarijorinoista: kuka on paras jutunkertoja? Melko lailla samantapainen kirja rakenteensa puolesta on tuo Anja Kaurasen Kultasuu. Molemmissa juoni on toissijainen, kertojaminän äänenpainot jäljittelevät puhuttua kieltä, aikarakenne on hajautettu, ja ainoa millä on väliä, on kulloinkin meneillään oleva lause tai lauseyhteys.

Jos nyt jonkinlaisen juonen haluaisi kirjasta konstruoida, se menisi näin: rovaniemeläinen rikollinen nimeltä Topi Räikkönen istuu vankilassa ja kertoo tarinaa hänen luonaan vieraileville vapaaehtoistyöntekijöille. Tarina alkaa, kun Räikkönen matkustaa Helsingistä Rovaniemelle ja lähtee sieltä kavereidensa Vartiaisen, Perserkin ja Lunssilan kanssa Mersulla Sodankylään. Sodankylässä mennään baariin ja sieltä vierailulle Nulju-Pekan luokse, koska miehet arvelevat Lunssilan kadonneen lompakon olevan Nuljun hallussa. Lopulta Sodankylästä palataan taksilla Rovaniemelle. Matkan varrella sattuu toki muutakin, mutta mitäpä noita spoilaamaan. Kuten sanottua, juonella ei ole juuri merkitystä ja aikatasot pomppivat.

Kirjasta pitäminen vaatii epäilemättä kasan huonoa huumorintajua, sillä kirjassa viljellään paljon rikollisuudesta kertovia juttuja ja härskiyksiä ja henkilöt ovat kovin huonosti käyttäytyviä. Eli meikäläisen makuun kirja kyllä on. Sen sijaan kirosanoja käytetään harkitun vähän, sen verran hyvä kirjoittaja Tervo on ettei tarvitse tylsää kirosanavyörytystä asiansa vahvistukseksi. Jos jonkinlaista analyysintynkää haluaisi yrittää, voisi kirjaa (sekä muitakin Tervon Rovaniemi-kirjoja) tarkastella siltä kantilta, mitä ne kertovat pohjoissuomalaisten, keski-ikäisten, työväenluokkaisten miesten maailmasta. Siinä maailmassa tärkeää ovat autot, naismaailmassa saavutettu suosio, hyvän tarinankertomisen taito, ravintoloissa käyminen sekä taksilla ajelu, urheilumaailman ainakin pintapuolinen tuntemus sekä runsas alkoholinkäyttö ja tarvittaessa väkivaltainen käytös. Tässäpä vinkki jollekin kirjallis-sosiologiselle tutkijalle.

Siinä missä jutuniskennälle nauraa välillä antaumuksella, ihailua herättävät Tervon runolliset kielikuvat. Tässä esikoisproosateoksessa ne maistuvat vielä tuoreilta, ja ovatkin. Yksinomaan lukujen nimistä saisi runon kasaan.

"Aurinko palasi ja tuli sapeleina männikön lävitse, näytti siltä, että säteet ennen loppuaan kaareutuivat ylöspäin. Ajoimme karusellissa kunnes tulimme aukealle, jossa taivas näytti mahtinsa, avasi säkkinsä pohjaan saakka ja meistä kaikista tuntui kuin pöydästä olisi noussut hiljainen mies ylös, niin pitkä ettei hänellä loppua ollut, ja me pienenimme nopeasti ja toivoimme, että lihamme kiinnittyisi luihimme lujemmin, koska se oli meidän ainut turvamme, mutta me pysyimme pitkän aikaa vaiti ja siunasimme mielessämme nuo hiljaisuuden sekunnit."

Pohdin viimeksi, onko Tervo enemmän viihteellinen vai syvällinen kirjailija. Enpä osaa sanoa tähän vieläkään mitään. Vuonna 1992 alunperin ilmestynyt Pohjan hovi on ollut 1990-luvulla tuoreenmakuinen tienraivaaja, mutta siinä käytetyt tekniikat ovat levinneet jo niin laajalle muuallekin kirjoihin, ettei tekniikkaa yksinomaan voi pitää enää minään erillisansiona. Eniten tyyliään on ryöstöviljellyt Tervo itse, tosin viime aikoina hänen tyyliinsä on päässyt taas tulemaan jonkinlaista uudistumisen tuntua, ja ainakin itse odotan sen vuoksi mielenkiinnolla hänen seuraavaa romaaniaan.

Verrattuna Juha Vuoriseen on Tervo noin miljoona kertaa parempi, vaikka samoja nauruhermoja kutkutteleekin. Toisaalta Pohjan hovia voisi verrata vaikka Lampaansyöjiin, vaikka Huovisen hyväntuulinen tunnelma on vaihtunut Tervon henkilöillä kireydeksi, jossa on myös maailman pahuus mukana. Molemmissa kirjoissa kun miesporukka seikkailee Pohjois-Suomessa luvattomissa puuhissa joutavanpäiväisiä turinoiden ja alkoholia nauttien. Ja vaikkei Pohjan hovi mikään eräkirja olekaan, välähtää siinä aika ajoin sen verran Lapin luonnon tuntua ja lumoa, että se linkittyy moniin muihin Pohjois-Suomen kuvauksiin. Määrittelyjä pakeneva kirja tämäkin siis.

Niin, ja ehdoton suosikkini kirjan hahmoista on Feodoroff, iäkäs lappalaisukko joka lyöttäytyy sodankyläläisestä Palkissulttaani-baarista ryyppyporukan matkaan.

Lue myös nämä:
Anja Kauranen: Kultasuu
Juha Vuorinen: No, velli
Veikko Huovinen: Lampaansyöjät

Margaret Mitchell: Gone With The Wind

Tämän kirjan lukemiseen oli parikin syytä: kun luin To Kill A Mockingbird -kirjaa, muistelin muita Syvä Etelä -lukukokemuksiani. Ja kun sitten luin taas Tuiman mietteitä kirjasta, sysäsi se minutkin taas Tuulen viemän tielle. Tämä on nimittäin semmoinen kirja, josta en edes muista, montako kertaa olen sen lukenut ja koska oli ensimmäinen kerta. Kirja löytyy kotikotoa suomennoksena, sain sen joskus joululahjaksi ja luin N kertaa. Jo sitä ennen (heitetään nyt taas arvio, että ehkä 12-13-vuotiaana tai hieman sitä vanhempana olen ensi kerran lukenut) kirja oli tuttu. Kun historialliset romaanit veivät tuon ikäisenä mukanaan, niitä tuli luettua edestä ja takaa.

Tuima arvelee lukeneensa kirjaa ensisijaisesti rakkausromaanina, ja itse olen melko varma että niin luin minäkin. Miksi näin, ehkä siksi että kirjaa mainostetaan rakkausromaanina ja nuorelta lukijalta epäilemättä puuttuu tietynlainen kritiikki, hän ottaa annettuna sen mitä hänelle sanotaan. "The greatest love story of our time", lukee tämänkin pokkaripainoksen takakannessa. Sinänsä hieman harhaanjohtava väite, mihin siinä muka viitataan? Koko kirjan ajan Scarlett haikailee Ashleyn perään, ja loppujen lopuksi Äsli ei edes näyttäydy kovinkaan monessa kohtauksessa. Rhett Butlerin kanssa Scarlett pelaa sellaista kissa-ja-hiiri-peliä, ettei sitäkään oikein voi suureksi rakkaustarinaksi väittää.

Eräs kimmoke kirjan lukemiseen tuli vielä siitä, että niinkin vähän aikaa kuin parisen vuotta sitten olen plaraillut kirjan pikalukutyyliin läpi ja kertaillut Tuulen viemää -muisteloitani siten. Emmin hieman kirjaan tarttumista. Olenhan lukenut sen niin monesti, että epäilin, osaisinko enää keskittyä siihen kaikessa rauhassa. To Kill A Mockingbird antoi rohkeutta ja idean lukea kirja englanniksi, ja sehän sujuikin varsin hyvin. Bongasinkin pari yhtymäkohtaa, eli Tuulen viemässäkin mainittiin paikkakunnat Montgomery ja Mobile, jotka To Kill A Mockingbirdissä usein mainittiin. Tutun kirjan lukeminen englanniksi tuotti iloa monella tavalla. Ensinnäkin kirjaan piti keskittyä ihan eri lailla ja lukea pikku hiljaa. Toisaalta, on hienoa lukea asiat sillä lailla kuin ne "oikeasti ovat", eli miten kirjailija on ne alunperin kirjoittanut. En millään muista, miten suomennoksessa oli käännetty esimerkiksi kaksi merkittävää ihmisryhmää, "Carpetbaggers" ja "Scallawags", jotka siis olivat haukkumanimiä tietyille ihmisryhmille sodan jälkeen. Lisäksi erilaisten maantieteellisten tai sosiaalisten murteiden kääntäminen mille tahansa kielellä on väistämättä aina vain toisen asteen tulkintaa. Kun Mitchell mallintaa mustien puhetapaa kirjassaan, sen kääntäminen mille tahansa mä-sä-kielelle ei vaan kertakaikkiaan kerro koko totuutta, ihan niinkuin vaikkapa savon murteen kääntäminen jollekin englannin kielen murteelle olisi vain kuvajainen. Tosin täytyy sanoa, että hämmästyin kuinka rasistiselta kirjan sävy nyt tuntui, ei vähiten tuosta mustien puhetavasta johtuen. Otetaanpa esimerkki kirjan alusta, jossa Brent ja Stuart Tarleton keskustelevat Scarlettista mustan orjansa Jeemsin kanssa:

"Brent turned in the saddle and called to the negro groom.

- Jeems!

- Suh?

- You heard what we were talking to Miss Scarlett about?

- Nawsuh, Mist' Brent! Huccome you think Ah be spyin' on w'ite folks?

- Spying, my God! You darkies know everything that goes on. Why, you liar, I saw you with my own eyes sidle round the corner of the porch and squat in the cape jessamine bush by the wall. Now, did you hear us say anything that might have made Miss Scarlett mad - or hurt her feelings?

Thus appealed to, Jeems gave up further pretense of not having overheard the conversations and furrowed his black brow.

- Nawsuh, Ah din' notice y'all say anything ter mek her mad. Look ter me lak se sho glad ter see you an' sho had missed you, an' she cheep along happy as a bird, tell 'bout de time y'all got ter talkin' 'bout Mist' Ashley an' Miss Melly Hamilton gittin' mah'ied. Den she quiet down lak a bird w'en de hawk fly ober."

Näinpä sitä romaanien kautta taas saa jotakin perspektiiviä asioihin, toivottavasti. Aikana, jota Tuulen viemässä kuvataan, 1860-luvulla, orjuus lakkautettiin. 1930-luvulla, aikana jota Kuin surmaisi satakielen kuvaa, valkoinen asianajaja puolusti jo oikeudessa mustaa miestä, vaikka keissi olikin tuhoon tuomittu. Ja jo niinkin varhain kuin 1950-luvulla, melkein sata vuotta orjuuden lakkauttamisen jälkeen, musta nainen kieltäytyi bussissa antamasta paikkaansa valkoiselle, ks. Rosa Parks. Tästähän seurasikin kovat rähinät. Asiat muuttuvat hitaasti.

Jos tätä nyt sattuu lukemaan joku, jolla ei ole mitään hajua Tuulen viemän juonesta, tässä lyhyt tiivistelmä. Scarlett O'Hara on plantaasin kaunotar etelävaltioiden Georgiassa ennen kuin Yhdysvaltain sisällissota syttyy. Kirjan aikana seurataan sodan kulkua ja sen vaikutusta Etelään, sekä jälleenrakennusta sodan jälkeen. Scarlett rakastaa koko kirjan ajan Ashley Wilkesiä, joka kuitenkin menee heti kirjan alussa naimisiin Melanie Hamiltonin kanssa. Kuvioissa on myös loistelias mutta pahamaineinen Rhett Butler, jonka kanssa Scarlettin tiet risteävät vähän väliä. Mutta onko Ashley vai Rhett Scarlettille se oikea? Tästä onkin riittänyt naissukukunnalle puimista kirjan (ja elokuvan) ilmestymisestä lähtien. Yleinen mielipide taitaa kallistua sille kannalle, että Äsli on pöljä nyhverö, jonka perään haikailu on Scarlettilta aivan järjetöntä. Tosin onpa niitäkin, kuten Tuima kirjoituksessaan, jotka myöntävät etteivät pidä edes Scarlettista henkilöhahmona. Kyllähän hän onkin itsekäs, ahne ja häikäilemätön. Minä hänestä kumminkin tykkäsin, säpäkkä nainen on hän.

Itse asiassa Scarlettista saisi irti vaikka mitä, jos hänen eri puoliaan rupeaisi analysoimaan. Kun työskentelin opiskeluaikana Lappeenrannan teknillisen yliopiston tietotekniikan osaston opintoneuvojana, olin usein mukana erilaisissa abi-infoissa ja muissa, joissa koetettiin kannustaa nuoria, ja erityisesti tyttöjä, matemaattisten alojen pariin. Onkohan mikään taho keksinyt valjastaa Scarlettia tähän mainontaan? Kirjassahan mainitaan, että matematiikka oli ainoa aine, josta Scarlett koulussa piti, ja hän vertaa jonkin asian helppoutta siihen, että "matemaattisen kaavan käyttö on aivan yhtä helppoa". Kun Scarlett rupeaa pyörittämään omaa sahaa, kuvataan, kuinka hän osaa laskea päässään vaikeita laskuja paljon paremmin kuin miehet ja lisäksi tekee itse oman kirjanpitonsa ja tarkasti lukujen paikkansapitävyyden. Ja juuri tässä bisnesnaisen roolissaan Scarlett on varsin moderni hahmo. Hänestä kehkeytyy osaava yrittäjä, joka pyörittää sahaa ja kauppaa voitollisesti ja hyvin tuloksin ja saa työstään tyydytystä.

Suhde lapsiin on hieman samanlainen kuin Turhuuden turulla -kirjan Rebekalla. Kumpikin nainen kuvataan huonona äitinä, mikä lienee osin tehokeino "kovan" naisen luonteen korostamiseksi. Toisaalta, varsinkin Scarlettin osa näyttää, että eipä naisilla tuohon aikaan ollut mitään valinnan varaa. Jos oli naimisissa eikä ollut aivan maho, niin lapsia tuli, halusi tai ei. Moderniuttako lienee sekin, että kirjan aikana Scarlett ehtii olla naimisissa kolmen eri miehen kanssa ja saa kolme lasta, joista jokaisella on siis eri isä. Ja kun ensimmäisen lapsen aikaan Scarlett on vasta 17, onko ihme ettei tuonikäinen tyttö, joka ei ole lasta halunnut eikä toivonut, ei osaa kovin omistautunut äiti olla? Kirjassa kuvataan usein, kuinka Scarlett suorastaan unohtaa hänellä lapsia olevankaan.

Lieneekö tarpeen sanoakaan, että nautin suunnattomasti tämän kirjan lukemisesta. Ensinnäkin, 1000 sivua englanniksi on jo sen verran luettavaa, että siitä riitti naatiskeltavaa pariksi viikoksi, näköjään melkein kuukaudeksi. Kun lukee monta lyhyttä kirjaa peräkkäin, siinä ikään kuin joutuu pomppimaan maailmasta toiseen hieman liian usein. Tähän kirjaan pystyi palaamaan ilta toisensa jälkeen ja aina riitti jännittäviä käänteitä ja mielenkiintoisia tapahtumia. Lisäksi kirjassa on juuri niitä asioita, joista minä pidän: mielenkiintoista kuvausta historiallisesta ympäristöstä, hyviä luonnekuvauksia erilaisista ihmisistä, moneen suuntaan venyviä ja vanuvia ihmissuhteita. Kiinnostus pysyi yllä koko ajan. Nuorena taisin pitää sotakuvauksia tai yhteiskunnan muutoksen kuvauksia tylsinä, nyt ne antoivat mielenkiintoista taustatietoa. Lisäksi Scarlettin elämänvaiheet ovat kerrassaan herkullisia. Hän elää ikään kuin monta elämää kirjan noin kymmenen vuotta mahduttavan ajanjakson aikana. Ensin hän on hemmoteltu kaunotar, sitten sosiaalisia koodeja rikkova leski sotavuosien aikana, sitten päästään siihen suomalaista sydäntä aina lämmittävään "kauan on kärsitty vilua ja nälkää" -osastoon, kun Scarlett tahdonvoimallaan pitää yllä Tara-plantaasia sodan jälkeisinä köyhinä vuosina. Sitten heittäydytään bisneksen tekoon vaikka sitten vihattujen jenkkivalloittajien kanssa, sitten hurvitellaan rikkaana rouvana. Vasta ihan kirjan lopussa tulee käänne, joka katkaisee jatkuvan nousuputken: Scarlettin on pakko aikuistua, ottaa asioihin uusia näkökulmia, heittää vanhoja pois. Mahtavaa!

Kirjassa on monia todella hyvin tehtyjä kohtauksia. Heti kirjan alussa Scarlettin sähäkkä rakkaudentunnustus Ashleylle, ennenkuulumaton teko hienolta naiselta. Melanien synnytys ja pako Atlantasta. Gerald O'Haran kuolema Will Benteenin kertomana. Will Benteen olikin yksi niitä hahmoja, joihin kiinnitin huomiota ihan eri lailla kuin aiemmin. Toinen oli Taran naapurustossa elävä Grandma Fontaine. Molemmat ovat pienessä roolissa, mutta Margaret Mitchellillä on varaa käyttää sivuhahmoihinkin ruutia ja kuvata heidät elävinä, mielenkiintoisina ihmisinä. "Cracker"-maanviljelijätyyppiä edustava Will Benteen on eräs Taraan sairastamaan jäänyt sotaveteraani, josta tulee osa plantaasin elämää. Merkillepantavaa on, että hän on yksi harvoista kirjan miehistä, jotka ovat immuuneja Scarlettin viekoittelevalle lumovoimalle. Hän näkee asiat sellaisina kuin ne ovat, ja Scarlettin ja hänen välille kehittyy sisarellinen, arvostava suhde. Grandma Fontaine taas näkee Scarlettissa samaa sisua kuin itsessään, ja hän antaa tarinoidensa kautta Scarlettille naisena pärjäämisen henkistä perintöä. Mielikuvituksen puutteesta kärsivä Scarlett ei tosin osaa näitä muistoja ja mielipiteitä arvostaa, mutta lukijan annetaan tässä suhteessa olla Scarlettia viisaampi.

Tämä lukukokemus palautti minulle mieleen nuoremman itseni muistot. Ennen minusta melkeinpä karmaisevinta kirjassa oli se tapa, jolla Scarlett sanoo piutpaut sosiaalisille rajoitteille. Kun Scarlett on leskeytynyt ensimmäisestä miehestään, Charles Hamiltonista, kuvataan 17-vuotiaan lesken elämää varsin synkällä tavalla. Pitäisi pukeutua mustiin ja käyttää suruharsoa vuosikausia. Scarlettin mieli palaa tanssimaan, ja kun Rhett Butler vie hänet tanssimaan juhlakansan paheksumisesta piittaamatta, tuntui se minusta jotenkin aivan kauhealta nuorena. Saatoin oikein tuntea nahoissani ihmisten paheksuvan supinan. Ei noin saa tehdä! Tämän ikäisenä Scarlettin piittaamattomuus tapakulttuurista tuntui pikemminkin riemastuttavalta. Toki Scarlett saa maksaakin siitä, että talloo liian monien ihmisten varpaille, hän ehtii kokea muiden ihmisten ylenkatseen monella lailla. Mutta eihän haukku haavaa tee. Suurimmaksi osaksi Scarlett ei välitä muiden mielipiteistä, vaan tekee asiat omalla laillaan. Mitenpä jäykät tavat muuten murtuisivatkaan, ellei olisi edelläkävijöitä?

Tuo englanninkielinen Wikipedia on osoittautunut hiton hyväksi tietolähteeksi monessa asiassa, joten linkkaan tähän lopuksi vielä kirjailija Margaret Mitchelliä käsittelevän sivun, jossa oli ainakin minulle paljon uutta asiaa. Jos ette ole Tuulen viemää lukeneet, lukekaa. Jos kielitaito riittää, lukekaa englanniksi. Minun tekisi mieli päästä kiinni johonkin seuraavaan yhtä pitkään kirjaan. Hyvä lukukohde on aina myös Täällä Pohjantähden alla -trilogia, jossa taatusti sivuja riittää. Pariin kolmeen kertaan olen lukenut sen, edelliskerrasta on muistaakseni neljä vuotta, kaipa senkin jossakin vaiheessa joutaa taas uudestaan lukemaan. Omassa hyllyssä odottaisi kyllä myös Turms kuolematon, jonka olen lukenut vasta yhden kerran. Saa nyt nähdä, mihin innostuu tarttumaan. Luultavasti menen jonakin päivänä taas kirjastoon harhailemaan ja sieltä toivon mukaan tarttuu kivaa lukemista mukaan. Ihan vielä ei kuitenkaan edes tekisi mieli aloittaa mikään, tarvitsen päivän pari toipumisaikaa nautiskellakseni Tuulen viemän viipyilevästä jälkimausta.

Huomaankin näissä mielipiteissä erilaisia lukukoulukuntia. Tuolla kirjastonhoitaja-Tuiman blogissa keskusteltiin taannoin siitä, ovatko lyhyet vai pitkät kirjat parempia. Tältäkin kannalta voi kirjoja analysoida! Lisäksi tiedän, että monet ihmiset ovat sitä mieltä, ettei mitään kirjaa kannata lukea kahta kertaa. Mieluummin lukee aina jonkun uuden, kuin vanhoja monta kertaa. Mulle on kyllä aina ollut itsestäänselvyys, että hyviä kirjoja voi ja nimenomaan kannattaa lukea monta kertaa. Tämä on niin itsestään selvää, etten ole sitä edes miettinyt ennen kuin vasta aikuisena, sillä lapsena saatoin lukea saman kirjan melkein peräkkäinkin monta kertaa uusiksi. Nykyään hyvistä, uusista kirjoista tulee parhaimmillaan sellainen olo, että miettii jo valmiiksi, koska olisi sopiva hetki lukea ne uusiksi. Uusilla lukukerroilla kun saa aina irti uusia asioita.

Lue myös nämä:
Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani
Harper Lee: To Kill A Mockingbird
William Makepeace Thackeray: Turhuuden turulla

Kaari Utrio: Kiilusilmä feministi eli miksi en enää matkusta junassa

Olen lukenut viime kirjan jälkeen pitkää englanninkielistä romaania, joka vaatiikin aikaa vaikka onkin erittäin mukaansatempaava. Tässä välissä piti kuitenkin lukea loppuun Kaari Utrion tuore kolumnikokoelma. Kirjastosta tuli muistutus kirjojen eräpäivästä ja päätin yrittää muistaa viedä lainakirjat huomenissa pois. Olin kirjan pistänyt heti varaukseen kun kuulin siitä, mutta jostain syystä kokoelman lukeminen oli jäänyt puolitiehen. Vaikea sanoa miksi... Utrion ehdottomana fanina pidän kyllä hänen nasakasta huumoristaan, provosoivista mielipiteistään ja naisasian korostamisestaan. Olen myös kolumnejaan suurella mielenkiinnolla aina lukenut, missä ikinä olenkaan niitä bongannut. Mutta ehkä koko kirjallinen kerrallaan alkoi tuntumaan jotenkin raskaalta? Utrion painavat mielipiteet, vaikka sarkastisen huumorin sävyttäminä esitettyinäkin, kun tahtovat jättää jotenkin pessimistisen jälkimaun suurina annoksina. Että näinhän se menee: lapsia ei ole kasvatettu, Suomi on rakennettu piloille, ihmiset ovat epäkohteliaita ja huonosti käyttäytyviä ja luonto tuhoutuu. Noh, näinhän se varmaan onkin...

Eniten viihdyinkin niiden kolumnien parissa, joissa oli hieman kepeämpi aihe. Erittäin hyvä esimerkki on Uusi vuosi, uusi mies, joka on alunperin julkaistu vuonna 2001 Iltalehdessä. Siinä otetaan kantaa miesten ongelmiin, kuten naisia varhaisempaan elinajanodotteeseen sekä yleisempään alkoholismitaipumukseen. Uusi mies pyrkisi jo elintavoillaan ehkäisemään näitä ongelmia:

"Kun työelämä on terveellistä, katse kääntyy kotiin. Kodin miesten hyvinvoinnille tarjoamat resurssit ovat aivan alihyödynnettyjä. Naiset tekevät kotitöitä päivässä monta tuntia, miehet muutaman minuutin.

Kodin järjestäminen siistiin kuntoon ennen töihin lähtöä tuo elämään ryhtiä. Työpäivän päälle on virkistävää viettää tunnin verran ostoksilla marketissa lasten kanssa, ja sitten luovaa ruoanlaittoa perheelle. Kun tiskit on hoidettu, on aika syventyä pyykin rentouttavaan maailmaan. Silittäminen tuottaa tyydytystä, joka näkyy heti. Samalla voi kuunnella kielikasetteja."

Provosoinnin tulokset näkyvät edelleen onnistuvan. Erinäisissä blogeissa tätä kirjaa on kommentoitu aika paljon, ja varsinkin kolumni nimeltä Kymmenvuotias panopuu, jota Utrio itsekin muistelee yhtenä räväköimmistä ja eniten palautetta herättäneistä teksteistään, tuntuu lietsoneen kuumia tunteita puolesta ja vastaan lukijoissa.

Lue myös nämä:
Kaari Utrio: Aatelisneito, porvaristyttö
Veikko Huovinen: Lentsu
Kari Hotakainen: Klassikko

Harper Lee: To Kill A Mockingbird

Harper Leen Kuin surmaisi satakielen on semmoinen kirja, jonka olemassaolon olen toki tiennyt "aina". Nimi tulee tutuksi koulun äidinkielen kirjoista, klassikkolistoista, jne... Kuten aiemmin mainitsinkin, tuo nimi on minusta yksi kiehtovimmista ja parhaista kirjannimistä mitä tiedän. Se onnistuu olemaan jopa sointuvampi ja viekoittelevampi kuin alkuperäinen, To Kill A Mockingbird. Mutta kuten aiemminkin kerroinkin, suomennos ei valitettavasti muuten oikein napannut. Lainasin kirjan suomennoksena taannoin kirjastosta ja yritin lukea sitä, ja kieli oli niin kömpelöä etten pystynyt jatkamaan paria sivua pitemmälle. Päätin hommata kirjan alkukielisenä. Kaupassa huomasin männäviikolla että Kuin surmaisi satakielen on taas saatavilla tuoreena pokkaripainoksena, ja plarailin vähän sitä. Vaikutti siltä että jotkut kömpelyydet suomennoksesta oli korjattu, mutten voi mennä varmaksi sanomaan. Minulla on jotenkin semmoinen mielikuva, että kustantamot aika harvoin vaivautuvat korjailemaan vanhojen painosten kieliasua uusia painoksia varten. Mutta kertokoon joku paremmin tietävä tästä enemmän.

To Kill A Mockingbird oli meikäläisen kielitaidolla ihan sujuvasti luettavissa englanniksi. Harry Pottereita monipuolisempaa kieltä tässä toki käytetään, ja välillä oli lauseita tai sanavalintoja, joista en ollut ihan varma, mitä niissä tarkoitetaan. Kokonaisuutena kirja oli kuitenkin mukava lukukokemus englanniksi. Varsinkin lasten puhekieli, etelävaltioiden murteen mallinnus ja mustien puhetavan jäljittely olivat mukavia lukea alkukielellä. Luin tämän kirjan oikeastaan kahdessa vaiheessa. Saatuani kirjan lueskelin sen alkupäästä ehkä kolmasosan, sitten tuli sellainen olo että ei tässä taida mitään tapahtuakaan, ja kirja jäi muiden jalkoihin. Lähtiessäni työmatkalle männäviikolla kirja pääsi käsilaukkuun mukaan junalukemiseksi lähinnä siksi, että pokkarina se oli paljon kevyempi ja vähemmän tilaavievä kuin muut tarjolla olleet vaihtoehdot. Sittenpä lukeminen lähti vetämään ihan eri malliin, ja kirjan loppu tuli luettua jokseenkin intensiivisesti.

Vaikka kirja on ollut nimeltä tuttu, minulla oli hyvin vähän mielikuvia siitä, mistä se oikein kertoo. Hommatessani kirjaa surffasin sen verran netin juoniselostusten parissa, että käsitin sen kertovan Amerikan etelävaltioista ja oikeudenkäynnistä, jossa asianajaja puolustaa mustaa miestä aikana, jolloin moinen on herättänyt suurta paheksuntaa. Lisäksi tajusin että kirjan eräs hahmoista on Boo Radley, nimi joka nykyisellään on tuttu Boo Radleys -bändistä. Mitäs muita bändejä onkaan, jotka ovat ottaneet nimensä kirjallisuuden hahmoista? Vanha hevibändi Uriah Heep nyt ainakin, muistaakseni Dickensin jostakin kirjasta ovat nimen valinneet. Suomalaisia ei oikein tule mieleen. Johtuneeko tämä myös suomalaisten kirjallisuudenhahmojen nimistä: ehkä "Juutas Käkriäinen" ei olisi muusikoiden mielestä riittävän rock-uskottava nimi.

Kaiken kaikkiaan tämä kirja oli erilainen kuin mikään, mitä olen pitkään aikaan lukenut. En ihan tarkkaan osaa sanoa miksi. Ehdottomasti hyvä kirja, vaikka tuo keskeyttäminen ei ehkä moista väitettä puollakaan. Tarina on intensiivisesti kerrottu lapsen näkökulmasta, tavalla joka voimakkaasti antaa samaistumispintaa lapsen kokemuksiin ja herättää muistoja omasta lapsena koetusta logiikasta ja tunnemaailmasta. Tämä on mielestäni jo itsessään arvokas asia. Kirjailija Harper Leellä (joka Wikipedian perusteella elää edelleen) on selvästi tarve ja kyky muistaa, millainen lapsen kokemusmaailma on. Samanlainen tarve on kirjojensa perusteella ollut L.M. Montgomeryllä. Tämä asia kiehtoo minuakin, johtuisiko se siitä, että olen aina ollut kiinnostunut historiasta. Yhtä mielenkiintoista kuin maailmanhistoria, on oman henkilöhistoriansa tallettaminen ja muistaminen, niin että pystyisi edes osittain palauttamaan mieleensä, millä perusteilla tietyissä tilanteissa, tietyn ikäisenä on toiminut. Miten muuten pystyisikään samaistumaan muihin ihmisiin? Ja jokainen, ainakin periaatteessa, pystyy samaistumaan itseään nuorempiin kokemusmaailmansa perusteella. Itseään vanhempiin ihmisiin, tai sellaisiin jotka muuten ovat kokeneet itselle vieraita asioita, voi yrittää samaistua kuvittelukykynsä ja empatian avulla. Juuri tämän takia kirjojen lukeminen on niin mukavaa: niistä saa välähdyksiä siitä, mitä eri tilanteissa ihmiset kokevat.

Lisäksi kirjan ajallinen ja paikallinen miljöö on kuvattu erittäin elävästi. Tarina sijoittuu alabamalaiseen Maycombin pikkukaupunkiin 1930-luvulle. Tarkka aikasidonnaisuus määritellään vain parissa kohtaa, nekin kirjan loppupuolella. Sitä ennen kuvauksen olisi voinut arvioida olevan melkein miltä lähivuosikymmeneltä tahansa: koska kirja on ilmestynyt alunperin 1960, veikkasin itse sen sijoittuvan 1950-luvulle, ennen kuin todellinen tapahtuma-aika paljastettiin. Yhdysvaltain Syvä Etelä on kirjallisuudesta ja muualta taiteesta tuttu kiehtova, lähes maaginen ympäristö. Tuulen viemää on tietenkin se kirja, jonka kautta eniten olen etelän maailmaan tutustunut. Vasta aikuisena tosin tajusin, että sehän on yhtä paljon ympäristön- ja historian kuvausta kuin Scarlettin rakkauselämää. Tuulen viemästä lisää täällä. Muitakin etelä-kirjoja on toki tullut vastaan: ainakin Jude Deveraux kuljettaa välillä tarinoitaan siellä. Tuulen viemästäkin tuttu kirja Setä Tuomon tupa on tullut luettua myös, jo joskus lapsena. Asenteellisuudestaan ja tietyistä kirjallisista puutteellisuuksistaan huolimatta sieltä on jäänyt monta asiaa kummittelemaan mieleen. TV-sarjoista vakuuttava Kauas pois jäi hyvänä mieleen. Ja kas kummaa: tuolla Wikipedia-sivulla kerrotaankin, että To Kill A Mockingbird -kirjan Calpurnian hahmo on toiminut tv-sarjan inspiraationa. Lisäksi ihan kirjan alkuvaiheella mieleeni nousi assosiaatio Donna Tarttin kirjasta Pieni ystävä: molemmissa etelävaltiolainen pieni tyttö tarkkailee maailmaa, näkee ja ymmärtää enemmän kuin aikuiset hänen luulevat tajuavan, ja ratkoo arvoituksia omalla tavallaan.

Kun päästään tuohon yllämainittuun oikeusjuttuun, kirjan tunnelma sähköistyy, kun rotukysymyksiin ruvetaan ottamaan kantaa. Tuulen viemän lukeneet muistavat jyrkän eron valkoisen herrasväen ja mustien orjien maailman välillä. Tiedämme, mitä sitten tapahtui: orjat vapautettiin. Mutta muuttuiko mikään? 1930-luvun Maycombissa rajat ovat lähes yhtä jyrkät kuin ennenkin. Mustat työskentelevät kotiapulaisina tai puuvillanpoimijoina, oikeuskäytännöt ovat mustille aina epäedullisia.

To Kill A Mockingbird alkaa niin, että ensin kerrotaan lyhyesti, mitä kirjan jälkeen tapahtui. Sitten lähdetään kaikessa rauhassa alusta asti liikenteeseen etenemään loppua kohti. Kertoja on Scout Finch, oikealta etunimeltään Jean Louise. Hän on lujatahtoinen poikatyttö, joka pitää puissa kiipeilyistä ja seikkailuista enemmän kuin hame päälle istumisesta. Scoutin isoveli on muutamaa vuotta vanhempi Jem, jota Scout ihailee ja seuraa joka paikkaan. Sisaruksia kasvattaa isä Atticus, joka on jäänyt leskeksi, eikä Scout muista äitiään. Apuna on musta kotiapulainen, jämäkkä Calpurnia. Atticus toimii asianajajana, ja hänen rauhallisuutensa, älykkyytensä ja mielipiteensä tekevät lukijaan vaikutuksen. Jäin miettimään erikoista etunimeä: ainoa assosiaatio joka mieleen tuli on Attika. Onko Atticus kuin Odysseus attikalainen, maailman ovelin mies, joka kiersi merta ja päihitti kaikki kohtaamansa viholliset kyklooppeja myöten? (Edit: Eihän tässä assosiaatiossa ole mitään muuta vikaa kuin se, että se on väärä. Odysseushan oli kotoisin Ithakalta eikä mistään Attikasta. Attika on maakunta, jossa Ateena sijaitsee, lisäksi "attika" tarkoittaa "riemukaarissa ja rakennuksissa vaakasuorasti päättyvää koristeellista rakennusosaa kattolistan yläpuolella." (lähteenä Wikipedia))

Kirjan alussa Scout ja Jem ystävystyvät kesänviettoon naapuriin tulleen Dill-pojan kanssa. Heidän suosikkileikikseen kehittyy samalla kadulla asuvan Radleyn perheen vakoilu: he tietävät, että perheen Arthur-poika ei ole näyttäytynyt vuosikausiin, ja he päättävät houkutella "Boo" Radleyn näyttäytymään heille. Lasten seikkailut aiheuttavat monenlaisia tunnekuohuja ja elämyksiä. Kirjan alkuvaiheessa tutustutaan kaikessa rauhassa Scoutin maailmaan: sukulaisiin, Maycombin ihmisiin, koulukokemuksiin. Tämäkin erottaa kirjan positiivisessa mielessä uudemmista: siinä ei hötkyillä. Kirjailija kertoo itseään kiinnostavista asioista juuri niin kauan kuin häntä huvittaa, ilman että hän nopeuttaisi ja pätkisi tekstiä siinä pelossa, että kärsimätön lukija kyllästyy. Vasta pitkän ajan jälkeen alkaa Atticuksen pulmallinen oikeustaistelu: hän puolustaa mustaa miestä, joka on syytteessä valkoisen naisen raiskauksesta. Boo Radleyn vakoilu jää tällöin lasten silmissä toisarvoiseksi, mielen täyttää oikeusprosessin seuraaminen.

Oikeusprosessin yhteydessä on monia todella mielenkiintoisia kohtauksia. Jem ja Scout käyvät mustien jumalanpalveluksessa yhdessä Calpurnian kanssa. Oikeusistunnon aikana sukelletaan Etelä-tarinoissa aina esiin nousevan "valkoisen roskaväen" maailmaan: raiskausjutun nostanut perhe on juuri tällaista köyhyydessä, tietämättömyydessä ja liassa kitkuttelevaa väkeä, jonka kanssa kylän paremmat perheet eivät missään tapauksessa seurustele. Etelän perheiden hierarkia ja sosiaalinen asema nousee muutenkin kirjassa eteen vähän väliä: vapaana kasvanut reipasotteinen Scout vähät välittää moisesta, ei oikein edes tajuakaan mitä eroa "paremmalla" väellä muihin nähden on, mutta hänen Alexandra-tätinsä tekee kaikkensa saadakseen ajettua tytön sisään sosiaaliseen koodistoon. Lapset näkevät myös rasismin järjettömyyden vielä kirkkaasti, huolimatta omasta ennakkoluulostaan "neekereitä" kohtaan (kirjassa käytetään todella paljon Negro- ja Nigger-sanoja, mikä pistää miettimään, näinköhän kirja tällaisenaan olisi edes mennyt läpi Amerikassa nykyään).

Siihen nähden, että kirja kertoo jostain niin periamerikkalaisesta asiasta kuin Etelävaltioista ja rasismista, on se kerronnaltaan hämmästyttävän, miellyttävän epäamerikkalainen. Henkilöt eivät ole stereotyyppisiä eikä heillä ole 1-2 ominaisuutta ylitse muiden, joiden kautta heidän määritellään. Raha-asiat eivät ole korostuneesti esillä. Henkilöt ovat kiinnostuneita muustakin maailmasta, vaikka Maycomb eräänlainen miniuniversumi onkin, joka riittää luomaan raamit kirjan kaikille tapahtumille. Pisteet tästä.

Suosittelen tätä hyvien kirjojen ystäville. Esivaatimuksena on kärsivällisyys, hidas kerronta vaati aikansa ainakin minulta. Jos osaa englantia riittävästi, kannattaa kirja lukea suoraan alkukielellä.

Loppuratkaisu jäi vaivaamaan minua: mitä siinä tapahtuikaan? Eri vaihtoehdot jättävät kiusallisen monta tulkinnanvaraa, mitä Harper Lee epäilemättä on piruuttaan tarkoittanutkin. Ovatko etelän rotusuhteet ottaneet askeleen eteenpäin vai jäävätkö hyväätarkoittavat valkoisetkin vanhojen asenteidensa vangiksi? Mitä on oikeuslaitoksen oikeudenmukaisuus? Jouduin kirjan jälkeen lukemaan netistä viisaampien tulkintoja ja näkemyksiä saadakseni näkökulmaa oman mielipiteeni muodostamiseksi loppuratkaisua varten. Sulattelua se epäilemättä tulee vielä vaatimaan, mikä tosin varmaan pätee koko kirjaan. Jos ei ole kirjaa lukenut, ei ehkä kannata hirmu tarkkaan lukea juoniselostuksia. Vaikkei juoni tärkein tekijä kirjassa olekaan, pääsee kirjan käänteet epäilemättä kokemaan "puhtaammin", jos tämän enempää ei juonesta tiedä. Toivon mukaan en itsekään tässä spoilannut kokemusta liikaa, olenhan välillä saanut palautetta että kerron kirjojen juonista liian tarkkaan. :)

Lue myös nämä:
Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani
Margaret Mitchell: Gone With The Wind
L.M. Montgomery: Magic For Marigold