Veikko Huovinen - Kimmo Taskinen: Pystyyn marinoitu nainen

Kimmo Taskisen sarjakuvahahmot ovat rujolla ja taatusti tunnistettavalla tavalla suomalaisia: kolhonaamaisia, tylsäilmeisiä ruttuturpia, jotka tuijottaa möllöttelevät maailmanmenoa. Herra on erikoistunut suomalaisen kaunokirjallisuuden sovittamiseen sarjakuviksi, olen aiemmin lukenut häneltä sarjakuvaversion Aapelin Siunatusta hulluudesta. Se eteni mielestäni hieman liian jähmeästi ollakseen riittävän viihdyttävä. Toista maata on kokoelma Pystyyn marinoitu nainen vuodelta 2000, jossa viisi Veikko Huovisen novellia ovat saaneet mustavalkoisen sarjakuva-asun.

Albumin tarinat ovat Silakkalaatikkoa Jeesukselle, Pystyyn marinoitu nainen, Yllyttäjä, Hankalat illalliset ja Tarzan ja Suomi. Näistä Pystyyn marinoitu nainen onkin erityisesti sydäntäni lähellä, onhan viehättävän mutta viinaanmenevän hum.kandin kohtalo jotakin todella mieleenpainuvaa. Tarinat saavat ansaitsemansa kuvituksen, ja erityisesti Yllyttäjä ja Hankalat illalliset saavat mainiota lisäpotkua Taskisen kuvista. Nämä kaksi lyhyttä erikoista kun kuuluvat Huovisen siihen tuotantoon, jossa Sotkamon tarkka-ampuja ottaa voimakkaasti kantaa ummehtuneeseen suomalaiseen poliittiseen keskusteluun ja kulttuuri-ilmapiiriin. Varsinkin Hankalat illalliset pistää miettimään, kuinka tympeänä ja rajoittuneena Huovinen onkaan mahtanut kokea 1970-luvun läpipolitisoituneen, suomettuneen ilmapiirin. Eipä sillä että tämä nykyinen ilmapiiri aina sen parempi olisi... jos ennen uskottiin Neuvostoliittoon, niin Nato, salarakkaat ja talouskasvun nimiin vannominen lienevät se nykypäivän pyhä kolminaisuus.

Yhtä kaikki, Taskinen luonnehtii mainiolla tavalla Hankalissa illallisissa suomalaisia stereotyyppihahmoja. Illan isäntä, Stuart Pääkkönen on kutsunut joukon taloustoimittajia illalliselle lobatakseen ylikansallista sähköyhtiötä. Illallisista vain ei tule mittään, kun yrmeän änkyrät kaiken vastustajat, lettipäiset viherpiipertäjät ja rasvatukkaiset karvalakkikommunistit boikotoivat niin eteläafrikkalaisia punaviinejä, lappilaista poronlihaa kuin tukiaisilla tuotettua maitoakin. Lopulta seurue pääsee yhteisymmärrykseen talkkunan ja lähdeveden eettisestä sopivuudesta menyyksi. Hengeltään samaa sarjaa on myös Yllyttäjä, jossa kuolettavan tylsiin työtilaisuuksiin ja kulttuuritapahtumiin kyllästynyt vastuullinen virkamies Jani Jaakoppila palkkaa huutajan karjumaan ja rähisemään virallisissa tilaisuuksissa.

Myös Pystyyn marinoidussa naisessa Taskinen pääsee herkuttelemaan ajankuvalla. Vuoden 1965 Tampere yliopistoineen ja ugandalaisine vaihto-opiskelijoineen näyttäytyy räntäisenä ja jähmeänä. Huovisen taatusti poliittisesti epäkorrekti tarina ugandalaisen kannibalismista toimii kuin tauti, pahinta on että tarinassa yksityiskohtaisesti kuvattu resepti herättää aivan liian herkullisia mielleyhtymiä. :) Suosittelen!

Viimeinen tarina, Tarzan ja Suomi, väläyttää albumin lopuksi huumorin sijaan sitä raskassoutuisempaa, teräväkatseista realismia, jota Huovinen joskus hieman surumieliselläkin tavalla viljelee. Tarina on kuvannut Tarzanin selviytymismahdollisuuksia Suomessa, jos hän Afrikan sijaan olisikin ajautunut tänne, mutta päättyy lumiseen talvimaisemaan. "Sellaista on elo Suomen metsäisellä kamaralla; kaikki vieras ja outo kuolee, mielikuvitus katkoo siipensä, kaikki rehevä täällä taitetaan, kirkkaimmat kukat lakastuvat kovin varhain ja vieraat, suurisilmäiset, helmiäiskoristeiset linnut murtavat hennon nokkansa lintulaudan talikönttiin."

Taskisen kuvittama albumi on kulttuuriteko: Huovisen tarinat saavat sarjakuva-asun, josta huokuu kunnioitus ja Huovisen tuotannon tuntemus ja arvostus. Kotimaisen sarjakuvan genrestä katsottuna taas voi todeta, että harvoin käsikirjoitus näin lujalla pohjalla on meikäläisissä sarjakuva-albumeissa.

Lue myös nämä:
Aapeli - Kimmo Taskinen: Siunattu hulluus
Veikko Huovinen: Lampaansyöjät
Mauri Kunnas: Mac Moose ja Jagge Migreenin tapaus

Kauko Röyhkä: Silvia

Huuto.netissä oli taannoin Röyhkän Silvia eurolla parilla myynnissä. Joku veti välistä, ja jäin ilman Silviaa. Kostin tämän elämän epäoikeudenmukaisuuden lainaamalla kirjan kirjastosta ja ihan ilmaiseksi. :P

Röyhkän kirjoista olen aiemmin lukenut Miss Farkku-Suomen. Se on avoin, raastavan ihana ja hauska, omakohtaisia muistoja ja rutkasti myötähäpeää herättävä nuoruudenkuvaus. (Sen muuten ostin hiljakkoin divarista, joten eiköhän sekin lukupäiväkirjassa esiin pääse jossain vaiheessa.) Varsin myönteinen mielikuva Röyhkän kirjallisuudesta oli siis pohjana, kun tartuin Silviaan.

Päästyäni sivun 45 paikkeille olin vähällä jättää kirjan kesken. Jos Miss Farkku-Suomi kuulosti epäilyttävän omaelämäkerralliselta - kirjassa nuori oululaispoika kipuilee rocktähteyttä kohti - niin eipä Silvia yhtään etäännytetymmältä tuntunut. Entinen rock-laulaja, nykyinen kirjailija, irstaan vanhan sedän maineessa oleva Alarik Riuttu hiimailee Helsingin yöelämässä, ja on tuohon sivuun 45 mennessä ehtinyt iskeä kaksi alaikäistä tyttöä rokkibändin keikkabussista ja vienyt heidät hotellihuoneeseensa duunattavaksi. Sivutolkulla vyörytetty pornoilu oli kaikkea muuta kuin herkkää ja lämminhenkistä, pikemminkin oudon ulkokohtaista. Aivan kuin Alarik Riuttu katsoisi koko näytelmää ruumiista irronneena, sen verran epätunteenomaista ja jopa fyysisestä nautinnosta irrallista touhu tuntui olevan. Ja tarvitseeko nyt erikseen mainitakaan, että ei minulla ole mitään kirjojen seksikohtauksia vastaan, mutta nämä Silvian ällöttävimmät otokset olivat melko vastenmielisiä.

Mutta onneksi jatkoin kirjaa eteenpäin, sillä parhaat palat olivat vasta edessä päin. Vuonna 1997 julkaistu Silvia palautti mieleeni 1990-luvun aikaisia kohuotsikoita, joissa Kauko Röyhkä leimattiin satanistiksi. Kovin selviä muistikuvia minulla ei ole, mistä nämä syytökset kumpusivat ja mitä muuta asiaan kytkeytyi, mutta jonkinlaista osviittaa antoi tämä Ylioppilaslehden haastattelu samalta vuodelta.

"Syöksykierre alkaa joulukuun viidentenä. Uusin kirjani on kuluneen syksyn aikana saanut melko myönteistä kritiikkiä, ja olen antanut haastatteluja useisiin lehtiin. Sitten tulee joulukuun viides, joka on sunnuntai, ja Helsingin Sanomissa on Hyppösen pilkkakirjoitus minusta. Toimittaja Hyppönen, joka harrastaa bodausta ilman lihaksia kasvattavia hormoneja ja jonka sana viiltää kuin piiskanisku, on viime vuosina vetänyt kolumneissaan henkilökohtaisuuksiin menevää häpäisylinjaa. Ilmeisesti se aivan vilpittömästi kuvittelee olevansa joku teräsmies tai totuuden torvi, jonka laser-katse paljastaa tunnettujen ihmisten teennäisen ulkokuoren alla piilevän heikkouden. Sen jutut ovat saaneet suuren suosion ja muutamat julkkikset hermoromahduksen partaalle. Siitä itsestäänkin on tullut koko kansan tuntema julkkis, joka vähän väliä esiintyy televisiossa, lehdissä ja erilaisissa paneeleissa, ja monet toimittajat ovat saaneet vaikutteita Hyppösen tyylistä ja alkaneet soveltaa samoja menetelmiä omissa jutuissaan ja ohjelmissaan."

Kun kirjailija Riuttu heittää vitsinä tv-ohjelmassa, että ehkä Hyppönen on suuttunut häneen, koska Riuttu on saattanut epähuomiossa naida Hyppösen vaimoa tai tytärtä, leimataan Riuttu julkisuudessa pedofiiliksi. Alkaa ajojahti, jossa ei jää kiveäkään kääntämättä: vanhat valokuvat tai asiayhteydestä irrotetut kirjakatkelmat saadaan kaikki tukemaan median luomaa yhteistä teoriaa. Aivan tuulesta temmattua maine ei ole: keski-ikäinen Riuttu on kovin ihastunut nuoriin tyttöihin, toteaapa vielä ettei hänellä koskaan ole yli 30-vuotiasta kumppania ollut. Kirjassa hänen suuri rakkautensa on lukioikäinen ihana Silvia. Röyhkän kirjailijanlaatu näkyy taitavassa kaksoisvalotuksessa: Riutulle Silvia on lolitamainen haavemaan nymfetti, Silvian arkielämää kuvaavissa katkelmissa käy ilmi ankea lähiöelämää juopottelevan äidin ja tämän miesystävän parissa, minkä seurauksena teinityttö mieluummin pakenee kotoaan kapakkatuttujensa nurkkiin sen sijaan, että jäisi kotiin yöksi.

Loppua kohti kirja siis paransi tahtiaan kuin sika juoksuaan. Erityisesti minua miellytti Röyhkän kertojanääni, jossa on melko lakoninen sävy. Minä-muodossa tarinaa kertova Riuttu ei arastele paljastaa heikkoja kohtiaan: cooliuteen pyrkivän taiteilijamiehen elämässä on paljon naurettavia puolia, esimerkiksi se että hänen eläkeikäinen äitinsä käy edelleen ostamassa pojalleen vaatteet ja siivoamassa tämän asunnon. Röyhkä ei kirjoittajana hötkyile, vaan tarina etenee kaikessa rauhassa omalla painollaan, toteavana ja rauhallisena, kuitenkin ilman sitä junnaavaa toiston sävyä, joka usein tässä tyylilajissa on vaarana. Kirjassa kuvattu rockbändien, kapakassa istujien ja kulttuuriväen maailma näyttäytyy melko samanlaisessa valossa kuin kirjailija Riuttukin: tarkoitus on olla niin hiton cool, uskottava ja ihailtava, mutta loppujen lopuksi yhtä sun toista naurettavaa ja jopa surullista touhuun liittyy.

"Alan valmistautua illan tv-esiintymiseen. Minut on nimittäin kutsuttu erääseen myöhäisillan talk showhun. Alunperin sinne piti mennä jonkun feministikirjailijan, mutta se ei sitten päässytkään, ja ne ottivat minut, koska tarvitsivat tilalle jonkun yhtä ärsyttävän. Laitan taksimiehen paidan, joka on vielä melko puhdas, ja sen päälle mustan nahkableiserin, joka on ehkä aavistuksen verran pieni, se on aina ollut, mutta nyt se näyttää ehkä vielä pienemmältä, koska olen taas lihonut. Sääli, sillä se on hienoin vaatekappale, minkä omistan (se on melkein samanlainen kuin Bryan Ferryllä erään soololevyn kannessa).

Katson kokonaisuutta peilistä. Nahkatakki näyttää kuin liian tiukalta kuorelta makkaran päällä. Kokeilen paria pikkutakkia, mutta samettitakki on kulunut ja sen kaulukset ovat kääntyneet kippuraan ja mustassa on taas jotain ruokatahroja. Nahkableiseri on kuitenkin paras. Siellähän istutaan pöydän ääressä, eikä se istuessa näytä niin pahalta. Otan tuolin alleni ja kokeilen istumista nahkableiseri päällä. Muuten hyvä, mutta maha pullistuu ikävällä tavalla. Nyt olen jo tullut siihen pisteeseen, etten ole enää tukevahko vaan reilusti lihava kaveri."

Jostakin oli päähäni tarttunut, että 1980-alkupuolella Kauko Röyhkä olisi kuulunut samaan kirjalliseen punk-henkiseen Kiima-ryhmään kuin Anja Kauranen ja Harri Sirolakin. Vahvistusta tähän en netistä ainakaan juuri nyt löytynyt, tosin kumman vähän tuon Kiiman touhuista tietoa löytyy mistään päin Intter nettiä. Joka tapauksessa tätä omaakin lukulistaa katsomalla saa mielikuvan tiettyjen kirjallisten piirien pienuudesta. Kauranen kun seurusteli aikoinaan Sirolan kanssa, mutta meni myöhemmin naimisiin Pentti Saarikosken pojan kanssa, josta on siis jo ehtinyt erota. Niinpä nuorten Snellmanin neitien äiti on Anja Kauranen (Snellman) ja isoisä Pentti Saarikoski. Tytöille äidinkielen ainekirjoitukset ovat taatusti joko suurta riemua tai übertylsää pakkopullaa...

Lue myös nämä:
Kauko Röyhkä: Miss Farkku-Suomi
Vladimir Nabokov: Lolita
Riku Korhonen: Lääkäriromaani

Anja Kauranen: Kultasuu

Eläköön halvat kirjakaupat! Helsingissä käydessäni löysin Lasipalatsin Kirjatorilta Anja Kaurasen ihanan Kultasuun vuoden 2000 pokkaripainoksena, hintaa vaivaiset kaksi euroa ja kannessa vielä komea Bestseller-logo. Sehän lähti mukaan että heilahti.

Anja Kauranen (nyk. Snellman) on ollut jo pitkään kaikkien humanistisesti suuntautuneiden kyldyyripersoonien (kuten minun) valovoimaisimpia tiennäyttäjiä - johan se todistaa tämä Rauli Lauhasen klassinen tarina Tiina humanistista. Ensimmäinen lukemani Kaurasen kirja oli 1990-luvun puolivälissä kovaa kohua herättänyt Pelon maantiede. Tämä lieneekin yksi eniten ajatusmaailmaani vaikuttaneita kirjoja. Se herätti lukioikäisenkin pohtimaan tasa-arvoasioita. Tästä kirjasta itse olen saanut alkusysäyksen herätä tarkastelemaan maailmaa naisnäkökulmasta. Tai no, eiköhän Kaari Utriollakin ole melko lailla osuutta tähän asiaan.

Pelon maantieteen jälkeen tuli luettua kaikki aiemmin ilmestyneet Kauraset ja pari sen jälkeenkin tullutta. Aiheidensa puolesta Kaurasen kirjat ovat melko erilaisia, joten äskeisestä feministipaatoksesta pelästyneet voivat huokaista helpotuksesta ja tutustua huoletta Kaurasen tuotantoon. On yleisesti tunnettu tosiasia, että Kaurasen kirjojen taso laski sen jälkeen kun hän muutti nimensä Snellmaniksi, ja meikäläinen allekirjoittaa väitteen täysin. Kaikkia Snellman-nimellä julkaistuja kirjoja en ole jaksanut lukea, ja turhan sisäsiistejä, värittömiä, hajuttomia ja mauttomia ne tuppaavat olemaan. Varhaisempi tuotanto, kuten tuo Pelon maantiede, Arabian Lauri, Sonja O. kävi täällä ja Tushka ovat hiton hyviä, eläviä kirjoja. Mutta melkeinpä äänestäisin tämän Kultasuun kirjailijan parhaaksi teokseksi, varsinkin tämän noin kolmannen lukukerran jälkeen.

Kultasuu on irtonaista, hilpeää ja hillitöntä Helsingin murteen alias stadin slangin tajunnanvirtaa. Kaikki jotka ovat erehtyneet luulemaan slanginuottia ärsyttäväksi: lukekaa tämä kirja, niin voitte korjata erehdyksenne. Lähin vertailukohta on, hullua kyllä, Heikki Turunen - tuo ylittämätön dialogin mestari, joka vuodattaa romaaneissaan ylitsekuohuvia tarinoita pohjoiskarjalaksi. Kaurasen Kultasuu antaa Turusen huimille hahmoille ankaran vastuksen: vuoden -55 mallin menomimmi tilittää 1980-luvun puolella Meksikon rajalta käsin lapsuuttaan ja nuoruuttaan Helsingin Siltasaaren tyttöjengissä, vauhtivuosiaan Los Angelesissa sekä Peter Pan -syndrooman kaltaista tilaa, kun vanhat ystävät ympärillä aikuistuvat ja alistuvat porvarilliseen elämänmenoon ja itse senkun painaa vaan. Mitään katkeraa tai kyynistä tässä kirjassa ei kuitenkaan ole. Kultasuu on raikas tuulahdus sellaisesta sex & drugs & rock'n roll -elämäntaparomantiikasta, joka on parhaimmillaan vaikkapa musiikissa kuultuna - oikeassa elämässä kun kyseinen pyhä kolminaisuus ei suinkaan aina onnea ja autuutta takaa.

"Sinä yönä mä tosiaan tsiigasin niitä mun naisia niinku oisin tienny et se oli vika kerta ku me istuttiin kimpassa käläkäläpohjalta, tsekkasin ihan liki niitä huldia joita ilman mun elämästä olis tullu jotain ihan muuta, ilman niitä mä muistasin skidiajoista vaan nälän ja vilun ja pelon ja vois olla niinki et ilman niitä mä en ees enää olis tässä bamlaamassa läpi tätä juttuu. Mä kattelin niitä komeita nuorii mimmei ja vähä ihmettelin miten niillä kaikilla alko olla otsat jotenkin kroonisesti kurtussa ja naamat ku remonttiässällä sivelty, jotku ylihuomisten huolet oli ryhtyny himmentään niitten sussujen silmien läikkeen. Ja mä muistin miten skolessa kerran järjestettiin skabat kuka luokasta muistutti eniten ketäkin suomalaista filkkatähtee ja meidät leidit pantiin seuraavanlaisiin puihin: Blondi äänestettiin Regina Linnanheimoks, Saldo oli Emma Väänänen, Lepakko Ella Eronen ja mä Emmi Jurkka, arvata saatto et Blondi puhalteli kaks seuraavaa viikkoo verenpunaisiin tekokynsiinsä.

Ja joskus aamuyöstä ku me gimmat jaksettiin viel hitusen rannetta kohottaa me skoolattiin, kilautettiin aika siskokullille, hei Blondi Saldo Lepakko ja Kultasuu, sen helähdyksen mä tuun muistaan aina ikuna."

Oikeastaan tuolla alkupuolella kirjoittamallani juoniselostuksella ei ole väliä. Juoni kun on tässä kirjassa aika epäolennainen asia, tämä on kalevalaishenkistä runonlaulantaa. Kultasuu kietaisee kuulijansa pikkusormen ympärille heti romaanin aloittavalla, noin puolitoista sivua kestävällä virkkeellään. Jo aloituksessa heitetään lentosuukko Väinö Linnan suuntaan: aika siskokultia. Muuten matkan varrella saakin kuulla hykerryttäviä tarinoita maailman menosta niin 60- ja 70-lukujen Helsingistä Siltasaari-Kallio -akselilta, elämänhaluisten nuorten bailaajatyttöjen seikkailuista ympäri maailmaa, Los Angelesin ei-niin-kiiltokuvamaisten kaupunginosien höyryisestä arjesta ja paljon paljon muusta. Anja Kauranen - anteeksi, siis Snellman - tee meille lukijoille palvelus, käy henkäisemässä Kultasuun tarinaa ja puhalla sama henki vielä tuleviinkin kirjoihisi. Kiitos.

Ps. Katso myös Rakkaus on koira helvetistä -blogin kirjoitus Kultasuusta.

Lue myös nämä:
Jari Tervo: Pohjan hovi
Arja Tiainen: Tää tojota ei lähe liikkeelle
Laura Honkasalo: Tyttökerho

Kreetta Onkeli: Beige

Tähän postaukseen melkein piti tulla Kata Kärkkäisen Jumalasta seuraava. Valitettavasti ensikosketukseni rouva Kärkkäisen kirjalliseen tuotantoon päättyi varhaisvaiheen keskeytykseen: tartuin ko. romaaniin mielestäni ennakkoluulottomasti ja avoimin mielin, mutta hyydyin alkupuoliskolla. Muinaiset Sinäminä-novellit mieleen tuova kerrontatapa ja omituinen juonenkulku tyylilajissa, joka oli juuri sitä mainitsemaani "pinnallista citykirjallisuutta, jossa puhutaan mukavia ja briljeerataan tuotemerkeillä" olivat minulle liikaa. Onneksi vaihtoehtokirjana oli kirjaston palautettujen hyllystä siepattu Kreetta Onkelin Beige. Kärkkäiseen verrattuna Onkeli on ylivoimainen kuin Aleksandr Karelin painimatolla. Ja melkoisen mukavasti Onkeli ottelee kotimaisen kirjallisuuden kentällä noin ylipäätäänkin.

Onkelilta olen aiemmin lukenut Ilosen talon, tosin siitä on niin monta vuotta etten pysty tyhjentävää lausuntoa kirjasta antamaan... Toinen teos, novellikokoelma Tervetuloa paratiisiin ei ole käsiini sattunut, mutta Beigeä muistin lehdissä kehutun ja niinpä se tarttui ahnaisiin käsiini kirjastossa. Pienoisromaani, tuumin, tuossahan ei kauaa nokka tohise. Mutta Beige pitikin lukea pikkuhiljaa ja pieninä annoksina. Onkeli kun kirjoittaa proosaa kuin runoilija. Hän viljelee punnittuja, joka suuntaan harovia kielikuvia, jotka ovat piristävän omalaatuisia. Kokonaisuutena Beige oli hieman kuin 60-luvun psykedeelinen rock'n roll vaikkapa The Doorsin malliin: kyllä se tunnistettavasti tästä maailmasta kertoo, mutta pintasilaus on niin erikoisella tavalla sekä ulkoavaruuteen että alitajuntaan singahteleva, että joutuu miettimään, mistä hitosta tekijä on omaperäisen luovuutensa ammentanut. Tämän sanon yksinomaan myönteisessä mielessä.

Beige alkaa komediana, mutta muuttuu loppumetreillä tragediaksi. Päähenkilönä on tuore ylioppilas Vappu, joka on omien sanojensa mukaan "kahta tunnetilaa: ylipainoa ja miehenhalua." Hän muuttaa pienestä kotikylästään kesätöihin Helsinkiin, valmiina kokemaan huikeita seksiseikkailuja ja kenties rakkauttakin. Ihan näin ei homma etene, kaupunkielo tuntuu yksinäiseltä ja lihava tyttö ei pääse lihavuuttaan pakoon ihmisten silmissä mitenkään...

Vapusta tunnistavat itsensä ihan kaikki nuoret naiset, vai olisiko ehkä jollakin Penelope Cruzilla ollut niin rautainen itsetunto ja vankkumaton usko omaan viehätysvoimaansa, ettei ole tällaista nuoren naisen epävarmaa ja itsetuntoa koettelevaa jaakobinpainia joutunut koskaan käymään? Vappu elää seikkailujaan pitkälti omassa mielikuvitusmaailmassaan, ja on valmis kuvittelemaan jopa kesätyöpaikkansa kuivahtaneen esimiehen rakkaustarinansa toiseksi osapuoleksi. Kuvaukset Vapun päänsisäisistä haaveista yhdistettynä arkiseen, tylsään ja tavalliseen todelliseen elämään saavat lukijan hörähtelemään vähän väliä. Paitsi lopussa, jossa mielikuvituksen ja todellisuuden ristiriita paljastuukin kenties liian raskaaksi Vapun kestää...

Kirjan takaliepeessä siteerataan Anelma Järvenpää-Summasen arvostelua, joka on julkaistu Maaseudun tulevaisuudessa. Hänen määritelmänsä Onkelin proosasta on niin osuva, että lainaan sitä tähän: "Onkelilla on omintakeinen taito näyttää traagisuuden koomisuus pilkkaamatta kohteitaan." Tämä on erittäin totta, ja lisäksi Onkelilla on kasoittain persoonallista huumorintajua. Siitä esimerkkinä seuraava katkelma Vapun ja työkavereiden kesäillan vietosta:

"Runoilija ei katsonut minuun vaikka olin tuskallinen luonne. Niinkään kaikille kuuluvassa alassa kuin runous ei ollut demokratiaa kohdallani. En ollut koskettava, koska olin pulloposki. Riipaisevuutta oli toisissa, lommoposkissa, laihoissa, koetelluissa. Ei hän mikään oikea runoilija ollut koska ei nähnyt sisälleni tai edes katsonut sinne. - On ostarin paikalla kauppakeskus, sun housuissa Jarmo-Anteron couscous. Mä katoan Messi-pubin yöhön, tilaan kaljan menemättä työhön. Mun aamu on sun vika. Sä oot elämäni villisika.

Tunnelma nousi kattoon. Yleisöstä runo oli mahtava. Taputuksia.

- Te olette katu-uskottavassa timmissä kaikki paitsi sulla on vähän liikaa, laiha runoilija totesi runojensa välissä. Hänen lantionsa oli kämmenen levyinen. Runoilija osoitti minua."

Edit: Onkelin Kotirouva-kirjasta kirjoitin arvion Etelä-Saimaaseen.

Lue myös nämä:
Orvokki Autio: Pesärikko
Amélie Nothomb: Antikrista
Peter Høeg: Lumen taju

Benoît Sokal: Tarkastaja Ankardon tutkimuksia - Valkokaulusjuomari

Tarkastaja Ankardon tutkimukset edustavat samaa antropomorfista (= ihmisten kuvaamista eläinhahmoina) sarjakuvaa kuin Blacksad-sarjakin. Mutta toisin kuin Blacksadissa, tässä eurosarjakuvan nihilistisessä klassikossa ei ole juurikaan tilaa romantiikalle tai ylväydelle. Eläimetkin ovat kaukana söpöistä karvaturreista - päähenkilö, tarkastaja Ankardo, horjahtelee lain kaidalta puolelta lavealle läpi seikkailujen kännissä kuin ankka, ja hänen kohtaamansa henkilöt ovat useimmiten isokärsäisiä, turpeita sikoja tai kaljuja, sulkasatoisia lintuja ja terävähampaisia, roikkuvakielisiä koiranhurttia.

Kiinnostuin tästä sarjakuvasta muistaakseni 1990-luvun lopussa yliopisto-opintoja aloitellessa. Siirtymä lastensarjakuvasta aikuisten sarjakuvaan oli tapahtunut jo lukioikäisenä, jolloin aloin lukemaan mm. Corto Malteseja. Jotkut käsiin osuneista Ankardoista olivat jopa vähän liiankin raakoja makuuni, nykyään tosin tykkään sitä enemmän mitä hurjemmaksi meno äityy. :) Melkein parhaita ovat Tapiireissa julkaistut mustavalkoiset lyhyt-Ankardot, joissa päähenkilö kuolee joka jakson lopussa.

Suomennettujen Ankardojen listasta albumit Koiran paluusta Usvahäihin edustavat sitä angstista ja raadollista varhaisvaihetta, kypsää ja minun makuuni parhainta keskivaiheen tuotantoa taas ovat Amerzonia - Ei kuutamoa katuojaan -välin albumit. Unelma horisontista aloittaa myöhäisemmän tuotannon, jossa ote on jo löysempi ja paras terä tylsynyt. Nykyisellään Sokal tuntuu tekevän Ankardoa samassa hengessä kuin Rolling Stones soittaa rock'n rollia: virkein luovuus ja paras into on koettu jo vuosikymmeniä sitten, mutta kun tanssijalkaa vielä vipattaa, niin eiköhän pojat heitetä vielä yksi maailmankiertue. Lukijana uudet Ankardot on tullut luettua hieman kuin vanhojen hyvien aikojen muistoksi: ei odota liikoja ja suhtautuu pieniin notkahduksiin anteeksiantavalla sympatialla. Siihen nähden Valkokaulusjuomari on ihan piristävää luettavaa: siinä oli jotain kulta-ajoista muistuttavaa särmää.

Uudelle lukijalle Valkokaulusjuomari voi hyvinkin toimia Ankardon meininkiin vihkivänä riittinä. Tarina alkaa, kun pariisilaisen viinioppaan kirjoittaja käy arvostelemassa rajaseudun kylätilan viiniä. Viininlitku kirvoittaa maistelijan tekemään murska-arvostelun, ja hieman myöhemmin hänet löydetään kuolleena... kuolinsyynä pöytäviinin ylenjuonti. Arvostelijan veli komentaa autonkuljettajaansa suuntaamaan limon nokan Belgian rajaa kohti, ja kuolemaa tutkiva komisario Puputti määrää Ankardon tekemään omia, epävirallisia tutkimuksiaan tapauksen johdosta. (Ankardon tutkimukset ovat aina epävirallisia, eikä minulle ole vieläkään selvinnyt, mikä hänen virallinen asemansa "tarkastajana" poliisilaitoksessa tai sen ulkopuolella on, huolimatta siitä että olen lukenut lähes kaikki suomeksi ilmestyneet Ankardot.) Välttääkseen viinitilallisten epäluulojen heräämistä kolmikko päättää esiintyä belgialaisina sarjakuvapiirtäjinä, hehän ovat tunnetusti kaikki alkoholisteja...

Rajaseudun kylässä pysähtyvät kaikki keskieurooppalaiset turistit tankkaamaan varaston täyteen viiniä, brutaaleimmillaan sitä ostetaan bensatankin kaltaisista säiliöistä. Hienostonautiskelijalle tällainen tilanne on painajaismainen, mutta kovissa liemissä keitetty Ankardo pystyy toki ratkomaan rikokset tällaisissakin olosuhteissa, huolimatta uhkaavasta punaviinin yliannostuksesta. Kuten Sokalilla yleensä on tapana, loppuratkaisussa paljastuu ihmisten juonittelunhalu ja kaikkea muuta kuin puhdas omatunto.

Vaikka Valkokaulusjuomari leppoisaa sarjakuvaviihdettä olikin, ei se silti vedä lähellekään vertoja Sokalin mestariteoksille, kuten Etelä-Amerikan sissisotiin raadollisella tavalla sukeltavalle Amerzonialle tai väkivallan ja keuhkotaudin täyteiselle Lempeälle kuolemalle. Saa nähdä kuinka kauan Sokal jaksaa Ankardonsa kanssa jatkaa. Joskus pitäisi tietää milloin kannattaa lopettaa. Toisaalta, olen sitä mieltä että taiteilijalla on oikeus tehdä luomalleen hahmolle mitä haluaa, joten ehkä Ankardonkin seikkailut jatkuvat vielä vuosikymmenien ajan, vaikka paras huippu tuntuisikin olevan jo takana päin.

Lue myös nämä:
Mauri Kunnas: Mac Moose ja Jagge Migreenin tapaus
Bret Easton Ellis: Lunar Park
R. Goscinny - A. Uderzo: Obélix et compagnie

Jude Deveraux: Ylämaan laulu

Gummerus on julkaissut Jude Deveraux'n Ylämaa-sarjaa (1980-luvun alussa julkaistu "Velvet Series", ks. lyhyt tiivistelmä sarjasta täältä) uusina painoksina, ja kauppareissulla mukaan tarttui matkalukemisiksi Ylämaan laulu. Sarjan kolme muuta osaa onkin tullut luettua jo aiemmin romantiikannälän iskiessä, ja taatun tuhtia siirappia tämäkin kirja tarjosi. Olenkin jo aiemmin kertonut, miten surulliseksi useimmat "romanttista viihdettä" lupailevat kirjat minut saavat. Joko kirjat ovat niin pöljiä, että vihaksi pistää, tai sitten yksinkertaisesti tylsiä. Deveraux osaa annostella kirjoihinsa sopivasti romantiikkaa, draamaa ja lisäksi genrelle harvinaista huumoria. Asiaa!

Neljän Ylämaa-kirjan sarja kuvaa 1500-luvun Englantiin sijoittuen Montgomeryn veljessarjan romansseja. Pääosassa on aina kunkin veljeksen tuleva vaimo. Ylämaan laulussa päähenkilö on upeaäänisesti laulava Alyxandria Blackett, joka joutuu pakenemaan inhaa aatelismiestä metsään ja tapaa siellä lainsuojattomien joukkoa johtavan lordi Raine Montgomeryn. Välttääkseen paljastumista Alyx pukeutuu pojaksi. Tämä onkin kirjan heikoin lenkki: itse olen aika lailla kyllästynyt tähän populääriviihteen suosikkiteemaan, että tukkansa leikkaamalla ja miehen vaatteisiin pukeutumalla nainen muuttuisi kertaheitolla poikaa muistuttavaksi eikä kukaan muka tajua totuutta. Hohhoijaa.

Noh, ristiinpukeutumisleikit eivät onneksi koko kirjaa vie, vaan puolenvälin tietämillä Alyx pääsee esiintymään jälleen naisena. Kauniisti "rouvaspornoksi" kutsutun tyylilajin tunnusmerkit, kuten ylimaallisen hekumalliset rakastelukohtaukset, täyttyvät myös. Kun otetaan huomioon, että tätä kirjallisuuden lajia lukevat erityisesti nuoret naiset ja tytöt arviolta 12 ikävuodesta alkaen, voidaan epäillä, että tyylilaji vääristää nuorten tyttöjen mielikuvaa ihmissuhteista yhtä paljon kuin se ns. oikea porno vääristää poikien. Pitäisikö hömppäromantiikka rajata vain medialukutaidon perusdiplomin suorittaneiden naisten luettavaksi? Eikö valtiovallalla ole mitään sanottavaa aiheeseen?!

Otanpa tässä muutaman esimerkin tyylilajin nyrkkisäännöistä, joita noudattamalla nainen kuin nainen voi kokea elämää suuremman rakkaustarinan:

1) Kun tutustut mieheen, on parasta vihata häntä silmittömästi alusta alkaen. Haukkuminen, kiukuttelu, vastustaminen henkeen ja vereen ja tarvittaessa jopa fyysinen väkivalta ovat taattuja keinoja saada miehen rakkaus heräämään.

"Irrota kätesi minusta! hän murahti ja näki yllättyneen katseen miehen komeilla kasvoilla ennen kuin joutui tarttumaan hevosen satulaan ollakseen kaatumatta. Typerä hevonen kavahti pystyyn ja sai Alyxin kompastumaan uudelleen ennen kuin hän kykeni löytämään tasapainonsa.
- No niin, jos olet nyt valmis, Raine sanoi pilke sinisissä silmissään, ja hänen ihana äänensä hiveli Alyxia kuin sula hunaja, - ehkä saamme tietää sinusta jotakin.
- Tässä on kaikki mitä sinun on tiedettävä minusta, aatelismies! Alyx sihahti, veti veitsen uumaltaan ja osoitti sillä miestä halveksien tämän raukeaa varmuutta siitä, ettei Alyx merkinnyt mitään ja että hän itse oli Jumalan lahja maailmalle."

2) Seksiä on kahta lajia. Väärän miehen kanssa se on niin kamalaa, että on parempi tehdä itsemurha kuin joutua kokemaan sellaista. Oikean miehen kanssa se on niin ihanaa, että taivas räjähtää. Niin, ja jos on menettää neitsyytensä jollekin muulle kuin Tosirakkaudelle, ei ole enää mitään mahdollisuutta kokea Tosirakkautta.

"Alyx oli juuri avaamassa suunsa kertoakseen tälle inhottavalle nuorelle miehelle mitä tästä ajatteli, kun mies tarttui häneen, työnsi hirveän suunsa hänen huulilleen ja työnsi kielensä ulos saaden Alyxin yökkäämään.
- Lutka! mies henkäisi Alyxin iskettyä hampaansa hänen kieleensä."

"Valkohehkuinen, päihdyttävä musiikki räjähti koko hänen vartalossaan, räjäytti rikki hänen ihonsa, hajotti hänet kauttaaltaan hänen vartalonsa vapistessa ja väristessä, kunnes kaikki hänen voimansa katosivat.
Hiestä märkänä, hirvittävän heikkona, epävarmana siitä mitä hänen vartalonsa oli juuri tehnyt ja mitä hän itse oli tehnyt sille hän tarrautui Raineen antautuen tuntemaan koko miehen kuuman ihon ja tämän epätasaisen hengityksen korvassaan. - - - Rakastan sinua, hän kuiskasi sylissään nukkuvalle miehelle. - Tiedän, ettet koskaan voi olla minun, mutta tämän hetken ajan olet."

3) Kuka tahansa mies voi pelkästään yhden tapaamiskerran perusteella alkaa himoita naista niin silmittömästi, että naisesta tulee hänelle läpi elämän ulottuva pakkomielle (Hmm, tämähän on valitettavasti hieman liian todenmukaista, päätellen kaikista näistä "mies-surmasi-exänsä" -uutisista.)

"Pagnell jäykistyi ja tuijotti Johnia vihaisesti. Hänen oli ponnistettava kaikki voimansa ollakseen sivelemättä rumaa arpea otsassaan. Hän oli kärsinyt päänsäryistä aina tuosta illasta lähtien, ja vaikka hän oli kiduttanut muutamia ihmisiä kuoliaaksi tytön kaupungissa, kukaan ei ollut suostunut kertomaan hänelle missä tämä oli."

4) Kun haluat toimia miehesi parhaaksi, on mahdollisimman epälooginen käyttäytyminen paras ratkaisu. Tämä on näistä säännöistä tärkein ja se lähestulkoon riittää kattamaan kaikki edellämainitut säännöt sekä kaikki vähäisemmät säännöt näiden lisäksi.

"- Olet oikeassa, Alyx henkäisi. - Voi Joss, mitä voin tehdä? Hän ei voi vaarantaa elämäänsä minun vuokseni. ---
Kului pitkä tovi ennen kuin Jocelin puhui, ja kun hän teki niin, Alyx tuskin kuuli häntä. - Tule vuoteeseen kanssani. ---
- Mitä! Alyx käännähti häneen päin. - Minä puhun sinulle miehen turvallisuudesta, hänen mahdollisesta kuolemastaan, ja sinä yrität houkutella minua vuoteeseesi? ---
- Alyx, mies naurahti. --- Ennen kuin käyt kimppuuni raivokkaammin, kuuntele minua. Jos todella haluat Rainen jäävän tänne, et voi sanoa mitään saadaksesi hänet jäämään, mutta voit ehkä tehdä jotain. --- Jos Raine löytäisi sinut toisen miehen sylistä, et voisi sanoa mitään saadaksesi hänet ottamaan sinut takaisin. Hän antaisi sinun mennä ja jäisi tänne."

Ja niin edelleen. Ei voi mitään, jopa itsestäni tämä puolustamani hömppäromantiikka alkoi näyttää naurettavalta, kun tuota listaa teki. :) Vaan lieneekö se sen naurettavampaa viihteenä kuin formulat, jääkiekon SM-liiga ja toimintaelokuvatkaan...

Lue myös nämä:
Hilja Valtonen: Nykyhetken tyttölapsi
Laura Saari: Tyyppiteoria
Jennifer Weiner: Hyvä sängyssä

William Makepeace Thackeray: Turhuuden turulla

Turhuuden turulla tuli luettua ensimmäisen kerran muutama vuosi sitten, kun BBC:n loistava tv-sarjaversio tuli telkkarista, pääosassa elämänsä roolissa Natasha Little. Oletin tuolloin toiveikkaasti, että kirjasta olisi otettu tuore painos tv-sarjan kunniaksi vaikka elokuvakansilla, mutta mitä vielä. Uusin painos jonka sain käsiini oli kirjaston varastosta kaivettu 1950- ja 60-lukujen taitteessa julkaistu kaksiosainen versio. Vaan lukihan senkin ja hyvältä maistui. Sittemmin kirjasta todella ilmestyi uusi painos suomeksi leffakansilla, Reese Witherspoonin tähdittämän elokuvan ilmestymisen jälkeen. Tv-sarja tosin kepittää elokuvan mennen tullen.

Omaan hyllyyn Turhuuden turulla päätyi viime syksynä, jälleen kerran sen Antikka.netin kautta. Hyväkuntoinen vanha painos, juuri tuota samaa Otavan julkaisemaa Maailmankirjallisuuden mestariteoksia -sarjaa 50-luvun taitteesta, eikä maksanut paljon. Eläköön divarit!

Toiseen kertaa luettuna kirja oli vieläkin nautittavampaa tekstiä kuin ensimmäisellä kerralla. Thackeraylla on kirjailijana pistämätön ihmistuntemus, 1800-luvun puolivälissä julkaistu teos osuu aivan nappiin myös nykypäivän ihmissielun osalta. Näinhän se menee, ajat muuttuvat mutta ihminen ei muutu. Maailmankirjallisuuden keskeisimpien satiirien joukkoon luettava klassikkoteos kuvaa ihmiseloa lempeän ivallisesti, raa'an osuvasti mutta myös ymmärtävästi. Nykylukijalle mukava piristysruiske on myös kirjan tekniikka: Thackeray antaa kertojanäänen kommentoida tarinaa ja jopa puhutella lukijaa varsin vapaasti, kirjan loppupuolella kertoja astuu jopa itse pieneen sivurooliin tarinan kulussa. Tällaisia kirjoja ei muutenkaan enää kirjoiteta. Vai kuka muka nykyään kertoo tarinaa parin kolmen vuosikymmenen tähtäimellä, kuljettaa laajaa päähenkilöjoukkoa ajassa ja paikassa moneen eri suuntaan ja vielä hallitsee tämän ihmisjoukon täydellisesti? Välillä kirjan luvuissa oli myös hassua täytetunnelmaa: mietin, että onkohan tämäkin tarina julkaistu alunperin jatkokertomuksena. Wikipedian mainio Vanity Fair -sivu vahvisti tämän epäilyksen todeksi.

Tarinaa tuntemattomille tiedoksi, että tämä "romaani vailla sankaria" kuvaa köyhistä oloista lähtöisin olevan Becky Sharpin sitkeää ja häikäilemätöntä pyrkimystä sosiaaliseen arvonnousuun. Päästäkseen parhaisiin seurapiireihin Becky juonittelee, kieroilee, valehtelee, varastaa ja laskelmoi avioliitossaan, sukulais- ja ystävyyssuhteissaan kaikin mahdollisin tavoin. Hurmaava nainen onnistuukin pääsemään niin hoviesittelyyn kuin Englannin korkeimpien seurapiirien lemmikiksi. Lopulta romahdus tulee ja kupla puhkeaa, mutta täydellinen opportunisti onnistuu silti sumplimaan itselleen varsin mukavat olot ennen kirjan loppumista.

Historiallisissa romaaneissa on aina oma viehätyksensä jo ympäristön ja elintapojen kuvauksessa - tosin teknisesti ottaen Turhuuden turulla on kai aikalaisromaani eikä historiallinen romaani, koska se sijoittuu 1820-1830 -luvuille ja on kirjoitettu 1840-luvulla. Nykylukijalle se aivan riittävän historiallinen kuitenkin on, ja itse nautin kovasti Englannin ja manner-Euroopan kuvauksesta. Yksi perusasia näyttäytyy varsin outona nykyihmiselle: kuinka joutilasta elämää eurooppalainen yläluokka, varsinkin yläluokan naisväki, on elänyt! Luulisi kenen tahansa pitkästyvän kun päivät pitää täyttää huviajeleluilla, kävelyillä, kyläilyillä ja illanistujaisilla ilman mitään järkevää tekemistä kuten työtä. Vaan työstä kai sekin on käynyt, varsinkin kun kunnialliselle naiselle ei ole edes ollut mahdollista elättää itseään työllä (kotiopettajattaren ja seuranaisen huonosti palkattuja ammatteja lukuunottamatta), vaan elatus on pitänyt hankkia nappaamalla sopiva mies.

Kuinka brutaalia, tuumii nykynainen, onneksi näin ei enää ole. Niinhän sitä luulisi, tosin itse olen näin kolmekymppisenä vastavalmistuneena todennut, että ei tämä asia ole miksikään muuttunut. Otetaanpa vaikka sairaanhoitajanainen esimerkiksi. Neljäkymppisenä sairaanhoitajanaisten elintaso määräytyy ihan taatusti sen mukaan, onko miestä löytynyt vai ei - sen perinteisen insinöörismiehen iskenyt hoitsu on todennäköisesti päässyt omakotitaloasumisen makuun ja leveän leivän ääreen, sinkkusisar kitkuttelee edelleen korkeintaan vuokrakaksiossa. Niin on ollut ja niin on oleva!

Becky jallittaa hyvästä perheestä syntyjään olevan upseerin Rawdon Crawleyn miehekseen, mutta valitettavasti toive rikastumisesta ei pääse täyttymään, kun lupaava perintö lipuukin sivu suun. Tästä seuraa yksi kirjan herkullisimmasta teemoista: kuinka eletään ylellistä elämää ilman minkäänlaisia tuloja. Ei tämäkään niin kaukana nykyelämästä ole: juorulehdet kirjoittavat säännöllisesti julkkiksista, kuten Juhani Palmusta tai Tiina Jylhästä, joilla lehtijuttujen mukaan on miljoonavelat, tulot nollilla mutta elämäntyyli pelkkää luksusta. Beckyn ja Rawdonin perusoppi on siinä, että pitää lypsää sukulaisia ja ystäviä tavalla tai toisella, lainata rahaa joka suunnasta ja ostaa kaikki velaksi, ja jättää sitten velat maksamatta. Tällä tavalla rahatonkin voi viettää surutonta seurapiirielämää.

Rinnan Beckyn elämän kanssa seurataan hänen koulutoverinsa ja oletetun ystävänsä Amelia Sedleyn elämää. Kuten valitettavasti usein on, pahikset ovat taiteessa hyviksiä kiinnostavampia hahmoja, ja niinpä itkeskelevän, hurskaan, nöyrän ja hyväsydämisen Amelian edesottamukset ovat välillä paljon pitkästyttävämpiä kuin laskelmoivan valehtelijan Beckyn. Lopussa kuitenkin nähdään, saako paha palkkaansa ja jos saa, niin millä lailla.

Muita päähenkilöitä ovat Amelian vanhemmat, hänen rakastettunsa George Osborne, tämän vanhemmat sekä Osbornen ystävä, Ameliaan rakastunut William Dobbin. Toinen läpi kirjan kulkevista teemoista on Amelian sokea ja vilpitön rakkaus ylimielistä, typerää ja välinpitämätöntä Georgea kohtaan. Thackeray ruoskii monin viiltävin sanankääntein naisen uhrautuvaista ihanteellisuutta ja haavekuvien rakentelua. Toistuvaa pilkkaa herättää myös kaikenlainen tekopyhyys, silmänpalvonta ja naurettavat tavat. Tässä näyte Thackerayn kaunopuheisesta kielenkäytöstä (sekä mukavasti vanhahtavan kuuloisesta suomennoksesta):

"On paljon sellaista, mitä me teemme ja tiedämme aivan hyvin Turhuuden turulla, vaikka emme puhukaan siitä. Samoin kuin Ahrimanin kannattajat palvovat paholaista, vaikka eivät koskaan mainitsekaan hänen nimeään, samoin voi sivistyneistö yhtä vähän sietää todenperäistä paheen kuvaamista, kuin perin pohjin hienostunut englantilainen tai amerikkalainen nainen sallii mainittavan housuja kainossa seurassaan. Ja sittenkin, hyvä rouva, ne molemmat liikkuvat joka ikinen päivä aivan silmiemme edessä kauhistuttamatta meitä kovastikaan. Jos teidän olisi punastuttava joka ainoa kerta mennessänne niiden ohitse, niin millainen väri teidän kasvoillanne olisikaan! Vain silloin, kun niiden ruma nimi mainitaan, on teidän syytä näyttää kauhistuneelta tai loukkaantuneelta. Tämän romaanin kirjoittaja on kunnioittavasti halunnut mukautua vallalla olevaan muotiin ja vain vihjata pahan olemassaoloon kevyellä, huolettomalla ja miellyttävällä tavalla, niin ettei kenenkään hienoja tunteita loukattaisi. Vaadin jokaista lukijaa todistamaan, eikö Beckyämme, jolla tosin on joitakin virheitä, ole esitetty yleisölle täysin säädyllisellä ja ketään loukkaamattomalla tavalla."

Aino Tuomikosken suomennos antaa siis oman miellyttävän mausteensa vanhahtavaan ja koukeroiseen kielenkäyttöön. Huomaa, että 50-luvun Suomessa esimerkiksi sellaiset ruoka-ainekset kuin chili, cayennepippuri ja chutney ovat olleet jokseenkin tuntemattomia, suomentaja kun johdonmukaisesti käyttää sentyylisiä termejä kuin "kajenne" ja "tsutney". En ole päässyt plarailemaan Turhuuden turulla -kirjaa alkukielellä, mutta jos 1800-luvun sivistyneistöenglanti on sujuvasti hanskassa, on kirja epäilemättä hieno lukukokemus myös alkukielisenä versiona.

Lue myös nämä:
Emily Brontë: Humiseva harju
Alexandre Dumas: Kolme muskettisoturia
Margaret Mitchell: Gone With The Wind (Tuulen viemää)

Pentti Saarikoski: Asiaa tai ei

Kirjojen ystävien keskuudessa vallitsee yleinen yksimielisyys siitä, että joulunpyhien parhaita puolia on kaikki se aika, jonka voi käyttää kirjojen lukemiseen. Minulla lomalukemiston ensimmäinen urakka oli Pentti Saarikosken proosateos Asiaa tai ei, jonka olen lukenut ensimmäisen kerran vuonna 1998, nuorena humanistiopiskelijana. Uusintalukemisena kirja oli kenties vieläkin antoisampi kuin ensimmäisellä kerralla, varsinkin kun tänä aikana olen ehtinyt lukea Pekka Tarkan hienon Saarikoski-elämäkerran sekä paljon Saarikosken runoja, viimeisimmäksi Runot-kokoelman. Siitä voisin yhteenvetona sanoa, että kaikki muut runot maistuivat, paitsi välillä melko puuduttavaksi äityneet Islannin matkaa kuvaavat runot 60-luvulta.

"Ensin en millään tahtonut päästä liikkeelle, vähäisinkin askare oli vaivan takana, mutta sitten alkoi sujua. Söin ruispuuroa ja sen antamin voimin tein yhtä ja toista. Kun alkoi hämärtää, rupesin keittämään lihasoppaa.

Soitin lääkärilleni Annikalle ja kerroin että minun kuntoni on aika hapero. Sovimme toimenpiteistä.

Katsoin televisiosta ruotsalaisen elokuvan norjalaisista pakolaisvirroista Ruotsiin sodan aikana.

Söin soppaa, siitä tuli ehkä vähän laihaa, mutta söin, lihaakin. Olen saanut erilaisia lomakkeita jotka pitäisi täyttää. En saa surua heltiämään."

Tähän tapaan etenee Saarikosken tarinointi. Asiaa tai ei ja sitä seurannut proosateos Euroopan reunalla ovat vähän vaikeasti määriteltäviä teoksia - tavallaan ne ovat päiväkirjoja, mutta sellaisia jotka on kirjoitettu tietoisesti julkisuutta varten. Toisaalta, tätähän Saarikosken elämä ja kirjallisuus pitkälti oli muutenkin, jonkinasteista julkista teatteria. Uskoisin, että tämä kirja antaa eniten niille, jotka tuntevat Saarikosken runoutta ja elämää. Toisaalta, ilmiö nimeltä Pentti Saarikoski on sellainen, että siihen pääsee sisälle kun aloittaa jostain ja jatkaa sitten eteenpäin. Kuten aiemmin olen maininnutkin, Saarikosken runot ensituntumalla tuntuivat vaikeasti avautuvilta ja mystisiltä, ne alkoivat avautua sitten kun niihin pääsi sisään. Nyt Asiaa tai ei -kirjassa tulee vastaan monia tuttuja tilanteita ja hetkiä - näitä samoja ajatuksia, maisemia, ihmisiä ja tapahtumia Saarikoski käsittelee myös Tiarnia-runoissaan. Fania hykerryttää.

En muista oliko se Saarikoski itse vai joku toinen, joka totesi että runossa pitää olla vapaana juoksevan koiran rytmi. Sellainen rytmi Saarikosken kielenkäytössä kumminkin on, proosa imee mukaansa, soljuu eteenpäin, syöksähtelee yllättäviin johtopäätöksiin, mutta sointuva ja kaunis vapaa rytmi siinä on. Päiväkirjanomainen teksti on merkillistä luettavaa. Lukija saa sen epäilemättä tarkoituksellisen illuusion runoilijan päänsisäisiin ajatuksiin pääsemisestä, toisaalta sinne tänne ryöpsähtelevät kannanotot päivänpolitiikasta, omista perhesuhteista, kaupungilla kohdatuista ihmisistä ja eri kansojen historiasta ja mytologiasta ovat kuin pienoisesseitä. 26 vuotta vanhassa kirjassa esiintyy myös useita edelleen päivänpolitiikassa aktiivisesti mukana olevia hahmoja. Mainintoja saavat niin Erkki Tuomioja, Paavo Lipponen kuin Ilkka-Christian Björklundkin. Esimerkiksi Tuomiojaa analysoidaan tähän tapaan:

"Lehdestä luen että Erkki Tuomiojasta on tullut apulaiskaupunginjohtaja Helsingissä, pojat menestyvät, ja kun tämä virkanimitys merkitsee Tuomiojalle eduskunnasta luopumista, lienee selvää että Arvo Salo nyt pääsee takaisin, kovin toisenlainen Arvo kuin se, joka vuonna 1966 valittiin. Mitähän Tuomioja aikoo tehdä kun tulee isoksi? Minä olen poissa enkä kuule juoruja, voin vain arvailla, mutta sopii muistaa että hänen isänsä oli kerran presidenttiehdokkaana. Erkillä on aikaa. Hän on kunnianhimoinen ja taitava, tuskinpa hän vähän yli 30-vuotiaana mihinkään eläkevirkaan on asettunut."

Kirjan kirjoittamisen aikaan Saarikoski asui siis Länsi-Ruotsin rannikolla, Tjörnin saarella. Kirjassa nouseekin aika ajoin esille ruotsinsuomalaisten siirtolaisten asema. 70-luvulla suomalaisia oli lähtenyt siirtolaiseksi pilvin pimein Ruotsiin, ja monet kokivat henkisesti erittäin raskaina kielivaikeudet ja ruotsalaisten halveksunnan kohteeksi joutumisen. Saarikoskea tunnuttiin pitävät jonkinlaisena henkisenä tukena, olihan hän tunnustettu ja arvostettu kulttuurihahmo. Vanha vakaumuksellinen kommunisti joutuu epäilemään Neuvostoliitonkin auvoisuutta ja pohtimaan muutenkin erilaisten yhteiskuntamallien onnistumista. Parhaimmillaan Saarikosken havainnot ovat melkoisen terävänäköisiä:

"En tunne mitään tarvetta tehdä valintaa, asettua joko Kiinan tai Neuvostoliiton puolelle, ainakaan nyt kun usein vaikuttaa siltä että ne ovat kaksi toisilleen mustasukkaista Yhdysvaltain riiaajaa: Moskova on kimpurana, kun Deng leikkii cowboyta, aivan niin kuin Pekingiä joitakin vuosia sitten kismitti se että Brezhnev pelehti amerikkalaisen loistoauton ratissa, ja sai sen vielä lahjaksi. Hattu tai auto, ei siinä suurta eroa ole.

Jos minua nyt pyydettäisiin sanomaan, kumman kosijoista luulen voittavan Yhdysvaltain mielisuosion, niin vastaisin että Kiinan, mutta suhteesta ei tule pitkäaikaista."

Toisaalla Saarikoski esittää loistavan vaihtoehtoismallin jatkosodalle ja tiivistää samalla suomalaissiirtolaisuuden ongelmat Ruotsissa samaan syssyyn:

"Tyhmyyksiähän Suomi on tehnyt, kuten vuonna 1941, kun hyökättiin Karjalaan vaikka olisi pitänyt hyökätä pohjois-Ruotsin malmikentille, nehän ovat yhtä hyvin suomalaisia alueita kuin Äänisen rannat. Sitten olisi myyty rautaa samaan aikaan Saksalle ja Neuvostoliitolle, voitaisiin nyt hyvin, sveesejä tulisi Suomeen siirtotyöläisiksi, siivoamaan valtion konepajojen lattioita."

Viime kädessä pidän Asiaa tai ei -kirjasta kuitenkin siitä välittyvän mielialan vuoksi. Kuten Runot-postauksessa mainitsinkin, Saarikoskelle luontainen yhdistelmä melankolisuutta, älyllisyyttä ja mustaa huumoria osuu ja uppoaa meikäläiseen ihan kympillä. Ehkäpä muutkin Saarikoski-fanit kokevat samaa sielullista sukulaisuutta - tässä maailmassa on ollut joku ihminen, joka ajattelee ja tuntee samansuuntaisella tavalla. Saarikosken henkinen epävarmuus käytännön asioiden edessä, kuvaukset omasta alkoholismista, terveydentilasta ja raha-asioista sekä oman kuoleman ajoittain esille nouseva ennustelu ovat myös puhuttelevia kohtia. Ja kieltämättä pitää tuntea hienoista ihailua Saarikosken kyvystä tehdä omasta elämästään eräänlainen kokonaistaideteos, vaikka harva meistä kai haluaisi hänen laillaan julkinen eläin olla. Aika harva kuitenkaan voisi julkaista kirjan, jossa ei ole mitään punaista lankaa, vaan lähinnä omia päänsisäisiä jorinoita, jotka saattavat etäisesti liittyä ympärillä olevaan maailmaan, kuvauksia omasta ruoanlaitto- ja siivouspuuhista sekä vessassa käymisestä, vieläpä siten, että lopputuloksena on hienoa ja ajatuksia herättävää kirjallisuutta. Melkomoinen metkuttaja se Pentti tuntui olevan.

Lue myös nämä:
Tuula-Liina Varis: Kilpikonna ja olkimarsalkka
Heikki Turunen: Maalainen
Harri Sirola: Kaksi kaupunkia

Sarah Churchwell: Marilyn Monroen monta elämää

Marilyn Monroe on kiehtova hahmo. Mistä hänen vetovoimansa ja valokuvauksellisuutensa oikein tulee? Hänestä otettuja kuvia ja hänen elokuviaan katsoo intensiivisesti, keskittyen, koko ajan ymmällään siitä että mistä se viehätys viime kädessä johtuu. En ole keksinyt vastausta, mutta en ole ainoa: kuten Sarah Churchwell kirjassaan osuvasti kuvaa, Marilynin "arvoitusta" on yritetty intensiivisesti ratkaista 50-luvulta asti, ja tuntuu siltä että tahti senkun kiihtyy.

Churchwellin Marilyn-kirja on ollut pitkään mielessä, ja vihdoin oli aikaa siihen tarttua. Kaverini Riitta ehti teosta jo kehua. Kuluneen vuoden aikana olenkin ehtinyt harrastaa yhtä sun toista Marilyniin liittyvää: kävin Tampereella katsomassa erinomaisen Marilyn-musikaalin, Sari Siikander nimiroolissa, ja kesällä näin Lahjomattomien kuvauksista ja Bert Sternin "Viimeisen istunnon" kuvista kootun loistavan valokuvanäyttelyn. Erityisesti Sternin kuvat kiehtoivat. Miten kukaan voi olla niin käsittämättömän fotogeeninen kuin Marilyn Monroe oli? Churchwellin kirjassa annetaan yhden sortin vastaus asialle: erään anekdootin mukaan Marilyn totesi valokuvaajalle, joka ihmetteli hänen syttymistään kameralle, että "se on sama kuin jos tuhat kundia kävisi nussimassa ja eikä voisi tulla raskaaksi."

Muuten Churchwellin mainio kirja muistutti mieleeni ne opit, joita päähäni koetettiin takoa historianopintojen parissa Joensuun yliopistolla. Muista lähdekritiikki, käytä luotettavia lähteitä, kyseenalaista, älä usko silmittömästi mitä muualla kirjallisuudessa sanotaan. Churchwellin kirja on kriittistä lähilukua kaikesta siitä, mitä Marilynistä on viimeisten vuosikymmenien aikana kirjoitettu. Marilynin elämänvaiheet, elokuvaura, kuolemaan liittyvät huhut käydään läpi tarkasti ja eri näkökulmia peilaten. Perinteisessä elämäkerrassa kirjoittaja tyypillisesti epäselvissä kohdissa "valitsee puolensa", ottaa yhden näkökulman, jonka sitten perustelee lukijalle totuutena. Tämä näkyy Marilyn-kirjallisuudessa esimerkiksi siinä, että jotkut puhuvat hänen kuolemastaan murhana, jotkut itsemurhana, jotkut tahattomana yliannostuksena. Churchwell ei tarjoile totuuksia, vaan analysoi eri näkökulmien totuudellisuutta lähdekritiikin avulla. Lukija saa itse tehdä päätelmänsä.

Toinen, myös historiantutkimuksesta tuttu oppi, oli sen asian tajuaminen taas kerran, miten vähän voimme tietää "faktoja" menneistä tapahtumista tai toisten ihmisten elämästä. Marilyn on maailman kuuluisimpia naisia kautta aikojen, ja silti ei ole pystytty selvittämään kuka oli hänen isänsä. Ja hän oli kuitenkin syntynyt 1900-luvulla länsimaisessa valtiossa, jossa oli toimiva väestörekisterikäytäntö. Yksinomaan Marilynin nimestä ennen taiteilijanimen käyttöönottoa on valtavasti epäselvyyksiä.

Aiemmin olen lukenut Donald Spoton 1990-luvulla julkaistun Marilyn-elämäkerran, ja sekin saa runsaasti huomiota Churchwellin käsittelyssä. Muita keskeisiä teoksia, joita kirjassa analysoidaan, ovat Norman Mailerin kiistelty "romaanielämäkerta" 1970-luvulta sekä Anthony Summersin 1980-luvun elämäkerta. Mutta kirjallisuus- ja lähdeluettelo kirjan lopussa on monen sivun mittainen, ja analyysiin pääsevät niin Marilynin aviomiehen Arthur Millerin näytelmä Jälkeen syntiinlankeemuksen, jossa esiintyy kovasti Marilynin oloinen Maggie-hahmo, kuin Marilynistä tehdyt haastattelut 1950- ja 1960-lukujen aikakauslehdissä.

Välillä Churchwell intoutuu hieman ylisyvällisiin tulkintoihin, mutta noin yleisesti ottaen kirja on sujuvaa ja selkokielistä luettavaa. Myyttiä puretaan monelta kantilta: joskus Marilyn nähdään viattomana lapsinaisena, välillä rahvaanomaisena itsensä tyrkyttäjänä. Välillä häntä pidetään niin luonnollisena, ettei hän edes näyttele, esiintyy vain omana itsenään - toisinaan häntä syytetään valheellisesta teeskentelystä ja petollisuudesta. Analyysi laajenee välillä koskemaan koko länsimaista maailmankuvaa, universaaleja symboleja ja tarinoita sekä naistutkimuksen kaikkia osa-alueita: milloin nainen on objekti, milloin subjekti, miksi niin monessa tarinassa kaunotar kuolee rakkauden tähden, miten naisen seksuaalisuus määrittelee naisen ihmisenä ja miten se vaikuttaa ympäröivään maailmaan.

Kokonaisuutena Marilynin elämänkaaresta ja elokuvaurasta saa selkeän kokonaiskuvan. Ristiriitaiset tulkinnat ja teoriat, joita Marilynin elämästä liikkuu, käsitellään perusteellisesti ja lukija voi käyttää omaa harkintakykyään ja tehdä omat johtopäätöksensä siitä, mihin kannattaa uskoa. Erinomainen kirja.

Lue myös nämä:
Michelle Morgan: Marilyn Monroe - Private and Undisclosed
Mary Henley Rubio: Lucy Maud Montgomery - The Gift of Wings
Vladimir Nabokov: Lolita

Hilkka Ravilo: Älä itke äitini

Antikka.netin satoa oli tämäkin hyväkuntoinen kappale Hilkka Ravilon Älä itkeni äitini -kirjasta. Ravilon Atena-kustantamon alla julkaisemat kolme romaania (tämän lisäksi Mesimarjani, pulmuni, pääskyni sekä Yö yllä viljan) ovat graafiselta ulkoasultaan kovasti silmääni miellyttäviä. Nyt olisi Ravilon kuudesta kirjasta kolme omassa hyllyssä - täytyy jossain vaiheessa metsästää loputkin itselle, sen verran kovasti mieltynyt olen kirjailijan tyyliin.

Monta kertaa luetuissa kirjoissa on se hyvä puoli, että kun niitä rupeaa lukemaan jälleen kerran, voi nautiskella kirjasta kaikessa rauhassa eikä tarvitse hötkyillä. Ei sivujen hätäistä plaraamista juonen selviämisen toivossa, ei pään rapsuttelua henkilöhahmojen hahmottamisen kanssa, vaan tietää jo suurin piirtein miten homma etenee ja voi keskittyä mielenkiinnolla seuraamaan, miten kirjailija työnsä tekee, ei niinkään sitä, mitä hän tekee. Tällä lukemiskerralla ihmettelin, miksi olen kesällä Kuolleet lehdet -postauksessa arvioinut Älä itke äitini välityöksi. Eihän tämä ole sitä missään tapauksessa. Juoni kulkee kuin juna, henkilöhahmot ovat moniulotteisia, kiinnostavia ja uskottavasti rakennettuja, tyyli on eheä ja yhtenäinen ja ennen kaikkea Ravilon raadollinen, hurja, aggressiivinen ja raaka kerrontatapa pääsee täysiin oikeuksiinsa. Näissä kirjoissa paha saa palkkansa, nämä ovat Shakespearen ja antiikin draamojen sukua siinä mielessä, että ne vievät lukijan uimaan syviin vesiin ja kun pinnalle sukelletaan, kokee katharttisen puhdistumisen tunteen. Näin siitä huolimatta, ettei nyt liikuta kuningasdraamojen maailmassa, vaan tukevasti kiinni suomalaisessa yhteiskunnassa ja suomalaisessa arkielämässä.

Älä itke äitini tarjoaa monta teemaa: vanhan kunnon Oidipus-tarinan, lisäksi Ravilon perushahmon eli ikääntyvän ja kyynisen savolaisen työläisnaisen, ja aina ajankohtaisen kannanoton siihen, onko biologinen äiti automaattisesti lapselle paras kasvattaja. Ottaessaan kantaa naisen seksuaalikäyttäytymiseen historian ja nykypäivän valossa Ravilo liikkuu samoilla alueilla kuin Kaari Utrio: ammoisista ajoista asti naisen seksuaalisuus on määritellyt naisen ihmisyyden: jos teet mitä tahansa, mikä voidaan leimata epäsiveelliseksi, annat kohtalosi muiden käsiin, ja epäsiveelliseksi voidaan leimata ihan kaikki:

"Kihlauksensa purettuaan Laila oli päätynyt Helsinkiin. Kuusikymmenluvun Pohjois-Savossa kihloissa ollut nainen leimattiin huoraksi, vaikka se itse olisi kihlauksen purkanut. Laila oli ollut riehakkaan onnellinen vapaudestaan, mutta mitä sillä olisi Iisalmessa tehnyt.

Ympäröivällä maaseudulla kokonaiset perheet naulasivat sodan jälkeen rakennettujen asumustensa ovet kiinni ja lähtivät Ruotsiin. Kun Lailan joka tapauksessa oli seisottava elämänsä kaupan tiskin takana, mieluummin hän sen tekisi suuressa kaupungissa, jossa kukaan ei tulisi töllistelemään häntä vain siksi, että oli ollut kihloissa ja purkamalla kihlauksensa muuttunut huoraksi."

Tarinan pahis on varsin ravilomainen hahmo: ajattelemattoman, typerän ja vaiston varassa elävän itsekkään naisen perikuva, Miriam Tawast. Aivan yhtä läpeensä paha kuin Mesimarjani-kirjan rovasti tai Yö yllä viljan -kirjan Minna ei Miriam ole, hänellä on jopa inhimillisiäkin piirteitä, mutta vastenmielisellä käytöksellään hän pääsee kyllä edellämainittuja aika lähelle. Kauneushoitolaa johtava Miriam on nuoruudessaan ollut superjulkkis Suomessa ja pornotähti ulkomailla. Miriam on aistillinen ja rakastaa seksiä, mutta tunnetasolla hän on ollut jokseenkin kyvytön hoitamaan ihmissuhteitaan. Miriamia pitää henkisessä kuristusotteessa Anna, kauneushoitolan omistaja. Samaan soppaan heitetään vielä Lauri, nuoruutensa laitoksissa viettänyt, moneen kertaa hyväksikäytetty ja hylätty kolmekymppinen nuorimies, joka on työnteon sijaan keskittynyt vanhempien naisten siivellä elämiseen, rattopoikana. Laurin intohimo on ompelu, erityisesti applikoimalla toteutettuja koristetöitä ja vaatteita hän tekee taidolla.

Ravilolla on valtavan hieno dialogin ja draaman taju. Jo muutamalla ensimmäisellä sivulla lukijalle tehdään selväksi perusasetelmat ja tarina imaisee mukaansa. Minulle kävi pitkästä aikaa niin, etten voinut lopettaa lukemista alkuun päästyäni, vaan kirja piti lukea lähes kertaistumalla loppuun, vaikka siinä meni aamupuolelle yötä. Vahva kielellinen osaaminen näkyy niin taitavasti mallinnetussa savon murteessa kuin helsinkiläisittäin puhuvan nuorison töksäyttelyssä. Yhtä taitavaa, joskin karmivaa, on Ravilon silmille läväyttämät tilannekuvat kaltoin kohdellusta lapsesta, "perhe-elämästä" pahimmillaan. Vai mitä sanotte tästä:

"Suruunsako Laurin äiti oli juonut, koska oli umpikännissä aamupäivällä? Yllään sillä ei ollut kerrassaan mitään.

- Perkele, ämmä, se ihmetteli ovella, ja Anna teki elämänsä ensimmäisen rikoksen työntymällä väkisin sen ohi asuntoon. Sängyssä makasi alaston mies, jonka kalua piteli pieni poika, Annan puoli vuotta takaperin metsästä löytämä.

Lauri tunsi Annan, ryntäsi itkien takertumaan helmaan.

- Vien pojan jäätelölle, Anna sanoi.

- Vie vaikka vittuun, horjui pojan äiti. - Ittehän sen tänne toitte, mä sitä kaivannu.

- Huora saatana sieltä! karjui mies sängystä. - Vittu mä oon maksanu vitusta ja perkele mulle annetaan pikkupennun kouraa!"

Viime aikoina on jälleen lehtien palstoilla väitelty kiivaasti huostaanottojen oikeudellisuudesta tai vääryydestä, vanhempien oikeudesta biologisiin lapsiinsa, lapsettomien oikeudesta hedelmöityshoitoihin, sosiaaliviranomaisten toiminnasta lastensuojelutapauksissa. Näihin asioihin Hilkka Ravilo ottaa kantaa väkevällä, värikylläisellä ja puhuttelevalla tavalla. On se vaan hyvä kirjailija, ihan helevetin hyvä.

Lue myös nämä:
Reidar Palmgren: Jalat edellä
Merete Mazzarella: Illalla pelataan Afrikan tähteä
Marianne Backlén: Karma