TV-sarja: Oz

Hähää. Päätin kirjoittaa tv-sarjasta, vaikkei se olekaan kirja. Eilen nimittäin tuli Neloselta viimeinen osa Ozia eli Kylmää rinkiä. Sarjaa alettiin näyttämään uusintana viime syksynä, ja kaikki jaksot näytettiin putkeen tässä vuoden aikana. Niinpä on tullut valvottua lähes joka maanantai yli puolilleöin Ozin takia. Oz on niin hyvä tv-sarja, että se on jo yhtä hyvä kuin romaani.

Eilinen jakso pisti muistamaan, että kylläpä ihmisen muisti voi vääristää. Olin nähnyt suuren osan Ozin jaksoista aiemminkin, loppupään jaksot ehkä pariinkin kertaan. Minulla oli erittäin voimakas ja selvä muistikuva, että viimeisen jakson viimeisessä kuvassa Vern Schillinger katsoo bussin ikkunasta aurinkoista ulkoilmaa, kun vankeja siirretään pois Ozista. Hämmästykseni oli suuri, kun näin ei ollutkaan. Sarjan lopussa nähtiin huikeasti Beecherin kosto, joka ei ollutkaan kosto - kuinka monta kertaa sarjan aikana me katsojat olemmekaan toivoneet Beecherin voittoa Schillingeristä, ja miltä lopputulos tuntuikaan? Sama myöhemmin, kun Beecherin ja Kellerin kohtalot risteävät viimeisen kerran.

Miksi tämä väkivaltainen, lohduton ja synkkä sarja on kiehtonut minua niin kovasti? Johtuuko se joka jakson lopussa laukeavasta katharsiksesta? Älyttömän hyvästä käsikirjoituksesta, joka ei aliarvioi katsojaa ja pidä häntä pellenään? Erinomaisista näyttelijöistä, moniulotteisista henkilöhahmoista? Vahvasta yhteiskunnallisesta kantaaottavuudesta? Roisista ja äärimmäisen mustasta huumorista?

Sarja alkaa, kun asianajaja Tobias Beecher tuomitaan rattijuopumuksesta ja hän joutuu Oswaldin vankilaan. Siellä psykologi Tim McManus on saanut vapaat kädet kokeilulleen: voidaanko vankeja kuntouttaa muutenkin kuin makuuttamalla näitä selleissään, voisiko hieman vapaampi yhteisöllisyys auttaa rikollisuudesta parantumisesta? No eipä tietenkään. Sarjan yksi toistuvista perusajatuksista on se, että paha synnyttää lisää pahaa. Ja että kun pahuuden keskellä yksikin paha ihminen yrittää hetken ajan pyrkiä hyvää, vetää hän sillä päälleen vain entistä enemmän pahaa. Rikos on kuin veteen heitetty kivi, siitä lähtevä laajeneva aaltoliike etenee kehän lailla yhä kauemmas.

Kaikkein karvaimmin tämän tulee huomaamaan Beecher, joka ei ole katujen kasvatti kuten useimmat muut vangit, vaan on elänyt jokseenkin suojattua keskiluokkaista elämää. Sarjan aikana hänen läheisensä joutuvat kärsimään Beecherin vankilakytkösten vuoksi. Beecher itse joutuu heti vankilaan tultuaan natsipaska Schillingerin raiskaamaksi ja hyväksikäyttämäksi ja ajautuu aiemman alkoholisminsa lisäksi huumekoukkuun. Beecherin raivoisa pudotus pohjaa kohti onkin yksi ensimmäisen ja toisen tuotantokauden perusjuonia. Schillinger alistaa Beecheriä karmeasti, mm. tatuoi kotitekoisilla välineillä hänen takapuoleensa hakaristin ja pakottaa hänet pukeutumaan naiseksi. Yksi sarjan huikeimmista, ellei huikein, kliimaksi koetaankin ensimmäisen tuotantokauden lopussa, missä Beecher kostaa Schillingerille viimeisen päälle jokseenkin raaoilla keinoilla. Vähemmästäkin ihminen nöyrtyy, vaikka kuinka olisi vankilan arjalaisjoukon johtaja.

Tim McManus puolestaan on varsinainen surullisen hahmon ritari: idealistinen maailmanparantaja, joka omassa elämässään on täysi törppö. Hän sekoilee kaikkien henkilökuntaan kuuluvien naisten kanssa ja erehtyy toistuvasti vankien hänelle kantamien ongelmien ratkaisussa. Hän aiheuttaa välillisesti useammalle ihmiselle onnettomuutta ja kuolemaa.

Yksi sarjan parhaimmista hahmoista on Adebisi. Onkohan rasistista sanoa, että hän on jo ulkonäkönsäkin puolesta erittäin pelottava hahmo: kaksimetrinen, lihaksikas, voimakkaat afrikkalaispiirteet ja hyvin tumma iho. Ja miten hitossa se typerä pieni huopahattu pysyi hänen kaljussa päässään... Telkkarissa ei ole hajunlähetystä, mutta useammin kuin kerran sarjassa viitattiin Adebisin peseytymättömyyteen ja pahaan hajuun. Pelkäsin ja ihailin Adebisia. Niin kyllä pelkäsin Schillingeriäkin, kerran näin jopa unta että Schillinger joukkoineen ajoi minua takaa... Adebisin karismaattisuus, arvaamattomuus, huumeidenkäyttö ja muiden vankien seksuaalinen hyväksikäyttö riistäytyi usein käsistä ja johti rähinöihin. (Oikeassa elämässä Adebisiä näyttelevä Adewale Akinnouye-Agbaje on kuulemma rauhaarakastava buddhalainen ja kasvissyöjä, joka puhuu korrektia lontoolaisenglantia ja on suorittanut yliopistollisen arvosanan oikeustieteissä. Ei mahda minkään, tämä hieman söi Adebisin uskottavuutta kun luin tämän jostain netistä.)

Adebisin saaga huipentuu kovaotteisen vankilanjohtaja Quernsin aikakaudella, tämä kun on antanut Adebisille melko lailla vapauksia, jos tämä pystyy hoitamaan kurinpidon sisäisesti. Huumeidenkäyttö ja orgiat johtavat Adebisin ja syvästi uskonnollisen muslimijohtaja Kareem Saidin kamppailuun, jonka jälkeen Said on muuttunut mies. Adebisin tekosista erityisesti jäi mieleen jäi Peter Schibettan raiskaus. Peter oli italiaanojohtaja Nino Schibettan poika, joka jäi vahvan isänsä varjoon. Ninon syrjäyttämisen jälkeen Peter yritti astua isänsä jalanjälkiä, mutta Adebisi kumppaneineen löi hänelle luun kurkkuun. Raiskatuksi tuleminen järkytti hänen henkistä tasapainoaan niin, että hän joutui pitkäksi aikaa psyykkiseen sairaalahoitoon.

Adebisi oli niin voimakas ja karismaattinen hahmo, että hänen jälkeensä taso väkisinkin hieman notkahti, koska Omar White ja Burr Redding eivät yrityksestä huolimatta pystyneet ikinä aivan samaan vaikutukseen. Hieman sama efekti tuli, kun Tobias Beecher rupesi hurjan heroiinikautensa jälkeen rauhoittumaan ja käyttäytymään hyvin. Tämä on toki sikäli selitettävissä, että sillä alettiin pohjustaa hänen ehdonalaisanomuksiaan, ehdonalaiseen pääsyään ja sen jälkeisiä tapahtumia.

Seksuaalisuus on Ozissa keskeisessä osassa, tosin melko vääristyneissä muodoissa. Siviilissä vain harva Ozin mies tunnustautuisi homoseksuaaliksi, mutta naisten puutteessa vangit käyttävät toisiaan hyväksi, joko raiskaten tai solmien löyhiä "vessasuhteita". Kaikkia tämä ei toki koske, esimerkiksi ovela irlantilaisselviytyjä Ryan O'Reily ei missään vaiheessa ole suhteessa toiseen mieheen. Jonkun verran koetaan myös aitoja rakkaustarinoita, esimerkiksi Tobias Beecher ja Chris Keller rakastuvat toisiinsa syvästi. Tämä suhde muuttuu kyllä myöhemmin monimutkaiseksi ja väkivaltaiseksi viha-rakkaussuhteeksi.

Suhde naisiin on herkkä ja haavoittuva. Monet vangeista ovat naimisissa, ja suhteen ylläpito on tuskallisen vaikeaa. Esimerkiksi Augustus Hill suree syvästi, kun hänen vaimonsa vaatii avioeroa. Myös kauniskasvoinen Miguel Alvarez koettaa pitää vaimostaan kiinni puhelinsoitoin. Muuta keinoa ei juuri ole. Vankilan tapaamishuoneeseen saapuu aika ajoin omaisia, joiden on kuitenkin välillä vaikea suhtautua rikollisiin läheisiinsä rakastavasti. Naissuhteet ovat myös vallankäytön keino: muita vankeja pyritään haavoittamaan lähettämällä tappajat tai raiskaajat heidän vaimojensa ja tyttöystäviensä perään.

Muita mieliinpainuvia hahmoja on runsaasti. Lapsen tasolle taantunut Cyril O'Reily, joka saa aika ajoin väkivaltaisia raivonpuuskia ja tappaa useita ihmisiä vankilassa. Korean sodasta asti vankilassa istunut Bob Rebadow, joka kuulee Jumalan puhuvan ja saa ennusmerkkeinä oikean lottorivin. Hänen ystävänsä Agamemnon Busmalis, joka on niin kaukana aggressiivisesta kovanaamasta kuin olla voi. Sekoava pikkunilkki Timmy Kirk, joka aiheuttaa paljon pahaa useammallekin tielleen osuneelle papille. Vankilan henkilökunta on usein vähintään yhtä rikollista kuin vangitkin. Hurjin hahmo on naisvartija Claire Howell, joka on sika naisekseen: hän hyväksikäyttää useita vankeja seksuaalisesti. Aina kysellään, että voiko miestä raiskata, mutta Ozissa tämä asetelma on kyllä onnistuttu provosoimaan äärimmilleen. Esimerkkinä kohtaus, jossa Claire hakkaa pampulla sairasta, oksentelevaa miesvankia ja vaatii seksiä.

Ozin jaksot ovat reilun tunnin mittaisia, joten niissä on tilaa kehitellä teemoja ja myös tempaista yllättäen ja hyvin vähäisellä pohjustuksella isoja käänteitä mukaan. Ensimmäinen tuotantokausi huipentui siihen, että pienestä rähinästä syttyi äkkiä laajamittainen, anarkistinen vankilakapina. Ja monen monta kertaa sydäntä kylmäsi, kun tapahtumia pohjustettiin varoittavalla tunnelmalla ja pienillä vihjeillä, esimerkiksi silloin kun Tim McManusin varomaton möläytys johti lahjakkaan, koripalloa pelaavan vartijan Dave Brassin haavoittumiseen. Ja vankilanjohtaja Leo Glynn, joka inhimillisine virheineenkin voitti katsojien sympatiat puolelleen.


Paras näyttelijä on mielestäni Vern Schillingeriä esittävä J.K. Simmons, johon myöhemmin olen törmännyt mm. Spider Man -elokuvien J. Jonah Jamesonina. Schillinger on yksi vastenmielisimmistä ja inhottavimmista henkilöhahmoista kautta tv:n historian - silti katsoja seuraa hänen touhujaan intensiivisesti aina, kun hän saa ruutuaikaa. Hänen johtamansa arjalaisten joukko on vankilan pelätyin jengi, ja Schillinger karmivin johtaja. Schillingerin heikkouden hetket kuvataan todella taitavasti - hänen nöyryytetty mielistelynsä valkomielisen pormestari Loewenin edessä ja samantapainen matelu, kun arjalaisten ylempi johtaja saapuu ohjeistamaan häntä vankilaan Robsonin tapauksessa. Robson oli pitkään Schillingerin kakkosmies, inhottava ja väkivaltainen sika, jolle arabitaustainen hammaslääkäri tekee källit. Robsonin oma joukko kääntyy häntä vastaan.

Kylläpä Ozista riittäisi juttua vaikka kuinka paljon ja pitkään, mutta enpä nyt taida tällä erää jatkaa tätä epäanalyyttista mutta ylistävää jaaritteluani tämän pitempään. Loistava sarja. Katsokaa.

Katso myös tämä:
TV-sarja: True Blood

Susanna Sievinen: Prinsessa ja puoli valtakuntaa

Susanna Sievisen kirjan sain kustantaja Etukenolta arvostelukappaleena blogia varten. Kiitos sinne!

Luin kirjan junassa Helsingistä palatessa, ja olihan tämä kirja ihan hauskaa luettavaa. Yleensä dissaan näitä julkkiskirjoja aika lujaa, ja luultavasti olisin jättänyt kirjan koskematta, jos se olisi ollut jotain tyyliin "Elämäni Jani Sievisen vaimona". Tämä kirja on kuitenkin oudosti kiehtonut mieltäni. Onhan siitä puhuttu lehdissä vuosia, ja sitä paitsi kirjassa selvästi on oma tavoite ja omia ajatuksia, se ei ole mikään puolivillainen kaunisteltu elämäkerta kolmekymppisestä eronneesta ex-missistä.

Ehkä yksi syy on siinä, että harvoin muistan kenenkään julkisuuskuvan romahtaneen niin nopeasti kuin Susanna Sievisen. Luen ahkerasti naistenlehtiä, ja varmaan vain muutama kuukausi ennen Sievisten avioeroa luin jostakin Susannan intensiivisen haastattelun, jossa hän kertoi miten ihanaa on olla perheellinen nainen, ettei tarvitse baareissa laukata miestä etsimässä. No eipä mennyt kuin puolisen vuotta, kun samainen rouva köllötteli maailman tuhnuisimmissa ja suttuisimmissa heinäpaalikuvissa kalsarisillaan. Noh, kyllä Matti Vanhasenkin julkisuuskuva romahti aika lujaa avioeron jälkeen. Ilmeisesti avioero on Suomessa kuitenkin edelleen pahempi stigma naiselle kuin miehelle. Vanhasta kun ei ole nettikeskusteluissa huoriteltu.

Kumminkin, toisin kuin lehtikirjoittelusta voisi päätellä, prinsessakirja ei ole seksiopas. Se on eräänlainen parisuhdeopas miehille. Kirjassa on omat lukunsa kodinhoidosta, lastenkasvatuksesta, romanttisesta huomiosta ja monesta muusta kohdasta. Samalla kirja on käyttäytymisopas naisille, jotka haluavat pitää itseään prinsessoina - tai Prinsessoina, sillä sana kirjoitetaan kirjassa järjestään isolla peellä. Itse taidan tässä yhteydessä pitäytyä kielioppisäännöissä sen verran, että kirjoitan prinsessan pienellä.

Nauraa hörötin kirjalle useissa kohdissa, tosin ehkä kirjoittajan mielestä väärissä kohdissa. Kirjasta jäi omituisen ristiriitainen kuva. Prinsessa vaikuttaa narsistiselta sisustusdiktaattorilta. Valitettavasti en itse taida olla prinsessa, pelkästään jo ammattini puolesta. Prinsessat kun toimivat eläin-, hoito- tai kauneusalalla tai lentoemäntinä. Tuoteasiantuntijan nimikettä en listasta löytänyt. Pitäisiköhän minun pyytää, että tittelistäni tehtäisiin tuoteprinsessa?

Tunsin myös voimakasta häpeää huonosta naiseudestani lukiessani ehostusohjeita: "Päivämeikki töihin tarvitsee jo kunnollisen meikkivoidepohjan, valokynää tummiin kohtiin, puuteria/aurinkopuuteria, poskipunaa, luomivärejä ainakin kahta sävyä, ripsiväriä, rajauskynää tai lineria, huultenrajauskynää, huulipunaa ja -kiiltoa." Minun työmeikkini pitää sisällään näistä yhden, eli meikkivoidetta laitan yleensä aamuisin ettei lärvi punoittaisi kovin pahasti. Joskus kyllä jätän senkin pois, jos en jaksa meikata. Tukkaan laitan hiusvahaa. Tosin senkin saatan joskus jättää pois. Joskus jätän molemmat pois yhtä aikaa! Taidanpa mennä saunan taakse ja ampua itseäni jalkaan.

En kyllä tiedä, onko kirjamakuni prinsessalle sopiva, sillä vaikka Susanna Sievinen ohjeistaa prinsessoja harrastusvalinnoissa, kirjoista ei puhuta. Kulttuuriharrastus rajoittuu tv:n ja elokuvien katseluun. Prinsessa suosii "tositapahtumiin perustuvia hyvin realistisia tv-ohjelmia/elokuvia, jotka todella voisivat olla totta". Tällaisia ovat esimerkiksi Titanic ja Braveheart!

Kirjan parisuhdeohjeista olen kahtalaista mieltä. Kirja sopii parhaiten naisille, jotka ovat sitä mieltä, että miestä pitää kouluttaa, määrätä ja vahtia kaikin tavoin. Jos naisen tavoitteena on muovata miehen käytös mieleisekseen, tästä kirjasta siihen varmasti saa ennennäkemättömän tehokkaita ohjeita. Toisaalta, jos joku mies ihan oikeasti tekisi kaikki asiat siten kuin kirja neuvoo, hän olisi taatusti unelmien kumppani. Tekisi kotitöistä oman osansa ja enemmän, pyytämättä ja tehokkaasti. Hieroisi, silittäisi, olisi välillä nöyrän totteleva ja välillä miehekkään määräilevä, huolehtisi hygieniastaan, olisi komea, antelias, varakas, siisti, lapsirakas, sanavalmis muttei koskaan epäkohtelias, muistaisi merkkipäivät, pukeutuisi tyylikkäästi, ei koskaan puhuisi armeija- tai autojutuista, ei kaahailisi, juopottelisi tai viettäisi liikaa aikaa kaverien kanssa. Kirja voisikin sopia hyvin häälahjaksi. Tulisipa testattua morsmaikun huumorintaju ja sulhasesta saattaisi sukeutua superaviomies vailla vertaa.

Häihin ylipäätään Sievinen antaa verrattomat ohjeet. "Kun hääpäivä on sovittu, seuraa vuoden mittainen järjestely. Tämä sinun [siis miehen, toim. huom.] kannattaa ottaa tosissasi ja jättäytyä vaikkapa harrastuksistasi pois seuraavan vuoden ajaksi ja antautua häähumuun. Kaikki tuon vuoden aikana liittyy häihin ja niiden totaaliseen onnistumiseen. Sinnepäin, vasemmalla kädellä tehdyt järjestelyt eivät kelpaa Prinsessalle. Kaiken täytyy olla täydellistä. - - - Sinun ei tarvitsekaan tehdä enää muuta kuin vastailla myötämielisesti kaikkiin esitettyihin kysymyksiin sekä pitää huolta häiden mahdollistamisesta rahallisesti. Voitte toki keskustella näennäisesti valinnoista, mutta todennäköisesti Prinsessa on jo pienestä pitäen barbie-leikeistä asti suunnitellut omia häitään - joten paljoakaan sinulla ei ole asiassa päätösvaltaa, kunhan muistat innostuneesti olla hengessä mukana kaikissa järjestelyvaiheissa. Se tarkoittaa osallistumista, ihastelemista ja pohtimista Prinsessasi kanssa häiden järjestelyyn kuuluvista vaihtoehdoista."

Sokerina pohjalla tämä: "Hääkaramellit Prinsessa haluaa värkätä kanssasi somiin paketteihinsa. Harjoittele sorminäppäryyttä tätä ikimuistoista askartelua varten."

Hauska piirre on prinsessojen sanasto. Vaikka prinsessat ovat ehdottoman suvaitsevaisia ja avarakatseisia, tietyissä sanonnoissa on outo häveliäisyys. Esimerkiksi kondomia pitää sanoa "juttulaitteeksi". Vessassa prinsessa käy "piipillä" ja "pööpillä". Mahtaako prinsessa koskaan käyttää sanontoja "Kusettaa niin että suussa maistuu" tai "Lähetkö paskalle kummiksi"? Prinsessan sukupuolielin on Sievisen mukaan nimeltään rasia. Tämä nauratti hieman esimerkiksi seuraavassa ohjeessa: "Pidä Prinsessan rintojen ja rasian välistä kolmiota erityishuomiossa." Noh, ehkä rasia on kumminkin prinsessamaisempi nimitys kuin vaikkapa römpsä, tuhvero tai viidakko.

Kirjan parasta antia olivat kuitenkin aidosti ja tarkoituksellisesti hauskat "Ei näin" osiot. Sievinen on ripotellut kirjaan runsaasti käytännön esimerkkejä, miten ei tule toimia naisen seurassa. Esimerkiksi: "Prinsessa on mennyt nukkumaan, ja ohjeistanut sinut syöttämään vauvan kahden tunnin päästä, kun vauva herää. Sinäpä päättelet siitä, että vauva nukkuu todella tarkasti kaksi tuntia ja lähdet kavereittesi luokse pelaamaan pleikkaria. Hetken päästä Prinsessa herää vauvan hysteeriseen itkuun ja lähtee epäuskoisena katsomaan, mitä kummaa te oikein puuhaatte. Kun Prinsessalle selviää ettet olekaan kotona, voit uskoa minkälaisen raivon se juuri synnyttäneessä naarasleijonassa saa aikaan... Se, ettei Prinsessa lupauksistasi huolimatta saanut nukkua rauhassa, ei ole mitään verrattuna siihen, että olet suorastaan hyljännyt lapsesi! Siinä on sitten aivan turha selitellä, että "sinähän sanoit että kahden tunnin päästä"."

Ei mahda minkään, näen sieluni silmin Jani Sievisen edellämainitussa tilanteessa. Tämä lienee tarkoituksellista. Lisäksi kirjan jälkisanoissa kiitetään Janin Esa-isää sovinististen malliesimerkkien antamisesta. Että terveisiä vaan sinnekin.

Lue myös nämä:
Arto Salminen: Kalavale
Juha Numminen: Lähikuvassa Lenita Airisto
Marianne Backlén: Karma

L.M. Montgomery: Anne of the Island

Anne of the Island on Anna-sarjan kolmas osa, suomeksi Annan unelmavuodet. Kirjassa Anna vihdoin pääsee Redmondiin opiskelemaan ja valmistuu B.A:ksi, humanististen tieteiden kandidaatiksi. Tämä on tärkeä jakso Annan elämässä, mutta vielä enemmän kuin opiskelu häneen vaikuttaa elämänkokemuksen karttuminen.

Kirjassa Annaa kositaan noin viisi kertaa. Kosinnat eroavat jyrkästi siitä, mitä Anna on romanttisissa haaveissaan kuvitellut: välillä ne ovat koomisia, välillä tragikoomisia, välillä ahdistavia. Kosintojen raadollisuus symbolisoi Annan aikuistumista ylipäätään: romanttiset haihattelut vaihtuvat todellisuuspohjaisiin mielipiteisiin. Kokonaan Anna ei onneksi romantiikkaa unohda ikinä, eihän hän muuten olisi se ihana sankaritar jonkalaisena me lukijat hänet tunnemme.

Nuoruudenhaaveet huipentuvat, kun Anna tapaa komean, sankarillisen ja yltiöromanttisen Royal "Roy" Gardnerin. Tätä ennen hän on joutunut torjumaan lapsuudenystävänsä Gilbertin lemmenhaaveet ja on pettynyt, kun ystävyys Gilbertin kanssa ei ole enää entisellään. Mutta Roy näyttäytyy todellisena haaveitten prinssinä, ja sellaisena Anna häntä pitääkin, kunnes todellisuus tekee jälleen kerran vastaiskunsa.

Kirjassa kuvataan hienosti nuoren, parikymppisen naisen irtaantumista lapsuudestaan. Anna elää sellaista ikää, jossa ensi kertaa joutuu katsomaan taakseen ja huomaamaan, että jotain on jo jäänyt peruuttamattomasti taakse. Tätä kuvataan erityisesti Avonlean ystäväpiirin kautta: Anna, Diana, Jane Andrews ja Ruby Gillis ovat viettäneet vuosikausia lapsuudenystävien tiiviinä piirinä, mutta nyt asiat muuttuvat. Ruby sairastuu parantumattomasti ja kuolee, Diana menee naimisiin ja saa ensimmäisen lapsensa, Jane muuttaa länteen ja palaa sieltä rikkaan miehen morsiamena. Kirjan lopussa kuvataan, kuinka monien kosintojen jälkeen yksin jäänyt Anna tuntee jo pientä haikeuttakin tilanteen vuoksi. Mutta kirjan lopussahan onneksi on vihdoin se oikea, romanttinen kosinta, ja Gilbert ja Anna päätyvät vihdoin yhteen. ;)

Redmondin opiskelijaelämän ja -piirien kuvaaminen on kiintoisaa. Anna asuu yhdessä kolmen ystävättärensä, Priscillan, Stellan ja Philippan kanssa sievässä vuokratalossa. Taloutta hoitaa Jamesina-täti ja lemmikkikissojakin tietysti mahtuu mukaan. Muistelin vanhastaan, että Priscilla ja Stella jäävät oudon paljon taka-alalle. Etualalle nousee Philippa, joka onkin kiinnostava hahmo, ja Anna-sarjan naishahmoista aivan erilainen kuin kukaan aiemmin tavattu. Phil on rikkaasta säätyläisperheestä, kaunis, älykäs, sanavalmis ja lahjakas. Hän on elänyt turvattua elämää vilkkaana seurapiirikaunottarena, ja hänellä on itsevarmuutta, jonkalaista Avonlean tytöistä kukaan ei ole osoittanut. Kuitenkaan Phil ei ole ärsyttävä, vaan avomielinen, hyväsydäminen tyttö, josta kaikki pitävät.

Montgomery on jälleen kerran melkeinpä parhaimmillaan sivuhenkilöjen kuvauksissa. Pienet, värikkäät episodit Annan kohtaamista ihmisistä ovat elämänmakuisia ja mieliinpainuvia, vailla sievistelyä. Tällainen tapaus on nelikymppisen Janetin rakkaustarina. Hän on yhden kesän ajan Annan vuokraemäntänä Annan ollessa kesätöissä opettajana. Montgomeryllä on silmää ihmisluonteelle, ja tällaiset pienet kiehtovat tarinat maustavat Annan tarinaa todella mukavasti.

Pohdin jo Nonoon kirjoittamassani Montgomery-tekstissä, että Montgomeryn oman elämän ja hänen kirjojensa sankarittarien välillä on yksi ero. Niin Anna kuin runotyttö Emiliakin ja Silver Bushin Pat torjuvat useita kosintoja ja elävät ajan mittapuun mukaan huomiotaherättävän pitkään yksin. Myös Sinisen linnan Valancy elää yksin, mutta häntä ei kosita. Tarinan lopussa kuitenkin jostakin putkahtaa sopiva mies, lähes aina sankarittaren ihailema komea ja miellyttävä lapsuudenystävä kosimaan ja sankaritar purjehtii avioliiton satamaan. Valancy on poikkeus tässäkin, hänhän järjestää avioliittonsa itse. Lucy Maud Montgomery itsehän ehti myös kokea kihlauksia ja rakastumisia useampiakin, mutta hänen 36-vuotiaana solmimansa avioliitto oli elämäkertatietojen perusteella järkiavioliitto. Ehkä olisi kuitenkin ollut liian epäkirjallista ja lukijoiden pettämistä jättää Anna ilman Gilbertiään.

Lue myös nämä:
L.M. Montgomery: Anne of the Island
L.M. Montgomery: Mistress Pat
L.M. Montgomery: A Tangled Web

Kaari Utrio: Ilkeät sisarpuolet

Utrion uutuuden luin lehden kirja-arviota varten. Muistelen, että kirjailija kertoi haastatteluissa aikovansa pitää vuonna 2006 sapattivuoden. Otaksun siis, että kirja on kirjoitettu tämän vuoden puolella, sillä kyllä sapattivuosi jossain näkyy, ja hyvänä. Utrio tuntuu kääntäneen ihan uuden vaihteen päälle tuotannossaan, niin kuin hänellä on kylläkin ollut tapana tehdä, välillä kerran kymmenessä vuodessa, välillä useammin. Sillä vaikka Ilkeät sisarpuoletkin sijoittuu 1800-luvun seurapiirielämään kuten pari edellistäkin teosta, Ruma kreivitär ja Saippuaprinsessa, eroaa se näistä tunnelmansa puolesta aika lailla. Kaksi edellistä olivat kepeitä, välipalamaisia "hilpeitä tapakomedioita", uutuudessa kepeyden alta löytyy aika paljon painavaa naisasiaa, yhteiskuntakritiikkiä, ihmisluonteen sarkastista arviointia, joka toki on aina ollut Utriolle tyypillistä.

Kirjassa kaksi vanhapiikasisarusta, Emilia ja Matilda Dalman, joutuvat elämänmuutoksen eteen, kun heidän äitinsä menee uusiin naimisiin ja leskeytyy lähes saman tien. Uusi isäpuolivainaa oli rikas mies, mutta kaupan päälle tuli myös tämän nuori tytär, hemmoteltu kaunotar Beata. Emilia on elellyt sukulaisten nurkissa Porissa, käytännössä palkattomana palvelijana, kuten köyhät, naimattomat sukulaisnaiset usein joutuivat tekemään. Matilda puolestaan pyrkii itselliseen elämään, hän toimi Turussa tyttökoulun opettajana. Turun palon jälkeen koko joukko suuntaan Helsinkiin, Matilda perustamaan omaa tyttökoulua, Emilia ihastuksensa, kirjanpainaja Larry Winterin perässä, Beata jallittamaan ylhäistä aviomiestä ja äiti-Dalman lähinnä tahdottomasti ajelehtien muiden mukana.

Hiljainen ja kirjoja rakastava Emilia (aloin pitämään hahmoa niin silmäniskuna runotyttö-Emilian kuin nuoren Utrion itsensä suuntaan) oli varsin sympaattinen sankaritar, mutta Matilda oli virkistävin naishahmo Utriolta aikoihin. Hän on vahvaluonteinen, määrätietoinen nainen, ja upea kaunotar mustine hiuksineen ja kreikkalaisine profiileineen. Mutta tässä kirjassa ei keskitytä hiuksien kiiltoon ja silmien säihkeeseen, vaan Matilda suhtautuu ulkonäköönsä ja sen herättämään ihastukseen melko välinpitämättömästi. Häntä ei avioliitto kiinnosta, varsinkin kun ajan lainsäädännön mukaan nainen joutuisi täysin miehen holhottavaksi, ei vähiten taloudellisessa mielessä. Hän haaveilee tyttöjen kasvattamisesta uudella tavalla: ei enää kuritusta nöyryyteen, typerään hihittelyyn, miesten metsästykseen ja hyödyttömiin seurapiiritapoihin vaan itsenäisyyttä, omaa ajattelua, itseluottamusta näiden tilalle. Ulkonäköään hän osaa tarvittaessa käyttää edukseen, kuten silloin kun pitää pehmittää vanhan ilkeän setä de Carnallin sydäntä, jotta tämä avaisi Dalmanin sisaruksille tietä Helsingin seurapiireissä. Mutta Matilda ei kirjan lopussakaan kohtaa perinteistä happy endiä miessankarin sylissä, hän päätyy tyytyväiseksi uranaiseksi.

Tässähän historiallisten romaanien viehätys yhdeltä osin piileekin: ne ovat allegorioita nyky-yhteiskunnasta. Kuinka lujasti tänäkin päivänä tapellaan, pitäisikö naisen olla perinteinen pullantuoksuinen kotiäiti ja tehdä tilaa miehen uralle, vai onko hänellä oikeus olla "kylmä, ilkeä, lapsensa hylkäävä" uraäiti, joka haluaa kouluttautua ja käydä töissä? Ilkeiden sisarpuolien aikaan jälkimmäinen oli hyvin vaikeaa, koska opiskelu ja työnteko oli kunnialliselle naiselle kerrassaan sopimatonta. Elinkeinoa harjoittava nainen, joita oli harvassa, joutui anomaan itsemääräämisoikeutta peräti Pietarista keisarilta saakka. Utrio herättelee näitä kysymyksiä hienovaraiseen tapaan. Hän kurmoottaa esimerkiksi Runebergia ja Snellmania. Nämä vilahtavat kohtauksessa, jossa Turussa iltateetä tarjoileva Matilda vastaanottaa molemmat miehet vieraakseen, sekä samaan aikaan myös erään Fredrika Tengströmin:

"- Tietenkin vaimo myöntää todeksi ja oikeaksi kaiken, mitä aviomies sanoo, eihän se merkitse mitään, intti teekuppinsa ääressä Pietarsaaren Runeberg, tämän kesän maisteri, jota Caspar hivenen kadehti, koska Runebergilla oli jonkinlaisen runoilijan maine. - Mutta se ei riitä: vaimon on sisimmässään myös ajateltava samoin kuin aviomies. - - -

Fredrika näytti onnettomalta kuin purskahtaisi juuri itkuun. Matilda sääli ystäväänsä. Kamreerinleski Tengström oli kasvattanut tyttärensä tavanomaiseen tapaan nöyräksi ja vaatimattomaksi. Kaunis ja lahjakas Fredrika piti itseään rumana ja vastenmielisenä. Fredrikan murhe sai Matildan inhoamaan syvästi itsensä alentamista, jota säännöllisesti vaadittiin nuorilta naisilta. Matilda ei aikonut alistua. Hän kasvattaisi joukoittain tyttöjä, jotka luottaisivat itseensä. Matilda ei halunnut, että viisas Fredrika ryhtyisi elämäntyökseen palvelemaan maisteria, joka suhtautuisi vaimoon tuskin kummemmin kuin koiraan."

Samoin turhamainen ja hömpähtävä sisarpuoli Beata joutuu kohtaamaan elämän karun todellisuuden. Hän iskee silmänsä edellisessä kohtauksessa mainittuun Caspariin, viehkeään nuorukaiseen, jolla valitettavasti on rasitteena velkainen perhe. Kun kihlapari menee selvittämään perintöään asiainhoitajan luo yhdessä Casparin isän kanssa, Beata tyrmistyy, kun isäukko alkaa nimetä kymmeniätuhansia omien velkojensa ja oman perheensä asioiden hoitoon. Beatalla ei ole asiaan nokan koputtamista, koska naimisiin mennessään aviomiehestä tulee hänen holhoojansa, joka päättää hänenkin rahoistaan, ja jos aviomies tottelee isäänsä, ei asialle mahda mitään. Beata ratkaisee tilanteen purkamalla kosinnan. Hän pitää mieluummin omaisuutensa itse, vaikka Matilda varoittaa, että vanhanapiikana hän joutuu koko ajan kulkemaan sosiaalisen nokkimajärjestyksen hännillä.

Sisaruksista ainoa, jolle romanttinen happyend koittaa miehen vahvoilla käsivarsilla, on Emilia, mutta hän sen ansaitsee sympaattisen Larryn kanssa. Ainahan Utrio on kuvannut silmänpalvontaa ja rikkauden edessä matelemista, mutta tässä kirjassa näkyvät jotenkin aiempaa selvemmin, miksi sellaista on esiintynyt. Kun ihmisen, varsinkin naisen, elintaso on riippunut melko pitkälti sattumasta - syntyykö rikkaaseen perheeseen, saako varakkaan aviopuolison - on elintason kohentaminen jäänyt täysin sosiaalisten pelien pelaamiseen varaan. Kohteliaisuussäännöillä kuorrutettu taistelutanner on pakottanut ihmiset mielistelemään sukulaisiaan, sumplimaan naimakaupat kukkaron eikä sydämen mukaan. Rehellisen työn tekeminen on ollut kiellettyä ja häpeällistä useiden ihmisryhmien kohdalla. Aina marmatetaan, kuinka nykyajassa ihmiset ovat ahneita rahan perässä juoksijoita, mutta eipä nykysysteemissä mitään valittamista ole tässä suhteessa vanhaan hyvään aikaan verrattuna. Kuka tahansa voi tarvittaessa elättää itsensä omalla työllään, sen sijaan että joutuisi pelaamaan kiemuraista peliä sukulaisten ja tuttavien kanssa.

Utrio on useissa yhteydessä kutsunut itseään feministiksi, ja täytyy sanoa, että loistavan taktiikan hän on näiden asioiden eteenpäin viemiseksi valinnut. Eiköhän Ilkeitä sisarpuolia tulla ostamaan joukoittain syntymäpäivä- ja joululahjaksi tänäkin vuonna, ja muutenkin. Kirja keikkuu jo nyt myyntilistojen ykkösenä. Moni voi naureskella "akkojen hömpälle", vielä useampi lukee kirjaa romantiikannälkäänsä ja viihtyäkseen, ja siihenkin tarkoitukseen kirja sopii oivasti. Mutta pinnan alla kulkevat teemat naisen itsemääräämisoikeudesta ja lainsäädännön ja asennekasvatuksen vaikutuksesta tasa-arvoon vaikuttavat taatusti niihinkin lukijoihin, jotka eivät niihin yhtä tietoisesti huomiota kiinnitä.

Laskeskelin tuossa, että olen lukenut Utrion kirjoja 17 vuotta. Siirtymän kirjaston lastenosastolta aikuistenosastolle aloitin muistaakseni juuri tuossa 12 vuoden iässä, ja Utrioita aloitin silloin lukemaan. Mitä muuta luin sen ikäisenä? Varmasti erilaiset hevos-, koira- ja tyttökirjasarjat Tiinan ja Lotan tyyliin ovat edelleen olleet kovaa valuuttaa. David Eddingsin fantasiakirjoja luin myös innoissani, vaikka näin jälkikäteen ne ovatkin olleet juuri tätä pitkästyttävää "ratsastetaan ja syödään puuroa 500 sivun ajan". Historiallisia romaaneja, "hömppää", aloitin lukemaan juuri noihin aikoihin. Utrion lisäksi hänen tieteellisesti vähäarvoisemmat kollegansa olivat ahkerasti lukulistoilla. En muista kaikkien kirjojen nimiä, mutta niitä yhdisti aina kansikuva, jossa kurvikas kaunotar oli uljaan miehen syleilyssä. Sankarittarella oli poikkeuksetta jokin eksoottinen, kaunis nimi, Shanna esimerkiksi, ja hänen vihreitä/sinisiä silmiään ja kullankeltaisia/leimuavanpunaisia/korpinmustia hiuksiaan ylisteltiin joka sivulla. Oikeastaan tuon ajan lukukokemukseni ovat hyvin pitkälti samanlaisia kuin sarjakuvabloggaaja Grezenillä, joka kiteytti kokemuksensa loistavasti näihin kahteen ruutuun.

Kuten tästä ehkä on ymmärrettävissäkin, läheskään kaikkia samoja kirjoja kuin 12-vuotiaana en enää lue. :) Utrio on kuitenkin säilynyt suosikkinani noista ajoista asti, eikä minulla ole mitään syytä epäillä, ettenkö hänen kirjojaan lukisi seuraavankin 17 vuoden ajan, ja kauemminkin.

Lue myös nämä:
Jude Deveraux: Ylämaan lumous
Laura Saari: Tyyppiteoria
Hilja Valtonen: Nykyhetken tyttölapsi

Outi Pakkanen: Murhan jälkeen mainoskatko

Äidin kirjastolainojen joukosta löytyi tuore uusintapainos Outi Pakkasen kolmesta varhaisvaiheen dekkarista. Samojen kansien välissä ovat Murhan jälkeen mainoskatko, Maanantaihin on paljon matkaa ja Kiinalainen aamutakki. Näistä kaksi ensimmäistä ovat 1970-luvun tuotoksia, viimeisin 1980-luvun alusta. Itse luin näistä ensimmäisen ja viimeisen, joten tuo Maanantaihin on paljon matkaa jäi tällä kertaa lukematta. Mukavaa luettavaa nämä kaksi muuta kuitenkin olivat, joten ajattelin kirjoittaa aiheesta vaikka luinkin vain kaksi kolmasosaa kokoomateoksesta. Plussaa muuten mukavasta ulkoasusta, josta vastaa Ultra Bran riveistä aikoinaan tutuksi tullut Joel Melasniemi, joka on sekä muusikko että graafikko.

Takakannessa kirjoja luonnehditaan "ystävällisiksi murhakirjoiksi", mikä onkin aika osuva määritelmä. Pakkanen ei sinänsä ole mikään kovin merkillinen juonenkieputtaja. Tyypillisesti hänen kirjoissaan esitellään tilanne, eli joukko ihmisiä, jotka ovat esimerkiksi kokouksessa tai juhlissa. Joku murhataan, ja sitten murhaa selvitellään. Murhaaja paljastuu yleensä viime tipassa ja aika lailla puun takaa. Jossain määrin Pakkasen tyyli muistuttaa Eeva Tenhusta, joka myös kirjoitti mainioita, humoristisia dekkareita, joissa kuvattiin paljon suomalaista arkielämää ja ajankuvaa. Mutta Tenhunen yleensä osaa Agatha Christien parhaitten perinteiden mukaisesti syöttää lukijalle hämääviä johtolankoja, johdatella lukijaa epäilemään murhaajaksi milloin yhtä ja milloin toista kirjan hahmoa, niin että lopputulos on yleensä aina aidon yllättävä. Pakkanen on huomattavasti suoraviivaisempi. Murhaan johtaneet käänteet ovat harvoin kirjan keskeisellä paikalla, vaan hän ikään kuin nykäisee murhaajan takataskustaan kirjan loppumetreillä ja keksii hänelle jonkinlaisen motiivin.

Sinänsä nämä Pakkasen dekkarit ovatkin käyttökirjallisuutta, mukavaa ajanvieteluettavaa, joiden parissa viihtyy lukemisen ajan, mutta joista ei välttämättä saa mitään sen syvällisempää pohdittavaa kirjan jälkeiseksi ajaksi. Näiden kirjojen hyvät puolet ovat muualla, itseäni kiehtoi esimerkiksi mainio tapainkuvaus. Samalla lailla kuin Matti Yrjänä Joensuun 1970-luvun dekkareissa, näissäkin poltetaan tupakkaa ihan koko ajan. Ilmeisesti Suomi 30 vuotta sitten on ollut todella savuinen paikka. On itsestään selvää, että työpaikalla poltetaan (siis sisällä, työhuoneissa ja kokoushuoneissa), hotellihuoneissa poltetaan, autoissa poltetaan, ihmisten kotona poltetaan. Kaikki henkilöt polttavat kirjan aikana askikaupalla tupakkaa. Lisäksi Pakkanenkin kuuluu armoitettuihin ruoan ystäviin, joten näitä kirjoja lukiessa tulee väistämättä nälkä. Tyypillistä tuon ajan tarjottavaa näkyvät olleen erilaiset voileivät. Hienommissa kokoontumisissa syödään katkarapuvoileipiä, arkisemmille vieraille tarjotaan juustovoileipiä. Lounaaksi juodaan usein olutta. Murhan jälkeen mainoskatko sijoittuu mainostoimistoon ja Kiinalainen aamutakki kirjakerhoon, eikä kummallakaan toimialalla tunnu olevan tapana sylkeä lasiin. Päiväkaljojen lisäksi illalla ravintolassa juodaan ahkerasti votkasnapseja alkupaloiksi ja muita väkeviä. Kyllä tämä 2000-luvun työelämä on tylsää, kun tällaista alkoholin, tupakan ja voileipien nauttimista ei pääse näkemään oikein missään!

Lisäksi Kiinalaisessa aamutakissa henkilöt hokevat huomattavan usein tokaisua "haetanneeko tuo mittään". Mistähän tämä itsekin viljelemäni sanonta on peräisin, jostain 1970-luvun lopun tai 1980-luvun alun tv-sarjastako? Lisäksi kiinnitin huomiota siihen, että huomattavan monella naispuolisella roolihenkilöllä tuntuu olevan nuoruuden hairahduksesta syntynyt vahinkolapsi. Meitä nykypäivän naisihmisiähän syytetään siitä, että lapsia syntyy liian vähän, kerran lehdessä eräs YTHS:n terveydenhoitaja vaikeroi, että nuoret naiset piruuttaan jopa ehkäisevät liian hyvin, kun vahinkojakaan ei enää juuri synny. Mitäpä tuohon voisi sanoa... niin tai näin, aina väärinpäin.

Tyylikkään kolmen kirjan uusintapainoksen kruunaa takaliepeen mainio valokuva nuoresta Outi Pakkasessa aidossa 1970-luvun lookissaan.

Lue myös nämä:
Matti Yrjänä Joensuu: Väkivallan virkamies
Orvokki Autio: Pesärikko
Rauni Paalanen: Agitaattorin morsian

Hugo Pratt: Corto Maltese - nuoruus

Viime viikonloppuna kävin Helsingin sarjakuvafestareilla. Olikin ensimmäinen kerta ikinä, vaikka olen toki tiennyt jo vuosikausia, että moiset festarit joka syksy järjestetään. No, nyt näin siellä sarjakuvatuttuja ja ostelin maltillisesti hyllyntäytettä. Paikalla kumminkin olivat kaikki Suomen kustantamot, jotka sarjakuvia julkaisevat, ja jokaisella oli pöydissään mahtavat festaritarjoukset. Corto Maltese - Nuoruus kymmenellä eurolla oli sen sortin tarjous, ettei siitä voinut ohi kävellä, onhan minulla hyllyssäni melkein kaikki Cortot. Kimmo Lakoman listasta kannattaa katsoa, mikä on oikea ilmestymisjärjestys Cortoille. Tuo on suht pitkälti käsittääkseni myös Corton tarinan etenemisjärjestys, poislukien tämä Nuoruus, joka on Corton kronologiassa varhaisin.

Kuten listasta näkyykin, joitakin albumeja on julkaistu eri nimillä, sivumäärät ja ruutujako vaihtelevat, välillä on värillistä ja välillä mustavalkoista... Kvaak.fi -foorumilla joskus kaiveltiin syitä moiseen, kunnes eräs ranskalaisen sarjakuvan harrastaja selvensi taustoja tälle melko tyhjentävästi täällä. Jos ymmärsin oikein, ovat kaikki Prattin alkuperäissarjat mustavalkoisia, ja Prattin leski on näitä sitten väritellyt jälkikäteen. Hän on myös ottanut kaiken hyödyn irti julkaisemalla Cortoja myös mangapokkari -formaatissa. Yleensä ottaen värit ovat kyllä varsin onnistuneita. Olen itse lukenut Nuoruus-seikkailun aiemmin tuona 44 sivun versiona, tässä pitemmässä siis ruutukoko oli isompi, kun sivuilla oli vain kolme ruuturiviä neljän sijaan.

Mitä nämä Cortot sitten oikein ovat? Ne ovat runollisia, historiallisia, väkivaltaisia ja romanttisia seikkailuja "onnensoturien" maailmassa. Suurin osa Corto-tarinoista sijoittuu ensimmäisen maailmansodan aikaan tai 1920-luvulle. Tämä tarina tapahtuu Venäjän-Japanin sodan aikaan, vuonna 1904. Suomenkin historiaan merkittävästi vaikuttanut sota on taustoitettu tiiviisti albumin erinomaisessa esipuheessa. Siinäkin mielessä Cortot ovat mukavia, että niitä lukiessa saa yleensä tuhdin tietopaketin historiaa. Prattin kuvituksia esimerkiksi eri joukkojen univormuista löytyy nytkin esipuheesta runsaasti. Pratt piirsi Cortoa 1960-luvulta 1980-luvulle asti, ja mitä myöhäisemmästä tuotannosta on kyse, sitä pelkistetympi, vapaampi ja lennokkaampi hänen viivansa on. Nuoruus on jo sitä aikaa, jolloin mestari vetelee hahmojaan välillä roisisti vähän sinne päin, toisaalta hänen kynänjälkensä on niin kiehtovaa, että tällainen tuntuu vain viehättävältä tyyliseikalta. Itse henkilökohtaisesti nostaisin omiksi suosikeiksi ainakin tällä hetkellä varhaiset Corto-lyhyttarinat, esimerkiksi Kelttiläistarinoita-kokoelman. Suosikin titteli on kyllä vaihdellut aika ajoin, lähiaikoina pitäisi tulla uusi painos Corto Maltese Sveitsissä -tarinasta, jossa konkretiaa ei ole enää nimeksikään mutta mystiikkaa sitäkin enemmän. Tykkäsin siitä jossakin vaiheessa tosi paljon.

Prattilla on tapana tehdä ensin seesteisiä, henkisiä kohtauksia, joissa henkilöt filosofoivat viisaanoloisesti ja tuijottelevat taivaanrantaan. Nämä vaihtuvat yhtäkkiä toimintaan, joka voisi olla suoraan Korkeajännityksestä: tappeluita, ammuskelua, väijytyksiä. Henkilöhahmot ovat harvoin yksiulotteisia, ja Cortoa ja toiseksi useimmin sarjassa esiintyvää Rasputinia en osaa luonnehtia tyhjentävästi vieläkään, vaikka olen sarjaa jo yli kymmenen vuotta lukenut. Molemmat ovat taitavia ja kylmäverisiä tappelijoita ja kullan perässä seikkailevia onnensotureita, mutta Cortossa on herkkyyttä joka Rasputinilta puuttuu. Senkö takia Rasputin tappaa häikäilemättömämmin eikä kadu tekosiaan? Nuoruudessa Rasputinin tarinaan tulo on varsin räväkkä, ruumiita jää taakse enemmän kuin pienellä hautausmaalla. Corto itse asiassa tulee kuvaan mukaan vasta albumin loppupuolella, sitä ennen varsinainen päähenkilö on nuori sotakirjeenvaihtaja, kirjailija Jack London.

Tällä kerralla en kovin ihmeitä säväreitä tarinasta kuitenkaan saanut. Ei tämä kyllä säikähdyttänyt, koska Cortoa olen ihaillut jo niin kauan, että tiedän palaavani hänen seikkailuihinsa tasaisin väliajoin uudestaan. Milloin siihen vanhempaan, "realistiseen" tyyliin, milloin uudempiin, "metafyysisempiin" tuotokseen.

Lue myös nämä:
Hugo Pratt: Corto Maltese Etelämerellä
Javier de Isusi: Marcosin piippu
Limingan taidekoulu: Maailmanhistoria

SF Said: Varjak Käpälä

Varjak Käpälästä tein varauspyynnön kirjastoon, kun sitä suositeltiin Kvaak.fi -foorumin tuttujen toimesta. Ja kun lepäilee kotona flunssaa hoitelemassa, on ainakin aikaa lukea..

SF Saidin (älkää kysykö miksi kirjoitusasu on tuollainen, kopioin sen vain orjallisesti siten kun kirjassa on esitetty) kirja on sellainen, että melkein alkaa harmittaa, ettei ole enää lapsi eikä voi lukea tätä lapsen mielikuvituksen ja eläytymiskyvyn voimin. Olen nimittäin melko varma, että olisin tykännyt tästä lapsena kovasti. Siinä on kaikki mitä tarvitaan: pieni, urhoollinen kissa joka joutuu huimiin seikkailuihin, ripaus yliluonnollisuutta ja kissojen kamppailua milloin ihmisiä, milloin koiria vastaan. Aikuislukijallekin tämä oli ihan kivaa luettavaa, mutta kyllä tämä selkeästi on enemmän puhdas lastenkirja kuin aikuisten fantasiakirja. Plussana kirjassa on tyylikäs kuvitus. Miksei aikuisten kirjoja oletusarvoisesti kuviteta? Vaadin lisää kuvituksia aikuisille.

Varjak on ylhäistä mesopotamiansinistä rotua ja elää perheineen Kreivittären talossa. Koska Varjakilla on muista poikkeavasti keltaiset silmät, sisarukset ja serkukset vähän syrjivät sitä. Varjak joutuu seikkailuun, kun Kreivittären taloon saapuu Herrasmies kahden pelottavan, aavemaisen mustan kissan kanssa. Isoisä Vanha Käpälä neuvoo Varjakia pakenemaan ja varmistaa tämän selustan oman henkensä uhraten. Varjak joutuu pelottavaan Ulkomaailmaan, jossa ei ole koskaan ollut. Siellä hänen on opeteltava katujen lait, mutta onneksi hän saa unissaan apua myyttiseltä esi-isältään Jalalilta, joka neuvoo hänelle mesopotamiansinisten vanhoja taistelutaitoja.

Samantapaisista aineksista on kasattu lukemattomia lastenkirjoja, ja rakenne toimii mainiosti tässäkin. Ja koska itse ainakin olin lapsena muuttumattomuuden ystävä (mihin muuhun perustuisivat noin tuhatosaiset hevos- ja tyttökirjasarjat, joissa sama seikkailu toistuu hieman erilaisilla käänteillä kirjasta toiseen), on tuttu rakenne varmasti lapsilukijoiden silmiin eduksi. Ja Said ei onneksi tunnu olevan mikään rahanahne vanhojen kliseiden monistaja, vaan kirjoittaa rakkaudella.

Kohtapuoliin pitäisi suomeksi ilmestyä myös kakkososa, Varjak Käpälä - Lainsuojaton. Se voisi olla sopivaa kamaa kirja-arvosteluihini, joten varmaan tulee luettua ainakin lehteä varten.

Lue myös nämä:
J.K. Rowling: Harry Potter 1-7
Philip Pullman: Kultainen kompassi
Lian Hearn: Satakielilattia - Otorin klaanin tarina 1

L.M. Montgomery: Anne of Green Gables

Montgomery-luku-urakan parissa olen päässyt erääseen etappiin: Annan nuoruusvuodet alkukielellä. Tämä kirja löytyi ihan kirjastosta. Lappeenrannan kirjaston lastenosaston virkailija oikein ilahtui, kun lainasin kirjan. "Kyllä minä aina välillä näitä kirjoja tilatessani mietin, että lukeekohan näitä edes kukaan." Sanoin että minä ainakin meinasin lukea koko sarjan. Saa nyt nähdä, kuinka reippaasti näitä tulee luettua uusiksi, mutta ainakin Anne of the Island (Annan unelmavuodet) lähti jo seuraavaksi mukaan. Kakkososan, Anna ystävämme eli Anne of Avonlea hyppään tällä kertaa yli, koska muistaakseni Annan romanttiset seikkailut Redmondissa ovat paljon kiinnostavampia kuin tylsähkö välivuosi opettajana Avonleassa.

Yksi kiinnostava aspekti tämän kirjan lukemisessa oli, että osaisinko bongata niitä kohtia, joita suomennoksista on leikelty pois. Kirjathan on suomennettu jo joskus 1920-luvulla, ja ajan käytäntö on kai ollut, että saksia on käytelty reippaasti kirjojen suomennoksissa. En nyt mitään kovin pitkiä pätkiä ollut huomaavinani, toisaalta en kyllä jaksanut pitää käännöstä rinnalla, joten muistinvaraiseksi jäi vertailu. Mutta kieliasun puolesta suosittelen ehdottomasti kaikille englantia vähänkin osaaville Annan ystäville tätä kirjaa luettavaksi alkukielellä. Kieli on helpohkoa, arvelisin että esimerkiksi lukiolaiset lukisivat tätä kirjaa jo oikein sujuvasti. Ja kun juonenkäänteet osaa ulkoa, niin helppo on pysyä kärryillä juonessa. Montgomeryn hienovarainen ja kaunis kieli kun on niin tyylikästä, että siitä nautiskelee jopa tämmöinen tavan tallaaja peruskielitaidollaan.

Lapsena muistan kirjan lopun tuntuneen edenneen oudon nopeasti. Aikuislukijana en voi olla eri mieltä: kyllähän kirjan jälkipuolisko on melkoista läpijuoksua. Ensimmäinen puolikas on mitä riemukkainta komediaa ja lapsen tunnemaailman upeaa kuvausta. Anna on ihanan yltiöromanttinen lapsi ja hankkiutuu milloin minkäkinlaisiin kommelluksiin. Jälkipuolella hypätään yhdessä luvussa aina monta kuukautta kerrallaan eteenpäin. Että kyllä Montgomery myöhemmässä tuotannossaan on kirjallisesti jo paljon kehittyneempi. Runotyttö-trilogiassa maltetaan ajan kulku pitää hieman paremmin hanskassa, ja tuo kehumani A Tangled Web ei kärsi moisesta lainkaan, ollen sijoitettu kohtalaisen lyhyelle ajanjaksolle. Toki "elämäkerrallisuuden" ominainen kuvaus on leimallista Montgomerylle myöhemminkin. Eli päähenkilön elämää ja kehitystä ja seurataan yhden kirjan aikana jopa useiden vuosien osalta. Juonenkulun rakenteeksi riittää ajan kuluminen ja päähenkilön muuttuminen.

Lisäksi tietyt yksityiskohdat pistivät silmään. Montgomeryn päähenkilöistä Emilia, Silver Bushin Pat kirjassa Mistress Pat ja Marigold kirjassa Magic for Marigold ovat tietyssä suhteessa yhtäläisiä. He ovat kaikki "pikkuisen parempata sukua", pienen kylän aristokratiaa, joka hiuksenhienosti erottuu muusta kylän väestä hyvällä sukutaustallaan ja tyylikkyydellään. Anna ja Vihervaaran väki on aivan erilaista. Marilla ja Matthew ovat suorastaan kylän silmätikkuja, vanhapiika ja vanhapoika, jotka asuttavat syrjäistä, hiljaista Vihervaaraa. Anna puolestaan on orpolapsi, joka tietysti antaa koko kylälle syyn katsoa häntä ylhäältä alaspäin. Lisäksi kolme edellämainittua sankaritarta ovat keskenään hämmästyttävän yhtäläisiä verrattuna Annaan. Anna on avoin ja puhelias, muut sisäänpäinkääntyneempiä.

Tällä kertaa luin kirjaa melkein enemmän Marillan kuin Annan näkökulmasta. Lapsilukijan silmiinhän Marilla on suorastaan pelottavan ankara ja jopa julma. Nyt kiinnitin huomiota Marillan lempeyteen, huumorintajuun ja henkiseen kehitykseen, jota hän Annaa holhotessaan kokee. Marillahan on mitä sympaattisin hahmo!

Kirjan jälkipuoliskolla kävi myös hivenen tylsäksi, kun kaikki kirjan henkilöhahmot ylistelivät Annaa tämän hyvien ominaisuuksien vuoksi. Montgomery on vielä tässä vaiheessa ollut hieman liian ihastunut henkilöhahmoonsa ja maalannut hieman liikaa sitä romantiikkaa ihmisluonteisiin mukaan. Myöhemmin tällainen karisi, vaihtuen huomattavasti realistisempaan, mutta ei yhtään vähemmän tyylikkääseen ja huumorintajuiseen kuvaukseen.

Huomasin lukiessani, että tietyt kohtaukset nostivat silmien eteen tosi elävät muistot Suomessakin useaan kertaan nähdystä Anna-tv-sarjasta, pääosassa Megan Follows. Kaipa sitäkin on tullut katsottua melko moneen kertaan. :)

Mutta sille ei voi mitään, että olipa ikää 12 tai 29, niin tiettyjä varmoja itketyskohtauksia tässä kirjassa on. Ei kukaan voi lukea esimerkiksi Matthew'n kuolinjaksoa ilman itkun tirautusta.

Lue myös nämä:
L.M. Montgomery: Anne of the Island
Mary Marck: Eevan luokka
L.M. Montgomery: Emily of New Moon

Pentti Saarikoski: Tanssiinkutsu

Walt Whitmanko lienee virittänyt taajuuteni runomoodiin, vaiko tieto siitä että hyllyssä odottaa divarista bongattu Saarikosken Euroopan reuna uusintalukemistaan. Joka tapauksessa lueskelin tänään vanhan rakkauteni Tanssiinkutsun. Tämä on se kirja, jonka kanssa tuttavuuteni Saarikosken kanssa alkoi 12 vuotta sitten. Minulla on vieläkin muistikuva, miten luin kaverini Ainon ostamaa kirjaa. Hämmennys runokuvien edessä, tunne sitten etten ymmärtänyt. Sitten jostakin nurkasta pääsi sisään, sai pienen palan auki. Siitä se lähti.

Itse asiassa minulla on tämä Tanssiinkutsu hyllyssä kolmena kappaleena. Muistaakseni kesällä 1996 ostin Tiarnia-sarjan yhteispainoksen, jossa oli samassa Tanssilattia vuorella, Tanssiinkutsu ja Hämärän tanssit, sekä muutama kokoelman ulkopuolinen runo selityksineen. Tätä tuli luettua edestä ja takaa monet kerrat. Sitten ostin Saarikosken koko tuotannon kattavan Runot-kokoelman puolitoista vuotta sitten, siinäkin Tanssiinkutsu luonnollisesti on. Mutta silti piti tilata Huuto.netistä tämä Tanssiinkutsu alkuperäisen mallisena yksittäispainoksena, ja meinasinpa nuo Tanssilattia vuorella ja Hämärän tanssitkin vielä jossain vaiheessa napsaista omaan hyllyyn kunhan kohdalle osuvat. Ihan keräämisen ilosta vain. :) Divareissakin Saarikosket ovat kyllä arvossaan, ei niitä eurolla parilla saa ellei ole tosi huonokuntoinen kirja kyseessä. Mutta mielelläänhän niistä maksaa, eivät ensipainoksia lukuunottamatta kohtuuttoman kalliitakaan mielestäni ole.

Saarikoskesta käydään vuosittain milloin minkäkinlaista keskustelua seminaareissa, tutkimuksissa, elämäkerroissa ja muissa. Mutta viime kädessä kirjat palautuvat aina siihen, että on lukija ja on kirja. Ja minä tunnen, että Saarikoski päästää minut lähelleen, puhuu kieltä jota ymmärrän, välittää tunnelmia jotka koen omakseni. En kyllä vieläkään ymmärrä kaikkea, vaikka näitäkin runoja tosiaan on jo sen 12 vuoden ajan tullut luettua. Mutta nautin siitä. Se on parasta runoudessa, tunne siitä etten tajua kaikkea. Ehkä seuraavalla lukukerralla taas kerran jotain uutta aukeaa? Ja miksi kaiken pitäisikään aina olla niin puhki selitettyä.

Tanssiinkutsu johdattaa siis minut Saarikosken vieraaksi Tjörnin saarelle - jossa muuten sivumennen sanottuna vajaat 30 vuotta sitten on ollut vielä kunnon talvet - Etelä-Ruotsin saaristoissakin näiden runojen perusteella on ollut hiihtokelit, satamat ovat jäätyneet, kiirastorstaina vasta "järven jää on läikkäinen" mutta pilkille on vielä päässyt. Oman kotiympäristön kuvauksen lisäksi runoilijan ajatus singahtelee milloin antiikkiin, milloin viikinkeihin, milloin päättyneen 1970-luvun poliittisiin ja aatteellisiin kiemuroihin. Monet runot ovat sellaisia, jotka ovat takertuneet aivolohkoihini päänsisäiseksi karaokeksi, vaivaavat muistia niin kauan että ne on oppinut ulkoa tai melkein ulkoa. Esimerkiksi numerot X ja XVI. Näistä jälkimmäinen alkaa näin:

"Olen sen verran vanha että Euripides

ei enää huvita

istuin kiinalaisessa ravintolassa Stenungsundissa

ja työntelin

Sofokleen kivenhauraita säkeitä

sormella pitkin pöytää

kun Masa ja Sepe paukahtivat sisään

häiritäänkö me teet sä kirjaa"

Tiarniaa ja Saarikosken lähestyvää kuolemaa on taatusti analysoitu tutkimuksissa puhki ties kuinka monet kerrat, mutta eipä sille minkään mahda että tietynlaisia välähdyksiä kuoleman aavisteluista näissä runoissa on. Keitä ovat vieraat, jotka tulevat niin kaukaa etteivät tarvitse kulkuneuvoja, mitä ovat kutsut, joihin voi vastata kieltävästi vain kerran. Ja mies seisoo maailman aajan rannalla kolikko kädessään näkemättä vainajaa, jonka kielen alle sen panisi. Pentiltä on viety arvoesineet joilla hän aikoi lahjoa kuoleman, ja hän toteaa, että paljon jää selville saamatta.

Mutta paljon hän myös sai selville. Ehkä osin hänenkin takiaan minua on alkanut kiinnostaa ajatus latinan opiskelusta. Voi olla, ettei tässä projektissa ihan äkkiä päästä käytännön toimenpiteisiin, pitkälliset yliopisto-opintoni nimittäin nitistivät kaiken keskittymiskykyni ja haluni luentomaiseen opiskeluun. Mutta olisi se latina hirmu mukava lisä kirjallisuuden ja historian harrastuksessa. Voisi lukea kaikkea kivaa latinaksi. Ja pääsisi sisälle vaikka tällaisiin sisäpiirijuttuihin, ilman että pitäisi kurkkia selitysosioita:

"Olen nyt kulkenut kolme päivää

toisessa kainalossa pitkä lauta

(nil nimium studeo, Caesar, tibi velle placere)

ja toisessa lyhyempi

(nec scire utrum sis albus an ater homo)"

Se mainitsemani runo X on eräänlainen "evankeliumi Saarikosken mukaan", johon on tiivistetty Uusi testamentti ja eurooppalainen kirkkohistoria. Sitäpä en kuitenkaan taida jaksaa tähän kopioida, johan näitä näytteitä tässä tuli. Lukekaa itse.

Lue myös nämä:
Pentti Saarikoski: Hämärän tanssit
Pentti Saarikoski: Runot
Walt Whitman: Valitut runot

Frank Schätzing: Pedot

Etteivätkö suomalaiset muka lukisi klassikoita. Tuossa yhtenä päivänä blogini kävijätilastoja kurkkiessani blogin suosituimmat sivut olivat Aleksis Kiven Seitsemän veljestä, Väinö Linnan Sotaromaani ja Juhani Ahon Papin rouva. (Tai sitten näistä on taas vaadittu tekemään joissakin kouluissa äidinkielen tehtäviä.)

Bazar-kustantamo lupaili tosiaan minulle kesemmällä "kaikkien aikojen ekotrilleriä" lukukappaleeksi. Ei ole lahjahevosen suuhun katsomista, tuumin, kun raahasin postista valtavaa, järkälemäistä pakettia kotiin. Kirjalla on nimittäin mittaa tuhat sivua, joten painon puolesta se alkaa olla vähän epämukava luettavaksi yhtään epäergonomisemmissa asennoissa.

Valitettavasti kustantajalle on ehkä arvioitua vähemmän hyötyä tästä sissimarkkinoinnista, ellei sitten ole niin, että "all publicity is good publicity". Taistelin nimittäin kirjan kanssa viikon ja pääsin satakunta sivua eteenpäin. Voi tietenkin olla liian varhaista kuvitella, että pystyisin analysoimaan tyhjentävästi koko kirjan, mutta luon katsaukseni tämän urakan perusteella. :)

Pedot-kirjan etu- ja takakansissa mainostetaan näyttävästi myyntilukuja ja bestsellertilastoja, ja jos kirja on kerran ollut tosi ostettu Saksassa ja Norjassa, niin miksipä se ei olisi sitä Suomessakin. Se nimittäin muistuttaa tyyliltään melko paljon Dan Brownin kirjoja, ollen siis helppolukuinen, selkokielinen ja vailla kirjallisia kikkailuja. Luulen, että olisin esimerkiksi 12-vuotiaana tykännyt kirjasta oikeasti. Sen ikäiselle nimittäin riittävät paperinukkemaiset henkilöhahmot, ja kerrontaa pätkivät "valistusotteet". Eli jostain helppolukuisesta tietokirjasta kaivetut pätkät, joissa opetetaan kirjoittajan esille nostamaa teemaa - Brownin tapauksessa satunnaisia paloja historiasta tai kulttuurista, Schätzingin tapauksessa ekosysteemistä ja meren eliöistä.

Sadan ensimmäisen sivun aikana ehdin tavata eteläamerikkalaisen perinnekalastajan, joka edustaa katoavaa kansanperinnettä, pohjoisamerikkalaisen intiaanitutkijan, joka on huolissaan valaiden katoamisesta, norjalaisen tutkijan, joka on vanha egoistinen snobi mutta huippuasiantuntija meren suhteen, ja norjalaisen bisnesnaisen, joka on kova ja terävä mutta ah niin viehättävä, ja johon tutkija tietenkin tuntee vetoa. Lisäksi Pohjanmeren syövereistä on noussut esiin outoja, ennen tuntemattomia matoja.

Joten esitänkin tässä arvauksen siitä, mitä kirjassa tulee tapahtumaan. Kun näitä merestä nousevia öttiäisiä alkaa tulla esiin, ne yrittävät valloittaa maailmaan. Madoista valaisiin kaikki liittoutuvat ja hyökkivät ihmisten kimppuun. Ihminenhän ei tätä salli, joten nämä tutkijat ja intiaanit sun muut yhdistävät voimansa ja voittavat lopulta kauheat eläimet. Sitten tehdään johtopäätöksiä tyyliin "hei, vois olla ihan kiva jos ei tuhottaskaan koko luontoa". Kirjan lopussa muodostuu muutama romanssi. Ainakin bisnesnainen jättää poikakaverinsa ja tykästyy rohvessoriin, ja ehkä tuo pohjoisamerikkalainen intiaanikin saa tyttöystävän. Eteläamerikkalaiselta tämä ei onnistu, koska hän oli ensimmäinen, joka kirjassa kuoli meren voimien mystisenä uhrina.

Jos tämä kirja jotakin kiinnostaa, kannattaa mennä lähiaikoina tarkkailemaan Lappeenrannan divareita. Tämä nimittäin lähtee jossakin vaihteessa kiertoon yhdessä muutaman muun "ylijäämäkirjan" kanssa.

Lue myös nämä:
Hannu Salama: Tapausten kulku
Toni Morrison: Tervanukke