Mary Henley Rubio: Lucy Maud Montgomery - The Gift of Wings

Viimeiset pari viikkoa on mennyt L.M. Montgomeryn maailmassa. Tai pitäisikö sanoa Maud Macdonaldin, sillä Rubion erinomainen kirja sekä pisti pääni pyörälle että avarsi näkemyksiäni niin paljon, etten tiedä osaanko enää kutsua "Maudia" hänen julkaisijanimellään "L.M. Montgomery". Pastorin rouvana Maud Macdonaldinahan hänet näköjään tunnettiin yli puolet elämästään.

Kirja on loistavasti tehty ja suosittelen tätä lämpimästi kaikille Montgomerya lukeneille - jotka osaavat englantia. Kysyin WSOY:n tiedottajalta aikovatko he suomentaa kirjan, ja sain vastaukseksi ettei se ole nyt julkaisuohjelmassa. Harmillista, sillä asiatekstin lukeminen englanniksi vaatii kuitenkin hieman kielitaitoa, jotta lukemisesta voi nauttia ja ymmärtää lukemaansa.

Kirjan voi tilata Amazonista, Suomalaisen kirjakaupan verkkopalvelusta en kirjaa löytänyt. Kirjassa on hyvä kuvamateriaali, lisäksi neuvotaan tutustumaan Guelphin yliopiston kuva-arkistoon, joka löytyy täältä. Kun katsoo vaikkapa tätä kuvaa Montgomerysta 8-vuotiaana, tulee väkisinkin mieleen kuvaus runotyttö Emilystä: suipot korvat, tumma tukka, korkea otsa, vakava ilme. Kuva-arkiston selailu oli erityisen antoisaa kirjan lukemisen jälkeen, kun osasi jonkin verran tunnistaa tapahtumia ja henkilöitä.

Lukukokemus oli niin pökerryttävä, etten oikein tiedä mistä aloittaisin. Aloitetaan vaikka siitä että professori Mary Henley Rubio on minun vaatimattoman arviointikykyni perusteella erinomainen tutkija ja kirjoittaja. Kirjalliset ansiot ovat siinä, että teksti on sujuvalukuista, järkevästi jaksoteltua ja analyyttista. Tutkimukselliset ansiot ovat siinä, että tulee semmoinen vaikutelma että kiveäkään ei ole jätetty kääntämättä, että saataisiin pienimmistäkin yksityiskohdista uskottava lähdetieto: kirjasta löytyy maininta että Skotlannin rekistereistä on kaivettu tieto, millä laivalla ja minä vuonna Montgomeryn esi-isät saapuivat 1700-luvun lopulla Prinssi Edvardin Saarelle. Toisaalta epäolennaiset asiat on osattu rajata pois. Kirjoitussävy on koko ajan hienotunteinen ja kohdetta kunnioittava, vaikka välillä kaivetaan esille sellaisia asioita, joita Montgomery on selvästi yrittänyt peitellä esimerkiksi omissa päiväkirjateksteissään.

Rubio lukee ja kommentoi Montgomeryn teoksia ja löytää niistä useita yhtäläisyyksiä kirjailijan elämään. Hänellä on kuitenkin erittäin tarkka ja taitava ote: vaikka hän näkee ja tunnistaa, milloin kirjailija on laittanut fiktiivisiin hahmoihin ja tapahtumiin oman elämänsä aineksia, hän ei ryhdy tekemään fiktion pohjalta johtopäätöksiä Maudista. Kehaisin Panu Rajalaa tästä samasta asiasta Waltari-elämäkerran yhteydessä, mutta kyllä Rajala tarkkuudessa ja objektiivisuudessa häviää Rubiolle.

Toinen pökerrytyksen aihe on Montgomeryn oma elämä. Se, mitä Montgomery-suomennoksissa kerrotaan hänestä, noudattaa tätä Wikipediaankin päätynyttä liturgiaa:

"L. M. Montgomery syntyi Cliftonissa, Prinssi Edwardin saarella. Hänen äitinsä Clara Woolner MacNeill Montgomery kuoli tuberkuloosiin Montgomeryn ollessa 21 kuukautta vanha ja hänen isänsä, Hugh John Montgomery, jätti hänet hänen äidinpuoleisten isovanhempiensa huostaan. Hugh Montgomery matkusti länteen ja asettui Prince Albertin kaupunkiin Saskatchewanissa. Hugh Montgomery avioitui myöhemmin uudelleen ja Mary Anne McCraesta tuli Montgomeryn äitipuoli. Maud asui vuoden 1890 isänsä ja äitipuolensa luona, mutta palasi isovanhempiensa luo Cavendishiin.

L. M. Montgomery luki paljon nuoruudessaan ja sai ensimmäisen runonsa julkaistuksi jo viisitoistavuotiaana. Hän hankki ensin opettajantodistuksen vuonna 1895 ja opiskeli sen jälkeen kirjallisuutta Dalhousen yliopistossa Halifaxissa. Hän toimi opettajana Prinssi Edwardin saaren kouluissa. Maud työskenteli myös halifaxilaisissa sanomalehdissä vuosina 1901 ja 1902 ennen kuin hänen isoäitinsä heikkenevä terveys pakotti hänet palaamaan Cavendishiin. Tällöin syntyi myös ensimmäinen Anna-kirja, joka julkaistiin vuonna 1908 Montgomeryn ollessa 34-vuotias.

Montgomery ehti olla kihloissa pariin otteeseen ennen kuin vuonna 1906 hän kihlautui salaa pastori Ewan McDonaldin kanssa ja pari meni naimisiin vuonna 1911, Maudin isoäidin kuoltua. Aviopari McDonald muutti pois Maudin rakastamalta Prinssi Edwardin saarelta Ontarioon, josta pastori oli saanut työpaikan. Montgomery oli 36-vuotias avioituessaan."

Tämänhän me kaikki tiedämme. Ja tätä linjaa pitkin Rubionkin kirja etenee, faktojen osalta. Pinnan alla on jotain ihan muuta. Isoäidin heikkenevä terveys mahdollisti tuon ajan "uranaiselle" oman kirjallisen työskentelyn. Opettajana vietetyt vuodet toivat mukanaan romansseja, joissa mielialanvaihteluista kärsinyt Maud sai monenlaisia sydämentykytyksiä. Isän luona vietetty aika oli käytännössä palkattomana lapsenvahtina olemista sisarpuolille.

Tarinan tämä osuus muistuttaakin monelta osin varsinkin Emilyn tarinaa, jonka kirjailija itsekin myönsi "semi-autobiografiseksi". Varsinkin kuvaus Cavendishista hämmästyttää. Kyseessä todella on ollut sellainen Maudin kirjoista tuttu maailma: staattinen maanviljelijäyhteisö, jossa perheillä on ollut tiukka nokkimisjärjestys ja stereotyypitellyt sukuominaisuudet. Maudin onneksi hänessä virtasi "hyvien" perheiden, Montgomeryjen, Macneillien ja Woolnerien veri. Huomattava osa siirtolaisista oli skotlantilaista syntyperää, ja skotlantilainen kulttuuriperimä vaikutti arkielämässä näkyvästi mm. uskonnollisten tapojen, koulutuksen ja sivistyksen osalta.

Mutta vasta kun päästään hieman tuntemattomammille vesille, avioitumisen jälkeiseen aikaan, rupeaa iso pyörä pyörimään. Lukiessa muisti taas, että totuus on tarua ihmeellisempää. Kukapa Vihervaaran Annan parissa viihtynyt olisi arvannut, että kirjan kiero kustantaja L.C. Page oli Bostonin kustannusalan värikkäin hahmo, huijari ja naistenmies joka nettosi Maudin kirjalla huikean omaisuuden mutta maksoi mitättömän pientä tekijänoikeusmaksua kirjailijalle. Lopulta kirjailija ja kustantaja riitelivät erittäin kalliisti oikeudessa kymmenen vuoden ajan - mikä oli Pagelle helppoa, sillä Maudin kirjat jauhoivat koko ajan lisää rahaa hänen tililleen. Maud ehti myydä varhaisimpien kirjojensa oikeudet kokonaan hänelle 1910-luvun lopussa. Tästä huolimatta hän sai huippusuosituista kirjoistaan niin paljon tuloja, että Rubio laskee Maudin tienanneen 95 % kaikista Macdonaldin perheen tuloista, vaikka Maudin aviomies Ewan Macdonald papin palkkaa työuransa aikana nauttikin.

Vielä kiintoisampaa on perhe-elämän kuvaus. Ensinnäkin, Maudin kirjojen "happyend" loput ärsyttivät välillä kirjailijaa itseäänkin. Varsinkin Emily-sarjaa kirjoittaessaan hän pohti päiväkirjassaan, että on harmillista kun nuorten naisten kuvaaminen on rajoitettua (kuten se siihen maailman aikaan kirjallisissa kaavoissa varmasti olikin): tunne-elämästä ja sen fyysisistä ulottuvuuksista ei voinut kirjoittaa totuudenmukaisesti ja lopussa piti aina hääkellojen kilistä. Sain tästä tukea omille havainnoilleni, joita Montgomeryn kirjat ovat aikuisiällä herättäneet: romanssikuviot ovat usein olleet päälleliimatun tuntuisia. Lisäksi Maud omassa elämässään oli jo aika klassinen vanhapiikatapaus: jos 36-vuotias nainen on nykypäivänä "iäkäs" naimisiinmenijä, oli 1900-luvun alussa tämmöinen vielä merkillisempää. Maud sai vielä oman perheen: avioliittoon syntyi kaksi poikaa. Unelmien prinssi ei pappi-Ewan silti tuntunut olevan, Maud vuodatti päiväkirjoihinsa paljon Ewanin masennuksesta ja sen aiheuttamista kärsimyksistä. Rubion tutkimusten perusteella Macdonaldien lähipiiri ei kuitenkaan kokenut Ewanin oireita yhtä voimakkaasti.

Kaksi poikaa, Chester ja Stuart, muistuttavat että lapsi ei suinkaan aina tuo onnea. Hartaasti toivottu esikoispoika osoittautui jo nuorena haasteelliseksi tapaukseksi: hän oli yksinäinen poika joka ajautui vaikeuksiin niin koulussa kuin kotona eikä saanut kavereita. Noloja tilanteita aiheutti esimerkiksi pojan taipumus julkiseen itsetyydytykseen! Kasvaessa ongelmat vain pahenivat: hän varasteli palvelusväeltä ja myöhemmin opiskelukavereiltaan, teki tyttöystävänsä raskaaksi muttei huolehtinut perheestään ja päätyi rikosten polulla. Rubio analysoi hänet klassiseksi psykopaattitapaukseksi.

Stuart sen sijaan valmistui lääkäriksi ja oli kaikin puolin kunnon mies. Hänen kanssaan Rubio ehti tehdä paljon yhteistyötä päiväkirjojen toimittamisen ja elämäkerran valmistelujen osalta.

Elämänsä loppupuolella Maudin vaiheet muistuttavat toisen 1900-luvun populaarikulttuurin voimanaisen kohtaloa. Nimittäin Marilyn Monroen. Kuten Marilynista, Maudistakin tuli lääkeriippuvainen, sillä ajan tapa oli määrätä barbituraatteja ja bromideja lääkkeeksi mielialaongelmiin. Ylipäätään kunnollista mielenterveysongelmien tunnistamista ja hoitoa ei vielä ollut. Maud ja hänen miehensä söivät viimeisinä vuosina hurjia määriä näitä lääkkeitä, joiden aiheuttamista ongelmista alettiin keskustella vasta 1970-luvulla. Maudin kuolemasta ei voi antaa tyhjentävää selitystä kuten ei Marilyninkaan: Maud löytyi kuolleena kotoaan hurjan lääkeannoksen ottaneena. Oliko kyseessä tahaton yliannostus vai itsemurha, se jää avoimeksi.

Lue myös nämä:
Sarah Churchwell: Marilyn Monroen monta elämää
Panu Rajala: Unio mystica
L.M. Montgomery: Emily of New Moon

Heikki Turunen: Kivenpyörittäjän kylä

Lukemisena ennen ja jälkeen joulun oli Heikki Turusen Kivenpyörittäjän kylä. Olen tarttunut kirjaan aikanaan Markku Pölösen vuonna 1995 ilmestyneen elokuvan nähtyäni. Tämä lukukerta taisi olla kolmas.

Kivenpyörittäjän kylä on aito vuorokausiromaani. 500-sivuisen kirjan tapahtumat alkavat lauantaina aamupäivällä ja päättyvät sunnuntaina iltapäivällä eikä missään vaiheessa käydä Jerusalemin kylän ulkopuolella. Turunen vyöryttää näkökulmavaihdosten ja henkilöiden muistojen ja ajatusten kautta aikaa ja paikkaa paljon laajemmalle, kuin Pohjois-Karjalan James Joyce konsanaan. Koska kirjassa kerrotaan tapahtumaviikonlopun sijoittuvan Etyk-konferenssin aikaan, voi määritellä romaanin tapahtumille tarkan ajanjakson: 30.7.-1.8.1975. Kansalliskirjaston sivuilta löytyy Urho Kekkosen laatima Suomen pääpuheenvuoro. Jerusalemin kyläläiset viittaavatkin aika ajoin "Voortin Kerraaltin ja Remlin Resnevin" touhuihin.

Kivenpyörittäjän kylä on mielestäni hieno romaani. Pieniä kauneusvirheitä siitä löytyy, sellaisia jotka hyvän kustannustoimittajan olisi pitänyt pystyä korjaamaan: Turunen ei aina pysy omien lauseenvastikkeidensa perässä, jolloin pitkät virkkeet ovat välillä hankalasti hahmotettavia ja viittaukset menevät mönkään. Samoin kirjassa on oudon paljon tavutusvirheitä, teksti on katkaistu milloin mistäkin kohti sanaa. Mutta kokonaisuus on vaikuttava: kuvaus suomalaisen syrjäkylän tyhjenemisestä, sodanjälkeisten asutustilojen yhden sukupolven elämänkaaresta ja perisuomalaisista ihmisistä. Vaikka Ilomantsia ei ääneen mainita, käy Pogostan ja itärajan läheisyyden mainitsemisesta ilmi, että Jerusalem on Ilomantsin itäinen kylä. Joitakin google-viitteitä Jerusalemista löytyy netistä edelleen, mutta ilmeisesti kovin aktiivista elämää kylältä ei enää nykypäivänä löydy, mikä ei ole ihme. Jos haluaa lisätietoa Jerusalemista, löytyy arkistotietoa esimerkiksi Pogostan Sanomista kirjaston kautta.

Juoni lienee tuttu monille elokuvan perusteella: Ruotsiin siirtotyöläiseksi lähtenyt (tässä vuoden 1976 painoksessa takakannessa lukee virheellisesti "suomenruotsalainen") Pekka Oinonen palaa kotikyläänsä elokuisena viikonloppuna häävieraaksi. Kylän viimeiset "nuoret", todellisuudessa jo 35:n vuoden tietämillä olevat Sinisen Unelma ja postinkantaja Lysti-Leevi ovat menossa naimisiin, ja kylän naiset ovat päättäneet järjestää kunnon hääjuhlat Jerusalemin vanhalla koululla. Koulu on saanut purkutuomion, sen on ostanut kylälle kesänviettoon saapunut raharikas Moilanen (Pölösen elokuvassa Hägglund). Pekan matkassa on kaunis ja tyylikäs Meeri-vaimo, Jaana-tytär sekä Pekan äiti Linnea. Linnean ajatukset saavat paljon huomiota kirjassa osakseen: hän on entinen Kattilaniemen tilan emäntä, nykyinen leipomotyöntekijä Joensuussa. Linnea on nähnyt uudistilan nousun ja tuhon: Jussi-miehensa kanssa hän on Kattilaniemen rakentanut ja pettynyt monen muun kyläläisen tavoin toiveissaan, kun yksikään lapsista ei ole jäänyt tilaa jatkamaan, vaan on lähtenyt maailmalle töihin leveämmän leivän perään. Jussin kuoltua Linnea myi metsät ja pellot ja lähti Joensuuhun. Uudenlaisessa kaupunkilaisessa elämäntyylissä on mielenkiintoisetkin puolensa, kuten kuulemme Linnean hervottomasta selonteosta Kupinpuron Almalle:

"Paremmat ihmiset ne ruppee näillä kymmenillä jo hiljentymmään kuoleman eessä, mutta meikäläisillä tuntuu vain kiihtyvän tahti askelten. Niillä tuntuu nyt vasta elämäksi ja riemuksi revenneen, ne ottaa nyt vahingot takasi lisästen kansa. Eläkeläisiin päivätanssiloihin ja ja illanviettoloihin ja josjonniilaisiin jortsuloihin juostaan peä kolomantena jalakana kun pitäs männä jo kirkkoon häppiimään. Minä tok käyn ehkeis kirkkokuorossa enkä oo laskenna muutenkaa vielä koko ruummiille. Oot sie kuullu miten esimerkiks tälle entiselle Jussilan Sylville on käyny?"

Tilaa kirjassa saavat myös Pesosen Jalmari, sydänvikaa oireileva, itseään Kissingerin näköisenä pitävä isäntämies, Pölösen Urho, joka on Unelman ja Leevin lisäksi kylän "nuoria", verraton Tiikkajan Eljas joka laskettaa kalevalaishenkistä runomittaa ja soakkunoita, sekä Kukkosaaren Kerttu, jota kohti kiertyvät usein niin kylän miesten kuin naisten mietteet. Merkillepantavaa kyllä, Kerttu ei itse esiinny missään kohtauksessa, hänestä puhutaan vain välikäden kautta. Selvin symboli kuolevalle kylälle on Unelman kohtalo: häneltä on syövän vuoksi poistettu kohtu, joten hän ei voi saada koskaan omia lapsia. Rivien välissä viitataan myös sulhasen mahdolliseen homoseksuaalisuuteen.

Kivenpyörittäjä itse on Eljaksen poika, jonka lapsuuden kohtalosta mainitaan ohimennen jo melko lailla alkumetreillä, mutta kyläläisten tietoon salaisuudet tulevat vasta viime sivuilla, häätappeluiden huipennuksessa. Pölönen on jättänyt nämä asiat elokuvastaan pois.

Joskus kirjoissa tietyt asiat säilyttävät ajankohtaisuutensa, vaikka maailma ympärillä muuttuu. Suomesta ei enää lähdetä joukolla siirtolaisiksi Ruotsiin, sen sijaan keskustelua herättää maahanmuutto Suomeen. Auttaisiko näkökulmanvaihdos: mitä suomalainen maahanmuuttaja on 1970-luvulla saattanut tuumia? Tässä Pekan mietteitä:

"Huohvanaisen pihalla autossa istuva Pekka koetti tuntea kuin olisi edelleenkin Uddenilla Mellanvägenin kulmilla jatkuvasti piinallisen tietoisena kielitaidon puutteestaan ja kaikki ihmiset, vanhat ja huonovaatteisetkin, tuntuisivat saavuttamattoman hienoilta koska osasivat ruotsia, eikä hän kykenisi tuntemaan itseään niiden kanssa samanarvoiseksi muuten kuin ajattelemalla rämäkästi ja koettamalla liikkua vähän äkäisen ja kovan näköisenä. Hän käytti silmiään sen verran auki, että ehti nähdä olevansa Jerusalemissa ja Huohvanaisen pihalla, Hän kuvitteli, että makaa Tallvägenillä ja näkee unta, pelkää unessakin aamun tuloa ja lähtemistä kadulle, jossa liikkuvat ihmiset tuntuvat joiltain korkeammilta olennoilta vaikka ovat periaatteessa samalla tavalla ihmisen näköisiä kuin hän itsekin."

Muutenkin jerusalemilaisten päässä pyörii usein tunne siitä, että ne "oikeat ihmiset" ovat jossakin muualla. Oikeat ihmiset ovat parempia, elävät paremmin, niillä on asiat hyvin, ne osaavat kaiken kunnolla, heikäläiset vain ovat vähän semmoisia ja tämmöisiä. Sinänsä tämä ei mikään harvinainen tuntemus ole, ei yleisellä eikä yksityisellä tasolla. Heikon itsetunnon omaava ihminen helposti ajattelee, etteivät hänen asiansa ole yhtä tärkeitä ja arvokkaita kuin muiden. Myös kollektiivinen tuntuma siitä, että "paremmat ihmiset" ovat muunlaisia, on yleinen useiden ihmisryhmien keskuudessa. Ketkä olisivat nykypäivän jerusalemilaisia? Ne, jotka odottavat sunnuntaiaamuisin huoltoasemalla, että kello tulisi yhdeksän ja saisi ostaa kaljaa? Liian myöhään ulkona pyörivät lapset, joita kukaan ei ole käskemässä kotiin? Ketkä muut?

Lukemisen aikana suurta nautintoa antoi Turusen pistämätön dialogin kirjoittamisen taito ja rehevät murreilmaukset - samanlaista kielikylpyä kuin Seitsemän veljeksen lukeminen, vaikka Turunen käyttelee kirosanoja ja alatyylisyyksiä monen makuun kenties liikaa. Minua ne vain viihdyttivät. Lukiessa piti nauraa ääneen ja parhaat sutkautukset toivottavasti muistaa pitkään. Lisäksi jäin miettimään, mitä kirjan henkilöille tapahtuu hääviikonlopun jälkeen. Sopeutuuko Pekka Ruotsiin ja paraneeko avioliitto Meerin kanssa vai tuleeko ero? Meneekö Pölönen Kertun kanssa naimisiin, kuten Jalmari ja Hirvi-Ierikka povailevat, vai karistaako hänkin kylän pölyt jaloistaan? Kuinka rattoisasti Linnean elämä Joensuussa jatkuu vai käykö lasten murheiden murehtiminen liikaa voimille?

Lue myös nämä:
Majgull Axelsson: Huhtikuun noita
Juhani Aho: Helsinkiin
Orvokki Autio: Pesärikko

Panu Rajala: Unio mystica

Panu Rajalan Unio mystica, Mika Waltarin elämäkerta, oli melkoinen luku-urakka pituutensa puolesta. Raskas se ei kuitenkaan ollut, sillä teksti oli varsin sujuvaa ja luettavaa ja Waltarin elämä oli kiinnostavaa. Vaikka olen lukenut jonkun verran Waltaria, oli minulla hänen elämänvaiheistaan melko hajanainen kuva, joten Rajalan teoksesta sai kattavan kokonaiskäsityksen.

Kuten olen kai maininnutkin, elämäkerrat ovat siitä mukavaa luettavaa, että niissä voi tapahtua mitä vaan, sellaistakin mikä fiktiossa tuntuisi epäuskottavalta. Waltarin polveileva elämä ei tee poikkeusta. Minulle tuli lukiessa mielikuva, että kuinka ihmeessä tämä 1920-luvulla Pariisia ihaileva nuorukainen ja 1940-luvulla sotapropagandaa ja elokuvakäsikirjoituksia hurjaa vauhtia takova mies yhtäkkiä tempautui muinaisten egyptiläisten maailmaan ja kirjoitti yhden kesän aikana Sinuhe egyptiläisen? Jos Waltari olisi esimerkiksi amerikkalaisen viihteen hahmo, hänet olisi pantu opiskelemaan Egyptiä hullun lailla pienestä pitäen, ja hän olisi suunnattomin ponnistuksin, kaikki voimansa uhraten pusertanut lopulta egyptiläisromaanin aikaiseksi. Nyt hän kirjoitti muutamassa kuukaudessa huikean teoksen, josta ei ole juuri historiallisia virheitä löytynyt monta vuosikymmentä myöhemminkään.

Eipä sillä, toki Waltari oli ollut kiinnostunut Egyptin historiasta jo pitkään ja kerännyt paljon lähdeaineistoa romaania varten, mutta se ei suinkaan ollut hänen ainoa kiinnostuksen kohteensa. Tuotteliaimpina vuosinaan hänen kirjoitustahtinsa oli ällistyttävä. Romaaneja, lehtijuttuja, näytelmä- ja elokuvakäsikirjoituksia, toimitettuja tietoteoksia, runoja, mitä vain. Osa työajalla ja osa työajan ulkopuolella. Vasta viimeisinä vuosinaan "tyhjän paperin kammo" alkoi Waltariakin koetella, luontainen kirjoitusnopeus hidastui eikä viimeisinä elinvuosina oikein kunnon vauhtiin enää päässytkään. Mutta siihen asti tekstiä syntyi uskomattomia määriä.

Rajala käsittelee useaan otteeseen Waltariin kohdistuvaa vastustusta. Eräs perusasetelma pysyi samana, vaikka vuosikymmenet vaihtuivat: vasemmalle päin kallellaan olevat kulttuurin edustajat eivät oikein koskaan hyväksyneet porvarillisena pitämäänsä Waltaria. Muitakin vastustajia löytyi. Waltari joutui osallistumaan erilaisiin kirjoituskilpailuihin huolellisesti jälkensä peittäen, sillä hän perustellusti arveli, että valitsijaraadit yrittivät estää hänen voittonsa. Räikein tilanne koettiin Sinuhe egyptiläisen jälkeen, kun Waltari kampattiin viime metreillä Valtion kirjallisuuspalkinnon voittopallilta. Apurahaa Waltari haki vain pari kertaa, viimeiseksi silloin kun hän oli jo varsin tunnettu ja arvostettu kirjailija. Ei tippunut. Hullua kyllä, "liika ahkeruus" oli paha synti kirjailijalle aina vaan.

Historiallisten romaanien sarjaan liittyvät tutkimustyöt ja matkat 1940-luvulta 1960-luvulle ovat erittäin mielenkiintoista luettavaa. Viimeistään tässä yhteydessä käy selväksi, että on olemassa historiallisia romaaneja ja "historiallisia" romaaneja. Jälkimmäiset ovat sellaisia, joissa kirjailija on ottanut historiallisen ajanjakson lähinnä kulissiksi, vaivautumatta sen enempää panostaa historialliseen uskottavuuteen. Waltari taas toimi Rajalan mukaan kuin tutkija. Hänen omaksumiskykynsä, lukeneisuutensa ja päättelykykynsä tuntuvat huikeilta, varsinkin kun miettii, kuinka sujuvasti hän sitten purki hankkimansa tiedot historiasta osaksi romaanejaan. Kirja herätti mielenkiinnon jatkaa Waltarin historiallisten romaanien lukemista. Sinuhe egyptiläisen, Turms kuolemattoman ja Ihmiskunnan viholliset olen jo lukenut. Rajalan kuvauksen perusteella esimerkiksi Johannes Angelos voisi olla varsin kiinnostava. Turmsin voisi lukea uudestaankin ja itse asiassa Sinuhenkin pitkästä aikaa, huomasin etteivät sen juonikuviotkaan mitenkään kristallinkirkkaasti mielessä ole.

Erityisen mukavaa oli, että Rajala aivan avoimesti tulkitsee useita Waltarin romaaneja siten, että hän tekee romaanien perusteella johtopäätöksiä Waltarin omasta elämästä. Tätähän itsekin harrastan ja olen täällä blogissa esimerkiksi saanut siitä aika ajoin sapiskaa niiltä, joiden mielestä kirjailijan kirjat ja kirjailijan elämä eivät ole missään tekemisissä keskenään. Ylipäätään kirjan perusteella Waltarista tuli sellainen mielikuva, että siinä lienee ollut sympaattinen, herkkä, huumorintajuinen ja monelta osin syvällinenkin ihminen. Erityisesti elämänsä loppuvaiheessa Waltarin pohdinnat ja kokemukset uskonasioiden tiimoilta tuntuivat jopa riipaisevilta. Ja Waltarin henkeä kunnioittavalta tuntuu sekin, että vaikka elämäkerta on yhtä paksu tiiliskivi kuin kirjailijan itsensä paksuimmat romaanit, ei lopputulos ole raskas ja sekava. Juttu luistaa miellyttävästi, notkeasti ja sujuvasti kuten Waltarin omissakin kirjoissa yleensä on tapana.

Lue myös nämä:
Mary Henley Rubio: Lucy Maud Montgomery - The Gift of Wings
Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen
Mika Waltari: Johannes Angelos

L.M. Montgomery: Emily's Quest

Näinhän tässä kävi, että piti ahmaista Runotytön kolmaskin osa englanniksi melkein heti edellisen lopettamisen jälkeen. Se kyky Montgomeryllä ainakin kirjailijana oli, että hän osasi koukuttaa lukijan - minäkin, joka olen lukenut tämänkin kirjan suomeksi jo vaikka kuinka monesti, jouduin ahmimaan kirjaa eteenpäin, jotta "saisin tietää mitä siinä tapahtuu" - vaikka perusjuoni sinänsä oli hyvin muistissa.

Mietin viimeksi, miksei Jane Austeniin viitata missään Emily-kirjoissa, ja tässä kolmososassahan Austen tulikin vastaan. Näin keskustelevat Dean Priest ja Emily:

"- But I'd hate to have you dream of being Brontë or Austen - and wake to find you'd wastes your youth on a dream.

- I don't fancy myself a Brontë or an Austen, said Emily. - But you didn't talk like that long ago, Dean. You used to think then I could do something some day."

Kirjan juoni menee lyhyesti näin: high schoolin käytyään Emily palaa kotitilalleen New Mooniin asumaan Laura-tädin, Elizabeth-tädin ja Jimmy-serkun kanssa. Vanhat ystävät lähtevät opiskelemaan, Emilyn tavoitteena on tehdä töitä kotona käsin, eli kirjoittaa ja kehittyä kirjoittajana. Kirjan aikana hän ehtii olla kihloissa Dean Priestin kanssa, kihlaus kuitenkin purkautuu ja Emily viettää loppukirjan haikaillen naapurin Teddyn perään. Kuinkas sitten käykään?

Lukiessa mieleen nousi hämäriä tunnelmia niistä kerroista, kun olen kirjan aiemmin lukenut. Rakkaustarinan kaava lienee todella, todella syvällä nais- ja tyttölukijoiden päässä ohjenuorana silloin, kun luetaan mitä tahansa kirjaa jonka pääosassa on nuori nainen. Ainakin minä muistelen lukeneeni tätä kirjaa nimenomaan rakkaustarinan valossa. Ihmettelin, miksi Teddy luuhasi niin paljon taustalla, miksei enemmän kuvattu heidän yhdessäoloaan, kun Emilyn tunteista Teddyä kohtaan kuitenkin kerrotaan niin paljon. Vasta nyt, 31-vuotiaana, minulle tuntui menevän jakeluun se perussyy, mitä Montgomery lienee hakenut takaa tällä kirjalla. Kirjan keskiössä ei suinkaan ole se, saako Emily Teddyn vai ei, vaan se tapa millä Emily keskittää kaikki voimansa kirjoittamiseen ja "kiipeää alppipolkuaan", eli pyrkii tekemään kirjoittamisesta oikean elämäntyönsä. Ura etenee vaiheittain: vähitellen lehtiin lähetetyt tarinat ryhtyvät pääsemään läpi yhä helpommin, kirjoituspalkkiot alkavat vähitellen tuoda todellista tuloa ja oman kirjan julkaistuksi saaminen huipentaa läpimurron. Todennäköistä on, että tämän kirjan jälkeen Emily voi tunnustettuna esikoiskirjailijana keskittyä kirjoittamaan uusia kirjoja ja saakin ne läpi.

Mutta toki tämän sisäsyntyisen, työhön ja kutsumukseen suuntautuvan kunnianhimon lisäksi rakkaus on ainakin jossain muodossa tärkeässä osassa. Nykylukijan silmiin hauskaa tietysti on, että kirjassa on valtavasti kosintoja ja kihlautumista, mutta sen sijaan ikinä ei esimerkiksi kuvata, pääseekö Emily edes pussaamaan Teddyn kanssa (selväksi tulee, että kenenkään muun kosijan tai edes kihlattunsa Deanin kanssa moista fyysistä irstailua ei harrasteta).

Kirjan alkupuolelle sijoittuva kihlaus Deanin kanssa onkin mielenkiintoinen jakso. Dean minun silmiini loppujen lopuksi aika epäilyttävä hahmo: hän on kytännyt Emilyä siitä saakka kun tämä ollut 12-vuotias, ja kun tämä on tarpeeksi vanha (hieman alle 20-vuotias) niin kosimaan vaan ja kihloihin. Deanin rakkaus on kuitenkin omistamis- ja tuhoamishaluista, ja hänellä on merkillinen valtaside Emilyyn. Kertoohan tästä jo Deanin väite, että hänellä on ollut Emilyn elämä "hallussaan" siitä saakka kun hän pelasti Emilyn hengen, ja hänellä on myös valta antaa se Emilylle takaisin niin halutessaan.

Montgomery on taitava kuvaamaan ihmisiä siten, että rivien välit kertovat välillä paljon. Deania kuvataan "liikaa nähneeksi", ja jää lukijan mielikuvituksen varaan, mitkä turmiolliset vaiheet ovatkaan tehneet Deanista niin kyynisen.

Ihannepoika Teddy ei loppujen lopuksi kovinkaan monessa kohtauksessa esiinny, vaan olennaiseksi jää, että Emily oppii tunnistamaan ja myöntämään omat tunteensa, olipa niiden kohde kuka tahansa. Emily ja Ilse muodostavat eräänlaisen peilikuvaparin: kumpikin on rakastunut mieheen - Emily Teddyyn ja Ilse Perryyn - joka ei tunnu tietävän saatikka välittävän näistä tunteista. Sekä Emily että Ilse joutuvat pohtimaan, kuinka aloitteellinen nainen voi olla rakkaudessa. Olisiko nöyryyttävää tunnustaa tunteensa itse - tai edes vastata liian näkyvästi miehen aloitteisiin? Onko parempi suostua epäkiinnostavankin miehen kosintaan mieluummin? Tällaiset kysymykset tuntuvat vanhanaikaisilta, mutta näitä samoja aiheitahan veivataan edelleen naistenlehtien sivuilla vielä 2000-luvullakin: voiko nainen tehdä aloitteen?

Ilse on ihana ja kiinnostava hahmo, ja vaikka melko vähän pelitilaa hänkin tässä kirjassa saa, lukijalle tulee hänestä ehjä ja rikas kuva. Olisipa mielenkiintoista, jos Montgomery olisi kirjoittanut Ilsestä oman kirjan. Kun Emily on sisäänpäinkääntynyt, hillitty, elää aikuisenakin hiljaisessa Blair Waterin kylässä Prinssi Edvardin saarella, on Ilse riehakas, räiskyvä, avoin, opiskelee Montrealin urbaanissa sykkeessä. Kirja villistä Ilsestä olisi ollut taatusti mukavaa luettavaa.

Talven kiinnostavin lukuvinkki aiheeseen liittyen tulee tässä: Mary Rubion kirjoittama L.M. Montgomeryn elämäkerta "The Gift of Wings". Linkin takaa löytyy Amazonin asiakkaitten kommentteja kirjasta myös. Olisipa hienoa saada tämä suomeksi, saa nähdä kuinka käy. Kyselin WSOY:ltä olisiko tämä kirja käännöslistalla, WSOY kun on suurimman osan Montgomeryista suomeksi julkaissut, mutta ei sieltä kukaan vastannut. Kirjaa ei myöskään löytynyt ainakaan vielä Suomalaisen kirjakaupan nettikaupasta, joten tilasin kirjan Amazonista. Yleensä sieltä on muutamassa viikossa saanut tilauksen kotiin. Kyllä Internetissä on paljon hyviä puolia!

Lue myös nämä:
L.M. Montgomery: Emily of New Moon
L.M. Montgomery: Emily Climbs
Margaret Mitchell: Gone With The Wind

L.M. Montgomery: Emily Climbs

Runotyttö Emilyn tarina tempaisi taas niin mukaansa, että piti lukea englanniksi myös sarjan kakkososa, Emily Climbs, suomeksi julkaistu nimellä Runotyttö maineen polulla. Varmasti tulee haettua kirjastosta myös kolmonen, Emily's Quest, jossain vaiheessa. Tässä osassa seurataan Emilyn vaiheita kolmivuotisen lukion (vai mikä nyt onkaan sopiva käännös tuolle 1900-luvun alun kanadalaiselle high schoolille) Shrewsburyssa. Kirjan aikana Emily varttuu tytöstä nuoreksi naiseksi, ja pari kosijaakin ilmaantuu jo tarjolle. Ensisuudelmaa sen sijaan tietenkään ei vielä koeta, kosimisista huolimatta. Pari kertaa ollaan aika lähellä, mutta ihan ei vielä tärppää.

Välillä kirjan rakenne hieman onnahtelee, sillä Montgomery ei aina rakenna kirjoihinsa mitään selkeitä juonikaaria, vaan lähinnä seurailee päähenkilöiden kohdalle osuvia peräkkäisiä sattumuksia. Huonoimmillaan tästä tulee läpijuoksu-efekti, ja välillä tällaisia notkahduksia tulee, kun kirja kulkee eteenpäin Emilyn yksittäisten päiväkirjamerkintöjen varassa. Lisäksi ihmettelin kirjan luettuani, että miksihän näitä ylempien oppiasteiden koulukokemuksia ei juuri valoteta, vaikka lapsi-Emilyn koulunkäyntiä seurattiin hyvinkin tarkkaan ja osuvasti. Vaikka Shrewsburyn sattumuksia ja seurapiirejä kuvataan paljon, kirjassa ei ole yhtään kohtausta, jossa kuvattaisiin vaikka oppitunteja kovinkaan tarkasti. Montgomery itse kuitenkin kävi kouluja tuon ajan naiseksi poikkeuksellisen paljon, joten oman kokemuksen puutteeseen tämän ei periaatteessa pitäisi kaatua.

Samoin melko vähälle huomiolle jäävät Emilyn läheiset ystävät Ilse, Perry ja Teddy. Varsinkin Ilse on hurmaava hahmo, ja onneksi Ilse melko paljon tilaa saakin välillä, mutta mielestäni hän olisi voinut olla mukana enemmänkin. Samoin Perry on uskottava ja hauska hahmo. Emilyn romanttisten tunteiden kohde Teddy sen sijaan saa huomiota eniten kirjan alussa ja lopussa. Sinänsä selitys ystäväpiirin ajoittaiselle näkymättömyydelle löytyy siitä, että kirjassa kuvataan paljon Emilyn rikasta sisäistä maailmaa ja hänen itsenäistä luonnettaan. Emilylle on tärkeää on riippumaton ja tuntea olevansa vapaa. Myös ensimmäiset todelliset romanttiset kokemukset saavat Emilyn usein pitämään vapauden tunteestaan kiinni entistä enemmän. Tosin sen jälkeen, kun sain päähäni ajatuksen että Montgomery olisi kirjoittanut sinkkukirjoja jos olisi elänyt nykyaikaina, olen ehkä vähän liikaakin suodattanut lukukokemuksiani tämän näkökulman kautta. Esimerkiksi kirjan lopussa nähtävä hahmo, Janet Royal, on mielestäni sellainen henkilö, johon Montgomery lienee ammentanut aika lailla omia kokemuksiaan. Janet on nelikymppinen Shrewburysta lähtöisin oleva nainen, joka työskentelee New Yorkissa toimittajana. Hän on menestynyt urallaan, mutta kotikaupungissaan häntä edelleen pidetään ensisijaisesti vanhanapiikana:

"Miss Royal flushed slightly. She knew that in Blair Water and Shrewsbury she was regarded as an old maid, and therefore a failure, no matter what her income and her standing might be in New York. But she kept her temper and tried another line of attack."

Montgomery itsehän meni verrattain myöhään naimisiin. Toisaalta, vanhaksipiiaksi leimautuminen tuntuu olevan väistämätöntä tietynikäisen naimattoman naisen kohdalla nykypäivänäkin, vaikka työelämä on Montgomeryn ajoista muuttunut tasa-arvoisempaan suuntaan. Siitä todisti tämä mielenkiintoinen lukemani uusi kirja, Arja Mäkisen Vanhojapiikoja ja vapaita naisia.

Muistaakseni kolmososassa Emilykin uhkaa joutua "Uuden Kuun vanhojenpiikojen" joukkoon laskettavaksi, mutta lopussa happyend koittaa Teddyn kanssa. Nuoren Emilyn ajatusmaailmaa ei kuitenkaan määrittele rakkaudesta haaveileminen, vaan oma kunnianhimo kirjoittamisen suhteen. Emilyn kirjoitusharrastuksen parista löytää Montgomeryn omasta tyylistä tuttuja juttuja. Emily kirjoittaa paljon romanttisia ja kauniita luontokuvauksia, toisaalta hänellä on silmää ihmisluonteelle ja hän kirjoittaa kanssaihmisistään humoristisia ja sarkastisiakin kuvauksia.

Luulenpa, että yksi syy näiden kirjojen aina vain jatkuvaan viehätysvoimaan lienee siinä, että Montgomery puhuttelee lukijan tunnemuistoja nuoren ihmisen ajatusmaailmasta ja kokemuksista. Montgomeryn taito kuvata uskottavasti lapsen ja nuoren kokemuksia on jotain, johon jokainen lukija pystyy samaistumaan. Idyllinen luonnonympäristö, vanhanaikainen tapakulttuuri ja seurapiirielämän kuvaus toki antavat myös vetoavat raamit tarinalle.

Janet Royalin tapauksen yhteydessä Montgomery käyttää seuraavaa lausetta: "The Murray pride - and prejudice - would be an impassable barrier." Tulkitsen tämän hienoiseksi viitteeksi Jane Austenin Ylpeyden ja ennakkoluulon suuntaan ja ihmettelenkin, miksihän Austeniin ei juurikaan viitata Emily-sarjan kirjallisissa keskusteluissa, vaikka monia muita kirjailijoita niissä mainitaankin. Montgomery kun on monella tapaa Austenin henkinen perillinen: molemmat kuvaavat nuorten naisten sielunmaisemaa, ammentavat huumoria tiukasti säänneltyjen yhteisöjen tapakulttuurin törmäyksistä, käsittelevät naisen mahdollisuuksia omaan elämään sekä avioliiton tarjoamia etuja ja uhkia nuoren naimattoman naisen näkökannalta katsottuna.

Lue myös nämä:
L.M. Montgomery: Emily of New Moon
L.M. Montgomery: Emily's Quest
Kaari Utrio: Ilkeät sisarpuolet

Majgull Axelsson: Huhtikuun noita

Tämä on se A-hyllystä bongattu käännöskirja, josta kerroin. Olen lukenut kirjan aiemminkin ja lisäksi nähnyt Kajaanin kaupunginteatterissa kirjasta sovitetun näytelmäversion. Ajoittaisin ensimmäisen lukukertani jonnekin kevään 2002 kieppeille. Tämäkin on niitä kirjoja, joista on jäänyt kestomuistikuvia kangastelemaan mielen perukoille: kirjan hahmoista puliakaksi vajonnut Birgitta, joka nuorena piti itseään Motalan maidonvalkeana Marilyn Monroena, teki lähtemättömän ja karmaisevan vaikutuksen.

Kirja on ns. vuorokausiromaani, vai miksi näitä nyt sanotaankaan. Kirjan tapahtumat sijoittuvat loppujen lopuksi 1-2 lyhyen vuorokauden ajalle, mutta 470 sivun aikana ehditään käymään takautumien ja vaihtuvien näkökulmien kautta läpi neljän ihmisen historiaa. Axelsson muistuttaa hieman suomalaissuosikkiani Hilkka Raviloa: molemmat naiset kertovat sodanjälkeisestä pohjoismaisesta köyhyydestä ja huimasta yhteiskunnallisesta kehityksestä 1900-luvun lopun vuosikymmeninä. Samankaltaisia hahmojakin löytyy, tyyppiesimerkkinä psykopaattinen, lastaan pahoinpitelevä äiti.

Huhtikuun noita kertoo Ellenistä, hänen kolmesta kasvattityttärestään ja yhdestä biologisesta lapsestaan. Samalla otetaan kantaa ruotsalaisen kansankodin sosiaalihygieniaan: kun Ellen synnytti vaikeavammaisen lapsen, siivottiin tämä pois näkyvistä laitoshoitoon ja tytär Desirée joutui kasvamaan ilman yhteyttä äitiinsä. Sen sijaan Ellenin hoiviin päätyy kolme erilaista pikkutyttöä: arka Christina, aina hieman itseltään eksyksissä oleva Margareta sekä pahansisuinen Birgitta. Hänen vatsaansa kalvaa nälkäinen sokerirotta, joka alkaa myöhemmin vaatia kovempia aineita pysyäkseen tyytyväisenä. Uuden ulottuvuuden tarinaan tuo cp-vammaisen Desiréen kyky irrota ruumiistaan: hän seuraa ja pyrkii ohjailemaan tuntemattomien sisartensa elämää vaikka hänen ruumiinsa makaa laitoksessa.

Yliluonnollinen osuus on naitettu harvinaisen uskottavasti mukaan muuten painavan realistiseen ja ruotsalaista yhteiskuntaa ruotivaan romaaniin. Muuten kirjan ydinsanoma on se, miten lapsena koetut vaikeudet seuraavat joskus ihmisen mukana koko elämän ajan. Christina ei tunnu pääsevän peloistaan eroon, vaikka on kouluttautunut lääkäriksi ja nainut sopivan miehen, Margareta harhailee epävarmuutensa heiteltävänä edelleen, vaikka tekee väitöskirjaa fysiikan alalta, ja Birgitta on pudonnut pohjaa kohti lujaa, mutta silti syyttää vaikeuksistaan edelleen kaikkia muita paitsi itseään.

"- Hei kuule, Birgitta sanoo ja yrittää jonkinlaista hymyä, mutta muistaa samassa että hänen suunsa on kastimerkki. Kukaan tavallinen rouva Svensson ei kuljeskele mustat aukot irtilyötyjen hampaiden paikalla. Aina hymyillessään Birgitta näyttää, kuka todellisuudessa on: narkkari, joka on vanhemmiten uudelleenkouluttautunut puliakaksi... Hän sulkee suunsa niin että leuat kolahtavat ja antaa hymyn sammua."

Kuten usein toisella lukukerralla, vaihtuvien kertojanäkökulmien palaset sekä tarinaan vaivihkaa ujutetut johtolangat loksahtavat paljon helpommin paikoilleen kuin ensimmäisellä lukukerralla. Kirjan edellisestä lukemisesta oli kuitenkin riittävän pitkä aika, joten monet jutut tulivat tuoreentuntuisina vastaan. Joitakin kohtauksia oli, jotka muisti jo etukäteen, tyypillisesti nuo sosiaalitapaus-Birgitan karmeimmat ja surullisimmat tilanteet, ja niidenkin kanssa jälleennäkeminen (tai -lukeminen) oli odotettu ja mielenkiintoinen.

Olen tainnut blogissani useammin moittia kuin kehua lukemieni kirjojen suomentajia, joten nyt onkin mukava todeta että suomentaja Kaarina Sonck on tehnyt varsin hyvää työtä. Kieli soljuu notkeasti eikä häiritseviä svetisismejä tule juurikaan vastaan. Majgull Axelssonin paneutunut, moniulotteisen maailman maalaava kerronta välittyy hyvin. Kaiken kaikkiaan tämä on hyvä romaani: monipuolisia luonnekuvia, hyvä läpileikkaus ruotsalaisesta historiasta ja yhteiskunnasta tarinaan sopien, mielenkiintoisia henkilö- ja miljöövalintoja. Lukija saa pohdittavaa niin ajatusten kuin tunteen tasolla.

Lue myös nämä:
Hilkka Ravilo: Yö yllä viljan
Helmi Kellokumpu: Lasteen alaisia
Stieg Larsson: Miehet jotka vihaavat naisia

Merete Mazzarella: Illalla pelataan Afrikan tähteä

Merete Mazzarellan kirjan sain kirjaston varausjonosta. Olikin mukaansatempaava kirja: rupesin lukemaan tätä maanantai-iltana kymmenen jälkeen katsottuani Täydelliset naiset, ja piti sitten lukea kertaheitolla loppuun asti, vaikka meni melkein puolilleöin ennen kuin pääsi nukkumaan. Melko harppovaa lukemistahan se sitten oli, mutta ei malttanut jättää kesken. Joitakin Mazzarellan esseeteoksia olen aiemminkin lukenut ja olen hänen tyylistään pitänyt.

Mazzarella tarttuu ajankohtaiseen aiheeseen: fanaattiseen isovanhemmuuteen. Näin kolmikymppisenä tämä on kiinnostava aihe. Erilaisia "mummolehtiä" (Eevaa, Kodin Kuvalehteä, Kotiliettä) lukiessa törmää joskus järkyttäviin kuvauksiin 60-70-vuotiaiden keskinäisestä kilpailusta, jonka välineenä ovat lapsenlapset. Muistan yhdenkin haastattelun, jossa iäkästä pariskuntaa kuvailtiin sanoilla "he olivat jo kadehtineetkin muiden onnea" - syynä se, että kumpikaan pariskunnan kahdesta tyttärestä ei ollut pyöräyttänyt lapsenlapsia, ja naapureilla ja tuttavilla semmoisia oli. Karmaisevin ja koomisin oma kokemukseni on takavuosilta, kun olin kyläilemässä omien vanhempieni kanssa erään heidän tuttavapariskuntansa luona. Emäntänä toimiva rouva ylisti monisanaisesti ihania lapsenlapsiaan ja kertoi että hän on tilannut niitä neljä, mutta kaksi puuttuu vielä, koska hänen tyttärensä eli sinkkuna eikä ollut lapsenlapsituotantoon mukaan siis ehtinyt. Aikansa juteltuaan rouva tiiraili vanhempiani ja tokaisi: "Teillä sitä ei vielä lapsenlapsia olekaan." Oli aika pöllämystynyt olo. Olisi kai pitänyt osata sanoa vaikka että "anteeksi, juoksenkin tästä synnyttämään", mutta harmi kun nämä nasevat vastaukset keksii aina vasta jälkikäteen.

Mutta kaipa isovanhemmuus ilmiönä on nykyään päässyt muotoutumaan erilaiseksi kuin ennen, kun perheet ovat pienentyneet, synnytysikä noussut ja ihmisten keski-ikä ylipäätään venynyt. Valtavat jälkeläisjoukot eivät enää ole yhtä itsestään selviä kuin ennen (mikä tietysti on monessa mielessä vain hyvä asia), joten kaipa niihin harvoihin lapsenlapsiin sitten voi keskittyä ihan eri lailla. Tai sitten iäkkäiltä naisilta puuttuu kokonaan se oma elämä, jos onni on aivan riippuvainen niistä lapsenlapsista. En muista että oma mummini olisi elinaikanaan mitenkään erityisesti hurahtanut ja hössöttänyt meidän lastenlasten takia, tosin hänellä olikin viisi lasta, kymmenkunta lastenlasta ja hän ehti nähdä vielä ison liudan lastenlastenlapsiakin.

Mazzarella analysoi kirpeästi ja hauskasti tätä ilmiötä, ja valottaa samalla omia kokemuksiaan isovanhemmuudesta. Hyökkäävin mahdollinen isoäiti hän ei ole, osin jo siitäkin syystä että hänen ainoa poikansa asuu Amerikassa ja Mazzarella pääsee tapaamaan poikansa perhettä kerran pari vuodessa. Suhdetta mutkistaa myös välit miniän kanssa: vaikka Mazzarella pitää miniäänsä viehättävänä, fiksuna ja topakkana, jokin ainesosa keskinäisestä kemiasta puuttuu ja anoppi ja miniä tuntevat olonsa vaivautuneiksi toistensa seurassa. Myöhemmin pojalle ja miniälle tulee avioero, joten perhesuhteita sekoittavat vielä uudet kumppanit.

Suomenruotsalais-tanskalaisen Mazzarellan lapsenlapset ovat amerikanjuutalaisia. Globaalin maailman perhesuhteita käsitellään paljon. Samalla Mazzarella sivuaa lastenkasvatusta: jos ennen lasten piti näkyä mutta ei kuulua, nyt innokkaan isoäidin pitäisi aina olla valmis heittäytymään mahalleen lattialle leikkimään lastenlastensa kanssa heti kun näitä näkee. Tavaran paljous, harrastusten paljous, elämysten paljous ja ihmissuhteiden paljous (avioerot vielä moninkertaistavat huomiota vaativien ihmiskontaktien määrän lasten elämässä) mietityttävät. Samoin käytöstavat nyt ja ennen. Mitään "ennen kaikki oli paremmin, kesälläkin hiihdettiin kouluun" -narinaa teksti ei onneksi ole, vaan Mazzarellalla on kyky katsoa niin menneisyyteen kuin nykyhetkeenkin ja arvioida historian virtaa.

Pieni sivuraide: "ennen kaikki oli paremmin" -tyylistä saa palkinnon toimittaja Eeva-Kaarina Kolsi, joka tämänpäiväisessä Ilta-Sanomien jutussa kuvaa Panu Rajalan lapsuutta lauseella: "50-luvulla oltiin jatkuvasti ulkona, eikä tietokoneen äärellä." Riemastuttavaa anakronismia, sillä aihetta tutkinut Petri Paju kertoo Turun Sanomien jutussa, että 1950-luvulla Suomessa vasta rakennettiin maan ensimmäisiä tietokonekokeiluja. Onpa hyvä juttu, että natiaiset eivät menneet häiritsemään professorien tutkimuskokeiluja.

Jopas lipsahti. Tosin tämäntapaisia sivuraiteita Mazzarellakin tekstissään suosii, mikä onkin yksi syy hänen kirjojensa viehätysvoimaan. Ilmankos tämäkin kirja on kirjastoissa kovasti jonotettu.

Lue myös nämä:
Hilkka Ravilo: Kylmät kädet
Marianne Backlén: Karma
Laura Honkasalo: Tyttökerho

L.M. Montgomery: Emily of New Moon

L.M. Montgomerya englanniksi -projektini jatkui Pienellä runotytöllä, alkukielellä siis Emily of New Moon. Mikäli kirja suomennettaisiin nyt, en näkisi mitään ongelmaa kääntää kirjan nimeä suoraan. Siispä Uuden Kuun Emily olkoon 2000-luvun nimi Pienelle runotytölle. Vanha käännös puoltaa tosin paikkaansa, sillä käsitteenä "pieni runotyttö" on ehtinyt juurtua syvälle suomen kieleen. Herkkiä, kirjallisuudesta pitäviä nuoria naisia kutsutaan usein runotytöiksi, välillä positiivisessa, välillä negatiivisessa mielessä.

Inspiraatio kirjan (uusinta)lukemiseen tuli Sokeripala-blogin riemastuttavan anarkistisesta Runotyttö-analyysista. Suomeksi Runotytöt olen minäkin lukenut monesti, englanniksi kerta oli ensimmäinen. Taas kerran nautin siitä, että ensinnäkin lukeminen kesti kauemmin alkukielellä ja lisäksi Montgomeryn englanti on hienovaraista, kaunista ja ymmärrettävää. Lukemisen aikana mieleen muistui myös tuore uutinen: L.M. Montgomeryn pojantytär Kate Macdonald Butler kertoi, että kirjailijan kuolema 67-vuotiaana ei johtunutkaan sairaudesta, vaan hän teki itsemurhan lääkkeillä. Asiasta voi lukea vaikka täältä. Uutinen herätti monenlaisia mietteitä. Muistan lukeneeni aiemminkin, että Montgomeryn viimeiset vuodet olivat raskaita, mutta itsemurha tuntuu kovin suurelta kontrastilta verrattuna siihen elämäniloon, positiivisuuteen, elämän ymmärtämiseen ja lämpöön, joita hänen kirjoistaan lukijalle välittyy. Juuri siksi hänen kirjojaan edelleen luetaan ja niistä pidetään. Mutta elämä ja fiktio ovat kaksi eri asiaa - tämän vuoksi pitäisi entistä suuremmalla syyllä tarttua jonakin päivänä The Selected Journals of L.M. Montgomery -teoksiin, että ymmärtäisi, mitä kaikkea kirjojen taustalla, kirjailijan omassa elämässä tapahtui.

Takaisin Emilyyn, josta suomennoksissa käytetään nimeä Emilia. Nimien vaihtelun ja muunkin vuoksi voin painokkaasti suositella, että Emilyn ystävät lukevat lempikirjansa myös englanniksi. Nyt jaksoin välillä kurkkia joitakin kohtauksia suomennoksesta, ja löysinpä monta kohtaa joissa tekstiä oli saksittu melkoisesti. Esimerkiksi käy kohtaus, jossa vanha Nancy-täti arvioi Emilyn ulkomuotoa:

"- Emily, you're not a beauty but if you learn to use your eyes and hands and feet properly you'll pass for one. The men are easily fooled and if the women say you're not 'twill be held for jealousy.

Emily decided that this was a good opportunity to find out something that had puzzled her.

- Old Mr. Kelly said I had come-hither eyes, Aunt Nancy. Have I? And what are come-hither eyes?

- Jock Kelly's an old ass. You haven't come-hither eyes - it wouldn't be a Murray tradish. Aunt Nancy laughed. - The Murrays have keep-your-distance eyes - and so have you - though your lashes contradict them a bit. But sometimes eyes like that - combined with certain other points - are quite as effective as come-hither eyes. Men go by contraries oftener that not - if you tell them to keep off they'll come on. My own Nathaniel now - the only way to get him to do anything was to coax him to do the opposite. Remember, Caroline? Have another cooky, Emily."

Ja sama suomeksi:

"- Emilia, sinä et ole kaunotar, mutta jos opit käyttämään silmiäsi ja käsiäsi ja jalkojasi niin kuin pitää, niin käyt kaunottaresta. Ota toinen munkki, Emilia".

Hups heijaa, sinne hävisi pitkät pätkät! Tuntuu kuin suomennoksessa olisi muutenkin pudotettu pois "lapsille sopimattomia" aineksia - vaikka juuri ne maustavat kirjaa mainiosti ja antavat välähdyksiä Emilyn näkemästä aikuisten maailmasta ja Emilyn itsensä hurjemmasta puolesta.

Olen käsitellyt aiemminkin nuortenkirjojen vs. aikuisten kirjojen asetelmia - useimmat Montgomeryn kirjat esimerkiksi mielletään nuortenkirjoiksi. Sinänsä en keksi siihen hyvää perustetta, sillä vaikka tässäkin kirjassa Emily on alussa kymmenvuotias ja vanhenee loppuun mennessä kolmetoistavuotiaaksi, sopii kirja erinomaisesti aikuisenkin luettavaksi. Itse asiassa yksi syy siihen, että päähenkilö on näin nuori, lienee siinä että näin Montgomery voi vapaasti käsitellä naispuolista päähenkilöä ilman, että mukaan tarvitsee ympätä väkisin romanssikuvioita. Kun kirjoitetaan parikymppisistä naisista, on keskiössä aina naisen suhde mieheen - onnistuuko nainen löytämään Sen Oikean ja pääseekö hän naimisiin. Nuori tyttö saa olla vielä itsenäinen yksilö, ja hienosti Montgomery kuvaakin Emilyn rikasta sisäistä maailmaa, voimakasta itsetiedostamista ja elämänkokemuksen janoa. Emilyn tulevaisuudenhaaveet keskittyvät omaan kirjoittamiseen, itse asiassa kirjassa viitataan yllättävänkin monta kertaa siihen, miten Emily aikoo tulla kuuluisaksi ja lisäksi ansaita kirjoittamisella paljon rahaa. Naimisiinmeno tai lasten hankkiminen ei samalla lailla kuulu Emilyn toivelistan kärkeen.

Veikkaisinkin, että mikäli Montgomery olisi elänyt 2000-luvulla, hän olisi kirjoittanut sinkkukirjoja. Muistelen, että kahdessa myöhemmässä Emily-kirjassa Teddy (vastine Gilbertille, Hilarylle, ja monelle muulle Montgomeryn mieshahmolle, jotka ovat olemassa lähinnä taatakseen lopussa kunniallisen happyendin sankarittarelle) jää oudosti taka-alalle. Jo nuorena lukijana minua hieman ihmetytti, miksi kuvaukset Emilian tai Annan rakkaussuhteista tuntuivat pinnallistuvan juuri siinä vaiheessa kun niiden olisi pitänyt muuttua intensiivisemmiksi, ja etualalle nousivat taas vain sankarittaren omat ajatukset ja tunteet. 2000-luvulla Montgomeryn sankarittaret olisivat ehkä saaneet olla sinkkuja kaikessa rauhassa, tai käsitellä epäonnistuneita suhteitaankin ilman pakkoa uuteen suhteeseen syöksymisestä.

Erittäin mielenkiintoinen asetelma kirjassa on Dean "Jarback" Priestin mukaan tulo. Jarback - suomennoksissa Pönttöselkä - on 36-vuotias ja Emily 12, kun he tutustuvat. Kuten kaikki tiedämme, myöhemmissä osissa Dean kihlautuu Emilyn kanssa. "L.M. Montgomery ja pedofilia" kuulostaa hieman hurjalta titteliltä kirjallisuusaiheiseen tutkimukseen, mutta erikoiselta tuntuu näin epäsuhtaisen parin toisilleen naittaminen, vaikka tässä osassa Emily ei vielä ymmärräkään Deanin puheita, kun mies kertoo "aikovansa odottaa Emilyä" ja "opettavansa tälle rakkauskohtausten keskusteluja".

Joten kyllähän tuota voisi lukea myös jatko-osat englanniksi, Emily Climbs ja Emily's Quest. Rakenteellisesti tämä kirja toimii paljon paremmin kuin Anne of Green Gables, sillä läpijuoksumaisia kohtauksia ei ole ja Montgomery malttaa sijoittaa tapahtumat kohtuullisen lyhyelle aikavälillä, mikä parantaa intensiteettiä. Kiehtovat sivuhahmot, osuvat luonnekuvaukset, pienen kylän yhteisöllisyys, tapauskonnollisuuden kahleet ja sukusidonnaisuus ja hierarkia ovat omalta osaltaan takaamassa mielenkiintoista luettavaa.

Edit 27.1.2010: Mielenkiintoinen Emily-suomennosprojekti täällä.

Lue myös nämä:
L.M. Montgomery: Emily Climbs
L.M. Montgomery: Emily's Quest
Mary Henley Rubio: Lucy Maud Montgomery - The Gift of Wings

Mary Marck: Vähän enemmän Eevasta

Lukaisinpa lämpimikseni myös Eeva-sarjan toisen osan, Vähän enemmän Eevasta. Nopealukuinenhan tämäkin oli, tunti tai pari meni. Mutta nyt Eeva oli saanut jopa hieman persoonallisuutta ykkösosaan verrattuna! Kirja hyötyi muutenkin ykkösosan tapahtumista, sillä esimerkiksi ykkösosassa ongelmia aiheuttaneen Saaran suhteen tapahtui kehitystä uusien käänteiden valossa.

Persoonallisuutta Eeva sai esimerkiksi kirjoitusharrastuksen parissa. Kauhean omaperäinen veto Marckilta ei ole ollut tehdä Eevasta runotyttöä, sillä kirjoittaminen tai siitä haaveilu on hyvin tyypillistä tyttökirjojen sankarittarille. Kumminkin, tämä tuo sävyä Eevan muuten hieman tasapaksuun persoonaan.

Eevan ystävät Hertta ja Marja saavat valitettavasti hieman vähemmän tilaa tässä kirjassa, mutta sen sijaan kirjassa viritellään jo hieman sukupuolten välistä kanssakäymistä. Kevyet pikku ihastukset sävyttävät luokan ihmissuhteita.

Ykkösosaa rohkeammin Marck myös tuo esille kirjan sijaintipaikkaa Helsinkiä sekä viitteitä ympäröivän maailman taloudellisiin ja poliittisiin kysymyksiin. Kirjahan on julkaistu vuonna 1918.

Ennen ajattelin että on jotenkin noloa lukea nuortenkirjoja aikuisena, mutta sittemmin olen tajunnut että tämähän on varsin yleinen harrastus. Varsinkin naiset tuntuvat lukevan tyttökirjoja paljon, ja kyllähän moni mieskin fiilistelee poikakirjojen ja nuortenkirjojen parissa. Mitään pahaa en tästä harrastuksesta keksi, päinvastoin paljon hyvää. Lukija pääsee lähelle omia lapsuusmuistojaan, jos kirjaa on lukenut jo lapsena ja sieltä palautuu muistoja mieleen. Ja ihan puhtaasti kirjallisessakin mielessä hyvä nuortenkirja tarjoaa yleensä vetävää ja viihdyttävää luettavaa, jonka parissa kiireiselläkään ihmisellä ei mene hirveästi aikaa.

Lue myös nämä:
Mary Marck: Eevan luokka
L.M. Montgomery: Emily of New Moon
Marita Lindqvist: Mariella ja Vanhan Rouvan aarre

Reidar Palmgren: Jalat edellä

Kuten kerroinkin Reidar Palmgrenin Tunnelin yhteydessä, tämä Jalat edellä -kirja on kummitellut mielessäni pitkään - aina kun käyn uimahallissa uimassa. Siitä on aikaa kun olen tämän vuonna 2001 ilmestyneen kirjan lukenut, joten kovin kirkkaasti tapahtumat eivät mielessä olleet. Muutama kirjan kohtauksista sijoittuu uimahalliin, joten kirjan henkilöhahmot ja tunnelmat ovat palanneet assosiaatioina mieleen aina, kun on itse kauhonut uimahallin rataa edestakaisin ja tuijottanut altaan kaakelilaattojen ristikkokuviota.

Tällä kirjalla on harvinaisen osuva ja täsmällinen takakansiteksti: "Näyttelijä Reidar Palmgrenin esikoisromaani liikkuu poskettoman ja järkyttävän vaihtelevassa maastossa, toden ja epätoden rajamailla." Enpä olisi sitä osannut itse sen osuvammin sanoa. Onko tämmöistä nähty, että juuri kun kirjassa on käsitelty pikkupojan tapaturmaista kuolemaa, siirrytään hillittömään, mustan huumorin täyteiseen farssiin, jolle lukija pakostakin nauraa? Tai että suomalaiseen arkirealismiin tiukasti kiinnittyvä kerronta laajenee viime metreillä vaihtoehtoisen todellisuuden ja yliluonnollisten tapahtumien suuntaan?

Tämän toisen lukukerran jälkeen olen valmis pitämään tätä kirjaa yhtenä parhaista lukemistani 2000-luvulla ilmestyneistä suomalaisista romaaneista. Kirja on helevetin hyvä. Palmgrenin henkilöhahmot ovat todellisia ja tätä päivää. Kolmekymppisten Katjan ja Riston avioliitto on liudentunut myrkyllisiksi kahnauksiksi ja poissaoloiksi. Kahdeksanvuotiaan Tero-pojan maailmaa kuvataan loistavasti, Palmgren on todella tavoittanut lapsen ajatusmaailman ja tunne-elämän.

Muistelen että Palmgren itse on eräänlainen antijuppi, jossakin parin vuoden takaisessa haastattelussa hän kertoi elävänsä ilman sähköpostia tai kännykkää. Tämä muistikuva nousi mieleeni Riston hahmon perusteella. Palmgren nimittäin piruilee niin vastaansanomattomasti miesten näkymättömälle hierarkialle ja näkyvälle pätemiselle, että ansaitsisi jonkun palkinnon. Risto on raivostuttava henkilöhahmo, ennen kaikkea siksi että hän on niin tuttu todellisesta elämästä. Hän on välinpitämätön aviomies ja perheenisä, joka yrittää hyvitellä lastaan rahalla mutta ei ole todella kiinnostunut tämän kanssa olemisesta. Vaimoaan hän pettää salarakkaan kanssa, ja uskottelee itselleen että molemmat naiset ovat häneen niin rakastuneita, ettei kummankaan kanssa mitenkään voi suhdetta lopettaa, kun ei kumpikaan nainen kestäisi ilman häntä. Töissä hän kadehtii yhtiökumppaneitaan, asiakaspalvelutilanteessa nöyryyttää myyjää, uimahallin lauteilla hermostuu sivullisten typeriin kommentteihin. Lyhytpinnainen, itsekäs, ahne, materialistinen ja pölkkypäinen mies, kaiken kaikkiaan.

No Riston hahmo toki näistä alkuasetelmista kokee muutoksia ja kehittyy. Sitä ennen nähdään kuitenkin melkoista farssia. Esimerkiksi näin Risto fantasioi toimivansa työpaikallaan:

"Ja sitten mä ottaisin Penaa kauluksesta kiinni ja sanoisin sillä lailla hitaasti ja painokkaasti, että jätkä perkele, muistatkos sen Rakennus Oy Ahlforsin osakekaupan viime vuonna. Sä kusetit mua siinä, mä tiedän että sä vuosit Saastamoiselle ne tiedot. Ja kuvittelit etten mä huomaisi mitään, saatanan rotta. Siinä se sitten vapisisi, ihan kuset housussa, ja anelisi armoa että älä lyö, ethän, ja mä sanoisin tosi viileänä vaan, että mä en likaa käsiäni tuommoisiin. Että kato vaan, ettet hypi nenille toista kertaa. Nyt sä tiedät kenen kanssa olet tekemisissä. Ja se vapisisi vieläkin ja sopertelisi kumarassa että anteeksi anteeksi, ja kiitos kiitos. Ja Sirkka nousisi siitä päätteen takaa, sillä olis se tiukka villapaita, ja se katsoisi mua sillai että 'sä oot mies', ja sitä kaduttaisi saatanasti, että se antoi mulle pakit pikkujouluissa."

Kuten mainitsinkin, Palmgrenilla on mahtava kyky vaihdella tyylilajista toiseen. Näin lennokkaasti Riston ajatus karkaa, kun hän joutuu asianajajan työssään tapaamaan testamenttia tekevän vanhuksen ja juomaan tämän kanssa pullakahveja:

"Vanhus palasi kuitenkin syli täynnä kuvia ja alkoi selittää viimekesäisestä Euroopanmatkasta jolla oli ollut. Matkalle oli lähdetty Pirkon ja Voiton matkailuautolla. Kaksostytöt olivat täyttäneet Kööpenhaminassa neljä vuotta, ja syntymäpäiviä oli juhlittu Tivolissa... Ja päivän päätteeksi ne pikku äpärät olivat ahtaneet itsensä niin täyteen karkkia, että olivat oksentaneet koko matkailuauton verhoilun pilalle, Risto tuumi. Siitäkös olivat Pirkko ja Voitto julmistuneet. Kops vaan, paukkuivat tyttöjen päät katukiveen! Ja ruumiit kanavaan loiskis, ja Pirkko ja Voitto pistävät tanssiksi, päästiinpä niistä! Risto katseli kuvaa hymyilevistä kiharatukkaisista kaksosista ja näytteli kiinnostunutta. Häntä alkoi hävettää."

Osuvasta ajankuvasta, perhe-elämän peruspalikoista, elämän ja kuoleman kysymyksistä, hyvästä ja notkeasta suomen kielestä ja rankasta huumorista kiinnostuneille tätä kirjaa voi suositella lämpimin mielin.

Lue myös nämä:
Kauko Röyhkä: Miss Farkku-Suomi
Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta
Anssi Kela: Kesä Kalevi Sorsan kanssa