Veikko Huovinen: Luonnonkierto

Kuva: Elina Warsta / Siltala.

Huh helpotusta, kopiointijupakka on selvitetty. Taidan huokaista hetken asian pähkäilystä, mutta katsotaan jos saisin kuukausikoosteeseen hieman yleistä mietintää asiaan liittyen. Nyt rohkenen kuitenkin siteerata bloggaajakollega Marjista, joka kiteytti asian näin: "Kirjabloggaaja ei ole mikään ilmaiskone, jonka tekstiä voi käyttää mielin määrin." Juuri näin!

Eilen sain luettua loppuun Veikko Huovisen postuumisti julkaistun Luonnonkierron. Jo ennen kuin olin tarttunut kirjaan, olin iloinen sen julkaisusta - Pojan kuolema on niin surullinen ja riipaiseva kirja, että tuntui hyvältä ajatella Huovisen pitkän bibliografian saavan vielä yhden, iloisen täydennyksen. Luonnonkierrossa olikin paljon tuttua huovismaisuutta - kauniita metsäluonnon kuvauksia, pistelevää huumoria ja yllättäviä, absurdeja käänteitä.

Kirjan toimittanut Touko Siltala kuvaa jälkisanoissa toimitustyötä lyhyesti. Huovisen poismenon jälkeen Hilkka-leski järjesteli kirjailijan papereita, ja Siltala pääsi tutustumaan Huovisen arkistoon. Toimitustyössä apua tuli myös kajaanilaiselta kulttuuritoimittaja Eero Marttiselta.  

Luonnonkierto sisältää eri lehdissä julkaistuja kolumneja ja muita tekstejä ja julkaisemattomia lyhyitä erikoisia. Kokoelma painottuu 1970-luvulle, mutta mukana on niin 1950-luvulla kuin 2000-luvullakin kirjoitettuja tekstejä. Tekstit on ryhmitelty teemoittain, ja Huovisen tyylin kehittymisen huomaa. Avausosa on nimeltään Leimauksella Kainuun korvessa, siinä on monia nuoren Huovisen kirjoittamia luontoaiheisia tarinoita. Muut osat ovat julkaisemattomia novelleja sisältävä Hamsteri, Apu-lehden kolumneista koostuva Sinisiä ajatuksia, urheiluteemainen Kovat kisat ja eri lehtien kolumneja sisältävä Mikäpä meidän on täällä ollessa.

Minulle kiinnostavin osio oli Hamsterit. Tarinoita on vain neljä, mutta ne ovatkin sitä maukkaampia. Huovisen lyhyissä erikoisissa on paljon groteskeja tapahtumia, mutta nämä julkaisemattomat tekstit ovat kenties vieläkin irrottelevampia. Tarinoiden tarkkaa kirjoitusvuotta ei ole tiedossa, mutta Touko Siltala arvioi niiden olevan 1950- ja 60-lukujen taitteesta.

Niminovelli Hamsterit tuo tietenkin mieleen Huovisen tunnetun samannimisen romaanin. Mutta yhtäläisyydet ovat vähäisiä. Säilykkeet ja varaston kerääminen ovat kummassakin tarinassa isossa roolissa, mutta Luonnonkierron novelli on raaka dystopia, joka heijastelee sodan kaikuja. Samoin novellit Leirintämurhaajan loppu, Madame Irene ja Barabbas irti ovat kiitettävän päättömiä, mutta myös yllättävän väkivaltaisia ja julmia.

Koska en ole mikään urheiluhullu, oli Kovat kisat minulle ehkä tylsintä luettavaa. Mutta toki näin sivustakatsojanakin urheiluhulluutta ymmärrän, ja tarinoista välittyi kyllä hyvin Huovisen viehtymys listoihin ja luetteloihin.

Pari tarinaa jäi mieleen erityisen hyvin. Apurahan filosofiaa on myös ennen julkaisematon teksti, ja Huovisen purkaus kirjailijoiden apurahoista on yllättävän ajankohtainen edelleen. Hän ei tosin valita siitä, etteikö olisi apurahoja saanut, vaan kuvaa tilannetta apurahan saajan roolista. Niin ikään julkaisematon Iskelmien sanoja sisältää hervottomia Huovis-sanoituksia. Seuran kolumni Uusia ruokia taas esittelee persoonallisia ruokareseptejä - esimerkiksi Antibiootikon muovikeiton. Näitä voikin käydä lukemassa Siltalan kevätkatalogin sivulta 5.

Monista kolumneista näkee, että kirjailija on pyöritellyt jonkun aiheen tiimoilta ajatuksia ensin lyhyemmässä muodossa, sitten myöhemmin kehittänyt aihetta romaanissa laajemmaksi. Esimerkiksi Ikkunat käsittelee turhan pröystäilevää asumista - tähän Huovinen paneutui sittemmin perusteellisemmin Kasinomies Tomissa. 

Kuitenkaan Luonnonkierto ei ole sellainen teos, jolla kannattaisi Huovisen lukeminen aloittaa, jos kirjailijan tuotanto ei ole ennestään tuttua. Eniten kirjasta varmasti nauttivat ne, jotka ovat Huovisen ihailijoita jo ennestään. Ja heitähän riittää - ilmankos kirja olikin toukokuussa Mitä Suomi lukee -listan kolmantena. Jos haluaa aloittaa Huovisen lukemisen puhtaalta pöydältä, suosittelen tarttumaan ensin johonkin aiempaan kirjaan. Tosin Huovisen tyylikirjo on niin laaja, että ihan yleispätevää suositusta ei voi antaa... Lyhyiden erikoisten kokoelmat tai vaikka Lampaansyöjät voisivat olla hyviä aloituksia. Minuun kolahtaa erityisesti Huovisen pirullisempi puoli, kuten Veitikka tai Lentsu. 

Luonnonkierron kansi on Elina Warstan kansikuvaa, eikä Warstan kädenjälkeä taaskaan voi kuin kehua. Warsta on niitä harvoja uusia kirjankansien tekijöitä, joiden nimen olen oppinut muistamaan - ja hyvällä.

Lue myös nämä:
Veikko Huovinen: Veitikka
Veikko Huovinen: Lentsu
Veikko Huovinen: Lampaansyöjät

Kun kustantamo kopioi

Edellisen kirjoitukseni kommenttiketjussa vinkkasin L.M. Montgomeryn mainiosta A Tangled Web -romaanista.  Muistelin, että uusia Montgomery-suomennoksia julkaissut Minerva on tuomassa syksyllä markkinoille kirjan suomennoksen. Löysinkin Perinnönjakajat-kirjan esittelytekstin Minervan sivuilta ja linkitin senkin.

Vasta kun luin Minervan sivun uudelleen, tuli sellainen olo että teksti tuntuu tutulta. Ihan kuin olisin lukenut tämän jostain aiemminkin. Sitten tajusin, että tekstihän muistuttaa minun omaa blogitekstiäni, jonka olen kirjoittanut kuusi vuotta sitten.

Tässäpä Minervan sivuilta löytyvää tekstiä:

Dark- ja Penhallow-sukujen muodostama klaani joutuu melkoiseen myllerrykseen, kun Becky-täti ilmoittaa, että hänen kuolemansa jälkeen arvokkaan perintökannun saa se suvun jäsen, joka on vuoden ajan käyttäytynyt hyvin ja hänen toiveidensa mukaisesti. Eripuraiset aviopuolisot, nuoret rakastavaiset, vanhatpiiat, lesket, haihattelevat tytöt ja huikentelevaiset miehet saavat eteensä ennenkuulumattomia haasteita omituisen vanhan matriarkan oikusta. Yhteisön asettamia sosiaalisia rajoja koetellaan välillä ankarasti, kun yksi ja toinen ryhtyy toimimaan normeista välittämättä.

Ja näin olen itse kirjoittanut:

Dark- ja Penhallow-sukujen muodostama klaani Prinssi Edvardin saarella joutuu melkomoiseen myllerrykseen, kun matriarkka Becky-täti kuolee ja jättää ohjeet perintömaljakon saajasta. Vihoissa olevat aviopuolisot, nuoret rakastavaiset, vanhatpiiat ja -pojat, surevat lesket ja monet muut hahmot joutuvat ennenkuulumattomien haasteiden eteen maljakon vuoksi. Toki itse maljakko on melko lailla sivuseikka, pääpaino on värikkäissä luonteenkuvauksissa, humoristisissa kohtauksissa ja henkilöiden ponnisteluissa yhteisön asettamia sosiaalisia rajoja vastaan. Näitä rajoja koetellaan välillä ankarasti, kun yksi ja toinen ryhtyy toimimaan normista poikkeavalla tavalla...

Ensimmäinen reaktioni oli harmistus. Kustantamojen perustyötä on lukeminen ja kirjoittaminen. Kai noin lyhyen tekstin olisi voinut tehdä ihan itse, ilman Googlen ja copypasten apua? Ajattelin ensin, että ihan sama, pitäkää tunkkinne.

Kysyin kuitenkin muilta ihmisiltä mielipidettä. Moni otti tämän vakavasti. Niinpä päädyin ottamaan yhteyttä Minervaan ja tein korvausvaatimuksenkin.

Älyttömältä tuntuu, että kun blogitekstien kopioinnista on jauhettu vaikka kuinka, niin jopa kirjakustantamon kanssa tällainen tilanne tulee eteen. Koululaisten kopioinnista on kannettu huolta pitkään. Tänä vuonna näitä kaupallisten toimijoiden kopiointeja on kuitenkin osunut vastaan yllättävän monta.

Helmikuussa toimittaja Hemi Malkki jätti kommentin Ohrana-juttuuni, ja kiitti plagiointiraportista. Malkki oli tehnyt jutun Luonto-Liitolle ja toinen toimittaja oli plagioinut tekstiä Ylen juttuun. Yle selvitti asian ja Malkki sai korvauksen sekä nimensä Ylen juttuun.

Huhtikuussa kirjoitin bloggaajien suhteesta tekijänoikeuksiin ja ironista kyllä, keskusteluun osallistunut Kirjakko joutui lähes saman tien plagioinnin kohteeksi. Kirjakon ottama kirjakuva julkaistiin Vantaan Laurissa. Vantaan Lauri selvitti asian ja pyysi anteeksi. Kyseessä oli graafikon erehdys, ei mikään häikäilemätön varkaus, mutta lehden toimitus suhtautui asiaan joka tapauksessa vakavasti.

Fanitan Chocochili-ruokablogia, ja pari viikkoa sitten kävi ilmi, että blogin ruokaohjeita oli julkaistu sanasta sanaan samanlaisina toukokuun Hyvä terveys -lehdessä.  Tämä tapaus oli hieman erikoisempi - lehdessä haastateltu henkilö oli esitellyt reseptit toimittajalle. Lehden päätoimittaja pahoittelee blogin kommenttiketjussa asiaa. Suoraa kopiointia tämä oli joka tapauksessa.

Mietin ensin, hoidanko tämän Minerva-asian yksityisesti kustantamon kanssa, mutta päätin, että kopiointi on niin harmillinen ilmiö, että toteutuneet tapaukset on syytä tuoda julki, jotta ihmisten tietoisuus asiasta kasvaa. Sain myös palautetta, että jokuhan saattaa epäillä minun kopioineen Minervan tekstiä eikä toisin päin. Kirjojen esittelytekstejähän käytetään monissa yhteyksissä, nytkin Perinnönjakajien teksti löytyy jo ainakin Bookplus-verkkokaupan sivuilta.

Ekstraärsytys syntyy siitä, että olen ollut A Tangled Web -kirjan luettuani niin innoissani, että muistan meilailleeni kustantamoihin ja ehdotelleeni kirjan suomentamista. No nytpä on suomennos tulossa, mutta eipä juuri nyt tee mieli suomennoksen julkaisua hehkuttaa.

Katsotaan miten asia etenee!

Agatha Christie: The Murder of Roger Ackroyd

Onko spoilaamisella sittenkään niin väliä? Tätä mietin, kun ahmin malttamattomana ja jännittyneenä kirjaa, jonka olin spoilannut itseltäni.

Uudissana "spoilata" on nettikielessä jo hyvin arkinen ilmaisu. Jos joku kuitenkin kaipaa selitystä, niin taustallahan on englannin verbi "to spoil", pilata. Spoilaamisella tarkoitetaan kirjan tai elokuvan tärkeimpien juonenkäänteiden paljastamista niille, jotka eivät ole kirjaa vielä lukeneet. Spoilaaminen voi olla tahatonta tai tahallista. "Ai, olet lukemassa dekkaria X? Se on tosi hyvä, varsinkin kun selviää että murhaaja on henkilö Y."

Spoilausherkkyys toki vaihtelee ihmisen, tilanteen ja taideteoksen mukaan. Minulle on jäänyt mieleen erään blogin keskustelu. Kommentoijan mielestä oli epäreilua, kun blogijutusta kävi ilmi, että Anna ja Gilbert päätyvät yhteen L.M. Montgomeryn Anna-sarjassa. Minusta taas tämä on saman tason paljastus kuin vaikka se, että Aino hukuttautuu Kalevalassa - siis osa kirjallista yleissivistystä ja aivan sallittu keskusteluaihe, kun puhutaan kirjallisuudesta.

Miten sitten voi spoilata itseään? Agatha Christien kohdalla ainakin niin, että käy lukemassa kirjan juoniselostuksen Wikipediasta. Siitä voi olla hyviä ja huonoja seurauksia. Muistan joskus viime talvena lueskelleeni Nulla dies sine legendon juttua The Murder of Roger Ackroyd -klassikkodekkarista. Jutussa viitataan kirjan klassikkostatukseen: tämä vuonna 1926 ilmestynyt dekkari rikkoo erästä salapoliisiromaanin perussääntöä. Kirja oli Christien neljäs teos ja siitä tuli hänen läpimurtoromaaninsa.

Minua uteloitti niin mahdottomasti tätä asia, että menin ja googletin kirjan ja kävin sitten lukemassa juoniselostuksen Wikipediasta. Huono puoli tässä oli se, että juoni selostetaan hyvin tarkasti, joten tuli semmoinen olo että kannattaako kirjaa enää lukea ollenkaan. Hyväksi puoleksi voi laskea sen, että pidän tätä jonkinlaisena sysäyksenä sille, että valitsin talvista äänikirjakokeiluani varten juuri Christien Kuolema Niilillä -dekkarin kuunneltavakseni.  Sen jälkeen olenkin jäänyt yllättävään Christie-koukkuun, ja nyt halusin lukea myös Roger Ackroydin. Ehdin jo lainata tämä englanninkielisenä äänikirjana, mutta se meni mönkään epäselvän lukijan vuoksi. Kirjan lukeminen alkukielellä houkutti siksikin, että halusin kokeilla, millaista Christien kieli on alkuperäisessä asussaan.

Lukukokemus oli monella tavalla yllättävä. Vaikka tiesinkin loppuratkaisun etukäteen, huomasin ahmivani kirjaa ja jännittäväni tapahtumia monessa kohdassa. Christie on niin taitava hämäämään lukijaa ja luomaan pieniä sivujuonia, että pähkäiltävää riitti. Idän pikajunan arvoituksen kuunneltuani mietin, millaisen kirjoitustekniikan arvoitusdekkari vaatii. Nyt pystyin tarkkailemaan hieman tätä tekniikkaa: missä kohdissa on vihjeitä loppuratkaisusta ja miten niitä voisi tulkita. Tosin rikoksen ratkaisija Hercule Poirot kepitti minut loogisessa päättelykyvyssä mennen tullen, hän kaivoi liki kaikkien henkilöhahmojen kaapeista sellaisia luurankoja etten osannut kuvitellakaan.

Kielellisesti kirja oli erittäin positiivinen yllätys. Christie-suomennoksissa on ollut nostalgisen ajan patinan lisäksi myös kömpelyyksiä tai virheellisyyksiä. Alkukielellä luettuani Roger Ackroyd oli todella virkistävää ja viehättävää englantia. Vaikka kirja on suoraviivainen, viljelevät monet henkilöhahmot kaikenlaisia yläluokkaisia knoppisanontoja, joten pientä kieliverryttelyäkin sai samalla.

Pieneen maalaiskylään sijoittuva tarina toi muutenkin mieleen jo mainitun L.M. Montgomeryn. Julkaisuajankohdan perusteella yhtäläisyys ei ole tavaton, sillä myös Montgomery julkaisi 1920-luvulla monta kirjaa. Yhteneväisyydet tulevat pienen, sosiaalisesti tarkkaan roolitetun kyläyhteisön kuvauksesta. On parempaa väkeä ja huonosti käyttäytyvää rahvasta, on aviomiehen tarpeessa olevia neitejä ja juoruilevaa palvelusväkeä, on kylän napamiehiä ja tiedonjanoisia vanhojapiikoja... Sävyissä on paljon samaa, vaikka Christien perimmäisenä tarkoituksena tuntuu olevan osoittaa, että meissä kaikissa on pimeä puoli, kun taas Montgomeryn kirjoissa pimeys ja pahuus häilyvät taka-alalla ja sivuosassa, eivät keskiössä.

Kuten aiemminkin on todettu, kulissien kumoaminen lienee yksi Christien kirjojen vetovoimatekijöistä. Säädylliset kunnon ihmiset joutuvat murhatutkimusten edetessä tunnustamaan Poirot'lle kaikenlaisia isoja ja pieniä rikkomuksiaan.

Alkukielisyyden viehätyksestä huolimatta taidan toistaiseksi panostaa Christien kanssa äänikirjoihin, sillä paperikirjan parissa jäin niin helposti koukkuun, että arkiaskareet meinasivat jo kärsiä, kun piti paahtaa kirjaa kiihkolla eteenpäin. :) Tarpeeksi hyvä kirja on siis hyvä lukukokemus, vaikka juonen olisikin mennyt itseltään spoilaamaan.

Lue myös nämä:
Agatha Christie: Murha Mesopotamiassa
L.M. Montgomery: Rilla of Ingleside
Jane Austen: Pride and Prejudice

Wolfgang Herrndorf: Ladaromaani

Kuva: Timo Mänttäri / Atena.

Vuodenvaihteen katsauksessani tuumailin, että kannattaisi ruveta lukemaan enemmän muista kuin englannin kielestä suomennettuja kirjoja. Aikeeni on todellakin jäänyt aikeeksi, ennen Ladaromaania olen tänä vuonna lukenut vain suomalaisia, englanninkielisiä, englannista suomennettuja ja venäjästä suomennettuja kirjoja. Ladaromaani on suomennettu saksasta, ja hieman yllättyneenä joudun toteamaan, että se taitaa olla vasta toinen saksalainen kirja blogissani - ensimmäinen on Frank Schätzingin Pedot, joka jäi kesken heti alkuunsa. Roman Schatzin Rakasta minut pitää jättää laskuista, onhan se suomeksi kirjoitettu.  Saksankielisen kirjallisuuden nimistä suosikikseni voin nostaa vain itävaltalaisen nuortenkirjailija Christine Nöstlingerin. Hänen kirjojaan olen lukenut useamman kappaleen, nekin lapsena. Joten näköjään kannattaisi panostaa hieman enemmän myös saksalaisen kulttuurin harrastamiseen, hyviä vinkkejä saa antaa!

Ladaromaani oli joka tapauksessa mukavaa luettavaa. Minulle tämä oli välipalakirja, muttei suinkaan höttöisimmästä päästä. Kirjan ovat lukeneet myös ainakin Kirsi ja Mari A.

Suomennosnillittäjä pääsee pitkästä aikaa kehaisemaan. Heli Naskin käännös on pääsääntöisesti oikein hyvää ja luontevaa suomea. Mainiota! Vain maneerinomaisesti toistuvasti sana "yksinkertaisesti" kävi jossain vaiheessa häiritsemään - kirjassa joku yksinkertaisesti tekee jotain vähän väliä. Lisäksi yhdessä kohtauksessa päähenkilö Maik huomaa sairaalan pihalla yksinäisen pesubetoniruukun, enkä kyllä keksi mikä esine tämä voi olla. Googlekaan ei antanut hakutuloksia sanalle. Mutta kokonaisuutena suomennos oli siis oikein toimiva. Pisteet myös Timo Mänttärin suunnittelemasta kannesta - tylsiä ja persoonattomia kuvapankkikansia näkee kirjoissa nykyään aivan liikaa, mahtavaa että Atena on panostanut piirroskanteen!

Kirjaa on verrattu Sieppariin ruispellossa, ja toki teinipoikien automatkassa jotain holdenmaista on. Herrndorfin kirja toimii kuitenkin omana itsenään, Sieppari-fiilikset ovat hyvällä tavalla intertekstuaalisia, eivät apinointia. Minäkertoja Maik on 14-vuotias, pitää itseään tylsänä ja potee yksinäisyyttä. Luokkakaveri Tschick taas on venäläissyntyinen outolintu, joka tulee kouluun kirjat muovikassissa. Kun luokan kaunotar Tatjana kutsuu melkein kaikki paitsi Maikin ja Tschickin synttäribileisiinsä, käynnistyy tapahtumaketju, joka vie pojat sekasortoiselle matkalle halki Etelä-Saksan.

Juonikuviot ovat siis tuttuja muista vastaavista matkakertomuksista: pojat harhailevat varastetulla Ladalla sinne tänne, kohtaavat kummallisia ihmisiä ja koettavat välttää kiinnijäämistä. Aika raikkaalla ja pirteällä otteella Herrndorf kumminkin tarinaansa kuljettaa. Jotain olennaista hän on tavoittanut myös nuoren ihmisen sielunelämästä. Maik potee kohtalokkaan erilaisuuden ja yksinäisyyden tuntoja, on korviaan myöten ihastunut Tatjanaan ja haluaisi olla jotenkin jännittävämpi ihminen.

Erityisesti kirjan loppupuolen erikoiset vastaantulijat ja mielenkiintoiset miljööt kiinnostivat. Ei tämä elämää suurempi kirja ollut, mutta tähän lukutarpeeseen oikein sopiva: sujuva, viihdyttävä ja sopivasti myös särmikäs.

Lue myös nämä:
J.D. Salinger: The Catcher in the Rye
Kreetta Onkeli: Beige
Vera Brosgol: Anya's Ghost

Ota riski ja rakastu kirjaan

Olen melko huono vastailemaan haasteisiin - syynä osittain sekin, että haasteita kiertää niin paljon, etten halua blogini täyttyvän vain haasteketjuista. Mutta tämä Marjiksen lanseeraama Ota riski ja rakastu kirjaan -haaste kuulostaa mahtavalta, sillä siinä haastetaan sekä itseä että muita ulos kirjalliselta mukavuusalueelta. Sain haasteen Booksylta, kiitos!

Säännöt:

Jos sinut haastetaan:

1. Joudut lukemaan haastajasi sinulle määräämän kirjan. Jos olet jo lukenut sen, voit pyytää haastajalta uuden kirjan.
 
2. Vastavuoroisesti sinä saat määrätä haastajallesi yhden kirjan luettavaksi.
 
3. Samalla voit siirtää haasteen eteenpäin ja määrätä vähintään yhdelle kanssabloggarillesi kirjan luettavaksi. Hän puolestaan saa tämän jälkeen määrätä sinulle takaisin yhden luettavan kirjan. Jos olet todellinen riskinottaja, haasta niin moni kuin uskallat! Muista, että joudut myös lukemaan kirjat, jotka he määräävät sinulle.

Kun lähetät haasteen eteenpäin, kopioi mukaan myös säännöt ja haasteen kuva. Haasteesta saa myös kieltäytyä, jos on jo esimerkiksi ehtinyt tai ei vain halua osallistua. Silloin haastaja voi siirtää haasteen jollekulle toiselle.

Booksyn määräämä haastekirja on Maarit Verrosen Karsintavaihe. Kiitos! Spefin suuntaan siis. Verronen on niitä kirjailijoita, joita ehkä olen joskus lukenut, mutta en ole varma. Joten Karsintavaiheen kimppuun vaan. Deadlinea haasteella ei ole, mutta otan tavoitteeksi lukea kirjan kesäkuun aikana. Kirja näkyy olevan lähikirjaston hyllyssä, merkkasin jo kalenteriin muistutuksen kirjan hakemisesta.

Kuva: Tammi / Kirjasampo.

Olikin hauska miettiä, mitä määrään Booksylle takaisin. Booksy on todella laaja-alainen lukija, joka on bloggausaikanaan myös reippaasti etsinyt sellaista luettavaa, joka ei ole ollut ennestään tuttua. Runojen kanssa Booksy on kuitenkin kertonut välillä takkuavansa. Haluankin määrätä hänelle runokirjan, joka on jäänyt mieleeni kiehtovana ja helposti lähestyttävänä, silti laadukkaana. Edgar Lee Mastersin Spoon River antologia olkoon haastekirjani! Suomennosta tuskin on enää kaupoissa, mutta kirjastoissa varmasti. Ja koska Booksy lukee mielellään englanniksi ja omistaa lukulaitteen, ehdotankin Project Gutenbergin lataussivulle menemistä, josta kirja löytyy ilmaisena alkukielisenä sähkökirjana.

Lisäksi haastan Koko lailla kirjallisesti -blogin Jennin! Myös Jenni on laaja-alainen ja laatua arvostava lukija. Hän lukee usein kotimaista kirjallisuutta tai tasokasta käännöskirjallisuutta. Myös runot ja klassiset lasten- ja nuortenkirjat saavat blogissa näkyvyyttä, kuten myös eri alojen tietokirjat. Sarjakuvien suuntaan Jenni on ottanut ensiaskeleita ja on pitänyt kokemastaan. 

Kuva: Jalava / Kirjasampo.

Niinpä haluan haastaa Jennin tutustumaan eurooppalaisen sarjakuvan helmeen, Hugo Prattin luomaan Corto Malteseen. Kirjallisia ja kulttuurisia kerrostumia arvostavalle Jennille valitsen Corto-lyhyttarinoita sisältävän albumin Kelttiläistarinoita, joka sijoittuu pääasiassa Brittein saarille. Tätäkään ei varmasti löydy enää kirjakaupoista, mutta Helmet-kirjastojen valikoimista tämä kyllä löytyy. Saatesanoiksi linkitän Helsingin Sanomien arvion vuodelta 1999.

 Hihii, haaste tuntuu hauskalta jo nyt! Odotan mielenkiinnolla, millaisia arvioita blogeihin haasteen myötä ilmaantuu. Kenties jotain tavallisuudesta poikkeavaa?

Sirpa Kähkönen: Rautayöt

Kuva: Otava.

Syksyllä ilmestyy Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjaan uusi osa: Hietakehto. Minulle ja monelle muullekin Kähkös-fanille kirja on varmasti syksyn odotetuimpia. Joten kesällä on aikaa lukea sarjan lukemattomat osat, minulla oli jäljellä avausosa Mustat morsiamet ja kakkososa Rautayöt, ja näistä ensin luettavaksi valikoitui Rautayöt ihan vaan sillä perusteella, että se oli kirjaston hyllyssä paikalla ja Mustat morsiamet ei. Kirja on ilmestynyt vuonna 2002.

Kun lukee sarjaa ensin keskeltä loppuun ja sitten keskeltä alkuun, saa vinkeitä kiksejä kronologian suhteen, vaikka yleensä toki minäkin luen sarjat alusta loppun. Mutta nyt tiedän jo aika paljon mitä Annan ja muun Tuomen perheen ja lähipiirin elämään kuuluu, joten oli jännä matkustaa ajassa taaksepäin. Suurin yllätykseni oli, että suosikikseni noussut Tiihosen Juho ei ollut vielä minkäänlaisessa roolissa Rautaöissä. Pihan pikkupoikalauma on vielä nimiä vailla, mutta arvaan silti, kuka on Juho: se natiainen, joka unohtuu lukemaan sanomalehdestä sotauutisia kun muut ryntäävät jo leikkeihin, ja tavaa huolellisesti vaikeatkin sanat, kuten Tunkerkuen ja klassillisen neliömuodostelman.

Eletään välirauhan kesää, mutta rauha ei kuopiolaisista tunnu rauhalta. Enteillään uutta sotaa, kotimaassa poliittiset levottomuudet kuohuttavat mieliä. Annan mies Lassi ei ole talvisodasta palattuaan muuta tehnyt kuin maannut vintillä puhumattomana, ja Anna saa kälynsä Hildan kanssa hoitaa höperehtivän anopin ja puhumaan ja kävelemään opettelevat kaksoset Oton ja Liljan.

Ilmankos kirjan näkökulma keskittyykin kodin seinien sisään ja pihapiiriin. Uimarannalla ja torilla sentään käydään kerran pari. Anna on sidottu kotiin muita hoivaamaan, mutta muistoissa, mielissä ja keskusteluissa kirjan hahmot lentävät ajassa ja paikassa kauas. Pidän myös siitä, kuinka Kähkönen maustaa lähihistorian kuvausta pikku ripauksella maagista realismia.

Jos kirjallisuus on laajassa mittakaavassa ihmiskunnan kollektiivista tajuntaa, niin Kähkösen Kuopio-sarja tuntuu minusta entistä enemmän jonkinlaiselta itäsuomalaiselta kollektiiviselta tajunnalta. Tunsin lukiessa jonkinlaista haikeutta, koska kirjan maailma on samaan aikaan tuttu ja etäinen. En ole ikinä itse elänyt elämää, jossa pelätään pommituksia, keitetään puuhellalla korviketta ja suojataan kallisarvoinen perunasato hallalta sanomalehtitötteröillä, silti kirjan maailma ja kieli tuntuu tutulta ja todelta. Onhan minulla sukujuuria Savossa ja kirjassa elävästi ja kauniisti käytetty kieli soi korvissani. Rautayöt tuntuu tärkeältä kirjalta.

Kähkönen kuvaa myös todella hienosti kuopiolaista ruohonjuuritason kommunismia, avaa tämänkin historian osasen näkyväksi ja eläväksi. Anna on epäpoliittinen, mutta Lassi on istunut Tammisaaren vankilassa kommunismin vuoksi ja Lassin veljet ovat paenneet Neuvostoliittoon parempaa elämää etsimään. Tosin Tuomen perheessä ollaan jo tajuttu, että ei rajan takana elämä paremmaksi tainnut muuttua... Pitänee lisätä henkiselle lukulistalle myös Kähkösen tietokirja Vihan ja rakkauden liekit.

Eipä Kuopio-sarjaa voi kuin suositella. Kieli on todella kaunista ja monipuolista, muttei makeilevaa. Vaikka sarja sijoittuu sotavuosiin, kuvaa se naisten, lasten ja vanhusten arkea. Arjen vahvasta läsnäolosta huolimatta kirjoissa on lyyrisyyttä, joka vie lukukokemuksen jonnekin kauas polttopuiden ja perunankuorimisen tuolle puolen.

Ja JOS ymmärtämätön Finlandia-raati ei ota Hietakehtoa ehdolle, niin onneksi on Blogistanian Finlandia, jossa vääryydet voidaan korjata. On aika uskaliasta povailla kirjan menestystä ennen kuin se on edes ilmestynyt, mutta minun on vaikea kuvitella, että rimaa korkealla pitävä Kähkönen jotenkin sössisi hienon sarjansa uusimman osan. Vaikka en haluakaan kohtuuttomia ennakko-odotuksia itselleni ladata, niin ehkäpä Hietakehdon kohdalla on lupa odottaa hyvää!

Lue myös nämä:
Sirpa Kähkönen: Kuopion taivaan alla 
Sirpa Kähkönen: Jään ja tulen kevät 
Sirpa Kähkönen: Neidonkenkä

Toukokuun luetut

Toukokuu alkoi retkellä Forssan Kirjalöytö Outlet -tapahtumaan. Olen seurannut mielenkiinnolla kuulumisia tapahtuman Facebook-sivulta. Tänään tapahtuma päättyi, ja Kirjalöytö Outletin kotisivulla kerrotaankin, että tapahtuma oli menestys. Mainiota! Tiedotteen perusteella voi päätellä, että järjestäjä aikoo ottaa tapahtuman uusiksi ensi vuonna.

Toukokuun lukemistossa alkukuun vietin Milla Keräsen Sisilian ruusun parissa. Vaikka kirja ei täysin ongelmaton ollut, on kirjan vahva tunnelma jäänyt mieleen.

Craig Thompsonin tuhti sarjakuvaromaani Habibi taas oli vuoden 2012 parhaita elämyksiä. Tätä suosittelen kaikille!

Minilomailin Virossa ja kävin tutustumassa myös Pärnun kirjastoon. Näin jälkikäteen voi tunnustaa, että kävi niin harvinaisesti että unohdin matkakirjan kotiin! Piti Tallinnaan päästyä ostaa kaupan lehtihyllyltä National Geographic ja se tulikin reissun aikana luettua melkein kirjain kirjaimelta... Juuri tuollaisia tilanteita varten pitäisi kai omistaa lukulaite, jossa olisi valmiiksi ladattua lukemistoa... No toivon hankkivani sellaisen tämän vuoden aikana!

Jaoin myös kokemuksiani Google AdWords -käytöstä. Yhden äänikirjankin ehdin saada loppuun, eli vanha tuttu Agatha Christie viihdytti minua jälleen, vaikka äänitystuotantonsa puolesta Murha Mesopotamiassa ei aivan yhtä tasokas ollut kuin tähän asti kuuntelemani Christiet.

Yksi kirja jäi kesken: Aki Ollikaisen Nälkävuosi. Olin etukäteen siinä käsityksessä, että kirja tempaa minut yhtä vahvasti mukaansa kuin suurin piirtein kaikki muutkin, jotka tähän ovat tarttuneet. En muista lukeneeni tästä mitään lyttäävää, tätä ovat kehuneet sekä Hesari että blogit. Mutta minulta tämä jäi kesken. Tartuin toiseen kirjaan siinä vaiheessa, kun huomasin itsessäni tutut oireet: halusin lukea, mutta keskeneräinen kirja eli Nälkävuosi ei houkutellut tarttumaan.

Voi olla, että kyseessä oli vain sopimaton ajankohta, ehkäpä kokeilen Nälkävuotta joskus rauhallisempana ajankohtana uudestaan. Nyt luin tätä melko pätkittäin, mikä ei lyhyelle kirjalle selvästikään ollut eduksi, kun piti aina "käynnistyä" uudelleen. Lisäksi kirjan alkupuolella oli pari sinänsä melko vähäistä juttua, jotka kuitenkin saivat lukemiseni töksähtäen pysähtymään.

Kirjan alkupuolella kuvataan 1860-luvun helsinkiläisbordellielämää, ja hätkähtäen tajusin, että Aki Ollikainen on ihan satavarmasti käyttänyt lähteensä ja inspiraationa Antti Heikkisen väitöskirjaa Rahasta - vaan ei rakkaudesta. En missään tapauksessa tarkoita suoraa kopiointia, vaan sitä, että en muista toista tilannetta, jossa lähdemateriaali olisi paistanut fiktion tekstistä läpi yhtä selvästi. (Ehkä en kovin usein ole lukenut niitä kirjoja, joita kirjailijat taustatutkimuksissa hyödyntävät...) Tämä havainto jotenkin etäännytti.

Lisäksi kielessä oli pieniä epätäsmällisyyksiä, joita unohduin miettimään. Minkäs sitä itselleen mahtaa silloin, kun kielinipo-ominaisuuteni jyräävät. Ollikainen kirjoittaa esimerkiksi näin: "Viima tuivertaa oven ulkopuolella kuin nälkäinen susilauma." Juujuu, tuulen ulina ja suden ulvonta varmasti voivat muistuttaa toisiaan, mutta kuinka susilauma tuivertaa? Tuuli tuivertaa, eivät sudet.

Mutta kirjasta kiinnostuneille voin ilokseni muistuttaa, että suurin osa muista kirjaan tarttuneista bloggaajista on vähintään pitänyt Nälkävuodesta ja moni suorastaan suitsuttaa kirjaa. Kannattaa siis vilkaista vaikka Kirsin, Karoliinan, Sannan, Jaanan, Minnan, Jorin, Morren, Amman ja Booksyn mielipiteet.

Agatha Christie: Murha Mesopotamiassa

Kuva: WSOY.

Edellisestä äänikirjabloggauksesta on aikaa, mutta minulla on silti ollut äänikirjoja kuunneltavana koko ajan. Kuuntelin Stephen Fryn lukeman Harry Potter and the Deathly Hallows -äänikirjan, joka oli aivan yhtä nautittavaa kuunneltavaa kuin Harry Potter and the Half-Blood Prince. Sitten päätin kokeilla äänikirjasuosikkiani Agatha Christietä englanniksi. Kirjastosta löytyikin The Murder of Roger Ackroyd, lukijana näyttelijä Robin Bailey. Tämä jäi kuitenkin kesken, sillä Baileyn luenta oli ihmeellisen mumeltavaa ja epäselvää. Koska kuuntelen äänikirjoja arkiaskareiden lomassa, en halua joutua istumaan paikallani korva kaiuttimissa kiinni, joten en kovin pitkään Baileyn luentaa jaksanut. En tiedä miksi äänitteessä oli käytetty tuollaista epäselvä tyyliä. Äänitys oli kyllä vuodelta 1987, olisiko silloin briteissä ajateltu, että äänikirjan lukeminen on lähempänä näyttelijän monologia kuin varsinaista ääneen lukemista, jolloin Bailey on voinut valita nopeasti puhuvan ja mumisevan tyylin? Vaikea sanoa.

Hylättyäni Roger Ackroydin kävin Vallilan kirjastossa asioidessani kollaamassa myös äänikirjahyllyn. Valinta osui jälleen Christieen. Vallilan kirjaston äänikirjavalikoima on himpan verran pienempi kuin Rikhardinkadun kirjaston valikoima, mutta ehkäpä täytyy silti yrittää vähitellen laajentaa äänikirjakokemuksia vähän monipuolisempaan suuntaan. Seuraava äänikirja on kyllä jo lainattu ja se on jotain muuta kuin Christietä. Pakko myös kehua, että äänikirjoja kirjastosta lainatessa tuntee todella saavansa verorahoilleen vastinetta - yksi äänikirjahan saattaa maksaa nelisenkymmentä euroa. Lämpimästi suosittelen kirjastojen äänikirjahyllyillä asioimista!

Eipä silti, Murha Mesopotamiassa oli mainiota kuunneltavaa, joten ei tämä taatusti viimeiseksi Christieksi jää. Kirjasta on muuten julkaistu WSOY:n sivuilla lukunäyte, yllättävän laajakin, yli 3o-sivuinen.

Eroa aiempiin Christie-äänikirjoihin oli kuitenkin hieman. Lukijana oli Pekka Autiovuori, jonka ääninäyttelystä tulee mieleen Autiovuoren ikimuistoinen tulkinta Pekka Töpöhäntä -piirroselokuvien Monnina. Hyvä lukija Autiovuori olikin, mutta valinta oli sinänsä vähän hassu, sillä kirjan minäkertojana on nainen: neiti Amy Leatheran, sairaanhoitaja - tai sairaanhoitajatar, kuten tarinassa nostalgisesti usein sanotaan. Miksi ei ole valittu naispuolista lukijaa? Lisäksi äänityksen laatu ei mielestäni ollut yhtä tasokas kuin kuuntelemissani aiemmissa Christie-äänikirjoissa. En todellakaan ole hifisti, mutta niin se vaan taitaa olla, että seura tekee kaltaisekseen - koska parempi puoliskoni on innokas musiikkiharrastaja ja minäkin voin luukuttaa äänikirjoja taloutemme tasokkaista Genelec-kaiuttimista, olen kai huomaamattani minäkin ryhtynyt kiinnittämään pikkiriikkistä huomiota äänitysten laatuun. Lähetän siis ihmetteleviä terveisiä tuottaja Jorma Maliselle, joka on vastannut kirjan äänityksestä WSOY:n Äänittämössä vuonna 1989, ja Masterointi Laatumaster T:min J. Salmelalle, joka on hoitanut masterointityön vuonna 2010.

Kumminkin. Tarina sijoittuu arkeologisen retkikunnan kaivauksille Lähi-itään. Neiti Leatheran palkataan retkikunnan johtajan vaimon hoitajattareksi. Kauniilla rouva Leidnerilla on pelkotiloja ja hysteerisiä kohtauksia. No kuinkas käykään - rouva murhataan ja Hercule Poirot sattuu sopivasti olemaan lähistöllä ja ryhtyy tutkimaan tapausta neiti Leatheran avustajanaan.

Kirjan rytmitys oli minusta onnistunut. Tilannetta pohjustetaan pitkään, vihjeitä ja vaihtoehtoja heitellään osuvasti ja lopussa on kunnon perinteinen parlour scene, jollaisesta Fablesin Bigby haaveili. Eli Poirot marssittaa koko eloonjääneen henkilökaartin kuuntelemaan nerokasta päättelyketjuaan murhan ratkaisusta.

Nyt saatan lipsahtaa reippaasti ylitulkinnan puolelle, mutta antaapa mennä vaan. Mielestäni tarinasta löytyy sekä piilohomoutta että piilofeminismia. Aiemminkin on käynyt mielessä, mahtaako Hercule Poirot olla homo, mutta nyt mietin sitä entistä enemmän. Tähän ei mitenkään suoraan viitata, mutta vanhoissa kirjoissahan on usein piilohomoja, eli asiaan viitataan nimenomaan sen kautta, mitä ei kerrota. Taannoisessa Ankin kirjablogin keskustelussa olen pohtinut asiaa kommentissa.

Hercule Poirot'llahan ei ole kuvattu olevan romanttisia naissuhteita - ei kyllä muitakaan romanttisia suhteita - vielä yhdessäkään tarinassa, jonka olen kuunnellut. Tässä tarinassa neiti Leatheran jopa miettii, mahtaako Poirot'lla olla naisystävää, mutta hän päätyy siihen tulokseen ettei varmasti ole, koska Poirot on niin hupsun näköinen. Tiettyjä "homostereotypioita" Poirot jossain määrin noudattaa, hänen esimerkiksi kuvataan olevan melko turhamainen ulkonäkönsä suhteen. Poirot on myös huomattavan immuuni kohtalokkaille kaunottarille, joista Christie usein kirjoittaa, mutta tämän voi tietysti selittää myös Poirot'n ammattiominaisuutena. Googletus "is hercule poirot gay" antaa melko kirjavia tuloksia, mutta selvästi asia on ollut muidenkin lukijoiden mielessä. Asiaan viitataan muun muassa New York Timesin artikkelissa, jossa käsitellään Sherlock Holmesin mahdollista homoutta.

Piilofeminismiä taas näen siinä, kuinka Christie kuvaa murhan uhria, kaunista ja karismaattista rouva Leidneriä, sekä tarinan kertojaa, naimatonta ja tomeraa neiti Leatherania. Rouva Leidnerissä Christie tarkastelee sitä vaikutusvaltaa, mikä vetovoimaisella naisella voi olla. Ja melko synkän tulkinnan hän antaakin - kirjan keskusteluissa heitellään kyynisiä näkemyksiä miehen ja naisen välisistä suhteista, tosin huumoriakin löytyy. Kaunista rouvaa syytellään välillä hiirellä leikitteleväksi kissaksi, välillä hänen kuvataan olevan niitä naisia, jotka herättävät väkivaltaa ympäristössään.

Ylipäätään naisen rooli aviovaimona saa melko paljon huomiota kirjan dialogissa. Onko Christien tarkoitus sanoa, että jos puolison rooli on naisen ainoa "ammatti", se kutistaa naisen elinpiiriä ja mahdollisuuksia toteuttaa itseään? Maalaisjärkinen neiti Leatheran ei ole kenenkään vaimo eikä rakastettu, mutta hänellä on tervettä ammattiylpeyttä sairaanhoitajan työstään. Hän myös hyödyntää ammatillista kokemustaan avustaessaan Poirot'a tutkimuksissa. 

Kuten aiemminkin, Poirot nojaa tutkimuksissaan psykologisiin päätelmiin. Voi voi, nykyisenä postmodernina aikana ei mitenkään voisi tehdä yhtä pitkälle vieviä päätelmiä ihmisistä kuin englantilaisessa muodollisessa menneen maailman seurapiirissä... Sillä peribrittiläinen tämänkin kirjan henkilögalleria on, ympäristöä kuvataan neiti Leatheranin kautta, ja hän kiinnittää eniten huomiota näkemäänsä likaan ja sotkuun. Poirot tekee johtopäätöksiä rouva Leidnerin luonteesta muun muassa sen perusteella, millaisia kirjoja tämän kirjahyllyssä on. Tiukkoja tapakoodeja noudattavassa yhteisössä tällaiset johtopäätökset kenties vielä jossain määrin toimivatkin, vaikka tiettyjä hieman liian pitkälle vietyjä epäuskottavuuksia tästäkin löytää.

Kirjan kokonaistoimivuutta ne eivät kuitenkaan vähennä. Murha Mesopotamiassa on taatun toimivaa Agatha Christietä.
  

Lue myös nämä:
Agatha Christie: Idän pikajunan arvoitus
Agatha Christie: Kuolema Niilillä 
Agatha Christie: Aikataulukon arvoitus

Google AdWords -harjoittelua

Amman lukuhetkessä keskusteltiin jokin aika sitten kirjabloggaamisen ammattimaisuudesta. Lähes kaikki keskustelijat taisivat julistautua amatööreiksi. Minustakin ammattimainen bloggaaminen tarkoittaa sitä, että saa blogista niin paljon palkkaa, ettei tarvitse muita tulonlähteitä. Käsittääkseni kukaan suomalainen kirjabloggaaja ei tässä tilanteessa ole.

Jos taas tarkastelee sitä, oppiiko blogatessa taitoja, joista on hyötyä omassa varsinaisessa ammatissa, on tilanne toinen. Minulla ja monella muulla on kokemuksia siitä, että blogiharrastus on antanut kykyjä ja valmiuksia työelämän tehtäviin. Listaan omalla kohdallani ainakin nämä hyödyt: kirjoitustaidon hioutuminen, oikoluku- ja editointikyvyn kehittyminen, kuvaamisen ja kuvankäsittelyn perusteet, verkkonäkyvyyden keinojen tuntemisen oppiminen, kävijäseurantatyökalujen käyttökokemus, erilaisten sosiaalisen median työkalujen kokeilu ja opettelu ja nyt viimeisimpänä Google-mainostuksen harjoittelu.

Ammatillisesti kirjabloggaamisesta lienee eniten hyötyä kustannustoimittajan tai kirjallisuuskriitikon töitä tekeville, mutta listaan voi lisätä myös markkinoinnin ja viestinnän parissa työskentelevät henkilöt, verkkotoimittajat, opettajat ja monissa erilaisissa asiantuntijatehtävissä työskentelevät henkilöt. Nykypäivän työelämässä jokainen asiantuntija kun joutuu tai ainakin pitäisi joutua kirjoittamaan ja käsittelemään erilaisia tekstejä eri medioissa. Yhä useammin mediana on verkko, yksinkertaisimmillaan vaikka työpaikan sisäinen tiedotuskanava.

Kokeilukampanjani mainos.

Olen saanut Googlelta lahjakortteja Google AdWords -työkaluun ennenkin, mutta ennen viime syksyä heitin ne aina roskiin. Arvelen lahjakorttien tulleen, koska käytän Googlen Blogger- ja Google Analytics -työkaluja. Syksyllä kumminkin innostuin lahjakorttia kokeilemaan, lahjakortti riitti parin viikon jaksoon, kun hyödynsin päiväkohtaista maksimilaskutusrajaa sopivasti. Meinasin kirjoittaa kokemuksistani jo silloin, mutta se jäi. Tänä keväänä sain toisen lahjakortin ja nyt, kun olen käyttänyt ilmaisjaksoni loppuun, ajattelin jakaa kokemuksiani. Molemmat lahjakortit olivat sadan euron arvoisia, tosin kummallakin kerralla kävi niin, että unohdin klikata mainonnan loppumaan ajoissa ja jouduin pulittamaan muutaman euron ylimääräistä. Nyt lopettaessani mainontaa löysin myös namiskan, jolla voi valmiiksi asettaa kampanjalle päättymispäivän, käytän mahdollisella ensi kerralla sitä. Joten teoriani tekemällä oppimisesta tuli todistetuksi tässäkin. :)

Google AdWordsin käyttöliittymä oli mielestäni pikkuisen sekavampi kuin Google Analyticsin, mutta tarpeeksi kauan kun klikkaili edestakaisin, niin perusasiat hoituivat. Ohjeitahan ei tietenkään jaksa lukea... Ihan ekana piti suunnitella mainos, joka kävikin helposti, eri tekstivaihtoehtoja ja asetteluja pystyi kokeilemaan kätevästi. Google-mainonnan optimoinnista on kirjoitettu oppaita vaikka lampaitten syödä, mutta enpä jaksanut stressata, vaan etenin tässäkin itseohjautuvasti. Kätevää oli sekin, että kun syksyn kampanjan oli merkinnyt syksyllä keskeytetyksi, pystyi keväällä vain aktivoimaan saman kampanjan uudestaan eli pääsi valmiiseen pöytään.

Sitten piti valita avainsanoja, joiden yhteydessä mainokset näkyvät. Mietin kirja-aiheisia hakusanoja ja päätin lisätä joukkoon myös sellaisten kirjailijoiden ja kirjojen nimiä, jotka olivat korkealla Mitä Suomi lukee -myyntilistalla. Jätin pois ne kirjailijat joista olen blogannut, niistähän tulee paljon osumia ihan ilmaiseksi. Keväällä vähän muokkasin ja lisäsin avainsanoja, erinomainen lisä oli niinkin yksinkertainen sana kuin kirjablogi, jota eräs kanssabloggaaja neuvoi käyttämään!

Julkaisisin mielelläni hieman tilastoja, mutta jos olen ymmärtänyt oikein, AdWordsin käyttäjä ei saa julkisesti kertoa tulostensa tehoa tai maksamaansa hintaa per napsautus. Korjatkaa jos olen väärässä.

Tämän verran kai kuitenkin uskaltaa kertoa: erityisen mielenkiintoista oli tutkailla napsautussuhdetta. Tämä tarkoittaa sitä, että jos mainosta näytetään vaikka 100 kertaa ja mainosta klikataan kerran, on mainoksella 1 % napsautussuhde. Google ei ohjeessaan anna suoraan yksiselitteistä tavoitetasoa. Verkkokeskusteluista löytyi erilaisia mielipiteitä. Minun mainokseni käyttömäärät ovat tietenkin niin pienet, että mitään tilastollista relevanssia niillä ei ole, mutta kerronpa kuitenkin että napsautussuhde eri hakusanojen kohdalla vaihteli kiinnostavalla tavalla. Moni hakusana jäi nollille tai alle 0,1 prosenttiin. Jotkut pääsivät kuitenkin yli 5 % napsautussuhteeseen.

No mitä järkeä tässä oli? Ilmaissivulle ei kannata ryhtyä maksamaan mainontaa omasta pussistaan - tai mikä ettei, jos on paljon löysää rahaa ja haluaa kävijöitä blogiinsa vaikka sitten maksamalla. Suhteessa blogini kokonaiskävijämääriin nuo mainoksen kautta tulleet kävijämäärät olivat hyvin pienessä vähemmistössä, mihin toki vaikutti myös tuo asettamani päiväkohtainen laskutuskatto.

Mutta hyödylliseksi harjoitukseksi tätä voi sanoa. Jos joskus työelämässä kysytään, olenko käyttänyt Google AdWordsia, voin vastata että olen. Kokeilukampanjan räpeltäminen ei tietenkään tehnyt minusta eksperttiä, mutta ainakin perusasiat tuli itse testattua käytännössä.

Hakusanamainonta on merkittävä toimiala varsinkin englanninkielisessä maailmassa, mutta kyllä Suomessakin on useita alaan erikoistuneita yrityksiä. Hakusanamarkkinointiin erikoistunut Tulos runttasi asiantuntija-artikkelissaan vuonna 2010 suomalaisen lehtien hakusanamainontaosaamisen. Onkohan tilanne yhtään parantunut? Tuloksen artikkelilistaa kannattaa muutenkin vilkaista, siellä on paljon kiinnostavia aiheita. 

Pärnun kirjastossa

Vietin muutaman päivän lomalla Virossa ja kävin kurkkaamassa myös Pärnun pääkirjastoa. Kirjasto oli helppo huomata, sillä Tallinnan-bussi ajoi Pärnussa komean kirjastotalon ohi.

Kirjasto olikin uudenkarhean tuntuinen, se on rakennettu vuonna 2003. Alakerrassa oli Internet-sali, keskikerroksessa kaunokirjallisuutta ja yläkerrassa musiikkiaineistoa ja lukusali. Sisääntuloaulassa oli valokuvanäyttely vuoden 1989 tapahtumista Tšekkoslovakian samettivallankumouksesta.

Näkyvimmin esillä oli luonnollisestikin vironkielinen aineisto, mutta Viron suuren venäjänkielisen vähemmistön vuoksi on ymmärrettävää, että kirjastossa oli laajalti aineistoa myös venäjäksi. Aineistoa löytyi muillakin kielillä.

Arkena keskellä päivää kirjastossa oli melko mukavasti ihmisiä. Mitään ruuhkaa ei ollut, kuten ei yleensäkään kirjastoissa noihin aikoihin, mutta varsinkin nettikoneet ja lastenosasto olivat tehokkaassa käytössä. Lukusalissakin oli asiakkaita.

Kävin kurkkimassa, löytyisikö hyllyistä suomalaiskirjailijoiden vironnettuja teoksia. Löytyihän niitä. Harri Sirolan hieno Viro-aiheinen romaani Kaksi kaupunkia käännettiin muutama vuosi sitten viroksi ja hyllyssä seisova kappale oli jopa sen oloinen, että sitä oli luettukin melko paljon. Rivistä löytyy myös Joni Skiftesvikiä.

Mika Waltarin tuotantoa löytyi komea rivistö. Sinuhesta oli sekä pränikkä tuore painos että käytössä kulunut vanha painos. En kuitenkaan saanut oikein tolkkua siitä, milloin Sinuhe on eka kerran vironnettu, sillä tuntui että kaikista kokeilemistani kirjoista löytyi maininta pelkästä painosvuodesta, ei siitä milloin ensimmäinen painos on ollut. Tai sitten en vaan osannut.

Waltarin vierestä löytyikin yllätys: Hilja Valtosta! Jos tuohon arvuuttelemaani painosvuositietoon oli luottamista, niin Valtosta on käännetty 1990-luvun alkupuolella viroksi. Ulkoasultaan nämä olivat melko vaatimattomia niteitä, mutta eipä se niiden viihdytysarvoa vähennä. Ylipäätään kirjastossa näkyi, että aineiston ulkoinen kunto ei ollut kirjaston komeiden puitteiden tasalla. Sinänsä tämä ei ole ihme, sillä varmasti Virossakin joudutaan punnitsemaan verovaroilla tehtäviä hankintoja, joten resuisempiakaan kirjoja ei ehkä kannata panna poistoon yhtä tiheästi kuin suomalaisissa kirjastoissa. Ja olenhan usein harmitellut suomalaiskirjastojen nopeaa aineiston kierrätystä. Siihen verrattuna on myönteistä, että Pärnussa kirjastosta löytyy hyvinkin eri-ikäisiä kirjoja.

Kaari Utrion kirjoja oli muutama. Nämäkin olivat 1990-luvun alkupuolen painoksia. Vappu Tuomiojan kirjaa Sulo, Hella ja Vappuli oli hankittu kaksin kappalein, molempia oli näköjään myös luettu. Meinasin käydä myös O-hyllyn kohdalla etsimässä Sofi Oksasen kirjoja, mutta unohdin, kun kirjastossa riitti katseltavaa muutenkin.

Jos Pärnuun menisi lomailemaan pitemmäksi aikaa, ei haittaisi vaikka matkalukeminen loppuisi, sillä kirjastosta löytyi neljä hyllymetriä suomenkielistä aineistoa! Seassa oli uutuuksia ja vanhiksia. Lisäksi englanninkielistä aineistoa oli vielä enemmän kuin suomalaista.

Yritin etsiä suomalaiskirjastoista tuttua "kotiseutuhyllyä", mutta sellainen ei osunut kohdalle. Sen sijaan löysin perinteisen, mutta varsin toimivan oloisen arkistohyllyn, johon oli kirjattu Pärnu-kirjat aiheittain. Kylpyläkaupungille sopivasti esimerkiksi kylpylöille löytyi oma hakusanansa, samoin olisi voinut etsiä luettavaa vaikka kaupungin tai kaupungin koululaitoksen tiimoilta.

Lastenosastolla oli kyltti, jossa kerrottiin lastenkirjailija Aino Pervikin täyttäneen huhtikuussa 80 vuotta. Muista kirjauutisista pitää mainita, että lauantaina bongasin virolaisen iltapäivälehden kirjapalstalta lyhyen jutun Tuomas Kyrön Kerjäläisestä ja jäniksestä, joka on käännetty nimellä Kerjus ja jänes.