Hugo Pratt: Corto Maltese - nuoruus

Viime viikonloppuna kävin Helsingin sarjakuvafestareilla. Olikin ensimmäinen kerta ikinä, vaikka olen toki tiennyt jo vuosikausia, että moiset festarit joka syksy järjestetään. No, nyt näin siellä sarjakuvatuttuja ja ostelin maltillisesti hyllyntäytettä. Paikalla kumminkin olivat kaikki Suomen kustantamot, jotka sarjakuvia julkaisevat, ja jokaisella oli pöydissään mahtavat festaritarjoukset. Corto Maltese - Nuoruus kymmenellä eurolla oli sen sortin tarjous, ettei siitä voinut ohi kävellä, onhan minulla hyllyssäni melkein kaikki Cortot. Kimmo Lakoman listasta kannattaa katsoa, mikä on oikea ilmestymisjärjestys Cortoille. Tuo on suht pitkälti käsittääkseni myös Corton tarinan etenemisjärjestys, poislukien tämä Nuoruus, joka on Corton kronologiassa varhaisin.

Kuten listasta näkyykin, joitakin albumeja on julkaistu eri nimillä, sivumäärät ja ruutujako vaihtelevat, välillä on värillistä ja välillä mustavalkoista... Kvaak.fi -foorumilla joskus kaiveltiin syitä moiseen, kunnes eräs ranskalaisen sarjakuvan harrastaja selvensi taustoja tälle melko tyhjentävästi täällä. Jos ymmärsin oikein, ovat kaikki Prattin alkuperäissarjat mustavalkoisia, ja Prattin leski on näitä sitten väritellyt jälkikäteen. Hän on myös ottanut kaiken hyödyn irti julkaisemalla Cortoja myös mangapokkari -formaatissa. Yleensä ottaen värit ovat kyllä varsin onnistuneita. Olen itse lukenut Nuoruus-seikkailun aiemmin tuona 44 sivun versiona, tässä pitemmässä siis ruutukoko oli isompi, kun sivuilla oli vain kolme ruuturiviä neljän sijaan.

Mitä nämä Cortot sitten oikein ovat? Ne ovat runollisia, historiallisia, väkivaltaisia ja romanttisia seikkailuja "onnensoturien" maailmassa. Suurin osa Corto-tarinoista sijoittuu ensimmäisen maailmansodan aikaan tai 1920-luvulle. Tämä tarina tapahtuu Venäjän-Japanin sodan aikaan, vuonna 1904. Suomenkin historiaan merkittävästi vaikuttanut sota on taustoitettu tiiviisti albumin erinomaisessa esipuheessa. Siinäkin mielessä Cortot ovat mukavia, että niitä lukiessa saa yleensä tuhdin tietopaketin historiaa. Prattin kuvituksia esimerkiksi eri joukkojen univormuista löytyy nytkin esipuheesta runsaasti. Pratt piirsi Cortoa 1960-luvulta 1980-luvulle asti, ja mitä myöhäisemmästä tuotannosta on kyse, sitä pelkistetympi, vapaampi ja lennokkaampi hänen viivansa on. Nuoruus on jo sitä aikaa, jolloin mestari vetelee hahmojaan välillä roisisti vähän sinne päin, toisaalta hänen kynänjälkensä on niin kiehtovaa, että tällainen tuntuu vain viehättävältä tyyliseikalta. Itse henkilökohtaisesti nostaisin omiksi suosikeiksi ainakin tällä hetkellä varhaiset Corto-lyhyttarinat, esimerkiksi Kelttiläistarinoita-kokoelman. Suosikin titteli on kyllä vaihdellut aika ajoin, lähiaikoina pitäisi tulla uusi painos Corto Maltese Sveitsissä -tarinasta, jossa konkretiaa ei ole enää nimeksikään mutta mystiikkaa sitäkin enemmän. Tykkäsin siitä jossakin vaiheessa tosi paljon.

Prattilla on tapana tehdä ensin seesteisiä, henkisiä kohtauksia, joissa henkilöt filosofoivat viisaanoloisesti ja tuijottelevat taivaanrantaan. Nämä vaihtuvat yhtäkkiä toimintaan, joka voisi olla suoraan Korkeajännityksestä: tappeluita, ammuskelua, väijytyksiä. Henkilöhahmot ovat harvoin yksiulotteisia, ja Cortoa ja toiseksi useimmin sarjassa esiintyvää Rasputinia en osaa luonnehtia tyhjentävästi vieläkään, vaikka olen sarjaa jo yli kymmenen vuotta lukenut. Molemmat ovat taitavia ja kylmäverisiä tappelijoita ja kullan perässä seikkailevia onnensotureita, mutta Cortossa on herkkyyttä joka Rasputinilta puuttuu. Senkö takia Rasputin tappaa häikäilemättömämmin eikä kadu tekosiaan? Nuoruudessa Rasputinin tarinaan tulo on varsin räväkkä, ruumiita jää taakse enemmän kuin pienellä hautausmaalla. Corto itse asiassa tulee kuvaan mukaan vasta albumin loppupuolella, sitä ennen varsinainen päähenkilö on nuori sotakirjeenvaihtaja, kirjailija Jack London.

Tällä kerralla en kovin ihmeitä säväreitä tarinasta kuitenkaan saanut. Ei tämä kyllä säikähdyttänyt, koska Cortoa olen ihaillut jo niin kauan, että tiedän palaavani hänen seikkailuihinsa tasaisin väliajoin uudestaan. Milloin siihen vanhempaan, "realistiseen" tyyliin, milloin uudempiin, "metafyysisempiin" tuotokseen.

Lue myös nämä:
Hugo Pratt: Corto Maltese Etelämerellä
Javier de Isusi: Marcosin piippu
Limingan taidekoulu: Maailmanhistoria

SF Said: Varjak Käpälä

Varjak Käpälästä tein varauspyynnön kirjastoon, kun sitä suositeltiin Kvaak.fi -foorumin tuttujen toimesta. Ja kun lepäilee kotona flunssaa hoitelemassa, on ainakin aikaa lukea..

SF Saidin (älkää kysykö miksi kirjoitusasu on tuollainen, kopioin sen vain orjallisesti siten kun kirjassa on esitetty) kirja on sellainen, että melkein alkaa harmittaa, ettei ole enää lapsi eikä voi lukea tätä lapsen mielikuvituksen ja eläytymiskyvyn voimin. Olen nimittäin melko varma, että olisin tykännyt tästä lapsena kovasti. Siinä on kaikki mitä tarvitaan: pieni, urhoollinen kissa joka joutuu huimiin seikkailuihin, ripaus yliluonnollisuutta ja kissojen kamppailua milloin ihmisiä, milloin koiria vastaan. Aikuislukijallekin tämä oli ihan kivaa luettavaa, mutta kyllä tämä selkeästi on enemmän puhdas lastenkirja kuin aikuisten fantasiakirja. Plussana kirjassa on tyylikäs kuvitus. Miksei aikuisten kirjoja oletusarvoisesti kuviteta? Vaadin lisää kuvituksia aikuisille.

Varjak on ylhäistä mesopotamiansinistä rotua ja elää perheineen Kreivittären talossa. Koska Varjakilla on muista poikkeavasti keltaiset silmät, sisarukset ja serkukset vähän syrjivät sitä. Varjak joutuu seikkailuun, kun Kreivittären taloon saapuu Herrasmies kahden pelottavan, aavemaisen mustan kissan kanssa. Isoisä Vanha Käpälä neuvoo Varjakia pakenemaan ja varmistaa tämän selustan oman henkensä uhraten. Varjak joutuu pelottavaan Ulkomaailmaan, jossa ei ole koskaan ollut. Siellä hänen on opeteltava katujen lait, mutta onneksi hän saa unissaan apua myyttiseltä esi-isältään Jalalilta, joka neuvoo hänelle mesopotamiansinisten vanhoja taistelutaitoja.

Samantapaisista aineksista on kasattu lukemattomia lastenkirjoja, ja rakenne toimii mainiosti tässäkin. Ja koska itse ainakin olin lapsena muuttumattomuuden ystävä (mihin muuhun perustuisivat noin tuhatosaiset hevos- ja tyttökirjasarjat, joissa sama seikkailu toistuu hieman erilaisilla käänteillä kirjasta toiseen), on tuttu rakenne varmasti lapsilukijoiden silmiin eduksi. Ja Said ei onneksi tunnu olevan mikään rahanahne vanhojen kliseiden monistaja, vaan kirjoittaa rakkaudella.

Kohtapuoliin pitäisi suomeksi ilmestyä myös kakkososa, Varjak Käpälä - Lainsuojaton. Se voisi olla sopivaa kamaa kirja-arvosteluihini, joten varmaan tulee luettua ainakin lehteä varten.

Lue myös nämä:
J.K. Rowling: Harry Potter 1-7
Philip Pullman: Kultainen kompassi
Lian Hearn: Satakielilattia - Otorin klaanin tarina 1

L.M. Montgomery: Anne of Green Gables

Montgomery-luku-urakan parissa olen päässyt erääseen etappiin: Annan nuoruusvuodet alkukielellä. Tämä kirja löytyi ihan kirjastosta. Lappeenrannan kirjaston lastenosaston virkailija oikein ilahtui, kun lainasin kirjan. "Kyllä minä aina välillä näitä kirjoja tilatessani mietin, että lukeekohan näitä edes kukaan." Sanoin että minä ainakin meinasin lukea koko sarjan. Saa nyt nähdä, kuinka reippaasti näitä tulee luettua uusiksi, mutta ainakin Anne of the Island (Annan unelmavuodet) lähti jo seuraavaksi mukaan. Kakkososan, Anna ystävämme eli Anne of Avonlea hyppään tällä kertaa yli, koska muistaakseni Annan romanttiset seikkailut Redmondissa ovat paljon kiinnostavampia kuin tylsähkö välivuosi opettajana Avonleassa.

Yksi kiinnostava aspekti tämän kirjan lukemisessa oli, että osaisinko bongata niitä kohtia, joita suomennoksista on leikelty pois. Kirjathan on suomennettu jo joskus 1920-luvulla, ja ajan käytäntö on kai ollut, että saksia on käytelty reippaasti kirjojen suomennoksissa. En nyt mitään kovin pitkiä pätkiä ollut huomaavinani, toisaalta en kyllä jaksanut pitää käännöstä rinnalla, joten muistinvaraiseksi jäi vertailu. Mutta kieliasun puolesta suosittelen ehdottomasti kaikille englantia vähänkin osaaville Annan ystäville tätä kirjaa luettavaksi alkukielellä. Kieli on helpohkoa, arvelisin että esimerkiksi lukiolaiset lukisivat tätä kirjaa jo oikein sujuvasti. Ja kun juonenkäänteet osaa ulkoa, niin helppo on pysyä kärryillä juonessa. Montgomeryn hienovarainen ja kaunis kieli kun on niin tyylikästä, että siitä nautiskelee jopa tämmöinen tavan tallaaja peruskielitaidollaan.

Lapsena muistan kirjan lopun tuntuneen edenneen oudon nopeasti. Aikuislukijana en voi olla eri mieltä: kyllähän kirjan jälkipuolisko on melkoista läpijuoksua. Ensimmäinen puolikas on mitä riemukkainta komediaa ja lapsen tunnemaailman upeaa kuvausta. Anna on ihanan yltiöromanttinen lapsi ja hankkiutuu milloin minkäkinlaisiin kommelluksiin. Jälkipuolella hypätään yhdessä luvussa aina monta kuukautta kerrallaan eteenpäin. Että kyllä Montgomery myöhemmässä tuotannossaan on kirjallisesti jo paljon kehittyneempi. Runotyttö-trilogiassa maltetaan ajan kulku pitää hieman paremmin hanskassa, ja tuo kehumani A Tangled Web ei kärsi moisesta lainkaan, ollen sijoitettu kohtalaisen lyhyelle ajanjaksolle. Toki "elämäkerrallisuuden" ominainen kuvaus on leimallista Montgomerylle myöhemminkin. Eli päähenkilön elämää ja kehitystä ja seurataan yhden kirjan aikana jopa useiden vuosien osalta. Juonenkulun rakenteeksi riittää ajan kuluminen ja päähenkilön muuttuminen.

Lisäksi tietyt yksityiskohdat pistivät silmään. Montgomeryn päähenkilöistä Emilia, Silver Bushin Pat kirjassa Mistress Pat ja Marigold kirjassa Magic for Marigold ovat tietyssä suhteessa yhtäläisiä. He ovat kaikki "pikkuisen parempata sukua", pienen kylän aristokratiaa, joka hiuksenhienosti erottuu muusta kylän väestä hyvällä sukutaustallaan ja tyylikkyydellään. Anna ja Vihervaaran väki on aivan erilaista. Marilla ja Matthew ovat suorastaan kylän silmätikkuja, vanhapiika ja vanhapoika, jotka asuttavat syrjäistä, hiljaista Vihervaaraa. Anna puolestaan on orpolapsi, joka tietysti antaa koko kylälle syyn katsoa häntä ylhäältä alaspäin. Lisäksi kolme edellämainittua sankaritarta ovat keskenään hämmästyttävän yhtäläisiä verrattuna Annaan. Anna on avoin ja puhelias, muut sisäänpäinkääntyneempiä.

Tällä kertaa luin kirjaa melkein enemmän Marillan kuin Annan näkökulmasta. Lapsilukijan silmiinhän Marilla on suorastaan pelottavan ankara ja jopa julma. Nyt kiinnitin huomiota Marillan lempeyteen, huumorintajuun ja henkiseen kehitykseen, jota hän Annaa holhotessaan kokee. Marillahan on mitä sympaattisin hahmo!

Kirjan jälkipuoliskolla kävi myös hivenen tylsäksi, kun kaikki kirjan henkilöhahmot ylistelivät Annaa tämän hyvien ominaisuuksien vuoksi. Montgomery on vielä tässä vaiheessa ollut hieman liian ihastunut henkilöhahmoonsa ja maalannut hieman liikaa sitä romantiikkaa ihmisluonteisiin mukaan. Myöhemmin tällainen karisi, vaihtuen huomattavasti realistisempaan, mutta ei yhtään vähemmän tyylikkääseen ja huumorintajuiseen kuvaukseen.

Huomasin lukiessani, että tietyt kohtaukset nostivat silmien eteen tosi elävät muistot Suomessakin useaan kertaan nähdystä Anna-tv-sarjasta, pääosassa Megan Follows. Kaipa sitäkin on tullut katsottua melko moneen kertaan. :)

Mutta sille ei voi mitään, että olipa ikää 12 tai 29, niin tiettyjä varmoja itketyskohtauksia tässä kirjassa on. Ei kukaan voi lukea esimerkiksi Matthew'n kuolinjaksoa ilman itkun tirautusta.

Lue myös nämä:
L.M. Montgomery: Anne of the Island
Mary Marck: Eevan luokka
L.M. Montgomery: Emily of New Moon

Pentti Saarikoski: Tanssiinkutsu

Walt Whitmanko lienee virittänyt taajuuteni runomoodiin, vaiko tieto siitä että hyllyssä odottaa divarista bongattu Saarikosken Euroopan reuna uusintalukemistaan. Joka tapauksessa lueskelin tänään vanhan rakkauteni Tanssiinkutsun. Tämä on se kirja, jonka kanssa tuttavuuteni Saarikosken kanssa alkoi 12 vuotta sitten. Minulla on vieläkin muistikuva, miten luin kaverini Ainon ostamaa kirjaa. Hämmennys runokuvien edessä, tunne sitten etten ymmärtänyt. Sitten jostakin nurkasta pääsi sisään, sai pienen palan auki. Siitä se lähti.

Itse asiassa minulla on tämä Tanssiinkutsu hyllyssä kolmena kappaleena. Muistaakseni kesällä 1996 ostin Tiarnia-sarjan yhteispainoksen, jossa oli samassa Tanssilattia vuorella, Tanssiinkutsu ja Hämärän tanssit, sekä muutama kokoelman ulkopuolinen runo selityksineen. Tätä tuli luettua edestä ja takaa monet kerrat. Sitten ostin Saarikosken koko tuotannon kattavan Runot-kokoelman puolitoista vuotta sitten, siinäkin Tanssiinkutsu luonnollisesti on. Mutta silti piti tilata Huuto.netistä tämä Tanssiinkutsu alkuperäisen mallisena yksittäispainoksena, ja meinasinpa nuo Tanssilattia vuorella ja Hämärän tanssitkin vielä jossain vaiheessa napsaista omaan hyllyyn kunhan kohdalle osuvat. Ihan keräämisen ilosta vain. :) Divareissakin Saarikosket ovat kyllä arvossaan, ei niitä eurolla parilla saa ellei ole tosi huonokuntoinen kirja kyseessä. Mutta mielelläänhän niistä maksaa, eivät ensipainoksia lukuunottamatta kohtuuttoman kalliitakaan mielestäni ole.

Saarikoskesta käydään vuosittain milloin minkäkinlaista keskustelua seminaareissa, tutkimuksissa, elämäkerroissa ja muissa. Mutta viime kädessä kirjat palautuvat aina siihen, että on lukija ja on kirja. Ja minä tunnen, että Saarikoski päästää minut lähelleen, puhuu kieltä jota ymmärrän, välittää tunnelmia jotka koen omakseni. En kyllä vieläkään ymmärrä kaikkea, vaikka näitäkin runoja tosiaan on jo sen 12 vuoden ajan tullut luettua. Mutta nautin siitä. Se on parasta runoudessa, tunne siitä etten tajua kaikkea. Ehkä seuraavalla lukukerralla taas kerran jotain uutta aukeaa? Ja miksi kaiken pitäisikään aina olla niin puhki selitettyä.

Tanssiinkutsu johdattaa siis minut Saarikosken vieraaksi Tjörnin saarelle - jossa muuten sivumennen sanottuna vajaat 30 vuotta sitten on ollut vielä kunnon talvet - Etelä-Ruotsin saaristoissakin näiden runojen perusteella on ollut hiihtokelit, satamat ovat jäätyneet, kiirastorstaina vasta "järven jää on läikkäinen" mutta pilkille on vielä päässyt. Oman kotiympäristön kuvauksen lisäksi runoilijan ajatus singahtelee milloin antiikkiin, milloin viikinkeihin, milloin päättyneen 1970-luvun poliittisiin ja aatteellisiin kiemuroihin. Monet runot ovat sellaisia, jotka ovat takertuneet aivolohkoihini päänsisäiseksi karaokeksi, vaivaavat muistia niin kauan että ne on oppinut ulkoa tai melkein ulkoa. Esimerkiksi numerot X ja XVI. Näistä jälkimmäinen alkaa näin:

"Olen sen verran vanha että Euripides

ei enää huvita

istuin kiinalaisessa ravintolassa Stenungsundissa

ja työntelin

Sofokleen kivenhauraita säkeitä

sormella pitkin pöytää

kun Masa ja Sepe paukahtivat sisään

häiritäänkö me teet sä kirjaa"

Tiarniaa ja Saarikosken lähestyvää kuolemaa on taatusti analysoitu tutkimuksissa puhki ties kuinka monet kerrat, mutta eipä sille minkään mahda että tietynlaisia välähdyksiä kuoleman aavisteluista näissä runoissa on. Keitä ovat vieraat, jotka tulevat niin kaukaa etteivät tarvitse kulkuneuvoja, mitä ovat kutsut, joihin voi vastata kieltävästi vain kerran. Ja mies seisoo maailman aajan rannalla kolikko kädessään näkemättä vainajaa, jonka kielen alle sen panisi. Pentiltä on viety arvoesineet joilla hän aikoi lahjoa kuoleman, ja hän toteaa, että paljon jää selville saamatta.

Mutta paljon hän myös sai selville. Ehkä osin hänenkin takiaan minua on alkanut kiinnostaa ajatus latinan opiskelusta. Voi olla, ettei tässä projektissa ihan äkkiä päästä käytännön toimenpiteisiin, pitkälliset yliopisto-opintoni nimittäin nitistivät kaiken keskittymiskykyni ja haluni luentomaiseen opiskeluun. Mutta olisi se latina hirmu mukava lisä kirjallisuuden ja historian harrastuksessa. Voisi lukea kaikkea kivaa latinaksi. Ja pääsisi sisälle vaikka tällaisiin sisäpiirijuttuihin, ilman että pitäisi kurkkia selitysosioita:

"Olen nyt kulkenut kolme päivää

toisessa kainalossa pitkä lauta

(nil nimium studeo, Caesar, tibi velle placere)

ja toisessa lyhyempi

(nec scire utrum sis albus an ater homo)"

Se mainitsemani runo X on eräänlainen "evankeliumi Saarikosken mukaan", johon on tiivistetty Uusi testamentti ja eurooppalainen kirkkohistoria. Sitäpä en kuitenkaan taida jaksaa tähän kopioida, johan näitä näytteitä tässä tuli. Lukekaa itse.

Lue myös nämä:
Pentti Saarikoski: Hämärän tanssit
Pentti Saarikoski: Runot
Walt Whitman: Valitut runot

Frank Schätzing: Pedot

Etteivätkö suomalaiset muka lukisi klassikoita. Tuossa yhtenä päivänä blogini kävijätilastoja kurkkiessani blogin suosituimmat sivut olivat Aleksis Kiven Seitsemän veljestä, Väinö Linnan Sotaromaani ja Juhani Ahon Papin rouva. (Tai sitten näistä on taas vaadittu tekemään joissakin kouluissa äidinkielen tehtäviä.)

Bazar-kustantamo lupaili tosiaan minulle kesemmällä "kaikkien aikojen ekotrilleriä" lukukappaleeksi. Ei ole lahjahevosen suuhun katsomista, tuumin, kun raahasin postista valtavaa, järkälemäistä pakettia kotiin. Kirjalla on nimittäin mittaa tuhat sivua, joten painon puolesta se alkaa olla vähän epämukava luettavaksi yhtään epäergonomisemmissa asennoissa.

Valitettavasti kustantajalle on ehkä arvioitua vähemmän hyötyä tästä sissimarkkinoinnista, ellei sitten ole niin, että "all publicity is good publicity". Taistelin nimittäin kirjan kanssa viikon ja pääsin satakunta sivua eteenpäin. Voi tietenkin olla liian varhaista kuvitella, että pystyisin analysoimaan tyhjentävästi koko kirjan, mutta luon katsaukseni tämän urakan perusteella. :)

Pedot-kirjan etu- ja takakansissa mainostetaan näyttävästi myyntilukuja ja bestsellertilastoja, ja jos kirja on kerran ollut tosi ostettu Saksassa ja Norjassa, niin miksipä se ei olisi sitä Suomessakin. Se nimittäin muistuttaa tyyliltään melko paljon Dan Brownin kirjoja, ollen siis helppolukuinen, selkokielinen ja vailla kirjallisia kikkailuja. Luulen, että olisin esimerkiksi 12-vuotiaana tykännyt kirjasta oikeasti. Sen ikäiselle nimittäin riittävät paperinukkemaiset henkilöhahmot, ja kerrontaa pätkivät "valistusotteet". Eli jostain helppolukuisesta tietokirjasta kaivetut pätkät, joissa opetetaan kirjoittajan esille nostamaa teemaa - Brownin tapauksessa satunnaisia paloja historiasta tai kulttuurista, Schätzingin tapauksessa ekosysteemistä ja meren eliöistä.

Sadan ensimmäisen sivun aikana ehdin tavata eteläamerikkalaisen perinnekalastajan, joka edustaa katoavaa kansanperinnettä, pohjoisamerikkalaisen intiaanitutkijan, joka on huolissaan valaiden katoamisesta, norjalaisen tutkijan, joka on vanha egoistinen snobi mutta huippuasiantuntija meren suhteen, ja norjalaisen bisnesnaisen, joka on kova ja terävä mutta ah niin viehättävä, ja johon tutkija tietenkin tuntee vetoa. Lisäksi Pohjanmeren syövereistä on noussut esiin outoja, ennen tuntemattomia matoja.

Joten esitänkin tässä arvauksen siitä, mitä kirjassa tulee tapahtumaan. Kun näitä merestä nousevia öttiäisiä alkaa tulla esiin, ne yrittävät valloittaa maailmaan. Madoista valaisiin kaikki liittoutuvat ja hyökkivät ihmisten kimppuun. Ihminenhän ei tätä salli, joten nämä tutkijat ja intiaanit sun muut yhdistävät voimansa ja voittavat lopulta kauheat eläimet. Sitten tehdään johtopäätöksiä tyyliin "hei, vois olla ihan kiva jos ei tuhottaskaan koko luontoa". Kirjan lopussa muodostuu muutama romanssi. Ainakin bisnesnainen jättää poikakaverinsa ja tykästyy rohvessoriin, ja ehkä tuo pohjoisamerikkalainen intiaanikin saa tyttöystävän. Eteläamerikkalaiselta tämä ei onnistu, koska hän oli ensimmäinen, joka kirjassa kuoli meren voimien mystisenä uhrina.

Jos tämä kirja jotakin kiinnostaa, kannattaa mennä lähiaikoina tarkkailemaan Lappeenrannan divareita. Tämä nimittäin lähtee jossakin vaihteessa kiertoon yhdessä muutaman muun "ylijäämäkirjan" kanssa.

Lue myös nämä:
Hannu Salama: Tapausten kulku
Toni Morrison: Tervanukke

Walt Whitman: Valitut runot

"Walt Whitman, maailmankaikkeus, Manhattanin poika,

rauhaton, lihallinen, himokas, kova syömään, juomaan ja naimaan,

ei mikään haaveilija, ei miesten eikä naisten yläpuolelle,

heistä syrjään asettuva,

ei vaatimaton eikä röyhkeäkään..."

Whitmanin luin Etelä-Saimaan kirja-arviota varten. 2000 merkin kirja-arvion jälkeen ajatuksia jäi kuitenkin ylikin, joten ajattelin kommentoida kirjaa myös tänne. Tajusin muuten, että kokoelman suomentaja Markus Jääskeläisen täytyy olla sama kaveri, joka pitää Albatrossi-blogia. Eli terveisiä vaan sinnekin! (Tuo sana "kaveri" on muuten kumma anglismi, tulee varmaan englannin kielen tyylistä käyttää esim. sanoja "guy" tai "mate" kuvaamaan myös sellaisia miehiä, jotka eivät ole henkilökohtaisia kavereita, vaan tuntemattomia ohikulkijoita tai keitä tahansa. Noh, näköjään on taas yksi uusi anglismi pesiytynyt meikäläisenkin kielenkäyttöön.)

Valitut runot on siis uusi suomennosvalikoima Whitmanin runoista. Minulle tuli hassu tunne, kun rupesin runoja lukemaan, olin nimittäin luullut, että olen Whitmanin tuotantoon joskus aikaisemminkin tutustunut. Lukiessa oli pakko todeta, että ei näin varmasti olekaan. Whitman lienee niitä nimiä, jotka kyllä mainitaan esimerkiksi äidinkielen oppikirjoissa, mutta joiden tuotantoon ei välttämättä Suomessa kovin usein törmää. Siksipä onkin hienoa, että tällainen valikoima runoja saatiin suomeksi. Joidenkin sanavalintojen kohdalla muistan hieman ihmetelleeni kääntäjän mielipiteitä, samoin joissakin kohti mietin, että pilkutus taitaa jo vähän liikaa rikkoa kieliopin sääntöjä, mutta kokonaisuutena minulla ei ole mitään valittamista. Runous on aina tulkintaa, joten kunnioitetaan kääntäjän työtä ja valintoja. Sitä paitsi runot ovat todella sujuvaa ja miellyttävästi luettavaa suomea. Se on tärkeintä.

Kuten Harri Sirola -merkinnässä kerroinkin, olen sikäli pöljä, että luen runoja ihan niin kuin runoilija itse olisi niissä kertojana ja olisi elänyt runon tapahtumat. Kun kirjallisuustieteellisestihän tämä on kauhean väärin. Eihän nyt, herraisä, runoilija ITSE niissä runoissa puhu. Kertoja on aina joku "kertojahahmo", myyttinen kolmas persoona. No eipä Walt Whitmankaan näytä onneksi tällaisista säännöistä piittaavan, sillä hän pistää kyllä itsensä likoon täysin rinnoin. Miehellä on ollut ihanan egoistinen ja hedonistinen elämänasenne.

"...Olen täynnä elämää joka ei kaipaa muiden katseita

mutta sisältää kaikki muut.

Olen päättänyt laulaa vain miehisen kiintymyksen

lauluja,

minä osoitan ne tälle rouhevalle elämälle,

jätän perinnöksi voimamiehen moninaisen rakkauden.

Ja tänä iltapäivänä, 41. vuoteni

yhdeksäntenä ihanana kuukautena

aion nyt kertoa..."

Whitmanin sielu lentelee vapaasti ympäri Amerikkaa, kirjaa muistiin luonnon tapahtumat, kohtaamiensa ihmisten piirteet, rakastaa estoitta niin naisia kuin miehiäkin. Naisille hän lupailee siittää suurenmoisia, yli-ihmismäisiä jälkeläisiä. Mikä siunaus! Varsinkin kun vertaa suomalaisen runouden parhaisiin perinteisiin, jotka hyvin usein ovat tätä "yksin oot sinä ihminen" jollotusta, on moinen positiivisuus varsin virkistävää. Ei itsesäälistä ja pelokasta nyyhkintää, ei katkeraa vaikeroimista vaan elämän nautintojen ihanuuden julistamista ja hyväntuulista elämisen riemua.

Koska itsekin pöytälaatikkorunoilua harrastelen (kuten 99,99 % suomalaisista tuntuu tekevän), minua on välillä vaivannut, että ei "saa" kirjoittaa yksinkertaisesti siitä mitä näkee, vaan kaikki ajatukset pitäisi kieputtaa mahdollisimman abstraktien mielikuvien taakse. Eli tällaisten "sininen turhamaisuus kieppuu loukatun minuuteni taivaankannen läpi" huttuilmausten taakse. Vaikka toki itsekin nautin päästessäni purkamaan parhaiden runoilijoiden mietittyjä kielikuva, enhän muuten pitäisi Pentti Saarikoskestakaan, mutta rajansa kaikella... Ehkä juuri siksi klassikko-Whitman oli niin mukavaa luettavaa. Hän kirjoittaa siitä mitä näkee, ihmisistä joita tapaa, ympäröivästä, todellisesta maailmasta. Esimerkiksi pitkät kuvaukset luonnosta ja eläimistä ovat älyttömän hienoja, koska niihin on tallentunut kappaleita maailmaa ja maisemaa, jota ei taatusti nykyään enää ole sellaisenaan olemassa. Eli kaipa me pöytälaatikkoon kirjoittajat voimme vapaasti kerätä muistijälkiä omasta elämästä ja ympäristöstämme. Ajan kuluessa niistä tulee itsessään jo runollisia kielikuvia.

Eniten luin runoja lukioikäisenä. Ehkä sitä siinä iässä onkin vielä henkisesti sen verran terävä, että jaksaa tutustua runouteen, jotka lyhyydestään huolimatta ovat usein varsin tiivistä ja painavaa pureskeltavaa. Tuolloin ostelin esimerkiksi erilaisista kirja-alennuksista runokirjoja. Ainakin Merja Virolaista, Tittamari Marttista, Harri Nordellia muistan lukeneeni. Viime aikoina uusiin runoihin tutustuminen on jäänyt vähemmälle. Liekö laiskuutta? Merja Virolainen varsinkin jäi mieleeni maanläheisenä ja virtuoosimaisena kirjoittajana, joka ei etääntynyt liian korkealentoiseksi, mutta jonka lihan makuisissa runoisissa oli usein hienon hieno lyyrinen vire. Ehkä täytyisi aktivoitua tällä saralla enemmänkin... Pakkoko niitä runokokoelmiakaan on aina kannesta kanteen väkisin pakertaa, sillä voihan kirjastossa hyvin katsella ja plarailla mielenkiintoisilta näyttäviä runokirjoja sieltä täältä. Noh, tämä taitaa olla hyvin suomalainen ilmiö myös, eli kaikki kirjoittavat runoja, mutta kukaan ei lue muiden kirjoittamia. :) Netti on edistystä tuonut tähänkin asiaan, esimerkiksi Runotorstai-blogista voi pienellä selaamisen vaivannäöllä lukea harrastajarunoilijoiden tuotoksia.

Whitmanin kokoelma siis tarjoaa elämisen riemua, "vanhan ajan" amerikkalaista sielunmaisemaa ja taatusti sen verran selkolukuista kerrontaa, että monimutkaisten metaforien inhoajatkin voivat mielihyvin näitä tekstejä lukea. Runous on ajatonta.

"...Minä kävelen kaupungin neliskulmaisten talojen viertä, yövyn

hirsimajoissa tukkijätkien kanssa,

kuljen tulliportin pyöränuria, kuivissa rotkoissa,

puronuomissa

kitken sipulimaata, kuokin porkkana- ja palsternakkarivejä,

ylitän ruohoaavikoita, samoilen metsissä.

etsin malmia ja kaivan kultaa, leimaan puita vastikään

hankitulla hakkuualueella,

hilaan venettä matalassa joessa jalat nilkkoja myöten rannan

polttavassa hiekassa...."

PS. Samainen Markus Jääskeläinen luonnehti tyyliäni Jude Deveraux -merkintöjen yhteydessä "pakinoivaksi kritiikiksi". Asiaa pohdiskeltuani olen ottanut tämän suurena kohteliaisuutena. Millä lailla nämä blogijorinat eroavat siitä oikeasta kritiikistä - sitä voi pohtia kun vertaa tätä juttua tuohon lehdessä julkaistuun.

Lue myös nämä:
Harri Sirola: Turha hätkähtää
Pentti Saarikoski: Hämärän tanssit
Helvi Hämäläinen: Sukupolveni unta

Kaari Utrio: Aatelisneito, porvaristyttö

Hih, tästähän tuli ennätyspäivä. Kaksi luettua kirjaa! Mutta en nyt sentään ole kahta kirjaa vetäissyt kannesta kanteen, vaan tämä on ollut taas tällaista, että on monta kirjaa kesken yhtä aikaa, ja sateinen sunnuntai onkin mennyt köllötellessä ja kirjoja loppuun lukiessa.

Aatelisneito, porvaristyttö on tullut tilailtua Huuto.netistä jo joskus viime talvena. Luonnollisesti olen tämänkin Utrion lukenut ainakin kerran tai kahdesti jo aiemmin. Edelliskerrasta oli aikaa, kovin vahvoja muistikuvia kirjan juonesta ei ollut. Niinpä lukukokemus olikin virkistävän uudentuntuinen. Kirja sijoittuu Kustaa Vaasan aikaan, mikä oli antoisaa koska luin vähän aikaa sitten Heikki Ylikankaan tuoreen Suomen historian solmukohtia -kirjan lehden arvostelukappaleena. Siinäkin käsiteltiin perusteellisesti Kustaa Vaasan ajan myllerryksiä, ja oli mukava lukea saman aikakauden tapahtumista Utrion käsittelemänä.

Kirja on Utrion 1970-luvun tuotantoa. Tuon ajan tuotanto erottuu mielestäni tyylillisesti hänen edellisen vuosikymmenen kirjoistaan - romantiikkaa on vähennetty. Samoin hänen 1980-luvun kirjansa ovat mielestäni tyylillisesti erilaisia - niissä on pääpaino siirtynyt taas enemmän kohti pääparin rakkaustarinaa. Nämä 1970-luvun kirjat ovat enemmän eeposmaisia - pääpaino on sukuhistoriassa ja yhteiskunnallisissa muutoksissa, päähenkilöt ovat ikään kuin vain osa tapahtumien kulkua. Heidän elämästään ei välttämättä yritetäkään muodostaa loogista tarinaa, jossa on punainen lanka - ja kenenkäs elämä sellaista muka oikeastikaan olisi? Niinpä ensinnäkin kirjan nimi on jo hieman harhaanjohtava, koska sekä "aatelisneito", kuningas Kustaa Vaasan sisar Margareeta Eerikintytär Vaasa, että "porvaristyttö", uskonpuhdistaja Petrus Särkilahden sisar Ursula Niklaantytär Särkilahti ovat naimisissa olevia perheenäitejä. Margareeta esitellään perheenäitinä heti, kun hän tulee kirjaan mukaan, ja Ursulakin on raskaana jo parinkymmenen ensimmäisen sivun jälkeen. Populaari-blogin sivuilla esitellään kirjan kansi ja kommentitkin ovat melko vähätteleviä. Suosittelen lämpimästi kirjan lukemista ja tietojen petraamista. :)

Utrio on kirjoittanut paljon sydänkeskiajalle sijoittuvia kirjoja, ja tämä 1500-luvulle sijoittuva tarina onkin siinä mielessä erilainen, että muutokset tuulet puhaltavat jo lujasti, voimakkaimpana outo, uusi, saksalaisen Martti Lutherin vallankumouksellinen uskonnollinen julistus. Vaikka Ursula fiktiivinen henkilö onkin, on hänen kirjassa esiintyvä veljensä Petrus historiallinen henkilö, kuten tästä Särkilahden sukupuusta voi tarkastaa. Nautinkin todella paljon tästä Utrion tavasta kirjoittaa tarinoissaan todelliset historialliset tapahtumat osaksi romaaneitaan. Näistä sitä oppii. Yksi erityisen kiehtova jakso kirjassa oli Kuusiston piispanlinnan hävittäminen Kustaa Vaasan käskystä. Museovirasto on tehnyt aiheesta hyvät nettisivut.

Kokonaisuutena olisi väärin leimata kirja hömpäksi, vaikka kansikuvan ja nimen perusteella saattaisi muuta luulla. Tosin ei siinä mitään pahaa ole, jos lukee kirjan luullen tarttuvansa harlekiiniin. Saapahan samalla tuhdin annoksen historiaa ja Utrion mainiota huumorintajua. Ja kyllä sitä lemmiskelyä ja lihan värinääkin löytyy. Tykkäsin erityisesti Ursulan hahmosta - hän on kuin Kauniiden ja rohkeiden Brooke, joka syöksyy päätä pahkaa, ihailtavalla varmuudella mitä typerimpiin ihmissuhteisiin. Samoin tosin toimii myös Margareeta. Molemmat naiset rakastuvat tahoillaan mieheen, jonka kanssa eläminen tuottaa heille itselleen vain onnettomuutta. Silti jaksetaan rakastaa, olipa mies kuinka sika tahansa. Ursula tosin oppii läksynsä, kun tilanne kärjistyy niin äärimmilleen, että siinä on jo pakko oppia.

Utrion huumorintaju on tosiaan mitä mainioin. Hän ei ole siinä mielessä kuoliaaksinaurattaja, että ujuttaisi kirjoihinsa mitään räikeitä vitsejä, mutta hänen käsityksensä ihmisluonteesta ja ihmisen motiiveista on erinomaisen sarkastinen. Ihmiset kuvataan salavihkaisesti naureskellen ahneina, itsekkäinä, typerinä ja lyhytnäköisinä - mikä ei tietenkään ole mitenkään epätodellinen kuva. Minua huvitti esimerkiksi turkulaisten kuvitelma oman kaupunkinsa erinomaisuudesta - samalla laillahan nykypäivänkin suomalaiset saattavat kuvitella, että Suomi ja suomalaisuus on jotain ylivertaisen ihmeellistä.

"Rouvaskamarissa kyyhötettiin tulen ääressä ja kuunneltiin Jan Klaunpojan kertomusta Roomasta, maailman pääkaupungista jossa asuivat sekä Pyhä Isä että kaikki maailman kuviteltavissa olevat paheet ja näiden lisäksi maailman suurimmat taiteilijat. Taiteilijoista ei tosin kukaan ollut koskaan kuullut mitään, mutta olihan jokainen sentään nähnyt tuomiokirkon upeat maalaukset ja pyhimyspatsaat niin että yksinkertaisinkin ymmärsi minkälaisia kuvia maailmassa saattoi olla. Herra Jan hymyili kyllä säälivästi kun hänelle selitettiin tuomiokirkon aarteita, mutta se johtui siitä, että herra Jan ei ollut vielä käynyt kirkossa."

Uskonpuhdistuksen alkuun sijoittuva kirja sai minut myös pohtimaan Suomen pitkää katolista historiaa. Utrio luonnollisestikin joutuu kirjoittamaan paljon uskonnosta ja kirkollishistoriasta keskiaikaa käsitellään. Katolinen usko, Neitsyt Marian ja pyhimysten palvonta oli vuosisatoja itsestäänselvä ja vahva osa suomalaista arkea. Miten jäljet siitä ovat voineetkaan hävitä niin näkymättömiin? Tuntuu siltä, että enemmän viitteitä kielessämme ja kulttuurissamme on jopa alkusuomalaiseen pakanallisuuteen kuin katolilaisuuteen. Pitäisi lukea aiheesta enemmän, jos jostain osuisi käsiin hyvä tutkimus...

Ja kuten Jan Klaunpojan matkailustakin saattaa päätellä, on keskiajan Suomessa näköjään eletty yhtäältä melkoisen globaalia ja eurooppalaista elämää, toisaalta taas ollaan oltu aivan tietämättömiä muusta maailmasta. Ursula ei ole aikuisikään mennessä koskaan käynytkään muualla kuin Turussa, mutta samaan aikaan hänen veljensä on opiskellut Pariisissa ja Saksassa ja kirjeenvaihtoa käydään ympäri Euroopan. Maan mahtavat ylittivät Itämeren tuosta vaan ja avioliittoja solmittiin Saksaa myöten. Suomen kamaralla asui suomalaisia, ruotsalaisia ja saksalaisia ja ties mitä kaikkea näiden lisäksi. Juuri nämä asiat minua historiallisissa romaaneissa ja erityisesti taitavan ja paneutuneen Utrion kirjoissa kiehtovat.

Ainakaan kirjastohaulla en löytänyt Aatelisneito, porvaristytöstä uudempaa painosta kuin vuonna 1989 otetun seitsemännen painoksen. Nythän Utrio on onneksi julkaissut tyylikästä Kaarin kirjasto -sarjaa, johon vanhoja kirjoja on nostettu uusintapainoksiksi. Hyvällä onnella myös tämä kirja saattaisi tuossa sarjassa jossakin vaiheessa ilmestyä.

Lue myös nämä:
Jean M. Untinen-Auel: Luolakarhun klaani
Jane Stanton Hitchcock: Seurapiirimurhia
Pirjo Rissanen: Posliinihäät

Juha Vuorinen: No, velli

No, vellin sain lahjaksi häätalkoohommista elokuussa. Juha Vuorinen on toki nimeltä tuttu, ovathan hänen kirjansa valtavan suosittuja, Juoppohullun päiväkirja etunenässä. Aiemmin en silti ole hänen tekstejään lukenut. Olen kyllä ihaillut miehen tyyliä: hän perusti oman kustantamon saadakseen kirjansa julki. Oikein! Voihan sitä vikistä ja vinkua olevansa väärinymmärretty nero, jota julmat kaupalliset kustantamot syrjivät, jos ei saa tekstejään julki, mutta parempi tyyli on tehdä asialle jotain itse. Vuorisen kirjat myyvät todella hyvin ja mies pyörittää itse kustantamoaan ja verkkokauppaansa.

Vuorisen tekstien maine räävittöminä sikailujuttuina oli siis tuttu. Niinpä No, velli ei sen puolesta yllättänyt, kun aloitustarinakin kertoi joulupukin irstailuista. En itse nyt yli kaiken ihastunut näihin juttuihin, mutta mielenkiintoista niitä kyllä oli lukea. Paras tarina oli kertomus hotellikohtaamisesta, kun lääkäri, kirjastonhoitaja ja suntio sattuvat samaan saunaan, ja lääkäri opettaa estyneempiä tovereitaan maailman pahuuksiin. Noin yleisesti ottaen luonnehtisin Vuorisen tyyliä arvaamattomaksi. Teksti kulkee nimittäin mukavan oikullisia latuja. Ihan kuin mies keksisi tarinaa lisää sitä mukaa kuin kirjoittaa, välittämättä juurikaan siitä, millainen kokonaisuus lopputuloksena on. Tällainen rentous saisi levitä hieman laajemmallekin suomalaisessa kirjallisuudessa. Pakkoko sitä aina on hioa, puristaa, tiivistää ja työstää tekstejään aina vaan sliipatumpaan muotoon. Antaa mennä vaan!

Karkeat roiskejäljet toki saattavat tuottaa myös hieman huteja. Nämä novellit ovat vähän kuin koulupojan ainekirjoituksia, eivätkä maailmankirjallisuuden mestariteoksia etsivät kriitikot varmastikaan nostaisi näitä tyylipisteiden kärkeen. Osittain juuri tämän takia ymmärränkin Vuorisen suosion. Nämä ovat helppoa luettavaa sellaisellekin, joka ei kirjallisista kikkailuista välitä. Jos taas ei halua lukea tekstejä, joka pitää sisällään kiroilua, irstailua ja mauttomuuksia, kannattaa jättää No, velli rauhaan. Tämä on miehisen läpänheiton ystäville. Vuorinen itse on arvioinut - viimeksi tämän viikonlopun Hesarin kuukausiliitteen haastattelussa - että hänen lukijakuntansa sukupuolijakauma menee melko tasan, naislukijoita on noin puolet.

Lue myös nämä:
Roman Schatz: Rakasta minut
Jari Tervo: Pohjan hovi
Veikko Huovinen: Lampaansyöjät

Tapiiri 2/89

Vuosina 1984-1991 ilmestynyttä sarjakuvalehti Tapiiria keräilin jo kymmenkunta vuotta sitten omiin sarjakuvakokoelmiini, koska osassa numeroista oli lyhyitä Corto Maltese -tarinoita. Sittemmin lyhyt-Cortot on julkaistu Suomessakin albumeina (Kauriin merkin alla, Banaaniconga, Kelttiläistarinoita). Tapiiri-kokoelmani ei ole läheskään täydellinen, mutta näitäkin numeroita on mukava lueskella uusiksi aika ajoin. Silloin tällöin tulee ostettua divareista myös täydennystä, kuten kesemmällä tämä numero 2/89.

Tapiirin konsepti on ollut varsin mainio, eli siinä on julkaistu enimmäkseen eurooppalaista mutta jonkun verran myös kotimaista sarjakuvaa. Sarjat ovat joko lyhyitä itsenäisiä tarinoita tai jatkotarinoita. Tämän numeron tunnetuimpia tekijöitä on Comés Sydänpuullaan, Altan Macao-sarjakuvallaan - siinä seikkailee Ada viidakossa -seikkailusta tuttu Ada. Ja tietenkin Hugo Pratt, tässä numerossa on Corto-tarina Mammonan lipun alla. Tarkemmin tämän ja muidenkin Tapiirien sisällysluettelo löytyy Kimmo Lakoman upeasti kootulta sarjakuvasivustolta. (Valitse ylhäältä Lehdet ja sarjajulkaisut ja selaa aakkosista esiin Tapiiri.)

Mitä meillä oli ennen kuin oli Internet? Postimyynti ainakin - Tapiiri-t-paidan olisi saanut 35 markalla + jälkimyyntikulut. Mutta entä tiedonhaussa? Lehden sivuilta löytyy esimerkiksi ranskalaisen Martin Veyronin sarjakuvanovelli Kalifornialaisunelma. Nettiaikakaudella lisätietojen hankkiminen Veyronista vaatii sen, että jaksaa näpytellä miehen nimen hakukoneeseen - vuonna 1989 lisätiedon metsästys olisi vaatinut melko paljon enemmän tutkimuksellista vaivannäköä. Internet on pullollaan erilaisia nettisarjakuvia, sarjakuvablogeja, arvosteluja - mitä tahansa aiheeseen liittyvää tietoa, jota kootaan foorumeille ja linkataan sähköpostitse tai irkissä. Toisaalta, Martin Veyron joutuisi yhtä lailla odottelemaan nettisivulleen satunnaisia kävijöitä tai jotain onnenpotkua näkyvyyden suhteen - kenenkään ei ole pakko ottaa vastaan valmiiksi pureskeltua ja tarjottua tietoa, mitä jonkun toimittama lehti tietenkin on. Tavallaan se on jo harmikin, koska tarttumalla tuntemattomaan voi tehdä itselleen mieluisia löytöjä.

Mutta eipä Suomessa kukaan enää julkaise lehdissä mustavalkoisia ranskalaisia sarjakuvanovelleja. Samantapaisella konseptilla kuin Tapiiri ilmestyi 2004-2006 Jysäys, mutta lehti ei tainnut olla riittävän kannattava, koska se lakkautettiin.

Yhtä kaikki, näistä vanhoista Tapiireista löytää monenlaista ja usein taatusti nykymenosta poikkeavaa luettavaa. 20-30 vuotta vanhoissa sarjakuvissa on yllättävän vähän sellaisia, joiden tyyli olisi vanhentunut, pikemminkin ajan patina on antanut mukavan nostalgiasilauksen. Lisäksi on hauska bongata itselleen tuttujen taiteilijoiden sellaisia töitä, joita ei ole lukenut. Tässäkin numerossa on esimerkiksi Will Eisnerin lyhyt Spirit-tarina. Tuntemattomammatkin tarjoilevat välillä melkoisia herkkupaloja, esimerkiksi tässä Arnon nelisivuinen Katukersat on tiivis ja persoonallisesti piirretty sarjakuvanovelli.

Lue myös nämä:
Hugo Pratt: Corto Maltese - nuoruus
Mikko Ketola - Anssi Rauhala: Marian koodi
Christophe Blain: Maalari ja merirosvo - Olga

Tove Jansson: Taikurin hattu

Iki-ihanista Muumi-kirjoista on taas saatavilla uusia painoksia! Ja vielä juuri "oikean" näköisinä, eli pieninä yksittäispainoksina alkuperäisillä kansilla ja kuvituksilla. Edellisen kerran muistan näitä olleen kaupoissa kymmenkunta vuotta sitten.

Muumejahan ovat lukeneet suurin piirtein kaikki. Minäkin luin näitä ensimmäisen kerran jo lapsena. Silloin tykkäämiseni meni kirjoittain seuraavasti: Muumipeikko ja pyrstötähti oli ihan kiva, mutta vähän tylsempi kuin muut, Taikurin hattu oli jännä ja kiva eikä yhtään pelottava, oikeastaan kaikkein paras kirja, Muumipapan urotyöt oli myös jännä ja kiva eikä pelottava. Mutta Vaarallisessa juhannuksessa, Näkymättömässä lapsessa ja Taikatalvessa oli jotain outoa ja kummaa, erilaista kuin kahdessa ensimmäisessä, mikä tuntui vähän pelottavalta. Muumipappa ja meri oli jo tosi outo ja pelottava ja Muumilaakson marraskuu ihan tyhmä, missä ei ollut mitään järkeä.

Kun Muumi-animaatiot nostivat Muumit jälleen kerran huipulle, rupesin lukemaan Muumi-kirjoja uudestaan. Olisinko ollut lukioikäinen näiden uusintakierrosten aikana. Nyt viimeiset kirjat avautuivat paremmin. Tykkäsin kovasti niin Vaarallisesta juhannuksesta, Muumipappa ja meri -kirjasta ja Muumilaakson marraskuustakin. Pakkaa hämmensi myös teoria, josta luin kai Hesarin kuukausiliitteestä. Että Taikatalvi kertoisikin Muumipeikon seksuaalisesta heräämisestä, ja vieläpä homoseksuaaliksi. Ainahan Muumipeikko haikaili Nuuskamuikkusen perään, ja suhde Niiskuneitiin tuntui paljon pinnallisemmalta. Taikatalvi-kirjassa Tuu-tikki, jota pidetään tosielämän Tuulikki Pietilän innoittamana, johdattaa Muumipeikon talven ihmeellisyyksiin. V. 1917 syntynyt Pietilä, joka elää edelleen toivoakseni hyvissä ruumiin ja sielun voimissa, oli itsekin homoseksuaalin Janssonin elämänkumppani.

Monilla ihmisillä ehdoton suosikki Muumi-hahmoista on joko Pikku Myy tai Nuuskamuikkunen. Mutta minä tykkäsin aina eniten Niiskuneidistä. Ihailin hänen otsatukkaansa ja nilkkarengastaan. Hassua kyllä, tosi harva mainitsee suosikikseen Muumipeikkoa itseään. Mutta kieltämättä hän onkin hyvä päähenkilö jokamies-henkisyydessään - muilla on ominaisuuksia, joilla peilautuvat Muumipeikkoa vastaan. Muumipeikko on myös mukavan pohdiskeleva ja välillä herkkä ja epävarmakin päähenkilö.

Taikurin hatun edellisestä lukukerrasta on siis todella aikaa. Kirjan päättymisen jälkeen päällimmäisen tunteeni taisi olla hämmennys. Olin muistanut että kyseessä on lämminhenkinen ja rauhallinen seikkailu, mutta eihän rauhallinen ole oikeastaan ollenkaan se sana, jolla menoa voisi kuvata... Tarinan etenemisessä on paljon yllättäviä ja selittelemättömiä käänteitä. Esimerkiksi rannasta löytyvä purjevene. Kenen se on ja miten se on rantaan päätynyt? Muumiperhe ei tätä ihmettele, vaan ottaa riemumielin veneen omakseen. Nuuskamuikkusen kaukokaipuu ja itsenäisyys ovat myös elementti, joka rikkoo yhtenevän idyllin. Lapsena hyväksyi kyseenalaistamatta myös muumitalon alati laajenevan perheyhteisön - siihen vain liittyy jäseniä, joille petataan sänky ja keitetään kahvia. Mistä he tulevat ja miksi? Ja miten Muumimamma noin vain ottaa kaikki vastaan? Aikuinen miettii näitä ihan toisella tavalla.

Taikurin hatun parissa oli mukava virkistää muumimuistoja, mutta arvioisin kumminkin, että lapsi nauttii tästä tarinasta aikuista enemmän. Lapsen eläytymiskyvylle ja mielikuvitukselle kun ei ole vertaa. Kyllä seikkailut hattivattien saarella, mamelukkia kalastamassa ja Taikurin hatun kasvattamassa viidakossa viihdyttivät nytkin, puhumattakaan lumoavasta elokuun juhlasta kirjan lopussa, mutta lapsena ne koki silti paljon syvemmin. Ajattelin kumminkin jatkaa uusintakierrosta Muumien parissa. Luulenpa, että juuri nuo lapsena väheksymäni sarjan loppupään kirjat, Muumipappa ja meri ja Muumilaakson marraskuu, antavat nyt päinvastoin enemmän.

Loppuun vielä makupala tekstistä. Tämän kohtauksen muistan tunnistaneeni jo lapsena hyväksi esimerkiksi miehisestä "ei-näin" kohteliaisuudesta. Tässä mainittu puukuningatar on siis hattivattien saarelta löytynyt keulakuva, jonka Niiskuneiti antoi Muumipeikolle lahjaksi. Muumipeikko ihastui puukuningattareen vähän liikaakin, mikä ei luonnollisestikaan Niiskuneitiä miellyttänyt.

"Niiskuneiti oli nyt yhtä hurjan kalastusvimman vallassa kuin toisetkin, ja hän vikisi innosta.

- Sinä olet kuin Diana, Muumipeikko sanoi ihaillen.

- Kuka se oli? kysyi Niiskuneiti hyvillään.

- Metsästyksen jumalatar, Muumipeikko selitti. - Yhtä kaunis kuin puukuningatar ja yhtä viisas kuin sinä!

- Hm, sanoi Niiskuneiti."

Niin perinaisellista. Kukapa haluaisi tulla muistetuksi viisaudestaan, jos samaan aikaan jotakin toista naista muistellaan hänen kauneudestaan.

Lue myös nämä:
Laura Lähteenmäki: Marenkikeiju
Rauha S. Virtanen: Tuntematon Selja
L.M. Montgomery: Mistress Pat