Alexandre Dumas: Kolme muskettisoturia

Jos haluaa jonkun kirjan tietyn näköisenä, on netistä helppo löytää apua. Kysy kirjastonhoitajalta -palvelu tietää melkein mitä vain. Taannoiseen omaan kysymykseeni sain hyvän vastauksen, jonka perusteella pystyin lähettämään Antikka.netin divarinpitäjille etsintäkuulutuksen Suuri lukukirjasto -sarjan kirjoista. Niitäpä löytyikin, ja hyvässä kunnossa vielä. Raahasin omaan hyllyyni Kolme muskettisoturia, Arthur-kuninkaan tarinoita ja Tsaarin kuriirin.

Syy nostalgiaan on siinä, että juuri tuon näköisenä luin Kolme muskettisoturia kerran toisensa perään lapsena. Tykkäsin kirjasta ihan älyttömän paljon. Montakohan kertaa se tulikaan luettua, kuudesti tai seitsemästi varmaan ainakin?

Ihailtuani tätä nostalgia-aarretta pitkään hyllyssäni aloin miettimään, että se pitäisi ehkä lukeakin pitkästä aikaa. Ensin kirjaan tarttuminen vähän jännitti. Pahimmillaanhan lapsuuden lempikirjojen uudelleen lukeminen on karu kokemus: kirja onkin paljon huonompi kuin muisti, hyvästi mukavat lukumuistot. Mutta 1600-luvun Ranskaan sijoittuva Kolme muskettisoturia yllätti iloisesti. Tarinahan on todella vetävä, hyvää seikkailua. Kirjassa nuori ja köyhä d'Artagnan saapuu Pariisiin värväytyäkseen muskettisoturiksi. Hän tutustuu kolmeen erottamattomaan toverukseen, Athokseen, Porthokseen ja Aramikseen. Heidän kanssaan d'Artagnan päätyy seikkailuihin, joista ei puutu poliittista juonittelua, viettelyksiä, kuninkaallisia rakastumisia, miekkailua, ammuskelua ja viininjuontia.

Lisäksi aikuislukijalla on lapseen nähden muutamia etuja. Minua esimerkiksi kiusasi kovasti lapsena lukea vaikkapa epämääräisistä rahayksiköistä. En oikein koskaan tajunnut paljonko rahaa oli kyseessä, kun puhuttiin ecuista, pistoleista ja livreistä. Nyt moinen ei haitannut. Lisäksi huomasin, että kirjassahan on paljon kaksimielisyyksiä ja pinnan alla väreilevää erotiikkaa. Tämäkin kirja, kuten Turhuuden turullakin, on julkaistu alunperin 1800-luvulla lehtien jatkokertomuksena. Kun kovin avoimesti ei lemmenseikkailuja ole voinut ilmaista, täytyi asiat ilmaista hienovaraisemmin, ja samalla kiintoisammin. Minua esimerkiksi oli lapsena kovasti häirinnyt d'Artagnanin rakastuminen rouva Bonacieux'hun, olihan tämä naimisissa oleva nainen. Nyt ei moinen kiusannut, ja sitä paitsi nauratti, kun tajusin miten d'Artagnan piti peliään myös Myladyn ja tämän kamarineidon Kettyn kanssa. Lapselle lienee mennyt täydestä myös Aramiksen hurskaat puheet teologian opiskelusta ja keskusteluista jumaloppineiden kanssa. Nämähän olivatkin vain tekosyitä pitää yllä suhteita ylhäisiin rakastajattariin!

Olin myös muistellut, että muskettisoturit olivat ylväitä, rohkeita ja pelottomia seikkailijoita. No ovathan he sitäkin, aina miekka kädessä puolustamassa omaansa tai toisten kunniaa, jonka loukkaukseksi siis miehiseen tapaan riitti mikä tahansa tuntemattoman viskaama poikkipuolinen sana. Mutta samaan aikaan sankarit olivat myös melkoisia vekkuleita! Ylväs, kärsinyt ja jalosukuinen Athoskin ryysti punaviiniä läpi koko kirjan. Edes linnoituksen puolustaminen ei estänyt tätä touhua. Lisäksi toistuvaa hupia irtoaa siitä, kun rahattomat muskettisoturit yrittävät hommata kukkaron täytettä kuka mitenkin. Toistuva rahattomuus ei tietenkään estä heitä ylväästi jakelemasta rahaa joka puolelle, silloin kun sitä on.

Kirjassa on muutamia loistavasti rakennettuja koomisia kohtauksia. Kuten retki Englantiin: neljästä toverista hyytyy matkan varrelle yksi toisensa perään, ainoastaan d'Artagnan pääsee Kanaalin yli tehtäväänsä suorittamaan. Paluumatkalla hän etsiskelee toverinsa käsiinsä, ja löytää nämä mitä merkillisimmistä asetelmista: rahaton Porthos kiusaamassa palvelijoineen majatalon isäntää, Athos telkeytyneenä viinikellariin oman palvelijansa kanssa, Aramis opiskelemassa skolastiikkaa... Samoin Porthoksen käynti rakastajattarensa ja tämän itaran aviomiehen luona päivällisellä on hihityttävää tekstiä.

Kirjan kohtalokas nainen, paholaismainen Mylady Winter, joka viettelytaidoillaan selättää kaikki esteet, oli minusta lapsena lumoava. Rouva Bonacieux ja kuningatar Anna Itävaltalainen tuntuivat vähän nössöiltä nyyhkijöiltä, kun taas Myladyn taikatemppumaiset juonittelut tuntuivat vastustamattomilta. Ja huikea oli vieläkin jakso, jossa Mylady kiemurtelee vapaaksi lankonsa vankilalinnasta.

Ihmettelin myös suomennoksen sujuvutta. Kääntäjä Lauri Hirvensalo lienee vanhemman polven suomentajia. Tähän vuonna 1985 julkaistuun painokseen mennessä suomennosta oli toki ehditty myös tarkastaa. Jotkut hieman vanhemmat sanamuodot, kuten vahvistussana "sangen", tuntuivat yksinomaan viehättäviltä. En myöskään löytänyt merkintää siitä että suomennosta olisi lyhennetty. Siinä tapauksessa Dumas on osannut kirjoittaa todella sujuvaa ja eteenpäin menevää tekstiä. Turhia junnaamisia ei tästä seikkailusta löydy. Lapsena muistan kyllä kokeneeni jotkut sotarintamaselostukset tai poliittisten kiemuroiden kuvaukset hieman vaikeina.

Tämän lukukerran iloisia huomioita oli myös päähenkilön, nuoren d'Artagnanin luonnekuvaus. Vaikka Dumas korostaa, että kyseessä on 19-vuotias tuliluonteinen gascognelainen, on hän antanut d'Artagnanille myös ihastuttavan määrän oveluutta, älykkyyttä, kylmäverisyyttä ja juonittelutaitoja. Ei mikään ihme, että nuorukainen pääsee Athoksen, Porthoksen ja Aramiksen ystäväpiiriin ja muskettisoturien johtajan herra Trévillen suosioon.

Suuri lukukirjasto -sarjan kirjat on kuvitettu upeasti. Kolme muskettisoturia on nimimerkki Giannin kuvittama, sarja kun on alunperin italialaista tuotantoa. Kuka lieneekin tämä Gianni, hänelle kuuluu oma kiitoksensa Dumas'n tarinan viehätysvoimasta. Runsas ja upea kuvitus viehätti suunnattomasti minua jo lapsena, ja kovasti sitä tuli ihailtua nytkin.

Lue myös nämä:
Margaret Mitchell: Gone With The Wind (Tuulen viemää)
Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan
Sarah Waters: Silmänkääntäjä

Ohjeita lukupäiväkirjan tekoon (koululaisille)

Pahoitteluni mahdollisille vakkarilukijoille. Päätin tehdä poikkeuksen ja kirjoittaa merkinnän, jonka aiheena on jotain muuta kuin luettu kirja. Nimittäin koulujen alkamisesta on kirjoitettu lehdissä, ja tajusin, että kohtahan äikänopettajan pakottamat koululaiset googlaavat taas hullun lailla aihesanoilla "lukupäiväkirja" tai "maailmankirjallisuus tiivistelmä" tai muuta vastaavaa. Huomaa aina, minkä kirjailijan tai kirjan ope on tehtäväksi antanut, kun samalla hakusanalla saattaa tulla viikon aikana kymmeniä osumia blogiin.


Joten jospa jollekin koulutehtävien parissa ahkeroivalle olisi iloa näistä ohjeista. Huom! Nämä eivät perustu mihinkään oppikirjaan eivätkä koulun virallisiin ohjeisiin, vaan ovat pelkästään minun mielipiteitäni.

K: Miten kirjoitetaan lukupäiväkirjaa?

V: Ensin pitää lukea kirja ja sitten kirjoittaa sen herättämät ajatukset muistiin. Voi kertoa myös mielleyhtymistään ja muista lukemistaan kirjoista, jotka tulevat kirjasta mieleen. Esim. jos kirja kertoo mummosta joka ulkoiluttaa koiraansa, voit kirjoittaa ajatuksista, joita herää, kun itse ulkoiluttaa kissaansa. (Minun mielestäni.)

K: En jaksa lukea mitään kirjaa, mitä teen?

V: Sitten voi prujata netistä jonkun sopivan valmiin tekstin. Esim. tämän sivuston jutut ovat varmasti käteviä. Varoitus: jos kopioi meikäläisen jutun suoraan, joutuu editoimaan sitä aika paljon, ettei ope tajua sitä prujatuksi. Viittaan jatkuvasti esim. aiempiin lukukokemuksiini ja muihin ylimääräisiin juttuihin, joten kopioija joutuu kirjoittamaan nämä uusiksi. Esim. jos kirjoitan lukeneeni kirjan Australiassa puun alla 25-vuotisjuhlieni yhteydessä (keksitty esimerkki), saattavat opettajan epäilykset herätä, jos aineen palauttaa 13-vuotias joka ei ole koskaan ollut Suomen rajojen ulkopuolella. Koska uskottavaksi editoiminen on melko työlästä, pääsee melkeinpä vähemmällä kun lukee jonkun kirjan kokonaan ja kirjoittaa lukupäiväkirjan ihan itse.


K: Mistä löydän mahdollisimman ohuen kirjan, joka olisi nopea lukea?

V: Erilaiset nuortenkirjasarjat ovat usein ohuita, isotekstisiä ja niissä on harva riviväli. Ainakin muinainen Vihreä Varis -sarja on tällainen. Lisäksi voisin suositella jonkun sarjakuva-albumin lukemista ja siitä kirjoittamista sillä tavalla, ettei opettaja tajua, että kyseessä on sarjakuva. Esimerkiksi Tarkastaja Ankardon tutkimukset tai Avaruusagentti Valerianin seikkailut voisivat kuulostaa opettajan korviin mielenkiintoisilta, sivistyneiltä romaaneilta, jos välttää mainitsemasta, että ne ovat sarjakuvia. Ja silloin tarvitsee lukea vain muutama kymmenen sivua sarjakuvaa, jossa on vain muutama puhekupla per sivu! Sairaan nopeaa ja kätevää.

K: Yritin lukea Vihreää Varista ja se oli minulle liian vaikeaa. Mitä teen?

V: Monilla suomalaisilla, siis myös aikuisilla, tekninen lukutaito on huono. Tällä tarkoitan sitä, että esimerkiksi ääneen lukeminen on hidasta ja jankkaavaa, ja pitkiä sanoja on vaikea lukea ja hahmottaa. Voi olla, että tällainen paranee itsestään sitä mukaa, mitä enemmän lukee, luulisin. Tekstin lukeminen ääneen on erittäin hyvä sujuvuusharjoitus kenelle tahansa ja sitä voi mainiosti treenata yksin. Tietysti kyseessä voi olla myös lukihäiriö, johon lienee jo fyysisiä syitä. Monet ihmiset, joilla on lukihäiriö, ovat kertoneet, että he luulivat itseään tyhmiksi, koska eivät meinanneet pysyä koulutehtävissä kärryillä, ennen kuin heidät tutkittiin ja lukihäiriö todettiin. Luulisinpa, että esimerkiksi äänikirja olisi tässä tapauksessa hyvä ratkaisu, kun kirjan voi kuunnella ääneen luettuna. En tiedä onko lukihäiriöstä kuulohäiriö-versiota, voisin kuvitella että ei. Asiallisempaa lukihäiriötietoa löytyy vaikka täältä.

K: Mistä löydän kiinnostavia kirjoja?

V: Netti on pullollaan erilaisia kirjavinkkauslistoja. Myös minun blogini toivottavasti toimii sellaisena. Minusta silti yksi parhaista tavoista on mennä käppäilemään kirjastoon. Kirjastoon on koottu erilaisia hyllyjä, joihin on laitettu esille eri syistä kiinnostavia kirjoja. Palautettujen kirjojen hylly on hyvä paikka: palautetut kirjat on joku toinen joskus lainannut ja ehkä lukenutkin, joten niistä saattaisi hyvinkin löytyä kiinnostavia juttuja. Kirjaa voi arvioida poimimalla sen käteensä, katselemalla, plarailemalla, lukemalla takakansitekstin tai ensimmäisen sivun, niin näkee, miten kirja alkaa. Kyllä sen sitten itse huomaa, mikä alkaa kiinnostaa ja mikä ei.

K: Yritin edellämainittua enkä silti löytänyt yhtä ainutta kiinnostavaa kirjaa.

V: On paljon ihmisiä, joita lukeminen ei vaan kerta kaikkiaan kiinnosta. Siinä ei ole mitään pahaa. Eiväthän formulatkaan kiinnosta kaikkia ihmisiä, ja silti koulussa ei pakoteta ketään katsomaan formuloita. Silloin voi miettiä hyötysuhteen ja ajankäytön optimointia: jos lukupäiväkirja tuntuu pakkopullalta, tee se niin vähällä vaivalla kuin mahdollista ja keskity mukavampiin asioihin. Vähin vaiva on tosiaan prujata netistä valmis teksti ja muuttaa sitä mahdollisimman vähän tai ei ollenkaan. Huono puoli tässä tietenkin on se, että opettaja saattaa rangaista tästä jotenkin, jos oppilas jää kiinni. Huono puoli voi olla sekin, ettei opi mitään, mutta jos joku asia ei muutenkaan kiinnosta pätkääkään, niin ei siitä yleensä mitään opi ylipäätäänkään.



Kaupallisiin tarkoituksiin kopioiminen on laitonta, ei-kaupallisiin tarkoituksiin kopioiminen on ainakin hyvien tapojen vastaista ja typerää, vaikka onkin niin hirmuisen nopeaa ja helppoa ja kätevää. Ks. nämä esimerkit: toimittaja kopioi kirja-arvostelun ja kustantamo kopioi kirja-arvostelun.

K: Luin kirjan ihan itse ja siitä heräsi ajatuksia, mutten silti osaa kirjoittaa niistä pitkää ainetta. Mitä teen?

V: Hyvänä apuna voi olla vanha kunnon mind map: otetaan paperi ja kirjoitetaan sinne mieleen tulevia asioita sikin sokin muistiin. Kun uusia juttuja ei enää tule mieleen, otetaan toinen paperi ja koetetaan ryhmitellä mind mapiin kirjoitetut asiat kokonaisuuksiksi. Sitten vain järjestetään kokonaisuudet esimerkiksi numeroimalla järkevään järjestykseen ja aletaan kirjoittaa tekstiä näiden muistiinpanojen pohjalta.

Esimerkki: mieleen tulevia sanoja ovat kissa, koira, sodanvastaisuus, ydinvoima ja hevonen. Tästä voisi ryhmitellä kaksi pääryhmää: eläimet (kissa, koira, hevonen) ja rauhanliike (sodanvastaisuus, ydinvoima). Huom. rauhanliikkeen tilalla voisi olla muutakin, mitä nyt sodista ja ydinvoimasta mieleen tulee. Sitten kirjoitetaan tekstille alku (Tämä kirja kertoo siitä ja tästä), sitten tarinoidaan hetki kirjan eläinjutuista ja sitten rauhanasioista, sodan vastustamisesta ja ydinvoimasta. Lopuksi voi kirjoittaa jonkinlaisen yhteenvedon (Mielestäni kirja oli hyvä jne).

* * *

Että tämmöisiä. Koska minun mielestäni lukemista harrastavat lukevat siksi, että se on mukavaa puuhaa, en ole ihan varma, onko kuinka järkevää koettaa pakottaa ei-lukevat ihmiset kirjojen pariin. Eihän koulussa opeteta telkkarin katsomistakaan. Mutta luulisin, että aika moni voisi saada lukemisesta kivan harrastuksen, jos kokeilee ja löytää sellaisia kirjoja, jotka kiinnostavat itseä. Ainakin kannattaa yrittää. Jos ei homma suju, niin sitten ei ole mikään pakko lukea kaunokirjallisuutta - ainakaan peruskoulun jälkeen.

Joitakin helppolukuisia ja kiinnostavia kirjoja:
Tove Jansson: Muumipapan urotyöt
Laura Lähteenmäki: Marenkikeiju
Kauko Röyhkä: Miss Farkku-Suomi

Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja ahdistelija

Harjunpää ja ahdistelija päätyi omaan hyllyyn taas sieltä Lappeenrannan satamatorin divarikojusta. Tosin jo viime kesänä, vuoden hyllyssä lepäiltyään kirja pääsi luvun alle. Kyseessä on vuoden 1985 painos, jossa ilokseni on varsin hyväkuntoiset kansipaperit tallella. Nythän kustantaja Otava on julkaissut Harjunpää-kirjoja tosi tyylikkäässä sarja-asussa. Mutta hämmennyin kovin, kun mainostivat, että sarjaan kuuluisi "kaikki yhdeksän Harjunpää-kirjaa yhdenmukaisessa ulkoasussa". Ei siinä muuten mitään vikaa ole, mutta kun Harjunpää-kirjoja on kymmenen. Väkivallan virkamies aloittaa sarjan. Tein aiheesta jutun Etelä-Saimaaseen, soitin Otavaan ja kysyin tästä. Henkilö, jolle puhelu ohjattiin, antoi aika mielenkiintoisia lausuntoja. Väkivallan virkamiestä sarjaan odottavat joutuvat näillä näkymin nuolemaan näppejään. Epävirallinen tulkintani on, että kustantamoissa ei näköjään aina itsekään tiedetä, mitä heidän julkaisemansa kirjat käsittelevät. Ei edes silloin, kun kyseessä on niinkin luettu, suosittu ja arvostettu kirjailija kuin Matti Yrjänä Joensuu.

Asiaan. Harjunpää ja ahdistelija oli niin hyvä, että nostaisinpa sen Joensuun parhaiden kirjojen joukkoon. En suosittele lukemaan kirjaa, jos ajatus puistohiipparista, raiskausteemasta ja pultsareista ahdistaa. Kaikkia näitä kun kirjasta löytyy. Kirjan nimessä mainittu ahdistelija Jarkko on samantapainen hahmo kuin Harjunpää ja rakkauden nälkä -kirjan Tipi. Jarkko on reppana, jolla on liian suuria haaveita kirjailijan urasta ja tuskallinen tapa ihailla ja ihastella kaikkia silmiinsä osuvia naisia ja heidän kauneuttaan. Siinä mielessä hän on samaa maata kuin Heikki Turusen Maan veri -kirjan Heino. Mutta Jarkko ei pysty naisten kiinnostusta saavuttamaan, kukaan nainen ei ota häntä kädestä ja opeta läheisyyttä, vaan hänelle on kehittynyt tapa lähteä iltapimeällä lenkille naisia tarkkailemaan. Pimeän puiston suojissa hänkin uskaltaa mennä puhuttelemaan, koskettelemaan, ja koskettaakin sitten vaikka väkisin, jos ymmärrystä ei heru.

Joensuu pelaa hienovaraisilla keinoilla. Kirjassa ei itse asiassa ole yhtään ainutta raiskausta, vaan Jarkon kaikki tapaukset jäävät yrityksiksi. Silti ahdistusvaroitus herkimmille lukijoille on paikallaan. Eräänlaisena kontrastina toimii myös Harjunpään työtoverin Onervan tilanne. Naispoliisit eivät 80-luvun puolivälissä näköjään saaneet esimerkiksi tehdä vuorotyötä, vaan he tekivät työnsä virka-aikana, jolloin palkka jäi pienemmäksi vuorolisien puuttuessa. Lisäksi miespuoliset työtoverit heittävät häikäilemättä navanalusherjaa raiskausyrityksiä tutkivalle naispoliisille, mikä osoittaa tietenkin käsittämättömän huonoa makua. Olisipa hienoa sanoa, että onneksi nykyään naispoliisitkin ovat tasa-arvoisia työssään, mutta valitettavasti näin ei ole. Suomen Kuvalehti teki keväämmällä ison jutun aiheesta, ja naispuoliset poliisit joutuvat kokemaan työssään työkaverien taholta tulevaa seksuaalista häirintää ja työpaikkakiusaamista todella paljon enemmän muiden ammattien harjoittajiin verrattuna. Juttu jäi kummittelemaan aika ahdistavana mieleeni, siinä oli pari karmaisevaa esimerkkiä tilanteen äärimmilleen kärjistymisestä. Yksikin poliisinainen oli työpaikan illanvietossa raiskattu porukalla. Uurgh.

Takaisin Jarkkoon. Rahaton ja kirjailijahaaveidensa vuoksi työttömäksi jättäytynyt nuorukainen tuntuu olevan naissuhteiden ulottumattomissa, vaikka mitään ihmeempiä vikoja hänessä ei sinänsä olekaan. Kun hän tajuaa poliisin etsivän häntä, joutuu hän entistä enemmän umpikujaan. Erään tapauksen jälkeen hänen kohtalonsa kytkeytyy Herttaan ja Ossiin, röttelötalossa asuvaan iäkkääseen naiseen ja tämän jälkeenjääneeseen poikaan, jotka elättävät itsensä penkomalla kaatopaikalta ruokaa ja tavaraa. Erittäin uskottavasti kuvattuja hahmoja nämäkin. Kirjan loppuhuipennuksessa valokeila liukuu Jarkosta pois inhottavan kuolemantapauksen vuoksi. Joensuun sanoma tuntuu olevan, että pahan tekeminen synnyttää lisää pahaa. Sitä en tiedä, synnyttääkö hyvä vastaavalla tavalla lisää hyvää, tunnetustihan tie helvettiin on kivetty hyvillä aikeilla.

Juttua tutkivan Harjunpään sisäinen ajatusmaailma saa tuttuun tapaa tilaa kerronnassa. Harjunpää lienee yksi sympaattisimpia päähenkilöitä suomalaisessa kirjallisuudessa. Hänellä on herkkyyttä epävarmuudelle. Joensuu kuvaa toistuvasti, kuinka "nakerrus" tai "tyhjä olo" kalvaa Harjunpäätä sisältäpäin, sitä enemmän, mitä kauemmin hän poliisin työssään on jatkanut. Työssä nähdyt ahdistavat asiat jättävät jälkensä. Miehen perhesuhteita on seurattu joka kirjassa, samoin suhdetta työkaveri Onervaan. Erityisesti jälkimmäinen on kuvattu todella hienosti. Onervalla ja Harjunpäällä tuntuu löytyvän keskinäistä luottamusta ja arvostusta, ja vaikka Harjunpää näkee Onervan paitsi työkaverina, myös viehättävänä naisena, hän kohtelee tätä arvostavasti ja kohteliaasti, ja sellaisella tavalla, joka kestäisi päivänvalon myös vaimon silmien alla. Osittain myös tämän takia muiden poliisien ajattelemattomuus ja suoranainen törkeys sävähdyttää.

Kirjasarja on kestänyt hienosti aikaa, mikä ei kaikille dekkareille ole itsestäänselvyys. Vaikka nämä kirjat ovat kyllä paljon muutakin kuin dekkareita. Oman mainintansa ansaitsee tarkasti tallentunut ajankuvaus, joka näkyy muussakin kuin työvuorojen jakautumisessa sukupuolen mukaan. Tekniset laitteet, golfin, purjehduksen ja jopa astianpesukoneen symboliarvo vaurauden merkkeinä, jatkuva tupakointi... Näihin kiinnitin huomiota.

14.6.2010 Ps. Ilokseni huomasin, että Väkivallan virkamiehestä tulee tässä kuussa uusi painos!

Lue myös nämä:
Heikki Turunen: Maan veri
Peter Høeg: Lumen taju
Hilkka Ravilo: Kylmät kädet

Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan

WSOY:lta tilasin lukukappaleeksi Mihail Bulgakovin klassikon Saatana saapuu Moskovaan. Joku on joskus sanonut, että siinä on kääntäjä keksinyt parhaan mahdollisen käännösnimen, ja onkin aivan oikeassa. Suora käännös nimestä olisi tylsähkösti "Mestari ja Margarita". Yllättävää oli, että kirjaan on merkitty sen olevan vasta toinen painos, vaikka esimerkiksi kirjaston luettelotiedoissa mainitaan, että jo 1990 on otettu kuudes painos. Onkohan kyseessä toinen painos tarkistetusta suomennoksesta vai mistä? Se "alkuperäinen" suomennos, jossa on harmaa kansi ja Begemot-kissa kuvassa - on käynyt niin tutuksi, että tämän version ulkoasu ensi alkuun hieman oudoksutti, mutta kun silmä oli tottunut siihen, totesin painoksen erittäin tyylikkääksi. Plussaa myös, että tässä painoksessa ei neuvostosensuurin poistamia kohtia oltu merkitty kursiivilla. Se oli aiemmassa painoksessa kiintoisaa, mutta häiritsi lukemista jonkin verran .

Olen tämän kirjan parisen kertaa aiemmin lukenut, ja luulin, että minullahan on kirjan tapahtumat jo hyvin hanskassa. Tämä lukukerta todisti, että niin ei tosiaankaan ollut. Muistin kyllä hyvin Wolandin nimellä kirjassa esiintyvän saatanan, hänen kumppaneittensa Begemot-kissan, Azazelin ja Korovjevin tempaukset teatterinäytännössä ja ruokakaupassa, mutta uudella tavalla painoarvoa saivat neuvostoarkeen viittaavat huomiot. Näitä olivat moskovalaisten asuntopula, ilmiannot, ihmisten vieminen kuulusteluihin ja heidän katoamisensa jäljettömiin. Osin nämä kietoutuivat yhteen, sillä kirjassa on parikin kohtausta, joissa viitataan ihmisten ilmiantaneen naapureitaan, jotta pääsisivät asumaan heidän asuntoihinsa. Yhteisasuminen oli varsin yleistä, eli esimerkiksi keittiötilat piti jakaa naapureiden kanssa, mikä ei aina kovin miellyttävästi sujunut.

Jos joku ei kirjan juonta tunne, niin tässä lyhyt referaatti. Kirjassa on kolme punaista lankaa: Wolandin seurue ilmestyy Moskovaan ja pistää kaikkien tielleen osuvien ihmisten asiat mullin mallin. Mielisairaalaan suljettu kirjailija Mestari ikävöi rakastettuaan Margaritaa, joka puolestaan ei tiedä Mestarin olinpaikkaa ja toivoo löytävänsä hänet. Pontius Pilatus tuomitsee Jesua Ha-Notsrin kuolemaan ja keskustelee tämän kanssa ennen teloitusta, sekä jälkikäteen Jesuaa seuraavan entisen verojenkerääjän Leevi Matteuksen kanssa, joka on kirjoittanut rauhaa saarnaavan ja ihmisten hyvyyteen uskovan maankiertäjän puheita muistiin - tosin Ha-Notsrin itsensä mukaan pahasti vääristeltynä.

Rupesin ensimmäisen kerran miettimään, että mitä ihmettä tämä Jeesus-tarina loppujen lopuksi kirjassa tekee. Epäilemättä aiheesta on kirjoitettu tuhansia sivuja viisasta kirjallisuudentutkimusta, pitäisi kai kaivella nettiä. Jesuan tarina alkaa Wolandin kertomuksena, ja jatkuu Mestarin käsikirjoituksena, hän kun on kirjoittanut Pontius Pilatuksesta romaanin. Sinänsä tarina on erittäin hyvin kerrottu, varsinkin kun se poikkeaa tyyliltään Moskovan tapahtumista täysin. Wolandin aikaansaama hyrskynmyrsky kerrotaan koko ajan vahvasti komediallisesti painottaen, Jesua Ha-Notsrin tarina vakavaan sävyyn.

Samaten minulle oivalluksena tämän lukukerran aikana tuli, että kirjan keskeisimpiä toistuvia teemojahan on, uskooko ihminen mieluummin omaa järkeään ja loogista päättelykykyään, vai sitä minkä omin silmin näkee. (Juujuu, tätäkin epäilemättä tuhannet ja miljoonat kirjallisuudentutkijat ovat jo todistelleet vuosikymmenten ajan, joten ei varmasti ole mikään uusi asia kyseessä...) Saatana aiheuttaa tapahtumia, jotka ovat luonnonlakien ja arkijärjen vastaisia, mutta joita moskovalaiset kansalaiset (kuten he itseään ja toisiaan tituleeraavat) joutuvat miliisin kuulusteluissa ja mielisairaalan vastaanotolla selittelemään uuteen uskoon, jotta ne mahtuisivat realismin muottiin. Suora neuvostoallegoria tämäkin? "Iloisen, työtätekevän ja rauhaarakastavan kansan" piti oman turvallisuutensa uhalla selittää väkivalta, mielivalta ja vainoharhaisuus jollakin järkeenkäyvällä tavalla, totuutta ei saanut sanoa.

En ole myöskään varma, tajusinko kunnolla, miksi Saatana sinne Moskovaan saapuu. Huvin vuoksi, vaiko yöllisiä tanssiaisia viettämään? Oliko moskovalaisten kiusaamiseen jokin erityinen syy? Kömpelö arvaus olisi, että neuvostojärjestelmästä kostamaan ja rankaisemaan... Sinänsä sillä ei ole kovin paljon väliä, koska aiheesta irtoaa helevetin hyvää shittiä, niinkuin sanonta kuuluu. Bulgakovilla on parhaimmillaan suorastaan nerokas ote tekstiinsä, ja hän revittelee aiheella antaumuksella. Otetaanpa esimerkiksi krapula-aamu, jonkalaista harva haluaa kokea. Moskovan Varietee-teatterin johtaja Stjopa Lihojedev herää erittäin huonovointisena ja muistamattomana, ja joutuu silmätysten paholaisen (jota hän ei toki tunnista) kanssa. Tämä vakuuttaa tehneensä sopimuksen mustan magian näytöksestä Varietee-teatterissa ja esittää todisteeksi sopimuksen, jossa on johtajan omakätinen allekirjoitus, ja ennakkomaksukin on hoidettu sovitun mukaisesti.

"Liikutellessaan varpaitaan Stjopa ymmärsi olevansa sukkasillaan. Hän siirsi vapisevaa kättään reittään myötään määrittääkseen, oliko hänellä housut jalassa vai ei, mutta ei saanut sitä selville. Viimein, nähdessään olevansa yksin ja hylätty ja tajutessaan, ettei kukaan tulisi häntä auttamaan, hän päätti nousta, vaatipa se häneltä miten epäinhimillisiä ponnistuksia tahansa.

Stjopa avasi yhteen liimautuneet silmäluomensa ja näki peilistä miehen, jonka hiukset törröttivät joka suuntaan, jonka naama oli turvoksissa ja mustan parransängen peitossa, silmät pöhöttyneet ja paita likainen ja jolla oli kaulus ja solmio kaulassa, alushousut ja sukat jalassa.

Sellaisena hän näki itsensä peilistä, ja sen vieressä seisoi tuntematon mustapukuinen mies musta baskeri päässään."

Olen lukenut Bulgakovilta muitakin kirjoja muutama vuosi sitten. Lämpimästi voin suositella kokoelmaa Kohtalokkaat munat, jossa oli muistaakseni kolme pienoisromaania, nimitarinan lisäksi siinä oli myös mahtava klassikko Koiran sydän. Valkokaartia ja Teatteriromaania muistan myös joskus lukeneeni, mutta eipä niistä sen enempää, kun en niitä kovin tarkkaan muista.

Kirjaa lukiessa haikailin taas hieman, että pitäisiköhän mennä jollekin supertehokkaalle venäjän kielikurssille, että joskus pystyisi lukemaan tämänkin kirjan alkukielellä. Suomennos on loistavan tehokas ja vetävä, mutta sen verran jopa meikäläinenkin alkoi venäjän kielestä ymmärtää vähäisten opintojen myötä, että siinä on sellaista alkuvoimaa, josta taatusti jotain katoaa vieraille kielille käännettäessä. Tämä sama koskee toki myös suomen kieltä - voi niitä raukkoja, jotka joutuvat kääntämään vaikka Heikki Turusen tekstiä, kun isolle osalle sanoja ei ole mitään vastinetta, ja vaikka olisikin, kulttuurillinen konteksti häviää sen siliän tien... Noh, onneksi ylipäätään on kääntäjiä, muutenhan ei olisi mitään mahdollisuutta nautiskella tällaisia tarinoita.

Saatana saapuu Moskovaan kantaa harteillaan aika raskasta klassikon taakkaa, mutta lukukokemusta ei kannata pelätä, vaan tarttua tähän kirjaan avoimin mielin ja antaa sille mahdollisuus. Tämä arviolta noin kolmas lukukerta oli minulle suorastaan nopealukuinen, sillä kun tarinan pääkohdat olivat kumminkin tuttuja, tuli tekstiä ahmittua aina nopeasti, että pääsi eteenpäin uusiin, jännittäviin juttuihin. Ja niinkuin tuli todettua, tyhjentävästi en ole tätä kirjaa pystynyt lukemaan, joten epäilemättä uusilla lukukerroilla tulen taas kiinnittämään huomioni ihan eri asioihin.

* 1.10.2007. Kävin Ryhmäteatterissa katsomassa kirjan näytelmäsovituksen. Esitykset näköjään jatkuvat 1.3.2008 asti, ja jos on kirjasta tykännyt ja on suinkin mahdollisuus mennä näytelmä katsomaan, suosittelen lämpimästi. Kirjoitin Etelä-Saimaaseen arvion (linkki saattaa vanheta). Tykkäsin kuin hullu puurosta, ihan helevetin hyvä sovitus. Miau!

** 14.10.2007. Kirjan ja teatteriesityksen jälkilämpönä (niin, ja olenhan minä katsellut myös Yle Teemalla tällä hetkellä pyörivää venäläistä tv-sovitusta) vastaankin nyt itselleni tähän kesän merkintään. Kirjoitin siis: "Rupesin ensimmäisen kerran miettimään, että mitä ihmettä tämä Jeesus-tarina loppujen lopuksi kirjassa tekee." Mieleen tuli, että Bulgakov on valinnut tämän maailman, tai ainakin länsimaisen kulttuurin vaikutusalueen, ehkä tunnetuimman tarinan osoittaakseen, että tietyllä tavalla kerrotut ja uskotut tarinat voivatkin olla myytin takana jotain aivan muuta. Kaikilla on mielikuva Raamatussa kerrotusta Jeesuksen ristiinnaulitsemisesta ja Pontius Pilatuksen käsienpesusta. Bulgakov ottaa tämän myytin käsittelyynsä, jauhaa sen oman myllynsä läpi, ja kas, lopputulos on rakenteellisesti ja ulospäin täysin samanlainen, mutta sisällöltään aivan erilainen. Ja en nyt ole tässä väittämässä että Bulgakovilla olisi ollut jotain salattua tietoa absoluuttisesta totuudesta, hän käyttää kirjailijan työkaluja. Stalinin ajan totuus oli Isä Aurinkoinen ja onnellinen, työtätekevä kansa, ja samoin kuin Pilatus julisti peloissaan keisari Tiberiuksen ajan kestävän ikuisesti, niin väitettiin Stalininkin ajan kestävän. Totuus tuosta ajasta alkoi pulpahdella pintaan vasta vuosia, vuosia myöhemmin, ja silloinkin epäselvänä, tunnepitoisena ja monilta osin hämärän peittoon jäävänä kudelmana.

Lue myös nämä:
Mihail Bulgakov: Kohtalokkaat munat
Alexandre Dumas: Kolme muskettisoturia
Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta

Limingan taidekoulu: 7 veljestä

Draamatun jälkeen Ahlqvistin Keijo lähetti ystävällisesti minulle luettavaksi myös Lisko-klassikkojen ensimmäisen osan: 7 veljestä. Työskentelymetodi on samanlainen kuin Draamatussa: Limingan taidekoulun sarjakuva- ja kirjoittajalinjalaisille annettiin lähdeteos ja vapaat kädet toteuttaa omia näkemyksiään.

Valitettavasti 7 veljestä ei ole läheskään yhtä hyvä kuin Draamattu. Syypääksi voisi arvella erästä taiteilijan kuolemansyntiä: laiskuutta. Useimmat tekijät eivät ole tuntuneet paneutuneen kunnolla Kiven klassikkoon, ainakaan näin alkuperäisteosta kovasti fanittavan lukijan näkökulmasta. Niinpä tulkinnat ovat usein melko pinnallisia ja ylimalkaisia. Vielä pahempaa kuitenkin mielestäni on, että myös piirrosjälki on laiskaa ja huolimatonta. (Sormen heristelyä.) Jos lopputyöhön pitää piirtää useinkin vain muutama sivu, niin olisihan se nyt asiallista, hyvät nuoret, pistää niihin muutamaan sivuun kunnolla eforttia.

Mangavaikutteet näkyvät piirrosjäljessä taajaan, välillä ärsyttävyyteen asti. Kuitenkin, muutama piirtäjä hallitsee mangatyylinsä, ja silloin kun edellämainitusta laiskuudesta ei näy jälkeä, vaan työhön on todella paneuduttu (esimerkiksi Kata Seppäsen mangatyyli on huolellinen ja kolmisivuinen tarina on myös dramatisoitu järkevästi), on lopputulos mukavaa luettavaa myös tällaiselle mangaan vähemmän perehtyneelle sarjakuvien ystävälle. Nostankin tässä esiin muutaman osanottajan, joiden tasolla olisin toivonut muidenkin olevan. Petri Fills piirsi veljekset mangatyyliin siskoksiksi, ja sijoitti lukkarin vihan pakoilun biitsin ja breezerien pariin. Näin se homma pitää hoitaa - otetaan alkuperäisestä sen verran aineksia, että se säilyy tunnistettavana, mutta kiepautetaan koko homma kerralla uuteen uskoon, siten, että oma tyyli näkyy.


Henri Tervapuro osaa niinikään dramatisoida yksittäisen pätkän - tällä kertaa kertomuksen säästäväisestä ja tuhlaavaisesta vaimosta - siten, että se tavoittaa alkuperäisteoksen hengen ja esittää hahmot miellyttävällä tavalla uudessa valossa, rockbändin jäseninä. Hieman perinteisempään kerrontaan turvautuu Turo Kukkonen, jolla on graafisen valoisa kynänjälki ja sujuva adaptaatio kohtauksesta, jossa Eero opettaa veljiään lukemaan.

Maura Manninen etäännyttää tulkintansa niin kauas, etten itse tunnista siinä mitään Kiven hengestä, mutta mielenkiintoinen hänen kuusisivuinen tarinansa kyllä on. Erittäin komeaa ja graafista jälkeä piirtävä Manninen on kirjoittanut Juhanin ja Aapon välille kohtauksen, jossa Juhani rukoilee Aapolta huumeruiskua, ja annoksen tykitettyään toteaa päässeensä paratiisiin.

Sain Draamattu-merkinnästä noottia sen takia, että sivuutin kirjoittajalinjan tekstit olankohautuksella. Tästä viisastuneena luin nyt sarjakuvien lomaan sijoitellut tekstit samalla painoarvolla kuin sarjakuvat. Valitettavasti tätä on vaikea sanoa nätisti, joten sanon suoraan: tekstit ovat huonoja. Niistä ei oikein ota selvää, mitä niillä on haettu: ovatko ne proosarunoja, mininovelleja, tuokiokuvia vai mitä. Lähinnä nämä ovat kouluharjoitelmia, mutta eivät lopputöitä. Ainoa kirjoittaja, joka saa minulta synninpäästön, on Kaisa Nykänen, joka on kirjoittanut runon heinäpellolla sateessa Jumalansa kiroavasta Juhanista. Hänen runonsa onkin viisaasti sijoitettu heti kirjan alkuun.

Sen verran sain vinkkiä seuraavasta Lisko-klassikkojen teemasta, että uskonpa kirjasarjan parantavan tasoaan kuin sika juoksuaan. Seitsemän veljestä, vaikka onkin klassikko kansakunnan kaapin päällä, häviää tunnettuudessa ja kulttuurillisissa kerrostumissa kuitenkin Raamatulle niin paljon, että taidekoulun tulkinnat menettävät raikkautta kömpelyydelle, terävyyttä koululaisvitseille. Mutta kuten edellä käsitellystä toivottavasti kävi ilmi, löytyy tästäkin kymmenien tekijöiden voimin toteutetusta julkaisusta helmensä.

Lue myös nämä:
Limingan taidekoulu: Draamattu
Limingan taidekoulu: Maailmanhistoria
Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä

J.K. Rowling: Harry Potter and the Deathly Hallows

Terveisia Lontoosta. Kesalomamatka osui sopivasti uusimman Harry Potterin julkaisuajankohtaan, ja itsekin paasin ostamaan kirjan heti perjantaiyona puolenyon jalkeen. Lahimarketti myi kirjaa 5 punnan (n. 7,5 euroa) sisaanheittotarjouksena. Paikallinen lehdisto on toki kasitellyt Potteria koko viikon, varsinkin ennakkovuotojen ja niiden perusteella tehtyjen ennakkoarvioiden perusteella.

En halua itse spoilata kenenkaan lukunautintoja, joten omasta puolestani voin sanoa vain, etta olin arvannut (mika ennustaja olenkaan!) etta lopussa on hurja lopputaistelu, jossa Harry voittaa Voldemortin ja sitten kaikki elavatkin onnellisena elamansa loppuun asti. Kuinka oikeassa olin - lukekaa itse. :)

Seitsemas kirja poikkeaa aikaisemmista rakenteensa vuoksi. Aiemmissa osissahan kirja menee aina siten, etta Harryn kesaloma Dursleyn perheen luona loppuu, han palaa kouluun, missa esitellaan aina myos uusi, jannittava opettaja. Huispausliiga muodostaa yhden sivujuonteen, ja kirja loppuu samalla kun koulun lukukausi loppuu. Nythan Harry, Ron ja Hermione skippaavat koko koulun ahkeroidessaan Voldemortin tuhoamisen parissa, kuten kuudennen osan lopussa luvattiin.

Kuudennen kirjan jalkeen olin erehtynyt lukemaan tai kuulemaan muiden arvailuja juonenkaanteista, ja pari arvaajaa olikin osunut oikeaan tietyissa veikkauksissa. Muuten kirjassa solmitaan paljon vanhoja langanpatkia, ja kaikki ratkaisun avaimet ovat oikeastaan sellaisia, mitka ovat esiintyneet jo aiemmissa osissa, mutta joita en itse ainakaan olisi osannut yhdistaa mihinkaan. Aiempien kirjojen tavoin Rowling myos kiepauttaa valonheittimia ja nayttaa tutuista asioista uusia, yllattavia asioita.

Aiemmissa osissa pelattiin paljon jannityksella, odotuksella, pelolla ja epavarmuudella. Niita on tassakin, mutta paljon enemman suoraa toimintaa, taistelun rytketta ja actionia. Seka toki myos jannitteita ihmissuhteissa, luottamusten menettamisia ja muodostamisia. Plussaa myos siita, etta tiettyjen henkilohahmojen mustavalkoisuus muuttuu huomattavasti savykkaammaksi.

Kirja tuli luettua huimaa vauhtia juonenkaanteiden vuoksi, joten pitanee aloittaa se kotimatkalla alusta uudestaan ja nautiskella hieman tarkemmin eri yksityiskohdista. Tahan sarjaan tulen palaamaan viela uudestaan, todennakoisesti useita kertoja.

Lue myös nämä:
J.K. Rowling: Harry Potter 1-7
Mary Marck: Luokan merkkihenkilöitä, Toverien kesken
Lian Hearn: Satakielilattia - Otorin klaanin tarina 1

Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä

Kuva: Gummerus.

Kuten on tullut mainittua, olin lapsena konservatiivinen lukija. Niinpä en tykännyt yhtään Seitsemästä veljeksestä, kun sitä joskus ala-asteikäisenä yritin lukea. Omituinen kieli, vääränlainen kieliasu, kumma tapa merkata repliikit, kaikki tuntuivat niin vierailta että kirja jäi kesken heti alkutekijöihinsä enkä siihen sitten palannutkaan. Koulussakaan sitä ei pakkoluetettu.

Lukioikäisenä yritin uudestaan, kun parikin samanikäistä kaveria oli suositellut ja kehunut kirjaa. Silloin kirja lähtikin vetämään ihan eri tavalla. Pari kolme kertaa on tullut tämäkin luettua, nyt oli nautinnollisen uusintalukemisen vuoro jälleen kerran.

Täytyy sanoa, että ihme mies se Aleksis Kivi on ollutkin. Kirjoitti ensimmäisen suomenkielisen romaanin (korjatkaa, jos jokin toinen romaani on kirjoitettu suomeksi vielä aiemmin), ja kirjoittikin sitten kertaheitolla parhaan. Sillä ei tästä romaanista ole menty yli eikä ympäri. Seitsemän persoonallista ja elävää päähenkilöä, aivan käsittämättömän mahtava, rikas, elävä ja luova kieli, viihdyttävä ja vetävä juoni ja todella taitavasti kuvattuja ihmisluonteita ja elämän ilmiöitä. 137:ssa vuodessa ei ole kukaan pannut paremmaksi, ja tuskinpa kukaan pystyy tätä rimaa ylittämään seuraavankaan 137 vuoden aikana.

Kiven kieltä tulee aina välillä oikein ikävä, kun on ollut vähän aikaa sitä ilman. Kirjoitettu suomen kieli taisi tuohon aikaan vielä vähän elää, niinpä kirjassa on paljon ilmaisuja, jotka nykyisellään olisivat virheellisiä ja kieliopin vastaisia. Mutta mahtavan eläviä ne ovat! Vaikkapa adjektiivit: asiat kautta rantain ovat tuimia, äkeitä, huikeita tai uhkeita. Veljeksistä varsinkin Juhani löytää sopivan kielikuvan ja vertauksen tilanteeseen kuin tilanteeseen. Papiaanit, korppejoonit, koirankuonolaiset vilahtelevat veljesten juttusissa. Haukkumasanojen ja -ilmausten lista on verraton. Esimerkiksi Eeroa nimitetään mm. Lopen pahalaiseksi ja Kylmänojan lörpöittäväksi paaraksi. Verbaalilahjakkuudesta käynee esimerkiksi vaikka kohtaus, jossa lukkarin luota karanneet veljekset käskevät Rajamäen rykmenttiä viemään terveisensä lukkarille ja rovastille:

"Juhani: Mene tulipunaiseen helvettiin! Mene lukkarille ja noidu lukkarin kurkkuun iankaikkinen siantauti.

Eero: Että hän laulaa kuin Mikon kynsissä vanha torahampainen karju.

Juhani: Niin! Ja rovastille, sille ulkokullatulle, tekopyhälle ja rikkaalle rasva-makkara-rovastille... Mitä määräisimme hänelle? Sanoppas, Eero.

Eero: Tapahtukoon hänelle paisti-kinkerillä niinkuin tapahtui ennen puplikaanille Oulun portilla: tulkoon hänen säkkiinsä aika kissapiirakka.

Juhani: Niin! Paltamon kalakukko, näetkös, jossa kissa, karvainen kissa on moskana sisällä.

Eero: Ja siitä tehköön hän seuraavana sunnuntaina rangaistus-saarnan niin vimmatun ja pohtavan että repee tuo rasvainen mahansa, repee kerran remahtaen vaan."

Hupaisaa kyllä, tässäkin suomalaiselämän varhaisessa kuvauksessa keskeisiä juonenkäänteitä ovat tappelut ja viinanjuonti. Jukolan pojat tappelevat usein ja ansiokkaasti myös keskenään, mutta erityisen väkivaltaisesti Toukolan kylän poikia vastaan, ensin kirjan alussa toukolaisten laulettua pilkkalauluna Seitsemän miehen voiman, sitten kirjan lopussa, veljesten ollessa kirkkomatkalla pitkän ryyppyputken jälkeen: "Kuin irtipäästetyt kahlekoirat karkasivat he kiljumalla Toukolaisten päälle, ja peloittava tappelus nousi nyt Tammiston pihalla.

Simeoni ei tuohon leikkiin mielinyt sekaantua, vaan oli hänen haltuunsa heitetty kaikkien kirjat, joita hän nyt lujasti hallitsi kourissansa ja katseli tuskallisella muodolla, surkeasti levottomalla silmällä tuiman taistelun vaiheita. Mutta nähtyänsä Aapon kovassa ahdistuksessa kolmen rotevan Toukolaisen kourissa, nähtyänsä kipeällä sydämellä kuinka kurja veljensä kelmeni ja kuinka hänen katsantonsa jo tuijotteli tynsästi kohden puitten latvoja, kun iskuja, säkenöitseviä iskuja sateli joka haaralta, silloin asetti Simeoni kirjat kädestänsä kivelle siihen lähelle, kiirehti auttamaan Aapoa ja katosi pian tappeluksen hurjiin laineisiin.

---

Mutta kuin kallio, niin rynkäsi esiin harteva Tuomas, ja mihin raskas nyrkkinsä iski, siihen kaatui aina mies, kaatui kaksikin yhdellä iskulla. --- Timo läimäytteli kuin uros hirsitöissä läimäyttelee kirveellänsä, ja kauas kuumoittivat hänen ruskeat, karheat, vihasta hohtavat poskensa. Miehenvastusta ei puuttunut Eeroltakaan tässä kahakassa. Muiden jalkoihin hän tosin kirahteli usein, mutta ainapa hän jälleen pian pinnisteli itsensä ylös miesröykkiön alta, ja iskuja lenteli hänestä taasen kuin ampauksia ympäripyörivästä raketista. Hurjimmin kaikista riehui Lauri; hän löi ja temmelsi kalveana kuin murhan-enkeli, ja kaikki hänen edestänsä pakeni tai murtui."

Tarinan perusjuonihan on erittäin sympaattinen. Omaa taloa isännöimään nuorena jääneet seitsemän Jukolan veljestä elelevät miten tykkäävät, kunnes joutuvat lukkarin oppiin lukemista harjoittelemaan. Lukemisen alkeet eivät pojille maistu, ja he karkaavat metsään, minne rakentavat Impivaaran juurelle pienen asumuksen, ja viettävät vuosikausia rattoisaa elämää metsästellen. Ikimuistoinen on saunan palo jouluyönä, samoin Hiidenkivelle pakeneminen Viertolan hurjan härkälauman alla. Siellä on toinen kirjan suuremmista humalakohtauksista, kun hiljainen ja eristäytyvä Lauri naukkailee paloviinaa ja puhuu suunsa kerrankin puhtaaksi. Toinen juopottelujakso syntyy, kun veljekset polttavat ensimmäisestä viljasadostaan erän viinaa ja juovat sitä viikkokausia. Käänne parempaan tapahtuukin tämän jälkeen: Simeonin delirium-kohtauksessa näkemät harhat vievät veljesten aatokset jumalisemmille raiteille, ja vähitellen he päättävät oppia lukemaan ja paneutua maanviljelykseen ja uudisraivaukseen viinanjuonnin ja metsästyksen sijaan. Lukemaan opettelemista kuvaavat jaksot ovat erityisen herkullisia. Puhelias, tunteikas, monisanainen, mutta joskus hieman yksioikoinen Juhani pohtii asiaa näin:

"Juhani: Minä ymmärrän: Iskisimme aapiaiseen kynsin ja hampain, siitä heltimättä ennen kuin olemme kukon hännän alla. Oikein! Kentiesi kohta päätämme jotain, ja kerran päätettyämme, sen teemme myös, teemme vaikka verta hikoillen. Onhan minulla pää kova, kohden kova, mutta löytyypä siinä kuitenkin yhtä ja toista, yhtä ja toista hyvin närkkiäkin värkkiä. Enköhän jokapäiväisen harjoituksen kautta voisi kulkea kilpaa viidenvuotisen tyttö-rääsyn kanssa? Miksi en? Ahkeruus voittaa kovan onnen."

Hurjista aihelmista huolimatta parasta kirjassa on kuitenkin sen leppoisa, mukava, lämminhenkinen ja humoristinen tunnelma. Kirja on ihmeellinen sukellus toiseen aikaan, seikkailu Hämeen ahoilla ja metsissä, samalla myös kielikylpy Aleksis Kiven mahtavassa kerronnassa.

Lue myös nämä:
Limingan taidekoulu: 7 veljestä
Juhani Aho: Papin rouva
Alexandre Dumas: Kolme muskettisoturia

Juhani Aho: Yksin

Papin rouvan luettuani moni suositteli Aholta Yksin-teosta. Lomalukemista kirjastosta kahmiessani se tulikin napattua mukaan. Kirja on SKS:n tuoreehko painos, joten siinä on pitkä, taustoittava Jyrki Nummen esipuhe ja lopussa liitteet ensipainoksen aikaan julkaistuista kirja-arvioista, jotka ovatkin mainiota luettavaa.

Yksin on pituudeltaan pienoisromaani, mutta alle satasivuiseen tarinaan on ladattu melkoinen intensiteetti. Ensinnäkin kirja on kuin aikamatka: niin tarkkaan ja hienosti Aho kuvaa 1800-luvun lopun Helsinkiä ja Pariisia. Onkohan kukaan suomalainen kirjailija tehnyt romaania tuosta 1800-luvun lopun Montmartren suomalaistaiteilijayhteisöstä? Aihe ainakin olisi älyttömän kiinnostava. Sympaattinen, elämänmyönteinen Aho, itsetietoinen ja luomisvoimainen Akseli Gallen-Kallela, syrjäänvetäytyvä oman tiensä kulkija Helene Schjerfbeck - taustalla kuohuva, kosmopoliittinen, kiehtova Pariisi... Kellähän olisi rahkeita tällaiseen? Koetin miettiä sopivia tekijöitä, ja esimerkiksi Kaari Utrio hanskaisi historiallisen taustatyön, ajankuvan ja laajan henkilögallerian. Jos joku tietää tästä aiheesta kertovia romaaneja, vinkatkaapas.

Lisäksi Ahon kieli on hunajaa nykylukijalle. Sitä se lienee ollut myös aikalaislukijoille, mutta korkoa koron päälle on kasvattanut lähes 120 vuoden haudutusaika, jonka ansiosta monet kielikuvat ja sanonnat tuntuvat lähes eksoottisen virkistäviltä. "Hevosten kaviot loksavat kuin vetisellä kierällä jäällä", kuvataan Pariisin katuja sadesäällä.

Lukiessa mieleeni nousi myös hieman epätavallisia mielleyhtymiä. Toki kaikkien kirjailijoiden kirjoista välittyy se kirjoittajan oma kertojanääni, omalla persoonallahan taiteellista työtä tehdään. Mutta jotenkin Ahon tekstistä tuntuu tavallista voimakkaammin kaikuvan Juhani Ahon luonne ja ajattelumaailma itse. Tätä on vähän vaikea selittää. Ymmärrän kyllä siinä, missä kuka tahansa lukija, että kirjailijan henkilö ja hänen kirjansa ovat kaksi eri asiaa. Mutta tätä kirjaa lukiessa jotenkin voimistui ja vahvistui se mielikuva, joka lähti muodostumaan jo Papin rouvaa lukiessa. Että kyllä se Juhani Aho mahtoi olla mukava, kiva ja sympaattinen ihminen! En ole varma, oliko tämä arkielämässä kuinka todenmukainen kokemus, olihan Aholla esimerkiksi harvinaisen mielenkiintoinen perhekuvio, hän kun hankki lapsia paitsi vaimonsa, myös vaimon sisaren kanssa. Mutta tällaisia ajatuksia lukeminen joka tapauksessa minussa herätti.

Yksin-kertomuksessa kyynistynyt, nuoruutensa kukkeuden jo ohittanut maailmanmies rakastuu päätä pahkaa perhetuttujensa nuoreen tyttäreen. Kaunis Anna ei tunnu ihastusta tajuavan, vaan päähenkilön palvonnasta huolimatta pitää tätä omien sanojensa mukaan "kuin setänä". Kosintaan ei vastakaikua kuulu, joten päähenkilö lähtee pettymyksen vallassa kohti Pariisia, minne hän on saanut taiteilija-apurahan. Pariisissa hän tarkkailee suurkaupungin vilinää ja haaveksii samalla Annasta, kunnes jouluaattona lukee suomalaisesta sanomalehdestä tämän menneen kihloihin. Pettyneenä ja raivoissaan hän päättää pistää elämän risaiseksi, ja eksyy kuuluisaan Moulin Rougen huvipaikkaan. Siellä hän tapaa prostituoidun, ja menee jouluyöksi tämän luo. Tämä viimeinen kohtaus sai eräät aikalaiskriitikot pöyristymään. Uuden Suomettaren kriitikko lähetti seuraavia terveisiä:

"Vielä sananen kirjankustantajille yleensä. Tähän aikaan, jolloin paljon uusia kirjoja ilmestyy ja kirjan nimestä, jopa vaikka puolet sisällöstäkin lukisi, ei voi arvata mitä saastaa loppu saattaa sisältää, olisi hyvä että jo nimilehdellä ilmoitettaisiin että sisällys on pornografista laatua. Silloin ei ainakaan tietämättään rahojansa tuhlaisi."

Toki monet kriitikot suhtautuivat huomattavasti ymmärtäväisemmin, esimerkiksi Päivälehden Kasimir Leino kehui kirjaa kauttaaltaan.

Hämärä mielikuva tuollaisesta "skandaalista" minullakin etukäteen oli, ja täytyy sanoa, että Aho kuvaa tämän pahennusta herättäneen vierailun paljon yksityiskohtaisemmin, kuin olin luullut. Toki se ei nykylukijan silmiin mitään "pornografista" ole, mutta erittäin kiinnostavaa, tarkkaan ja taidokkaasti kuvattua ja kiehtovaa kyllä. Kuten koko muunkin kirjan tapainkuvaus ja ympäristön tarkkailu. Aikamatka kerta kaikkiaan.

Seuraavalle kohtaukselle repesin ääneen. Annan veli, päähenkilön vanha ystävä, kirjoittaa lohduttavan kirjeen. Hän on ollut samanlainen sitoutumaton, kyynistynyt poikamies jo pitkään, kunnes on vanhoilla päivillään mennä paukauttanut kihloihin:

"Mitä minuun itseeni tulee, niin olen jo purjehtimaisillani perheellisen onnen - talvisatamaan. Ajattele, mies, että olen ollut jo muutamia päiviä kihloissa. Hänen nimensä on Helmi, kauppiaan tytär Oulusta, ei emansipeerattu, ei erittäin oppinut, valkotukka, vahvavartaloinen, terveruumiinen, käytännöllinen pohjolainen, ei käy jatko-opinnoissa eikä aijo ylioppilaaksi, vaan on taitava käsitöissä ja on tullut tänne talouskouluun. - - - Kuten tiedät, olen minä kovin intressantti hienoine viiksineni ja hiukan blaseeratuine ulkomuotoineni. Lyönyt laudalta kaikki poikanulikat. - - - Ei ole tietysti puhettakaan minun puoleltani siitä, mitä ennen ymmärsin rakkaudella. Se oli ja meni hänen kanssaan. Mutta mistäpä me, hyvä ystävä, löytänemme niitä suuria ja syviä naisia, joiden haaveksimme täydellisesti voivan meitä tyydyttää ja ymmärtää. Kun tulee joskus tarvis jotain hienompaa henkistä seuraa, tuota n. s. sielujen sympatiiaa, niin menen toverien seuraan, vaihdan (tuutingin ääressä) heidän kanssaan mielipiteitä ja palaan sitten rauhalliseen kotiini, jossa kaikki on hyvässä järjestyksessä ja jossa minua ympäröi mukavuus ja hellyys."

On se kumma, miten jotkut kirjat menettävät viehätysvoimansa ajan kuluessa, ja toiset pysyvät elävinä, tuoreina ja kiinnostavina vuosikymmenestä ja jopa vuosisadasta toiseen. Aho kuuluu ilman muuta jälkimmäiseen kastiin. Juhani Aho elää!

Lue myös nämä:
Juhani Aho: Papin rouva
Juhani Aho: Helsinkiin
Helvi Hämäläinen: Säädyllinen murhenäytelmä

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta

Tämä oli mukaansatempaava kirja, luin sen kannesta kanteen yhdessä illassa. Kyseessä on mainio sekoitus realistista suomalaista pikkukylän elämänmenoa, perinteistä palapelidekkaria ja silkkaa fantasiaa. Lisäksi vielä uskottavasti!

Kirjan juonta on vähän vaikea ruveta ruotimaan, ettei lipsahtaisi turhaksi avosuiseksi, mutta yritän vähän valottaa lähtötilannetta. Äidinkielenopettajan sijaisena työskentelevä Ella on palannut kotikuntaansa Jäniksenselkään. Ellalla on perinteinen rooli: synnyinpaikkakunnalleen jo hieman ulkopuolisena palaava kotikylän kasvatti päätyy kaivelemaan menneisyyden likaisia ja hämäriä salaisuuksia. Niihin hän joutuu, kun paikkakunnan kuuluisin henkilö, Tove Janssonia kirjailijana muistuttava Laura Lumikko kutsuu hänet kymmenenneksi jäseneksi Jäniksenselkäläisen kirjallisuuden seuraan. Ennen kuin Ella ehtii kunnolla tavata kirjailijaa, tämä katoaa mystisesti omista juhlistaan. Ellasta alkaa tuntua, että seuran yhdeksällä aiemmalla jäsenellä, jotka ovat jo kaikki kuuluisia kirjailijoita, ei ole ihan puhtaita jauhoja pussissaan. Hän alkaa selvittää vanhoja tapahtumia Pelin avulla, joka on seuran salainen menetelmä hankkia tietoa muilta seuran jäseniltä ja samalla kerätä sopivaa materiaalia omiin kirjallisiin tuotoksiin...

Yliluonnollisista tapahtumista ammentava kirjallisuus joutuu usein tiettyjen uskottavuusongelmien eteen. "Perinteinen" fantasiakirjallisuus tuottaa pahimmillaan kaavamaisia ja kliseisiä koppoti-koppoti-seikkailuja, joissa sankarijoukko ratsastelee ja syö eväitä tuhansien sivujen ajan, odotellen lopputaistelua jossa pahis ja hyvis kohtaavat. Minuun ei oikein uppoa myöskään teknologiavirityksistä vibansa hakeva scifi. Kun ruvetaan sotkemaan realistista kuvausta ja mystiikkaa, mennään usein metsään. Mutta Jääskeläinen välttää tällaiset sudenkuopat ihan älyttömän hienosti. Silloin kun pitää pelätä niin pelätään, silloin kun pitää aavistella pahinta niin aavistellaan, silloin kun pitää ylitulkita pieniä vihjeitä ja kirjassa siellä täällä heiteltyjä pieniä täkyjä, riistäytyy lukijan mielikuvitus ilahduttavalla tavalla kehittelemään omia arvauksia. Loistavaa!

Kirjan henkilöt ovat samaan aikaan sekä täysin uskottavia, tuttuja ja tavallisia suomalaisia ihmisiä arkisine ongelmineen, että pelottavia ja kiinnostavia "salaseuralaisia". Erittäin hyvin on toteutettu myös lapsuudesta kaivettu ratkaisematon arvoitus. Ihan kirjan lopussa, ennen epilogia, tuli minulle pieni lässähdys: höh, eikös tässä mitään selitettykään kunnolla. Mutta epilogi korjasi tämän, joten lopussa lukijan olo oli tyydyttynyt ja kiitollinen.

Lisäksi kirja on mahtavalla tavalla ikään kuin silmänisku kaikille lukemisen ystäville. Jo lähtötilanne on herkullinen: Laura Lumikon kirjoittama Otuksela-lastenkirjasarja on niin suosittu, että faneja tulee kirjailijaa etsimään ympäri maailmaa. Samoin seuran kirjailijoiden tuotantoa kuvataan niin kiinnostavasti, että lukijan tekisi mieli päästä lukemaan näitä kirjoja, joita ei siis ole olemassa muualla kuin tämän kirjan tarinassa. Otukselan hahmot vaikuttavat tosi mielenkiintoisilta, samoin yhden seuran jäsenen scifi-kirja, jossa kuvataan sukupuolitautia sairastavaa marsilaissyntyistä sotilasjohtaja-kentauria. Mainio ajatusleikki on myös eräs kirjan sivujuonista: tarttuva "bakteeri", joka leviää kirjasta toiseen ja muuntelee kirjan tarinaa, niin että se alkaa poiketa alkuperäisestä. Tämä onkin kirjan alkusysäys, kun äidinkielenopettaja-Ella alkaa ihmetellä oppilaansa koevastausta, jossa väitetään Sonjan ampuneen Raskolnikovin Rikoksen ja rangaistuksen lopussa. Koska Ella ei ole lukenut kuin muutaman kymmenen sivua Rikosta ja rangaistusta, eli aika lailla samoihin kohtiin asti pääsi kuin meikäläinenkin, joutuu hän tarkastamaan epäilyksensä muualta, ja kohtaa kirjastonhoitajan ja seuran jäsenen Ingridin oudon reaktion.

Lumikko ja yhdeksän muuta on ilmestynyt vuonna 2006, eli on sinänsä vielä uunituoretta kamaa. Peukaloni näyttää ylöspäin.

EDIT: Kirja oli niin hyvä, että luin sen viikon sisään vielä toiseenkin kertaan.

PS. Jääskeläisen novellikokoelman Taivaalta pudonnut eläintarha arvostelin lehteen 29.2.2008.

Lue myös nämä:
Mike Carey - Peter Gross: The Unwritten vol. 1-2.
Reidar Palmgren: Jalat edellä
Helmi Kellokumpu: Lasteen alaisia

Väinö Linna: Sotaromaani

WSOY piti lupauksensa ja pääsin mukaan arvostelijapalveluun, jonka kautta voin tilata itselleni kustantamon kirjoja. Kiitoksia sinne! Väinö Linnan Sotaromaani lähti ensimmäisten joukossa omaa hyllyäni kaunistamaan. Sotaromaanihan on Tuntemattoman sotilaan versio vuodelta 2000. Siihen on palautettu Tuntemattoman sotilaan käsikirjoituksesta karsittuja kohtia, jotka on merkitty kursiivilla lukemisen helpottamiseksi, sekä palautettu repliikit siihen asuun, missä Väinö Linna ne itse alunperin esitti. Kirjassa on erittäin mielenkiintoinen esipuhe, jossa käydään läpi toimitustyön perusteita ja muistellaan kirjan julkaisuprosessia ja vastaanottoa. Esimerkiksi tuo murreasun muokkaaminen oli minulle uutta tietoa. Olen Tuntematonta sotilasta aiemmin lukiessani ihmetellyt ja ihaillut Linnan kielikorvaa - kuinka tarkasti hän onkaan osannut jäljentää monenlaisia eri murteita. Nyt sain selville, että kymmenenteen painokseen kustantaja tilasi muutamalta murreasiantuntijalta oikoluvun, ja he kävivät muokkaamassa murrerepliikkejä "aidompaan" suuntaan. Onko tämä oikein vai väärin, mene tiedä. Loistava kielikorva Linnalla joka tapauksessa jo Sotaromaaninkin perusteella oli, sillä ei alkuperäisen käsikirjoituksen murrerepliikeissä mitään moitittavaa ole.

Karsittuja kohtia on vaihtelevassa määrin. Jonkun verran kirosanoja ja ilmeisesti rivoina pidettyjä naisjuttuja on karsittu. Kovin pahoja rivouksia nämä eivät ole, koska jo Linnan myöhemmässä tuotannossa, Täällä Pohjantähden alla -trilogiassa, sanotaan asiat vähintään yhtä suoraan. Nykylukija ei siis näistä kauhistu. Lisäksi on poistettu jonkun verran viittauksia talvisotaan ja mm. Leniniin. Pisimmät poistetut kappaleet ovat niitä, joissa Linna arvostelee suorasanaisesti armeijan johtoa, yltiöisänmaallista Suur-Suomi-henkeä, joka omalta osaltaan lietsoi jatkosotaan ryhtymistä, ja sodankäynnin absurdiutta ylipäätään. Tuntemattoman sotilaan lukijalle Sotaromaani on juuri näiden seikkojen vuoksi ehdottoman suositeltavaa ja kiintoisaa luettavaa. Kirjan painopiste muuttuu himpun verran pasifistisempaan suuntaan noiden viimeksi mainittujen poistojen ansiosta. Sillä pasifistinen tämä sotakirja on. Se näyttää sodan älyttömyyden ja mielettömyyden koko raakuudessaan.

Luin itse Tuntemattoman sotilaan ensimmäisen kerran ollessani noin 17-vuotias. Tuolloin noin neljäkymmenvuotiaaksi ehtinyt kirja oli kasvattanut jo sellaisen myyttisen painolastin päälleen, että mielikuvani kirjasta etukäteen oli oikeastaan juuri sellainen, mitä vastaan Linna halusi taistella. Eli ajattelin kirjan olevan yltiöisänmaallista runebergilaista hehkutusta, jossa suomalaiset sankarit urhoollisesti kurittavat ryssää ja pelastavat maamme. No, tavallaanhan kirja sitä onkin. Tuo ensimmäinen lukukerta oli minulle myytin purkamista - ai tällainenkö tämä kirja onkin, tämähän on hyvä! Mieleen jäi myös hämmästys siitä, kuinka monta tuttua sanontaa kirjan sivuilta vastaan tuli. Tajusin vasta lukiessani, että ne ovat tuttuja nimenomaan kirjan ansiosta, yleistyneet sieltä suomalaiseen kielenkäyttöön. Lisäksi luin kirjaa ikään kuin oppikirjana jatkosodasta - tällaista se sota siis oli, tällaisia olivat suomalaiset sotilaat, näin jatkosota meni. Enpä usko olevani ainoa suomalainen, jolle näin on käynyt.

Pari kolme kertaa tuon jälkeenkin on tullut kirja luettua. Viimeisimmältä lukukerralta mieleen jäi toisenlainen oivallus. Että jos tämän kirjan antaisi sellaisen ihmisen käteen, joka ei tiedä mitään Suomen historiasta, ei hän tämän luettuaan tietäisi juuri mitään uutta Suomen jatkosodasta. Hän lukisi kirjaa absurdina kertomuksena, jossa joukko miehiä rynnistää metsään hirveällä kiireellä, majailee siellä pari vuotta ja lopussa painelee yhtä lujaa takaisin. Koko ajan joukosta kuolee väkeä, yksi kerrallaan, kunnes jäljellä on vain kourallinen alkuperäisistä päähenkilöistä.

Tällä lukukerralla kirja tulikin ahmaistua melko nopeassa tahdissa. Hyvän kirjan merkki on sekin, että tuntui, kuin kirjan sivulta olisi tullut koko ajan vastaan ihan uusia asioita. Ihailin tälläkin kertaa Linnan hienoa taitoa kuvata sodan järjettömyyttä. Kai aikuisilla miehillä olisi ollut parempaakin tekemistä kuin ryntäillä pitkin korpea milloin mistäkin mäennyppylästä tai puronvarresta tapellen. Sanon samaa kuin Huovisen Koirankynnen leikkaajaa lukiessani: sotasankareita ei voi olla olemassa ilman sotaa.

Kaikkein eniten tykkäsin, taas kerran, kuitenkin Linnan hienosta ihmiskuvauksesta. Siinäkin hän muistuttaa Huovista: molemmilla on taito ristivalottaa erilaisia ihmisluonteita läpikotaisin, nähdä samassa henkilössä niin vahvuudet kuin heikkoudetkin armottoman selvänäköisesti. Tuntemattoman sotilaan keskeiset henkilöhahmot on kuvattu todella taidokkaasti. Otetaanpa esimerkiksi suomalaisen kirjallisuuden positiivisin miessankari, Rokka. Ei ole kuin pari viikkoa siitä, kun Hesarissa mietittiin, miksi suomalaiset miehet kirjoittavat vain ahdistuneita, itkeskeleviä, puhumattomia, elämänsä viinalla pilaavia mieshahmoja. No Rokan Anttihan on juuri päinvastainen: optimistinen, puhelias, tarmokas. Hänellä on myönteinen minäkuva ja positiivinen elämänasenne. Rokan tulo juoneen mukaan parinsadan sivun jälkeen ikään kuin räjäyttää pankin. Mutta eivät kauaksi jää muutkaan: Koskela, jonka elämänhalun sota vie ja joka lopuksi tapattaa itsensä lähes turhan takia, Vanhala, joka kehittyy kirjan aikana ujosta sivustakatsojasta sanavalmiiksi hengennostattajaksi ja Määttä, perustuttu kainuulainen nuorimies. Olen jo pitkään ollut sitä mieltä, että joku taho saisi tehdä tarinasta vaikkapa 26-osaisen tv-sarjan. (Tiedän, halpaa kuin saippua...) Siihen ei otettaisi pääosan esittäjiksi ketään kasvonsa kuluttanutta ammattinäyttelijää, vaan etsittäisiin oikeilta murrealueilta parikymppisiä harrastajanäyttelijäpoikia. Elokuvaksi typistettynä tarinaa joutuu liiaksi karsimaan, tv-sarjassa ehtisi herkutella kunnolla loistavilla repliikeillä ja tilannekomiikalla, kuten myös henkilöiden vastakkainasettelulla ja sodan etenemisellä.

Lisäksi Linna nostaa hienosti esille sen tosiseikan, että sodassa pärjäävä ihminen ja siviilielämässä pärjäävä ihminen ovat usein kaksi eri asiaa. Erinomaisia sivuhahmoja ovat sotamiehet Viirilä ja Asumaniemi. Viirilä on epähygieeninen, älyttömästi mölähtelevä korsto, joka kuitenkin sotimisessa voittaa monet siistimmät ja fiksummat, kuten Kariluodon, joka joutuu aika ajoin käymään kovia moraalifilosofisia keskusteluja itsensä kanssa. Loistavasti pärjää myös oppikoulusta sotaan lähtenyt Asumaniemi, joka ei ymmärrä edes pelätä, vaan ADHD-luonteen keskittymiskyvyttömyydellä nauttii nopeatempoisesta taistelemisesta täysillä. Voisin kuvitella että esimerkiksi Matti Nykäsen luonteella varustettu henkilö pärjäisi sotatilanteissa mainiosti. Ei ymmärtäisi pelätä tai filosofoida liikoja, menisi vain tilanteisiin täysillä mukaan ja jättäisi turhat mietiskelyt muille. Tosielämän sotilaista muistelen, että Lauri Törni oli hieman samaa sarjaa. Erinomainen sotilas, mutta melko kykenemätön siviilielämään. Noh, sotimisesta hän tekikin sitten elämänuran itselleen. Itse samaistuin kyllä lujaa myös Riitaojaan, joka alkaa pelätä sotaa niin paljon, että piileskelee taka-alalla eikä uskalla hoitaa edes omia velvollisuuksiaan.

Viihteen maailmassa kaikki ovat tottuneet siihen, että vaikka kuinka lujaa rytisisi, sankari selviää aina hengissä loppuun asti. Senköhän takia Tuntematon sotilas oli varsinkin ensimmäisellä lukukerralla niin hämmentävä kokemus? Niin monet läheisiksi käyneet henkilöhahmot kuolla kupsahtavat tarinan edetessä, usein täysin perustelemattomasti ja vailla näkyvää syytä. Juuri tämä kai tuokin sodan kokemuksen kirjan kautta niin lähelle - sitähän sota Linnan ydinporukallekin oli. Monta vuotta samassa porukassa kulkeneet kaverit kuolevat äkillisesti ja ennalta arvaamatta. Eikä näitä kuolemia ehditä sillä hetkellä suremaan jäädä, vaikka meno kävisi kuinka mielettömäksi. Itse pitää vain jatkaa.

Sotaromaanin jälkilämmöksi jäi mieliteko tarttua taas kerran Pohjantähteen. Sekin trilogia on tullut luettua jo pariin kolmeen kertaan, ja siitä pidän vielä enemmän kuin Tuntemattomasta sotilaasta. Pitäisi kai perehtyä myös Linnan elämäkertateksteihin. Mitenkähän tarkkaan hän lienee suunnitellut nämä merkkiteoksensa etukäteen? Esimerkiksi Koskelan taustoja valotetaan sen verran tarkkaan, että Pohjantähden tietyt juonenkäänteet käyvät ilmi jo tästä kirjasta. Noh, Pohjantähden uusintaluvun aika on varmasti taas jossain vaiheessa edessä - kuten epäilemättä myös tämän Sotaromaanin.

EDIT: Erinomainen tiivistelmä Tuntemattomasta sotilaasta on lappeenrantalaisessa wappulehti Hässissä vuonna 1998 julkaistu artikkeli Tuntematon teekkari.

Lue myös nämä:
Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla
Anatoli Gordijenko: Kuoleman divisioona
Onerva Hintikka - Kirsti Häppölä: Tuntematon emäntä