Margaret Mitchell: Gone With The Wind

Tämän kirjan lukemiseen oli parikin syytä: kun luin To Kill A Mockingbird -kirjaa, muistelin muita Syvä Etelä -lukukokemuksiani. Ja kun sitten luin taas Tuiman mietteitä kirjasta, sysäsi se minutkin taas Tuulen viemän tielle. Tämä on nimittäin semmoinen kirja, josta en edes muista, montako kertaa olen sen lukenut ja koska oli ensimmäinen kerta. Kirja löytyy kotikotoa suomennoksena, sain sen joskus joululahjaksi ja luin N kertaa. Jo sitä ennen (heitetään nyt taas arvio, että ehkä 12-13-vuotiaana tai hieman sitä vanhempana olen ensi kerran lukenut) kirja oli tuttu. Kun historialliset romaanit veivät tuon ikäisenä mukanaan, niitä tuli luettua edestä ja takaa.

Tuima arvelee lukeneensa kirjaa ensisijaisesti rakkausromaanina, ja itse olen melko varma että niin luin minäkin. Miksi näin, ehkä siksi että kirjaa mainostetaan rakkausromaanina ja nuorelta lukijalta epäilemättä puuttuu tietynlainen kritiikki, hän ottaa annettuna sen mitä hänelle sanotaan. "The greatest love story of our time", lukee tämänkin pokkaripainoksen takakannessa. Sinänsä hieman harhaanjohtava väite, mihin siinä muka viitataan? Koko kirjan ajan Scarlett haikailee Ashleyn perään, ja loppujen lopuksi Äsli ei edes näyttäydy kovinkaan monessa kohtauksessa. Rhett Butlerin kanssa Scarlett pelaa sellaista kissa-ja-hiiri-peliä, ettei sitäkään oikein voi suureksi rakkaustarinaksi väittää.

Eräs kimmoke kirjan lukemiseen tuli vielä siitä, että niinkin vähän aikaa kuin parisen vuotta sitten olen plaraillut kirjan pikalukutyyliin läpi ja kertaillut Tuulen viemää -muisteloitani siten. Emmin hieman kirjaan tarttumista. Olenhan lukenut sen niin monesti, että epäilin, osaisinko enää keskittyä siihen kaikessa rauhassa. To Kill A Mockingbird antoi rohkeutta ja idean lukea kirja englanniksi, ja sehän sujuikin varsin hyvin. Bongasinkin pari yhtymäkohtaa, eli Tuulen viemässäkin mainittiin paikkakunnat Montgomery ja Mobile, jotka To Kill A Mockingbirdissä usein mainittiin. Tutun kirjan lukeminen englanniksi tuotti iloa monella tavalla. Ensinnäkin kirjaan piti keskittyä ihan eri lailla ja lukea pikku hiljaa. Toisaalta, on hienoa lukea asiat sillä lailla kuin ne "oikeasti ovat", eli miten kirjailija on ne alunperin kirjoittanut. En millään muista, miten suomennoksessa oli käännetty esimerkiksi kaksi merkittävää ihmisryhmää, "Carpetbaggers" ja "Scallawags", jotka siis olivat haukkumanimiä tietyille ihmisryhmille sodan jälkeen. Lisäksi erilaisten maantieteellisten tai sosiaalisten murteiden kääntäminen mille tahansa kielellä on väistämättä aina vain toisen asteen tulkintaa. Kun Mitchell mallintaa mustien puhetapaa kirjassaan, sen kääntäminen mille tahansa mä-sä-kielelle ei vaan kertakaikkiaan kerro koko totuutta, ihan niinkuin vaikkapa savon murteen kääntäminen jollekin englannin kielen murteelle olisi vain kuvajainen. Tosin täytyy sanoa, että hämmästyin kuinka rasistiselta kirjan sävy nyt tuntui, ei vähiten tuosta mustien puhetavasta johtuen. Otetaanpa esimerkki kirjan alusta, jossa Brent ja Stuart Tarleton keskustelevat Scarlettista mustan orjansa Jeemsin kanssa:

"Brent turned in the saddle and called to the negro groom.

- Jeems!

- Suh?

- You heard what we were talking to Miss Scarlett about?

- Nawsuh, Mist' Brent! Huccome you think Ah be spyin' on w'ite folks?

- Spying, my God! You darkies know everything that goes on. Why, you liar, I saw you with my own eyes sidle round the corner of the porch and squat in the cape jessamine bush by the wall. Now, did you hear us say anything that might have made Miss Scarlett mad - or hurt her feelings?

Thus appealed to, Jeems gave up further pretense of not having overheard the conversations and furrowed his black brow.

- Nawsuh, Ah din' notice y'all say anything ter mek her mad. Look ter me lak se sho glad ter see you an' sho had missed you, an' she cheep along happy as a bird, tell 'bout de time y'all got ter talkin' 'bout Mist' Ashley an' Miss Melly Hamilton gittin' mah'ied. Den she quiet down lak a bird w'en de hawk fly ober."

Näinpä sitä romaanien kautta taas saa jotakin perspektiiviä asioihin, toivottavasti. Aikana, jota Tuulen viemässä kuvataan, 1860-luvulla, orjuus lakkautettiin. 1930-luvulla, aikana jota Kuin surmaisi satakielen kuvaa, valkoinen asianajaja puolusti jo oikeudessa mustaa miestä, vaikka keissi olikin tuhoon tuomittu. Ja jo niinkin varhain kuin 1950-luvulla, melkein sata vuotta orjuuden lakkauttamisen jälkeen, musta nainen kieltäytyi bussissa antamasta paikkaansa valkoiselle, ks. Rosa Parks. Tästähän seurasikin kovat rähinät. Asiat muuttuvat hitaasti.

Jos tätä nyt sattuu lukemaan joku, jolla ei ole mitään hajua Tuulen viemän juonesta, tässä lyhyt tiivistelmä. Scarlett O'Hara on plantaasin kaunotar etelävaltioiden Georgiassa ennen kuin Yhdysvaltain sisällissota syttyy. Kirjan aikana seurataan sodan kulkua ja sen vaikutusta Etelään, sekä jälleenrakennusta sodan jälkeen. Scarlett rakastaa koko kirjan ajan Ashley Wilkesiä, joka kuitenkin menee heti kirjan alussa naimisiin Melanie Hamiltonin kanssa. Kuvioissa on myös loistelias mutta pahamaineinen Rhett Butler, jonka kanssa Scarlettin tiet risteävät vähän väliä. Mutta onko Ashley vai Rhett Scarlettille se oikea? Tästä onkin riittänyt naissukukunnalle puimista kirjan (ja elokuvan) ilmestymisestä lähtien. Yleinen mielipide taitaa kallistua sille kannalle, että Äsli on pöljä nyhverö, jonka perään haikailu on Scarlettilta aivan järjetöntä. Tosin onpa niitäkin, kuten Tuima kirjoituksessaan, jotka myöntävät etteivät pidä edes Scarlettista henkilöhahmona. Kyllähän hän onkin itsekäs, ahne ja häikäilemätön. Minä hänestä kumminkin tykkäsin, säpäkkä nainen on hän.

Itse asiassa Scarlettista saisi irti vaikka mitä, jos hänen eri puoliaan rupeaisi analysoimaan. Kun työskentelin opiskeluaikana Lappeenrannan teknillisen yliopiston tietotekniikan osaston opintoneuvojana, olin usein mukana erilaisissa abi-infoissa ja muissa, joissa koetettiin kannustaa nuoria, ja erityisesti tyttöjä, matemaattisten alojen pariin. Onkohan mikään taho keksinyt valjastaa Scarlettia tähän mainontaan? Kirjassahan mainitaan, että matematiikka oli ainoa aine, josta Scarlett koulussa piti, ja hän vertaa jonkin asian helppoutta siihen, että "matemaattisen kaavan käyttö on aivan yhtä helppoa". Kun Scarlett rupeaa pyörittämään omaa sahaa, kuvataan, kuinka hän osaa laskea päässään vaikeita laskuja paljon paremmin kuin miehet ja lisäksi tekee itse oman kirjanpitonsa ja tarkasti lukujen paikkansapitävyyden. Ja juuri tässä bisnesnaisen roolissaan Scarlett on varsin moderni hahmo. Hänestä kehkeytyy osaava yrittäjä, joka pyörittää sahaa ja kauppaa voitollisesti ja hyvin tuloksin ja saa työstään tyydytystä.

Suhde lapsiin on hieman samanlainen kuin Turhuuden turulla -kirjan Rebekalla. Kumpikin nainen kuvataan huonona äitinä, mikä lienee osin tehokeino "kovan" naisen luonteen korostamiseksi. Toisaalta, varsinkin Scarlettin osa näyttää, että eipä naisilla tuohon aikaan ollut mitään valinnan varaa. Jos oli naimisissa eikä ollut aivan maho, niin lapsia tuli, halusi tai ei. Moderniuttako lienee sekin, että kirjan aikana Scarlett ehtii olla naimisissa kolmen eri miehen kanssa ja saa kolme lasta, joista jokaisella on siis eri isä. Ja kun ensimmäisen lapsen aikaan Scarlett on vasta 17, onko ihme ettei tuonikäinen tyttö, joka ei ole lasta halunnut eikä toivonut, ei osaa kovin omistautunut äiti olla? Kirjassa kuvataan usein, kuinka Scarlett suorastaan unohtaa hänellä lapsia olevankaan.

Lieneekö tarpeen sanoakaan, että nautin suunnattomasti tämän kirjan lukemisesta. Ensinnäkin, 1000 sivua englanniksi on jo sen verran luettavaa, että siitä riitti naatiskeltavaa pariksi viikoksi, näköjään melkein kuukaudeksi. Kun lukee monta lyhyttä kirjaa peräkkäin, siinä ikään kuin joutuu pomppimaan maailmasta toiseen hieman liian usein. Tähän kirjaan pystyi palaamaan ilta toisensa jälkeen ja aina riitti jännittäviä käänteitä ja mielenkiintoisia tapahtumia. Lisäksi kirjassa on juuri niitä asioita, joista minä pidän: mielenkiintoista kuvausta historiallisesta ympäristöstä, hyviä luonnekuvauksia erilaisista ihmisistä, moneen suuntaan venyviä ja vanuvia ihmissuhteita. Kiinnostus pysyi yllä koko ajan. Nuorena taisin pitää sotakuvauksia tai yhteiskunnan muutoksen kuvauksia tylsinä, nyt ne antoivat mielenkiintoista taustatietoa. Lisäksi Scarlettin elämänvaiheet ovat kerrassaan herkullisia. Hän elää ikään kuin monta elämää kirjan noin kymmenen vuotta mahduttavan ajanjakson aikana. Ensin hän on hemmoteltu kaunotar, sitten sosiaalisia koodeja rikkova leski sotavuosien aikana, sitten päästään siihen suomalaista sydäntä aina lämmittävään "kauan on kärsitty vilua ja nälkää" -osastoon, kun Scarlett tahdonvoimallaan pitää yllä Tara-plantaasia sodan jälkeisinä köyhinä vuosina. Sitten heittäydytään bisneksen tekoon vaikka sitten vihattujen jenkkivalloittajien kanssa, sitten hurvitellaan rikkaana rouvana. Vasta ihan kirjan lopussa tulee käänne, joka katkaisee jatkuvan nousuputken: Scarlettin on pakko aikuistua, ottaa asioihin uusia näkökulmia, heittää vanhoja pois. Mahtavaa!

Kirjassa on monia todella hyvin tehtyjä kohtauksia. Heti kirjan alussa Scarlettin sähäkkä rakkaudentunnustus Ashleylle, ennenkuulumaton teko hienolta naiselta. Melanien synnytys ja pako Atlantasta. Gerald O'Haran kuolema Will Benteenin kertomana. Will Benteen olikin yksi niitä hahmoja, joihin kiinnitin huomiota ihan eri lailla kuin aiemmin. Toinen oli Taran naapurustossa elävä Grandma Fontaine. Molemmat ovat pienessä roolissa, mutta Margaret Mitchellillä on varaa käyttää sivuhahmoihinkin ruutia ja kuvata heidät elävinä, mielenkiintoisina ihmisinä. "Cracker"-maanviljelijätyyppiä edustava Will Benteen on eräs Taraan sairastamaan jäänyt sotaveteraani, josta tulee osa plantaasin elämää. Merkillepantavaa on, että hän on yksi harvoista kirjan miehistä, jotka ovat immuuneja Scarlettin viekoittelevalle lumovoimalle. Hän näkee asiat sellaisina kuin ne ovat, ja Scarlettin ja hänen välille kehittyy sisarellinen, arvostava suhde. Grandma Fontaine taas näkee Scarlettissa samaa sisua kuin itsessään, ja hän antaa tarinoidensa kautta Scarlettille naisena pärjäämisen henkistä perintöä. Mielikuvituksen puutteesta kärsivä Scarlett ei tosin osaa näitä muistoja ja mielipiteitä arvostaa, mutta lukijan annetaan tässä suhteessa olla Scarlettia viisaampi.

Tämä lukukokemus palautti minulle mieleen nuoremman itseni muistot. Ennen minusta melkeinpä karmaisevinta kirjassa oli se tapa, jolla Scarlett sanoo piutpaut sosiaalisille rajoitteille. Kun Scarlett on leskeytynyt ensimmäisestä miehestään, Charles Hamiltonista, kuvataan 17-vuotiaan lesken elämää varsin synkällä tavalla. Pitäisi pukeutua mustiin ja käyttää suruharsoa vuosikausia. Scarlettin mieli palaa tanssimaan, ja kun Rhett Butler vie hänet tanssimaan juhlakansan paheksumisesta piittaamatta, tuntui se minusta jotenkin aivan kauhealta nuorena. Saatoin oikein tuntea nahoissani ihmisten paheksuvan supinan. Ei noin saa tehdä! Tämän ikäisenä Scarlettin piittaamattomuus tapakulttuurista tuntui pikemminkin riemastuttavalta. Toki Scarlett saa maksaakin siitä, että talloo liian monien ihmisten varpaille, hän ehtii kokea muiden ihmisten ylenkatseen monella lailla. Mutta eihän haukku haavaa tee. Suurimmaksi osaksi Scarlett ei välitä muiden mielipiteistä, vaan tekee asiat omalla laillaan. Mitenpä jäykät tavat muuten murtuisivatkaan, ellei olisi edelläkävijöitä?

Tuo englanninkielinen Wikipedia on osoittautunut hiton hyväksi tietolähteeksi monessa asiassa, joten linkkaan tähän lopuksi vielä kirjailija Margaret Mitchelliä käsittelevän sivun, jossa oli ainakin minulle paljon uutta asiaa. Jos ette ole Tuulen viemää lukeneet, lukekaa. Jos kielitaito riittää, lukekaa englanniksi. Minun tekisi mieli päästä kiinni johonkin seuraavaan yhtä pitkään kirjaan. Hyvä lukukohde on aina myös Täällä Pohjantähden alla -trilogia, jossa taatusti sivuja riittää. Pariin kolmeen kertaan olen lukenut sen, edelliskerrasta on muistaakseni neljä vuotta, kaipa senkin jossakin vaiheessa joutaa taas uudestaan lukemaan. Omassa hyllyssä odottaisi kyllä myös Turms kuolematon, jonka olen lukenut vasta yhden kerran. Saa nyt nähdä, mihin innostuu tarttumaan. Luultavasti menen jonakin päivänä taas kirjastoon harhailemaan ja sieltä toivon mukaan tarttuu kivaa lukemista mukaan. Ihan vielä ei kuitenkaan edes tekisi mieli aloittaa mikään, tarvitsen päivän pari toipumisaikaa nautiskellakseni Tuulen viemän viipyilevästä jälkimausta.

Huomaankin näissä mielipiteissä erilaisia lukukoulukuntia. Tuolla kirjastonhoitaja-Tuiman blogissa keskusteltiin taannoin siitä, ovatko lyhyet vai pitkät kirjat parempia. Tältäkin kannalta voi kirjoja analysoida! Lisäksi tiedän, että monet ihmiset ovat sitä mieltä, ettei mitään kirjaa kannata lukea kahta kertaa. Mieluummin lukee aina jonkun uuden, kuin vanhoja monta kertaa. Mulle on kyllä aina ollut itsestäänselvyys, että hyviä kirjoja voi ja nimenomaan kannattaa lukea monta kertaa. Tämä on niin itsestään selvää, etten ole sitä edes miettinyt ennen kuin vasta aikuisena, sillä lapsena saatoin lukea saman kirjan melkein peräkkäinkin monta kertaa uusiksi. Nykyään hyvistä, uusista kirjoista tulee parhaimmillaan sellainen olo, että miettii jo valmiiksi, koska olisi sopiva hetki lukea ne uusiksi. Uusilla lukukerroilla kun saa aina irti uusia asioita.

Lue myös nämä:
Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani
Harper Lee: To Kill A Mockingbird
William Makepeace Thackeray: Turhuuden turulla

Kaari Utrio: Kiilusilmä feministi eli miksi en enää matkusta junassa

Olen lukenut viime kirjan jälkeen pitkää englanninkielistä romaania, joka vaatiikin aikaa vaikka onkin erittäin mukaansatempaava. Tässä välissä piti kuitenkin lukea loppuun Kaari Utrion tuore kolumnikokoelma. Kirjastosta tuli muistutus kirjojen eräpäivästä ja päätin yrittää muistaa viedä lainakirjat huomenissa pois. Olin kirjan pistänyt heti varaukseen kun kuulin siitä, mutta jostain syystä kokoelman lukeminen oli jäänyt puolitiehen. Vaikea sanoa miksi... Utrion ehdottomana fanina pidän kyllä hänen nasakasta huumoristaan, provosoivista mielipiteistään ja naisasian korostamisestaan. Olen myös kolumnejaan suurella mielenkiinnolla aina lukenut, missä ikinä olenkaan niitä bongannut. Mutta ehkä koko kirjallinen kerrallaan alkoi tuntumaan jotenkin raskaalta? Utrion painavat mielipiteet, vaikka sarkastisen huumorin sävyttäminä esitettyinäkin, kun tahtovat jättää jotenkin pessimistisen jälkimaun suurina annoksina. Että näinhän se menee: lapsia ei ole kasvatettu, Suomi on rakennettu piloille, ihmiset ovat epäkohteliaita ja huonosti käyttäytyviä ja luonto tuhoutuu. Noh, näinhän se varmaan onkin...

Eniten viihdyinkin niiden kolumnien parissa, joissa oli hieman kepeämpi aihe. Erittäin hyvä esimerkki on Uusi vuosi, uusi mies, joka on alunperin julkaistu vuonna 2001 Iltalehdessä. Siinä otetaan kantaa miesten ongelmiin, kuten naisia varhaisempaan elinajanodotteeseen sekä yleisempään alkoholismitaipumukseen. Uusi mies pyrkisi jo elintavoillaan ehkäisemään näitä ongelmia:

"Kun työelämä on terveellistä, katse kääntyy kotiin. Kodin miesten hyvinvoinnille tarjoamat resurssit ovat aivan alihyödynnettyjä. Naiset tekevät kotitöitä päivässä monta tuntia, miehet muutaman minuutin.

Kodin järjestäminen siistiin kuntoon ennen töihin lähtöä tuo elämään ryhtiä. Työpäivän päälle on virkistävää viettää tunnin verran ostoksilla marketissa lasten kanssa, ja sitten luovaa ruoanlaittoa perheelle. Kun tiskit on hoidettu, on aika syventyä pyykin rentouttavaan maailmaan. Silittäminen tuottaa tyydytystä, joka näkyy heti. Samalla voi kuunnella kielikasetteja."

Provosoinnin tulokset näkyvät edelleen onnistuvan. Erinäisissä blogeissa tätä kirjaa on kommentoitu aika paljon, ja varsinkin kolumni nimeltä Kymmenvuotias panopuu, jota Utrio itsekin muistelee yhtenä räväköimmistä ja eniten palautetta herättäneistä teksteistään, tuntuu lietsoneen kuumia tunteita puolesta ja vastaan lukijoissa.

Lue myös nämä:
Kaari Utrio: Aatelisneito, porvaristyttö
Veikko Huovinen: Lentsu
Kari Hotakainen: Klassikko

Harper Lee: To Kill A Mockingbird

Harper Leen Kuin surmaisi satakielen on semmoinen kirja, jonka olemassaolon olen toki tiennyt "aina". Nimi tulee tutuksi koulun äidinkielen kirjoista, klassikkolistoista, jne... Kuten aiemmin mainitsinkin, tuo nimi on minusta yksi kiehtovimmista ja parhaista kirjannimistä mitä tiedän. Se onnistuu olemaan jopa sointuvampi ja viekoittelevampi kuin alkuperäinen, To Kill A Mockingbird. Mutta kuten aiemminkin kerroinkin, suomennos ei valitettavasti muuten oikein napannut. Lainasin kirjan suomennoksena taannoin kirjastosta ja yritin lukea sitä, ja kieli oli niin kömpelöä etten pystynyt jatkamaan paria sivua pitemmälle. Päätin hommata kirjan alkukielisenä. Kaupassa huomasin männäviikolla että Kuin surmaisi satakielen on taas saatavilla tuoreena pokkaripainoksena, ja plarailin vähän sitä. Vaikutti siltä että jotkut kömpelyydet suomennoksesta oli korjattu, mutten voi mennä varmaksi sanomaan. Minulla on jotenkin semmoinen mielikuva, että kustantamot aika harvoin vaivautuvat korjailemaan vanhojen painosten kieliasua uusia painoksia varten. Mutta kertokoon joku paremmin tietävä tästä enemmän.

To Kill A Mockingbird oli meikäläisen kielitaidolla ihan sujuvasti luettavissa englanniksi. Harry Pottereita monipuolisempaa kieltä tässä toki käytetään, ja välillä oli lauseita tai sanavalintoja, joista en ollut ihan varma, mitä niissä tarkoitetaan. Kokonaisuutena kirja oli kuitenkin mukava lukukokemus englanniksi. Varsinkin lasten puhekieli, etelävaltioiden murteen mallinnus ja mustien puhetavan jäljittely olivat mukavia lukea alkukielellä. Luin tämän kirjan oikeastaan kahdessa vaiheessa. Saatuani kirjan lueskelin sen alkupäästä ehkä kolmasosan, sitten tuli sellainen olo että ei tässä taida mitään tapahtuakaan, ja kirja jäi muiden jalkoihin. Lähtiessäni työmatkalle männäviikolla kirja pääsi käsilaukkuun mukaan junalukemiseksi lähinnä siksi, että pokkarina se oli paljon kevyempi ja vähemmän tilaavievä kuin muut tarjolla olleet vaihtoehdot. Sittenpä lukeminen lähti vetämään ihan eri malliin, ja kirjan loppu tuli luettua jokseenkin intensiivisesti.

Vaikka kirja on ollut nimeltä tuttu, minulla oli hyvin vähän mielikuvia siitä, mistä se oikein kertoo. Hommatessani kirjaa surffasin sen verran netin juoniselostusten parissa, että käsitin sen kertovan Amerikan etelävaltioista ja oikeudenkäynnistä, jossa asianajaja puolustaa mustaa miestä aikana, jolloin moinen on herättänyt suurta paheksuntaa. Lisäksi tajusin että kirjan eräs hahmoista on Boo Radley, nimi joka nykyisellään on tuttu Boo Radleys -bändistä. Mitäs muita bändejä onkaan, jotka ovat ottaneet nimensä kirjallisuuden hahmoista? Vanha hevibändi Uriah Heep nyt ainakin, muistaakseni Dickensin jostakin kirjasta ovat nimen valinneet. Suomalaisia ei oikein tule mieleen. Johtuneeko tämä myös suomalaisten kirjallisuudenhahmojen nimistä: ehkä "Juutas Käkriäinen" ei olisi muusikoiden mielestä riittävän rock-uskottava nimi.

Kaiken kaikkiaan tämä kirja oli erilainen kuin mikään, mitä olen pitkään aikaan lukenut. En ihan tarkkaan osaa sanoa miksi. Ehdottomasti hyvä kirja, vaikka tuo keskeyttäminen ei ehkä moista väitettä puollakaan. Tarina on intensiivisesti kerrottu lapsen näkökulmasta, tavalla joka voimakkaasti antaa samaistumispintaa lapsen kokemuksiin ja herättää muistoja omasta lapsena koetusta logiikasta ja tunnemaailmasta. Tämä on mielestäni jo itsessään arvokas asia. Kirjailija Harper Leellä (joka Wikipedian perusteella elää edelleen) on selvästi tarve ja kyky muistaa, millainen lapsen kokemusmaailma on. Samanlainen tarve on kirjojensa perusteella ollut L.M. Montgomeryllä. Tämä asia kiehtoo minuakin, johtuisiko se siitä, että olen aina ollut kiinnostunut historiasta. Yhtä mielenkiintoista kuin maailmanhistoria, on oman henkilöhistoriansa tallettaminen ja muistaminen, niin että pystyisi edes osittain palauttamaan mieleensä, millä perusteilla tietyissä tilanteissa, tietyn ikäisenä on toiminut. Miten muuten pystyisikään samaistumaan muihin ihmisiin? Ja jokainen, ainakin periaatteessa, pystyy samaistumaan itseään nuorempiin kokemusmaailmansa perusteella. Itseään vanhempiin ihmisiin, tai sellaisiin jotka muuten ovat kokeneet itselle vieraita asioita, voi yrittää samaistua kuvittelukykynsä ja empatian avulla. Juuri tämän takia kirjojen lukeminen on niin mukavaa: niistä saa välähdyksiä siitä, mitä eri tilanteissa ihmiset kokevat.

Lisäksi kirjan ajallinen ja paikallinen miljöö on kuvattu erittäin elävästi. Tarina sijoittuu alabamalaiseen Maycombin pikkukaupunkiin 1930-luvulle. Tarkka aikasidonnaisuus määritellään vain parissa kohtaa, nekin kirjan loppupuolella. Sitä ennen kuvauksen olisi voinut arvioida olevan melkein miltä lähivuosikymmeneltä tahansa: koska kirja on ilmestynyt alunperin 1960, veikkasin itse sen sijoittuvan 1950-luvulle, ennen kuin todellinen tapahtuma-aika paljastettiin. Yhdysvaltain Syvä Etelä on kirjallisuudesta ja muualta taiteesta tuttu kiehtova, lähes maaginen ympäristö. Tuulen viemää on tietenkin se kirja, jonka kautta eniten olen etelän maailmaan tutustunut. Vasta aikuisena tosin tajusin, että sehän on yhtä paljon ympäristön- ja historian kuvausta kuin Scarlettin rakkauselämää. Tuulen viemästä lisää täällä. Muitakin etelä-kirjoja on toki tullut vastaan: ainakin Jude Deveraux kuljettaa välillä tarinoitaan siellä. Tuulen viemästäkin tuttu kirja Setä Tuomon tupa on tullut luettua myös, jo joskus lapsena. Asenteellisuudestaan ja tietyistä kirjallisista puutteellisuuksistaan huolimatta sieltä on jäänyt monta asiaa kummittelemaan mieleen. TV-sarjoista vakuuttava Kauas pois jäi hyvänä mieleen. Ja kas kummaa: tuolla Wikipedia-sivulla kerrotaankin, että To Kill A Mockingbird -kirjan Calpurnian hahmo on toiminut tv-sarjan inspiraationa. Lisäksi ihan kirjan alkuvaiheella mieleeni nousi assosiaatio Donna Tarttin kirjasta Pieni ystävä: molemmissa etelävaltiolainen pieni tyttö tarkkailee maailmaa, näkee ja ymmärtää enemmän kuin aikuiset hänen luulevat tajuavan, ja ratkoo arvoituksia omalla tavallaan.

Kun päästään tuohon yllämainittuun oikeusjuttuun, kirjan tunnelma sähköistyy, kun rotukysymyksiin ruvetaan ottamaan kantaa. Tuulen viemän lukeneet muistavat jyrkän eron valkoisen herrasväen ja mustien orjien maailman välillä. Tiedämme, mitä sitten tapahtui: orjat vapautettiin. Mutta muuttuiko mikään? 1930-luvun Maycombissa rajat ovat lähes yhtä jyrkät kuin ennenkin. Mustat työskentelevät kotiapulaisina tai puuvillanpoimijoina, oikeuskäytännöt ovat mustille aina epäedullisia.

To Kill A Mockingbird alkaa niin, että ensin kerrotaan lyhyesti, mitä kirjan jälkeen tapahtui. Sitten lähdetään kaikessa rauhassa alusta asti liikenteeseen etenemään loppua kohti. Kertoja on Scout Finch, oikealta etunimeltään Jean Louise. Hän on lujatahtoinen poikatyttö, joka pitää puissa kiipeilyistä ja seikkailuista enemmän kuin hame päälle istumisesta. Scoutin isoveli on muutamaa vuotta vanhempi Jem, jota Scout ihailee ja seuraa joka paikkaan. Sisaruksia kasvattaa isä Atticus, joka on jäänyt leskeksi, eikä Scout muista äitiään. Apuna on musta kotiapulainen, jämäkkä Calpurnia. Atticus toimii asianajajana, ja hänen rauhallisuutensa, älykkyytensä ja mielipiteensä tekevät lukijaan vaikutuksen. Jäin miettimään erikoista etunimeä: ainoa assosiaatio joka mieleen tuli on Attika. Onko Atticus kuin Odysseus attikalainen, maailman ovelin mies, joka kiersi merta ja päihitti kaikki kohtaamansa viholliset kyklooppeja myöten? (Edit: Eihän tässä assosiaatiossa ole mitään muuta vikaa kuin se, että se on väärä. Odysseushan oli kotoisin Ithakalta eikä mistään Attikasta. Attika on maakunta, jossa Ateena sijaitsee, lisäksi "attika" tarkoittaa "riemukaarissa ja rakennuksissa vaakasuorasti päättyvää koristeellista rakennusosaa kattolistan yläpuolella." (lähteenä Wikipedia))

Kirjan alussa Scout ja Jem ystävystyvät kesänviettoon naapuriin tulleen Dill-pojan kanssa. Heidän suosikkileikikseen kehittyy samalla kadulla asuvan Radleyn perheen vakoilu: he tietävät, että perheen Arthur-poika ei ole näyttäytynyt vuosikausiin, ja he päättävät houkutella "Boo" Radleyn näyttäytymään heille. Lasten seikkailut aiheuttavat monenlaisia tunnekuohuja ja elämyksiä. Kirjan alkuvaiheessa tutustutaan kaikessa rauhassa Scoutin maailmaan: sukulaisiin, Maycombin ihmisiin, koulukokemuksiin. Tämäkin erottaa kirjan positiivisessa mielessä uudemmista: siinä ei hötkyillä. Kirjailija kertoo itseään kiinnostavista asioista juuri niin kauan kuin häntä huvittaa, ilman että hän nopeuttaisi ja pätkisi tekstiä siinä pelossa, että kärsimätön lukija kyllästyy. Vasta pitkän ajan jälkeen alkaa Atticuksen pulmallinen oikeustaistelu: hän puolustaa mustaa miestä, joka on syytteessä valkoisen naisen raiskauksesta. Boo Radleyn vakoilu jää tällöin lasten silmissä toisarvoiseksi, mielen täyttää oikeusprosessin seuraaminen.

Oikeusprosessin yhteydessä on monia todella mielenkiintoisia kohtauksia. Jem ja Scout käyvät mustien jumalanpalveluksessa yhdessä Calpurnian kanssa. Oikeusistunnon aikana sukelletaan Etelä-tarinoissa aina esiin nousevan "valkoisen roskaväen" maailmaan: raiskausjutun nostanut perhe on juuri tällaista köyhyydessä, tietämättömyydessä ja liassa kitkuttelevaa väkeä, jonka kanssa kylän paremmat perheet eivät missään tapauksessa seurustele. Etelän perheiden hierarkia ja sosiaalinen asema nousee muutenkin kirjassa eteen vähän väliä: vapaana kasvanut reipasotteinen Scout vähät välittää moisesta, ei oikein edes tajuakaan mitä eroa "paremmalla" väellä muihin nähden on, mutta hänen Alexandra-tätinsä tekee kaikkensa saadakseen ajettua tytön sisään sosiaaliseen koodistoon. Lapset näkevät myös rasismin järjettömyyden vielä kirkkaasti, huolimatta omasta ennakkoluulostaan "neekereitä" kohtaan (kirjassa käytetään todella paljon Negro- ja Nigger-sanoja, mikä pistää miettimään, näinköhän kirja tällaisenaan olisi edes mennyt läpi Amerikassa nykyään).

Siihen nähden, että kirja kertoo jostain niin periamerikkalaisesta asiasta kuin Etelävaltioista ja rasismista, on se kerronnaltaan hämmästyttävän, miellyttävän epäamerikkalainen. Henkilöt eivät ole stereotyyppisiä eikä heillä ole 1-2 ominaisuutta ylitse muiden, joiden kautta heidän määritellään. Raha-asiat eivät ole korostuneesti esillä. Henkilöt ovat kiinnostuneita muustakin maailmasta, vaikka Maycomb eräänlainen miniuniversumi onkin, joka riittää luomaan raamit kirjan kaikille tapahtumille. Pisteet tästä.

Suosittelen tätä hyvien kirjojen ystäville. Esivaatimuksena on kärsivällisyys, hidas kerronta vaati aikansa ainakin minulta. Jos osaa englantia riittävästi, kannattaa kirja lukea suoraan alkukielellä.

Loppuratkaisu jäi vaivaamaan minua: mitä siinä tapahtuikaan? Eri vaihtoehdot jättävät kiusallisen monta tulkinnanvaraa, mitä Harper Lee epäilemättä on piruuttaan tarkoittanutkin. Ovatko etelän rotusuhteet ottaneet askeleen eteenpäin vai jäävätkö hyväätarkoittavat valkoisetkin vanhojen asenteidensa vangiksi? Mitä on oikeuslaitoksen oikeudenmukaisuus? Jouduin kirjan jälkeen lukemaan netistä viisaampien tulkintoja ja näkemyksiä saadakseni näkökulmaa oman mielipiteeni muodostamiseksi loppuratkaisua varten. Sulattelua se epäilemättä tulee vielä vaatimaan, mikä tosin varmaan pätee koko kirjaan. Jos ei ole kirjaa lukenut, ei ehkä kannata hirmu tarkkaan lukea juoniselostuksia. Vaikkei juoni tärkein tekijä kirjassa olekaan, pääsee kirjan käänteet epäilemättä kokemaan "puhtaammin", jos tämän enempää ei juonesta tiedä. Toivon mukaan en itsekään tässä spoilannut kokemusta liikaa, olenhan välillä saanut palautetta että kerron kirjojen juonista liian tarkkaan. :)

Lue myös nämä:
Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani
Margaret Mitchell: Gone With The Wind
L.M. Montgomery: Magic For Marigold

Pauli Hanhiniemi: Soitto on sanoja

Kun olen tämmöinen sanojen kautta maailmaa hahmottava ihminen, ei liene yllätys että myös musiikilliset suosikkini ovat tyypillisesti semmoisia, joiden sanoituspuoli kolahtaa. Niinpä kuuntelen melkeinpä eniten suomenkielistä musiikkia. On toki poikkeuksiakin: Type O Negative, The Doors, Lynyrd Skynyrd... Vaan eniten silti suomenkielistä. Nuorena meni vuosikausia Eppu Normaalin, J. Karjalaisen ja Leevi and the Leavingsin parissa. Jaakko Teppo ja Junnu Vainion Pahojen poikien laulut kolahtavat huumorinsa ja nerokkaiden lyriikoitten vuoksi. Sama pätee humppaorkesteri Eläkeläisiin. Ismo Alanko on erikoistapaus: alunperin viehätyin miehen huikeaan live-esiintymiseen. Kivitalon korkuinen karisma kaataa kansaa kuin herätyskokouksessa. Alangon lyriikat ovat nimenomaan laululyriikkaa: en aina edes ymmärrä, mistä hänen lauluissaan on kyse. Kolmannen naisen, Pauli Hanhiniemen Perunateatterin ja Hehkumon riveistä tuttu Pauli Hanhiniemi on kuitenkin eräässä asiassa omaa luokkaansa. En pidä häntä mitenkään erityisen paljon parempana, noin teknisesti ottaen, kuin edellä lueteltuja vaikuttajia. Mutta hänen lyriikoissaan on jotain, millä ei ole enää mitään tekemistä objektiivisen hyvyyden tai huonouden kanssa: ne osuvat minuun siksi, että niissä on jotain samaa kuin minussa. Ei voi pitää hyvänä tai huonona jotain sellaista, jossa on jotain oleellisen samaa kuin omassa itsessä. Jonkin sortin sielunsukulaisuutta uskallan kai väittää kokevani Pauli Hanhiniemen tekstien ääressä.

Soitto on sanoja -kirjan (joka on ilmestynyt vuonna 2005) bongasin tässä taannoin jostakin päin nettiä. Hanhiniemi-tietoutta tuli päiviteltyä, sillä muutama viikko sitten tilailin kasan levyjä, joiden joukossa oli kaksi miehen tuotosta: Kolmannen naisen vanha klassikko Hikiset siivut sekä Hehkumon ykkösalbumi Muistoja tulevaisuudesta. Hikiset siivut lähti mukaan siksi, että minua riivasi päänsisäisessä jukeboksissa muutama levyn kipale jo pitkään. Joskus kymmenkunta vuotta takaperin nauhoitin kaverilta c-kasetille epäpyhän kolminaisuuden: laulut Hyvä paimen, Puhuva apina ja Ikävöin naistani. Muuttojen ja muiden yhteydessä kasetti on jonnekin kadonnut, mutta musiikki ei ole rauhaan jättänyt, joten hommasin levyn ja pääsin taas nautiskelemaan lauluista. Uuden ajan kansanmusiikkia soittava Hehkumo taas oli positiivinen yllätys, sillä Perunateatterin levyjä en juurikaan kuunnellut. Virkeä kokoonpano tuntuu kirvoittaneen Hanhiniemenkin tekemään tekstejä rennolla otteella: esimerkiksi Kondensaattori ja Pari pitsaa ovat riemukkaita kipaleita.

Hanhiniemi kirjoittaa Soitto on sanoja -kirjassaan rupattelevasti muistoja musiikillisen matkansa varrelta. Joistakin lauluista kerrotaan syntyhistoria ja taustatarina tarkemmin. Mielenkiintoista oli esimerkiksi kuvaus siitä, miten Hanhiniemi päätyi kirjoittamaan tekstejä muillekin: Yölle, Popedalle, Perttu Lepän elokuviin... Oman elämän kuvaus taas herätti mielleyhtymiä jo etukäteen siitä, mitä tuleman pitää: ahaa, se asui Vantaalla lähellä lentokenttää, siitä varmaan tuli aineksia Ote talonkirjasta -biisiin. Antoisaa oli oivallus, joka kai sinänsä on aivan itsestään selvä: monet laulut perustuvat oikean elämän tuokiokuviin. Kuulostaa ehkä jopa hölmöltä perustella tätä, mutta eihän kuulija laulua kuunnellessaan tiedä, mitä lauluntekijä on kokenut ja millä perusteella valikoinut ainekset lauluihinsa. Ajallinen ja paikallinen etäisyys karsii taideteokselta kytkökset reaalitodellisuuteen, teoksen pitää pärjätä omillaan, luoda oma maailmansa kokijansa mielessä. Nyt oli mielenkiintoista lukea, että Hanhiniemen edesmennyt kaveri Jari oli inspiraationa Muistoja tulevaisuudesta -levyn lauluille Hurja poika, Cortina ja Suolammen vettä.

Hanhiniemi kertoo lyhyesti myös tyhjän paperin kammosta, jolta ei pakoon pääse vuosien kokemuksenkaan jälkeen, muistilapuistaan. Tekstin lomaan on sijoiteltu valikoituja laulunsanoja. Vaikka sanoitus on siinä mielessä eri asia kuin runo, ettei sitä ole tarkoitettukaan koettavaksi vain paperilta luettuna, on näitä tuttuja tekstejä silti mukava lukea. Ihanpa jo senkin takia, että ihailen kovasti ihmisiä, jotka osaavat kirjoittaa hyviä laulunsanoituksia. Vaikka itsekin kirjoitan mielelläni esimerkiksi näitä blogijuttuja, ja toki pöytälaatikkorunoja kuten kuka tahansa harrastajakirjoittaja, tuntuu tuo sanoitusten teon osaaminen silti hienolta kyvyltä.

Kirjana tämä Aamulehden kustantama Soitto on sanoja ei varmastikaan mitään maailmankirjallisuuden huipulle jäävää sanataidetta ole. Tämä on käyttökirjallisuutta, lisätietoa meille Pauli Hanhiniemen ihailijoille. Minä luin mielelläni sympaattisen, maanläheisen ja elämäntarinoita muutamaan riviin mahduttavan Hanhiniemen mietteitä.

Lue myös nämä:
Kauko Röyhkä: Miss Farkku-Suomi
Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän
Anssi Kela: Kesä Kalevi Sorsan kanssa

Veikko Huovinen: Lentsu

Kasinomies Tomin jälki-imussa tuli luettua myös Lentsu. Olisiko tämä noin kolmas kerta, kun kirjan luin. Lukiessa mieleeni nousi myös muistumia Lentsun tv-sarjaversiosta. Unohtumaton roolisuoritus oli siinä Esko Nikkarilla. Kun hän esitti röhäisenä kiroilevaa Toivo Kesseliä kuorma-auton kanssa tappelemassa, tiivisti hän jotain oleellista siitä, miten elämä välillä pientä ihmistä koettelee.

En millään saa päähäni, mitä on oikea termi tällaisille kirjoille, elokuville tai muille vastaaville taideteoksille, joissa kuvataan ketjuna eri ihmisiä, joita yhdistää jokin välittäjänä toimiva asia. Paha maa -elokuvassa (kuten myös inspiraationa toimineessa Leo Tolstoin novellissa) se oli väärennetty seteli. Episodielokuvaksi tämmöistä ehkä tavataan nimittää? Lentsussa asioiden liikkeellepaneva voima on ärhäkkä flunssavirus. Pitkään se kiertää pienen kainuulaisen kirkonkylän asujaimistoa, mutta pääsee kirjan loppupuolella maailmankiertueelle: sveitsiläiseen kongressiin, jossa kulissien takana suurvallat käyvät asekauppaa afrikkalaisten kanssa, ja sieltä itsensä Idi Aminin tykö. Nykyäänhän nyrkkeilijä Amin Asikainen tunnetaan lempinimellä Idi. Hienoista historian tajun puutetta tässä mielestäni osoitetaan. Jos Asikaisen etunimi olisi Adolf, tuskinpa häntä silti "Hitleriksi" kutsuttaisiin.

Lentsu alkaa, kun pienviljelijä Rinteelän Aleksi saa flunssan ja karaisee sitkeydellään viruksen täyteen taisteluvalmiuteen. Aleksin filosofiasta löysin osuvan kuvauksen myös oman ikäryhmäni naisista: "Suomen naiset on pilattu ehkäsypillereillä ja yleensä lännen naiset. Kolmekymmenvuotiaina ne on elämänsä eläneet. Ne baarissa tuijottaa keskikaljalassiin mittäännäkemättömin silmin. Ne ei oo mittään, ei mittään, ne on tuhottu synteettisillä aineilla." Pitäisiköhän laittaa tämä muistutukseksi itselleen jääkaapin oveen?

Vuonna 1978 ilmestynyt Lentsu on Huovista parhaimmillaan. Naseva sanailu pistää ajan ilmiöt kohdalleen elävästi kuvattujen henkilöhahmojen kautta. Kirjasta löytyy köyhä sotaveteraani, jota katkeroittaa kun valtion rahat menevät vesaisille ja nuorille kotkille, tunnollinen piensäästäjä, jota sieppaa jatkuvasti laukkaava, yli kymmenen prosentin inflaatio ja poliitikkojen devalvointitoimet, yrittäjä, jota valtion kahlehdinta riepoo, järjestäytynyt kommunisti, jonka unelmat huipentuvat kun kirkonkylässä järjestetään suuri ystävyysjuhla, johon osallistuvat myös neuvostoliittolainen Otkalenko ja suomalainen Urkuhart.

Välillä Huovisen julistus asioiden huonoudesta uhkaa kääntyä katkeruudeksi, mutta onneksi siitä suosta kuitenkin noustaan aina viime tipassa. Parhaiten sanoma menee perille, kun henkilöhahmot saavat itse purkaa hampaankoloon kertyneitä asioitaan. Ja sitä jokainen lentsun riivaama tekeekin sydämensä kyllyydestä. Kliimaksi koetaan Kesselin hirmuisessa kuolonajossa kuorma-autollaan.

Kirja oli hieman yllättäen tällä kertaa minulle kuin lyhyt oppitunti 1970-luvun kansantaloudesta ja politiikasta. Jospa minulle olisi jo kertynyt jonkinlaista perspektiiviä ja edes pintapuolista lähihistorian tuntemusta, että osaisi lukiessaan laittaa asiat suurin piirtein oikeisiin puihin. Tietyt ilmiöt eivät taas ole muuttuneet miksikään, vaikka puitteet olisivat. Olen itse sen ikäinen, etten muista esimerkiksi Niilo Tarvajärven tv-esiintymisiä, mutta melkeinpä kenet tahansa nykyisenkin tv-juontajan voisi tähän kohtaukseen sijoittaa:

"Ja TV-yleisö kaiketi hymyili autuaana nokkelalle verojohtajalle. Se on Tarvajärven syytä. Vaikka itse perkele suoraan helvetistä tuotaisiin johonkin laatikkoleikkiin ja se siinä nyökyttelisi sarvipäätään Tarvalle, kun tämä sanoisi "sillälailla", niin Suomen pöljä kansa olisi onnellinen ja taputtaisi käsiään!"

Muutenkin "nokattomat ja kirnunnuolijat" saavat kuulla kunniansa. Suorastaan nostalgiseksi on ehtinyt muuttua hyisen pakkastalven kuvaus metsän keskellä hengittävästä kylämaisemasta. Näkyypä Lentsu hyvässä imussa edelleen olevan, kun uusin painos, pokkari vuodelta 2007, on kirjakaupan verkkosivujen perusteella jo loppuunmyyty.

Lue myös nämä:
Veikko Huovinen: Lampaansyöjät
Kari Hotakainen: Iisakin kirkko
Arto Salminen: Lahti

Nancy Thayer: Kuumien aaltojen kerhon kesä

Kaipasin mukavaa hömppää luettavakseni ja äidin kirjastolainoista löytyi Kuumien aaltojen kerhon kesä. Kuten nimestäkin saattaa päätellä, ovat tämän hömpän sankarittaret hieman vanhempia rouvia. Päähenkilöt ovat karkeasti ottaen ikäluokkaa 60+, sijainti on Boston, josta lähdetään välillä kesälomanviettoon Nantucketiin.

Kerhoon kuuluvat Faye, Alice, Marilyn, Polly ja Shirley, ja kyseessä on jo neljäs Kuumat aallot -kirja. Päähenkilöt on tyypitelty melko voimakkaasti, kuten yleistä onkin vastaavissa ryhmäkuvauksissa, että jokaiselle lukijalle riittäisi joku sopiva samaistumiskohde. On menestyvää tiedenaista, ylipainon kanssa kamppailevaa herkuttelijaa, hoikkaa miestennielijää. Amerikkalaisuus paistaa välillä läpi hieman liiallisena rahan ja maallisen mammonan korostamisena. Se vielä menee, mutta suomentaja Auli Hurme-Keräsen lähettäisin tekemään kotiläksyjä. Pääosin kirja on aivan sujuvaa suomea, mutta esimerkiksi repliikkeihin on jäänyt luvattoman paljon anglismeja. Eikö kääntäjän kielikorva sano mittään, eikö kustannustoimittaja muka huomaa? Vai pidetäänkö lukijoita niin pöhköinä, etteivät ne kumminkaan mitään tajua?

"- Etkö menisi istumaan ja riisuisi kenkäsi, niin minä laitan sinulle drinkin, hän ehdotti." Ei kukaan käytä suomeksi moista konditionaalirytäkkää. Riittävä ilmaisu suomeksi voisi olla jopa "Istu alas ja riisu kengät", pehmennellenkin voisi sanoa vaikka "Menepä istumaan alas ja ota kengät pois" tms. Nyt alkuperäinen ilmaisu paistaa läpi ja töksähtää ainakin minulla, hidastaen lukunautintoa.

Vaikka kirjan yksi päätavoite selkeästikin on muistuttaa, että vanhatkin naiset ovat ihmisiä ja heillä voi olla hauskaa ja kivaa ja mukavaa, ja että vaihdevuodetkin ovat ihan luonnollinen asia, korostetaan kirjassa minun makuuni silti liikaa esimerkiksi virtsankarkailua. Vähän väliä joku huolehtii pissaamisistaan, tutkii luomiaan, ryppyjään ja roikkuvaa ihoaan. Kirjan aloitusluku saattaisi jo pelottaa herkemmän matkoihinsa: siinä Faye menee ensimmäistä kertaa sänkyyn miesystävänsä, 70-vuotiaan Aubreyn kanssa. Faye ehtii saada kaksi kuumaa aaltoa, analysoida yhden epämiellyttävän luomen ihomuutoksia sekä huolehtia liukastusvoiteesta ja Aubrey saa kivuliaan limapussin tulehduksen olkapäähänsä kesken kaiken. Noh, ehkä tämä on ihan aiheellistakin muistutusta, taidetaanhan nuortenkirjallisuudessakin listata ahkerasti päähenkilöiden finnit ja muut ruumiilliset traumat. Nuortenkirjallisuutta muistuttaa myös suhde sukulaisiin. Teineillä ongelmia aiheuttavat vaativat vanhemmat, rouvaikäisille sankarittarille taas lapset ja heidän puolisonsa ja lapsenlapset, tosin edelleen myös omatkin vanhemmat saattavat olla huolenaiheena.

Ihan niin mukaansatempaava kirja ei ollut, että olisin lukenut sen sanasta sanaan tiiviisti ahmien, vaan välillä keskittymiskykyni herpaantui ja pompin sivuilla nopeasti eteenpäin lukien tiiviimmin sieltä täältä. Tärkeimmän hömppäkriteerin kirja kuitenkin täytti, eli se tarjosi viihdyttävää ja mukavaa menoa, antoi uppoutua mukavien ihmisten mukavaan maailmaan ratkomaan ihmissuhdeongelmia, nautiskelemaan hyviä ruokia ja ihailemaan kivoja maisemia.

Lue myös nämä:
Jane Stanton Hitchcock: Seurapiirimurhia
Jennifer Weiner: Lainakengissä
Marian Keyes: Watermelon

Veikko Huovinen: Kasinomies Tom

Kirjoittaessani Koirankynnen leikkaajasta muistelin Kasinomies Tomia näin: "Saapa nähdä koska joku ohjaaja älyäisi tarttua Huovisen tuotannosta vaikka Kasinomies Tomiin. Siitä nimittäin saisi mainion elokuvan tai tv-sarjan Suomen 1980-luvun talouskuplasta ja sen romahtamisesta. Kirja on ilmestynyt 1990, ja itse luin sen heti tuoreeltaan, eli olin tuolloin 13-vuotias. Kirjassa on jälkikäteen ajateltuna suorastaan profeetallisia sävyjä. Muistan, kuinka minua kummastutti, kun Tomin poika, minua muutaman vuoden vanhempana kuvattu, oli poliittisesti aktiivinen vasemmistolainen. Tuolloin se tuntui aivan naurettavalta. Eihän omanikäisteni keskuudessa mikään ollut epämuodikkaampaa kuin politiikka, varsinkin kaikki kommunismiin vivahtava oli vanhanaikaista ja typerää. Mutta eipä mennyt kuin muutama vuosi, kun jouduin huomaamaan että ympärilläni yksi sun toinen rupeaa tunnustamaan jotakin poliittista väriä, ja varsinkin tuosta vasemmistolaisuudesta tuli taas oikein muotiaate vanhaan malliin."

Olen lukenut kirjan kertaalleen tuon vuoden 1990 jälkeenkin, joskus muutama vuosi takaperin. Kirja on jotenkin kangastellut mielessäni pitkän aikaa, vaatien uusintalukua. Pääsiäislomalla ehtii lukea, ja tällä kertaa löysin kirjasta taas uusia asioita.

Jos ensimmäisellä lukukerralla (jolloin kyllä taisin olla liian nuori ymmärtämään kirjaa kokonaisvaltaisesti) olin oudoksunut kasinomiehen pojan vasemmistoaatteita ja toisella kertaa hämmästellyt nappiin osuvaa kuvausta lamaa edeltävästä nousukaudesta, nyt ihastutti eniten naseva kuvaus suomalaisen elämäntyylin muutoksesta. Kirjan päähenkilö on elämänmenosta syrjään tipahtanut Leo, rantamökissään kaljoitteleva varhaiseläkeläinen. Hänen naapuriinsa aletaan rakentaa ökytaloa, johon muuttaa bisneskeinottelija Tom Johansson mukanaan nuori kakkosvaimo ja edellisessä avioliitossa syntynyt murrosikäinen poika. Monetkohan sisustus- ja naistenlehdet Huovinen lienee tutkinut kirjaa varten. Sävy on niin hienovaraisen pilkallinen, että sisustusfriikki voisi lukea kirjan kuvauksia aivan tosissaan. Syrjäytyneen päähenkilönsä Leon kautta väläytellään kuitenkin siellä täällä luksusta tavoittelevan elämäntyylin naurettavuutta. Leon ja rakennusmestarin välisessä keskustelussa vedetään nippuun koko suomalainen asuntohistoria ja ihmetellään samalla, mistä tälle köyhälle kansalle on tupsahtanut yhtäkkiä niin paljon rahaa, että voidaan tavoitella merkkituotteita, laskettelurinteita, ulkomaanmatkoja, hienoja autoja.

Kirja on 18 vuotta vanha. Tässä välissä on koettu maamme taloushistorian syvin lama ja nykyään elämme keskellä sen jälkiä. Hyväosaisilla (joihin toki itsekin lukeudun terveenä, koulutettuna ja työssäkäyvänä kolmekymppisenä) menee entistä paremmin, huono-osaisilla entistä huonommin. Sisustaminen ei ole enää elitistinen harrastus, vaan lähestulkoon kansalaisvelvollisuus, päätellen esimerkiksi siitä, miten paljon telkkarista tulee erilaisia "kasvatusohjelmia", joissa opastetaan ihmisiä sisustamaan, pukeutumaan, kuntoilemaan ja laihduttamaan. Niinpä Kasinomies Tom onkin edelleen erittäin ajankohtainen kirja. Ilmestymisaikanaan se lienee ollut suorastaan aikaansa edellä, alkoihan taloudellinen romahdus vasta tämän jälkeen. Lyhyt tiivistelmä laman kulusta löytyy vaikkapa Wikipediasta.

"WC on pastellinsävyinen, hyvin dekoratiivinen, ellei jopa suloinen aparaatti. Vain sen huomaan voi täällä asuva nainen uskoa biomassaansa ja huuhtoa sen alas kirkkaalla vedellä, kasvoillaan herkkä, surumielinen hymy." Tarkassa luetteloinnissa ja kuvailussa pääsee esiin Huovisen viehättävä erikoispiirre: asioiden listaaminen, varastointi, keräily. Hamsterit-kirjassahan tämä ominaisuus tunnetuimmin käy ilmi. Tuotemerkkejä, taiteilijoita, liikemiehiä vilahtelee siellä täällä. Naistenlehti Juliskan haastattelu Johanssonien idyllistä on riemukasta parodiaa. Elämäntyylin nousukasmaisen kohentamisen piikittely ilahdutti minua näin paljon varmaankin siksi, että joudun nykyisellään matkustelemaan työn puolesta usein Helsingissä. Mikäs siinä, parhaimmillaan pasteerailu Punavuoren tai Eiran tyylikkäillä kaduilla vanhan arkkitehtuurin keskellä on ihan mukavaa. Välillä sitä vaan tuntee joutuneensa johonkin keinomaailmaan. Että tämäkö se on se Helsinki, mistä kaikki lehdet kirjoittavat ja jota elokuvissa ja tv-sarjoissa ihannoidaan. Tyylikkäitä, stailattuja ihmisiä ja toimistoja, huippukalliita design-liikkeitä ja muotivaatteita. Pakkohan siihen toki itsekin on sulautua ainakin sen verran, että laittaa kauluspaidan ja jakun työkäyntejä varten. Piipahdan joskus ehtiessäni teellä ja kaurakeksillä Strindbergin vanhassa ja tyylikkäässä kahvilassa, missä näkee usein hyvinhoidettuja suomenruotsalaisia ja voi kuunnella heidän vilkasta puheensorinaansa. Mutta kun ei se kuitenkaan ole kuin muutamalle neliökilometrille rajattu maailma. Junan puksuttaessa näkee, että jo Pasila on ihan samaa taajama-Suomea kuin koko muu maa: lähikauppoja, pitserioita ja pubeja, ja jossakin paljon kauempana tietää löytyvän metsä- ja järviluontoa. Että vaikka ne trendikkäimmät sisustus- ja naistenlehdet kuinka maalailisivat sitä urbaanin City-Helsingin ihmisyyttä ja elämäntyyliä meidän kaikkien ihanteeksi, on se tämmöiselle normaalille metsäsuomalaiselle kumminkin vähän niinkuin aikuisten leikkipuisto. Ihan kiva siellä on välillä päästä käymään ja katsomaan, mutta eipä sitä oikein osaa kumminkaan itseään siihen muottiin pakottaa, eikä tarvitsekaan.

Mutta aika moni pakottaa. Paljon on maassamme väkeä, samanlaista kuin kirjassa kuvattu 27-vuotias edustusvaimo Nina Johansson:

"Kun katselen hänen voideltua, kuurattua, kaltattua komeuttaan, meikattuja kasvojaan ja nypittyjä kulmakarvojaan, vaivun epämääräisiin ja -tietoisiin ajatuksiin.

- Pillu, mutisen itsekseni, enkä oikein tiedä tarkoitanko sillä jotain kunnioittavaa, vai pelonsekaista väheksyntää. Ehkä sitten enemmän kunnioittavaa, ihmettelevää.

Reipastelijaksi hän on merkillisen muodollinen. On ilman muuta selvää, että hän on ohjelmoinut elämisen ja suuren talon kaavan miehelleen. Tiedän, että hänen oma kotinsa on ollut vaatimaton. Minkä verran on pitänyt lukea status- ja naistenlehtiä ja miten loputtomasti on täytynyt haaveilla elämisenarvoisesta elämästä, jotta syntynyt ponnevoima on ohjautunut näihin uomiin, näihin saavutuksiin?"

Huovisen ihmettelynaihe kirjassa tulikin jo esille: miten ja miksi suomalaiset yhtäkkiä ovat hurahtaneet tavoittelemaan materiaalista onnea. Ja kun ympärilleen katsoo, näkee selvästi että parinkymmenen vuoden takainen ihmetyksen aihe on muuttunut vallitsevaksi normiksi: kalliiden asioiden ostaminen, tietyt tuotemerkit, osakekurssien seuraaminen, elämäntyyli johon kuuluu sisustus ja matkailu vaikka sitten luotolla ovat nykyisellään koko kansan huvia, lukuunottamatta niitä, jotka laman jälkeen rämpivät rahattomina köyhyysloukussa. Kuluttamista ei myöskään mitenkään häpeillä, vaan se on normaali ja suorastaan ihailtava asia. Lehdissä arvuutellaan jo, tuleeko taas lama ja laskukausi. Saapa nähdä, miten käy.

Edellisessä kirjoituksessani, Lian Hearnin Satakielilattian luettuani, vaikeroin hyvän suomen kielen perään. Huovinen vastaa tähän huutoon onneksi loistavasti. Lukeminen on kuin raikasta vettä janoonsa joisi. Sanavalinnat ovat nasevia ja virkistäviä, kerronta rauhallista ja paneutuvaa. "Iskin kiinni Juliskaan ja Caritaan kuin Pirunsaaren vanki pornolehteen." "Pukuhuone on samalla takkahuone ja palvelee ihannetta, että hikiset, karvaiset, liikalihavat ja punasilmäiset miehet istuvat löylyn jälkeen siinä ja juovat öristen olutta."

Tämäkin kirja poikkeaa kustantajien ja kirjakauppojen markkinoimasta Huovisen humoristi-imagosta. Vaikka kirjaa lukiessaan hörähtelee ääneen useaan kertaan, ei kyse ole suinkaan sketsimäisestä vitsien vääntämisestä. Kyseessä on pohdiskeleva aikalaiskuvaus, johon tietoisesta aikasidonnaisuudesta huolimatta on tallentunut jotain yleispätevää, mihin tahansa nousukauteen ja nousukkuuteen kytköksissä olevaa. Pinnanalaisina virtauksina liikkuvat yhteisvastuun ja ympäristövastuun kysymykset. Jälkimauksi jää tulevaisuudesta huolestumisen tuntu.

Lue myös nämä:
Veikko Huovinen: Koirankynnen leikkaaja
Kari Hotakainen: Klassikko
Harri Sirola: Kaksi kaupunkia

Lian Hearn: Satakielilattia - Otorin klaanin tarina 1

Harmittaa. Ihan kuin olisin kasvanut yli eräästä erittäin viehättävästä ja minulle rakkaasta kirjallisuuden lajista. Minun on pitkään tehnyt mieli lukea jotain vetävää ja värikästä historiallista seikkailua. Tässä mielessä hain kirjastosta kehutun Lian Hearnin Otorin klaanin tarinan ykkösosan, Satakielilattian. Kirja sijoittuu myyttiseen Japaniin, klaanisotien ja ninjojen aikakauteen. Mihinkään realistiseen historian jaksoon kirja ei sijoitu, vaan Hearn on sepittänyt klaanit ja niiden politiikan pitkälti omasta päästään, lainaten miljöön ja tapakulttuurin ainekset todellisuudesta.

En kuitenkaan saanut kirjasta kovin suuria kiksejä, vaan melko lailla alkusivuilla muistin taas, miksi käännöskirjallisuus välillä nykyisellään tökkii: kieli on niin yksinkertaistettua. Siksi esimerkiksi nuo Juhani Ahot ovat olleet niin virkistävää luettavaa: kieli on monipuolista, kaunista, eksoottista, täynnä ennenkuulemattomia sanontoja ja sanavalintoja. Vaikka suomentaja Jaakko Kankaanpää ihan hyvää työtä tekee tämän Otorin klaanin parissa, niin ei hän paljon luomisen vapautta pääse käyttämään, kun kerronta on tällaista:

"Minulle alkoi kuitenkin valjeta, että hänen asemansa täytyi olla todella korkea. Minusta tuli vielä arempi hänen suhteensa. Minusta tuntui, että kaikki katselivat minua karsaasti, miettivät mitä virkaa minulla oli hänen seurassaan, olisivat halunneet antaa minulle korvapuustin ja passittaa minut matkoihini." Saisikohan tuon minä-sanan tungettua vielä yhtään useammin mihinkään väliin?

Kirjan päähenkilö on salaperäisessä Kätkettyjen kylässä asuva nuori Tomasu-poika, joka pakenee kylään hyökänneitä vihollisia ja päätyy Otorin klaaniin kuuluvan Shigeru-ylimyksen huomaan. Ei siis huonompi lähtökohta seikkailulle ollenkaan. Tomasun nimi vaihtuu Takeoksi ja hän pääsee opettelemaan salaperäisiä taistelutaitoja. Tämä kuvataankin niin kökösti että. Luulisi että ninjataitojen opiskelu olisi jollakin vailla vaativaa ja hankalaa, mutta ei. Takeohan on sen sortin luonnonlahjakkuus, että suitsait vaan hän oppii näkymättömyyden teeskentelyn, äänettömästi liikkumisen ja taistelutaidot. Suomalaisen peruskoulunkin läpäisy tuntuu vaativammalta kuin ninjaksi opiskelu.

Samaan aikaan seurataan kaunista Kaedea, joka on joutunut panttivangiksi vihollisen linnaan jo nuorena tyttönä. 15-vuotiaana hänelle ruvetaan puuhaamaan naimakauppoja. Kaeden hahmo oli myös eräällä tavalla vähän ärsyttävä. Jos pikkutyttö laitetaan vihamielisten ihmisten hoiviin ja häntä alistetaan ja nöyryytetään joka tavalla vuosien ajan, luulisi että hänestä tulisi arka, ujo, alistuva, pelokas ja nöyrä. Vaan ei. Tulisieluinen Kaede on itsevarma, rohkea, reipas ja oma-aloitteinen. Sinänsä tällainen asetelma toistuu todella usein varsinkin nuortenkirjallisuudessa. Johan Harry Potter tai L.M. Montgomeryn sankaritar Anna ovat vastaavanlaisia esimerkkejä. Kaipa tässä on tarkoitus kannustaa nuorta lukijaa siihen ajattelumalliin, että vaikeuksistakin voi selvitä voittoon. Aika epäuskottavaa tämä kuitenkin valitettavasti on.

Noh, kirjan juoni sitten tähtääkin vihollisten kukistamiseen erään salajuonen kautta. Luin kirjan melko nopeasti. Eräs sivujuonne alkoi suunnattomasti ärsyttää. Lian Hearnin kuvaama nuoren pojan tunne-elämä oli kuin kliseiden hautausmaalta. Takeo tuntee outoa levottomuutta, käy ahkerasti kylän bordelleissa mutta totta kai poistuu näistä saamatta mitään viboja, vain tyhjyyttä tuntien. Kauniiseen Kaedeen hän ihastuu silmänräpäyksessä ja syvä, molemminpuolinen rakkaus valtaa molemmat. Yhden kiihkeän lemmenyön koettuaan Takeo kuitenkin joutuu valitsemaan yksinäisen ninjan tien ja jättämään Kaeden kärsimään rakkaudentuskansa itse, kuitenkin tietäen ettei koskaan voi Kaedea unhoittaa. Haloo. Olisiko mitenkään ollut mahdollista antaa nuorelle sankarille yhtään persoonallisempi ja monipuolisempi kokemusmaailma. Voi elämä.

Tästä kirjasta tuli vähän samanlainen olo kuin Frank Schätzingin Pedoista: olisin varmasti tykännyt tästä kirjasta tosi paljon siinä 12-17 vuoden iässä. Varmasti nytkin on paljon ihmisiä, jotka onnekseen pystyvät nauttimaan täpöllä tämänkaltaisesta historiallisiin kehyksiin sijoitetusta seikkailusta. Harmi, minä en pystynyt. Kaipaisin uskottavampia henkilöhahmoja, parempaa kieltä, historiallista syvyyttä. Onko minusta tulossa kirjallinen snobi? Toivottavasti ei. Onhan noita hyviäkin seikkailuja, onneksi. Tässä blogissa mainituista kirjoista esimerkiksi Kolme muskettisoturia ja Saatana saapuu Moskovaan ovat sitä, mihin suuntaan olisin toivonut Otorin klaaninkin venyvän. Täytyy jatkaa kirjallista tutkimusmatkailua ja tsekata, mitkä uusista tai vanhoista kirjoista tempaisisivat mukaansa seikkailujen taikaan yhtä intensiivisesti. Ei kaikkien ole pakko olla klassikoita: olen tykännyt kovasti esimerkiksi sellaisesta kirjasta kuin Katherine Nevillen Musta kuningatar, jossa liikutaan shakkipelin merkeissä kautta historian.

Lue myös nämä:
Alexandre Dumas: Kolme muskettisoturia
Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan
Sari Peltoniemi: Hämärän renki

J.K. Rowling: Harry Potter ja kuoleman varjelukset

Tänään meni jotain kuusi tuntia lähes putkeen Harry Potterin parissa. Sain Kuoleman varjelukset kirjaston varausjonosta ja ehdin hieman aloitella pari päivää sitten, mutta tänään tulikin superlukuputki, kun ei voinut - kliseisesti sanottuna - laskea kirjaa käsistään.

Kolme viimeisintä Potteria on tullut luettua melko lailla saman kaavan mukaan: englanninkielinen heti tuoreeltaan, reilun puolen vuoden päästä suomennos tuoreeltaan ja sitten noin 4-6 kuukauden päästä taas englanninnos. Kun kesällä ahmaisin hirmuvauhtia Deathly Hallowsin, oli mukava tällä kertaa malttaa keskittyä tarinan etenemiseen hieman tarkemmin. Tosin olen melko varma, että seuraavalla lukukerralla maltan taas lukea pikkuisen rauhallisemmin ja huomaan taas paljon yksityiskohtia, jotka ovat aiemmin menneet ohi.

Hienoa luettavaa tämä viimeisin Potter olikin. Meno on tosiaan huomattavasti vauhdikkaampaa kuin aiemmin. Aikaisemmissa osissa pelataan paljon jännittyneellä odottelulla, tässä päätösosassa tapahtumat laukeavat vauhdilla silmille. Aikuisuutta jollakin lailla symboloi kai sekin, että Harry, Ron ja Hermione joutuvat kohtaamaan monet haasteet ilman, että voivat niihin kunnolla harjoitella tai valmistautua etukäteen. Pitää uida tai upota - oppia tekemään asioita lennosta, itseensä luottaen. Oveluus ei enää ole ainoa ratkaisu: yhä useammin kolmikko joutuu pelaamaan avoimin kortin ja tappelemaan tiensä pinteestä läpi.

Kirjan lopussa selvitetään melko paljon menneisyyden salaisuuksia ja ratkaisuja Harryn kohtalon moniin arvoituksiin. Nyt maltoin seurata niitä hieman tarkemmin ja yrittää ymmärtää niitä. Suht osaavasti Rowling ratkoo omat arvoituksensa. Tietysti on semmoisia asioita, jotka tuntuisivat varmasti epäloogisilta jos rupeaisi pohtimaan, mutta kun tarinan ydin on nimenomaan taikamaailmassa, niin mitäpä noita liikaa märehtimään.

Liekö tuota samaa aikuissymboliikkaa vai mitä, mutta kiintoisaa mielestäni on, että kuudessa aiemmassa kirjassa juonelle oli tietty vakiokaava, joka nyt lyödään rikki. Eli kaikissa aiemmissa kirjoissa aikajana noudattaa kouluvuotta: Harry jättää Dursleyn perheen, menee kouluun, koulussa uusi opettaja aiheuttaa päänvaivaa tai haasteita, Harry pelaa huispausta, kokeet jännittävät, lopuksi tulee lopputaistelu tai muu ratkaisu. Nyt huispaus ja kokeet loistavat poissaoloillaan - koulussa opittuja taitoja pitää osata jo käyttää käytännössä. Tylypahka kyllä pääsee lopussa näyttävästi esille. Vauhdikkaat tapahtumat seuraavat toinen toistaan.

Tehouppoutuminen Harry Potterin maailmaan jättää aina viipyilevän, lumoavan jälkimaun. Semmoisen, että melkein tekisi mieli ruveta lukemaan kirjaa saman tien uudestaan. En kuitenkaan taida niin tehdä. Sitten seuraavalla kerralla, ehkäpä tosiaan joskus jo puolen vuoden sisään. Sen jälkeen voikin lukea sopivan hetken tullen koko sarjan alusta loppuun yhteen putkeen. :)

Lue myös tämä:
J.K. Rowling: Harry Potter 1-7
Agatha Christie: Helmeilevä kuolema
Rauha S. Virtanen: Tuletko sisarekseni

Mika Waltari: Ihmiskunnan viholliset

Lähes 800-sivuinen Ihmiskunnan viholliset sai minut muistamaan, mikä nautinto hyvä historiallinen romaani onkaan. Keisari Neron aikakauden ympärille sijoittuva tarina vei minut antiikin Välimeren maisemiin: Antiokiaan, Roomaan, Kreikkaan, Jerusalemiin. Lisäksi kirjan alkupuolella on kiehtova jakso kelttiläisestä Britanniasta. Enpä muista monenkaan suomalaisen kirjailijan kuvanneen tätä miljöötä ja vielä uskottavasti.

Menen mielelläni siihen lankaan, että uskon todeksi kaiken, mitä kirjailija historiallisessa romaanissa minulle kertoo. Koska olen laiska, en jaksa ruveta etsimään mitään historiallisia tietoteoksia ja pähkäilemään, olikohan se nyt oikeasti näin vai noin. Waltari osaa kuvata historiaa uskottavasti ja samaistuttavasti, joten poimin mielelläni tiedonmurusia tästäkin romaanista. Jos päähäni jää jotain tietoja, jotka ovat vääriä, niin sittenpähän opin oikean tiedon kun jostakin toisesta asiayhteydestä semmoinen vastaan osuu. Fiktiosta opittu historia avitti minulle hyvät koenumerot jo peruskoulussa ja lukiossa, ja myös yliopiston historiantenttien sujumisesta kuuluu iso kiitos kirjoille. Vaikka siellä historian luennoilla opetettiinkiin, ettei ikinä, missään ja milloinkaan voi oppia historiallisia totuuksia kaunokirjallisuudesta, kun ei niitä oikeastaan voi oppia edes historiallisesta tietokirjallisuudesta. Historiaa voi oppia vain alkuperäislähteistä, niin!

Mutta koska minulla ei ole mahdollisuutta mennä kaivelemaan raunioita Välimerelle enkä osaisi löydöksiäni tulkita, vaikka kaivelisinkin, nautin Waltarin kuvaamista tapauksista. Jotenkin on mennyt minulta ohi, että Rooman valtakunnalla oli aktiivisia kauppasuhteita Intiaan asti. Ja vaikka Raamatun tapahtumat ovat tuttuja, en ollut tajunnutkaan etteivät juutalaiset ajanlaskun alussa enää olleet mikään pieni mitätön paimentolaiskansa, vaan näkyvä vähemmistö Rooman valtakunnassa. Juutalaiskortteleita oli kaikissa menestyvissä kaupungeissa ja juutalaiset tunnettiin ahkerina ja menestyvinä kauppiaina ja käsityöläisinä. Mielenkiintoista oli myös, että jo antiikin aikaan harrastettiin antiikin keräilyä. Kirjan päähenkilö Minutus Lausus Manilianus kerää kreikkalaisia patsaita ja etruskien muinaismuistoja, vaikka nämä ovat vaikeasti hankittavissa roomalaisten ryöstelyn ja keräilyinnon vuoksi.

Kirjan raskaahko nimi viittaa suoraan kristittyihin, jotka Nero kerran puheessaan mainitsee ihmiskunnan vihollisiksi. Kirjalle leimallista on tietynlainen kaksoiskirjanpito: Minutus kertoo asiat siten, että pinnalta välittyy yksi totuus, rivien välistä toinen, jota lukija saa arvailla vihjeiden perusteella. Ihmiskunnan vihollisina näyttäytyy enemminkin Rooman ylhäisö. Kirja on tutkielma vallasta. Nero, lapsena tunnettu vielä nimellä Lucius Domitius, on miellyttävä ja reipas nuorukainen, mutta saatuaan keisarin aseman liian nuorena hän turmeltuu arvaamattomaksi diktaattoriksi. Senaatin jäsenet ja ylhäiset suvut kamppailevat vallasta ja juonittelevat armotta. Myrkkyjä keitellään ja veri virtaa, kun armeliain kohtalo tappion edessä on se, että saa aukaista valtimonsa omakätisesti vuotamaan kuiviin.

Minutus on kokonaan toisenluonteinen päähenkilö kuin Sinuhe. Sinuhehan on melko tyypillinen Waltarin hahmo: traaginen ja angstinen murehtija, jolle elämä on turhuutta ja kärsimystä. Näin kevyesti kärjistäen... Minutus muistelee elämänsä vaiheet nuoruudesta vanhuuteen, ja varsinkin nuorena hän näyttäytyy varsin epärunollisena hahmona: käytännönläheisenä, sotilaallisesti suuntautuneena toimijana. Minutuksen eteen Waltari ei myöskään johdata tuhoa ja turmelusta manaavaa viettelijätärtä, jonkalaiseen hänen kirjalliset hahmonsa hyvin usein lankeavat. Runsaasti naisia Minutus kyllä pitkän elämänsä aikana kohtaa, mutta näitä yhdistää se, että he kaikki vievät Minutusta kuin pässiä narussa, tämän itsensä sitä tajuamatta. Tässäkin kerronnan kaksitasoisuus näyttäytyy. Muualla se näkyy esimerkiksi kohdissa, joissa Minutus kuvaa keisari Neron viehätystä julkisiin soitto- ja lauluesityksiin, Neron pitäessä itseään maanpiirin parhaana laulajana. Minutus toteaa, ettei voi aiheeseen ottaa kantaa epämusikaalisuutensa vuoksi.

Naishahmot ovat varsin kiinnostavia: brittiläinen jäniksen papitar Lugunda, keisari Claudiuksen tulisieluinen äpärätytär Claudia, kristityksi kääntynyt vanha ateenalainen hetaira Damaris, roomalainen ylhäisönainen Antonia... Suhteet loppuvat tavalla tai toisella, jäljelle jää Julius-poika, jolle Minutus muistelmansa osoittaa. Suhteessa toistuu osittain myös Minutuksen ja hänen oman isänsä suhde: Markus Mezentius Manilianus on varsinkin kirjan alkuvaiheessa näkyvä hahmo. Hänen nuoruuteensa pääsisi tutustumaan romaanissa Valtakunnan salaisuus.

Vallan turmelevuuden lisäksi kirjan toinen, kevyempi pohjavire on usko. Aiheen kuvaus tiivistyy Markus Manilianuksen toteamukseen, jossa olen kuulevinani Waltarin oman vakaumuksen: "Uskon lahja on käsittämätön. Minulle on sitä annettu vain puoliksi, niin että aina olen epävarma ja onneton ihminen."

Waltari kuvaa monia Uuden testamentin tapahtumia omasta näkökulmastaan. Kirjan sivuilta löytyy Paulus, joka perustaa monia seurakuntia Välimeren rannoille. Hänen kannattajansa pitävät häntä vakuuttavampana kuin vanhaa kalastaja Keefasta, joka kielitaidottomana päätyy Roomaan kertoakseen omin silmin seuraamansa Jeesus nasaretilaisen elämästä. Kintereillä hääräävät muun muassa lääkäri Luukas ja tullimies Markus kokoillen muistiinpanoja Jeesuksen elämästä. Kuhisevasta, kosmopoliittisesta Roomasta löytyy tällekin uskolle uusia kannattajia, tosin Minutus elämänsä ehtoopuolelle ennustelee kristittyjen liikehdinnän hajoavan sisäisiin eripuraisuuksiin ja jäävän uusien, kiinnostavampien uskontojen jalkoihin. Hyvin kirjassa kuvataankin hurskaiden keskinäisiä riitoja: juutalaiset inhoavat kristittyjä ja vielä enemmän kristityiksi kääntyneitä juutalaisia. Nämä puolestaan eivät ole aina varmoja, voivatko muutkin kuin juutalaiset edes ryhtyä kristityiksi. Karismaattiset johtajat vetävät puoleensa omia kannattajiaan, jotka ryhtyvät kamppailemaan muiden suuntausten edustajia vastaan. Minutus seuraa tätä kaikkea tarkkaillen ja kiinnostuneena, kokematta itse kuitenkaan ylimaallisia uskon kokemuksia. Taustalla Rooman oma, vanha monijumalainen uskonto näyttää taantuneen rituaaleiksi samalla lailla kuin tapakristittyjen Suomessa nykyään: kalenterin määräämät juhlat suoritetaan, mutta aitoa uskoa vanhoihin jumaliin tuntuu löytyvän vain kovin harvalta.

Olisipa mukava lukea jostain, miten Waltarin kuvaamat seksuaalisuuden ilmiöt menivät Suomessa läpi kirjan julkaisuajankohtana. Onko selitys siinä, että näin paksuja tiiliskiviä ei tiukoinkaan sensori jaksa kahlata läpi ilman aitoa kirjallista kipinää? Rooman valtakunnan tapojen puitteissa kun kirjan sivuilla esiintyy homoseksuaalisuutta, pedofiliaa, eläimiin sekaantumista ja jopa transseksuaali. Kirja on alunperin ilmestynyt vuonna 1964, ja voisin kuvitella että muussa kuin historiallisen romaanin kontekstissa tämmöiset asiat eivät niin vain olisi romaanin sivuille päässeet. Ehkä Panu Rajala valaisee tätä asiaa syksyllä ilmestyvässä Waltari-elämäkerrassa, ellen sitä ennen satu bongaamaan jostakin lisätietoa.

Historiallisista romaaneista nautin erityisen paljon, koska olen kiinnostunut historiasta. Kiinnostus historiaan taas on syntynyt ja kehittynyt paljolti juuri historiallisten romaanien kautta. Oli ihanaa upottautua antiikin maailmaan. Antiikki on kiehtova, laaja ja monimuotoinen ajanjakso. Minulla on ollut jo jonkin aikaa mielessä kiinnostus opetella edes vähän latinaa. Joulun aikana jemmasinkin lainaksi äidin vanhan oppikirjan, Edvin Linkomiehen Latinan kieliopin. Koska Edvin ei jostain syystä ole aikanaan ymmärtänyt lukea esimerkkilauseitaan mp3-muotoon ja laittaa nettiin jakoon, jouduin etsimään ääntämisopastusta latinaan muualta. Jos joku muu haluaa käyttää aikaansa näin äärimmäisen käytännönläheiseen harrastukseen, tässä minun vinkkini. Greeklatinaudio-sivustolle on koottu mp3-nauhoituksia Uuden testamentin luvuista kreikaksi ja latinaksi. Itse aloitin Matteuksen evankeliumin luvusta 4, koska se on lyhyt ja juonenkäänteitä on helppo seurata: Jeesus keskustelee paholaisen kanssa erämaassa ja tämän jälkeen kutsuu ensimmäiset opetuslapsensa. Tekstiä kannattaa seurata esimerkiksi tältä sivulta, jossa on vierekkäin sama teksti latinaksi ja englanniksi. En ole kauhean tunnollisesti ruvennut latinaa vielä pänttäämään, mutta osaan jo sanoa uskottavan kuuloisella aksentilla esimerkiksi "Non in pane solo vivet homo" (ei ihminen elä ainoastaan leivästä) ja "Quadraginta diebus et quadraginta noctibus"(neljäkymmentä päivää ja neljäkymmentä yötä). Edvin Linkomiehen osaaminen tulee tarpeeseen siinä vaiheessa, kun pitää saada pikaopastus vaikka persoonapronomeihin tai verbien taivutuksiin.

Lopuksi vielä aivan aiheeseen liittymättä tämmöinen mielestäni virkistävä ja hauska videolinkki. Onhan tässä tietysti sellainen aihekytkös, että paini urheilumuotona periytyy antiikin ajoilta. Minusta tämä kyseinen esitys on varsin kannustava!

Lue myös nämä:
Petronius Arbiter: Trimalkion pidot
Pentti Saarikoski / Euripides: Herakles
Limingan taidekoulu: Maailmanhistoria