L.M. Montgomery: Kilmeny of the Orchard

L.M. Montgomery -nälkä iski jälleen ja lääkettä tarjosi Amazon Kilmeny of the Orchardin muodossa. LMM-instituutin mukaan Kilmeny on kolmas Montgomeryn julkaisema romaani, se on ilmestynyt vuonna 1910 Annan nuoruusvuosien ja Anna ystävämme -kirjan jälkeen. Kilmenyssä onkin sellainen tuntuma, että ihan kuin kirjailija olisi halunnut tehdä jotain ihan muuta kahden Annan perään. Montgomeryn tyylin perussävyynhän kuuluu toisaalta romanttisuus ja ihanteellisuus, toisaalta tarkat havainnot ihmisten välisistä suhteista ja arkinen tilannekomiikka ja luonteenkuvaukset. Aivan kuin romantikko-Montgomery haluaisi nähdä maailman ylevänä ja kauniina, mutta humoristi-Montgomery ei voi sokeasti tähän ihanteeseen mennä mukaan, vaan hänen on pakko pistellä väliin kaikkea sitä arkista elämänmenoa ja tahatonta tilannekomiikkaa, joka torppaa romantiikan tehokkaasti kuin NHL-pakki vastustajansa. Kilmenyssä Montgomery tuntuu päättäneen kuunnella yksinomaan romanttisia ihanteitaan, mikä on sääli. Kun Kilmenystä puuttuvat lähes kokonaan huumori, psykologisen osuva luonnekuvaus ja arkinen elämänmeno, on lopputuloksena melodramaattinen, yltiöromanttinen ja itse asiassa jopa hieman omituinen rakkaustarina.

Tämä on ensimmäinen lukemani Montgomeryn kirja, joka kerrotaan miehen näkökulmasta. Päähenkilönä on nuori, vastavalmistunut Eric Marshall, rikkaan liikemiehen ainoa poika, joka lähtee kaupungista Prinssi Edvardin saarelle sijaisopettajaksi ystävänsä pyynnöstä. Tarkoitus on viipyä vain muutama viikko, mutta matkasta tuleekin pitempi... Eric on siis nuori, komea, rikas, älykäs ja jämäkkäluontoinen eikä hän koskaan ole ollut rakastunut. Hänen rakastettunsa kun tulisi olla jotain aivan erityistä... Sellaiseenpa hän sattumalta törmääkin Prinssi Edvardin saarella Lindsayn kylässä, ollessaan kävelyllä vanhassa hedelmätarhassa. Kilmenyhän siellä viulua soittelee. Hän on (tietenkin!) aivan käsittämättömän kaunis, uskomattoman ihana luonteeltaan ja musiikillisesti äärimmäisen lahjakas. Kummallisuus tulee siitä, että hän on mykkä ja kasvatettu ihmisistä täysin erillään kotitilallaan. Eipä hän omasta kauneudestansakaan mitään tiedä, koska hän ei ole koskaan nähnyt itseään peilistä! Joten sankarittaremme on myös häkellyttävän vaatimaton ja luonnollinen.

No rakkaustarinahan siitä syntyy. Romaania vaivaa jotenkin kumma oikopolkujen sävy. Kunnon rakkausromaanissahan rakastavaiset joutuvat kohtaamaan hirmuisia vastoinkäymisiä tai väärinymmärrysten synnyttämiä onnettomuuksia, joiden läpi pitää taistella ennen happyendiä. Tässä kirjassa vaikeuksia on pari kolme, jotka nekin ratkeavat melko itsestäänselvästi. Ensinnäkin typerin syy: Kilmeny ei halua mennä naimisiin Ericin kanssa koska on mykkä. Vaikka hän rakastaa Ericiä yli kaiken, niin hän ei halua Ericille mykkää vaimoa. Itseaiheutettu onnettomuus siis, ja vielä melko hölmö sellainen. Toinen syy on on - tietenkin! - vastahakoiset kasvattivanhemmat. Mutta kas kummaa - nämä ihmiset, jotka ovat estäneet 18-vuotiasta Kilmenyä koko ikänsä pääsemästä ihmisten ilmoille, ovat heti kuin sulaa vahaa kun nuori komea opettaja Marshall marssii heitä tapaamaan. Kolmas syy on nykylukijan silmissä lähes rasistinen. Samalla tilalla Kilmenyn kanssa asuu ottopoika Noel, joka on syntyperältään italialainen. Kanadalainen kasvatus ei ole onnistunut hiomaan hänen "italialaisen talonpoikaisverensä" kuohahtelevuutta ja arvaamattomuutta pois... ja sitten seuraakin todella dramaattisia käänteitä!

Kaiken kaikkiaan henkilöt ovat jopa melko ärsyttäviä, koska he ovat niin täydellisiä. Erityisesti kiltti, sulokas, lahjakas, ystävällinen Kilmeny, jonka kauneutta kuvataan rivitolkulla täydellisimmäksi ikinä, saa lukijan hermostumaan. Tarinan opetus myös tuntuu olevan se ikiaikainen sanoma, että tärkeintä naiselle on olla kaunis, koska tuskinpa ruma mykkä tyttö joka on kasvanut täysin vailla sosiaalisia virikkeitä pystyisi valloittamaan rikkaan ja komean miehen...

Kuitenkin Kilmeny oli minulle antoisaa luettavaa. Syynä on se, että kun johonkin kirjailijaan tykästyy, hänen teoksensa eivät enää ole vain yksittäisiä kirjoja, vaan yksittäisestä kirjasta tulee osa kaanonia, jota voi lukea koko muun tuotannon valossa. Samasta ilmiöstä on kyse silloin kun vaikkapa Sibeliukselta löytyy joku julkaisematon sävellyksen pätkä tai Rembrandtilta pieni hiilitöherrys, josta historioitsijat eivät ole aiemmin olleet tietoisia. Yksistään tai jonkun muun tekeminä nämä tuotokset eivät välttämättä olisi taiteellisesti mitenkään arvokkaita, mutta osana kokonaisuutta ovat. Kilmenyssä aistin sen hengen, jolla Montgomery kuvaa Annan tai Emilian kirjallisia harrastuksia. Sekä Anna että Emilia ovat kovin taipuvaisia romantiikkaan, ja kirjoittavat milloin minkäkinlaisia epäuskottavia, yli-ihanteellisia sepustuksia, jotka näytetään armottomassa valossa jossakin toisessa yhteydessä. Muistetaanpa vain Annan voittoisa novelli "Averilin uhri", jota Diana täydensi leivinjauheen product placementilla, tai Emilian runot joita hänen opettajansa kritisoi säälimättömästi. Kilmenyssä Montgomery on tainnut päästää saman romanttisen hengen täysillä valloilleen, kenties aikomuksenaan luoda jotain elämää suurempaa, mutta lopputulos on kuitenkin irti arkielämästä ja vailla kosketuspintaa todellisuuteen.

Summa summarum. Montgomery-lukeneisuuttani täydentäessäni olen edelleen ihmetellyt sitä samaa asiaa, jota jo Mistress Patin lukemisen yhteydessä tilitin. Miksi, miksi suomalaiset kustantajat eivät suomennuta Montgomerya kattavasti, kun lukijoita riittäisi ihan taatusti tässä Annan ja Emilian kestofanitusmaassa? Ensinnäkin Annat ja Runotytöt pitäisi viipymättä suomennuttaa uudelleen, lyhentämättöminä laitoksina. Niitä kai on alkuperäissuomennoksissa leikelty armotta, mikä pistää vihaksi kun tajuaa, että vaikka kuinka monta tärkeää pätkää Annankin elämässä on jäänyt pimentoon. Ja samaan syssyyn suomennokset kaikista muista Montgomeryn romaaneista ja novellikokoelmista, joita englanniksi on koottu yksien kansien väliin runsaasti, uusimmat 1990-luvulla. Niin ja voisi ne Montgomeryn päiväkirjatkin sitten suomennuttaa. Englanninkielisessä maailmassa Montgomeryllä on käsittääkseni vakiintunut ja arvostettu asema, Suomessa tuntuu jääneen päälle asenne, jonka mukaan hän on vain joku muinainen tyttökirjailija. Montgomeryn kirjoja ei missään tapauksessa pitäisi ajatella pelkästään "nuortenkirjoina", kyllä ne ovat ihan kaiken ikäisten kirjoja. Taidan ruveta pommittamaan kustantamoja oikein urakalla tämän asian tiimoilta. ;) Ihmetyttää myös, miksi kulttuurikentän kenties vaikutusvaltaisin Montgomery-fani, Hesarin kulttuuritoimittaja Suvi Ahola, ei ole pitänyt tästä asiasta enempää ääntä? Ei ole kovin pitkä aika siitä, kun luin Hesarista hänen kirjoittamansa raportin Prinssi Edvardin Saaren Montgomery-seminaarista.

Minulle on pikkuhiljaa valjennut yksi kirjakeräilytavoite: kaikki Montgomeryt alkuperäiskielellä, kovissa kansissa, jos mahdollista niin yhtenäisessä ulkoasussa omaan hyllyyn. Mukaanlukien ne päiväkirjat. Vielä en ole ottanut selvää, minkälaisia julkaisuja löytyy, Amazonista olen tilannut ihan hinnan perusteella halvimpia mahdollisia pokkareita. Mutta eiköhän tuotakin ehdi selvittämään...

Lue myös nämä:
Mary Henley Rubio: Lucy Maud Montgomery - The Gift of Wings
L.M. Montgomery: Anne of Green Gables
Jean M. Untinen-Auel: Hevosten laakso

Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän

Sanoin Myöhempien aikojen pyhiä -postauksessani että Anna minun rakastaa enemmän menee "kunhan kirjastosta kohdalle osuu" -listalle, ja nyt se sitten osui. Kovaa metakkaa on tosiaan mediassa tästä kirjasta pidetty ja Itkonen runsaasti julkisuutta on ehtinyt saada. Noh, tuossa postauksessani jo totesin, ettei mediajulkisuus suinkaan ole yksi yhteen kirjallisen laadun kanssa, ja todeksi se osoittautuikin. Kyllä Anna minun rakastaa enemmän on ihan hyvä romaani, mutta vähintään yhtä hyvällä tai suuremmalla syyllä voitaisiin nostaa kohu Hilkka Ravilon, Harri Sirolan ja monen muun kirjoista.

Muutaman mehevä sitaatin Anna minun rakastaa enemmän on jo julkiseen keskusteluun jättänyt, ja totta onkin että samalla lailla tunnistettava oman sukupolveni kuvaus se on kuin Laura Honkasalon Tyttökerhokin. Vuonna 1975 syntynyt Itkonen kirjoittaa 1990-luvun lukiolaisista ja yliopisto-opiskelijoista sekä 2000-luvun alun nuorista aikuisista ja heidän maailmastaan tarkkaa ajankuvaa. Ajankuvaan kuuluu myös julkisuuden ilmiöillä leikittely - kertoohan kirja Summer Maple -taiteilijanimellä maailmaa valloittavasta singer-songwriterista Suvi Vaahterasta, pikkukaupungin kuuden ällän ylioppilastytöstä, joka ponnahtaa Himin ja Nightwishin veroiseksi ja suuremmaksikin musiikilliseksi ilmiöksi. Tarinaa kertovat vuoroluvuin Suvin äiti sekä entinen poikaystävä Antti, joka teinirakkauden loputtua on ajautunut naimisiin espoolaislähiöön. "Vitun hulluja kaikki, koko minun kirottu sukupolveni, koko Espoo, kaikki ihmiset, ja elämä on halveksua itseään ja maata kaivon pohjalla hievahtamatta ja tietää että ylhäällä paistaa aurinko, että nuolennopeat päivät kiitävät ohi, että ilmassa lentävät kultaiset linnut."

Mutta mutta. Vaikka Itkosen kieli on hiottua ja mietittyä, niin ihan kaikesta en kiinni saanut. Ensinnäkin Suvin hahmo oli minusta epäuskottava. Miten viileä lukiolaispriimus muka pystyy muuttumaan Euroopan ja Amerikan festarilavoja kiihdyttäväksi rokkimimmiksi? Suvi henkilönä tuntui olevan kaikkea muuta kuin rock'n roll. Vai sellaisiako nykyajan rokkitähdet muka oikeasti ovat, virkamiesmäisen sliipattuja ja puhtoisia? Lisäksi Itkonen tekee saman perusvirheen kuin Hannu Raittilakin. Hän käyttää mielellään vaihtuvaa kertojanääntä, mutta jos sitä käyttää niin niiden kertojanäänien pitäisi joko olla niin erilaisia, että lukija heti tunnistaa kuka on äänessä, tai sitten kertojaäänen vaihdos pitäisi otsikoida selvästi. Nyt minä ainakaan en äänensävystä mitenkään tunnista onko äänessä Antti vai Suvin äiti ja meni tovi ennen kuin hoksasin, että he vuorottelevat lukujen kertojina. Käykääpäs nyt arvon herrat lukemassa Jari Tervon Pyhiesi yhteyteen. Se on perusaapinen tämän tekniikan käyttöön: miten kirjoitetaan erilainen ääni erilaisille ihmisille. Seurakunnan talousvastaava ja ojanpohjakunnossa oleva pultsari puhuvat taatusti erilaisilla äänillä. Ja niin pitäisi keski-ikäisen rouvan kuin kolmekymppisen nuoren miehenkin tehdä. Vähän samaa sarjaa on kirjan lopun "yllätysjuonenkäänne": on pitänyt saada tervomainen kikka kolmonen juoneen mukaan, vaikka aivan hyvin olisi ilmankin pärjätty.

Muuten Itkosen romaani on sikäli erikoinen suomalaisessa kirjallisuudessa, että siinä liikutaan sujuvasti maamme rajojen ulkopuolella. New Yorkiin sijoittuu pitkiä jaksoja, ja populäärimusiikin knoppitietoa viljellään kiinnostavalla tavalla. Rokkitähden kiertue- ja levytyselämää kuvataan myös uskottavasti. Kaikkein eniten Anna minun rakastaa enemmän on minun mielestäni kuitenkin tarina erosta. Kun ihmissuhde päättyy, kun siitä ei osaa päästää irti vaan palaa aina uudestaan ja uudestaan sen entisen luo, ei osaa olla yhdessä mutta irtikään ei osaa päästää. Sellaista säätöä Suvin ja Antin teinirakkautena alkanut suhde on - tai näyttäisi olevan.

Joitakin erityisen herkullisia kuvauksia aikamme ilmiöistä, tunnistettavista ihmistyypeistä ja tapahtumista kirjasta löytyy. Paskainen nauru irtosi mm. kuvaukselle Radio Novasta, saman sarjan kettuilua kuin Lehden mainio artikkeli samasta aiheesta.

"Radiota ei voi avata, paljas pahuus syöksyy rikkihappona tärykalvoille.

Ei kukaan halua kuulla musiikkia, kaikki haluavat kuulla suosikkinsa 70-, 80- ja 90-luvuilta, onneksi olkoon Eppu Normaali, onneksi olkoon J. Karjalainen, teostot pyörivät, aika seisahtuu, insinöörit tila-autoissaan muistelevat kultaista nuoruuttaan, ja jossain Eppujen ja Karjalaisen välissä radionovan uutiset, kimmovehviläinen, lounaasta Etelä-Suomeen saapuu sadealue, päivän ylin lämpötila plus viisi astetta, nimipäiviään viettävät Simo ja Sami, jippii, niin siirappisen sokerisen psyykelääkehyvää huomenta kaikille teille joiden elämä tik tak kuluu loppuun, tik tak, tämä ääni, kuuletteko, tik tak, tämän niin kutsutun musiikin ainoa tarkoitus on peittää se, ja seuraava tuhansien herkkien persiljakorvien testaama taatusti turvallinen saippuakappale olkaa niin hyvät herrat ja rouvat veronmaksajat, kuluttajat, kansalaiset, kuulijat, c-vitamiinipastilli syysflunssaan, kapseli kalanmaksaöljyä meille kaikille, kappale hellä ja järkevä kuin atooppisen ihon erikoisvoide: Kun tänään lähden, I Will Always Love You, Toton Africa, Elisan moitteeton nahkahansikaskäsi kääntää autostereoiden volyymia isommalle, miksi, oi miksi minun vaimoni ei saman tien kuuntele tuulta tai sadetta tai valtameren aaltoja jos musiikki merkitsee hänelle näin vähän, jos se ei merkitse hänelle mitään."

Huomatkaa, että Toton African mainitsee myös Lehti. :) Vielä kun saisi tietää, ovatko kirjallisuus- ja mediatutkijat jaksaneet jo tehdä tutkimuksia siitä, miten Quentin Tarantinon elokuva Pulp Fiction vaikutti 1990-luvun lopulta alkaen suomalaiseen kirjallisuuskerrontaan ainakin mieskirjailijoiden teksteissä. Kaikki edellämainitut, Itkonen, Tervo ja Raittila käyttävät samoja tekniikoita joilla Tarantino räjäytti tajunnan: vaihtuvat kertojanäkökulmat, rikottu aikajana ja yllätykselliset juonenkäänteet. Pahimmillaan nämä keinot ovat laimentuneet vain tekniseksi kikkailuksi, mutta tottapahan viisaat kirjallisuudentutkijat osannevat listata myös ilmiön hyvät puolet. Pitänee odotella, että joku ystävällinen netissä surffaaja linkkaa minulle jotain sopivaa materiaalia aiheeseen liittyen.

Lue myös nämä:
Laura Honkasalo: Tyttökerho
Jari Tervo: Pyhiesi yhteyteen
Reidar Palmgren: Jalat edellä

Kaari Utrio: Porvarin morsian

Viime aikoina kirjojen ostelu on meinannut riistäytyä käsistä, kiitos kahden sivuston. Nämä kirjojen ystävän paratiisit ovat Antikka.net ja Huuto.net . Kirjakaupoissa kirjojen elinkaari tuntuu nykyään olevan todella lyhyt, minkä sain huomata esimerkiksi sitä Pentti Saarikosken Runot -kokoomateosta etsiessäni ja onhan siinäkin eroa, maksaako yhdestä kirjasta 5 vai 25 euroa. Käytettyjen kirjojen ostaminen ja myyminen netissä on todella kätevää ja edullista, ja sitä paitsi sieltä saa käsiinsä sellaisia helmiä, joita ei todellakaan kirjakaupasta löydä. Netistä tilaaminen on viime aikoina kartuttanut mm. Kaari Utrio- ja Saarikoski-kokoelmiani mukavasti, ja Huuto.netistä löytyi oikea helmi kirjahyllyyni: Kolmiokirjan Katariina-sarjan ensimmäinen osa, Porvarin morsian vuodelta 1981. Kirjahistoriaani Utrion parissa käsittelin jo perusteellisesti Isabella-postauksessani.


Kirja oli ensinnäkin minulle täysin lukematon Utrio ja lisäksi täysin tuntematon. Utrion Amanita-yhtiön lista kirjailijan tuotannosta ei tätä mainitse, sen sijaan Wikipedian Utrio-sivu mainitsee. Wikipedian listasta löytyi toinenkin mielenkiintoa herättävä julkaisu: Ruusulamppu-niminen tarina vuodelta 2002. Mikä tämä on? Pikaisen googletuksen perusteella vaikuttaisi olevan mainostoimisto Dynamon lukijalahja tms. Vaadimme Ruusulamppua lukevan yleisön saataville!

Kyllä tuo Porvarin morsiankin ansaitsisi uudelleenjulkaisun vaikkapa jossain samantapaisessa kertomuskokoelmassa kuin Iisalmen serkku vuodelta 1996, jossa on Utrion lyhyempiä kertomuksia samojen kansien välissä. Tarinan puolesta se on taattua Utriota, särmikäs rakkauskertomus keskiajan Suomesta, josta ei puutu vahvoja henkilöhahmoja, naturalistista ajankuvaa ja runsaasti samaistumispintaa. Päähenkilö Anna Jonintytär Knaap kuuluu Utrion ujoihin sankarittariin. Hän on laiminlyöty neito Porvoon Kamppilan kartanossa, isä on kuollut ja äitipuoli hurmaantunut huoviinsa. Huovi Sibi Flegh menee äitipuolen kanssa naimisiin, mutta todellisuudessa hän himoitsee Annaa ja pyrkii näin saamaan otteen hänen elämästään... Pelastukseksi koituu Annan kihlaaminen vanhalle turkulaiselle porvarille, saattajaksi miehelään lähtee nuori ja komea Tuliniemen kartanon valtias, herra Arn Erikinpoika Tavast...

120-sivuisesta tarinasta huomaa kyllä, että omimmillaan Utrio on lavealla skaalalla, saadessaan kirjoittaa pitkiä ja paksuja tiiliskiviromaaneja. Annan tarinasta olisi helposti saanut ainekset täyspitkään romaaniin. Mielenkiintoista on, että tässä lyhyttarinassa sankaritar ehtii synnyttää toisen miehen lapsen ja vasta sitten saa sankarinsa. Utrio käyttää kyllä paljon kuviota, jossa jompikumpi rakastavaisista joutuu naimisiin ihan väärän ihmisen kanssa, mutta yleensä tilanteet ratkeavat siten, että lapsia näistä liitoista ei synny, vaan väärä puoliso kuolee ilman perheenlisäystä. En tiedä onko tämä tarkoituksellisesti näin vai ei. Joka tapauksessa Porvarin morsiamessa Anna ehtii saada alkuperäiselle miehelleen lapsen ja vasta sitten happyend koittaa.

Mainitsin jo aiemmin, että keskiajan historiasta eniten olen oppinut Utrion kirjojen kautta. Yliopisto-opiskelujen perusteella tämä on taatusti ja ehdottomasti väärin, ottaa nyt fiktiiviset romaanit todesta ja niiden perusteella muka oppia tieteellisiä totuuksia. Väärin tai ei, minä ainakin koen oppivani ja ymmärtäväni asioita romaanien kautta, pystyyhän kertoja niissä elävöittämään tekstin tunnetasolla ymmärrettäväksi. Seuraavassa sitaatissa Utrio kuvaa tyypilliseen tapaansa lapsen asemaa keskiajan ihmisten elämässä. Samaa teemaa hän on käsitellyt paljon tietokirjoissaan.

"Annalla oli enemmän kuin kyllin tekemistä rouva Apollonian lasten hoitamisessa. Ylhäisten valtarouvien tapaan rouva Apollonia tuskin vaivautui vilkaisemaan lasta kun se oli kiskottu hänestä ulos. Rouva Apollonian piti hoitaa kartano kun herra Jon Knaap oli poissa, se oli emännän asia. Lapset olivat imettäjän ja piikojen huoli: armollinen rouva ei heidän hoitoonsa puuttunut.

Lapsia kuoli, se oli Jumalan tahto. Piiat eivät jaksaneet eivätkä viitsineet heitä valvoa, oli niin paljon muutakin työtä, ja lapsenpiiaksi pantu yhdeksänvuotias nukahtikin helposti nälkään ja väsymykseen. Lapset kaatuivat tuleen ja hukkuivat veteen ja kuolivat tauteihin ja joskus tuli lyödyksi lasta niin kovaa että se kuoli. Sellaista tapahtui; ei kukaan kiinnittänyt huomiota pikkulapsen kuolemaan.

Paitsi talon tytärpuoli Anna Jonintytär, joka hermostuneena ja onnettomana tunsi olevansa vastuussa jokaisesta pienokaisesta ja itki kohtuuttomasti kun joku kalmankalpeista piestyistä räkänokista viimein alistui kohtalolleen ja heitti henkensä."

Juuri tuollainen tyyli sai minut viehättymään Utrion kirjoista silloin yläasteikäisenä, kun ensimmäisen kerran aloin niitä lukemaan. Olin jo tuolloin kiinnostunut historiasta, ja minua kiehtoi tuo erilainen maailmankuva, joka Utrion keskiaikaisista seikkailuista välittyi. Lapsen asema, ihmisen kollektiivinen ajattelutapa, kirkon rautainen ote yhteiskunnasta ja usko sääty-yhteiskunnan muuttumattomuuteen ja monta muuta asiaa välittyi niistä paljon paremmin kuin koulukirjoista. Liekö koulukirjoissa kaikkia näitä asioita niin perusteellisesti käsiteltykään.

Erityisen hauskaa on se, miten Utrion keskiaikaan sijoittuvat kirjat ja 1800-luvulle sijoittuvat kirjat kuvaavat niin erilaisia tapakulttuureja. Keskiaika-kirjoissa sankarittaret juovat olutta, osallistuvat synnytyksiin, oksentavat ja sammuvat ylettömissä ryyppäjäisjuhlissa. 1800-luvun neidot puolestaan joutuvat pyörtyilemään, käyttämään hajusuolaa ja välttämään viimeiseen asti kaikkea epäsiveellistä, joksi lasketaan melkeinpä mikä tahansa käytös. Toisaalta, se ainoa Utrion nykyaikaan sijoittuva romaani eli Ruusulaakso vasta karmivaa yhteiskuntamallia kuvaakin. Kirja kuvaa erittäin raakaa perheväkivaltaa. Mutta Ruusulaaksosta bongasin toisen fanitukseni kohteen, Pentti Saarikosken! Tämä on ihan parasta kirjallisuudessa, tällainen kollektiivinen tajunta, jossa samoihin asioihin törmää eri paikoissa. Annetaan mopon sen verran karata käsistä, että heitetään samaan syssyyn siteeraus siitäkin (kyllä, tilasin myös Ruusulaakson Huuto.netistä joku aika sitten). Muistelen hämärästi Kaari Utrion maininneen tästä samasta kohtauksesta jossain Iltalehden kolumnissaan:

"Heidän juodessaan kahvia Kari nyökkäsi päätään vasemmalle: - Näetkö? Tunnetko?

Kauempana istui Pentti Saarikoski ruotsalaisen vaimonsa kanssa. Laura yritti salaa katsella suurta runoilijaa, jonka sanoja hän oli pyöritellyt mielessään kouluajan runotyttövuosina.

- Ei hovia ympärillä, huomaatko? Karin äänessä oli ylenkatsetta. - Taitavat Pentti-pojan parhaat päivät olla ohi. ---

Kuusikymmentäluku oli ohi. Se loppui vapunaattona seitsemänkymmentäviisi."

Kanssaihmisilläni tuntuu olevan hieman erilaisia suhtautumistapoja Kaari Utrion tuotantoon. Me fanit tunnumme poikkeuksetta pitävän historiallisista romaaneista ylipäätään ja tiedämme myös sen, että Utrio painii ihan eri sarjassa kuin monet muut "historiallisia romaaneja" kirjoittavat kirjailijat. Hänen teoksissaan historiallisuus ei ole päälleliimattu koristekuvio, vaan villakoiran ydin, se perusasetelma jonka päälle kaikki muu rakentuu. Joku kaverini taas kommentoi, että hänellä menevät Utrion kirjoissa aina henkilöt sekaisin, ja sitten on vaikea pysyä kärryillä. En tiedä, minkä verran miehet Utrion kirjoja lukevat. Luulisin, että moni mies pitäisi niitä varsin viihdyttävinä. Ne kun eivät ole mitään lässynläätä, vaan taistelujen, raa'an eloonjäämiskamppailun, armottoman poliittisen valtapelin ja kuohuvan intohimon parissa lukija viihtyy.

Lue myös nämä:
Kaari Utrio: Isabella
Marjane Satrapi: Persepolis
Virginia Andrews: Pimeyden kukat

J.K. Rowling: Harry Potter and the Half-Blood Prince

Tulipa taannoin taas sellainen fiilis, että olisi mukava sukeltaa Harry Potterin maailmaan. Toki Potterit on luettu jo kahteen tai kolmeen kertaan, mutta uusin, Puoliverinen prinssi, vasta kahdesti. Kirjaston lastenosastoltahan tuo alkuperäisteos löytyi ensiyrittämällä.

On ihmisiä, jotka sanovat ettei mitään kirjaa kannata lukea uudestaan. Että parempi on lukea vain uusia ja uusia kirjoja, turha tuhlata aikaa vanhojen läpikäymiseen. Minä olen toista koulukuntaa. Lapsena jaksoin väsymättä lukea lempikirjojani uudestaan ja uudestaan, esimerkiksi Kolme muskettisoturia tuli luettua varmaan kuuteen seitsemään kertaan, fiiliksen yhtään siitä kärsimättä. Näin aikuisena uusintalukukierrokset ovat olleet hieman maltillisempia, mutta Potterit ovat hyvä esimerkki siitä, että kirja näyttäytyy uusintakierroksilla eri tavalla ja antaa erilaista nautintoa. Half-Blood Princen luin ensi kerran, noin vuosi sitten, ahmimalla. Juonen suvantokohdat piti harppoa yli ja kiiruhtaa eteenpäin, jotta saisi tietää että miten tässä nyt oikein käykään. Toisella kerralla, viime keväänä lukiessani suomennoksen, pystyi jo nauttimaan hiljaisemmistakin kohdista ja juonikin aiheutti mukavia uusintakutkutuksia, koska en sitä täysin ulkoa muistanut. Nyt kolmannella kerralla juoni oli jo pääpiirteittäin muistissa, joten pienetkin yksityiskohdat pystyi nautiskelemaan kunnolla. Lisäksi juonen tunteminen antoi etulyöntiaseman neitseellisempään lukijaan nähden: juonen kulkua pystyi arvioimaan sen perusteella, minkä verran lukijalle annetaan vinkkejä tulevista tapahtumista. Minut Rowling pystyy vedättämään lankaan joka kerta, en koskaan arvaa ensimmäisellä kierroksella mitä tulee tapahtumaan. Rowling myös hanskaa täydellisesti sen draaman nyrkkisäännön, että jos ensimmäisessä näytöksessä seinällä roikkuu ase, pitää sillä ampua viimeiseen näytökseen mennessä. Kolmannella lukukerralla monet asiat näkyivät selkeinä vihjeinä.

Käsittelin Harry Potterien viehätysvoimaa jo kirjoittaessani Goblet of Fire -kirjasta. Half-Blood Princen kenties suurin avoimeksi jäävä kysymys on se, onko Snape (Kalkaros) hyvisten vai pahisten puolella. Tuntuisi itsestään selvältä että hän on pahis, onhan Rowlingilla melkoisen mustavalkoinen tapa käsitellä sarjan henkilöhahmoja, esimerkiksi Malfoy on pikkupojasta lähtien ollut ilkimys vailla mitään hyviä piirteitä. Snapea Harry on johdonmukaisesti vihannut kirjan ensimmäisestä osasta lähtien, eikä Rowling tunnu antavan Snapelle mitään myötämielisiä piirteitä. Kuitenkin kirjassa painotetaan, että Dumbledoren luottamus Snapeen oli vankkumaton ja pohjautui vedenpitäviin todisteisiin. Mitä nämä todisteet ovat, jäävät arvoitukseksi. Rowling on ennenkin osannut kiepauttaa juonen ennalta-arvaamattomille urille ja antaa sarjan aiemmille osille aivan uudenlaisia merkitystasoja uusien osien ilmestyttyä.

Yksi syy Pottereiden viehätysvoimaan on varmasti se, että ne sijoittuvat koulumaailmaan. Koulu kun on universaalin tuttu paikka kaikille, ja oppilaiden rooleihin ja keskinäiseen hierarkiaan on helppo samaistua. Minä pystyin erityisen hyvin samaistumaan kahteen hahmoon: Hermioneen ja Luna Lovekivaan (alkuperäisnimi Lovegood, Jaana Kaparin nimisuomennos osuu tässäkin aivan nappiin). Hermioneen siksi, että olin itsekin koulussa aivan samanlainen: innokas lukija ja oppija, joka muisti kirjoja paikoin ulkoa ja jonka päähän oppi tarttui helposti. Kunnianhimoinenkin olin ainakin jossakin vaiheessa. Mahtavaa että kerrankin kirjoista löytyy tällainen hahmo, lahjakas oppija, joka ei ole kuitenkaan persoonaton hikipinkonörtti, vaan reipas, rohkea ja fiksu tyttö. Toisaalta myös Harryn ja Ronin oppimistyyli, johon kuuluu pihalla olemisen tunne ja kyvyttömyys ymmärtää annettuja ohjeita, tuli myöhemmin opiskelu-urallani tutuksi, esimerkiksi missä tahansa ohjelmointikurssien harjoituksissa. Lunaan voi samaistua toisella tavalla: hän on se pihalla oleva, omituisena pidetty tyttö jolle naureskellaan ja jolla ei juuri ole kavereita, ja joka möläyttää omia kommenttejaan mahdollisimman väärällä tavalla mahdollisimman väärään aikaan. Lunan hahmo on noussut pikkuhiljaa yhä näkyvämpään rooliin, ja persoonallisuudesta ropisee sympatiapisteitä ainakin meikäläiseltä.

Maailmanlopun tunnelmien ohella kirjassa kuvataan aiempaa enemmän oppilaiden pikku romansseja, eikä ihmekään, johan päähenkilöt alkavat olla 16-vuotiaita. Ron-Hermione-Lavender -kolmiodraaman seuraaminen naurattaa ja kirveleekin yhtä aikaa, osaahan Ron olla erittäin pinnallinen, ulkonäkökeskeinen, epähienotunteinen ja muutenkin emotionaalisesti melko tampio, mutta toisaalta hänhän on teinipoika... Harryn sutinat Ginnyn kanssa piristävät myös.

Olen välillä miettinyt, mitä tapahtuisi jos J.K. Rowling kuolisi ennen kuin kirjasarja on saatu päätökseen. Liekö milloinkaan yhtä iso joukko ihmisiä yhtä aikaa odottanut yhtä innokkaasti jatkoa fiktiiviselle teokselle kuin nyt. Kaverini väitti että totta kai loput käsikirjoitukset ovat jo kustantajan kassaholvissa kaiken varalta. Minä en siihen usko. Hyvinkin voi olla, että juonenkäänteet ovat muistiinpanoina ylhäällä, mutta minun mielestäni Harry Potterit on kirjoitettu sellaisella rakkaudella, että tuskinpa Rowling on sinne kassakaappiin tekaissut mitään betaversioita ennen aikojaan. Potter-ilmiön laajetessa Rowlingia on koko ajan enemmän haukuttu rahastuksesta, kliseisyydestä ja ties vaikka mistä, mutta ei se sitä muuta että mainio tarinankertoja hän on. Harry Pottereissa ei ole yhtään hätäilyn makua, vaan huolellisesti ja eläytyen niiden maailma on luotu. Toivottavasti Rowling ei heitä hanskoja naulaan Harry-sarjan päätyttyä, vaan loihtii meille lukijoille lisää kiehtovia tarinoita.

Lue myös nämä:
J.K. Rowling: Harry Potter 1-7
Alexandre Dumas: Kolme muskettisoturia
Marjatta Kurenniemi: Onneli ja Anneli

Leena Lehtolainen: Tappava säde

Kun remonttiviikon keskellä pitää lähteä päiväksi työmatkalle, joutuvat aikataulut melkoisen kireälle. Toisaalta työmatkassa on se hyvä puoli, että junassa voi hyvällä omallatunnolla istua paikallaan ja lukea kirjaa...

Lappeenranta-Helsinki-Lappeenranta -väli oli juuri sopiva Leena Lehtolaisen kirjalle Tappava säde. Kimmoke kirjan etsimiseen tuli pari päivää sitten Iltalehdessä olleesta perheväkivalta-kampanjasta. Karmivat lukijakokemukset ja inhorealistiset tilastotiedot toivat mieleen tv-elokuvana pari vuotta sitten näkemäni Tappava säde -tarinan. Siinä Tiina Pirhonen esitti väritöntä sosiaaliterapeuttia Säde Vasaraa, joka rupeaa päästämään päiviltä turvakodin naisasukkaiden hakkaajia. Eikun kirjastoon kysely ja kirja luvun alle.

Tappava säde olikin vetävä lukukokemus. Leena Lehtolainen on mielestäni himpun verran yliarvostettu dekkaristi, pari häneltä lukemaani kirjaa ovat olleet hieman yksioikoisia ja henkilöhahmot puisevanpuoleisia. Tappavaa sädettä eivät nämä rasitteet vaivanneet, vaan itse ainakin sain kirjasta paljon irti. Lehtolainen itse vaikuttaa julkisen kuvansa perusteella varsin hyvältä tyypiltä: rempseä punk-mimmi, joka kuuntelee lastensa kanssa automatkoilla Eläkeläisiä. Oikea asenne!

Nykydekkarit ottavat reippaasti kantaa erilaisiin yhteiskunnallisiin ilmiöihin, ja suomalainen perheväkivalta joutuu suurennuslasin alle Tappavan säteen turvakotikuvauksessa. Alunperin 1999 ilmestynyt kirja on valitettavasti edelleen mitä ajankohtaisin, viime aikoina kun on jopa herätelty keskustelua siitä, miksi Suomessa on länsieurooppalaiseksi maaksi korkeat perheväkivaltaluvut. Kieltämättä suomalainen laaja ja hiljaa hyväksytty tapa hakata ja tappaa naisia ja lapsia pistää irvokkaaseen valoon meikäläiset kommentit vaikka siitä, miten arabimaissa naisia sorretaan niin kamalalla tavalla. Jos nyt lähdettäisiin liikkeelle vaikka siitä, ettei omaa aviopuolisoa, äitiä tai tytärtä saa pieksää eikä tappaa. Ei edes sellaisten hyvien syiden kuin lapsen miespuoliselle opettajalle puhumisen, kaupan miespuolisen kassan kiittämisen tai oman pieleen menneen työpalaverin johdosta.

Tappavassa säteessä Lehtolaisen vakiopäähenkilö Maria Kallio on sivuroolissa, kiehtovasti vieläpä sellaisessa asemassa, että jäävät rikokset tällä kertaa ratkomatta. Kuorolaulua ja kissanhoitoa harrastava vanhapiika Säde kun päästelee miehiä päiviltä melko reippaaseen tahtiin jäämättä siitä laisinkaan kiinni. Eipä hän edes saa teoistaan minkäänlaista rangaistusta, vaan kirjan lopussa on melkoisen mukava happy end -ratkaisu. Lukija myös samaistuu täpöllä murhuri-Säteeseen ja pitää tämän puolia koko ajan. Kieroutunutta, eikö totta?

Niin ikään viime vuosina paljon puhuttu kiltin tytön syndrooma on kirjassa vahvasti esillä. Onko siitä mitään hyötyä että aina myöntyy, yrittää miellyttää muita, olla kunnollinen ja tehdä niinkuin yleinen mielipide määrää? Joskus on parempi heittää ennakkoasenteet romukoppaan ja lähteä liikkeelle siitä, mikä itseä miellyttää. Myös yksinäisen naisen arkielämä ja ympäristön paineet kuvataan katkerankipeästi. Toisaalta turvakotiin sijoittuva tarina antaa kunnon vastapainoa tällekin asialle: miksi vanhaapiikaa pilkataan ja kiusataan, ainakaan hänen ei tarvitse kotonaan elää väkivallan pelossa, toisin kuin alistetussa parisuhteessa elävien naisten.

Tässäkin kirjassa vilahtaa arkipäivän ajankuvaa: elettiin vielä markka-aikaa, lähestymiskieltolaki oli juuri tulossa voimaan ja iltapäivälehdissä kirjoitettiin vielä ihannoivasti hiihtokarpaaseista (joita Kari Hotakainen kurmootti reippaasti Iisakin kirkko -kirjassa). Iso plussa tulee siitä, että myös Säde Vasara on L.M. Montgomery -fani, hän jopa rentoutuu onnistuneen tappamisen jälkeen lukemalla Annan unelmavuodet -kirjaa!

Tässäpä vielä näyte kirjasta:

"Kun Wang kyseli Sirpalta tukan repimisen ja nyrhimisen yksityiskohdista, olin näkevinäni vihaa hänen sysimustissa silmissään. Poliisin ei kuulu olla puolueellinen, mutta olin varma että Wang oli samalla puolella kuin minä.

- Haetan Arin kuulusteltavaksi, ja teidän lapsiannekin täytyy kyllä jututtaa, ainakin vanhinta. Ymmärrän hyvin, että halusit parannella ulkonäköäsi, mutta auttaisi, jos väkisin leikatuista hiuksistasi olisi edes valokuva. Ette sattuneet Kotipesässä ottamaan?

- Ei, minä ähkäisin, se ei ollut tullut mieleeni. - Sirpan päänahka on kyllä edelleen arpinen ja arka, siitä saa varmasti lääkärinlausunnon. Muistin myös veriset hiukset roskakorissa. Toivottavasti Ari ei ollut heittänyt niitä vielä pois.

- Kai Kotipesässä tiedetään, että väkivallan uhrit olisi hyvä saada lääkäriin mahdollisimman pian teon jälkeen, Wang muistutti, ja minä tunsin itseni yhä hölmömmäksi. Tietysti minä tiesin, olin vaan maanantaina Sirpan tullessa ollut niin sekaisin Irja Aholan takia, etten ollut kyennyt hoitamaan työtäni kunnolla. Sisälleni hivuttautui samanlainen näverrys kuin sosiaalitoimistoaikoinani, jolloin olin ollut vuoroin pihi paskiainen, joka ei suostunut maksamaan vähäosaisille heille kuuluvia avustuksia, vuoroin halveksittavan sinisilmäinen sosiaalitantta, joka jakeli kunnon veronmaksajien hiellä ansaitsemia rahoja kaiken maailman huijareille.

Ajattelin Ari Väätäisen partakonetta ja tajusin olleeni lapsellinen. Ei kai kukaan ollut niin huolimaton, ettei huomaisi rispaantunutta johtoa tai avaisi vesihanaa partaa ajaessaan?"

Lue myös nämä:
Gerd Brantenberg: Egalian tyttäret
Stieg Larsson: Miehet jotka vihaavat naisia
Hilkka Ravilo: Kuin kansanlaulu

Veikko Huovinen: Koirankynnen leikkaaja

Täytynee kehaista, että olen lukupäiväkirjani tiimoilta päässyt käymään pienimuotoista kirjallista kirjeenvaihtoa. Laitoin lukijapalautteena Veikko Huoviselle postitse menemään Lampaansyöjät-jutun - ja paluupostissa tuli Koirankynnen leikkaaja omistuskirjoituksella! Olin otettu... Myös Kaari Utriolta sain kauniin postikortin, kun kesällä pistin hänelle sähköpostilla lukijan terveisinä linkin Isabella-postaukseen ja kovasti mieltä lämmitti myös Harri Sirolan tyttären Kiira Sirolan kommentti Turha hätkähtää -postaukseen. Iso kiitos kaikille edellämainituille!

No Koirankynnen leikkaajahan piti laittaa lukien. Olen lukenut alunperin vuonna 1980 ilmestyneen kirjan ensimmäisen kerran joskus yläaste- tai lukioikäisenä, ja kirjasta jäi silloin jotenkin ahdistava jälkimaku. Tartuin kirjaan uudestaan vasta Markku Pölösen vuonna 2004 julkaistun elokuvaversion nähtyäni. Silloin kirja avautui paremmin - kyseessähän on pieni helmi romaaniksi, ehytrakenteinen ja intensiivisesti kerrottu. Kuitenkin, luettuani tarinan nyt, pystyin palauttamaan mieleeni, miksi kirja on nuoremmasta itsestäni tuntunut ahdistavalta.

Koetanpa selventää mitä tarkoitan. On ihmisiä, joille maailma näyttäytyy suorana, onnellisena paikkana. Kun on ahkera ja yrittää parhaansa, saa palkinnoksi onnellisuutta. Tarinoilla on onnellinen loppu ja maailmankaikkeus toimii oikeudenmukaisesti. Tällaiseen maailmankatsomukseenhan suurin osa viihdekirjallisuudesta nojaa. Sitten on niitä ihmisiä, joille maailma on synkkä ja kamala, kaikki on kurjaa, oma elämä mitä surkeinta. Kirjailijoina nämä ihmiset kirjoittavat juuri niitä synkkiä, viinan ja itsemurhan huuruisia tilityksiä, joiden tehtävä on todistella elämisen hirveyttä. "Mua syä täit ja mailma vihaa", kiteytti Laurilan Anttoo tämän asenteen. Mutta kun joku osaa ristivalottaa elämän hyvyyttä ja kurjuutta, ihmisluonnon raadollisuutta ja pikkusieluisuutta sekä hyväntahtoisuutta ja auttamisen halua, se pistää pasmat sekaisin koska tahansa. Juuri tätä on Koirankynnen leikkaaja - sodassa haavoittumisen myötä henkisesti taantuneen Mertsin töytäily pula-ajan talvisilla savottamailla, satunnaisesti kohtaamiensa ihmisten hyväntahtoisuuden varassa kuristaa kurkkua. Samalla kirjassa maalataan huikaisevan kauniita kuvia talvisesta luonnosta ja siitä todellisesta lähimmäisenrakkaudesta, joka näkyy pieninä mutta joskus ratkaisevan tärkeinä tekoina. Onnistuupa lyhyt ja tiivis, 160-sivuinen romaani siinä sivussa piirtämään vielä dokumentaarisen tarkan ajankuvan pula-ajan Kainuusta ja Pohjois-Karjalasta, savottatyön ja metsäkansan arjesta.

"Avuton, kovin avuton Mertsi oli ollut sodan loputtua. Ei mitään ammattia, ei käsitystä maanviljelijän elämästä, ei tietoa eläimistä, karjasta, metsästä, metsätöistä. Avuton hän oli, orpo kuin hangelle pudonnut siipirikko lintu."

Edellä kirjoitetusta käyneekin ilmi, miksi väitin Lampaansyöjät-kirjoituksessa, että humoristin leima on Huovisen kohdalla rajoittava. Koirankynnen leikkaajaa kun ei todellakaan ole kirjoitettu naurattamaan. Kirjan ensimmäisen puolikkaan ajan hyytävä, lähes neljänkymmenen asteen pakkanen kurittaa saloseutua, ja karmivalta tuntuu lukea orvon, rahattoman ja asunnottoman Mertsin vaeltelua huonoissa vaatteissaan. Muutenkin kirja pistää muistamaan, ettei ole kovinkaan montaa vuosikymmentä siitä, kun Suomea pystyi nykyisen mittapuun mukaan pitämään lähes kehitysmaana. Lisäksi tuli mieleen yksi kohderyhmä, jolle kirja sopisi. Nykyäänhän on suorastaan muotia ihannoida sotiemme veteraaneja. Nuorilla miehillä näkee leijonakorua, Kiitos veteraanit -t-paitoja sun muuta. Itsekin olen täysin sitä mieltä, että veteraaneille arvostus kuuluu, mutta tuo jopa ihannoiva suhtautuminen sotaveteraaneihin haiskahtaa minun mielestäni pikkuisen jopa sodan ihailulta. Sotasankareita kun ei ole olemassa ilman sotaa. Ihan varmasti joka ikinen veteraani olisi mieluummin valinnut, ettei koko sotaa olisi ollutkaan, sen sijaan että piti lähteä rintamalle kuolemaan, haavoittumaan ja kantamaan sodan kauhuja mielessään loppuikänsä ajan. Tuoreeltaan sodan jälkeen kun tuo sotaveteraanin elämä ei kovin herkkua ollut. Mutta annetaanpa Huovisen kertoa tästä aiheesta, savottatyön näkökulmasta:

"Toista sataa kappaletta päivässä tekivät tanuimmat miehet, ja siitä lähti jo sellainen tili, että sopi perhettä muistaa rahalähetyksellä. Mutta kähni siellä ankarissa oloissa monen monta hituraista miestä. Oli invalideja, hanttapuleja, veijareita ja väärälle uralle joutuneita kaupunkilaismiehiä. Erittäin vähäiset olivat tilinrippeet, kun ennakot ja ruokaporukan laskut oli maksettu. Kalliisti, kalliisti oli hankittu se tuhatlappunen, minkä tuollainen mies vaimolleen tai vanhalle äidilleen joskus lähetti. - -

Kaiken kaikkiaan, miten kaivattiinkaan riuskoja hakkuumiehiä! Valtakunnan ovelin propaganda värväsi heitä, mutta pieni oli kansa, menetettyään äskettäin yli kahdeksankymmentä tuhatta hyväkuntoista miestä. Pari divisioonaa opetteli vasta tulemaan toimeen proteesien, kainalosauvojen, rullatuolien ja lasisilmien kanssa."

Muita henkilöitä, joille kirjaa suosittelen, ovat sellaiset, jotka käyttävät puheessaan sanaa "paskaduuni". Kylläpä Mertsi olisi siunannut uravalintaansa talvisena aamuyönä varsitielle vettä pumpatessaan, jos olisi tiennyt miten kauheaa nykypäivän työ vaikkapa McDonaldsin hampurilaisten paistossa on. Paskaduunista vouhottajille voisi oikeastaan koota suoranaisen lukemiston, johon Huovisen työaiheisten teosten lisäksi laitettaisiin ainakin Heikki Turusen Hupeli-sarja ja Linnan Täällä Pohjantähden alla. Aiheesta saisi helposti työstettyä parikin yliopistollista lopputyötä. Aiheena voisi olla vaikkapa "Koskelan Jussi paskaduunin tekijänä" tai Koirankynnen leikkaajaan liittyen "Erityisryhmille räätälöity tukityö, case Mertsi Vepsäläinen".

Tarinan edetessä kirjan kerrontaan tulee onneksi valoisampiakin sävyjä, sitä mukaa kun pakkanen kirjan puolivälissä lauhtuu. Taimi Kuosmasen ja Sakke-koiran elämä Kaihlaniemessä tuntuu jo suorastaan idylliltä savottakuvausten jälkeen. Sitä idylliä Mertsikin saa hetken maistaa, ennen kuin suurta päämääräänsä toteuttaessaan eli koiran kannuskynsiä leikatessaan joutuu Saken puremaksi. Kirjan lopuksi Mertsi saatellaan Kajaanin keskussairaalaan hoitoa saamaan - lukija jää miettimään, mitä hänelle kirjan jälkeen tapahtuu. Samalla joutuu väkisinkin pohtimaan, minkälaista väkeä nykypäivän Mertsit ovat - eivät enää sotainvalideja, mutta toisenlaisia vammoja saaneita. Päätellen sairaanhoitoon liittyvästä julkisesta keskustelusta harhailee kaupunkien kadulla monta yhtä avutonta ihmistä kuin Mertsi, niin ikään enemmän vastaantulijoiden satunnaisen avuliaisuuden kuin yhteiskunnan tukirakenteiden varassa.

Markku Pölösen elokuvaversio oli kirjaa huomattavasti selkeämmin toteutettu ihmisen hyvyyden näkökulmasta. Kirja ei ole niin mustavalkoinen, siinä jopa Mertsin tukipylväs Eetvi Manninen kyllästyy välillä invalidin työlääseen kaitsemiseen. Elokuvaversiostakin kyllä pidin, ja sitä paitsi kirjojen teatteri- ja elokuvasovituksia ei kannata lähestyä siitä näkökulmasta ovatko ne "parempia" kuin kirjat, vaan hyvin toteutetut sovitukset voi nähdä itsenäisinä tulkintoina. Yleensähän näyttämösovitukset ovat sitä paitsi eduksi kirjalle - Koirankynnen leikkaajan elokuvaversio toi varmasti paljon uusia lukijoita alkuperäisteokselle. Näinhän itsekin alussa totesin, palasin kirjaan elokuvan nähtyäni. Saapa nähdä koska joku ohjaaja älyäisi tarttua Huovisen tuotannosta vaikka Kasinomies Tomiin. Siitä nimittäin saisi mainion elokuvan tai tv-sarjan Suomen 1980-luvun talouskuplasta ja sen romahtamisesta. Kirja on ilmestynyt 1990, ja itse luin sen heti tuoreeltaan, eli olin tuolloin 13-vuotias. Kirjassa on jälkikäteen ajateltuna suorastaan profeetallisia sävyjä. Muistan, kuinka minua kummastutti, kun Tomin poika, minua muutaman vuoden vanhempana kuvattu, oli poliittisesti aktiivinen vasemmistolainen. Tuolloin se tuntui aivan naurettavalta. Eihän omanikäisteni keskuudessa mikään ollut epämuodikkaampaa kuin politiikka, varsinkin kaikki kommunismiin vivahtava oli vanhanaikaista ja typerää. Mutta eipä mennyt kuin muutama vuosi, kun jouduin huomaamaan että ympärilläni yksi sun toinen rupeaa tunnustamaan jotakin poliittista väriä, ja varsinkin tuosta vasemmistolaisuudesta tuli taas oikein muotiaate vanhaan malliin.

Yksi asia vielä. Moni nykykirjailija saisi ottaa oppia Huovisen selkeästä ja konstailemattomasta kerronnasta. Pidän kyllä esimerkiksi Jari Tervon tyylistä, mutta hänen tavassaan käyttää rikottua aikarakennetta, vaihtuvia kertojanäkökulmaa ja juonen kieputusta monelle mutkalle on aika ajoin vähän liikaa kikkailun makua. Koirankynnen leikkaaja etenee loogisella aikajanalla, kertojan näkökulma on koko ajan sama ja muutenkin kielenkäyttö on selvää ja juohevaa. Eikä tämä todellakaan mitenkään vähennä teoksen taiteellista arvoa... Ehkä metafyysistä liirumlaarumia suosivien kirjailijoiden (ei tarkoita Tervoa) pitää sitten turvautua tekniseen kikkailuun, jos omaa sanottavaa ei ole tai kirjan kertoma tarina ei ole tarpeeksi vahva.

Lue myös nämä:
Veikko Huovinen: Kasinomies Tom
Sirpa Kähkönen: Jään ja tulen kevät
Onerva Hintikka - Kirsti Häppölä: Tuntematon emäntä

Veikko Huovinen: Lampaansyöjät

Inspiraatio Lampaansyöjien uusintalukemiseen tuli, kun kävin Tampereella Pyynikin kesäteatterissa katsomassa romaanin teatteriversion, pääosissa Kai Lehtinen ja Antti Raivio, ohjaus Neil Hardwickin. Teatterisovitus oli varsin mainio, ja niinpä piti kaivaa kirja kirjaston hyllystä ja kerrata, että mitenkäs tämä tarina oikein menikään.


Edellisestä lukukerrasta oli aikaa, kunhan ei olisi ollut joskus lapsena. Veikko Huovinen on nimittäin sellainen kirjailija, jota olen lukenut kattavasti jo varsin varhaisella iällä. Syy siihen on se, että isäni keräilee Huovisen kirjoja ja niinpä niitä tuli itsekin luettua jo ala-asteikäisenä. Osa kirjoista, esimerkiksi Hamsterit, sopiikin sen ikäiselle mainiosti, mutta muuten taisi iso osa yhteiskuntakritiikistä ja satiirisesta otteesta mennä ohi. Vasta aikuisiän uusintalukukierroksilla olen tajunnut, kuinka hieno ja monipuolinen kirjailija Huovinen onkaan. Humoristin leima Huovisen otsassa on yhtä rajoittava kuin viihdekirjailijan titteli Kaari Utrion ja Pirjo Rissasen kohdalla. Totta kai Huovinen on humoristi, vieläpä oikein hyvä sellainen, mutta onhan hän nyt paljon muutakin. Kielenkäyttäjänä hän on lennokas, soljuva, runollinen, kuitenkin koko ajan erittäin maanläheinen, jonka kielellisessä rytmissä kaikuu koko ajan taustalla kainuun murteen jutusteleva, rupatteleva poljento. Ja vaikka vuonna 1970 ilmestynyt Lampaansyöjät (samoin kuin muutama vuosi myöhemmin julkaistu Lentsu) on vahvasti omaan aikaansa sidottu, on kirja käsittämättömän ajankohtainen yhteiskuntakriitiikissään. Esimerkiksi kuvaus suomalaisten ostosreissusta Haaparantaan pätee täysin nykyäänkin, Haaparannan sijaan mieleen vain tulee hakematta Tallinna. Samoin Sepen ja Valtterin rennonletkeä kettuilu kainuulaisen kehitysalueen köyhyydestä surkeiden koulu- ja hotellirakennusten valossa vetää suupieltä virneeseen näin jo poismuuttaneen nykykainuulaisenkin kohdalla.

Lampaansyöjien perustarina on kaikille ainakin ideana tuttu: kaksi suomalaismiestä lähtee kesälomallaan ajelemaan ympäri Pohjois-Suomea ammuskelemaan lampaita. Kirjan tunnetuin kohtaus lienee rosvopaistin tekeminen - itselläni on mielikuva, että rosvopaistin valmistusohje on Suomessa levinnyt nimenomaan tämän kirjan kautta. Reissun päällä miehet toki juopottelevat ja puhuvatpa naisistakin. Mikään rymykohellus kirja ei kuitenkaan ole. Päällimmäiseksi siitä jää mieleen hyvä mieli ja hyvä tuuli. Vaikka itse en ole lampaita käynyt ammuskelemassa, niin sama fiilis on syntynyt kesäisillä rock-festareilla, teekkarivuosina koetuilla ekskursioilla sekä muilla mukavilla irtiottoreissuilla kavereiden kanssa. Mitä se on silloin kun on aikaa, ollaan irti arjesta, voidaan puhua kaikki maailman asiat halki hyvällä porukalla, nauttia elämästä. Niitä reissuja voi muistella ankeina arkisina hetkeinä, silloin kun töissä stressaa, tentit painavat päälle, kiirettä on niin paljon ettei nukkumaankaan ehdi ja koko ajan vielä pitäisi olla kauhean asiallinen ja fiksu. Niinä hetkinä on hyvä muistella väärän kuninkaan päivää - on se sitten lampaitten metsästystä pohjoissuomalaisissa pikkukylissä tai aurinkoinen Ilosaarirock Joensuun tantereilla.

Yksi loistava puoli Huovisessa on hänen nerokas kielenkäyttönsä. "Päivä hymyili kuin ylipoliisipäällikkö Fjalar Jarva", todetaan säätilasta. Kielikylvystä kävi myös sellaisten virkistävien ilmauksien kuin "jumpsonen" ja "taratella" kokeminen. Erinomaisia ovat myös Huovisen rakentelemat teoriat ihmiselon erinäisistä ilmiöistä. Lampaansyöjissä näitä ovat mm. uudenlainen säätykierto, ihmisten lisääntyminen pölyttämällä tai kyselytunti Jumalalle.

Vaikka Sepen ja Valtterin perhesuhteita ja asemaa työelämässä ei kovin paljon käsitellä, saa lukija kyllä riittävästi vihjeitä siitä, että ihan turhia kavereita eivät metsästäjämme ole. Toinen ahertaa valtion, toinen suurfirman palveluksessa. Valtteri on peräti bachelorin tutkinnon suorittanut. Historiattomuus rajaa osaltaan tarinan hetkessä elämistä: vanhoille kaveruksille arkinen asema ja elämä ei ole merkittävää kesäloman irtiottomatkalla, vaan silloin on aikaa nauttia toveruudesta, parantaa maailmaa mielin määrin ja elää hetkessä. Hyvän tarinankertojan ehdoton tuntomerkki on sekin, että kirjaa lukiessaan ei malta lukea sitä rivi riviltä. Tämä pätee Lampaansyöjien kohdalla täysin. Meno tempaa mukaansa, pitää harppoa sivuja eteenpäin, ahmia lisää ja lisää, parhaat palat ensin... Parikymmentä sivua harpottuaan sitä hieman nolona havahtuu, palailee taaksepäin ja lukee kiltisti pikkuhiljaa eteenpäin, kunnes pääsee siihen kohtaa johon viimeksi pääsi ja pitää taas kiireen vilkkaa päästä ihan vain pari sivua eteenpäin...

Heitetäänpäs tähän loppuun vielä makupala, josta toivon mukaan käyvät ilmi Huovisen sujuva kynä, armoton yhteiskunnallinen näkemys ja omaperäinen huumori. Itseäni Lampaansyöjien lukeminen pitkästä aikaa virkisti kuin kylmä suihku, pitää pistää lukulistalle Huovisen uusintakierroksia jälleen kerran. Valinnanvaraa tyylilajeissa riittää, sen verran laaja ja runsas tuotanto Sotkamon tarkka-ampujalla on.

"Mutta mainittu kymmenen lampaan erillisryhmä oli levoton ja hajanainen. Toisten teki mieli tulla Sepen luo, ne epäröivät, eivätkä uskaltaneet. Vaan olipa sakissa kaksi yksilöä, kaksi typerää hölmöä, joita ei mikään voinut estää. Tällaisia ovat muuten ihmisten keskuudessa huomattavat valtiomiehet. Vaikka koko tiedotusvälineistö on alistettu ylistämään heidän harkintakykyään, suuruuttaan ja ylivertaista etevyyttään, he tekevät historian todistusten mukaan vääjäämättömästi erehdyksiään ja sortuvat mölöihin tekoihin. Tarvitaan vain houkutin, oikeastaan mikä tahansa; vihollisen imartelu, läheisten korruptiomiesten liehakointi, valtakunnan järkimiesten vastustus tai jokin muu välkähtävä viehe, niin johan perkeleet sortuvat ja tekevät automaattisesti kohtalokkaita ratkaisuja. Vaan eipä huolta, aina löytyy heitä, jotka ylistävät heidän tekojaan, olivatpa ne miten hulluja tahansa. Ja kun tätä kyllin kauan jatketaan, niin taas on sama kierre edessä, lauma uskoo, että näin on hyvä, että näin asiat järjestyvät parhaalla mahdollisella tavalla. - - - Vaan tottapa leivän haju kiinnosti niitä oikein kovasti, sillä lähestyivät ne vaan Sepeä kannustaen toisiaan epätietoisilla äännähdyksillä (vastaa ihmisten keskuudessa lauluja, joita on osakuntien, aatteellisten yhdistysten ja ammattikuntien laulukirjoissa)."

Lue myös nämä:
Eero Alén: Linkolan soutajan päiväkirja
Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä
Jari Tervo: Pohjan hovi

Kari Hotakainen: Iisakin kirkko

Kari Hotakaisessa on kirjailijana se hyvä puoli, että hän on yhtä aikaa tyyliltään tunnistettava mutta myös uusiutumiskykyinen, sen verran erilaisia hänen kirjansa ovat olleet. En ole hänen koko tuotantoaan lukenut, mutta lukemistani pidän eniten hänen Runokirja-kokoelmastaan (1988), jonka ostin aikoinaan priimakuntoisena kappaleena Paltamon kirjaston poistomyynnistä viidellä markalla. Juoksuhaudantie-hössötyksen tiimoilta toki piti sekin kirja lukea, ja sen perusteella tuo Iisakin kirkko on ollut lukulistalla sarjassa "kunhan kirjastosta kohdalle osuu", ja tänä kesänä siis osui.

Kirja ottaa kantaa moniin ajankohtaisiin ilmiöihin, välillä yhden repliikin kuittailuna, välillä koko kirjan kattavina teemoina. Tarina on jaettu kahteen osaan: "Suomi" ja "Venäjä". Ensimmäisessä osassa vanha leskimies joutuu sairaalaan sairaskohtauksen jälkeen, ja kamppaillessaan lääkäreiden ja kanssapotilaiden kanssa hän muistelee myös vaimovainaataan ja uskoon tullutta ainoaa poikaansa. Hotakainen kuvaa todella osuvasti vanhan ihmisen mielenliikkeitä, tuntemuksia ja ajatuksia sairauden ja kuoleman edessä - ihmisen elämänhalua, joka ei nujerru, vaikka ruumis jo vähän reistailisikin. Hän onnistuu olemaan yhtäaikaa sekä koskettava että pirullinen, sen verran rapaa roiskutetaan milloin minkäkin ajankohtaisen ilmiön tai henkilön niskaan. Itse ainakin nauroin räkäisesti suomalaisiin mieshiihtäjiin kohdistuneelle kuittailulle.

"Tietokoneen käyttäjätunnuksen ja salasanan kaiversin aikoinaan puukolla seinään, mutta käsipuhelimen pin-koodia en unohda koskaan: 2802.

Tuona päivänä hieman yli kaksi vuotta sitten suomalaiset mieshiihtäjät tappoivat minun vaimoni. Kyllikki oli valitellut rintakipuja jo viikkoa aiemmin kun majavahampainen Jari Isometsä oli kärähtänyt dopingista. Silloin ei vielä tiedetty, että myös Jumalan valittu, suohon vajoava unelmavävy Mika Myllylä oli hiihtänyt kemiallisten epäjumalien juovuttamana. Kyllikki oli viimeiseen asti sitä mieltä, että Isometsä on puhdas kuin hampaansa ja että meidän Mika ottaa voimansa Taivaan Isältä ja Tervanevalta."

Hotakainen kirjoittaa myös mainiota dialogia, joka on helppo kuvitella vaikkapa tv-sarjan repliikeiksi tai kuunnelmaksi. Tyyli on yhdistelmä byrokraattisen kapulakielen parodiaa ja ovelia one-linereita. Toisessa osassa siirrytään Pietariin tapaamaan Iisakin kirkon kultaajana työskentelevää poikaa. Siinäpä kerralla kaksi aihetta, joita ei juuri nykykirjallisuudessa näy, vaikka toisin soisi: usko ja Venäjä. Pojan uskoontulo on maanläheiselle perussuomalaismiehelle ihmetyksen aihe. Kirjaa lukiessa muistin itse elävästi Pietarin kaduilla kokemani tuntemukset sen kesän ajalta, jolloin kaupungissa asuin. Saisivat nuo muutkin kirjailijat käydä ammentamassa aiheita idän ihmemaasta ja Pietarin kaupungista - inspiraatiota siellä kyllä riittäisi.

Kirjasta voisi sanoa, että se on sopivan mittainen. Vaikka se on lyhyehkö ja ohuehko, niin tarinan kaari on ehyt, joten miksi lähteä väkisin venyttämään. Erinomaisessa kisakunnossa Iisakin kirkon aikaan Hotakainen on ollut, syksyllä taitaakin olla uusi kirja tulossa. Katsotaan mitä tuleman pitää - aiemman tuotannon nojalla luvassa on taas kerran jotain ihan muuta.

"Kyllikki valitteli rintakipuja jo ohjelman alussa. Kivut hellittivät hetkeksi kun päävalmentaja Kari-Pekka Kyrö nosti väsyneen, mutta samettisen katseensa lattiasta ja puhui totta. Kamera siirtyi litistyneen sammakon näköiseen herraan, Hiihtoliiton puheenjohtajaan Paavo M. Petäjään. Otin Kyllikkiä kädestä, koska aavistin ettei hän kestäisi. Sammakko vaikersi kolmoisleuan alaheltta läpättäen, ettei valmennusjohdolla ollut mitään käsitystä siitä, mitä oli tapahtunut. Lausunto mursi lopullisesti Lahden piinaviikon aikana rasitetun sydämen. Kyllikki riuhtaisi shaalin, rytisti sen mahaansa vasten ja kaatui lattialle."

Lue myös nämä:
Arto Salminen: Ei-kuori
Jari Tervo: Myyrä
Leena Lehtolainen: Tappava säde

Pirjo Rissanen: Posliinihäät

Kari Hotakainen Iisakin kirkkoineen joutui taas syrjinnän kohteeksi, kun kirjaston varausjonosta sain uusimman Pirjo Rissasen kirjan. Rissanen kuuluu, jälleen kerran, niihin hyviin viihdekirjailijoihin, joiden kirjat siis viihdyttävät eivätkä ärsytä. Äidin kautta tämäkin kirjailija tuli tutuksi - äiti oli lainannut Kevätniemi-sarjaa (Onnen tyttäret, Askelten taito, Kotimme Kevätniemi) parisen vuotta sitten, ja kun kerran oli kirjaan tarttunut niin ei sitä laskeakaan voinut. Kaikki Rissaset on sen jälkeen tullut luettua ja uusinta odotettua aina kovasti. Suosikkini on vuonna 1999 ilmestynyt Rakkaus kuin lupiininkukka, jossa Rissasen savolainen huumorintaju pääsee parhaiten valloilleen. Romantiikka savolaiseen tapaan kun ei välttämättä enää kovin romanttista ole. :)

Tai ehkä viihdekirjailija on taas kerran liian leimaava käsite. Jossakin haastattelussa Rissanen kertoo, kuinka hän ensimmäisten kirjojensa ilmestyttyä luuli, että hänen kirjansa ovat ihan tavallisia kirjoja, mutta sitten alkoi se leimojen iskeminen: viihdettä, viihdettä. Vielä hassumpi määritelmä minusta on Gummeruksen käyttämä, lähes joka kirjan kansiliepeissä ja takakannessa lukeva "naiskirjailija". "Rissanen on armoitettu naisten kuvaaja... hän kertoo taitavasti eri-ikäisistä naisista." Haloo. Kyllä niissä kirjoissa miehiäkin on, ihan yhtä paljon kuin naisiakin. Savolaisesta huumorintajusta näytteeksi riittänee Suuri Kuu -kirjakerhon sivuilta löytynyt kirjailijapäiväkirja, jolle itse ainakin nauroin hillittömästi. Onneksi muillakin tuntuu olevan välillä hieman käynnistysvaikeuksia työhön tarttumisessa...

Posliinihäät toistaa monista Rissasen kirjoista aiemmin tuttuja teemoja. Tuttuudesta huolimatta kirja maistuu yhtä lailla rakkaudella kirjoitetulta kuin aiemmatkin. Päähenkilö on keski-ikäinen Aina Mikonmäki, joka joutuu pohtimaan uusiksi suhdettaan aviomieheensä, lapsiinsa, sisareensa ja entiseen rakastettuunsa. Keski-ikäisen naisen kriiseihin oleellisesti kuuluvat liika kiltteys, velvollisuudentunto ja ylihuolehtiminen - kuinkas sitten käykään kun Aina yhtenä päivänä kaasuttaakin auton nokan kohti Helsinkiä ja humputtelee siellä sydämensä kyllyydestä...

Ainan pohdinnat oman elämän kulusta ja ihmissuhteista ovat mukavaa ja helposti samaistuttavaa luettavaa. Parasta on se, ettei kunnollinen Aina kuitenkaan mikä moraalisaarnaaja ole, vaan häneltäkin löytyy ne luurangot vaatekaapista ja lisääkin ehtii ilmaantua ennen kirjan päättymistä. Vahva suomalaisen arkielämän maku, kesän tuntu ja perhe-elämän kuvaus, siinäpä niitä asioita joiden vuoksi Pirjo Rissasen kirjoja on niin mukava lukea. Annetaanpas vielä pieni näyte Posliinihäistä:

"- En minä oikeastaan tullut tänne shoppailemaankaan. No, eilen tuli kyllä vähän vingutettua visaa Stokkalla, mutta minä kyllä lähdin -

Hän vaikeni. Vingutettua visaa Stokkalla! Miksi ihmeessä hän käytti tuota typerää sanontaa ja tuota tekonuorekasta kieltä, jota oli aina inhonnut. Sitä paitsi hän ei äkkiseltään keksinyt edes kunnon tekosyytä, selvästä valheesta puhumattakaan, miksi oikein oli Helsinkiin tullut. Hänhän vain lähti, jätti kääntymättä kotiin valtatieltä, polki kaasua ja jatkoi kohti etelää. Miten sen selittäisi toiselle?"

Lue myös nämä:
Marian Keyes: Watermelon
Nancy Thayer: Kuumien aaltojen kerhon kesä
Jennifer Weiner: Rikoksia ja hiekkakakkuja

Christophe Blain: Maalari ja merirosvo - Olga

Aiemminkin mainittu Kvaak.fi -sarjakuvafoorumi antoi taas hyvän vinkin: Christophe Blainin Maalari ja merirosvo -sarja, jota on tähän mennessä suomennettu kolme osaa. Olin vilkuillut sarjaa joskus kirjakaupassa ja kirjastossa, mutta "tikku-ukkomainen" piirrostyyli oudoksutti. Osa 3 eli Olga tarttui mukaan kirjastosta, tietenkin lastenosaston sarjakuvahyllystä... Toivottavasti kukaan lapsi ei lainaa tätä, sen verran karmeita kohtauksia ja pelottavia kuvia tässä oli. Hyvä etten itsekin nähnyt painajaisia...

Olga olikin paras sarjakuva mitä olen lukenut aikoihin. Se oli suorastaan henkeäsalpaava. Historiallinen 1700-luvun (?) Ranska ja siirtomaat, valtameripurjehdusta, merirosvojen valtataisteluja, bordellikäyntejä eksoottisissa maissa, petollisen rakastetun Alicen lemmenseikkailuja aatelismiehen kanssa sillä aikaa kun maalari Isaac kamppailee hengestään vaarallisilla vesillä... Ai niin, ja käy bordelleissa... ehkäpä petollisuussyyte teki vääryttä Alicelle. Siinäpä tarinaa miun maun mukkaan, kuvattuna erittäin vakuuttavasti ja uskottavasti. Eikä se piirrosjälki ollutkaan "tikku-ukkomaista", vaan tyylittely korostaa historiallista ajankuvaa, merirosvojen rosoisuutta ja hyisen valtameren hurjuutta paremmin kuin pyrkimys ultrarealismiin.

Yhteenvetona voisi siis sanoa, että Blain hallitsee sarjakuvan taidemuotona täydellisyyttä hipovalla tavalla. Jos Olga olisi romaani, vaatisi se 500 sivua tarinankerrontaa eivätkä yllämainitut huikeat maisemat ja ajankuva mitenkään välittyisi visuaalisesti Blainin omalla persoonallisella tavalla. Jos taas kyseessä olisi elokuva, eivät Hollywoodin kiiltokuvapoika-merirosvot olisi läheskään yhtä karmaisevia. Nyt esimerkiksi kohtaus, jossa vieraan laivan ruumassa piilotellut Jack tulee yöllä kolkuttamaan Isaacin oveen, karmii selkäpiitä.

Tässäpä vielä toinen makupala tuosta kehumastani Blainin piirrosjäljestä. Jotenkin erityisen hyvä tehokeino on mielestäni henkilöiden "ilmeettömät" silmät: ne ovat yleensä vain tyhjä pallo ja piste. Useinhan kuvissa ihmisen ilmeitä pyritään luomaan nimenomaan ilmeikkäiden silmien kautta. Lisäksi Blainin huolimattoman oloinen piirrosjälki näyttää koko ajan taitavalta ja tarkoitukselliselta - monesti viimeistelemätön piirrosjälki näyttää siltä, että se on viimeistelemätöntä vain koska piirtäjä ei ole osannut tai jaksanut tehdä kunnollista, mutta Blainin tapauksessa näin ei ole.

Kvaakin keskusteluketjussa Olga-osaan suhtauduttiin yllättävän nyrpeästi - on kuulemma paljon huonompi kuin osat 1 ja 2. Mikäli näin on, niin onpa hyvä että aloitin lukemisen osasta 3 - ne edellisethän ovat sitten varmasti aivan mahtavia!

Lue myös nämä:
Hugo Pratt: Corto Maltese Etelämerellä
Alexandre Dumas: Kolme muskettisoturia
Javier de Isusi: Marcosin piippu