Leena Lehtolainen: Tappava säde

Kun remonttiviikon keskellä pitää lähteä päiväksi työmatkalle, joutuvat aikataulut melkoisen kireälle. Toisaalta työmatkassa on se hyvä puoli, että junassa voi hyvällä omallatunnolla istua paikallaan ja lukea kirjaa...

Lappeenranta-Helsinki-Lappeenranta -väli oli juuri sopiva Leena Lehtolaisen kirjalle Tappava säde. Kimmoke kirjan etsimiseen tuli pari päivää sitten Iltalehdessä olleesta perheväkivalta-kampanjasta. Karmivat lukijakokemukset ja inhorealistiset tilastotiedot toivat mieleen tv-elokuvana pari vuotta sitten näkemäni Tappava säde -tarinan. Siinä Tiina Pirhonen esitti väritöntä sosiaaliterapeuttia Säde Vasaraa, joka rupeaa päästämään päiviltä turvakodin naisasukkaiden hakkaajia. Eikun kirjastoon kysely ja kirja luvun alle.

Tappava säde olikin vetävä lukukokemus. Leena Lehtolainen on mielestäni himpun verran yliarvostettu dekkaristi, pari häneltä lukemaani kirjaa ovat olleet hieman yksioikoisia ja henkilöhahmot puisevanpuoleisia. Tappavaa sädettä eivät nämä rasitteet vaivanneet, vaan itse ainakin sain kirjasta paljon irti. Lehtolainen itse vaikuttaa julkisen kuvansa perusteella varsin hyvältä tyypiltä: rempseä punk-mimmi, joka kuuntelee lastensa kanssa automatkoilla Eläkeläisiä. Oikea asenne!

Nykydekkarit ottavat reippaasti kantaa erilaisiin yhteiskunnallisiin ilmiöihin, ja suomalainen perheväkivalta joutuu suurennuslasin alle Tappavan säteen turvakotikuvauksessa. Alunperin 1999 ilmestynyt kirja on valitettavasti edelleen mitä ajankohtaisin, viime aikoina kun on jopa herätelty keskustelua siitä, miksi Suomessa on länsieurooppalaiseksi maaksi korkeat perheväkivaltaluvut. Kieltämättä suomalainen laaja ja hiljaa hyväksytty tapa hakata ja tappaa naisia ja lapsia pistää irvokkaaseen valoon meikäläiset kommentit vaikka siitä, miten arabimaissa naisia sorretaan niin kamalalla tavalla. Jos nyt lähdettäisiin liikkeelle vaikka siitä, ettei omaa aviopuolisoa, äitiä tai tytärtä saa pieksää eikä tappaa. Ei edes sellaisten hyvien syiden kuin lapsen miespuoliselle opettajalle puhumisen, kaupan miespuolisen kassan kiittämisen tai oman pieleen menneen työpalaverin johdosta.

Tappavassa säteessä Lehtolaisen vakiopäähenkilö Maria Kallio on sivuroolissa, kiehtovasti vieläpä sellaisessa asemassa, että jäävät rikokset tällä kertaa ratkomatta. Kuorolaulua ja kissanhoitoa harrastava vanhapiika Säde kun päästelee miehiä päiviltä melko reippaaseen tahtiin jäämättä siitä laisinkaan kiinni. Eipä hän edes saa teoistaan minkäänlaista rangaistusta, vaan kirjan lopussa on melkoisen mukava happy end -ratkaisu. Lukija myös samaistuu täpöllä murhuri-Säteeseen ja pitää tämän puolia koko ajan. Kieroutunutta, eikö totta?

Niin ikään viime vuosina paljon puhuttu kiltin tytön syndrooma on kirjassa vahvasti esillä. Onko siitä mitään hyötyä että aina myöntyy, yrittää miellyttää muita, olla kunnollinen ja tehdä niinkuin yleinen mielipide määrää? Joskus on parempi heittää ennakkoasenteet romukoppaan ja lähteä liikkeelle siitä, mikä itseä miellyttää. Myös yksinäisen naisen arkielämä ja ympäristön paineet kuvataan katkerankipeästi. Toisaalta turvakotiin sijoittuva tarina antaa kunnon vastapainoa tällekin asialle: miksi vanhaapiikaa pilkataan ja kiusataan, ainakaan hänen ei tarvitse kotonaan elää väkivallan pelossa, toisin kuin alistetussa parisuhteessa elävien naisten.

Tässäkin kirjassa vilahtaa arkipäivän ajankuvaa: elettiin vielä markka-aikaa, lähestymiskieltolaki oli juuri tulossa voimaan ja iltapäivälehdissä kirjoitettiin vielä ihannoivasti hiihtokarpaaseista (joita Kari Hotakainen kurmootti reippaasti Iisakin kirkko -kirjassa). Iso plussa tulee siitä, että myös Säde Vasara on L.M. Montgomery -fani, hän jopa rentoutuu onnistuneen tappamisen jälkeen lukemalla Annan unelmavuodet -kirjaa!

Tässäpä vielä näyte kirjasta:

"Kun Wang kyseli Sirpalta tukan repimisen ja nyrhimisen yksityiskohdista, olin näkevinäni vihaa hänen sysimustissa silmissään. Poliisin ei kuulu olla puolueellinen, mutta olin varma että Wang oli samalla puolella kuin minä.

- Haetan Arin kuulusteltavaksi, ja teidän lapsiannekin täytyy kyllä jututtaa, ainakin vanhinta. Ymmärrän hyvin, että halusit parannella ulkonäköäsi, mutta auttaisi, jos väkisin leikatuista hiuksistasi olisi edes valokuva. Ette sattuneet Kotipesässä ottamaan?

- Ei, minä ähkäisin, se ei ollut tullut mieleeni. - Sirpan päänahka on kyllä edelleen arpinen ja arka, siitä saa varmasti lääkärinlausunnon. Muistin myös veriset hiukset roskakorissa. Toivottavasti Ari ei ollut heittänyt niitä vielä pois.

- Kai Kotipesässä tiedetään, että väkivallan uhrit olisi hyvä saada lääkäriin mahdollisimman pian teon jälkeen, Wang muistutti, ja minä tunsin itseni yhä hölmömmäksi. Tietysti minä tiesin, olin vaan maanantaina Sirpan tullessa ollut niin sekaisin Irja Aholan takia, etten ollut kyennyt hoitamaan työtäni kunnolla. Sisälleni hivuttautui samanlainen näverrys kuin sosiaalitoimistoaikoinani, jolloin olin ollut vuoroin pihi paskiainen, joka ei suostunut maksamaan vähäosaisille heille kuuluvia avustuksia, vuoroin halveksittavan sinisilmäinen sosiaalitantta, joka jakeli kunnon veronmaksajien hiellä ansaitsemia rahoja kaiken maailman huijareille.

Ajattelin Ari Väätäisen partakonetta ja tajusin olleeni lapsellinen. Ei kai kukaan ollut niin huolimaton, ettei huomaisi rispaantunutta johtoa tai avaisi vesihanaa partaa ajaessaan?"

Lue myös nämä:
Gerd Brantenberg: Egalian tyttäret
Stieg Larsson: Miehet jotka vihaavat naisia
Hilkka Ravilo: Kuin kansanlaulu

Veikko Huovinen: Koirankynnen leikkaaja

Täytynee kehaista, että olen lukupäiväkirjani tiimoilta päässyt käymään pienimuotoista kirjallista kirjeenvaihtoa. Laitoin lukijapalautteena Veikko Huoviselle postitse menemään Lampaansyöjät-jutun - ja paluupostissa tuli Koirankynnen leikkaaja omistuskirjoituksella! Olin otettu... Myös Kaari Utriolta sain kauniin postikortin, kun kesällä pistin hänelle sähköpostilla lukijan terveisinä linkin Isabella-postaukseen ja kovasti mieltä lämmitti myös Harri Sirolan tyttären Kiira Sirolan kommentti Turha hätkähtää -postaukseen. Iso kiitos kaikille edellämainituille!

No Koirankynnen leikkaajahan piti laittaa lukien. Olen lukenut alunperin vuonna 1980 ilmestyneen kirjan ensimmäisen kerran joskus yläaste- tai lukioikäisenä, ja kirjasta jäi silloin jotenkin ahdistava jälkimaku. Tartuin kirjaan uudestaan vasta Markku Pölösen vuonna 2004 julkaistun elokuvaversion nähtyäni. Silloin kirja avautui paremmin - kyseessähän on pieni helmi romaaniksi, ehytrakenteinen ja intensiivisesti kerrottu. Kuitenkin, luettuani tarinan nyt, pystyin palauttamaan mieleeni, miksi kirja on nuoremmasta itsestäni tuntunut ahdistavalta.

Koetanpa selventää mitä tarkoitan. On ihmisiä, joille maailma näyttäytyy suorana, onnellisena paikkana. Kun on ahkera ja yrittää parhaansa, saa palkinnoksi onnellisuutta. Tarinoilla on onnellinen loppu ja maailmankaikkeus toimii oikeudenmukaisesti. Tällaiseen maailmankatsomukseenhan suurin osa viihdekirjallisuudesta nojaa. Sitten on niitä ihmisiä, joille maailma on synkkä ja kamala, kaikki on kurjaa, oma elämä mitä surkeinta. Kirjailijoina nämä ihmiset kirjoittavat juuri niitä synkkiä, viinan ja itsemurhan huuruisia tilityksiä, joiden tehtävä on todistella elämisen hirveyttä. "Mua syä täit ja mailma vihaa", kiteytti Laurilan Anttoo tämän asenteen. Mutta kun joku osaa ristivalottaa elämän hyvyyttä ja kurjuutta, ihmisluonnon raadollisuutta ja pikkusieluisuutta sekä hyväntahtoisuutta ja auttamisen halua, se pistää pasmat sekaisin koska tahansa. Juuri tätä on Koirankynnen leikkaaja - sodassa haavoittumisen myötä henkisesti taantuneen Mertsin töytäily pula-ajan talvisilla savottamailla, satunnaisesti kohtaamiensa ihmisten hyväntahtoisuuden varassa kuristaa kurkkua. Samalla kirjassa maalataan huikaisevan kauniita kuvia talvisesta luonnosta ja siitä todellisesta lähimmäisenrakkaudesta, joka näkyy pieninä mutta joskus ratkaisevan tärkeinä tekoina. Onnistuupa lyhyt ja tiivis, 160-sivuinen romaani siinä sivussa piirtämään vielä dokumentaarisen tarkan ajankuvan pula-ajan Kainuusta ja Pohjois-Karjalasta, savottatyön ja metsäkansan arjesta.

"Avuton, kovin avuton Mertsi oli ollut sodan loputtua. Ei mitään ammattia, ei käsitystä maanviljelijän elämästä, ei tietoa eläimistä, karjasta, metsästä, metsätöistä. Avuton hän oli, orpo kuin hangelle pudonnut siipirikko lintu."

Edellä kirjoitetusta käyneekin ilmi, miksi väitin Lampaansyöjät-kirjoituksessa, että humoristin leima on Huovisen kohdalla rajoittava. Koirankynnen leikkaajaa kun ei todellakaan ole kirjoitettu naurattamaan. Kirjan ensimmäisen puolikkaan ajan hyytävä, lähes neljänkymmenen asteen pakkanen kurittaa saloseutua, ja karmivalta tuntuu lukea orvon, rahattoman ja asunnottoman Mertsin vaeltelua huonoissa vaatteissaan. Muutenkin kirja pistää muistamaan, ettei ole kovinkaan montaa vuosikymmentä siitä, kun Suomea pystyi nykyisen mittapuun mukaan pitämään lähes kehitysmaana. Lisäksi tuli mieleen yksi kohderyhmä, jolle kirja sopisi. Nykyäänhän on suorastaan muotia ihannoida sotiemme veteraaneja. Nuorilla miehillä näkee leijonakorua, Kiitos veteraanit -t-paitoja sun muuta. Itsekin olen täysin sitä mieltä, että veteraaneille arvostus kuuluu, mutta tuo jopa ihannoiva suhtautuminen sotaveteraaneihin haiskahtaa minun mielestäni pikkuisen jopa sodan ihailulta. Sotasankareita kun ei ole olemassa ilman sotaa. Ihan varmasti joka ikinen veteraani olisi mieluummin valinnut, ettei koko sotaa olisi ollutkaan, sen sijaan että piti lähteä rintamalle kuolemaan, haavoittumaan ja kantamaan sodan kauhuja mielessään loppuikänsä ajan. Tuoreeltaan sodan jälkeen kun tuo sotaveteraanin elämä ei kovin herkkua ollut. Mutta annetaanpa Huovisen kertoa tästä aiheesta, savottatyön näkökulmasta:

"Toista sataa kappaletta päivässä tekivät tanuimmat miehet, ja siitä lähti jo sellainen tili, että sopi perhettä muistaa rahalähetyksellä. Mutta kähni siellä ankarissa oloissa monen monta hituraista miestä. Oli invalideja, hanttapuleja, veijareita ja väärälle uralle joutuneita kaupunkilaismiehiä. Erittäin vähäiset olivat tilinrippeet, kun ennakot ja ruokaporukan laskut oli maksettu. Kalliisti, kalliisti oli hankittu se tuhatlappunen, minkä tuollainen mies vaimolleen tai vanhalle äidilleen joskus lähetti. - -

Kaiken kaikkiaan, miten kaivattiinkaan riuskoja hakkuumiehiä! Valtakunnan ovelin propaganda värväsi heitä, mutta pieni oli kansa, menetettyään äskettäin yli kahdeksankymmentä tuhatta hyväkuntoista miestä. Pari divisioonaa opetteli vasta tulemaan toimeen proteesien, kainalosauvojen, rullatuolien ja lasisilmien kanssa."

Muita henkilöitä, joille kirjaa suosittelen, ovat sellaiset, jotka käyttävät puheessaan sanaa "paskaduuni". Kylläpä Mertsi olisi siunannut uravalintaansa talvisena aamuyönä varsitielle vettä pumpatessaan, jos olisi tiennyt miten kauheaa nykypäivän työ vaikkapa McDonaldsin hampurilaisten paistossa on. Paskaduunista vouhottajille voisi oikeastaan koota suoranaisen lukemiston, johon Huovisen työaiheisten teosten lisäksi laitettaisiin ainakin Heikki Turusen Hupeli-sarja ja Linnan Täällä Pohjantähden alla. Aiheesta saisi helposti työstettyä parikin yliopistollista lopputyötä. Aiheena voisi olla vaikkapa "Koskelan Jussi paskaduunin tekijänä" tai Koirankynnen leikkaajaan liittyen "Erityisryhmille räätälöity tukityö, case Mertsi Vepsäläinen".

Tarinan edetessä kirjan kerrontaan tulee onneksi valoisampiakin sävyjä, sitä mukaa kun pakkanen kirjan puolivälissä lauhtuu. Taimi Kuosmasen ja Sakke-koiran elämä Kaihlaniemessä tuntuu jo suorastaan idylliltä savottakuvausten jälkeen. Sitä idylliä Mertsikin saa hetken maistaa, ennen kuin suurta päämääräänsä toteuttaessaan eli koiran kannuskynsiä leikatessaan joutuu Saken puremaksi. Kirjan lopuksi Mertsi saatellaan Kajaanin keskussairaalaan hoitoa saamaan - lukija jää miettimään, mitä hänelle kirjan jälkeen tapahtuu. Samalla joutuu väkisinkin pohtimaan, minkälaista väkeä nykypäivän Mertsit ovat - eivät enää sotainvalideja, mutta toisenlaisia vammoja saaneita. Päätellen sairaanhoitoon liittyvästä julkisesta keskustelusta harhailee kaupunkien kadulla monta yhtä avutonta ihmistä kuin Mertsi, niin ikään enemmän vastaantulijoiden satunnaisen avuliaisuuden kuin yhteiskunnan tukirakenteiden varassa.

Markku Pölösen elokuvaversio oli kirjaa huomattavasti selkeämmin toteutettu ihmisen hyvyyden näkökulmasta. Kirja ei ole niin mustavalkoinen, siinä jopa Mertsin tukipylväs Eetvi Manninen kyllästyy välillä invalidin työlääseen kaitsemiseen. Elokuvaversiostakin kyllä pidin, ja sitä paitsi kirjojen teatteri- ja elokuvasovituksia ei kannata lähestyä siitä näkökulmasta ovatko ne "parempia" kuin kirjat, vaan hyvin toteutetut sovitukset voi nähdä itsenäisinä tulkintoina. Yleensähän näyttämösovitukset ovat sitä paitsi eduksi kirjalle - Koirankynnen leikkaajan elokuvaversio toi varmasti paljon uusia lukijoita alkuperäisteokselle. Näinhän itsekin alussa totesin, palasin kirjaan elokuvan nähtyäni. Saapa nähdä koska joku ohjaaja älyäisi tarttua Huovisen tuotannosta vaikka Kasinomies Tomiin. Siitä nimittäin saisi mainion elokuvan tai tv-sarjan Suomen 1980-luvun talouskuplasta ja sen romahtamisesta. Kirja on ilmestynyt 1990, ja itse luin sen heti tuoreeltaan, eli olin tuolloin 13-vuotias. Kirjassa on jälkikäteen ajateltuna suorastaan profeetallisia sävyjä. Muistan, kuinka minua kummastutti, kun Tomin poika, minua muutaman vuoden vanhempana kuvattu, oli poliittisesti aktiivinen vasemmistolainen. Tuolloin se tuntui aivan naurettavalta. Eihän omanikäisteni keskuudessa mikään ollut epämuodikkaampaa kuin politiikka, varsinkin kaikki kommunismiin vivahtava oli vanhanaikaista ja typerää. Mutta eipä mennyt kuin muutama vuosi, kun jouduin huomaamaan että ympärilläni yksi sun toinen rupeaa tunnustamaan jotakin poliittista väriä, ja varsinkin tuosta vasemmistolaisuudesta tuli taas oikein muotiaate vanhaan malliin.

Yksi asia vielä. Moni nykykirjailija saisi ottaa oppia Huovisen selkeästä ja konstailemattomasta kerronnasta. Pidän kyllä esimerkiksi Jari Tervon tyylistä, mutta hänen tavassaan käyttää rikottua aikarakennetta, vaihtuvia kertojanäkökulmaa ja juonen kieputusta monelle mutkalle on aika ajoin vähän liikaa kikkailun makua. Koirankynnen leikkaaja etenee loogisella aikajanalla, kertojan näkökulma on koko ajan sama ja muutenkin kielenkäyttö on selvää ja juohevaa. Eikä tämä todellakaan mitenkään vähennä teoksen taiteellista arvoa... Ehkä metafyysistä liirumlaarumia suosivien kirjailijoiden (ei tarkoita Tervoa) pitää sitten turvautua tekniseen kikkailuun, jos omaa sanottavaa ei ole tai kirjan kertoma tarina ei ole tarpeeksi vahva.

Lue myös nämä:
Veikko Huovinen: Kasinomies Tom
Sirpa Kähkönen: Jään ja tulen kevät
Onerva Hintikka - Kirsti Häppölä: Tuntematon emäntä

Veikko Huovinen: Lampaansyöjät

Inspiraatio Lampaansyöjien uusintalukemiseen tuli, kun kävin Tampereella Pyynikin kesäteatterissa katsomassa romaanin teatteriversion, pääosissa Kai Lehtinen ja Antti Raivio, ohjaus Neil Hardwickin. Teatterisovitus oli varsin mainio, ja niinpä piti kaivaa kirja kirjaston hyllystä ja kerrata, että mitenkäs tämä tarina oikein menikään.


Edellisestä lukukerrasta oli aikaa, kunhan ei olisi ollut joskus lapsena. Veikko Huovinen on nimittäin sellainen kirjailija, jota olen lukenut kattavasti jo varsin varhaisella iällä. Syy siihen on se, että isäni keräilee Huovisen kirjoja ja niinpä niitä tuli itsekin luettua jo ala-asteikäisenä. Osa kirjoista, esimerkiksi Hamsterit, sopiikin sen ikäiselle mainiosti, mutta muuten taisi iso osa yhteiskuntakritiikistä ja satiirisesta otteesta mennä ohi. Vasta aikuisiän uusintalukukierroksilla olen tajunnut, kuinka hieno ja monipuolinen kirjailija Huovinen onkaan. Humoristin leima Huovisen otsassa on yhtä rajoittava kuin viihdekirjailijan titteli Kaari Utrion ja Pirjo Rissasen kohdalla. Totta kai Huovinen on humoristi, vieläpä oikein hyvä sellainen, mutta onhan hän nyt paljon muutakin. Kielenkäyttäjänä hän on lennokas, soljuva, runollinen, kuitenkin koko ajan erittäin maanläheinen, jonka kielellisessä rytmissä kaikuu koko ajan taustalla kainuun murteen jutusteleva, rupatteleva poljento. Ja vaikka vuonna 1970 ilmestynyt Lampaansyöjät (samoin kuin muutama vuosi myöhemmin julkaistu Lentsu) on vahvasti omaan aikaansa sidottu, on kirja käsittämättömän ajankohtainen yhteiskuntakriitiikissään. Esimerkiksi kuvaus suomalaisten ostosreissusta Haaparantaan pätee täysin nykyäänkin, Haaparannan sijaan mieleen vain tulee hakematta Tallinna. Samoin Sepen ja Valtterin rennonletkeä kettuilu kainuulaisen kehitysalueen köyhyydestä surkeiden koulu- ja hotellirakennusten valossa vetää suupieltä virneeseen näin jo poismuuttaneen nykykainuulaisenkin kohdalla.

Lampaansyöjien perustarina on kaikille ainakin ideana tuttu: kaksi suomalaismiestä lähtee kesälomallaan ajelemaan ympäri Pohjois-Suomea ammuskelemaan lampaita. Kirjan tunnetuin kohtaus lienee rosvopaistin tekeminen - itselläni on mielikuva, että rosvopaistin valmistusohje on Suomessa levinnyt nimenomaan tämän kirjan kautta. Reissun päällä miehet toki juopottelevat ja puhuvatpa naisistakin. Mikään rymykohellus kirja ei kuitenkaan ole. Päällimmäiseksi siitä jää mieleen hyvä mieli ja hyvä tuuli. Vaikka itse en ole lampaita käynyt ammuskelemassa, niin sama fiilis on syntynyt kesäisillä rock-festareilla, teekkarivuosina koetuilla ekskursioilla sekä muilla mukavilla irtiottoreissuilla kavereiden kanssa. Mitä se on silloin kun on aikaa, ollaan irti arjesta, voidaan puhua kaikki maailman asiat halki hyvällä porukalla, nauttia elämästä. Niitä reissuja voi muistella ankeina arkisina hetkeinä, silloin kun töissä stressaa, tentit painavat päälle, kiirettä on niin paljon ettei nukkumaankaan ehdi ja koko ajan vielä pitäisi olla kauhean asiallinen ja fiksu. Niinä hetkinä on hyvä muistella väärän kuninkaan päivää - on se sitten lampaitten metsästystä pohjoissuomalaisissa pikkukylissä tai aurinkoinen Ilosaarirock Joensuun tantereilla.

Yksi loistava puoli Huovisessa on hänen nerokas kielenkäyttönsä. "Päivä hymyili kuin ylipoliisipäällikkö Fjalar Jarva", todetaan säätilasta. Kielikylvystä kävi myös sellaisten virkistävien ilmauksien kuin "jumpsonen" ja "taratella" kokeminen. Erinomaisia ovat myös Huovisen rakentelemat teoriat ihmiselon erinäisistä ilmiöistä. Lampaansyöjissä näitä ovat mm. uudenlainen säätykierto, ihmisten lisääntyminen pölyttämällä tai kyselytunti Jumalalle.

Vaikka Sepen ja Valtterin perhesuhteita ja asemaa työelämässä ei kovin paljon käsitellä, saa lukija kyllä riittävästi vihjeitä siitä, että ihan turhia kavereita eivät metsästäjämme ole. Toinen ahertaa valtion, toinen suurfirman palveluksessa. Valtteri on peräti bachelorin tutkinnon suorittanut. Historiattomuus rajaa osaltaan tarinan hetkessä elämistä: vanhoille kaveruksille arkinen asema ja elämä ei ole merkittävää kesäloman irtiottomatkalla, vaan silloin on aikaa nauttia toveruudesta, parantaa maailmaa mielin määrin ja elää hetkessä. Hyvän tarinankertojan ehdoton tuntomerkki on sekin, että kirjaa lukiessaan ei malta lukea sitä rivi riviltä. Tämä pätee Lampaansyöjien kohdalla täysin. Meno tempaa mukaansa, pitää harppoa sivuja eteenpäin, ahmia lisää ja lisää, parhaat palat ensin... Parikymmentä sivua harpottuaan sitä hieman nolona havahtuu, palailee taaksepäin ja lukee kiltisti pikkuhiljaa eteenpäin, kunnes pääsee siihen kohtaa johon viimeksi pääsi ja pitää taas kiireen vilkkaa päästä ihan vain pari sivua eteenpäin...

Heitetäänpäs tähän loppuun vielä makupala, josta toivon mukaan käyvät ilmi Huovisen sujuva kynä, armoton yhteiskunnallinen näkemys ja omaperäinen huumori. Itseäni Lampaansyöjien lukeminen pitkästä aikaa virkisti kuin kylmä suihku, pitää pistää lukulistalle Huovisen uusintakierroksia jälleen kerran. Valinnanvaraa tyylilajeissa riittää, sen verran laaja ja runsas tuotanto Sotkamon tarkka-ampujalla on.

"Mutta mainittu kymmenen lampaan erillisryhmä oli levoton ja hajanainen. Toisten teki mieli tulla Sepen luo, ne epäröivät, eivätkä uskaltaneet. Vaan olipa sakissa kaksi yksilöä, kaksi typerää hölmöä, joita ei mikään voinut estää. Tällaisia ovat muuten ihmisten keskuudessa huomattavat valtiomiehet. Vaikka koko tiedotusvälineistö on alistettu ylistämään heidän harkintakykyään, suuruuttaan ja ylivertaista etevyyttään, he tekevät historian todistusten mukaan vääjäämättömästi erehdyksiään ja sortuvat mölöihin tekoihin. Tarvitaan vain houkutin, oikeastaan mikä tahansa; vihollisen imartelu, läheisten korruptiomiesten liehakointi, valtakunnan järkimiesten vastustus tai jokin muu välkähtävä viehe, niin johan perkeleet sortuvat ja tekevät automaattisesti kohtalokkaita ratkaisuja. Vaan eipä huolta, aina löytyy heitä, jotka ylistävät heidän tekojaan, olivatpa ne miten hulluja tahansa. Ja kun tätä kyllin kauan jatketaan, niin taas on sama kierre edessä, lauma uskoo, että näin on hyvä, että näin asiat järjestyvät parhaalla mahdollisella tavalla. - - - Vaan tottapa leivän haju kiinnosti niitä oikein kovasti, sillä lähestyivät ne vaan Sepeä kannustaen toisiaan epätietoisilla äännähdyksillä (vastaa ihmisten keskuudessa lauluja, joita on osakuntien, aatteellisten yhdistysten ja ammattikuntien laulukirjoissa)."

Lue myös nämä:
Eero Alén: Linkolan soutajan päiväkirja
Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä
Jari Tervo: Pohjan hovi

Kari Hotakainen: Iisakin kirkko

Kari Hotakaisessa on kirjailijana se hyvä puoli, että hän on yhtä aikaa tyyliltään tunnistettava mutta myös uusiutumiskykyinen, sen verran erilaisia hänen kirjansa ovat olleet. En ole hänen koko tuotantoaan lukenut, mutta lukemistani pidän eniten hänen Runokirja-kokoelmastaan (1988), jonka ostin aikoinaan priimakuntoisena kappaleena Paltamon kirjaston poistomyynnistä viidellä markalla. Juoksuhaudantie-hössötyksen tiimoilta toki piti sekin kirja lukea, ja sen perusteella tuo Iisakin kirkko on ollut lukulistalla sarjassa "kunhan kirjastosta kohdalle osuu", ja tänä kesänä siis osui.

Kirja ottaa kantaa moniin ajankohtaisiin ilmiöihin, välillä yhden repliikin kuittailuna, välillä koko kirjan kattavina teemoina. Tarina on jaettu kahteen osaan: "Suomi" ja "Venäjä". Ensimmäisessä osassa vanha leskimies joutuu sairaalaan sairaskohtauksen jälkeen, ja kamppaillessaan lääkäreiden ja kanssapotilaiden kanssa hän muistelee myös vaimovainaataan ja uskoon tullutta ainoaa poikaansa. Hotakainen kuvaa todella osuvasti vanhan ihmisen mielenliikkeitä, tuntemuksia ja ajatuksia sairauden ja kuoleman edessä - ihmisen elämänhalua, joka ei nujerru, vaikka ruumis jo vähän reistailisikin. Hän onnistuu olemaan yhtäaikaa sekä koskettava että pirullinen, sen verran rapaa roiskutetaan milloin minkäkin ajankohtaisen ilmiön tai henkilön niskaan. Itse ainakin nauroin räkäisesti suomalaisiin mieshiihtäjiin kohdistuneelle kuittailulle.

"Tietokoneen käyttäjätunnuksen ja salasanan kaiversin aikoinaan puukolla seinään, mutta käsipuhelimen pin-koodia en unohda koskaan: 2802.

Tuona päivänä hieman yli kaksi vuotta sitten suomalaiset mieshiihtäjät tappoivat minun vaimoni. Kyllikki oli valitellut rintakipuja jo viikkoa aiemmin kun majavahampainen Jari Isometsä oli kärähtänyt dopingista. Silloin ei vielä tiedetty, että myös Jumalan valittu, suohon vajoava unelmavävy Mika Myllylä oli hiihtänyt kemiallisten epäjumalien juovuttamana. Kyllikki oli viimeiseen asti sitä mieltä, että Isometsä on puhdas kuin hampaansa ja että meidän Mika ottaa voimansa Taivaan Isältä ja Tervanevalta."

Hotakainen kirjoittaa myös mainiota dialogia, joka on helppo kuvitella vaikkapa tv-sarjan repliikeiksi tai kuunnelmaksi. Tyyli on yhdistelmä byrokraattisen kapulakielen parodiaa ja ovelia one-linereita. Toisessa osassa siirrytään Pietariin tapaamaan Iisakin kirkon kultaajana työskentelevää poikaa. Siinäpä kerralla kaksi aihetta, joita ei juuri nykykirjallisuudessa näy, vaikka toisin soisi: usko ja Venäjä. Pojan uskoontulo on maanläheiselle perussuomalaismiehelle ihmetyksen aihe. Kirjaa lukiessa muistin itse elävästi Pietarin kaduilla kokemani tuntemukset sen kesän ajalta, jolloin kaupungissa asuin. Saisivat nuo muutkin kirjailijat käydä ammentamassa aiheita idän ihmemaasta ja Pietarin kaupungista - inspiraatiota siellä kyllä riittäisi.

Kirjasta voisi sanoa, että se on sopivan mittainen. Vaikka se on lyhyehkö ja ohuehko, niin tarinan kaari on ehyt, joten miksi lähteä väkisin venyttämään. Erinomaisessa kisakunnossa Iisakin kirkon aikaan Hotakainen on ollut, syksyllä taitaakin olla uusi kirja tulossa. Katsotaan mitä tuleman pitää - aiemman tuotannon nojalla luvassa on taas kerran jotain ihan muuta.

"Kyllikki valitteli rintakipuja jo ohjelman alussa. Kivut hellittivät hetkeksi kun päävalmentaja Kari-Pekka Kyrö nosti väsyneen, mutta samettisen katseensa lattiasta ja puhui totta. Kamera siirtyi litistyneen sammakon näköiseen herraan, Hiihtoliiton puheenjohtajaan Paavo M. Petäjään. Otin Kyllikkiä kädestä, koska aavistin ettei hän kestäisi. Sammakko vaikersi kolmoisleuan alaheltta läpättäen, ettei valmennusjohdolla ollut mitään käsitystä siitä, mitä oli tapahtunut. Lausunto mursi lopullisesti Lahden piinaviikon aikana rasitetun sydämen. Kyllikki riuhtaisi shaalin, rytisti sen mahaansa vasten ja kaatui lattialle."

Lue myös nämä:
Arto Salminen: Ei-kuori
Jari Tervo: Myyrä
Leena Lehtolainen: Tappava säde

Pirjo Rissanen: Posliinihäät

Kari Hotakainen Iisakin kirkkoineen joutui taas syrjinnän kohteeksi, kun kirjaston varausjonosta sain uusimman Pirjo Rissasen kirjan. Rissanen kuuluu, jälleen kerran, niihin hyviin viihdekirjailijoihin, joiden kirjat siis viihdyttävät eivätkä ärsytä. Äidin kautta tämäkin kirjailija tuli tutuksi - äiti oli lainannut Kevätniemi-sarjaa (Onnen tyttäret, Askelten taito, Kotimme Kevätniemi) parisen vuotta sitten, ja kun kerran oli kirjaan tarttunut niin ei sitä laskeakaan voinut. Kaikki Rissaset on sen jälkeen tullut luettua ja uusinta odotettua aina kovasti. Suosikkini on vuonna 1999 ilmestynyt Rakkaus kuin lupiininkukka, jossa Rissasen savolainen huumorintaju pääsee parhaiten valloilleen. Romantiikka savolaiseen tapaan kun ei välttämättä enää kovin romanttista ole. :)

Tai ehkä viihdekirjailija on taas kerran liian leimaava käsite. Jossakin haastattelussa Rissanen kertoo, kuinka hän ensimmäisten kirjojensa ilmestyttyä luuli, että hänen kirjansa ovat ihan tavallisia kirjoja, mutta sitten alkoi se leimojen iskeminen: viihdettä, viihdettä. Vielä hassumpi määritelmä minusta on Gummeruksen käyttämä, lähes joka kirjan kansiliepeissä ja takakannessa lukeva "naiskirjailija". "Rissanen on armoitettu naisten kuvaaja... hän kertoo taitavasti eri-ikäisistä naisista." Haloo. Kyllä niissä kirjoissa miehiäkin on, ihan yhtä paljon kuin naisiakin. Savolaisesta huumorintajusta näytteeksi riittänee Suuri Kuu -kirjakerhon sivuilta löytynyt kirjailijapäiväkirja, jolle itse ainakin nauroin hillittömästi. Onneksi muillakin tuntuu olevan välillä hieman käynnistysvaikeuksia työhön tarttumisessa...

Posliinihäät toistaa monista Rissasen kirjoista aiemmin tuttuja teemoja. Tuttuudesta huolimatta kirja maistuu yhtä lailla rakkaudella kirjoitetulta kuin aiemmatkin. Päähenkilö on keski-ikäinen Aina Mikonmäki, joka joutuu pohtimaan uusiksi suhdettaan aviomieheensä, lapsiinsa, sisareensa ja entiseen rakastettuunsa. Keski-ikäisen naisen kriiseihin oleellisesti kuuluvat liika kiltteys, velvollisuudentunto ja ylihuolehtiminen - kuinkas sitten käykään kun Aina yhtenä päivänä kaasuttaakin auton nokan kohti Helsinkiä ja humputtelee siellä sydämensä kyllyydestä...

Ainan pohdinnat oman elämän kulusta ja ihmissuhteista ovat mukavaa ja helposti samaistuttavaa luettavaa. Parasta on se, ettei kunnollinen Aina kuitenkaan mikä moraalisaarnaaja ole, vaan häneltäkin löytyy ne luurangot vaatekaapista ja lisääkin ehtii ilmaantua ennen kirjan päättymistä. Vahva suomalaisen arkielämän maku, kesän tuntu ja perhe-elämän kuvaus, siinäpä niitä asioita joiden vuoksi Pirjo Rissasen kirjoja on niin mukava lukea. Annetaanpas vielä pieni näyte Posliinihäistä:

"- En minä oikeastaan tullut tänne shoppailemaankaan. No, eilen tuli kyllä vähän vingutettua visaa Stokkalla, mutta minä kyllä lähdin -

Hän vaikeni. Vingutettua visaa Stokkalla! Miksi ihmeessä hän käytti tuota typerää sanontaa ja tuota tekonuorekasta kieltä, jota oli aina inhonnut. Sitä paitsi hän ei äkkiseltään keksinyt edes kunnon tekosyytä, selvästä valheesta puhumattakaan, miksi oikein oli Helsinkiin tullut. Hänhän vain lähti, jätti kääntymättä kotiin valtatieltä, polki kaasua ja jatkoi kohti etelää. Miten sen selittäisi toiselle?"

Lue myös nämä:
Marian Keyes: Watermelon
Nancy Thayer: Kuumien aaltojen kerhon kesä
Jennifer Weiner: Rikoksia ja hiekkakakkuja

Christophe Blain: Maalari ja merirosvo - Olga

Aiemminkin mainittu Kvaak.fi -sarjakuvafoorumi antoi taas hyvän vinkin: Christophe Blainin Maalari ja merirosvo -sarja, jota on tähän mennessä suomennettu kolme osaa. Olin vilkuillut sarjaa joskus kirjakaupassa ja kirjastossa, mutta "tikku-ukkomainen" piirrostyyli oudoksutti. Osa 3 eli Olga tarttui mukaan kirjastosta, tietenkin lastenosaston sarjakuvahyllystä... Toivottavasti kukaan lapsi ei lainaa tätä, sen verran karmeita kohtauksia ja pelottavia kuvia tässä oli. Hyvä etten itsekin nähnyt painajaisia...

Olga olikin paras sarjakuva mitä olen lukenut aikoihin. Se oli suorastaan henkeäsalpaava. Historiallinen 1700-luvun (?) Ranska ja siirtomaat, valtameripurjehdusta, merirosvojen valtataisteluja, bordellikäyntejä eksoottisissa maissa, petollisen rakastetun Alicen lemmenseikkailuja aatelismiehen kanssa sillä aikaa kun maalari Isaac kamppailee hengestään vaarallisilla vesillä... Ai niin, ja käy bordelleissa... ehkäpä petollisuussyyte teki vääryttä Alicelle. Siinäpä tarinaa miun maun mukkaan, kuvattuna erittäin vakuuttavasti ja uskottavasti. Eikä se piirrosjälki ollutkaan "tikku-ukkomaista", vaan tyylittely korostaa historiallista ajankuvaa, merirosvojen rosoisuutta ja hyisen valtameren hurjuutta paremmin kuin pyrkimys ultrarealismiin.

Yhteenvetona voisi siis sanoa, että Blain hallitsee sarjakuvan taidemuotona täydellisyyttä hipovalla tavalla. Jos Olga olisi romaani, vaatisi se 500 sivua tarinankerrontaa eivätkä yllämainitut huikeat maisemat ja ajankuva mitenkään välittyisi visuaalisesti Blainin omalla persoonallisella tavalla. Jos taas kyseessä olisi elokuva, eivät Hollywoodin kiiltokuvapoika-merirosvot olisi läheskään yhtä karmaisevia. Nyt esimerkiksi kohtaus, jossa vieraan laivan ruumassa piilotellut Jack tulee yöllä kolkuttamaan Isaacin oveen, karmii selkäpiitä.

Tässäpä vielä toinen makupala tuosta kehumastani Blainin piirrosjäljestä. Jotenkin erityisen hyvä tehokeino on mielestäni henkilöiden "ilmeettömät" silmät: ne ovat yleensä vain tyhjä pallo ja piste. Useinhan kuvissa ihmisen ilmeitä pyritään luomaan nimenomaan ilmeikkäiden silmien kautta. Lisäksi Blainin huolimattoman oloinen piirrosjälki näyttää koko ajan taitavalta ja tarkoitukselliselta - monesti viimeistelemätön piirrosjälki näyttää siltä, että se on viimeistelemätöntä vain koska piirtäjä ei ole osannut tai jaksanut tehdä kunnollista, mutta Blainin tapauksessa näin ei ole.

Kvaakin keskusteluketjussa Olga-osaan suhtauduttiin yllättävän nyrpeästi - on kuulemma paljon huonompi kuin osat 1 ja 2. Mikäli näin on, niin onpa hyvä että aloitin lukemisen osasta 3 - ne edellisethän ovat sitten varmasti aivan mahtavia!

Lue myös nämä:
Hugo Pratt: Corto Maltese Etelämerellä
Alexandre Dumas: Kolme muskettisoturia
Javier de Isusi: Marcosin piippu

Laura Honkasalo: Tyttökerho

On kirjoja, joita lukiessa nauttii siitä, että saa sukeltaa tuntemattomiin maailmoihin, eläytyä vieraisiin ympäristöihin ja oppia aivan eri tavalla ajattelevien ihmisten näkemyksiä. Samalla voi kokea sitä universaalia yhteyden tunnetta, kun yhtymäkohtia omaan elämään kuitenkin löytyy. Tällaisia heittäytymisiä ovat minulle olleet vaikkapa Sinuhe egyptiläinen, Tuntematon sotilas tai ihanpa vaikka Ylpeys ja ennakkoluulokin. Sitten on sellaisia kirjoja, joita lukiessa ärsyttää, punastuttaa ja naurattaa, kun kirjan ajatukset, henkilöhahmot ja motiivit ovat ihan liian tuttuja ja omakohtaisia. Laura Honkasalon Tyttökerho oli näitä kirjoja.

Tyttökerhon luin junamatkalla Lappeenrannasta Tampereelle. Melkein joka hiton sivulla oli joku ajatus tai lause, jonka olen itse ajatellut tai kuullut kavereitteni suusta. Toki Honkasalolta aiemminkin lukemani teokset, erinomainen Sinun lapsesi eivät ole sinun ja hyviä novelleja sisältävä Lumen saartama kahvila ovat tarjonneet samaistumispintaa, mutta yksin- ja kaksinelämisen haasteisiin paneutuva Tyttökerho osui ja upposi vielä näitäkin tehokkaammin. "Tuuli heräsi joka aamu yksin, kävi suihkussa ja laittoi hajuvettä, vaikka kukaan ei haistellut hänen niskaansa ennen kuin hän lähti töihin."

Luin netistä kritiikkejä ja muiden bloggaajien kommentteja kirjasta ennen sen lukemista, ja useimmissa oltiin sitä mieltä, että päähenkilö Katrin miehenlöytämishaaveisiin keskittyvä kerronta sulkee liiaksi pois kolmekymppisten kaupunkilaisten muut elämän aspektit: työn, poliittiset kannat, muun maailman. Jotkut olivat jopa sitä mieltä, että henkilöt muuttuivat ärsyttäviksi kitiseviksi ämmiksi, jotka eivät osaa muuta ajatella kuin miehenmetsästystä tai ottaa paineita lapsen saamisesta. Itse olen sitä mieltä, että kyseessä on vain taitavasti rajattu näkökulman valinta - tuntuuhan se tosiaan olevan arkipäivää, että akateemisesti koulutetut työssäkäyvät ihmiset jahkaavat päivät pääksytysten omien ongelmiensa parissa. Jos ei seurustele, kuinka löytäisi Sen Oikean, jos seurustelee niin kuinka saada kumppani naimisiin, jos on naimisissa, kuinka taivutella puoliso hankkimaan lapsia, jos lapsi on tilauksessa, niin kuinka kestää se tilanne, ettei lasta kuulu eikä välttämättä kuulukaan vielä hedelmöityshoitojen jälkeenkään. Ainiin, ja jos on naimisissa ja lapsia hankittu, kuinka sitten suu pannaan jos tulee avioero. "Kun Katri kääntyi, hän näki Tuulin lähellä alttaria. He matkustivat joka talvi yhdessä jonnekin, sillä heillä ei ollut poikaystäviä, joiden kanssa matkustaa."

Kirjan päähenkilö Katri on 28-vuotisen elämänsä aikana ehtinyt rakastua epätoivoisesti milloin varattuihin, milloin sitoutumiskammoisiin miehiin, joissa hän sitten roikkuu uskoen, että jos vain antaa miehelle aikaa, niin asiat kyllä paranevat. Hänen kaverinsa Tuuli, Nuppu ja Arttu ovat aika lailla yhtä epäonnisia lemmenasioissaan, joskin kukin omalla tavallaan. Vakautta edustaa Katrin sisko Aino, joka on ryhtynyt seurustelemaan jo 16-vuotiaana ja päässyt naimisiin ja oman kodin perustamiseen asti. Kirjan alussa Katri tapaa ihanan Milon, jonka kanssa jo ensi kohtaaminen tuntuu kohtalonomaisen merkittävältä. Milon kanssa homma lähtee hyvin käyntiin, mutta sitten tulee mutkia matkaan. Milo kun on keksinyt parhaan mahdollisen tavan syödä kakku ja säästää se: hän kertoo Katrille miten kaikki vaatimukset ahdistavat häntä ja miten hän arvostaa ihmissuhteissaan kaikkein eniten ystävyyttä: hänellä on runsaasti naisia ystävinä, joiden kanssa hän ei emmi toteuttaa itseään myös eroottisesti. Onhan yksin nukkuminen peräti kurjaa. Niinpä Katri yrittää urhoollisesti olla Milolle ystävä, onhan sekin jo jotain kun Milo sanoo hänen olevan kaikkein paras ja tärkein ystävä. "Isoäiti oli poissa eikä Katri ollut perinyt häneltä muuta kuin ametistimunan. Lapsena hän oli aina ensimmäiseksi mennyt ottamaan munan käteensä, hän oli lämmittänyt sen käsissään ja sen sileys oli lohduttanut. Hänellä ei olisi ikinä lastenlasta, joka peilaisi itseään parmesaaniastian kannesta, sillä hänellä ei koskaan olisi lastakaan, hän jäisi yksin, lämmittäisi käsiään kylkiensä alla."

Kirjan edetessä tekee mieli repiä hiukset päästään, niin pöljä Katri on ja niin sikamainen ja vastuuton on Milo. Toisaalta ei voi kuin nauraa, koska tosiaankin Honkasalolla on ehtymätön taito heitellä kommentteja, luoda tilanteita ja repliikkejä, jotka ovat tuttuja omasta ja kaverien elämästä. Juoni ei onneksi jää liian kauaksi junnaamaan paikoilleen, vaan kyllä Milo loppujen lopuksi heivataan kelkasta ja Katrikin opettelee olemaan mieluummin yksin kuin "ystävänä" sitoutumiskyvyttömälle miehelle. Myös työnarkomaani-Tuuli sekä kiltistä tytöstä liian kovilla kierroksilla käyväksi bilehileeksi muuttunut Nuppu saavat kokea yllättäviä ihmissuhdekäänteitä. "- Noi sun opiskelukaverit näyttävät kaikki samalta, Nuppu sanoi. Se oli totta. Heillä oli nuoren suunnittelijan univormu, mustasankaiset lasit, pohjepituisia vekkihameita, huikean kalliita farkkuja joiden ainoa juju oli nurin käännetty sauma. Pojilla oli loskakelilläkin kangastossut ja nukkavierut pikkutakit, kapeat kaulahuivit ja lippalakit. Naisilla oli tiukkoja housuja ja hapsusaappaita, t-paitoja joissa luki jotain hassua venäjäksi. Jotkut heistä olivat raskaana ja jollakin oli kiinalainen ottolapsi, miten he olivat ehtineet?
- Lähdetään, Katri kuiskasi Nupulle.
- Miksi kaikki haluavat olla erikoisia samalla tavalla? Nuppu kysyi ja kietoi kaulaliinan nenään asti."

Jos haluaa käyttää suuria sanoja, joutuu toteamaan että Honkasalohan on ilmiselvästi kirjoittanut 1970-luvulla syntyneiden, akateemisesti koulutettujen ihmisten sukupolviromaanin. On toki vähän säälittävää, että sukupolviromaanini ei kerro isänmaan jälleenrakentamisesta, ei palavasta uskosta aatteeseen eikä Jumalaan eikä taiteellisesti tai tieteellisesti kunnianhimoisista pyrinnöistä. Se kertoo ikänsä puolesta aikuisten, mutta elämäntapojensa puolesta teini-ikäisten ihmisten arpomisesta, jahkailusta ja itkeskelystä elämänkumppanin löytämisen ja perhe-elämän saavuttamisen paineissa. Tämä on tietenkin myös erittäin surullista. Missä vaiheessa näin itsestäänselvästä asiasta tuli näin vaikeaa? Vai onko se vain hyvä merkki, että on varaa tehdä tällaisesta asiasta vaikea - ainakaan pakkoavioliittoja ei enää tarvitse kokea. "He puhuivat työstä, he olivat aikuisia, kukaan ei olisi uskonut miten kovasti he tappelivat nuorempina. Katrin kädessä tuppo Ainon tukkaa ja Ainon kädessä pala Katrin puseroa. Äiti oli itkenyt koska he tappelivat, äiti olisi halunnut kaksi somaa tyttöä, jotka leikkivät yhdessä Barbie-leikkejä vaaleanpunaisessa huoneessaan, ei kahta pähkinänruskeaa, naarmuista ja takkuista olentoa, jotka leikkivät noitia ja velhoja ja repivät toisiltaan tukkaa päästä, tekivät toisistaan voodoo-nuket, johon pistelivät neuloja, jotta toinen kärsisi."

Kuten sitaateistakin toivon mukaan käy ilmi, Honkasalo kirjoittaa mahtavaa kieltä. Se on sujuvaa, intoutuu välillä runollisiin tajunnanvirtavuodatuksiin, mutta on pääosin täsmällistä, kuvaavaa ja hiton osuvaa. Kuinka joku on osannutkin bongata kaikki mahdolliset yksityiskohdat työelämästä, ihmissuhdeverkoston välisistä suhteista, yksittäisen ihmisen mielenliikahduksista ja tunnetiloista? Tätä kirjaa itseni ikäiset voivat lukea samaistuakseen ja eläytyäkseen, toisista kulttuureista tulevat tai huomattavasti vanhemman sukupolven lukijat kokeakseen sen saman jännittävän eläytymismatkan, jonka minä koin lukiessani Tuntematonta sotilasta. Plussaa vielä siitä, että kirja EI lopu siihen, että Katri tapaisi sen elämänsä miehen, jonka kanssa kaikki tuntuu ihmeelliseltä ja merkittävältä ensi hetkestä alkaen. Se olisi ollut tässä yhteydessä liian harlekiiniä. Kuitenkin lukijalle jää siinä mielessä hyvä mieli, että hän uskoo, että tarinan päättymisen jälkeen Katri aivan hyvin voisi sellaisen tavata. :)

Lue myös nämä:
Jennifer Weiner: Hyvä sängyssä
Marian Keyes: Lucy Sullivan Is Getting Married
Kaari Utrio: Ilkeät sisarpuolet

Jude Deveraux: Villiorkidea

Jude Deverauxin tuotantoa rupesin lukemaan viime keväänä, etsiessäni kirjastosta jotain ihanaa hömppää. Deveraux oli täysosuma tähän tarkoitukseen, sillä kuten olen Marian Keyes -postauksessa todennutkin, viihdekirjat eivät läheskään aina ole kovinkaan viihdyttäviä. Deveraux kuitenkin kohosi kertaheitolla minun suosikkieni joukkoon tällä saralla, suurin osa amerikkalaisrouvan 30 vuoden aikana syntyneestä tuotannosta sijoittuu "historialliseen" Skotlantiin, missä kultakiharat liehuvat, uljaat sankarit himoitsevat kauniita mutta oikukkaita neitoja ja lemmenleikit sijoittuvat milloin kolkkoihin vuoristolinnoihin, milloin luonnon helmaan. Hyvä Deveraux!

2000-luvun alussa peräkkäin ilmestyneet kolme kirjaa, Tunteiden talo, Silkkiäispuu ja Villiorkidea poikkeavat kuitenkin tästä kaavasta. Ne sijoittuvat amerikkalaiseen nykypäivään ja käsittelevät elämää huomattavasti laajemmalla otteella, eikä niitä millään muotoa voi pitää enää kioskikirjallisuutena. Veikkaanpa, että jos ne olisi julkaistu toisella nimellä, niitä olisi hyvinkin voitu suitsuttaa lehdissä "vanhan ajan lukuromaaneiksi" tjsp. Mutta annetaanpa Villiorkidean kahden päähenkilön, kirjailija Ford Newcomben ja hänen assistenttinsa Jackie Maxwellin itse ottaa tähän ilmiöön kantaa:

"Pannessani murhatun naisen haamun astumaan näyttämölle ensimmäisen kerran ajattelin, ettei tästä tule mitään. Tämä ei ole kirjallisuutta. Mutta sitten muistin, mitä olin kuullut erään bestsellerkirjailijan sanovan: "Emme voi valita mitä kirjoitamme. Kukaan ei tule luoksemme leijaillen vaaleanpunaisella pilvellä ja sano: Annan sinulle kirjoittamisen lahjan. Niitä on kahdenlaisia, kumman haluat? Haluatko elää köyhänä mutta kirjoittaa klassikoita kuten Jane Austen vai haluatko rikastua bestsellereillä, jotka kuitenkin unohtuvat kuoltuasi? Meille ei anneta valinnan mahdollisuutta. Meidän on vain otettava vastaan lahja, joka meille annetaan, ja kiitettävä Jumalaa neljästi päivässä siitä, että Hän on antanut meille ylipäätään jonkin lahjan.""

Näin Newcombe luomistyössään. Jackie Maxwell puolestaan kertoo kutsuilla pitkän anekdootin siitä, miten kirjoitetaan kirja jolla voitetaan Pulitzer-palkinto. Koko juttu on liian pitkä tässä lainattavaksi, mutta napataan sieltä yksi pätkä:

"Ne jotka kirjoittavat tällaisia hienoja romaaneja haluavat lukijoiden uskovan, että he ovat korkealla rakkausviihteen kirjoittajien ja kauhukirjailijoioden ja jännityskirjailijoiden yläpuolella. Juuri sen vuoksi he kätkevät tarinansa niin syvälle; he eivät voi ottaa riskiä, että heidät yhdistettäisiin genrekirjailijoihin. Totta puhuen jotta romaani voittaisi palkinnon, kirjailijan on kätkettävä tarinat niin syvälle kirjan uumeniin, että raati tuskin huomaa niitä."

Villiorkidean löysin hyväkuntoisena kappaleena lappeenrantalaisesta divarista viidellä eurolla, ja se on kyllä niitä kirjoja, jonka lukee ahmien ja luettuaan miettii, pitäisikö kirja aloittaa alusta että pääsisi sen tunnelmaan heti takaisin. Samalla tavalla minulle käy myös Harry Potterien ja L.M. Montgomeryn kanssa. Juoneen olennaisena osana kuuluu melko lailla selkäpiitä karmiva aihe: miten käy, jos ihminen joutuu liian läheisiin tekemisiin paholaisen kanssa. Se on kuitenkin vain osa kokonaisuutta: leskeytyneen kirjailijan ja hänen uuden assistenttinsa tutkimukset Syvän Etelän pikkuisessa vuoristokylässä ovat kiehtovaa luettavaa joka tapauksessa. Oikeastaan kirja kertoo samalla useamman tarinan, kuten Newcomben edesmenneen vaimon Patin hienostuneesta ja rakastettavasta perheestä sekä kirjailijan omasta punaniska-junttisuvusta ja hänen piinaavista lapsuusmuistoistaan. Muutenkin ihmiskuvaus on nautittavaa ja vivahteikasta: henkilöhahmot ovat värikkäitä ja epämiellyttävimmätkin heistä erittäin sympaattisia. Erityiskiitos lapsikuvauksesta: pikkutyttö Tessa on lempihahmojani. Deveraux'lla on myös ihana huumorintaju, joka taittaa kärjen pahimmalta paholaisen kirous -pelottelulta.

Tunnelman amerikkalaisuus (perhearvot, alueelliset luonne-erot, työstä löytyvä intohimo) pistää kyllä joiltakin osin silmään, mutta ei häiritse, antaa vain oman ripauksensa. Suomennoksesta annan sen verran rapsuja, että kirjan nimi "Villiorkidea" tuntuu täysin irralliselta. Ei kirjassa mitään orkideoista puhuta, kämmeköistä kylläkin. Epäkasviharrastajana minulla ainakaan ei ole mitään käsitystä, ovatko orkideat ja kämmekät samaa kasvisukua - jos "Villikämmekkä" ei ole nimeksi kelvannut, niin miksei kirjan nimeksi ole suosiolla laitettu jotain ihan muuta?

Lue myös nämä:
L.M. Montgomery: A Tangled Web
Jennifer Weiner: Lainakengissä
Nancy Thayer: Kuumien aaltojen kerhon kesä

Matti Yrjänä Joensuu: Väkivallan virkamies

Matti Yrjänä Joensuun dekkareita aloin lukemaan muutama vuosi sitten. Ensimmäisenä luin kirjan Harjunpää ja rakkauden nälkä. Se riitti selvittämään minulle, miksi Joensuun dekkareista puhutaan niin eri sävyyn kuin kenenkään muun suomalaisdekkaristin teoksista: niissä on ihan oma klanginsa, ja "dekkari" on niille melkein väärä määre, vaikka ne muodon puolesta poliisi- ja rikosromaaneja ovatkin. Joensuulla on uskomaton lahja kuvata se sellainen ihmisen epävarmuus, joka arkielämässä piinaa vailla mitään järkevää syytä: epämääräiset tuntemukset, aavistukset, assosiaatiot, ihmiselämän nolot ja hävettävät piirteet, arjen keskellä välähtävät kuolemanpelko ja ikuisuuden tuntu.

Rakkauden nälän jälkeen tuli pitkähkö tauko, kunnes jossain vaiheessa ryhdyin lukemaan Joensuun tuotantoa melko säännöllisesti. Lähes kaikki Harjunpää-kirjat olen tähän mennessä kertaalleen lukenut, ja puuttuvista osista Joensuun esikoisteos, Väkivallan virkamies, pitikin haetuttaa kirjaston varastokokoelmista. Jostain syystä en ollut aiemmin hokannut, että se aloittaa Harjunpää-sarjan, johtuen kai siitä että se on nimetty eri tavalla kuin muut Harjunpää-teokset ja koska Joensuun toinen kirja, Possu ja paavin panttivangit, ei Harjunpäästä kerro. Väkivallan virkamies piirtääkin lähtötilanteen Joensuun lukijoille tutuksi tulleen Timo Harjunpään poliisiurasta. Kirjassa hän on 25-vuotias, vanhempi konstaapeli, esikoistytär Pauliina on vielä konttausikäinen. Kirjassa selviävät myös syyt Harjunpään uravalinnalle, ja ne ovatkin totisesti kaukana myyttisistä poliisisankaritaruista.

Myöhempiin teoksiin verrattuna tuntuu siltä, että Väkivallan virkamiehestä Joensuu on pyrkinyt tekemään tarkoituksellisen epädramaattisen, mitä tulee rikokseen ja erityisesti sen ratkaisemiseen. Tämähän toki on leimallista hänen tyylilleen muutenkin, poliisityön arkipäiväisyyden ja rikostutkinnan sattumanvaraisuuden kuvaaminen. Kuitenkin myöhemmissä teoksissa lukijaa saatetaan jopa pikkuisen pitää jännityksessä muualta dekkarimaailmasta tutuksi tulleilla konsteilla. Nyt levyseppä Konttisen murha, johtolankojen jäljitys ja syyllisten etsintä tapahtuu mahdollisimman epäsankarillisesti. Draamaa ei silti tunnelmasta puutu: Harjunpään tuntemukset tutkintatyössä, vierailu ruumishuoneella ruumiinavauksessa ja työn vaarallisuus tulevat kyllä esille, vaikka amerikkalaisten tv-sarjojen tyylistä ollaan mahdollisimman kaukana.

Kirjaa lukiessa minua vaivasi, että onko olemassa ilmaisua, jolla kuvataan Joensuun kerrontatapaa. On kirjailijoita, jotka taustoittavat tarinaansa laajalti kuvauksilla historiallis-yhteiskunnallisista virtauksista. Joensuukin kyllä kommentoi maailmanmenoa yleisellä tasolla, mutta silti näkökulma on tiukasti yksilön. Toiset kirjailijat pomppivat ajassa eteen ja taakse tai selittävät ja tulkitsevat hahmojensa käyttäytymistä melkein enemmän kuin lukija itse tekee. Ehkä ilmaisua voisi yrittää kuvata vertaamalla sitä tietokonepelin rakenteeseen: pelaaja/lukija liikkuu hahmonsa nahoissa, näkee tapahtumat hahmon silmin, reaaliaikaisesti, ehtii nähdä ja kokea itse kohtaamiensa henkilöiden ilmeet, eleet, ulkoilman, kadun ja luonnon tapahtumat... Harjunpään liikkuessa kaupungilla lukija saa kokea kaikki samat arkiset havainnot, mielenliikahdukset ja ruumiintoiminnot, aistihavainnot. Erityisen merkillinen taito Joensuulla on kuvata ihmisen nolouden, häpeän ja myötätunnon tunteita. Jos johonkin pitäisi verrata, niin Väinö Linnan armottoman rehellinen ihmiskuvaus tulisi jollakin lailla samankaltaisena mieleen. Kyse on ihan pienistä asioista, jotka useimmiten ihminen kai sivuuttaa tiedostamatta kohdatessaan sellaisia itsessään tai toisissa. Veikkaanpa, että on paljon ihmisiä, jotka eivät koko elämänsä aikana moisia mieti ollenkaan. Tällaisia kohtauksia kirjassa ovat esimerkiksi Harjunpään havainnot kuolleen puolison hautajaiskulujen kalleutta hätäilevästä eläkeläisestä ja isänsä surmasta epäillyn pojan liian pitkät varpaankynnet ja hoitamaton akneiho. Tyhjentävästi en osaa selittää sen enempää Joensuun kerrontaperspektiiviä kuin tätä häpeä-empatia-akseliakaan, mutta luulisin että hänen kirjoistaan pitävät tunnistavat nuo asiat myös.

Tässäkin kirjassa minulle tuotti iloa sen piirtämä ajankuva oman aikansa arkielämästä, eli 1970-luvun suomalaisesta elämänmenosta. Alunperin vuonna 1976 ilmestynyt kirja varmasti sensuroitaisiin nykyisen tupakkalainsäädännön aikana, siinä nimittäin poltetaan ihan joka paikassa ja koko ajan. Siis joka paikassa - kerrostalojen käytävissä, toisten ihmisten asunnoissa lupia kyselemättä, jopa ruumiishuoneella! Eikä kukaan ihmettele mitään. Tuohon aikaan on näköjään myös raitiovaunuissa ollut rahastajia, roskapussin sijaan pihan perälle on käyty tyhjentämässä roskasanko, Lahden sininen on ollut suosittu olutmerkki. Mielestäni tällaiset asiat ovat loistava piirre kaunokirjallisuudessa, ja vieläpä sellainen, joka on arvokasta täysin riippumatta kirjan taiteellisista tavoitteista ja ansioista. Ei hyväkään kirjailija voi tietää, mitkä asiat hänen kirjassaan näyttäytyvät kolmenkymmenen, sadan tai tuhannen vuoden päästä lukijasta kiehtovilta, merkittäviltä ja antoisilta, koska eihän ihminen nykypäivässään pysty havaitsemaan, mitkä yksityiskohdat ovat olevinaan historiallisesti kiinnostavia ja mitkä eivät. Kuten nyt vaikkapa tuo tupakointikin - olisiko vuonna 1976 otettu tosissaan ajatusta, että sisätiloissa tupakointi olisi jotenkin paheksuttavaa ja typerää?

Seuraavaan katkelmaan tiivistyy mielestäni monta ylläkuvaamaani Joensuun kirjailijanlaadun erityisominaisuutta. Toivottavasti hahmotatte tämän perusteella, millaisesta kirjailijasta on kysymys:

"Harjunpää lompsotti portaita alas ja antoi olkavartensa laahata seinää. Hän ei tiennyt vielä, miten selittäisi Norrille, ettei pojalla ollut osuutta Konttisen kuolemaan. Norrille ei riittänyt vaistoaminen ja päätteleminen, etenkin, kun Heikki oli tavannut Merimiehenkadulla isänsä naikkosia ja saanut siten aihetta suuttumiseen. Jollekin toiselle se olisi riittänyt syyksi isän pieksämiseen, mutta ei Heikki Kaleville, jolla oli hailakat silmät ja joka ei tajunnut, miten sairaalloisesti äiti kaipasi juopottelevaa miestään.

Harjunpää aikoi sytyttää puoliksi polttamansa savukkeen uudelleen, mutta ei löytänyt tulitikkujaan. Väsymyksestään huolimatta, tai ehkä juuri sen vuoksi, hän pysähtyi pohjakerroksessa asukasluettelon viereen. Lasiovesta tulvi päivänvaloa, lattialla oleva moska erottui hyvin. Harjunpää irroitti taulusta yhden T-kirjaimen ja siirsi sen Kontiseen. Siitä tuli jälleen Konttinen. Nimenkorjaus kävi helposti, hänen ei tarvinnut kurottautua edes varpailleen."

Lue myös nämä:
Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja ahdistelija
Reidar Palmgren: Tunneli
Veikko Huovinen: Kasinomies Tom

Juha Itkonen: Myöhempien aikojen pyhiä

Kirjastosta on näköjään tullut kannettua tavalla tai toisella uskontoa käsitteleviä tai siihen viittaavia kirjoja. Ravilon voi omalla tavallaan tähän sarjaan laskea, vuoroaan odottaa Kari Hotakaisen Iisakin kirkko. Myöhempien aikojen pyhiä edustaa tätä skaalaa kiistattomasti. Juha Itkosta voikin onnitella taatusti persoonallisesta aiheenvalinnasta. Yleensä kolmekymppisten mieskirjailijoiden esikoisteokset ovat hirmuisia itkuvirsiä, huonosti naamioituja omaelämäkertoja nuoren wertherin kärsimyksistä, joissa kuvataan suomalaisnuorukaisen kivuliaista kasvua ymmärtämättömässä ympäristössä, jossa kukaan ei tajua eivätkä naisetkaan suosi. (Kauko Röyhkän kirja Miss Farkku-Suomi on tällaisesta tyylilajista loistava kieli poskella tehty variaatio, lukekaa se, niin tiedätte mitä tarkoitan.) Itkonen ei tähän leikkiin ole lähtenyt ollenkaan, vaan hänen esikoisteoksensa on taatusti vieraannutettu omasta elämästä - se kertoo kahdesta Suomeen lähetystyöhön saapuvasta amerikkalaisesta mormonipojasta.

Mormoneja näkyy aina silloin tällöin Lappeenrannankin katukuvassa, ja Itkonen on kyllä oivallisesti onnistunut näkökulman valinnassaan. Kirja on myös hyvä kuvaus uskonnollisen ihmisen vakaumuksen horjumisesta elämän koettelemusten edessä ja hengellisen elämäntavan törmäyksestä maallisten kokemusten kanssa.

Ei ehkä kuulosta maailman vauhdikkaimmalta ja värikkäimmältä aiheelta, mutta kirja lähtee vetämään tekstin puolesta hyvin heti alusta. Jossain vaiheessa tahti hieman junnaa, eli mikään ns. page-turner ei tämä kirja minun kohdallani ollut, koska joiltakin osin se draaman kaari tuntuu löystyvän. Missään tapauksessa kirja ei kuitenkaan ole huono. Kielellisesti se on erinomainen. Itkosta lukiessaan tuntee tuulahduksen Jari Tervon kielellisestä poljennosta, miksei Kari Hotakaisenkin. Jotain tunnistettavia yhteisiä tekijöitä suomalaisten mieskirjailijoiden nykysukupolvelle siis löytyy. Ja koska suomalaisia aina kiinnostaa että mitähän se elefantti minusta ajattelee, onnistuu suomalainen Itkonen antamaan tosi osuvia kuvauksia suomalaisesta arjesta amerikkalaisen silmin nähtynä. Tähän lankaan lukija menee mielellään.

Kirjasta löytyy huikein vähään aikaan lukemani neitsyydenmenetyskuvaus, jota pohjustetaan niin ikään ahdistavalla väkivaltakohtauksella. Hienoa tässä on se, ettei kyseessä todellakaan ole monen sivun pornostelu tai veren ja suolenpätkien lentäminen. Mormonipoika Davidin uskonahdistus, sulkeutunut elämäntapa ja hengellinen horjuminen vain muodostavat niin tehokkaan taustajännitteen, että pienillä asioilla tapahtumiin saadaan melkoinen tenho. Näin se homma hoidetaan, eikä aina vain kierroksia ja tehoa lisäämällä!

Ylläolevasta antaa toivon mukaan jonkinlaisen yhteenvedon seuraava katkelma:

"Eero pysäköi autonsa torin laidalle, kävelykadun päähän. En ollut ikinä nähnyt kaupunkia sellaisena, yhtä mielettömänä. Helvetti oli olemassa, olin keskellä sitä. Autot ajoivat kilpaa ympäri toria, jarruttivat äkisti ja kiihdyttivät taas, viistivät ohi vaarallisen läheltä. Avoimista ikkunoista työntyi aukinaisia päitä, stereoiden meteli sekoittui ihmisten huutoon, karjahdukset kaikuivat kivisistä seinistä. Lapset pyörivät kadunpätkällä muovipussit käsissään, sekaisin viinasta tai huumeista, aineista joita en tuntenut. Kaikkein halvinta on laittaa liimaa pussiin ja haistella sitä, niin olin lukenut jostain."

Itkosen toista romaania, Anna minun rakastaa enemmän, on kehuttu julkisuudessa paljon. Noh, niin kuin Ravilo-postauksesta ilmi käy, median lemmikkinä oleminen ei suinkaan aina kirjallisen laadun yksiselitteinen tae ole, mutta esikoisromaanin perusteella nappaan kyllä sopivan tilaisuuden tullen myös kakkosromaanin lukulistalleni, kunhan se kirjaston kierrosta kohdalle osuu.

Lue myös nämä:
Kari Hotakainen: Iisakin kirkko
Kauko Röyhkä: Miss Farkku-Suomi
Anssi Kela: Kesä Kalevi Sorsan kanssa