Marianne Backlén: Karma

Marianne Backlénin Karma on niitä kirjoja, jotka ovat tainneet roikkua "vois joskus lukea" listalla siitä asti kun olen kirjasta kuullut. Minun kohdallani ensikontakti lienee ollut arvio Hesarissa. Vauhtia projektiini sain, kun Morre luki tämän kirjan, joten muistin taannoisella kirjastoreissulla napata tämän mukaani kun se hyllystä B:n kohdalta vastaan tuli.

Hyppäänkin tästä heti sivupolulle: kummallista, että pienissä kirjastoissa voi aivan hyvin bongata luettavaa kulkemalla koko romaanihyllykön A:sta Ö:hön läpi, mutta isoissa kirjastoissa semmoinen tuntuu heti paljon työläämmältä. Mielestäni pienistä kirjastoista onkin helpompi löytää luettavaa kuin isoista. Ensinnäkin, suosituimmat kirjat voivat isoissa kirjastoissa olla koko ajan lainassa, ja sen sijaan hyllyt täytetään saman kirjan monilla kappaleilla. Pienissä kirjastoissa taas - lähiöissä, pikkupaikkakunnilla, koulukirjastoissa - käyttäjäkunta on pienempi ja niinpä suositutkin kirjat tai uutuuskirjat saattavat olla herkemmin vapaalla jalalla, odottamassa kirjaston hyllyssä satunnaisen lukijan kohtaamista. No nyt olen kuitenkin yrittänyt elvyttää tätä a:sta ö:hön tutkailua jopa täällä Lappeenrannan pääkirjastossa, kun taas vuosikausia tätä ennen "kotikirjastoni" oli Sammonlahden sivukirjasto. Viimeksi ainakin tulokset olivat hyviä, kun lainasin yhden kirjan A-hyllystä ja toisen B-hyllystä. Mitähän kivaa C-hyllystä seuraavaksi löytyisikään?

Back to business. Karma kuvaa "erilaista Suomea". Tässä eivät pääosassa ole torpparit tahi jatkosotijat, vaan maahanmuuttajamiehet ja heidän kanssaan naimisissa olevat naiset. Kirja perustuu "risteilevien polkujen" tekniikkaan, se on jaettu kahdeksaan lukuun jotka kerrotaan eri henkilöiden näkökulmasta. Tapahtumat limittyvät toisiinsa, ihmiset valottavat näkemäänsä eri kantimilta.

Onnistuneimpia ovat Camillan ja Stinan näkökulmasta kerrotut luvut. Backlén on uskottavimmillaan kotikentällään, kertoessaan suomenruotsalaisten naisten suulla tarinaa. Sen sijaan esimerkiksi nigerialaisen Chiken näkökulmasta kerrottu luku sortuu välillä liiaksi ulkokohtaiseen selittelyyn, eli Backlénin omat mielipiteet tai maahanmuuttajista luetut faktat tunkevat liikaa etualalle ja syövät Chiken uskottavuutta.

Monia kirjan henkilöitä yhdistää Jamaika. Suomalaisnaiset ovat lähteneet sinne matkailemaan, kokeneet lomaromansseja, palanneet raskaana tai tuoneet tuontimiehenkin mukanaan. Joku on adoptoinut jamaikalaisia lapsia. Suomeen muuttaneet jamaikalaismiehet kaipaavat kotiinsa.

Kirjan antama kuva suomalaisnaisten liitoista afrikkalaisten tai karibialaisten miesten kanssa on jokseenkin ankea. Naisista tulee mustasukkaisia kyyliä, jotka hoitavat yksin kodin, lapset ja raha-asiat, kun taas miehet kulkevat kaupungilla etsimässä uusia valloituksia. Riipaisevin tarina on kuvaus jamaikalaismiehestä, joka suomalaiselta vaimolta lupaa kyselemättä vie perheen pienen tyttären mukanaan Jamaikalle. Kuten Hesarin arviossa todetaan, epäkorrekti kirja. Lienee lukijasta itsestään kiinni, herättävätkö nämä teesit enemmän "sitähän minäkin, ei pidä alkaa pelleilemään ulkomaalaisten kanssa" vaiko "ei se näin ole, rakkaus ei tunne rajoja!" -tyyppisiä mielipiteitä.

Suomalaiseksi kirjaksi Karmassa oli siis miellyttävän kansainvälinen ote. Koomista on, että tällaiselle sisäsuomalaiselle jo suomenruotsalainenkin kulttuuri tuntuu välillä riittävän eksoottiselta, saati kun siihen vielä lisätään Jamaikaa, Tiibetiä, Nigeriaa. Kirjassa kuvattiin rastafari-uskontoa, ja se herätti kiinnostukseni kerrata hieman faktoja tästä merkillisestä, kiehtovasta, Vanhaa testamenttia ja Etiopian historiaa sekoittavasta jamaikalaisuskonnosta. Täydellisen onnistunut kirja Karma ei kuitenkaan ole, juuri tuon joiltakin osin horjahtelevan kertojanäkökulman käytön vuoksi. Backlén on joissakin kohdissa liian ihastunut yleistämiseen, sen sijaan että olisi aidosti osannut luoda illuusion toisen ihmisen nahkoihin pääsemisestä. Sen verran lähelle hän kuitenkin osuu, että lukijan aivoissa herää mielenkiintoisia ajatusketjuja kirjan käsittelemistä aiheista.

Lue myös nämä:
Arto Salminen: Kalavale
Merete Mazzarella: Illalla pelataan Afrikan tähteä
Riku Korhonen: Lääkäriromaani

Vladimir Nabokov: Lolita

Luin hiljan Kaisa Neimalan ja Jarmo Papinniemen kirjoittaman Lukukirjan, ja siitä jäi sellainen olo, että olisipa mukava laajentaa lukukokemuksiaan hieman uusille urille. Tämä vähän määrittelemätön olo taipui lopulta sellaiseen muotoon, että voisin yrittää etsiä itseäni kiinnostavaa käännöskirjallisuutta enemmän. Olen tätä asiaa aiemminkin blogissa pohtinut. Laskeskelin, että noin 60 % blogini kirjoista on kotimaista tuotantoa. Lukukirjan lisäksi inspiraatiota on herättänyt Keltainen kirjasto -blogi. Tällä blogilla on erinomainen funktio: lukija kertoo lukemistaan Tammen Keltaisen kirjaston kirjoista. Kaikki kirjaharrastajat tuntevat tämän pitkäikäisen käännöskirjasarjan, mutta kovin kattavia esittelyjä sarjan kirjoista ei kuitenkaan netistä yhdestä paikkaa löydy. Tuo blogi täyttää hienosti tätä vajetta, vaikka ei toki läheskään kaikkia sarjan kirjoja sieltä löydykään.

Kuten tuossa Lukukirja-jutussa mainitsenkin, Margaret Atwood voisi olla mainio valinta, kun haetaan suhteellisen uutta, tasokasta käännöskirjallisuutta. Olen lukenut Atwoodilta muistaakseni yhden kirjan, ja senkin kouluikäisenä. Keltaista kirjastoa rupesin tutkailemaan sillä silmällä, että voisin bongata sieltä naiskirjailijoiden kirjoja. Sepäs osoittautui melko nopeaksi tempuksi, sillä ylivoimaisesti suurin osa sarjan kirjoista on miesten kirjoittamia. Harhailin kirjastossa näiden ajatusten ristipaineessa, ja lopulta päädyin jo kertaalleen lukemaani tasokkaaseen käännöskirjaan, eli Nabokovin Lolitaan.

Tämäkin kirja kuuluu niihin, joita olen ikään kuin "säästellyt" ensi lukemisen jälkeen odottamaan sopivaa uudelleenlukuhetkeä. Minulla on vahva lukumuisto ensi kerrasta tämän kirjan parissa. Olen lainannut sen Joensuun yliopiston kirjaston kaunokirjallisuuden osalta, vuosi lienee ollut 1999. Muistan vielä istuneeni kirjaston toisen kerroksen lepotuoleilla lukemassa tätä. Kirjassa oli punainen kansi, ei kansipapereita. Tällä kertaa lukemani painos on Gummeruksen Best Books -sarjaa vuodelta 1986, ja täytyy sanoa että kannen ulkoasun ja kirjan sisällön välinen ristiriita on suorastaan koominen. Kirjasarja on aikakauden henkinen ja "räväkkä", ja siinä mainostetaan kirjaa "eroottisen kirjallisuuden klassikkona", kannessa alaston nuorehko nainen sälekaihtimien takaa kuvattuna. No vaikka erotiikka merkittävässä osassa Lolitassa onkin, niin jos joku erehtyy lainaamaan kirjan luullen saavansa jotain halpispornoilua, niin kyllä mahtaa tulla aika pitkäksi Nabokovin runollisen ilmaisun parissa.

Kirja teki todella suuren vaikutuksen ensimmäisellä lukukerralla, siksi tällä lukukerralla olikin yllätys huomata, miten huonosti muistin kirjan tapahtumat. Oli monia juttuja, jotka luin ja koin nyt aivan eri tavalla, kuin mitä kymmenen vuoden takainen muistijälkeni antoi ymmärtää. Kirjan juoni ja teema lienee yleisellä tasolla tuttu monille, mutta tässä kuitenkin lyhyt tiivistelmä:

Sivistynyt, keski-ikäinen eurooppalaismies Humbert Humbert jättää Vanhan maailman ja muuttaa Amerikkaan. Eletään 1940-lukua. Humbert tilittää elämäänsä lukijalleen: hän rakastaa ja himoitsee "nymfettejä", joka on hänen oma määritelmänsä esipuberteettiselle hoikalle tytölle. Toisin sanoen Humbert on pedofiili. Sattuman kautta Humbert päätyy vuokralaiseksi leskirouva Charlotte Hazen taloon. 12-vuotiaaseen Dolores-tyttäreen, jota kutsutaan Dollyksi, Lo'ksi tai Lolitaksi, Humbert rakastuu ensi silmäyksellä.

Nabokov on jakanut kirjansa kahteen osaan, mutta käytännössä vaiheita on neljä. Ensin Humbert Humbert kertoo elämästään ja vaiheistaan ennen Lolitaa, sekä kertoo viehtymyksestään nymfetteihin. Toinen vaihe kuluu Hazen vuokralaisena: tällöin hän tarkkailee Lolitaa kaiken aikaa, mutta ei pääse toteuttamaan mielitekojaan. Kolmannessa vaiheessa Humbert ja Lolita autoilevat läpi Amerikan ja heidän välillään on Humbertin kertomana rakkaus- ja seksisuhde, korrektisti sanottuna Humbert siis käyttää Lolitaa hyväkseen. Neljäs vaihe kuvaa Humbertin elämää Lolitan jälkeen. Kertojana on koko ajan Humbert Humbert itse, hänet kuvataan kertomassa tarinaa joko vankilan tai mielisairaalan lukkojen takaa, joka tapauksessa kauan varsinaisten tapahtumien jälkeen. Nabokov leikittelee Humbertin toiveella, ettei Lolita-muistelmaa saa julkaista ennen kuin Lolita itsekin on edesmennyt: "Julkaistuna tätä kirjaa luetaan luultavasti 2000-luvun ensimmäisinä vuosina (1935 plus kahdeksankymmentä tai yhdeksänkymmentä vuotta, elä kauan, lemmikkini) - - -"

Lolitalla ja eräällä uudemmalla kirjalla, Lionel Shriverin Poikani Kevinillä, on yhdistävä tekijä. Molemmissa tapauksissa kirjailija on onnistunut valitsemaan niin raflaavan aiheen, että moni on suuttunut kirjasta vaikkei ole edes lukenut sitä. Kirja on julkaistu 1950-luvulla, prosessista kerrotaan hieman esimerkiksi tällä sivulla. Kirjaa onkin vähän vaikea kehua ilman, että kuulostaisi siltä, että suhtautuu myötämielisesti pedofiliaan. Kehuttu sitä silti on, pidetäänhän kirjaa 1900-luvun romaanitaiteen parhaimmistoon kuuluvana. Minuun kirja tekee vaikutuksen ensinnäkin lumoavalla, runollisella kielenkäytöllään. Tekisi mieli yrittää joskus lukea tätä kirjaa englanniksi, mutta voi olla että se olisi jo hieman liian haastavaa. Suomennos on erinomainen. Suomentajat Eila Pennanen ja Juhani Jaskari taivuttavat Humbert Humbertin lyyriset sanavalinnat viehkeälle, notkealle, taipuisalle suomen kielelle, johon ajan patina on antanut oman viehättävän silauksensa joidenkin hieman jo vanhentuneiden sanakäänteiden kautta. Lisäksi kirjassa viljellään paljon ranskankielisiä fraaseja, puhuuhan Humbert äidinkielenään ranskaa. Oma hupinsa niistäkin irtoaa, oma muinoin opiskeltu lukion lyhyt ranskani vielä nippa nappa taipui ranskankielisten repliikkien edes suurinpiirteiseen ymmärtämiseen. Tällaista Humbertin vuodatus tyypillisesti on:

"Söin lounasta kaupungissa - vuosiin en ollut tuntenut sellaista nälkää. Talo oli edelleen Lo'ton, kun palailin takaisin. Vietin iltapäivän mietiskellen, suunnitellen, autuaasti märehtien aamuista kokemustani.

Olin ylpeä itsestäni. Olin varastanut kouristuksen hunajan loukkaamatta alaikäisen moraalia. Ehdottomasti mitään vahinkoa ei ollut tapahtunut. Taikuri oli kaatanut maitoa, siirappia, kuohuvaa samppanjaa nuoren naisen uuteen valkoiseen käsilaukkuun; ja katso, käsilaukku oli koskematon. Näin olin hienovaraisesti sommitellut katalan, kuuman, syntisen uneni; ja Lolita oli vieläkin turvassa - ja minä olin turvassa. En ollut mielipuolisesti omistanut häntä, vaan oman luomukseni, toisen, kuvitellut Lolitan - kenties todellisemman kuin Lolita; se peitti hänet osittain, se ympäröi häntä; se leijaili painottomana meidän välissämme, eikä sillä ollut tahtoa, ei tietoisuutta - ei omaa elämää ollenkaan."

Kuten katkelmasta käy ilmi, iso osa Humbertin pohdinnoista kääntyy hänen suuntautumisensa moraalin pohtimiseen. Hän ei halua vahingoittaa "nymfettejään", käytännössä hän kuitenkin Lolitan kohdalla niin tekee. Tämän lukukerran yksi isoimpia juttuja minulle olikin kirjan upea kaksoisvalotus. Nabokov on kirjoittanut kirjaansa monta perspektiiviä. Vaikka tarina kerrotaan puhtaasti Humbertin näkökulmasta, annetaan lukijalle riittävästi aineksia muodostaa kuva myös muista katsantokannoista. Lopulta Humbertkin joutuu myöntämään itselleen sen, että hänen rakkautensa, olipa se hänestä kuinka aitoa ja vilpitöntä tahansa, olikin Lolitan kannalta tuhoavaa, pakonomaista ja orjuuttavaa.

Kirjasta välittyy myös ajan ja paikan kuvaaminen todella hienosti. Humbertin ja Lolitan hurja road trip läpi Amerikan välittää silmien eteen maiseman 1940-luvun Yhdysvalloista. Nabokov itsehän oli syntyjään venäläistä aristokratiaa Pietarista, ja hän eli monikansallisen elämän, asuen vallankumouksen jälkeen Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Samoin Humbertin kautta kuvataan niin kansainvälisen Euroopan kuin kansojen sulatusuunin Yhdysvaltojen kulttuureita.

Olen Nabokovilta lukenut pari muutakin suomennosta, ja se, mikä jatkossa kiinnostaisi on Puhu, muisti. Siinä hän kertoo omasta elämästään, ja kiehtovan kirjailijan elämä tarjoaa varmasti yhtä paljon hyvää luettavaa kuin hyvä romaani.

Mutta takaisin aloitukseen - hyviä kiinnostavia käännöskirjoja saa suositella minulle edelleen. Onhan minulla onneksi toinenkin hyvä "jemmakirja", Anna Karenina nimittäin, jonka niin ikään olen lukenut joskus muutama vuosi takaperin ja jonka voisin sopivan tilaisuuden lukea oikein mielelläni uusiksi. Viimeisimmällä kirjastoreissulla tarttui myös mukaan yksi käännöskirja, muuten sitten sekalainen seurakunta suomalaista tai englanninkielistä luettavaa myös.

Lue myös nämä:
Lionel Shriver: Poikani Kevin
L.M. Montgomery: Emily's Quest
Kauko Röyhkä: Silvia

Somersalo-Mattila-Tuomisto-Haimi: Härkäpapua sarvista. Herkullista kasvisruokaa läheltä

Vähän erilainen kirjapolkkaus tällä kertaa, sillä aiheena on keittokirja. Innostuin tilaamaan netistä Multikustannus Oy:n keittokirjan Härkäpapua sarvista. Kimmoke tuli, kun kirjoitin Kvaak.fi -sivustolle juttua Animalian Halpaa makkaraa -sarjakuvakirjasta. Härkäpapukirjasta löytyy Vegaaniliiton sivuilta hyvä pdf-esittely sisältäen valikoituja esimerkkireseptejä.

Valaisen tässä hieman omia ruokatottumuksiani. Olen kohtuullisen innokas kotikokki, ja syön itse kaikkea mahdollista - lihaa, kalaa, sieniä, mitä vaan. Seuraan aika ajoin ruokablogeja, ja reseptejä googlettaessa osuu usein loistaville reseptisivuille. Eräs kivoimmista on Ruokaohjeita ja herkkuja à la Marie, josta suosittelen erityisesti suolaisia piirakoita. Eivät ole kevyimmästä päästä, mutta hyviä ovat! Yksi satunnainen loistolöytö oli Suu auki -blogin paistettu munakoiso, jota olen pari kertaa tarjonnut illanistujaisten alkupaloina. Törkeän hyvää, vaikken edes jaksanut tehdä tuota jugurttikastiketta, lisäsin sen sijaan joukkoon paahdettuja pinjansiemeniä. Klassinen Pastanjauhantaa-blogi tarjoaa monia loistoreseptejä, voin suositella esimerkiksi Päärynäistä possua ja sen seuraksi tulista hapankaalia, jonka muistelin olleen tuolla samassa blogissa, mutten löytänyt. No, sitä tehdään paistamalla öljyssä pieneksi pilkottua chiliä ja viipaloitua vihreää paprikaa, ja lisäämällä joukkoon rasia hyvää hapankaalia (yleisimmin myyty Rasilaisen hapankaali ei mielestäni ole kovin hyvää, kannattaa etsiä muita vaihtoehtoja). Jälkiruoaksi tätä itkettävän hyvää Baileys-kakkua, jota pääsin maistelemaan mökkireissulla kaverin tekemänä. Perinteisimmistä medioista Glorian ruoka ja viini -lehti on todella inspiroivaa luettavaa. Reseptikirjojeni parhaimmistoa ovat silti Kajaanin talouskoulun reseptivihkot, jotka ovat kulkeneet mukanani vuodesta 1996 asti.

No, takaisin kasvissyöntiin. Pohjustuksena voin lämpimästi suositella Kalorilaskuri-sivustoa:

Liityin itse laskuriin muutama kuukausi sitten tavoitteenani pudottaa pari kiloa. Samat kilot ovat kyllä tainneet tulla jo takaisinkin moneen kertaan, mutta tuohon sivustoon olen jäänyt koukkuun. Voitto kai sekin on, etten ole lihonut ainakaan lisää viime kuukausien aikana. ;) Ideana on syöttää syömänsä ruoat päiväkirjaan, samoin jos on harrastanut liikuntaa. Ohjelma laskee, paljonko minun kokoiseni ja ikäiseni nainen oletuksena kuluttaa ja milloin kulutan enemmän kuin syön (=eli on mahdollista laihtua), vielä tärkeämpänä pidän kuitenkin sitä, että näkee oman ruokavalionsa koostumuksen. Minkä verran saan ruoastani rasvaa, hiilihydraatteja ja proteiinia? Tuleeko näitä sopivassa suhteessa toisiinsa nähden? Paljonko liikun viikoittain? Syönkö kasviksia tarpeeksi - siis puoli kiloa päivässä? Tämän perusteella on ollut älyttömän helppo tarkkailla omaa ruokavaliotaan ja yrittää ohjata sitä järkevämpää suuntaan.

Tämä onkin ollut iso motiivi ryhtyä suosimaan kasvisruokia ruokavaliossani. Olen toki jo pitkään kokkaillut mielelläni erilaisia kasviskeittoja ja -patoja, mutta tuo laskuri näytti että todellakaan pelkällä lounasravintolan salaattipöydällä tai parilla leivänpäälliskurkulla ei saa sitä puolta kiloa täyteen. Kätevin ja paras tapa on kokkailla kotona ruokia, joissa kasvisten osuus on runsas. Silloin ruoka on myös helpompi pitää kevyenä, ovathan kasvikset vähäkalorisia luonnontuotteita. Ja syömällä riittävästi kasviksia on olokin parempi.

Härkäpapua sarvista -kirja taas kiinnosti erityisen paljon juuri siksi, että siinä korostetaan myös ruoan energiatehokkuutta. Lihakarjalle syötetään kasviksia, jotka ihminen voisi aivan hyvin syödä itsekin - lihan syönti kuluttaa siis paljon enemmän energiaa kuin kasvisten syönti. Mutta selvää on sekin, että Brasiliasta rahdattu appelsiini on paljon huonompi vaihtoehto energiatehokkuuden kannalta kuin omalla kasvimaalla kasvatettu porkkana. Samoin esimerkiksi suomalainen kasvihuonetuotanto kuluttaa talvisin järjettömät määrät energiaa. Härkäpapua sarvista -kirjan tekijäporukalla onkin resepteissään vahvasti maalaisjärkinen asenne: syödään luonnon kiertokulun ja satokauden mukaan, lähellä tuotettuja kasviksia.

Kirjassa on johdanto-osuus, jossa käsitellään juuri näitä ruoantuotannon eettisiä kysymyksiä. Itse reseptit on jaettu muutamaan pääluokkaan, esimerkiksi keittoihin, salaatteihin ja jälkiruokiin. Tarkoitus olisi kokeilla erilaisia reseptejä erityisesti niitä tilanteita varten, kun tulee töistä kotiin ja on kauhea nälkä ja pitäisi saada maha täyteen, mutta ei kannata mussuttaa mitään epäterveellistä ja lihottavaa, vaan mieluummin jotain mikä täyttää mutta on kevyttä. Ajattelin kokeilla ainakin piparjuurikermaa (raastettua piparjuurta, sokeria, sinappia, omenaviinietikkaa ja kaurakermaa) ja sen kanssa tatti-punajuurisalaattia (paistetaan raakoja punajuuriviipaleita ja pilkottuja tatteja öljyssä, maustetaan persiljalla). Kirja muistutti myös herneiden käytöstä. Kuivattuja herneitä halvemmaksi ei mikään ruoka enää juuri muutu, joten voisin kokeilla perinteisen hernekeiton tekemistä itse, sekä erilaisia hernemuhennoksia ja pateita, joita kirjassa esiteltiin. Kik-herneitä olen käyttänyt jo jonkin aikaa, jäin koukkuun Anni Sinnemäen Nyt-liitteessä esittelemään reseptiin: liotetut ja keitetyt kikherneet maustetaan oliiviöljytilkalla, sitruunamehulla, suolalla, murskatulla valkosipulilla ja mustapippurilla ja jätetään päiväksi tekeytämään jääkaappiin. Mutta toki ihan perinteinen suomalainen kotimaassa kasvatettu herne on varmasti eettisempi valinta kuin muualta rahdattu kik-herne.

Kirja vaikuttaa kokonaisuutena varsin inspiroivalta ja ohjeet ovat helposti muunneltavissa. Toivon, että tämän kirjan vaikutukset tulevat jossain määrin näkymään niin ostoskorissani, keittiössäni kuin sitten vyötärönkin seudulla aikanaan...

Lue myös nämä:
Elina Innanen: Viiden tähden vegaani
Eero Alén: Linkolan soutajan päiväkirja
Marian Keyes: Watermelon

Mary Marck: Eevan luokka

Kuten blogistani helposti huomaa, tykkään lukea "nuortenkirjoiksi" luokiteltuja kirjoja aika ajoin. Harry Potterit tai L.M. Montgomeryn ja Rauha S. Virtasen kirjat ovat tällaisiksi luokiteltu. No mitäpä luokitteluista, itse tykkään lukea niitä aikuisenakin, ja tiedän että moni muukin tykkää.

Niinpä päätin virkistää muistiani Montgomeryn ja Louisa M. Alcottin suomalaisella aikalaisella. Mary Marckin Eeva-kirjoja olen lukenut viimeksi joskus koululaisena. Minulle valkeni vasta nyt, kiitos googletuksen, että Mary Marck onkin salanimi, jonka taakse kätkeytyi kirjailija Kersti Bergroth. Tämä tuottelias kirjailija on näköjään kunnostautunut myös elokuvakäsikirjoittajana.

Kirjan ihana kansi on tietenkin Martta Wendelinin käsialaa. Lapsena en kiinnittänyt sen kummempaa huomiota kirjan ikään, nyt tajusin että kirjahan on ilmestynyt alunperin jo vuonna 1917. Yritin bongata kirjasta jonkinlaista historiallista ajankuvaa kuohuvasta politiikasta, mutta sellaisia viitteitä ei juuri löytynyt. Joitakin kulttuurihistoriallisia yksityiskohtia sentään bongasin, eli kirjassa kuvatut lapset ja nuoret mitä ilmeisimmin kävivät ainakin joskus elokuvissa, sillä erilaisiin filmisankareihin tai elokuvista tuttuihin tilanteisiin viitattiin aika ajoin. Eevan kotikaupunkia ei suoraan mainita, mutta Helsinki käy epäsuorasti ilmi esimerkiksi kadunnimien tai raitiovaunujen mainitsemisesta.

Kun edellisestä lukukerrasta on pitkä aika, tuli päivitettyä mielikuvaa kirjasta. Eevan luokka on melko kaavamainen tyttökirja. Montgomeryn veroinen Marck ei ole, mutta ihan mukiinmenevää teksti on. Hahmot ovat melko kaavamaisia tyyppejä, ja juoneksi riittävät satunnaiset tapahtumat, ja kirjan jälkipuoliskolla koetaan pitempi yhtenäinen jakso, jossa toki on moraalinen opetus. Keskiössä on nimensä mukaisesti 14-vuotiaan Eevan koulunkäynti, lähinnä luokkakaverit sekä opettajat. Jonkin verran huomiota saavat myös oppilaiden vanhemmat sekä Eevan sisarukset. Yhteiskoulua käyvät nuoret ovat säätyläisperheistä. Perheillä on kotiapulaisia, ja nuorille järjestetään kutsuja joissa on tarjolla esimerkiksi voileipiä, kakkuja tai jäätelöä.

Kaavamaisuus tulee näkyviin henkilöiden luonnehdinnoissa. Huonossa fiktiossa henkilöä kuvataan sanallisesti, sanomalla vaikka että "hän on rauhallinen". Tämä annettu ominaisuus ei kuitenkaan mitenkään välity romaanihenkilön käyttäytymisestä, vaan kirjoittajan täytyy jatkuvasti alleviivata haluamaansa ominaisuutta, jotta se menisi lukijalle perille. Eeva on itse hyväsydäminen ja mukava, hänen serkkunsa Marja on ujo haaveilija ja heidän ystävänsä Hertta räiskyvä ja valloittava. Hertta on elävimmin kuvattu hahmo kirjassa. Sivuhenkilöistä ehkä kaavamaisin on Herttaa kadehtiva luokkatoveri Saara, joka tietenkin on nyrpeä ja ärtynyt.

Lainasin samalla toisenkin Eeva-kirjan, jatko-osan Vähän enemmän Eevasta. Katsotaan nyt tuleeko se luettua, aivan niin hyvää tekstiä tämä ei ollutkaan kuin muistelin, mutta ihan viihdyttävää vanhan suomalaisen tyttökirjan lukeminen oli kumminkin.

Lue myös nämä:
Mary Marck: Luokan merkkihenkilöitä, Toverien kesken
Rauha S. Virtanen: Tuntematon Selja
L.M. Montgomery: Anne of Green Gables

Jari Tervo: Myyrä

Myyrään palasin, kun luin Jari Tervon uuden Troikka-kirjan lehden kirja-arvostelua varten. Myyrän olen lukenut ensimmäisen kerran sen ilmestymisvuonna, syksyllä 2004. Troikkaa lukiessa muistelin, että Myyrä tuntui paremmalta. Kaihersi mieltä, piti selvittää mistä tunne johtui. Eikun kirjastoon ja lukemaan.

Ja kylläpä Myyrä olikin erinomaisen hyvä lukukokemus. Se on parempi kuin Ohrana ja Troikka, tämän historiallisen kolmikon paras tuotos. Ilmestyessään moni syytti sitä liiasta sekavuudesta ja kikkailusta. Minäkin muistan olleeni melko lailla pyörällä päästäni vaihtuvien kertojien, pomppivan aikarakenteen ja aukeavien ja yhteensolmiutuvien juonenpätkien kanssa. Mutta sehän olikin vain ensikertalaisen harhakuvitelmaa. Kun Myyrän luki nyt toiseen kertaan ja muisti juonen osittain, oli rakenne suorastaan selkeä. Juonenkuljetus oli nautinnollista ja taidokasta. Ei tässä mitään kikkailua ole, Tervo vain korostaa useilla päällekkäisille yhteensattumilla elämän sattumanvaraisuutta ja Suomen kokoisessa maassa helposti risteäviä polkuja. Aika-paikkakoordinaateista annetaan kyllä täsmällisiä määrityksiä lukijoille, eikä niitä kertojiakaan nyt niin monta ole. Kaiken kaikkiaan kirja on erinomaista luettavaa.

Kirjassa myllätään lähihistorian parissa: eletään Presidentin hovissa 1970-luvun lopulla. Kekkosen pyhää nimeä ei turhaan lausuta, mutta hänestäpä tietysti on kysymys. Romaanin keskiössä on kolmekymppinen Suojelupoliisissa työskentelevä Jura Karhu, jolla on sukurasitteena kiihkokommunistinen perhe. Jura joutuu töihin Presidentin lähipiiriin, osin työn puolesta, osin omien sukusyittensä vuoksi.

Vanhenevan, despoottisen, yya-sopimusten kiemuroissa neuvostoystävyyttä harrastavan Presidentin kautta Tervo maalaa värikästä kuvaa suomettuneen Suomen ilmapiiristä. Näin Juran vaimo osallistuu Presidentin syntymäpäiväjuhlallisuuksia suunnittelevan komitean työskentelyyn:

"Kuuntele. Mä otan selvää Kajaanista, onko siellä sinä syyskuun päivänä 1980, jolloin synttärit on, syntymässä vauvaa. Jos on, hyvä, jos ei, siirrytään Hesaan. Se on sentään pääkaupunki. Etsitään hyvissä ajoin poikavauva jolla on oikea laskettu aika ja kysytään vanhemmilta, onko niillä mitään sitä vastaan, että ne ristii sen niitten lapsensa Presidentin mukaan. Mun aavistus on että harvalla on vastaan. Me voidaan vaivasta vähän maksaa jos se siihen menee, mutta sitä ei tarvitse julkisuudessa mainita."

Kirjassa risteillään myös Suomen sisällissodan tapahtumiin, talvi- ja jatkosotaan sekä sotavankien pakkotyöleireihin rajan molemmin puolin, Stalinin Kremliin sekä viimeisessä luvussa myös 2000-luvulle, joka näyttää oudosti hieman erilaiselta kuin mihin olemme tottuneet. Kirjassa on monia tosi hienoja tai erittäin hauskoja jaksoja. Nostan tässä esille muutaman: Stalin vie puhemies-Kekkosen katsomaan yksityistä balettinäytöstä, Juran Liekki-setä pakkotyössä Neuvostoliiton leirillä Vorkutassa, Jura mustaamassa Johannes Virolaisen ja Ahti Karjalaisen mainetta Presidentin silmissä hieman erikoisilla käytännön piloilla. Mielenkiintoinen sivujuonne on myös kuvaus Sampo Kajanteesta, joka esitellään kirjassa Presidentin aviottomana poikana. Äiti on Moskovan suurlähettilään vaimo Juulia Kajanne, jonka esikuvana on näköjään ollut Anita Hallama. Sampo on holtitonta elämää viettävä älykäs biseksuaali, jonka selkkauksia Jura joutuu välillä ratkomaan. Ja ihan kuin näissä käänteissä ei olisi tarpeeksi tekemistä, kaadetaan Juran niskaan vielä yksi tunnistamaton ruumis, yksi hänen veljiensä hukkaama, neuvostoliittolaisten Suomen kommunisteille lahjoittama dollarikassi, sekä aviokriisi.

Kirjalla tuntuu olevan monta tarkoitusta. Eräs tarkoitus on selvän pesäeron tekeminen vanhan liiton vasemmistolaisiin suomalaiskirjailijoihin. Tämähän on yllättävän arka asia vielä nykyäänkin. Muistan kun Hesarissa taannoin tehtiin juttua kirjailijoista, jotka pitäisivät poliittisia mielipiteitään enemmän oikealle kuin vasemmalla kallellaan olevina. Niitäpä ei monta löytynyt, ainakaan omilla nimillään lehtiin asti. Mielenkiintoinen oli tuo asetelma. Tervo pöllyyttää Suomen rähmällään oloa sen verran railakkaasti, että tuskinpa hän kovin helliä päänsilityksiä on nostalgiakommunisteilta kerännyt tällä kirjallaan.

Toinen pointti tulee nyt selvimmin näkyviin, kun Myyrää ovat seuranneet Ohrana ja Troikka. Tervo rakensi oman suuren historiallisen kertomuksensa Suomen 1900-luvun kohtalonhetkistä. Erittäin mielenkiintoinen aihe itään päin notkistelu on, ja Tervo ottaa siitä Myyrässä kaiken irti.

Lisäksi kirjaan jää se, mikä tekee tarinasta hyvän tarinan: rikas, monipuolinen, sujuva kieli, vetävästi etenevä juoni, hieno ja uskottava miljöö (oikeastaan monta miljöötä) ja usein pirullinen huumori. Tällaista tekstiä ahmii mielellään. Tämä kirja menee edelleen uusintalukulistalle, muutaman vuoden päästä voisi taas tähän tarttua ja katsoa, mitä silloin kirjasta irti saisi ja ovatko näkemykseni muuttuneet. Suosittelen lämpimästi tsekkaamaan myös Mervi Kantokorven aikanaan Hesariin tekemän arvion sekä samaan aikaan ilmestyneen kirjailijan haastattelun.

Lue myös nämä:
Jari Tervo: Ohrana
Veikko Huovinen: Lentsu
Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan

Kari Hotakainen: Klassikko

Tuli katsottua Kari Hotakaisen kirjaan perustuva elokuva Klassikko pari viikkoa takaperin. Elokuva oli kerrassaan mainio, ihmettelin miten olen saattanut missata sen aiemmin. Sen innostamana piti hakea kirjastosta alkuperäisteos lainaksi.

Klassikko olikin paras Hotakaisen kirja, jonka olen lukenut. Olen pitänyt Runokirja-kokoelmasta, Iisakin kirkko oli kivaa luettavaa, Juoksuhaudantien olen lukaissut, mutta se oli mielestäni aika lailla ahdistavampi kuin tämä Klassikko. Klassikko on miellyttävän vinksahtanut kirja, ja elokuvasovitus toteutti oivallisesti Hotakaisen purevia älyttömyyksiä.

Tarina alkaa, kun kirjailija nimeltä Kari Hotakainen saa kustantajaltaan WSOY:ltä ohjeet osallistua Avoimen Suuntauksen 2. vaiheeseen. Kirjailijan pitäisi kirjoittaa avoimen tunnustuksellinen, myyvä kirja. Tämä on sulkeutuneelle kirjailijalle hieman hankalaa, joten hän ryhtyy kirjoittamaan keksittyjä päiväkirjoja nuoruusvuosiltaan sekä alkaa hakea inspiraatiota eläimellisen miehekkäästä ja maanläheisestä automaailmasta. Siellä hän tutustuu Arvi Lindiä ihailevaan käytettyjen autojen kauppias Kartioon sekä ansiosidonnaisella elävään Toyota Corolla -kuskiin Pera Kiilopäähän.

Kirja jakautuu kolmeen osaan, elokuva painottuu ensimmäisen ja viimeisen osan tapahtumiin. Niissä kuvataan yllä selostettua kehyskertomusta, keskimmäinen osa muodostuu kirjailija Hotakaisen keksityistä päiväkirjoista. Hotakaisen tyyli on hieno sekoitus verbaalilahjakkuutta, arkipäivän ilmiöiden tarkastelua absurdista vinkkelistä ja outoa, määrittelyjä pakenevaa ahdistavuutta. Klassikon tyyli toi mieleen myös Veikko Huovisen, sillä Hotakaisella on samanlainen tapa ottaa käsittelyyn jokin arjen ilmiö ja kritisoida se murskaksi huumorin varjolla. Tässä kirjassa suuren painoarvon saa einesruoka.

"Kartiolla oli työmatka. Hänen piti viedä eräs auto Rinta-Joupin autoliikkeeseen Pohjanmaalle. Matkaa kertyi yhteen suuntaan 360 kilometriä. Sen tekee hyvällä autolla neljässä tunnissa. Sen ajan ihminen voi olla syömättä, jos hän on saman vuorokauden aikana pannut suuhunsa jotain kunnollista, esimerkiksi puuroa, perunaa ja kalaa. Kartio oli kuitenkin edellisenä iltana syönyt kaksi Jalostajan valmispitsaa. Ne ovat jauholevyjä, joiden päällä on tomaattikastikkeen tapaista punaista töhkää, viisi jauhelihan murua, nokare juustoa, elintarvikeväriä ja ravitsevia säilöntäaineita. Pitsojen kanssa hän oli nauttinut Valion hedelmäpommijogurtin. Se on kahden desin törppö, johon on laitettu seitsemän sokeripalaa, neljä aprikoosin palasta, diakuva mansikasta ja hyhmäksi hapatettua maitoa. Aamulla hän ei syönyt mitään, koska vatsaa käänsi edellisen illan menu."

Einesruoan turmiollista vaikutusta ihmiseen ja yhteiskuntaan kuvataan hartaudella. Nuoruuden "päiväkirjoista" löytyy hienoja, järjettömiä jaksoja, jotka liippaavat todellisuutta silti läheltä. Nuori Hotakainen kuvataan esimerkiksi lähettelemässä rakkauskirjeita Aila Meriluodolle ja Tove Janssonille. Ylipäätään päiväkirjoissa tiivistetään koko julkkiskulttuurin typerimmät piirteet: yksityisasioiden veivaaminen mediassa. Upeaa kettuilua koko neljänsadan sivun edestä.

Jäin miettimään, mikä tarinan opetus viime kädessä olikaan. Hotakainen tuntuu syyttävän erityisesti presidentti Martti Ahtisaarta siitä, että hänen aikakautenaan suomalaiset ovat joutuneen avoimuuden piiriin. Ei sitä vaan Koiviston aikana avauduttu lehtien palstoilla läheskään yhtä avoimesti.

Huomattavan painoarvon kirjassa saavat myös kuvaukset autoista ja autoilusta. Tämä julkisuudesta piruilu kiinnosti minua kuitenkin enemmän. Ylipäätään Klassikko oli erittäin myönteinen lukukokemus. Olen ehkä huomaamattani pitänyt Hotakaista himpun verran yliarvostettuna kirjailijana. Klassikon lukeminen korjasi näkemyksiäni. Osuvaa tekstiä, joka on kirjoitettu joustavalla ja runsaalla suomen kielellä. Ja jokin selittämättömän ahdistava pohjavire tekstin takaa kumpuaa, juuri sopivan uhkaava jotta se jää hieman häiritsemään mielen perukoille.

Lue myös nämä:
Veikko Huovinen: Lentsu
Riku Korhonen: Lääkäriromaani
Reidar Palmgren: Jalat edellä

Petronius Arbiter: Trimalkion pidot

Ostin Trimalkion pidot Lappeenrannan sataman kirjadivarikärrystä alkukesästä, kun vein sinne ylijäämäkirjojani. "Otavan klassikot" -sarjassa vuonna 1988 ilmestynyt pokkari kiinnosti, onhan antiikin historia kiehtova ajanjakso. Kirjaa aloittelin heti hankittuani sen, mutta loppuun se tuli luettua vasta nyt, työmatkan ohessa. Peruste kirjan valinnalle matkalukemiseksi oli sama kuin To Kill A Mockingbird -kirjan kohdalla: kevyt pokkari ei paljon paina.

150-sivuisesta kirjasta on varsinaisen romaanin osuus ensimmäiset 85 sivua. Loppu on varattu suomentaja Edwin Linkomiehen jälkisanoille ja selitysosuuksille. Täytyy sanoa, että enemmän alkoi kiehtoa muuallakin antiikin suomennosten yhteydessä vastaan tulleen Edwin Linkomiehen hahmo kuin Petroniuksen teksti itsessään. Wikipediasta löytyikin tiivis kuvaus Linkomiehen vaiheista.

Linkomies selostaa, kuinka Trimalkion pidot on vain osa Petroniuksen alkuperäistä romaania, joka tunnetaan nimellä Satyricon. Romaanista on säilynyt vain katkelmia, niistä Trimalkion pidot on tunnetuin. Näköjään Satyriconista löytyisi tuoreehko suomennos, pitänee joskus tutustua jos jaksaa.

Trimalkion pidot lienee käsitteenä tuttu lukemisen harrastajille. Sen verran itse ainakin tiesin juonesta etukäteen, että siinä kuvataan nousukas Trimalkion ylenpalttisen pöyhkeileviä illallisia. Tämän kummempaa ei juonessa ehdi tapahtuakaan. Minäkertoja on päätynyt Trimalkion vieraaksi, ja hän seuraa kuinka tämä entinen orja marssittaa juhlasaliin toinen toistaan pröystäilevämpiä ruokalajeja ja tuhlaa kallisarvoisia lahjoja vieraisiinsa. Kertojaa inhottaa Trimalkion vulgaarisuus. Välillä Trimalkio käskee orjiensa esittää laulua, sirkustemppuja tai muuta viihdykettä, välillä hän puhkeaa estottomaan itsekehuun. Ylipäätään tarinan tarkoituksena on kuvata, kuinka moukkamaista nousukkaiden rahoillaan päteminen on. Varsin universaali teema siis.

Linkomies selostaa jälkisanoissa, kuinka Petronius herkuttelee latinan kielen vivahteilla. Alhaiset pöytäseurueen jäsenet puhuvat rahvaanomaista latinaa. Linkomies on suomentanut tekstit paikka paikoin varsin värikkäästi. Suomennosta on miellyttävä lukea, siinä on vanhanaikaista ajan patinaa. Ehkä tuo uudempi Satyricon-suomennos, Pekka Tuomiston käännös, olisi mielenkiintoinen vertailukohde. Tässä näyte Linkomieheltä:

"Kun nyt Askyltos hillittömän julkeana kädet koholla pilkkasi koko tätä menoa ja nauroi niin, että kyyneleet vuosivat hänen silmistään, tulistui eräs Trimalkion vapautetuista tovereista, juuri se, joka oli minun pöytänaapurinani, ja huudahti:

- Mitä naurat, senkin kuohittu pässi! Vai eivätkö isäntäystäväni hienoudet sinua miellytä? Sinä mukamas olet varakkaampi ja olet kai tottunut saamaan paremman kestityksen. Niin totta kuin toivon, että tämän paikan suojelushenki on minulle suosiollinen, jos minä olisin pöydässä hänen vieressään, niin olisin jo kiskonut hänestä esille määkinän. Mokomakin sikiö, joka nauraa muita. Senkin sätkyukko, yökyöpeli, joka ei ole virtsansa arvoinen. Kerta kaikkiaan, jos heitän veteni hänen ympärilleen, hän ei tiedä, mistä pääsisi pakoon. En minä, herkules avita, tavallisesti vähästä suutu, mutta tyynessä vedessä kalat kutevat."

Minua huvittanut sivujuonne teoksessa on Edwin Linkomiehen ylistävä jälkipuhe. Monisanaisesti hän kehuu Petroniuksen kirjallista nerokkuutta ja romaanin hienoutta. Tämä on sinänsä koomista, jos ajatellaan että Linkomies suomensi kirjan vuonna 1945 ja mietitään ajan yleistä ilmapiiriä. Kun kyseessä on antiikin klassikko, ylistää Linkomies estoitta teosta, jossa homoerotiikka kuvataan itsestäänselvänä osana miehen elämää. Miesten välinen rakkaus on kaikesta päätellen keskeinen juonikuvio alkuperäisessä Satyricon-teoksessa. En usko, että 1940-luvun Suomessa moista estottomuutta olisi missään muussa yhteydessä noin vaan hyväksytty. Varsinkin, kun Linkomies näkyi olleen oikeistopoliitikko, jonka vanhoillisuudesta käy hyvin esimerkiksi, että hän mm. kannatti pitkään monarkismin tuomista Suomeen.

Lue myös nämä:
Mika Waltari: Ihmiskunnan viholliset
Pentti Saarikoski / Euripides: Herakles
William Makepeace Thackeray: Turhuuden turulla

Arto Salminen: Lahti

Pitkähkö tauko blogissa menee sen piikkiin, että muutaman viime viikon ajan lukemisena oli eräs tietokirja lehden kirja-arvostelua varten. Huomasi kyllä, että tietokirjan luku sujuu silloin, kun siihen on riittävästi aikaa keskittyä, toisin sanoen kesäloma tai paljon pitkiä junamatkoja. Rentoutuslukemisena, eli viisi minuuttia kerrallaan ennen nukkumaanmenoa, ei tietokirjaan jaksa keskittyä. Toisaalta oli antoisaa lukea pitkästä aikaa hyvää ja kiinnostavaa tietokirjaa. Tiedä vaikka tulisi luettua jotain muutakin tieteellistä taas joskus.

Nämä Arto Salmisen kirjat ovat siinä mielessä päinvastaista luettavaa, että nämä lukee nopeimmillaan parissa tunnissa, vaikka ovatkin intensiivisiä ja painavaa asiaa. Lahti-kirjasta tiesin etukäteen sen, että siinä kuvataan armeijaa ja siellä tehtäviä salaisia sikakokeita. Sitä en tiennyt, että rinnan tämän juonen kanssa kulkee myös kuvaus ahdistuneesta, konkurssin partaalla olevasta pienyrittäjästä. Maahantuontiyritystä pyörittävän miehen tarina oli näistä painavampi ja ahdistavampi. Siinä vanhan liiton mies toteaa joutuneensa ahtaalle, kun suuret keskusliikkeet tuottavat tavaransa suoraan Kiinasta ja tukkukaupat kiristävät pieniä ostajia hankkimaan mahdollisimman suuriä eriä yhdellä kertaa. Kun asunto on kiinnitetty viimeistä nurkkaa myöten eivätkä pankit anna luottoa, ei ole ihme ettei uni tule yöllä silmään ja paniikkihäiriö oireilee.

Kun viime aikoina on ruoan hinnasta keskusteltaessa puhuttu myös siitä, onko Suomessa todellista kauppojen kilpailuasetelmaa kun S-ryhmä ja K-kaupat ovat jakaneet markkinaosuudet keskenään, osuu Salmisen vuonna 2004 kirjoittama kirja naulan kantaan:

"- Nämä marketit ei kilpaile oikeasti, minä sanoin. - Ne jakaa kaupungit kahtia. Niillä on kylmä sota, kauhun tasapaino. Korkeintaan niillä on pieni nahina siitä kumpi saa Alkon. Tonteista niille ei tule riitaa. Kunnanisät antaa molemmille yhtä hyvät kauppapaikat, parhaat mahdolliset. Ne on ainoita jotka saa rakentaa keskelle kaupunkia ihan millaisen hirvityksen niitä huvittaa. Siinä ei julkisivulautakunnat voi muuta kuin nikotella. Mutta auta armias jos joku laitakaupungin taavitsainen haluaa omakotitaloonsa kattoikkunan tai erkkerin. Vähintään neljä virkamiestä seisoo heti aamusta talon edessä kansiot ja kaavat mukana. Ne viittilöi ja tekee merkintöjä ja kieltää ehdottomasti kaikki muutostyöt. Lähtiessään ne kertoo uhkasakon määrän yhden euron tarkkuudella. Ne kostaa yksityishenkilöille kun ne ei marketeille voi mitään. Kukaan ei voi. Niiden kanssa voi vain liittoutua tai kuolla."

Yrittäjän Marko-poika päätyy samaan aikaan intissä erikoiselle metsäleirille. Yhdessä kahden muun varusmiehen kanssa hän seuraa, kuinka upseerit ampuvat huumattuja sikoja ja varusmiesten tehtävä on kuskata haavoittuneet siat paareilla kenttäsairaalaan ja valvoa niiden hoitoa. Leirillä testataan kenttäsairaalaan toimivuutta. Salminen rinnastaa armeijan ja kaupan keskusliikkeiden toiminnan: molemmissa logistiikka, markkinointi ja kohderyhmät ovat tärkeissä rooleissa. Yöllisissä nuotiopuheissaan upseerit luokittelevat vanhan ajan sodankäynnin nyky-yhteiskunnassa tarpeettomaksi ja määrittelevät uudet toimintatavat.

Lahti-kirjassa Salminen tuo yhteiskuntakritiikkiään selvemmin esiin kuin Kalavaleessa tai Ei-kuoressa, jotka olivat hienovaraisempia, pirullisempia ja monisyisempiä. Lahdessa kuvattu pienyrittäjän tarina lienee kuitenkin niitä kertomuksia, jotka jäävät kurkkua kuristavina tunnemuistoina elämään omaa elämäänsä lukijan aivokuoreen. Arto Salminen oli ja on tärkeä kirjailija. Hänellä oli kyky nähdä olennainen nykymaailman menosta ja purkaa se ajatuksina paperille.

Näistä kolmesta tähän mennessä lukemastani Salmisen kirjasta nostaisin parhaaksi hänen viimeisen kirjansa eli Kalavaleen. Varsinkin nyt Idols-kauden taas alkaessa telkkarissa suosittelen kirjaa luettavaksi ihan kaikille. Minuun tuo kirja teki vaikutuksen, se on niitä kirjoja joita on huomannut ajattelevansa monta kertaa jälkeenpäin, sieltä nousee tilanteita ja tuokiokuvia hakematta mieleen eri yhteyksissä.

Lue myös nämä:
Hilkka Ravilo: Yö yllä viljan
Kari Hotakainen: Klassikko
Veijo Meri: Manillaköysi

Jane Stanton Hitchcock: Vaarallisia naisia

Tässäpä dekkari minun makuuni. En ole kovin innokas dekkarien lukija, mutta pari aiemmin suomennettua Jane Stanton Hitchcockin kirjaa olen lukenut, joten tämä kolmas suomennos oli ilahduttava kirjastolöytö. Kirja on jatkoa ensimmäiselle suomennokselle Seurapiirimurhia, josta tykkäsin aikanaan kovasti. Pitäisi kai lukea se uudestaan, huomasin lukiessani Vaarallisia naisia etteivät sen juonenkäänteet ihan tuoreessa muistissa olleet. Pitämiseni selittyy osin sillä, että tyylilajiltaan kirja on yhtä paljon ihmissuhdekuvausta kuin dekkaria. Kirjastossa se oli kumminkin luokiteltu dekkarien hyllyyn.

Jane Stanton Hitchcock kuvaa maailmaa, josta tulee mieleen vaikkapa Versaillesin hoviin sijoittuvat kirjat. Rikkaat ja vaikutusvaltaiset liihottelevat yltäkylläisessä ympäristössään, pelaavat hienostuneita mutta monimutkaisia henkisiä shakkipelejä, joissa on panoksena valtavia summia rahaa, valtaa ja arvostusta. Toisin kuin vanhoissa hoveissa, näissä ympyröissä ei tarvitse syntyä aateliseksi, vaan sellaiseksi voi päästä myös rahalla - tai ainakin voi yrittää. Kirjailijan taustoista saa hieman osviittaa vaikka tästä haastattelusta.

Vaarallisten naisten päähenkilö on Jo Slater, tuttu jo Seurapiirimurhista. Hän on ehdottoman tyylikäs, etiketin hallitseva, hillitty seurapiirilady, jolla kuitenkaan ei ole itselläkään ihan puhtaita jauhoja pussissa. Menneisyyden pikku hairahduksista ei onneksi tiedä kukaan muu kuin hän ja hänen kiristäjänsä - tai niinhän hän luulee. Kun nousukasmainen pikkuvaimo Carla Cole yrittää kiipiä piireissä ylemmäs, kadonneen aviomiehensä rahoilla, hän päättää tukeutua Jo'n apuun. Riittääkö kohtelias kieltäytyminen palveluksista, vai osaako Carla vetää sellaisista naruista, joille Jo ei mahda mitään?

Kirjassa oli parhaimmillaan sellaista draivia, että se innoitti ahmimaan eli hyppimään sivulta toiselle kauheaa vauhtia, jotta saisi tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Tämä yleensä tarkoittaa sitä, että joskus kirja tulee luettua toiseenkin kertaan, sillä toisella lukukerralla sitten voi nautiskella myös niistä kohdista, joiden yli kaahasi ensimmäisellä lukukerralla. Rikkaiden newyorkilaisten rouvien juonittelut kaupunkimaisemissa ja Karibianmeren kesäparatiiseissa kiehtovat oudosti.

Lue myös nämä:
Henry James: Washingtonin aukio
Toni Morrison: Tervanukke
Nancy Thayer: Kuumien aaltojen kerho

Nancy Thayer: Kuumien aaltojen kerho

Huolimatta edellisestä, vain puolimyönteisestä arvelustani Nancy Thayerin kohdalla, käteni tarttuivat kirjaston T-hyllyllä Kuumien aaltojen kerhoon. Mukava, nopealukuinen hömppäpaketti tämä olikin. Koska tämä on sarjan avauskirja, sillä on tiettyjä etuja puolellaan jatko-osiin nähden. Draamaa on helpompi rakentaa, kun ensin pitää esitellä kaikki henkilöt, johdattaa heidät yhteen ja sitten ruveta ratkomaan heidän ristiriitojaan. Jatko-osaan verrattuna henkilöt tuntuvat tässä vielä aika paljon selkeämmiltä ja paremmin roolitetuilta, ts. heidät oli helpompi erottaa toisistaan.

Sympaattinen ja joiltakin osin jopa herttainen kirja oli tämä. En liene oletettua kohderyhmää, koska päähenkilöt ovat 50-60-vuotiaita, mutta tykkäsin kirjasta silti. Toisaalta, Thayer kääntää hömppäasetelmat mukavasti päälaelleen ja irvailee näille lempeästi: nuorten naisten romanttisissa seikkailuissa tärkeintä on aina jallittaa itselleen aviomies ja päästä lapsentekoon, näille rouville moisella ei ole enää merkitystä, useimmat kun ovat aviomiehensä jo hyvästelleet joko haudan reunalla tai raastuvan portailla, ja lapsetkin ovat jo aikuisia ja elävät omaa elämäänsä.

Kun Faye, Marilyn, Alice ja Shirley kohtaavat toisensa juhlissa, perustavat he Kuumien aaltojen kerhon, ja jakavat keskenään toistensa elämää koskevia salapoliisitehtäviä. Fayen pitää selvittää Alicen pojan morsiamen taustoja, Marilynin taas tutustua Alicen työpaikan ongelmiin, Alice auttaa Shirleytä oman yrityksen perustamisessa ja Shirley taas joutuu tarkkailemaan Fayen tyttären aviomiehen oletettua sivusuhdetta. Tällaisesta "dekkarimaisuudesta" saadaan mukavia juonenkäänteitä aikaiseksi, ja yllätys yllätys, samalla jokainen nainen joutuu miettimään elämänsä arvoja ja eteen tulevia muutoksia. Samalla pohdiskellaan runsaasti esimerkiksi ulkonäköpaineita, erityisesti ulkonäköpaineita vaihdevuosiaan elävän naisen elämässä.

Lue myös nämä:
Jude Deveraux: Tunteiden talo
Jude Deveraux: Ensimmäinen kosketus
Jennifer Weiner: Hyvä sängyssä