Mary Marck: Eevan luokka

Kuten blogistani helposti huomaa, tykkään lukea "nuortenkirjoiksi" luokiteltuja kirjoja aika ajoin. Harry Potterit tai L.M. Montgomeryn ja Rauha S. Virtasen kirjat ovat tällaisiksi luokiteltu. No mitäpä luokitteluista, itse tykkään lukea niitä aikuisenakin, ja tiedän että moni muukin tykkää.

Niinpä päätin virkistää muistiani Montgomeryn ja Louisa M. Alcottin suomalaisella aikalaisella. Mary Marckin Eeva-kirjoja olen lukenut viimeksi joskus koululaisena. Minulle valkeni vasta nyt, kiitos googletuksen, että Mary Marck onkin salanimi, jonka taakse kätkeytyi kirjailija Kersti Bergroth. Tämä tuottelias kirjailija on näköjään kunnostautunut myös elokuvakäsikirjoittajana.

Kirjan ihana kansi on tietenkin Martta Wendelinin käsialaa. Lapsena en kiinnittänyt sen kummempaa huomiota kirjan ikään, nyt tajusin että kirjahan on ilmestynyt alunperin jo vuonna 1917. Yritin bongata kirjasta jonkinlaista historiallista ajankuvaa kuohuvasta politiikasta, mutta sellaisia viitteitä ei juuri löytynyt. Joitakin kulttuurihistoriallisia yksityiskohtia sentään bongasin, eli kirjassa kuvatut lapset ja nuoret mitä ilmeisimmin kävivät ainakin joskus elokuvissa, sillä erilaisiin filmisankareihin tai elokuvista tuttuihin tilanteisiin viitattiin aika ajoin. Eevan kotikaupunkia ei suoraan mainita, mutta Helsinki käy epäsuorasti ilmi esimerkiksi kadunnimien tai raitiovaunujen mainitsemisesta.

Kun edellisestä lukukerrasta on pitkä aika, tuli päivitettyä mielikuvaa kirjasta. Eevan luokka on melko kaavamainen tyttökirja. Montgomeryn veroinen Marck ei ole, mutta ihan mukiinmenevää teksti on. Hahmot ovat melko kaavamaisia tyyppejä, ja juoneksi riittävät satunnaiset tapahtumat, ja kirjan jälkipuoliskolla koetaan pitempi yhtenäinen jakso, jossa toki on moraalinen opetus. Keskiössä on nimensä mukaisesti 14-vuotiaan Eevan koulunkäynti, lähinnä luokkakaverit sekä opettajat. Jonkin verran huomiota saavat myös oppilaiden vanhemmat sekä Eevan sisarukset. Yhteiskoulua käyvät nuoret ovat säätyläisperheistä. Perheillä on kotiapulaisia, ja nuorille järjestetään kutsuja joissa on tarjolla esimerkiksi voileipiä, kakkuja tai jäätelöä.

Kaavamaisuus tulee näkyviin henkilöiden luonnehdinnoissa. Huonossa fiktiossa henkilöä kuvataan sanallisesti, sanomalla vaikka että "hän on rauhallinen". Tämä annettu ominaisuus ei kuitenkaan mitenkään välity romaanihenkilön käyttäytymisestä, vaan kirjoittajan täytyy jatkuvasti alleviivata haluamaansa ominaisuutta, jotta se menisi lukijalle perille. Eeva on itse hyväsydäminen ja mukava, hänen serkkunsa Marja on ujo haaveilija ja heidän ystävänsä Hertta räiskyvä ja valloittava. Hertta on elävimmin kuvattu hahmo kirjassa. Sivuhenkilöistä ehkä kaavamaisin on Herttaa kadehtiva luokkatoveri Saara, joka tietenkin on nyrpeä ja ärtynyt.

Lainasin samalla toisenkin Eeva-kirjan, jatko-osan Vähän enemmän Eevasta. Katsotaan nyt tuleeko se luettua, aivan niin hyvää tekstiä tämä ei ollutkaan kuin muistelin, mutta ihan viihdyttävää vanhan suomalaisen tyttökirjan lukeminen oli kumminkin.

Lue myös nämä:
Mary Marck: Luokan merkkihenkilöitä, Toverien kesken
Rauha S. Virtanen: Tuntematon Selja
L.M. Montgomery: Anne of Green Gables

Jari Tervo: Myyrä

Myyrään palasin, kun luin Jari Tervon uuden Troikka-kirjan lehden kirja-arvostelua varten. Myyrän olen lukenut ensimmäisen kerran sen ilmestymisvuonna, syksyllä 2004. Troikkaa lukiessa muistelin, että Myyrä tuntui paremmalta. Kaihersi mieltä, piti selvittää mistä tunne johtui. Eikun kirjastoon ja lukemaan.

Ja kylläpä Myyrä olikin erinomaisen hyvä lukukokemus. Se on parempi kuin Ohrana ja Troikka, tämän historiallisen kolmikon paras tuotos. Ilmestyessään moni syytti sitä liiasta sekavuudesta ja kikkailusta. Minäkin muistan olleeni melko lailla pyörällä päästäni vaihtuvien kertojien, pomppivan aikarakenteen ja aukeavien ja yhteensolmiutuvien juonenpätkien kanssa. Mutta sehän olikin vain ensikertalaisen harhakuvitelmaa. Kun Myyrän luki nyt toiseen kertaan ja muisti juonen osittain, oli rakenne suorastaan selkeä. Juonenkuljetus oli nautinnollista ja taidokasta. Ei tässä mitään kikkailua ole, Tervo vain korostaa useilla päällekkäisille yhteensattumilla elämän sattumanvaraisuutta ja Suomen kokoisessa maassa helposti risteäviä polkuja. Aika-paikkakoordinaateista annetaan kyllä täsmällisiä määrityksiä lukijoille, eikä niitä kertojiakaan nyt niin monta ole. Kaiken kaikkiaan kirja on erinomaista luettavaa.

Kirjassa myllätään lähihistorian parissa: eletään Presidentin hovissa 1970-luvun lopulla. Kekkosen pyhää nimeä ei turhaan lausuta, mutta hänestäpä tietysti on kysymys. Romaanin keskiössä on kolmekymppinen Suojelupoliisissa työskentelevä Jura Karhu, jolla on sukurasitteena kiihkokommunistinen perhe. Jura joutuu töihin Presidentin lähipiiriin, osin työn puolesta, osin omien sukusyittensä vuoksi.

Vanhenevan, despoottisen, yya-sopimusten kiemuroissa neuvostoystävyyttä harrastavan Presidentin kautta Tervo maalaa värikästä kuvaa suomettuneen Suomen ilmapiiristä. Näin Juran vaimo osallistuu Presidentin syntymäpäiväjuhlallisuuksia suunnittelevan komitean työskentelyyn:

"Kuuntele. Mä otan selvää Kajaanista, onko siellä sinä syyskuun päivänä 1980, jolloin synttärit on, syntymässä vauvaa. Jos on, hyvä, jos ei, siirrytään Hesaan. Se on sentään pääkaupunki. Etsitään hyvissä ajoin poikavauva jolla on oikea laskettu aika ja kysytään vanhemmilta, onko niillä mitään sitä vastaan, että ne ristii sen niitten lapsensa Presidentin mukaan. Mun aavistus on että harvalla on vastaan. Me voidaan vaivasta vähän maksaa jos se siihen menee, mutta sitä ei tarvitse julkisuudessa mainita."

Kirjassa risteillään myös Suomen sisällissodan tapahtumiin, talvi- ja jatkosotaan sekä sotavankien pakkotyöleireihin rajan molemmin puolin, Stalinin Kremliin sekä viimeisessä luvussa myös 2000-luvulle, joka näyttää oudosti hieman erilaiselta kuin mihin olemme tottuneet. Kirjassa on monia tosi hienoja tai erittäin hauskoja jaksoja. Nostan tässä esille muutaman: Stalin vie puhemies-Kekkosen katsomaan yksityistä balettinäytöstä, Juran Liekki-setä pakkotyössä Neuvostoliiton leirillä Vorkutassa, Jura mustaamassa Johannes Virolaisen ja Ahti Karjalaisen mainetta Presidentin silmissä hieman erikoisilla käytännön piloilla. Mielenkiintoinen sivujuonne on myös kuvaus Sampo Kajanteesta, joka esitellään kirjassa Presidentin aviottomana poikana. Äiti on Moskovan suurlähettilään vaimo Juulia Kajanne, jonka esikuvana on näköjään ollut Anita Hallama. Sampo on holtitonta elämää viettävä älykäs biseksuaali, jonka selkkauksia Jura joutuu välillä ratkomaan. Ja ihan kuin näissä käänteissä ei olisi tarpeeksi tekemistä, kaadetaan Juran niskaan vielä yksi tunnistamaton ruumis, yksi hänen veljiensä hukkaama, neuvostoliittolaisten Suomen kommunisteille lahjoittama dollarikassi, sekä aviokriisi.

Kirjalla tuntuu olevan monta tarkoitusta. Eräs tarkoitus on selvän pesäeron tekeminen vanhan liiton vasemmistolaisiin suomalaiskirjailijoihin. Tämähän on yllättävän arka asia vielä nykyäänkin. Muistan kun Hesarissa taannoin tehtiin juttua kirjailijoista, jotka pitäisivät poliittisia mielipiteitään enemmän oikealle kuin vasemmalla kallellaan olevina. Niitäpä ei monta löytynyt, ainakaan omilla nimillään lehtiin asti. Mielenkiintoinen oli tuo asetelma. Tervo pöllyyttää Suomen rähmällään oloa sen verran railakkaasti, että tuskinpa hän kovin helliä päänsilityksiä on nostalgiakommunisteilta kerännyt tällä kirjallaan.

Toinen pointti tulee nyt selvimmin näkyviin, kun Myyrää ovat seuranneet Ohrana ja Troikka. Tervo rakensi oman suuren historiallisen kertomuksensa Suomen 1900-luvun kohtalonhetkistä. Erittäin mielenkiintoinen aihe itään päin notkistelu on, ja Tervo ottaa siitä Myyrässä kaiken irti.

Lisäksi kirjaan jää se, mikä tekee tarinasta hyvän tarinan: rikas, monipuolinen, sujuva kieli, vetävästi etenevä juoni, hieno ja uskottava miljöö (oikeastaan monta miljöötä) ja usein pirullinen huumori. Tällaista tekstiä ahmii mielellään. Tämä kirja menee edelleen uusintalukulistalle, muutaman vuoden päästä voisi taas tähän tarttua ja katsoa, mitä silloin kirjasta irti saisi ja ovatko näkemykseni muuttuneet. Suosittelen lämpimästi tsekkaamaan myös Mervi Kantokorven aikanaan Hesariin tekemän arvion sekä samaan aikaan ilmestyneen kirjailijan haastattelun.

Lue myös nämä:
Jari Tervo: Ohrana
Veikko Huovinen: Lentsu
Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan

Kari Hotakainen: Klassikko

Tuli katsottua Kari Hotakaisen kirjaan perustuva elokuva Klassikko pari viikkoa takaperin. Elokuva oli kerrassaan mainio, ihmettelin miten olen saattanut missata sen aiemmin. Sen innostamana piti hakea kirjastosta alkuperäisteos lainaksi.

Klassikko olikin paras Hotakaisen kirja, jonka olen lukenut. Olen pitänyt Runokirja-kokoelmasta, Iisakin kirkko oli kivaa luettavaa, Juoksuhaudantien olen lukaissut, mutta se oli mielestäni aika lailla ahdistavampi kuin tämä Klassikko. Klassikko on miellyttävän vinksahtanut kirja, ja elokuvasovitus toteutti oivallisesti Hotakaisen purevia älyttömyyksiä.

Tarina alkaa, kun kirjailija nimeltä Kari Hotakainen saa kustantajaltaan WSOY:ltä ohjeet osallistua Avoimen Suuntauksen 2. vaiheeseen. Kirjailijan pitäisi kirjoittaa avoimen tunnustuksellinen, myyvä kirja. Tämä on sulkeutuneelle kirjailijalle hieman hankalaa, joten hän ryhtyy kirjoittamaan keksittyjä päiväkirjoja nuoruusvuosiltaan sekä alkaa hakea inspiraatiota eläimellisen miehekkäästä ja maanläheisestä automaailmasta. Siellä hän tutustuu Arvi Lindiä ihailevaan käytettyjen autojen kauppias Kartioon sekä ansiosidonnaisella elävään Toyota Corolla -kuskiin Pera Kiilopäähän.

Kirja jakautuu kolmeen osaan, elokuva painottuu ensimmäisen ja viimeisen osan tapahtumiin. Niissä kuvataan yllä selostettua kehyskertomusta, keskimmäinen osa muodostuu kirjailija Hotakaisen keksityistä päiväkirjoista. Hotakaisen tyyli on hieno sekoitus verbaalilahjakkuutta, arkipäivän ilmiöiden tarkastelua absurdista vinkkelistä ja outoa, määrittelyjä pakenevaa ahdistavuutta. Klassikon tyyli toi mieleen myös Veikko Huovisen, sillä Hotakaisella on samanlainen tapa ottaa käsittelyyn jokin arjen ilmiö ja kritisoida se murskaksi huumorin varjolla. Tässä kirjassa suuren painoarvon saa einesruoka.

"Kartiolla oli työmatka. Hänen piti viedä eräs auto Rinta-Joupin autoliikkeeseen Pohjanmaalle. Matkaa kertyi yhteen suuntaan 360 kilometriä. Sen tekee hyvällä autolla neljässä tunnissa. Sen ajan ihminen voi olla syömättä, jos hän on saman vuorokauden aikana pannut suuhunsa jotain kunnollista, esimerkiksi puuroa, perunaa ja kalaa. Kartio oli kuitenkin edellisenä iltana syönyt kaksi Jalostajan valmispitsaa. Ne ovat jauholevyjä, joiden päällä on tomaattikastikkeen tapaista punaista töhkää, viisi jauhelihan murua, nokare juustoa, elintarvikeväriä ja ravitsevia säilöntäaineita. Pitsojen kanssa hän oli nauttinut Valion hedelmäpommijogurtin. Se on kahden desin törppö, johon on laitettu seitsemän sokeripalaa, neljä aprikoosin palasta, diakuva mansikasta ja hyhmäksi hapatettua maitoa. Aamulla hän ei syönyt mitään, koska vatsaa käänsi edellisen illan menu."

Einesruoan turmiollista vaikutusta ihmiseen ja yhteiskuntaan kuvataan hartaudella. Nuoruuden "päiväkirjoista" löytyy hienoja, järjettömiä jaksoja, jotka liippaavat todellisuutta silti läheltä. Nuori Hotakainen kuvataan esimerkiksi lähettelemässä rakkauskirjeita Aila Meriluodolle ja Tove Janssonille. Ylipäätään päiväkirjoissa tiivistetään koko julkkiskulttuurin typerimmät piirteet: yksityisasioiden veivaaminen mediassa. Upeaa kettuilua koko neljänsadan sivun edestä.

Jäin miettimään, mikä tarinan opetus viime kädessä olikaan. Hotakainen tuntuu syyttävän erityisesti presidentti Martti Ahtisaarta siitä, että hänen aikakautenaan suomalaiset ovat joutuneen avoimuuden piiriin. Ei sitä vaan Koiviston aikana avauduttu lehtien palstoilla läheskään yhtä avoimesti.

Huomattavan painoarvon kirjassa saavat myös kuvaukset autoista ja autoilusta. Tämä julkisuudesta piruilu kiinnosti minua kuitenkin enemmän. Ylipäätään Klassikko oli erittäin myönteinen lukukokemus. Olen ehkä huomaamattani pitänyt Hotakaista himpun verran yliarvostettuna kirjailijana. Klassikon lukeminen korjasi näkemyksiäni. Osuvaa tekstiä, joka on kirjoitettu joustavalla ja runsaalla suomen kielellä. Ja jokin selittämättömän ahdistava pohjavire tekstin takaa kumpuaa, juuri sopivan uhkaava jotta se jää hieman häiritsemään mielen perukoille.

Lue myös nämä:
Veikko Huovinen: Lentsu
Riku Korhonen: Lääkäriromaani
Reidar Palmgren: Jalat edellä

Petronius Arbiter: Trimalkion pidot

Ostin Trimalkion pidot Lappeenrannan sataman kirjadivarikärrystä alkukesästä, kun vein sinne ylijäämäkirjojani. "Otavan klassikot" -sarjassa vuonna 1988 ilmestynyt pokkari kiinnosti, onhan antiikin historia kiehtova ajanjakso. Kirjaa aloittelin heti hankittuani sen, mutta loppuun se tuli luettua vasta nyt, työmatkan ohessa. Peruste kirjan valinnalle matkalukemiseksi oli sama kuin To Kill A Mockingbird -kirjan kohdalla: kevyt pokkari ei paljon paina.

150-sivuisesta kirjasta on varsinaisen romaanin osuus ensimmäiset 85 sivua. Loppu on varattu suomentaja Edwin Linkomiehen jälkisanoille ja selitysosuuksille. Täytyy sanoa, että enemmän alkoi kiehtoa muuallakin antiikin suomennosten yhteydessä vastaan tulleen Edwin Linkomiehen hahmo kuin Petroniuksen teksti itsessään. Wikipediasta löytyikin tiivis kuvaus Linkomiehen vaiheista.

Linkomies selostaa, kuinka Trimalkion pidot on vain osa Petroniuksen alkuperäistä romaania, joka tunnetaan nimellä Satyricon. Romaanista on säilynyt vain katkelmia, niistä Trimalkion pidot on tunnetuin. Näköjään Satyriconista löytyisi tuoreehko suomennos, pitänee joskus tutustua jos jaksaa.

Trimalkion pidot lienee käsitteenä tuttu lukemisen harrastajille. Sen verran itse ainakin tiesin juonesta etukäteen, että siinä kuvataan nousukas Trimalkion ylenpalttisen pöyhkeileviä illallisia. Tämän kummempaa ei juonessa ehdi tapahtuakaan. Minäkertoja on päätynyt Trimalkion vieraaksi, ja hän seuraa kuinka tämä entinen orja marssittaa juhlasaliin toinen toistaan pröystäilevämpiä ruokalajeja ja tuhlaa kallisarvoisia lahjoja vieraisiinsa. Kertojaa inhottaa Trimalkion vulgaarisuus. Välillä Trimalkio käskee orjiensa esittää laulua, sirkustemppuja tai muuta viihdykettä, välillä hän puhkeaa estottomaan itsekehuun. Ylipäätään tarinan tarkoituksena on kuvata, kuinka moukkamaista nousukkaiden rahoillaan päteminen on. Varsin universaali teema siis.

Linkomies selostaa jälkisanoissa, kuinka Petronius herkuttelee latinan kielen vivahteilla. Alhaiset pöytäseurueen jäsenet puhuvat rahvaanomaista latinaa. Linkomies on suomentanut tekstit paikka paikoin varsin värikkäästi. Suomennosta on miellyttävä lukea, siinä on vanhanaikaista ajan patinaa. Ehkä tuo uudempi Satyricon-suomennos, Pekka Tuomiston käännös, olisi mielenkiintoinen vertailukohde. Tässä näyte Linkomieheltä:

"Kun nyt Askyltos hillittömän julkeana kädet koholla pilkkasi koko tätä menoa ja nauroi niin, että kyyneleet vuosivat hänen silmistään, tulistui eräs Trimalkion vapautetuista tovereista, juuri se, joka oli minun pöytänaapurinani, ja huudahti:

- Mitä naurat, senkin kuohittu pässi! Vai eivätkö isäntäystäväni hienoudet sinua miellytä? Sinä mukamas olet varakkaampi ja olet kai tottunut saamaan paremman kestityksen. Niin totta kuin toivon, että tämän paikan suojelushenki on minulle suosiollinen, jos minä olisin pöydässä hänen vieressään, niin olisin jo kiskonut hänestä esille määkinän. Mokomakin sikiö, joka nauraa muita. Senkin sätkyukko, yökyöpeli, joka ei ole virtsansa arvoinen. Kerta kaikkiaan, jos heitän veteni hänen ympärilleen, hän ei tiedä, mistä pääsisi pakoon. En minä, herkules avita, tavallisesti vähästä suutu, mutta tyynessä vedessä kalat kutevat."

Minua huvittanut sivujuonne teoksessa on Edwin Linkomiehen ylistävä jälkipuhe. Monisanaisesti hän kehuu Petroniuksen kirjallista nerokkuutta ja romaanin hienoutta. Tämä on sinänsä koomista, jos ajatellaan että Linkomies suomensi kirjan vuonna 1945 ja mietitään ajan yleistä ilmapiiriä. Kun kyseessä on antiikin klassikko, ylistää Linkomies estoitta teosta, jossa homoerotiikka kuvataan itsestäänselvänä osana miehen elämää. Miesten välinen rakkaus on kaikesta päätellen keskeinen juonikuvio alkuperäisessä Satyricon-teoksessa. En usko, että 1940-luvun Suomessa moista estottomuutta olisi missään muussa yhteydessä noin vaan hyväksytty. Varsinkin, kun Linkomies näkyi olleen oikeistopoliitikko, jonka vanhoillisuudesta käy hyvin esimerkiksi, että hän mm. kannatti pitkään monarkismin tuomista Suomeen.

Lue myös nämä:
Mika Waltari: Ihmiskunnan viholliset
Pentti Saarikoski / Euripides: Herakles
William Makepeace Thackeray: Turhuuden turulla

Arto Salminen: Lahti

Pitkähkö tauko blogissa menee sen piikkiin, että muutaman viime viikon ajan lukemisena oli eräs tietokirja lehden kirja-arvostelua varten. Huomasi kyllä, että tietokirjan luku sujuu silloin, kun siihen on riittävästi aikaa keskittyä, toisin sanoen kesäloma tai paljon pitkiä junamatkoja. Rentoutuslukemisena, eli viisi minuuttia kerrallaan ennen nukkumaanmenoa, ei tietokirjaan jaksa keskittyä. Toisaalta oli antoisaa lukea pitkästä aikaa hyvää ja kiinnostavaa tietokirjaa. Tiedä vaikka tulisi luettua jotain muutakin tieteellistä taas joskus.

Nämä Arto Salmisen kirjat ovat siinä mielessä päinvastaista luettavaa, että nämä lukee nopeimmillaan parissa tunnissa, vaikka ovatkin intensiivisiä ja painavaa asiaa. Lahti-kirjasta tiesin etukäteen sen, että siinä kuvataan armeijaa ja siellä tehtäviä salaisia sikakokeita. Sitä en tiennyt, että rinnan tämän juonen kanssa kulkee myös kuvaus ahdistuneesta, konkurssin partaalla olevasta pienyrittäjästä. Maahantuontiyritystä pyörittävän miehen tarina oli näistä painavampi ja ahdistavampi. Siinä vanhan liiton mies toteaa joutuneensa ahtaalle, kun suuret keskusliikkeet tuottavat tavaransa suoraan Kiinasta ja tukkukaupat kiristävät pieniä ostajia hankkimaan mahdollisimman suuriä eriä yhdellä kertaa. Kun asunto on kiinnitetty viimeistä nurkkaa myöten eivätkä pankit anna luottoa, ei ole ihme ettei uni tule yöllä silmään ja paniikkihäiriö oireilee.

Kun viime aikoina on ruoan hinnasta keskusteltaessa puhuttu myös siitä, onko Suomessa todellista kauppojen kilpailuasetelmaa kun S-ryhmä ja K-kaupat ovat jakaneet markkinaosuudet keskenään, osuu Salmisen vuonna 2004 kirjoittama kirja naulan kantaan:

"- Nämä marketit ei kilpaile oikeasti, minä sanoin. - Ne jakaa kaupungit kahtia. Niillä on kylmä sota, kauhun tasapaino. Korkeintaan niillä on pieni nahina siitä kumpi saa Alkon. Tonteista niille ei tule riitaa. Kunnanisät antaa molemmille yhtä hyvät kauppapaikat, parhaat mahdolliset. Ne on ainoita jotka saa rakentaa keskelle kaupunkia ihan millaisen hirvityksen niitä huvittaa. Siinä ei julkisivulautakunnat voi muuta kuin nikotella. Mutta auta armias jos joku laitakaupungin taavitsainen haluaa omakotitaloonsa kattoikkunan tai erkkerin. Vähintään neljä virkamiestä seisoo heti aamusta talon edessä kansiot ja kaavat mukana. Ne viittilöi ja tekee merkintöjä ja kieltää ehdottomasti kaikki muutostyöt. Lähtiessään ne kertoo uhkasakon määrän yhden euron tarkkuudella. Ne kostaa yksityishenkilöille kun ne ei marketeille voi mitään. Kukaan ei voi. Niiden kanssa voi vain liittoutua tai kuolla."

Yrittäjän Marko-poika päätyy samaan aikaan intissä erikoiselle metsäleirille. Yhdessä kahden muun varusmiehen kanssa hän seuraa, kuinka upseerit ampuvat huumattuja sikoja ja varusmiesten tehtävä on kuskata haavoittuneet siat paareilla kenttäsairaalaan ja valvoa niiden hoitoa. Leirillä testataan kenttäsairaalaan toimivuutta. Salminen rinnastaa armeijan ja kaupan keskusliikkeiden toiminnan: molemmissa logistiikka, markkinointi ja kohderyhmät ovat tärkeissä rooleissa. Yöllisissä nuotiopuheissaan upseerit luokittelevat vanhan ajan sodankäynnin nyky-yhteiskunnassa tarpeettomaksi ja määrittelevät uudet toimintatavat.

Lahti-kirjassa Salminen tuo yhteiskuntakritiikkiään selvemmin esiin kuin Kalavaleessa tai Ei-kuoressa, jotka olivat hienovaraisempia, pirullisempia ja monisyisempiä. Lahdessa kuvattu pienyrittäjän tarina lienee kuitenkin niitä kertomuksia, jotka jäävät kurkkua kuristavina tunnemuistoina elämään omaa elämäänsä lukijan aivokuoreen. Arto Salminen oli ja on tärkeä kirjailija. Hänellä oli kyky nähdä olennainen nykymaailman menosta ja purkaa se ajatuksina paperille.

Näistä kolmesta tähän mennessä lukemastani Salmisen kirjasta nostaisin parhaaksi hänen viimeisen kirjansa eli Kalavaleen. Varsinkin nyt Idols-kauden taas alkaessa telkkarissa suosittelen kirjaa luettavaksi ihan kaikille. Minuun tuo kirja teki vaikutuksen, se on niitä kirjoja joita on huomannut ajattelevansa monta kertaa jälkeenpäin, sieltä nousee tilanteita ja tuokiokuvia hakematta mieleen eri yhteyksissä.

Lue myös nämä:
Hilkka Ravilo: Yö yllä viljan
Kari Hotakainen: Klassikko
Veijo Meri: Manillaköysi

Jane Stanton Hitchcock: Vaarallisia naisia

Tässäpä dekkari minun makuuni. En ole kovin innokas dekkarien lukija, mutta pari aiemmin suomennettua Jane Stanton Hitchcockin kirjaa olen lukenut, joten tämä kolmas suomennos oli ilahduttava kirjastolöytö. Kirja on jatkoa ensimmäiselle suomennokselle Seurapiirimurhia, josta tykkäsin aikanaan kovasti. Pitäisi kai lukea se uudestaan, huomasin lukiessani Vaarallisia naisia etteivät sen juonenkäänteet ihan tuoreessa muistissa olleet. Pitämiseni selittyy osin sillä, että tyylilajiltaan kirja on yhtä paljon ihmissuhdekuvausta kuin dekkaria. Kirjastossa se oli kumminkin luokiteltu dekkarien hyllyyn.

Jane Stanton Hitchcock kuvaa maailmaa, josta tulee mieleen vaikkapa Versaillesin hoviin sijoittuvat kirjat. Rikkaat ja vaikutusvaltaiset liihottelevat yltäkylläisessä ympäristössään, pelaavat hienostuneita mutta monimutkaisia henkisiä shakkipelejä, joissa on panoksena valtavia summia rahaa, valtaa ja arvostusta. Toisin kuin vanhoissa hoveissa, näissä ympyröissä ei tarvitse syntyä aateliseksi, vaan sellaiseksi voi päästä myös rahalla - tai ainakin voi yrittää. Kirjailijan taustoista saa hieman osviittaa vaikka tästä haastattelusta.

Vaarallisten naisten päähenkilö on Jo Slater, tuttu jo Seurapiirimurhista. Hän on ehdottoman tyylikäs, etiketin hallitseva, hillitty seurapiirilady, jolla kuitenkaan ei ole itselläkään ihan puhtaita jauhoja pussissa. Menneisyyden pikku hairahduksista ei onneksi tiedä kukaan muu kuin hän ja hänen kiristäjänsä - tai niinhän hän luulee. Kun nousukasmainen pikkuvaimo Carla Cole yrittää kiipiä piireissä ylemmäs, kadonneen aviomiehensä rahoilla, hän päättää tukeutua Jo'n apuun. Riittääkö kohtelias kieltäytyminen palveluksista, vai osaako Carla vetää sellaisista naruista, joille Jo ei mahda mitään?

Kirjassa oli parhaimmillaan sellaista draivia, että se innoitti ahmimaan eli hyppimään sivulta toiselle kauheaa vauhtia, jotta saisi tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Tämä yleensä tarkoittaa sitä, että joskus kirja tulee luettua toiseenkin kertaan, sillä toisella lukukerralla sitten voi nautiskella myös niistä kohdista, joiden yli kaahasi ensimmäisellä lukukerralla. Rikkaiden newyorkilaisten rouvien juonittelut kaupunkimaisemissa ja Karibianmeren kesäparatiiseissa kiehtovat oudosti.

Lue myös nämä:
Henry James: Washingtonin aukio
Toni Morrison: Tervanukke
Nancy Thayer: Kuumien aaltojen kerho

Nancy Thayer: Kuumien aaltojen kerho

Huolimatta edellisestä, vain puolimyönteisestä arvelustani Nancy Thayerin kohdalla, käteni tarttuivat kirjaston T-hyllyllä Kuumien aaltojen kerhoon. Mukava, nopealukuinen hömppäpaketti tämä olikin. Koska tämä on sarjan avauskirja, sillä on tiettyjä etuja puolellaan jatko-osiin nähden. Draamaa on helpompi rakentaa, kun ensin pitää esitellä kaikki henkilöt, johdattaa heidät yhteen ja sitten ruveta ratkomaan heidän ristiriitojaan. Jatko-osaan verrattuna henkilöt tuntuvat tässä vielä aika paljon selkeämmiltä ja paremmin roolitetuilta, ts. heidät oli helpompi erottaa toisistaan.

Sympaattinen ja joiltakin osin jopa herttainen kirja oli tämä. En liene oletettua kohderyhmää, koska päähenkilöt ovat 50-60-vuotiaita, mutta tykkäsin kirjasta silti. Toisaalta, Thayer kääntää hömppäasetelmat mukavasti päälaelleen ja irvailee näille lempeästi: nuorten naisten romanttisissa seikkailuissa tärkeintä on aina jallittaa itselleen aviomies ja päästä lapsentekoon, näille rouville moisella ei ole enää merkitystä, useimmat kun ovat aviomiehensä jo hyvästelleet joko haudan reunalla tai raastuvan portailla, ja lapsetkin ovat jo aikuisia ja elävät omaa elämäänsä.

Kun Faye, Marilyn, Alice ja Shirley kohtaavat toisensa juhlissa, perustavat he Kuumien aaltojen kerhon, ja jakavat keskenään toistensa elämää koskevia salapoliisitehtäviä. Fayen pitää selvittää Alicen pojan morsiamen taustoja, Marilynin taas tutustua Alicen työpaikan ongelmiin, Alice auttaa Shirleytä oman yrityksen perustamisessa ja Shirley taas joutuu tarkkailemaan Fayen tyttären aviomiehen oletettua sivusuhdetta. Tällaisesta "dekkarimaisuudesta" saadaan mukavia juonenkäänteitä aikaiseksi, ja yllätys yllätys, samalla jokainen nainen joutuu miettimään elämänsä arvoja ja eteen tulevia muutoksia. Samalla pohdiskellaan runsaasti esimerkiksi ulkonäköpaineita, erityisesti ulkonäköpaineita vaihdevuosiaan elävän naisen elämässä.

Lue myös nämä:
Jude Deveraux: Tunteiden talo
Jude Deveraux: Ensimmäinen kosketus
Jennifer Weiner: Hyvä sängyssä

Marian Keyes: Lucy Sullivan Is Getting Married

Luulin jo pääseväni sanomaan, että luettuani Lucy Sullivan Is Getting Married -kirjan, olen lukenut kaikki Marian Keyesin kirjat. Mutta eihän näin olekaan! Häneltä on jo tänä vuonna ilmestynyt uusi kirja, This Charming Man, ja bibliografian perusteella olen missannut myös kirjat No Dress Rehersal ja Cracks In My Foundation. Noh, onpahan enemmän mukavaa luettavaa jäljellä, ja sitä paitsi Keyesin kirjat kestävät uusintalukemista mainiosti, ja varmaan jossain vaiheessa luen englanniksi myös Rachel's Holiday -kirjan, jonka olen lukenut vain suomeksi.

Vanhaan tuttuun Keyesiin tartuin hömppänälässäni, jonka Jennifer Weiner herätti ja ehkäpä myös kesälomalle jääminen ruokki. Joskus kesä inspiroi lukemaan pitkiä klassikoita, nyt on selvästi hömppävaihde päällä. Muistan nähneeni ohimennen pätkiä tv-sarjasta, joka perustuu kirjaan. Tosin sekä kirjan romanttinen nimi että vaaleanpunasävyinen kansikuva olivat kovasti ristiriidassa kirjan sisällön kanssa. Päähenkilö Lucy on välillä jopa ärsyttävä, johtuen siitä että hän on liiankin realistinen sankaritar: nuori nainen jolla on huono itsetunto ja joka antaa sen takia kohdella itseään huonosti. Lisäksi hän on masennukseen taipuvainen eikä ole vielä päässyt selville siitä, mitä oikein haluaa, minkä takia hän ei tietenkään myös osaa pyrkiä niihin asioihin, joita haluaa, vaan ajelehtii elämänsä läpi muiden pompoteltavana ja ajattelee lisäksi tämän olevan hänen oma vikansa.

Ehdottoman epätieteellisen tulkintani mukaan Marian Keyes on tähän toiseen romaaniinsa ammentanut niitä aineksia elämästään, joita hän ei käyttänyt hilpeämmän sävyisessä Watermelon-esikoisromaanissaan. Kotisivuillaan hän kertoo nuorena kokemastaan masennuksesta, alkoholismista ja itsemurhayrityksestä, ja samoja asioita Lucykin sivuaa elämässään. Yleisesti ottaen tämä kirja tuntuu melkeinpä huonoimmalta Keyesin kirjalta jonka olen lukenut. Huom! Tämä ei tarkoita sitä että kirja olisi huono, vaan se oli silti mukaansatempaava, viihdyttävä, naurattava ja ajatuksia herättävä. Se vain ei ollut ihan yhtä viihdyttävä ja naurattava kuin monet muut Keyesin kirjat. Esimerkiksi erinomaiset humoristin kykynsä Keyes tuntuu päästävän valloilleen vasta kirjan jälkipuoliskon aikana, vaikkapa kohtauksessa joissa Lucy joutuu aivan hirveille sokkotreffeille ylimielisen amerikkalaisen kanssa. Keyesistä tulee mieleen tämä sanonta: "Pizza on kuin seksi. Vaikka se olisi huonoa, on se silti aika hyvää."

Kirjan juoni alkaa vetävästi: Lucy menee kolmen työkaverinsa kanssa ennustajalle, ja ennustaja sanoo Lucyn menevän vuoden sisällä naimisiin. Sinkkunaiselle tämä ennustus tuntuu varsin absurdilta, mutta kun muiden kohdalla ennustukset rupeavat vähitellen käymään toteen, alkavat työkaverit povata Lucylle loistavaa flaksia ja vasten tahtoaan tämä itsekin alkaa tarkkailla aviomahdollisuuksien lähestymistä.

Miesonni tuntuu toteutuvan, kun Lucy tapaa hurmaavan Gusin. Tässä kohti lukijan (tai ainakin minun) tekee mieli ravistella Lucya ja huutaa lujaa: EI NÄIN! Sillä Lucy elää vaihetta, jossa rakastutaan renttuihin: hänen ihannemiehensa on vastuuton, rahaton, kauniskasvoinen, lipeväkielinen, hurmaava taiteilija, mieluiten muusikko. Gus on juuri tällainen, ja hän lypsää Lucyn rahoista kuiviin, katoaa jäljettömiin viikkokausiksi, ei kerro itsestään juuri mitään, ja Lucy antaa kaiken tapahtua uskoen olevansa rakastunut.

Varsinkin loppupuolella kirjasta tulee tutkielma: kuinka huonosti nainen antaa kohdella itseään, ennen kuin raja tulee vastaan, ja hän oppii ryhdistäytymään ja vastaamaan ensisijaisesti omasta hyvinvoinnistaan? Lucyn kohdalla tämä vaatii paitsi Gusin käytöksen, myös vanhempien avioeron ja isänsä alkoholismin kohtaamisen pahimmillaan. Vähitellen huono itsetunto rupeaa hälvenemään ja Lucy oppii sanomaan vastaan ja pitämään puoliaan.

Kirjassa on monia mainioita sivuhenkilöitä. Kuvaus Lucyn kimppakämppäelämästä varsinkin on elävää. Suosikkini oli määräilevä, välillä suorastaan kauhea Karen, joka on voimakastahtoinen skotlantilaistyttö. Hupaisa on myös toinen kämppis Charlotte, joka on viehättävä mutta hieman yksinkertainen blondi. Lucyn angstinen äitisuhde huipentuu kilpakettuiluun joka kerta, kun hän äitiään tapaa. Työkaverit taas kunnostautuvat eniten töiden välttelyssä.

Tiedän kirjalle yhden erityisen sopivan kohderyhmän: ne naiset, joilla on kova alemmuuskompleksi ja miellyttämisen tarve, ja jotka eivät ole tottuneet pohtimaan, mitähän he itse mahtaisivat haluta ja kuinka siihen voisi päästä. Lucyn toilailut ja pään seinään hakkaaminen ehkä auttaisivat heitäkin näkemään, ettei kaikkea ole pakko niellä.

Lue myös nämä:
Jennifer Weiner: Lainakengissä
Marian Keyes: This Charming Man
Jude Deveraux: Perijätär

Jennifer Weiner: Lainakengissä

Weinerista innostuttuani tutkin kirjaston tarjonnan ja sieltä löytyi hyllystä Lainakengissä. Kirjan nimi oli tuttu samannimisestä elokuvasta, jota en kylläkään ole itse nähnyt, mutta muistan ettei se lehdissä kovin kummoisia arvioita kerännyt. Kirjan luettuani ihmettelen hieman roolitusta. Vaikea kuvitella Cameron Diazia henkilöksi, joka kuvataan kirjassa noin 160-senttiseksi juutalaistytöksi.

Kirja on Weinerin toinen. Kirjaston tietokanta kertoo, että tämän lisäksi Weinerilta on suomennettu Pieniä maanjäristyksiä, lisäksi syksyllä on tulossa uusi suomennos, Rikoksia ja hiekkakakkuja, jonka alkuperäisteos näköjään olisi Goodnight Nobody. Niinpä Weinerin kirjoista The Guy Not Taken ja Certain Girls olisivat sellaisia, joita ei suomeksi ole (ainakaan vielä) saatavilla. Weinerin suomennosten kustantaja vaihtuu myös: ensimmäiset kolme on käännättänyt Otava, tuo Rikoksia ja hiekkakakkuja on tulossa WSOY:lta. Samalla vaihtuu kääntäjä: toivottavasti Hilkka Pekkinen yltää yhtä hyviin suorituksiin kuin Terhi Leskinen!

Lainakengissä oli varsin vetävä kirja tämäkin. Varsinkin ensimmäinen puolikas oli sellaista, että ihmettelin taas itsekin, miksi tällaisia kirjoja kutsutaan "hömppäkirjoiksi". No niin toki kutsun itsekin, se on helppo, kätevä ja kuvaava yleisnimi. Mutta ensimmäisessä puolikkaassa ei ole mitään kovin hömppämäistä, vaan siinä kuvataan sotkuisiksi äityviä perhesuhteita. Rose ja Maggie ovat klassinen sisaruspari: Rose on älykäs, mutta ulkonäöltään arkipäiväisen näköinen pullukka, Maggie hurmaa ulkonäöllään, mutta ei muuten oikein pärjää elämässään. Itse asiassa Maggie on sellainen ihminen, jota kukaan ei oikein haluaisi sukulaisekseen: työpaikat vaihtuvat tiheään, melkein kolmekymppisenä hän haihattelee tähtihaaveiden perään. Asunnot menevät alta, ja niinpä Maggie loisii sukulaisten luona vähän väliä, lainaillen tai varastaen rahaa, tavaroita, autoja ja aiheuttaen muille ongelmia yhtä mittaa.

Rosella taas on perinteinen kiltin tytön syndrooma: hän on paahtanut läpi lukion ja oikeustieteellisen ja ahkeroi nyt asianajotoimistossa lakimiehenä. Piristystä työpäiviin tuo hurmaavan komea työkaveri Jim, jolla on valitettava naistenmiehen maine, mutta se ei estä Rosea ihastumasta häneen korviaan myöten...

Weiner on taitava luodessaan todentuntuisia, arjessa tunnistettavia henkilöhahmoja. Totta kai kirjan lopussa päästään hömppäraiteelle siinä mielessä, että happy end koittaa yhdelle jos toisellekin henkilölle ja monta ongelmaa ratkeaa, mutta kokonaisuutena henkilöt ovat ongelmissaan ja onnistumisissaan varsin samaistuttavia.

Tiettyjä samoja teemoja Lainakengissä ja Hyvä sängyssä pyörittävät. Rose muistuttaa Cannieta siinä, että hänkin on pitkä, roteva nainen, joka ei aina oikein viihdy ruumiissaan siron ja laihan naisihanteen vuoksi. Myös Rose ja Maggie ovat joutuneet osaksi uusperhettä. Heidän mielenterveysongelmista kärsinyt äitinsä on kuollut, ja isän uusi vaimo "Syöjätär-Sydelle" on varsinaisen hirviö amerikkalaiseksi kotirouvaksi. Kuolleen äidin kautta käsitellään muitakin tärkeitä teemoja: miten käy, kun sukulaissuhteet katkeavat, ja voiko niitä elvyttää? Kiinnostava aspekti oli myös Maggien oppimisvaikeudet ja lukihäiriö ja Maggien taipumus kieltää ongelmansa ja yrittää luovia elämässä läpi laput silmillä. Tietysti kirjassa käsitellään myös sinkkuongelmia: miten toimia, kun vaimo- ja perheideaalia tungetaan silmille joka suunnasta, mutta oikeasti miessuhteet menevät aina tavalla tai toisella pieleen tai niitä ei ole ollenkaan?

Weinerilla on hieman yhtäläisyyksiä vanhan suosikkini Marian Keyesin kanssa, mutta erojakin löytyy. Tarkkanäköinen ihmistuntemus ja kyky kertoa ongelmista kepeään tyyliin yhdistävät näitä kertojia. Weiner on kuitenkin suoraviivaisempi, hän ei viljele sivupolkuja ja rönsyileviä anekdootteja samalla tavalla kuin Keyes. Kaiken kaikkiaan ehdottoman suositeltava kirjailija "hömpän" ystäville. Löytyy huumoria, romantiikkaa, perhesuhteiden vatvomista ja ulkopuolisia paineita vastaan kamppailua. Tulen varmasti lukemaan Weineria lisääkin.

Lue myös nämä:
L.M. Montgomery: The Doctor's Sweetheart / Tiedän salaisuuden
Hilja Valtonen: Nuoren opettajattaren varaventtiili
Pirjo Rissanen: Posliinihäät

Jennifer Weiner: Hyvä sängyssä

Suomalaisen miesproosan jälkeen aivoni kaipasivat rehellistä ja reilua hömppää. Työmatkalla kun olin ja edellinen kirja oli loppunut, meinasin käydä ostamassa jonkun halpispokkarin. Totesin kumminkin, että paremman hinta-laatusuhteen saan divarista, ja niin kävikin: kovakantinen hyväkuntoinen Hyvä sängyssä maksoi Kampintorin divarissa vain neljä euroa. Kampintorin divari (Helsingissä, lähellä Kampin ostoskeskusta Fredrikinkadulla) olikin tasokas paikka: ulospäin näytti pieneltä, mutta kun meni sisälle, siellä olikin paljon huoneita, hyvä valikoima kirjoja siistissä järjestyksessä. Ainoastaan hömppähylly oli pienehkö: sinne oli kelpuutettu lähinnä kovakantisia ja ehdottoman hyväkuntoisia kirjoja. Poissa olivat resuiset, horjuvat harlekiinipinot, jotka yleensä ovat divarien vakiovarastoa. Valikoin kirjoista hieman vastentahtoisesti Hyvän sängyssä. Vastentahtoisesti siksi, että vaikka kirja on ainakin kansikuvansa puolesta ollut tuttu ja sitä on mainostettu naistenlehdissä mielestäni melko paljon, on kirjan typerä nimi ollut minusta suunnattoman ärsyttävä. Mutta nimestä ei kannata välittää, kirja ei suinkaan käsittele päähenkilönsä sänkytaitoja. Sen sijaan kirja osoittautui oikein hömppäaateliksi: se on ihan oikeasti viihdyttävä, hyvin kirjoitettu ja mikä merkillisintä, jopa hyvin suomennettu, mistä kiitos Terhi Leskiselle. Juonenkäänteitä riittää, sopivasti kaikille tuttua arkea sekä liitoon lähtevää amerikkalaista unelmaa sopivana mausteena. Kirjailija kuvaa huolellisesti myös henkilöidensä asuinympäristöä, eli nyt liikutaan Philadelphian ja New Jerseyn alueella, päähenkilö Cannie ja monet hänen läheisensä ovat juutalaisia ja Cannie työskentelee toimittajana.

Kuten hyvässä hömpässä usein, tässäkin käsitellään vakavia asioita kepeään sävyyn. Cannie on ylipainoinen, ja hän pohtii ympäristön asettamia laihdutuspaineita ja oman ulkonäkönsä hyväksymistä. Hänen vanhempansa ovat eronneet, ja avioeroperheiden kuvioita ja isäsuhteen merkitystä tyttärelle ruoditaan myös paljon. Lisäksi hänen äitinsä on avioeron jälkeen löytänyt lesbokumppanin, mistä irtoaa niin huumoria kuin vakavampaakin pohdintaa.

Kirja oli riittävän paksu, joten sitä riitti ahmittavaksi monen päivän ajan. Cannie oli napakka, huumorintajuinen päähenkilö, jonka seurassa viihtyi. Kaiken kaikkiaan, voisinpa lukea tämän perusteella Weinerilta muitakin kirjoja. Uusimpia ei kai ole suomennettu, pari vanhempaa tämän esikoisen lisäksi näköjään on.

Lue myös nämä:
Marian Keyes: This Charming Man
Jude Deveraux: Ylämaan lumous
L.M. Montgomery: A Tangled Web